Eläke(ikä)keskustelun sosioekonominen näkökulma

julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 16.1.2013. 

Viime päivinä mm. SAK on saanut kritiikkiä, koska Helsingin Sanomat uutisoi sen kieltäytyneen neuvottelemasta eläkeiän nostosta tulevalla työmarkkinakierroksella. Asia onnistuttiin erityisesti (puna)vihertävissä piireissä lukemaan ”nuorten kurittamisena” ja ”juoksuhautoihin jumittumisena”, vaikka kysymys oli siitä, että eläkkeistä ja -iästä keskustellaan erikseen osana jo sovittua, vuoteen 2017 tähtäävää kokonaisratkaisua. Samalla kuohunta osoitti sen, etteivät nämä sukupolvisoturit olleet vieläkään ymmärtäneet mistä eläkeikäkeskustelussa oikeastaan on kyse, vaan porvarillis-yläluokkainen totuus asiasta on näissä piireissä otettu melkoisen annettuna.

Arviot niin sanotun ”eläkepommin” kustannuksista sekä sen aiheuttamista seurauksista eläkejärjestelmälle vaihtelevat. Yleisimmin kuitenkin järjestelmää pidetään, myös tulevien sukupolvien osalta, verrattain hyvänä ja toimivana. Työeläkemaksuissa on toki selkeää korotuspainetta, muttei kohtuutonta. Mahdolliset haasteet julkiselle taloudelle eivät siis niinkään tule eläkkeistä, vaan ennen kaikkea työttömyyden myötä menetetyistä tuloista sekä hoivamenojen kasvusta. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö eläkemenoissakin tulisi pyrkiä vahvistuvaan kestävyyteen tästä huolimatta, mutta se on silti oleellista, kun puhutaan muodollisesta eläkeiästä.

Viimeisimpänä Suomen työeläkejärjestelmän tilaa arvioivat Eläketurvakeskuksen pyynnöstä brittiläiset professorit, havaiten sen monella tapaa hyväksi. Professorien tekemä työ toi kuitenkin myös aidosti mielenkiintoisia ja uudenlaisia ajatuksia siihen, miten sosioekonominen oikeudenmukaisuus voisi toimia suomalaisessa eläkejärjestelmässä nykyistä paremmin. Yksi ajatus koski nopeampaa karttumaa työuran alussa, joka kannustaisi nopeampaan siirtymiseen työelämään. Samalla se vähentäisi eriarvoisuutta, joka liittyy työuran loppupään kuormittavuuteen. Nykyinen järjestelmä palkitsee, edelleen, niitä, joiden ansiot ovat  työuran loppupäässä suurimmillaan ja joiden terveys antaa myöden työelämässä jatkamiseen.

Tämä havainto liittyykin mielenkiintoisella tavalla eläkeiästä käytävään keskusteluun. Toisin kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä, Suomessa ei tälläkään hetkellä ole pakko jäädä eläkkeelle 63-vuotiaana. Ihmiset voivat, ja yhä useampi myös jää mikäli töitä on, eläkkeelle tätä myöhemmin. Superkarttumat työuran loppuun on rakennettu juuri siksi, että tätä tapahtuisi enemmän ja elinaikakerroin pitää nuorempien sukupolvien osalta liiankin hyvin huolen taloudellisista kannusteista jatkaa työssä.

Koska työurien pidentämisen tarpeesta ollaan yhtä mieltä, katse tuleekin kiinnittää niihin ihmisiin, jotka eivät, syystä tai toisesta, saavuta edes 63 vuoden rajaa, tai sitten jäävät pois työelämästä heti 63 vuotta täytettyään. Eläkeiän alarajan nostaminen 65 vuoteen tai yli vaikuttaisi nimenomaan heidän asemaansa. Niiden ihmisten, jotka jo nyt jatkavat yli alarajan, asemaanhan nostolla ei olisi mitään merkitystä. He, keitä muutos kohtaisi, ovat keskivertoa useammin a) matalasti koulutettuja, b) määriteltyjä osin tai täysin työkyvyttömiksi tai c) työttömiä. Samalla he ovat useimmiten pienituloisia ja toimineet fyysisessä työssä kuten hoiva-alalla, rakennuksilla, kuljetuspuolella, turvallisuusalan tehtävissä tai muilla yksityisillä palvelualoilla.

Pienituloisuus korreloi vahvasti keskimääräisen eliniän odotteen kanssa. Pienituloinen, useimmiten siis matalasti koulutettu ja fyysisessä työssä työuransa tehnyt ihminen kuolee keskimäärin selkeästi nuorempana. Eläkeiän noston koskiessa nimenomaan näitä ihmisiä, on kyse heidän terveiden eläkevuosiensa määrästä. Iän nosto, ilman merkittäviä toimia terveyspolitiikassa ja työhyvinvoinnissa, vähentää niitä vuosia jolloin nämä ihmiset voisivat nauttia eläkkeellä olostaan. Edelleen: nämä samat ryhmät, joiden asemaan nosto vaikuttaa ovat jo nyt keskimääräistä useammin työttöminä tai ajautuneet työkyvyttömyyteen. Toisin sanoen työtä ei saa tai voi tehdä, vaikka olisi halua.

Tätä taustaa vasten voidaankin kysyä se oleellisin kysymys: kuinka monta uutta työpaikkaa eläkeiän nosto loisi, tai kuinka monta säilyttäisi? Tai kuinka paljon sen odotetaan vähentävän tuki- ja liikuntaelinsairauksiin sairastumista työpaikalla, tai karsivan mielenterveysongelmia jotka aiheuttavat aikaista poistumista työelämästä?

Edellä mainittua taustaa  vasten onkin vaikea nähdä, että kukaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta kannattava ihminen kovinkaan kevein mielin ilmoittaisi kannattavansa tuosta noin vain mekaanista eläkeiän nostoa. On varmasti totta, että rajan nosto pitäisi työvoimassa jonkin verran hyväkuntoista ja työkykyistä väkeä vuoden-pari pidempään, mutta tämän kolikon kääntöpuoli on monen työssään sairastuneen tai uupuneen tilanteen heikkeneminen edelleen. Järkevää olisikin etsiä tätä kaavamaista nostoa joustavampia ja moniulotteisempia keinoja työurien pidentämiseen; kohteena paitsi ikääntyvät, myös muut työtä tekevät.

Ikäkeskustelu onkin ollut erityisen haitallinen juuri siksi, että se on ohjannut periaatteessa hyvää tarkoittavienkin ihmisten huomion pois olennaisista kysymyksistä. Ikärajasta kannattaa keskustella ja arvioida sitä siinä vaiheessa kun a) sosioekonomista epätasa-arvoa on kyetään vähentämään siten ettei kaavamainen nosto tarkoita käytännössä valmiiksi heikompiosaisten ryhmien kyykytystä, b) ikääntyville työntekijöille on tarjolla työtä jota he pystyvät tekemään ja b) työkyvyttömyyttä ja työuran aikaisia pitkiä poissaoloja työelämästä on olennaisesti vähennetty. Ikärajaa voitaisiin ehkä myös tarkastella yksilökohtaisesti joustaen, pitkän työuran tehneille, työkykyään menettäneille voitaisiin mahdollistaa osittainen vanhuuseläke.

