Työtakuu pitkäaikaistyöttömille?

Työttömyys on suomalaisen yhteiskunnan pahin ongelma. Viimeisimmät tilastot osoittavat ongelmien edelleen pahentuneen taantuman pitkittymisen seurauksena. TEMin mukaan helmikuun lopussa Suomessa oli yli 355 000 ihmistä ilman työtä. Heistä pitkäaikaistyöttömiä on yli 100 000. Yli vuoden työttömänä olleiden määrä on kasvanut lähes viidenneksellä viime vuodesta.

Työttömyyden pitkittyminen on paitsi taloudellinen, myös potentiaalinen sosiaalinen ongelma. Työ on paljon muutakin kuin toimeentuloa, se on osallisuutta, sosiaalisia suhteita ja yhteenkuulumista. Työn saamisen merkitys näkyykin paitsi rahatilanteen helpottumisena, myös yleisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden lisääntymisenä. Erityisen totta tämä on suomalaisessa työkeskeisessä kulttuurissa, jossa uudelta ihmiseltä tavataan helposti kysyä nimen jälkeen ”mitä sinä teet työksesi?”.

Vaikkei työn menettämisessä olekaan mitään häpeämistä, varsinkaan heikon taloudellisen tilanteen aikana jolloin tilanne voi kohdata ketä tahansa, stigman riski on suuri ja suurenee työttömyyden pitkittyessä. Suurin osa työnsä menettävistä löytää kyllä nopeasti uuden työn jopa matalasuhdanteessa, mutta aina on heitä jotka eivät yrityksistä huolimatta löydä uutta paikkaa. Riski pettymyksiin työnhaussa kasvaa sitä mukaa mitä iäkkäämmästä ja vähemmän koulutetusta työnhakijasta on kyse.

Mitä pidempään työnhaku ilman tulosta kestää, sitä vaikeammaksi tilanne käy. Työkyky kärsii, kun taidot ja tiedot eivät ole aktiivisessa käytössä – tai kääntäen, työkykyä pitää yllä parhaiten tehty työ. Työttömyys ei sinällään tuota kenellekään sosiaalisia ongelmia, mutta riskit kasvavat ja kasautuvat. Yhtä kaikki – työttömyyden pitkittyminen uhkaa usein muuttua pysyväksi asiantilaksi.

Kun yli vuoden työttömänä olleita on maassa sata tuhatta ja määrä kasvaa joka kuukausi, tarvitaan vakavampia toimia. Tarjontatoimista ei vaikuta olevan riittävää hyötyä, joten on pohdittava miten lisätä tämänkaltaisen työvoiman kysyntää sekä ylläpitää nykyistä paremmin työkykyä. Osaratkaisua voidaan hakea taatun työn suunnalta.

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne esitti ratkaisuksi erilaisten avustavien töiden takaamista pitkäaikaistyöttömyyden uhkaamille ihmisille. Ideana on katkaista pitkittyvä työttömyys takaamalla (osa-aikainen) työpaikka, josta maksetaan asiaankuuluva palkka. Työtä voisivat järjestää kunnat, järjestöt tai yksityiset sosiaaliset yritykset. Työjakso voisi kestää muutamia kuukausia, tavoitteena työelämävalmiuksien ylläpito, avoimille työmarkkinoille palaamisen helpottaminen sekä toimeentulon parantaminen. Taattuun työhön liittyisi velvoite ottaa työ vastaan.

Esimerkkejä eräänlaisista mahdollisuuksista tarjoavat jo nyt mm. Tampere ja Vaasa, jossa pitkäaikaistyöttömiä on työllistetty erilaisiin avustaviin tehtäviin pientä, mutta kuitenkin ihmisarvoista palkkaa vastaan. Rinne käytti esimerkkinä vanhustenhoidon avustavia tehtäviä, kuten esimerkiksi kaupassa käyntiä, pieniä korjaustöitä sekä ulkoilussa avustamista, mutta yhtä lailla kyse voi olla teknisemmistä töistä, nuorten tai lasten kanssa tehtävästä työstä, puhtaanapidosta ja kierrätyksestä ja niin edelleen. Arvokkaista ja tärkeistä töistä, jotka nyt jäävät osin tekemättä. Vantaalla on kokemusta vanhustenhuollon ”kumppaneista”, jotka toimivat varsinaisen henkilöstön apuna ja tukena.