Eläkejärjestelmän kestävyys ei siis ole kiinni muodollisesta eläkeiästä eikä ikäkeskustelua voi järkevästi käydä, eräiden demagogien suosiman, ”nuoret” vs ”vanhat” –dikotomian avulla. Kysymys on ensinnäkin työllisyyden tasosta sekä tosiasiallisesta eläkkeellejäämisiästä. Joka on nykyisin selkeästi korkeampi kuin silloin kun eläkeikä oli 65 vuotta. Ja vastakkainasettelu, jos sellainen väkisin halutaan rakentaa, on sosioekonominen, ei ikäluokkien välinen.

Jotta kestävyyttä voidaan vahvistaa, tulee ensinnäkin torjua työttömyyttä. Tämän alan ”iso sinko” olisi antaa julkiselle sektorille välineet ja resurssit säädellä nykyistä paremmin talouden kokonaiskysyntää ja luoda työpaikkoja silloin kun yksityinen sektori ei näin tee. On kohennettava erityisesti julkisia terveyspalveluita, jotta työttömyysvaarassa tai työttöminä olevien ihmisten työkyky voi säilyä nykyistä paremmin ja yhä useampi jäädä terveenä eläkkeelle ja saavuttaa edes alarajan. Ja remontoidaan eläkejärjestelmää ottamaan huomioon entistä paremmin nimenomaan sosioekonominen tasa-arvo. Tämä kun on kaikkien etu, niin nuorten kuin vanhojenkin.

Advertisement

Kriisipuheesta kasvupuheeseen

kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 18.12.2012. 

Työmarkkinoita koskeva keskustelu on ollut vuoden loppua kohti sakeana erityisesti Etelärannasta ammutun ruudin käryä. SAK:n esitykset raamisopimuksen jatkamisesta ja jo kerran sovitun koulutusoikeuden lopullisesta läpiviennistä on ammuttu EK:n herrojen toimesta alas, ja tilalle esitetty niin palkanalennuksia, työnteon lisäämistä palkatta sekä moneen kertaan jumpattua eläkeiän nostamista. Sivustatukea on antanut niin VATT, eläkkeelle siirtyvä Raimo Sailas kuin Helsingin Sanomatkin.

Huomionarvoista kriisitietoisuuden herättämisoperaatiossa on paitsi sen hyvä ajoitus ja koordinaatio, myös se, että ratkaisuvaihtoehdot kumisevat tyhjyyttään. Työnantajat syyttelevät mielellään Hakaniemen duunarilinnakkeita ei-linjasta, mutta mitä he itse asiassa itse esittävät? Eivät ainakaan osaamisen kehittämistä tai sopimista suurista linjoista kuten SAK. Sen sijaan he vaativat samaa kuin aina ennenkin: palkkoja alas ja työntekoon ruoskimista nimenomaan heikennyksiä tekemällä.

Minkäänlaista kasvureseptiä, joka nojaisi investointeihin ja niiden lisäämiseen ei työnantajilla ole. Tämä on masentavaa sillä juuri tämä joukko saa, hämmästyttävän kritiikittömästi, eturivin paikan kun mediassa haastatellaan ”kasvuasiantuntijoita”. Asiantuntemusta ei kuitenkaan vaikuta löytyvän, ainakaan julkisuuden perusteella, muusta kuin lisäarvon kääntämiseen entistä enemmän omien taustaryhmien ennestään täysiä taskuja täyttämään.

Mutta: tyhjiön voisi täyttää. Voisimme puhua kasvupolitiikasta.

Mahdollisuuksia luulisi kuitenkin olevan. Suomen kilpailukyky ei ole romahtanut, vaan yhteiskunta on, varsin liberaalien tutkimuslähteiden mukaan, hyvä toimintaympäristö yrityksille (Doing business -raportti) ja yleisesti kilpailukykyinen (World Economic Forum). Korot ovat alhaalla, pankkijärjestelmä Suomessa ainakin toistaiseksi vakaa. Nyt olisi aika investoida ja valmistautua jossain vaiheessa toivon mukaan alkavaan vientimarkkinoiden elpymiseen.

Erityinen huomio kannattaa suunnata palvelualoihin. Kehittyneiden maiden palveluvaltaisuus on jo kauan jatkunut kehitystrendi, mutta tulevana aikana myös palvelut jakautuvat. Silloin olennaista on saada luotua ympäristö, joka tukee korkean osaamistason palveluiden syntymistä. Kun yhä suurempi osa palveluista on saatavilla digitaalisessa muodossa, on kyse sitten matkatoimistoista, kirjoista, muusta viihteestä tai mistä tahansa, tapahtuu myös niissä maantieteellistä jakaantumista sekä osittumista. Tapahtuu siis sama kehitys kuin teollisuudessa, jossa saman laitteen osia tehdään eri puolilla maailmaa. Ergo: myös palveluissa pitää erikoistua.

Suomen teollisuuden tulevaisuus löytyy siitä miten hyvin kykenemme liittämään konkreettisiin tuotteisiimme lisäarvoa tuottavia palveluita. Koneisiin huoltoa, esineisiin designia ja niin edelleen. Nämä tuotteisiin ympätyt palvelut ovat sitä kilpailukykyä, jolla suomalainen teollisuustuote menestyy kilpailussa kehittyvien maiden teollisia tuotteita vastaan. Palveluista käytetty fraasi: matala tuottavuus, ei enää digitaalisten palveluiden aikana pidä paikkaansa.

Palveluiden työmarkkinat polarisoituvat, kun toisaalta korkean osaamisen työpaikoille syntyy tilausta ja matalan koulutustason tehtävien määrä ei juurikaan pienene. Tärkeää onkin kasvattaa tuottavuutta myös palkkahaitarin alapäässä. Tämä saattaa tarkoittaa joidenkin tehtävien nopeampaa katoamista automaation tieltä, mutta toisaalta juuri tällainen kehitys palvelee tuottavuuden lisääntymistä, työvoiman vapautumista korkeammat osaamisvaatimukset vaativaan ja toivon mukaan monipuolisempaan työhön.

Matkailualan valtava potentiaali voitaisiin hyödyntää. Suomesta ei tule massaturismikohdetta – ja hyvä niin, mutta erikoistunutta luontoturismia voisimme tarjota erityisesti Kaukoidän suurkaupungeista tuleville. Tällaisessa toiminnassa myös lisäarvon tuotto on korkea, ja se säteilisi kaikkialle lähiympäristöön. Kuka perustaa Turun saaristoon ensimmäisenä ekologista matkailua tarjoavat viiden tähden resortin, joka tarjoaa kaksi palvelulupausta: et näe ainuttakaan ihmistä viikkoon ellet erikseen halua, ja että kaikki paikalle tuotu ruoka on lähiseudun luomua?