Tärkeä kysymys on luonnollisesti se, ettei ihmisiä velvoiteta töihin, jotka eivät heille sovi tai joihin he itse eivät sovellu. Tästä tulee luonnollisesti huolehtia ja kunnioittaa ihmisten erilaista osaamista. Mutta kuten Tampereen ja Vaasan esimerkkien haastateltavat työllistetyt kertovat, heidän tekemiään täydentäviä töitä ei suinkaan tule pitää ”vähäarvoisena” työnä, vaan osana kokonaisuutta – alalla kuin alalla. Samaten tärkeää on, ettei olemassa olevaa työtä korvata, vaan takuutyönä teetettävä työ esim. kunnan hyvinvointipalveluihin liittyvissä tehtävissä on täydentävää lisää varsinaisten ammattilaisten työlle.

Kolmas tärkeä kysymys koskee korvaustasoa jolla työtä teetettäisiin. Reilusta työstä kuuluu reilu palkka. Esityksiä, jossa matalan sosiaaliturvan eteen teetetään työtä palkatta, ei tule hyväksyä. Niissä on kyse orjatyöstä. Sen sijaan työ, josta maksetaan asiaankuuluva tuntikorvaus josta jää aina enemmän käteen on aidosti osallistavaa ja työntekijää kunnioittavaa.

Uudistuksen kustannus julkiselle taloudelle riippuu siitä, mikä olisi tarjottavan taatun työn tuntimäärä, työsuhteen kesto sekä toimiin osallistuvien määrä. Mikäli työttömyysturvaa voitaisiin käyttää pohjana, jonka päälle maksettaisiin tuntien mukaan asiaankuuluvaa palkkaa, voidaan päästä eteenpäin maltillisilla kustannuksilla. Tarjottava työmäärä voisi vastata osa-aikaista työpäivää, jotta työnhakuun avoimelta sektorilta jää myös aikaa. Tällä hetkellä kunnat maksavat huomattavia sakkoja puuteellisesta aktivoinnista – tämänkin rahan voisi varmasti suunnata järkevämmin myös esimerkiksi kehittämällä välityömarkkinoita.

Myös saamapuolelle jäisi rahaa – ja mikä tärkeintä, hyvinvointia. Pienituloisten ihmisten käteen jäävien tulojen lisääminen tuo kysyntää kotimarkkinoille, vähentää muita sosiaalimenoja – ja tehdyn työn tulos näkyy parempana elinympäristönä meille kaikille. Mikäli takuutyöt auttaisivat ihmisiä työllistymään uudelleen avoimelle sektorille, säästäisi tämä työttömyysmenoissa pitkällä aikavälillä. Lisäksi työstä kokonaan syrjäytymiseen silloin tällöin liittyvät lieveilmiöt vähenisivät ja mikä tärkeintä – moni nyt tekemättä jäävä tärkeä työ tulisi tehdyksi.

Lopulta tärkeintä on omanarvontunnon palauttaminen ja oikeus osallistua yhteiskuntaan myös työn kautta. Jokaisella on annettavaa yhteiseksi hyväksi. Jos markkinat eivät kykene ihmisille riittävissä määrin työtä tarjoamaan, on yhteiskunnan velvollisuus auttaa ihmisiä mahdollisimman hyvään uuteen alkuun ja kiinni työn syrjään.

Advertisement

Sopeutusta veroilla vai ilman?

Eduskuntavaalikeskustelussa erot puolueiden välillä ovat alkaneet syntyä ennen muuta suhteessa verotukseen. Lähes kaikki puolueet pitävät  sopeutustoimien jatkamista perusteltuna myös tulevalla vaalikaudella – näkemyseroja on mittaluokasta, ajoituksesta ja järkevimmistä kohteista, mutta yhteisymmärrys siitä että menojen kasvua tulee hillitä ja tehdä myös suoria leikkauksia, on olemassa. Sen sijaan selkeä näkemysero SDPn ja oikeistopuolueiden välillä on siinä voidaanko sopeutusta tehdä myös veronkorotuksilla.

SDP haluaa kerätä miljardi euroa lisää verotuloja uudistamalla verotusta. Mahdollinen veronkevennysvara tulee suunnata pieni- ja keskituloisille osana palkkaratkaisun tukemista. Tätä kautta saadaan kotimarkkinoille luottamusta ja vauhtia. Mutta kun vaje julkisessa taloudessa on suuri, ei rikkaimmille suomalaisille meneviin verolahjoihin ikävä kyllä yksinkertaisesti ole varaa – ainakaan jos haluamme ylläpitää kouluja, terveyskeskuksia ja muita julkisia palveluita myös tulevaisuudessa.