Kaikki tämä: erikoistuvan palvelusektorin synnyn kannustaminen, palveluinnovaatioiden luominen ja tuotteistaminen, matkailumarkkinointiin ja –tarjontaan panostaminen, olisi mahdollista toteuttaa julkisen ja yksityisen sektorin hyvänä yhteistyönä. Se vaatii tutkimusta, tuotekehitystä, ideoiden kehittämistä ja niin edelleen. Sitä ei synny marisemalla, valittamalla, työntekijöitä kyykyttämällä ja vaatimalla uhrauksia ilman korvauksia tai toivoa paremmasta.

Itseni tuntemat suomalaiset yrittäjät ovat valtaosaltaan vastuullista, rehellistä, työtä pelkäämätöntä ja kunnollista porukkaa, joita ei huoleta se, että työntekijöille pitää maksaa palkkaan. He ansaitsisivat edunvalvojikseen ihmisiä, joiden mielikuvitus riittäisi välittömän ahneuden sijasta mahdollisuuksien näkemiseen ja tulevaisuuden avaamiseen. Vielä ei ole myöhäistä.

Ely-keskus työnantajan sätkynukkena

julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 20.11.2012.

Ely-keskukset ja edellisen hallituksen aikana läpi runnottu aluehallintouudistus ovat Talvivaaran katastrofin myötä nousseet keskusteluun. Ympäristöhallinnon alasajon murheelliset seuraukset näkyvät nyt paitsi kainuulaisessa luonnossa, myös suomalaisen elinkeinoelämän kehityksessä. Talvivaaran tapauksella tulee mitä todennäköisimmin olemaan vahingollista vaikutusta koko kaivoselinkeinolle. Vähintään kyseessä on alueella, ja koko kansantaloudessa kipeästi tarvittavien investointien viivästymisestä, myös hankalasti paikattavasta imagovahingosta.

Kainuun Ely-keskus ei ole kuitenkaan ainoa taho, joka on viime aikoina tehnyt kyseenalaisia päätöksiä. Uudellamaalla paikallinen vastaava viranomainen katsoi aiheelliseksi kävellä omine lupineen niin hallitusohjelman kuin keskeneräisten selvitysten ja omien asiantuntijoidensa yli, ja määritellä siivousalan vaikeutuneen työvoiman saatavuuden alaksi. Käytännössä tämän voidaan katsoa tarkoittavan saatavuusharkinnasta luopumista siivoojien osalta. Tämä aikaansai kiukkuisen reaktion työmarkkinajärjestöjen suunnasta.

Työvoiman saatavuusharkintaa sovelletaan EU/ETA-maiden ulkopuolisiin työntekijöihin aloilla, joilla Suomessa vallitsee merkittävää työttömyyttä. Kyseessä on menettely, jonka puitteissa työnantajan on kyettävä osoittamaan, ettei se saa toiminta-alueeltaan soveltuvaa työvoimaa ja jonka vuoksi työlupa voidaan myöntää EU/ETA-alueen ulkopuolelta tulevalle työntekijälle. Harkinnan tarkoituksena on turvata jo maassa olevan, työttömän tai vajaatyöllistetyn työvoiman asemaa sekä ehkäistä TES-rikkomuksia.

Saatavuusharkinnasta käytiin kiivastakin keskustelua eduskuntavaalien alla, vaikka sen merkitys on rajallinen. Merkittävä osa aloista on jo tällä hetkellä vapautettu saatavuusharkinnasta, toisin sanoen rekrytointi niille on täysin vapaata – myös EU:n ulkopuolisista maista. Ulkomaisen työvoiman määrä on kasvanut Suomessa merkittävästi viime vuosina, siitä huolimatta että saatavuusharkinta on voimassa. Toisin sanoen se ei estä työperäistä maahanmuuttoa kuten sen vastustajat usein väittävät sen tekevän.

Mutta miksi siivousalan määritelmän muutos aiheutti kritiikkiä? Ensinnäkin sen vuoksi, ettei siivousalalla vallitse työvoimapulaa. TEM:in Toimiala Onlinen mukaan syyskuussa 2012 Uudellamaalla oli yksin laitossiivoojia työttömänä 889 henkilön verran. Avoimia työpaikkoja samana aikana oli 306. Tämä siitä huolimatta, että osa muualla maassa tarjolla olevista työpaikoista ilmoitetaan nimenomaan Uudellamaalla.

Toinen syy on siivoojien työmarkkina-asema. Aloittelevan siivoojan, joka on ollut riittävän onnekas saadakseen täydet työtunnit, palkka on hieman yli 1400 euroa kuussa. Brutto. Samalla työsuhteet ovat usein epävarmoja, kohteita paljon ja mitoitukset, toisin sanoen normit sille minkä aikaa yhtä kohdetta saa kerrallaan siivota ovat tuottavuusvaatimusten myötä vedetty erittäin kireälle. Edellä mainituista syistä alan työntekijävaihtuvuus on suuri. Ovi käy, kun ihmiset hakeutuvat tehtäviin, joissa työntekijöitä arvostetaan siivousalan yrityksiä enemmän.

Työnantajat voisivat ratkoa ongelmaa tarjoamalla turvallisempia ja paremmin palkattuja työsuhteita, jotka houkuttelisivat ihmisiä töihin. Esimerkiksi niille maahanmuuttajataustaisille siivoojille, jotka ovat joutuneet mm. käännytysten kohteeksi, koska heidän ansiotasonsa jää jälkeen tasosta jota pidetään työluvan jatkamisen perusteena. Eli mikäli työvoimapula on niin kova kuin annetaan ymmärtää, miksi jo maassa olevaa, siivousalan työtä tekevää henkilöstöä ei palkata tekemään lisää töitä, kun halua ja mahdollisuuksia olisi?

Vastaus on ikävä ja kylmä. Siivousalan yritykset eivät halua maksaa lisää työntekijöilleen, vaan mieluummin hankkia rajojen ulkopuolelta oikeuksistaan tietämätöntä työvoimaa, joille voidaan maksaa alipalkkaa tai joita voidaan roikottaa kohtuuttomilla sopimuksilla ja paiskoa miten lystää. Kun ulkomaalaisen työntekijän lupa-aika päättyy, tai oikeudet alkavat kiinnostaa, eivät firmat kanna hänestä vastuuta vaan seuraavat katseellaan duunarin kippaamista ulos maasta vetäen samalla toisella kädellä uusia kertakäyttötyöntekijöitä tilalle.

Punavihreistä piireistä kuuluu välillä ääniä, jotka syyttävät saatavuusharkintaa paperittomuuden ja siten ulkomaalaisen työvoiman prekaarisen aseman aiheuttajaksi. Näitä vapaan liikkuvuuden nimissä liikkuvilta on kuitenkin voitava kysyä eivätkö he pidä ongelmallisena sitä, että heidän utopiansa hintana työtä tekeviä ihmisiä käytettäisiin entistäkin enemmän hyväksi? Kun ihmiskaupankaltaiset työolosuhteet ovat ongelmana jo nyt, miten oletetaan että ne vähenisivät saatavuusharkinnasta luopumisen myötä? Ja on myös voitava kysyä missä kulkee vastuun raja? Olisiko oikein ja kohtuullista, että työnantajat saisivat luvan kanssa kipata vastuun petkuttamansa ihmisen toimeentulosta yhteiskunnalle?