Kun sopeutustarvetta joka tapauksessa on, on oikeudenmukaista kattaa osa siitä myös keräämällä lisää tuloja – ei vain leikkaamalla menoja. Paljon on puhuttu siitä, että sopeutustoimet tulisi tehdä reilusti ja kaikkia koskien – mutta menosopeutus luonnollisesti vaikuttaa voimakkaimmin niihin ihmisiin jotka ovat riippuvaisia hyvinvointivaltion palveluista tai eduista. Jotta heidän taakkaansa voitaisiin helpottaa, olisi hyvä että varakkaimmatkin kantaisivat kortensa kekoon.

SDP:n esitys sai luonnollisesti tyrmäyksen sekä Kokoomuksesta että Keskustasta. Kokoomus haluaa pelkkiä leikkauksia eikä hyväksy verotuksen kiristämistä. Päinvastoin, suuresta vajeesta huolimatta nykyinen pääministeripuolue haluaa 2mrd€ veroalen joka kohdistuu kaikkiin tuloluokkiin. Eli myös kaikkein suurimpia tuloja nauttiville. Keskustan ohjelma taas keskittyy vahvasti yritysten täsmäveronalennuksiin.

Argumenttina verouudistusta vastaan käytetään suosittuja hokemia siitä, että ”veronkorotusten tie on käyty loppuun” ja että ”veroaste on jo nyt liian korkea”, tai että ”verotuksen kiristäminen on haitallista kasvulle”. Kaikkia näitä on  toki hyvä arvioida. 

Kun katsotaan veropolitiikan suuntaa viime vuosina, on se ollut pitkään veroastetta laskeva. VATTin tuore tutkimus, jossa on arvioitu veromuutosten vaikutuksia vuosina 1993-2012 osoittaa, että ansiotuloverotus on tarkasteltuna aikana keventynyt merkittävästi. Tutkimuksen mukaan ansiotulojen verotusta on kevennetty kuluneena aikana yhteensä n. 8 ja puolella %-yksiköllä. Valtion ansiotuloverotusta on kevennetty 7 %-yksiköllä. Kun tulojen kasvu otetaan huomioon, ansiotulojen verotus on keventynyt 3%-yksikköä. Samana aikana verovähennykset ovat lisääntyneet. Kun mukaan otetaan pääomatulot, on verotus keventynyt perustemuutosten johdosta runsaat seitsemän prosenttiyksikköä.

Kun ajatellaan että verotus on tällä hetkellä selvästi kevyempää kuin mitä se on aiemmin ollut, voisi kuvitella että taloudellisessa kriisitilanteessa meillä olisi varaa – SDP:n esityksen mukaisesti – periä hieman korkeampaa veroa yli 70 000 euroa vuodessa ansaitsevilta ihmisiltä. Lisäksi yli 60 000 euron pääomatulojen saajien progression nostaminen jättäisi edelleen pääomatuloilla elävien ihmisten verotuksen kevyemmälle tasolle kuin palkansaajilla. On toki täysin legitiimiä olla tästä eri mieltä, mutta näkemys siitä että verotus nousisi näillä muutoksilla jotenkin ennennäkemättömän kireäksi on yksinkertaisesti väärä.

Kysymys veronkorotusten ja kasvun välisestä suhteesta ei sekään ole selkeä. On luonnollisesti totta, että kysyntälamassa veronkorotuksia olisi hyvä välttää. Mutta niin olisi suoria leikkauksiakin niiden syödessä suoraan kysyntää ja lisätessä kuluttajien epävarmuutta. Kyse onkin lähinnä siitä, että mikäli sopeutustoimien välitön jatkaminen katsotaan oleelliseksi, miten niitä kannattaa toteuttaa mahdollisimman vähin vahingoin.

Asiaa sivuaa mm. tuore artikkeli CEPRiltä, jossa arvioidaan ns. fiskaalikertoimia eri toimenpiteiden välillä. Tämä tarkoittaa siis sitä, kuinka paljon erilaiset kiristävät toimet vähentävät taloudellista kasvua. Tuore tutkimus on osoittanut, että taloudellisen laman aikana erityisesti leikkausten kasvua haittaavat vaikutukset ovat selvästi aikaisemmin arvioitua suurempia. Myös tämä uusi paperi osoittaa, lukuisiin aiempiin tutkimuksiin perustuen, että kasvulle haitallisinta on taantuma-aikana leikata julkisia investointeja.