Masentavista koko kuviossa on alueellisen viranomaisen itsepäinen ja vaikeasti ymmärrettävä halu toimia sekä tilastoja että päätöksentekijöiden yhdessä sopimaa linjausta vastaan. Uudenmaan Ely-keskuksen linjaus tullee tarkoittamaan edelleen lisääntyviä työvoiman hyväksikäyttötapauksia sekä pitkittyviä vaikeuksia työehtojen parantamisyrityksissä.

Jytkyä kuurnimassa

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 28.9.2012.

Kunnallisvaalien lähestyessä perussuomalaisten jo hiipunut kannatus on näyttänyt uudelleen elpymisen merkkejä. Selittäväksi tekijäksi noussee toisaalta eurokriisin pitkittyminen, mutta koko ”jytkyn” syntymiseen johtaneet tekijät ovat nekin edelleen olemassa.

Perussuomalaisten nousu ja vakiintuminen johtaa juurensa kolmeen tekijään. Ensinnäkin kysymys on epäluottamuksen ilmapiiristä yhteiskunnassa. Yhä suurempi osa niin politiikan agendasta kuin reunaehdoista tulee kansallisten rajojen tuolta puolen. Myös kansallisvaltion, edelleen kansalaisille läheisimmän ja tärkeimmän poliittisen yhteisön, suhteellinen voima tehdä ratkaisuja on kaventunut.

Syitä on monia. Taloudellinen globalisaatio on vahvistanut yritysten ja pääoman edustajien asemaa suhteessa niin palkansaajaliikkeeseen kuin valtioihin. Pääoman exit-optio, on sitten todellinen tai ei, on voimakas pelote ja rajoittaa talouspolitiikan mahdollisuuksia. Tietyt euroon ja eurooppalaiseen talouspolitiikkaan liittyvät säännöt tekevät raha- tai finanssipolitiikan harjoittamisesta vaikeaa.  Ja niin edelleen.

Yhtä kaikki, kansallinen valtio ja julkinen sektori ovat voimattomampia ratkaisemaan, vaurastumisestaan huolimatta, niitä ongelmia joita kansalaiset kokevat arjessaan. Tämä johtaa puolestaan epäluottamukseen instituutioita kohtaan. Instituutioepäluottamus tiivistyy elitistisinä pidettyihin poliittisiin johtajiin ja puolueisiin, joiden ei nähdä enää edustavan ”meitä” ja nousevan ”meistä”, vaan olevan itse itseään täydentävä politiikan ammattilaisten areena. Tähän oletettuun käsitykseen perussuomalainen viesti osuu ja uppoaa.

Jos epäluottamuksen kokemus politiikkaa tai yhteiskuntaa kohtaan on yksi selittävä tekijä, on toinen myös puolueen edustama linja. Vaikka perussuomalaisen lipun alle on kerääntynyt mitä kirjavin joukko uusnatseista ja rikollisista aina äärimarkkinaliberaaleihin voimiin asti, on puolueen pääasiallinen kuva sosiaalikonservatiivinen. Nämä arvot taas eivät ole olleet erityisen muodikkaita päämedioissa tai siellä, missä politiikan agendaa on asetettu, nuorten koulutettujen globalisaatiovoittajien toimesta.

Suomeen on kuin pikku hiljaa syntynyt tilanne, jossa miltei kaikkien keskeisten puolueiden näkyvimmät vaikuttajat nousevat korkeakoulutetuista kaupunkilaisista. Poliittisia eroja on, mutta taustat vastaavat paljolti toisiaan. Yhteistä on ollut myös pyrkimys kansainväliseen avautumiseen, myönteinen suhtautuminen EU:hun, liberaalit arvot sekä tietynlainen ”vihreys”.

Maassa on kuitenkin paljon ihmisiä, joille nämä arvot eivät ole itsestäänselvyyksiä ja jotka eivät tunnista itseään näistä ”menestyjistä”. Heille kyse on pikemminkin uhista, tai vähintäänkin asioista, jotka eivät ole heidän kannaltaan oleellisia.

Erityisesti tämä koskee keskustaa. Kepun irtoaminen sosiaalisista juuristaan ja siirryttyä tavoittelemaan sosiaaliliberaalien kaupunkilaisten ääniä avasi tien perussuomalaisten nousulle. ”Vahvan keskustan tietä” hahmotelleet, nyt jo takavasemmalle poistuneet oikeistokepulaiset pyrkivät luomaan keskustasta johtavan oikeistopuolueen Suomeen.

Toisin kävi, kokoomus täytti kyseisen ekologisen lokeron lähes täydellisesti, ja peruskannattajat vieraantuivat. Lopputulos näkyi eduskuntavaaleissa ja tulee näkymään kuntavaaleissa.

Työväenpuolueiden kannalta oleellista on ammattiyhdistysliikkeen piirissä tapahtuvan poliittisen toiminnan väheneminen sekä agendan muutos. Ei liene salaisuus, että myös sdp on menettänyt kannattajiaan perussuomalaisille. Kysymys kuuluu: miksi?

Ensinnä kyse on agendan muutoksesta. Niin kauan kuin politiikan keskeiset jakolinjat kulkivat ennen kaikkea sen suhteen mikä oli henkilön asema taloudellisessa tuotannossa, määrittyivät myös äänestysrajat sen mukaisesti. Nämä asiat myös koskivat kaikkia. Kun agendalle, erityisesti julkisuudessa, nousevat kysymykset kuten seksuaalivähemmistöjen oikeus adoptioon tai ympärileikkaukset, ei liene ihme, että moni katsoo politiikan siirtyneen käsittelemään asioita jotka ovat omalta kannalta täysin toisarvoisia.

Mutta miksi agenda sitten on mikä on? Talous ja tulonjako ovat monelta osin siirtyneet poliittisen keskustelun ulkopuolelle. Taloudesta toki puhutaan, mutta nyanssitasolla, vertaillaan kestävyysvajelaskelmia. Tulonjaostakin puhutaan, mutta siinä huomio keskittyy siihen kuinka paljon kukakin esittää jotakin tukea nostettavaksi.

Palkoista ja ensisijaisesta tulonjaosta markkinoilla, talouden ja työmarkkinoiden kovasta ja jokaista koskettavasta sisällöstä, puhuvatkin nykyisin eniten työmarkkinajärjestöt. Ne taas ovat monin paikoin tyhjentyneet politiikasta, etääntyneet siitä eivätkä kansalaiset enää näe kyseisten rakenteiden yhteyksiä poliittiseen toimintaan tai tiettyihin arvopohjiin. Seurauksena on tilanne, jossa liiton mies voi kyllä kannattaa ammattiliittonsa vaatimuksia palkkatason ja työolojen parantamisesta sekä kokea tämän hyvinkin puhuttelevaksi, mutta äänestää silti perussuomalaisia koska työmiehen asiat hoidetaan neuvotteluissa ja puoluepolitiikassa on kyse toisarvoisista arvokysymyksistä.

Tämä ilmiö, enemmän kuin moni muu, selittää mielestäni tilannetta, jossa palkansaajaäänestäjiä siirtyy perussuomalaisten tueksi. Ja mikäli työväenpuolueet, erityisesti sdp, haluavat tähän vastata, on sen uudelleen löydettävä yhteys työelämän arkitodellisuuteen työpaikoilla sekä nostettava esiin kaikkia koskettavat kysymykset työmarkkinoilla keskeiseksi osaksi omaa poliittista agendaansa.

Tämä ei tarkoita sen paremmin luopumista tärkeistä tavoitteista vaikkapa seksuaalivähemmistöjen tasa-arvon saralla. Eikä se tarkoita myöskään paluuta menneeseen tai linnoittautumista järjestöjen kantoihin. Vaan se tarkoittaa oleellisten peruskysymysten uudelleenpolitisointia ja niistä puhumista tavalla joka resonoi nykyaikaisen ihmisen oman elämän kanssa, kestäviä perusarvoja unohtamatta.

Ottakaa varas kiinni!

kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 28.8.2012.  

Media on nostanut hiljattain esiin useita tapauksia ns. alipalkkaukseen liittyen. Viimeksi syyniin joutui länsimetron työmaa, jossa AKT raportoi useista kuorma-autonkuljettajista, joille ei maksettu työehtosopimuksen mukaista palkkaa. Tilannetta protestoineet kuljettajat joutuivat usein irtisanomisten kohteeksi ja tilalle palkattiin uutta työvoimaa.

Alipalkkaus on merkittävä harmaan talouden muoto, eikä rajoitu kuljetus- tai rakennuspuolelle. Mm. Palvelualojen ammattiliitto PAMin tiedossa on yli 600 tapausta, jossa työnantaja on tietoisesti maksanut työntekijöilleen sopimuksia heikompaa palkkaa. Usein kyse on erilaisten lisien kuten ylityökorvausten maksamatta jättämisestä, tai tuntipalkkojen alimitoituksesta. Myös sosiaaliturvamaksuja jätetään usein maksamatta, heikentäen näin työntekijän ansaitsemaa turvaa työttömyyden varalta.

Mikä merkillepantavaa, kyseessä ei ole kriminalisoitu toiminta siten, että siitä seuraisi minkäänlaista tuntuvaa rangaistusta. Asiansa riitauttanut –ja sen voittanut- työntekijä on kyllä oikeutettu palkkasaataviinsa, mutta mitään rangaistusta sääntöjä rikkonut työnantaja ei saa. Kyse on korkeintaan viivästyskoroista, jotka ovat mitättömän pieniä ja hyvin laiha lohtu. Työntekijälle kuuluvien varojen varastaminen ei siis ole lain näkökulmasta yhtä rangaistavaa kuin varastaminen ylipäänsä.

Tähän asiaan vaaditaan muutosta. Eduskunnassa on tällä hetkellä käsittelyssä kansanedustaja Antti Lindtmanin (sd.) aloite alipalkkauksen kriminalisoinniksi. Sen puitteissa ehdotetaan rikoslain täydentämistä siten, että työnantaja, joka tahallaan tai huolimattomuuttaan rikkoo palkanmaksuvelvoitettaan, tuomitaan palkkarikoksesta sakkoon tai vankeuteen.

Aloitteelle on toivottava menestystä ja kaikkien poliittisten ryhmien tukea. Alipalkkauksen kriminalisointi on osa laajempaa harmaan talouden vastaista toimintaa, joka on ensiarvoisen tärkeää niin rehellisen elinkeinotoiminnan ja yrittäjyyden tukemisen, rikollisuuden torjunnan sekä julkisen talouden vahvistamisen näkökulmasta. Yhdessä tilaajavastuun vahvistamisen kanssa alipalkkauksen kielto tuo uuden, tärkeän osan työpaikoilla tapahtuvan harmaan talouden kitkemiseen.

Täysimääräistä tasa-arvopolitiikkaa

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 15.8.2012.

Erityisesti naisvoittoisten ammattijärjestöjen keskeisimpiin tavoitteisiin on vuosikymmenten ajan kuulunut sukupuolten tasa-arvoinen kohtelu työelämässä. Erityisen selkeästi kysymys koskee palkkojen jakautumista. Viimeaikaisen uutisoinnin mukaan miehet tienaavat edelleen naisia enemmän, joskin ero on pikku hiljaa kapenemassa. Samapalkkaisuuteen on kuitenkin vielä matkaa.

Palkkapolitiikka on tärkeä työkalu työmarkkinatasa-arvon saavuttamisessa. Siksi olisikin tärkeää, että jo hyvissä ajoin ennen raamisopimuksen umpeutumista pidetään esillä tarvetta taata solidaariset palkankorotukset matalimpien palkkojen aloille, jotka ovat usein naisvaltaisia. Erityiset tasa-arvoerät ovat oleellisia tässä työssä, kuten myös euromääräisten palkankorotusten pitäminen mukana keskusteluissa.

Yksin palkkapolitiikalla asiaa ei kuitenkaan ratkaista. Tärkeää on myös tukea sellaista yhteiskuntapolitiikkaa, joka vähentää alojen välistä segregaatiota ja tasaa erityisesti lasten kanssa vietettyä aikaa vanhempien kesken.

Suomalaiset työmarkkinat ovat jakautuneet voimakkaasti sukupuolittain. Naisten keskittyminen aloille, joilla tuottavuuskasvun ja tehokkuuden mittaaminen ei ole yhtä ongelmatonta kuin vaikkapa teollisuudessa, on osaltaan palkkaerojen taustalla. On selvää, että näille, yhteiskunnan ja talouden kannalta ensiarvoisen tärkeille, usein julkisille aloille, on suunnattava riittävät resurssit asianmukaisen palkkatason saavuttamiseksi, mutta samalla on tärkeää pyrkiä vähentämään sukupuolten välisiä eroja eri aloille hakeutumisessa. Tasa-arvoista maailmasta ei tee se, että ”naisaloilla” ja ”miesaloilla” maksetaan yhtä hyvää palkkaa, vaan se, ettei moisia sukupuolittuneita ”aloja” ole. Siis: lisää miehiä terveyskeskuksiin ja kouluihin, lisää naisia telakoille ja johtokuntien kokoustiloihin.

Niin kauan, kuin pitkittyvistä lapsen hoitoon tarkoitetuista vapaista äidit käyttävät yli 95%, on turha kuvitella erojen ja eriarvoisuuden katoavan työmarkkinoilta mihinkään. Halusi tai ei, oli perhettä, tai aikomusta hankkia sellainen tai ei, nuori nainen näyttäytyy työnantajalle riskisijoituksena. Näin on, mikäli todennäköisyys hänen poistumisestaan piakkoin pitkille vapaille on huomattavan suuri verrattuna samanikäiseen mieheen. Seurauksena on halu palkata nuoria naisia joko määräaikaisiin työsuhteisiin, tai sitten valita paikalle mies, jonka mahdolliset vapaat ovat todennäköisesti lyhyempiä ja siten vaiva paikkaamisesta työnantajalle pienempi. Jos tasa-arvoa halutaan tavoitella, tämän tulee muuttua.

Vuoden mittaisten vanhempainvapaiden tasajako molempien vanhempien kesken toteuttaisi tavoitteen tasa-arvoisemmasta vanhemmuudesta ja vähentäisi riskiä palkata vakituisempaan työsuhteeseen nainen. Töihin paluuseen kannustaisi samaan aikaan toteutettava päivähoitomaksu-uudistus, jonka yhteydessä tulisi vähintään pyrkiä todelliseen käyttöön perustuvaan veloitukseen, mieluummin kuitenkin maksujen poistoon. Maksujen poisto purkaisi erään merkittävimmistä kannustinloukuista, lisäisi työvoiman tarjontaa sekä vähentäisi pitkittyvistä poissaoloista johtuvaa (nais)köyhyyttä. Ja – mikä parasta – tämä uudistus aidosti vähentäisi sitä byrokratiaa.

Yhdessä tasa-arvoisemman palkkapolitiikan ja alojen välisen eriytymisen purkamisen kanssa tasa-arvoinen vanhemmuus voisi tulla myös taloudellisesti mahdolliseksi entistä useammalle perheelle. Tällä hetkellä moni mies jää vaille vauva- tai taaperoikäisen lapsensa kanssa vietettyä hoiva-aikaa, koska perheen talous ei yksinkertaisesti kestä usein paremmin palkatun miehen poissaoloa työmarkkinoilta. Myös tämä on väärin – niin isiä kuin lapsia kohtaan.

Varmuutta vuokratyöntekijöille

julkaistu 30.7.2012 Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa.

Suomessa on keskusteltu paljon –ja aiheesta- erilaisten pätkä- ja silpputyöntekijöiden asemasta ja sen parantamisesta. Paljon on tehty mm. työttömyysturvan piiriin pääsyn helpottamiseksi, mutta edelleen riittää paljon tehtävää erityisesti työlainsäädännön kehittämisen puolella.

Eräs erityisen huomionarvoinen työntekijäryhmä ovat vuokratyöntekijät. Keväällä 2012 Helsingin yliopistossa tarkastetun Antti Tanskasen väitöskirjan mukaan nimenomaan vuokratyössä tiivistyvät monet työelämän ongelmat sääntelemättömyydestä, epävarmuudesta sekä työnantajien hegemonisesta asemasta suhteessa työntekijään. Vaikka vuokratyöntekijöiden osuus työllisestä työvoimasta on edelleen hyvin pieni, TEM:n mukaan vain n. 1%, ovat heidän kohtaamansa haasteet työmarkkinoilla usein laajempia ilmiöitä kuvaavia.

Vuokratyötä on usein perusteltu erityisesti työnantajien taholta sillä, että ihmiset nimenomaan haluavat tehdä vuokratyötä ja että vuokratyö tarjoaa väyliä pysyvämpään työllistymiseen työmarkkinoilla. Akateeminen tutkimus tarjoaa kuitenkin lohduttomamman näkökulman vallitsevaan tilanteeseen. Tanskasen mukaan vuokratyöntekijöiden työelämän laatu on keskimäärin selkeästi muita työntekijöitä huonompi. Taloudellinen korvaus työstä jää heikommaksi ja uralla eteneminen on vaikeaa.

Tanskanen paikantaa ongelmat ennen muuta löysään lainsäädäntöön. Työlainsäädäntö ei hänen mukaansa täytä tehtäväänsä heikomman osapuolen suojelemisesta vuokratyöntekijöiden kohdalla. Aihetta koskeva lainsäädäntö on hajallaan eikä muodosta kattavaa suojaa epävarmuudelta. Samalla työyhteisön puuttuminen heikentää työhyvinvointia ja jättää vuokratyötä tekevän usein vaille yhteisön tukea ongelmien ilmaantuessa.

Erityinen ongelma vuokratyöntekijöiden kohdalla koskee työn osittumista. Heidän toiveissaan olisikin saada työskennellä enemmän nykyistä pidempien työpäivien muodossa. Moni etsiikin samaan aikaan uutta työtä. Kyseessä on ennen muuta parempaan toimeentuloon liittyvä kysymys.

Toive siirtyä osa-aikaisesta työstä nimenomaan täysipäiväiseen työhön alleviivaa myös kehittämissuuntaa, jonka vaikeimmassa työmarkkina-asemassa olevat ihmiset kokevat omakseen. Vaikka periaatteessa yksilön toimeentulon turvaava ratkaisu voitaisiin saavuttaa myös perustulon kaltaisella etuudella joka korvaisi puuttuvaa tuloa, on ihmisten omana toiveena ennen muuta työllistyminen siten, ettei sosiaaliturvaa tarvittaisi vaan riittävä elanto saavutetaan nimenomaan työllä.

Näitä tuloksia silmällä pitäen onkin tärkeää pyrkiä korjaamaan alityöllisyyden ongelmaa. Erään vaihtoehdon tarjoaa malli, jossa vuokratyötä tekeville henkilöille taataan vakituinen työsuhde vuokratyötä tarjoavaan yritykseen sekä ns. takuupalkka. Tätä kautta riski päivästä ilman työtä siirtyy yritykselle yksilön sijasta – sinne minne se normaalissa markkinataloudessa kuuluu.

Tämänkaltaisen tilanteen oloissa yritykselle syntyy entistä vaikuttavampi intressi myydä työntekijän työpanos joka päivälle, eikä hänen itsensä tarvitse kärsiä epävarmuudesta. Ennakkotapauksia siitä, ettei ”käyttäjäyrityksen tilaus” ole riittävä syy määräaikaisuudelle, on olemassa jo nyt. Nyt on aika siirtyä asiassa eteenpäin ja kohti sitovaa lainsäädäntöä joka takaa turvalliset työsuhteet ja niihin kuuluvat oikeudet.

Sairaana töissä?

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 18.6.2012.

Kevään korvilla julkisuudessa keskusteltiin mm. Jari Sarasvuon johdolla sairauslomista ja ns. saikuttelusta. Sarasvuo hengenheimolaisineen katsoi, että Suomessa työntekijät käyttävät  ns. omailmoitusjärjestelmää väärin ja ilmoittautuvat liian kepein perustein sairaiksi. Samalla vaadittiin Ruotsissa käytössä olevaa palkatonta ensimmäistä sairauslomapäivää, ns. karenssipäivää, myös Suomeen.

Mediassa innostuttiin Sarasvuosta, mutta huolellisempi perehtyminen asiaan jäi väliin. Jo keväällä, flunssa-aallon ollessa huipussaan, tuore seurantatutkimus kertoi kyttäämisen ja epäilemisen olevan turhaa, koska poissaolot olivat lyhyempiä ja vähenemään päin niissä yrityksissä, joissa on lupa pysyä poissa kotoa kolme päivää ilman sairauslomatodistusta. Näissä firmoissa poissa ollaan yleensä alle 2vrk, kun sairauslomaa kirjoitetaan yleensä suoraan kolme vuorokautta.

Voitaisiin toki miettiä mitä seuraisi siitä, että työstä poissaoloa orastavan tai ”pieneltä tuntuvan” sairauden vuoksi vaikeutettaisiin? Paperinpyöritys ja jonot terveydenhuollossa lisääntyisivät, kulut kasvaisivat ja todennäköisesti sairaana työssä oleminen lisääntyisi. Pahimmassa tapauksessa sairas tartuttaa työtoverinsa ja lääkäriin hakeuduttaisiin vasta kun sairaus on yltynyt pahaksi eikä pelkkä lepo enää riitä.

Nämä ovat toki vain oletuksia. Voimme myös katsoa Pohjanlahden yli ja katsoa, mitä karenssipäivää soveltavassa naapurimaassa tapahtuu. Ruotsissa sairauspoissaolot ovat toden totta vähentyneet. 20 vuodessa valtaisasti. Paikalliset työterveyden asiantuntijat eivät kuitenkaan katso sen johtuvan karenssipäivästä. Palkaton päivä tuli Ruotsissa voimaan jo vuonna 1993. Sairauspäivien määrä laski huomattavasti jo ennen muutosta, ja on sen jälkeen sekä laskenut että noussut sykleittäin. Tutkimuksella karenssipäivän merkitystä poissaolojen vähentäjänä ei ole voitu todentaa.

Tarkempi tarkastelu paljastaa edelleen mielenkiintoisia yksityiskohtia. Ruotsissa eniten ovat vähentyneet pitkät poissaolot. Sen sijaan lyhyiden poissaolojen suhteellinen osuus on noussut. Kun karenssipäivää käyttöön otettaessa niiden osuus kaikista poissaoloista oli 28,6%, ollaan vuonna 2009 yli 42%:ssa. Karenssilla ei siis ole ollut merkittävää vaikutusta lyhyiden poissaolojen, joiden karsimiseen sitä Suomessa toivotaan, määrään.

Mikäli Suomessa kovennettaisiin käytäntöä omailmoitusjärjestelmän suhteen ja tuotaisiin järjestelmään Ruotsin-mallinen karenssipäivä, kärsisivät siitä eniten ne oikeasti sairaat, jotka menettäisivät muutoksen myötä oikeuden palkkaan ensimmäiseltä sairauspäivältä sekä pienituloisimmat työntekijät, joille yhden päivän palkan poisjäänti voi tuoda toimeentulo-ongelmia. Heistä merkittävällä osalla myös on muita vaikeampia terveysongelmia jo entisestään, jopa kuolleisuus on selkeästi korkeampi kuin muilla työntekijäryhmillä.

Poissaolojen vähentämisen kannalta tähtäin tuleekin asettaa pitempiaikaisten poissaolojen vähentämiseen ja ihmisten sairauslomilta paluun helpottamiseen ja tukemiseen. Hyvin suurella todennäköisyydellä tämä tuottaisi parempaa tulosta kuin kyttäämisen ja kontrollin lisääminen arkipäivässä.

Koulutusoikeus ja duunarit

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 31.5.2012.

Vaikka maassa on raami, ei rauha ole edelleenkään täysin maassa. Viime viikkoina työmarkkinaosapuolia ovat työllistäneet paitsi sovitun 150 euron kertaerän maksamiseen liittyneet ongelmat, myös raamissa sovitun työntekijöiden koulutusoikeuden yksityiskohdat.

Mistä olikaan kyse? Raamisopimuksen yhteydessä sovittiin siitä, että työntekijät voivat osallistua vuosittain kolmen päivän ajan osaamista lisäävään koulutukseen. Tulkintaerimielisyyksiä osapuolten välillä syntyi kuitenkin siitä, miten oikeus toteutetaan, kenelle kustannukset kuuluvat ja kuka saa päättää koulutuksen sisällöstä. Neuvotteluiden tulisi päästä päätepisteeseensä lähiaikoina.

Kysymys on erittäin tärkeä, ja oikein toteutuessaan avaa huikeita näköaloja uudenlaiseen osaamiseen perustuvaan yhteiskuntaan ja työelämään, jossa oppiminen ei ole enää harvojen etuoikeus vaan kaikkien kansalaisoikeus, ja jossa riskeihin varaudutaan ennalta ja ihmisten osaamiseen panostetaan laajalti. Parhaimmillaan sen avulla voidaan ottaa merkittäviä askeleita myös työttömyyden hoidossa, työhyvinvoinnissa ja tuottavuuden parantamisessa.

Fakta on, että koulutus kannattaa. Tilastot kertovat selkeää kieltä. Keskimäärin korkeampi koulutus korreloi paitsi korkeampien ansioiden, myös vähäisemmän työttömyyden kanssa. Vastavalmistuneidenkin osalta tilanne on korkeasti koulutettujen kohdalla huomattavasti parempi kuin esimerkiksi toisella asteella ammattiin opiskelevien kohdalla, väitetystä ”duunaripulasta” ja akateemisesta työttömyydestä huolimatta.

Koulutuksen saaminen työnteon ohella keskittyy voimakkaasti yritysten ylemmille tasoille, valmiiksi runsaasti koulutusta saaneille ja heidänkin joukossaan harvemmille. Merkittävä osa työtä tekevistä ei saa työnsä ohessa juuri minkäänlaista koulutusta, puhumattakaan ennalta työmarkkinoiden muutokseen varautumisesta esimerkiksi toisen tutkinnon osalta. Tämä kasvattaa ihmisten välisiä eroja. Koulutuksen tarjoaminen nähdään yrityksissä edelleen suurin osin kulueränä, ei potentiaalin kasvattamisena.

Koulutus auttaisi muutostilanteissa selviämisessä. Suomesta on viimeisinä vuosikymmeninä kadonnut tuhansia ja taas tuhansia työpaikkoja ja –tehtäviä, ennen muuta perinteisistä duunariammateista. Tämä kehitys tullee jatkumaan tulevaisuudessa vaikkapa automaattikassojen tai siivousrobottien kehittymisen myötä. Nämä muutokset kohtaavat nimenomaan vähemmän koulutusta saaneiden työtehtäviä. Siksi on perusteltua kohdentaa toimenpiteitä nimenomaan heille.

Malli, jossa oppiminen on aidosti elinikäistä ja kaikkia koskevaa, parantaisi muutosvalmiutta ja vähentäisi muutosten aiheuttamia riskejä –ja ehkä myös pelkoa ja muutosvastarintaa työpaikoilla. Mitä jos työnsä ohessa voisi pikku hiljaa opetella paitsi nykyisessä työssä tarvittavia uusia taitoja, myös uuden ammatin siltä varalta, että rakennemuutoksen myötä nykyistä työpaikkaa ei enää muutaman vuoden kuluttua ole? Siirtyminen uuteen työhön kävisi nopeammin eikä mahdollinen työn menetys merkitsisi vastaavaa maailmanloppua kuin vaikka tilanteessa, jossa samaa työtä on tehty kymmeniä vuosia vailla näköalaa muusta.

Tärkeintä on kulttuurinen muutos kohti jatkuvaa oppimista kaikilla aloilla ja kaikissa ammateissa. On tärkeää ensinnäkin hyväksyä –ja sittemmin mahdollistaa, se, ettei koulun penkin kuluttaminen lopu tutkinnon suorittamiseen, vaan osaamista täydennetään ja kartutetaan jatkuvasti. Tämä lisää joustavuutta ja vähentää työntekijöiden riippuvuutta yhdestä työnantajasta. Työvoiman liikkuvuus voisi lisääntyä, tärkeää dynaamisen elinkeinoelämän kannalta sekin.

Lisäksi on muistettava nyky-yhteiskunnan taikasana; innovaatio. On vanhanaikaista ja totuudenvastaista ajatella, että innovaatiot, jotka parantavat työn tuottavuutta tai tekevät läpimurtoja uusien tuotantotapojen tai tuotteiden saralla, olisivat korkeasti koulutettujen ihmisten tai nk. luovien alojen yksinoikeus. Innovaatioita voi syntyä missä tahansa, vähittäiskaupasta verstaan kautta paperitehtaalle, ja mikä tahansa työ voi olla luovaa. Tätäkin muutosta tukisi ajatus siitä, että kouluttautuminen ja uuden oppiminen työn ohella kuuluu kaikille, ei vain asiantuntija-ammateissa tai johtoportaassa toimiville.

Tärkeä kysymys kuuluu luonnollisesti, kuka saa päättää mitä koulutusta työtä tekevät oikeutensa piirissä saavat. Yhteiskunnan ja työntekijän näkökulmasta tarkoituksenmukaista olisi suunnata kohti koulutusta, joka turvaisi työntekijän työllistymismahdollisuudet riskien realisoitumisen varalta, toisin sanoen lisäisi hänen autonomiaansa. Tämä korostaisi työntekijöiden omien valintojen ja motivaation merkitystä koulutusvalinnoissa.

Ammattiyhdistysliike ja politiikka

julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 15.5.2012.

Aina silloin tällöin, erityisesti vaalien alla, julkisessa keskustelussa aktivoidutaan pohtimaan ay-liikkeen ja poliittisten puolueiden, erityisesti vasemmistopuolueiden, välisiä suhteita. Keskustelussa pyritään usein kyseenalaistamaan liittojen aktiivisuus tai tuki vaaleissa joidenkin ryhmien puolesta, tai sitten ylipäätään esittämään näkemyksiä, ettei niiden olisi suotavaa olla tekemisissä puolueiden kanssa lainkaan, sen uhatessa ”edunvalvontaa”.

Viimeiset vuodet ovat monessa suhteessa olleet tärkeitä suomalaisen poliittisen kulttuurin avoimuuden lisäämisen näkökulmasta. Tämä on hyvä asia ja toivottava kehityskulku. Samalla se toivottavasti rohkaisee niin ihmisiä kuin järjestöjäkin ottamaan politiikan osaksi omaa toimintaansa. Tämä koskee myös ay-liikettä.

Usein kuulee kysyttävän miksi erityisesti monet SAK-laiset ammattiliitot tukevat pääasiassa sosialidemokraatteja, vaikka ”jäsenistössä on muitakin mielipiteitä”. Tämä argumentti lähtee siitä, että mahdollisia tukia pitäisi jakaa jäsenistölle tehtävien gallupien perusteella.  Ammattiliitoissa uskotaan kuitenkin enemmän jäsenistön käyttämään ääneen liittojen omissa vaaleissa.

Useissa liitoissa on käytössä avoimen puoluepoliittinen vaali. Näin on esimerkiksi viime aikoina ollut Metallissa, JHL:ssa ja SEL:ssa, jotka edustavat yhdessä satoja tuhansia suomalaisia työntekijöitä. Näistä kahdessa sosialidemokraatit saavuttivat ehdottoman enemmistön, yhdessä taas Vasemmistoliitto.

Koska liitoissa järjestetään vapaita vaaleja, ovat ne monessa suhteessa huomattavasti demokraattisemmin toimivia kuin suurin osa kansalaisjärjestöistä, jotka valitsevat johtonsa esimerkiksi vuosikokouksissa. Niissä valtaa käyttävät äänekkäät paikalle pääsijät, eivät koko jäsenistö. Listoja voi myös perustaa kuka tahansa, ja siksi mm. JHL:n vaaleissa pystyi äänestämään myös Keskustaa, vihreitä tai perussuomalaisia. Se, että kovin harva teki näin, johtui joko laiskasta vaalityöstä tai luottamuksen puutteesta. Muita siitä on turha syyttää.

Suomalainen ay-kenttä on myös poliittisesti jakaantuneempi kuin mitä julkisesta keskustelusta voisi päätellä. STTK-laisissa liitoissa Kokoomus on vahva toimija, akavalaisissa selkeästi suurin. Siellä myös vihreillä on paikka paikoin huomattavaa kannatusta ja myös ay-aktiivisuutta aina liittopuheenjohtajuuksia myöten. Jostain syystä kuitenkaan tämä liikehdintä ei aiheuta kuohuntaa sen paremmin ay-liikkeen poliittisuutta arvostelevissa yhteiskunnallisissa aktiiveissa kuin mediassakaan. Onko politiikka paha vain, jos sitä tekee duunari, vai kun sitä tehdään muiden kuin oman itsen hyväksi?

Kysymys edunvalvonnan kärsimisestä on myös tärkeä. Voi olla, että osa mahdollisista jäsenistä kokee ongelmalliseksi poliittisen toiminnan läheisyyden monissa liitoissa. Moni taas ei koe, tai kokee pikemminkin päinvastoin. Politiikkaa pidetään luonnollisena osana edunvalvontatoimintaa, ja ilman selkeää yhteiskunnallista näkemystä liittojen tai keskusjärjestöjen edunvalvonta olisi nykyistä heikommalla tasolla. Edunvalvonnan kohteena kun ovat paitsi työehtosopimukset, myös lainsäädäntö ja vaikkapa budjetteihin liittyvät päätökset.

Yhteyksien pitää olla luonnollisesti hyvät ja toimivat, sekä asiaan perustuvat kaikkiin suuntiin. Hyvät ideat ovat kaikkien käytössä tasapuolisesti ja ilman korvausta. On kuitenkin niin, että jotkut yhteiskunnalliset voimat ovat näkemyksiltään lähempänä työtä tekevien yhdessä omassa liitossaan määrittämiä tavoitteita kuin jotkut muut. Tämä voidaan havaita helposti jo vertailemalla puolueiden tavoitteita toisiinsa. Tältä, sekä jäsenten itse vaaleissa ilmaisemalta arvopohjalta, rakentuu ay-liikkeen yhteiskunnallinen linja, jota edistetään kaikissa mahdollisissa tilanteissa, jäsenten eduksi.

Lopuksi; myös ay-liike tarvitsee politiikkaa. Ammattijärjestötoiminnassa ja –identiteetissä on kyse paljon muustakin kuin työpaikkaedunvalvonnasta tai työehtosopimuksista, vaikka ne ovatkin tärkeimpiä yksittäisiä tehtäviä. Ay-liike on paitsi edunvalvontaliike, myös kansanliike joka lähtee arvoista ja yhteiskunnallisesta visiosta. Siihen liittyy ihanne tasa-arvosta ja osallisuudesta. Niitä taas voidaan edistää vain tiettyyn pisteeseen sopimuspolitiikalla. Siksi laajempi yhteiskuntapolitiikka – ja sitä kautta puolueet – tulevat mukaan piiriin.