Tämä havainto liittyy Suomen keskusteluun siitä tuleeko sopeutusta toteuttaa vain menoja leikkaamalla. Mikäli Suomi ei ole erityistapaus, on odotettavaa että pelkät suuret menoleikkaukset hidastavat kasvua huomattavasti enemmän kuin sopeutus, jota toteutetaan myös toteuttamalla veronkorotuksia. Eli: näyttää siltä  että taloudellisen kasvun kannalta järkevämpää on siirtää osa sopeutustarpeesta veroilla katettavaksi.

Entä veroaste? Suomen veroaste on kiistatta korkeahko. Mutta samalla se on matalampi kuin esimerkiksi Tanskassa. Samaten julkisen sektorin osuus työllisistä on Suomessa Tanskaa – ja muita pohjoismaita – pienempi. Myös julkisen kulutuksen suhde BKThen on Suomea korkeammalla tasolla. Eikä tilanne näytä vauhtia haittaavan – tanskalaiset ovat maailman onnellisimpia ja talous osoittaa piristymisen merkkejä.

Tästä emme toki voi suoraan päätellä että veroasteen korkeus tekisi ketään autuaaksi – mutta emme myöskään sitä, että sen nosto veisi Suomen turmioon. On läheisten esimerkkien perusteella täysin mahdollista todeta, että riittävän tulovirran takaaminen valtiolle nopeuttaa taloudellista kasvua ja lisää hyvinvointia – ei päinvastoin. Ja että keskeisimmät väitteet, jolla suurituloisten osallistumista verojen muodossa taloustalkoisiin pyritään minimoimaan, eivät yksinkertaisesti kestä lähempää tarkastelua.   

Should we resist the Borg?

Etukäteen paljon keskustelua herättänyt Ruotsin entisen valtiovarainministeri Anders Borgin (M/kok) ja eduskuntavaaliehdokas, VATTin ylijohtaja Juhana Vartiaisen (kok) talouspoliittinen raportti julkaistiin tänään. Kierroksia lisäsi Vartiaisen loikka SDPstä Kokoomukseen ja eduskuntavaaliehdokkaaksi. Ajoitus oli hienosti mietitty julkisuuden näkökulmasta – maksimaalista näkyvyyttä puolueen ja myös ehdokkaan kampanjalle.

Ministeripaikalta vaalien myötä tipahtanut Borg tilattiin Ruotsista pääministeri Stubbin (kok) toimesta kirjoittamaan raportti Suomen talouden haasteista. Hallituksen tilaustyöstä ei ole kysymys, vaan nimenomaisesti Kokoomuksen puheenjohtajan toiveesta kuulla ruotsalaisen puoluetoverin näkemyksiä. Ja miksipä ei. Ruotsin taloudella on monessa suhteessa mennyt viime vuosina Suomea paremmin. Tosin kasvun taustalla on tapahtunut myös nopeaa eriarvoistumiskehitystä.

Ennakkohypetykseen nähden raportti sisältää hyvin vähän mitään radikaalia tai odottamatonta. Siinä on paljon hyvää analyysia ja se poikkeaa edukseen monista muista raporteista kokonaisvaltaisuudellaan. Se on myös paikoin yllättävä ottaen huomioon erityisesti Vartiaisen hiljattaiset siirrot. Ottaen huomioon sen miten vahvasti mm. pääministeri Stubb ja Kokoomus on viimeaikaisessa retoriikassaan hyökännyt ”konsensusta” ja työmarkkinajärjestöjä vastaan on Borgin-Vartiaisen linja selkeästi työmarkkinaratkaisuja tukeva. Raportti arvioi palkanmuodostuksen perusperiaatteet toimiviksi ja itse asiassa korostaa palkkakoordinaation merkitystä. Samalla siinä halutaan pikemminkin vahvistaa luottamusmiesten ja ammattiliittojen asemaa paikallistasolla kuin heikentää sitä.

Kun Suomen talouden ”rakenteellisista ongelmista” puhutaan, syytetään usein liiallisia palkankorotuksia tai epäonnistunutta kotimaista talouspolitiikkaa. Mutta Borgin ja Vartiaisen tilannekuva itse asiassa haastaa tämän näkemyksen. Kun poistetaan metsä- ja televiestintäsektorien merkitys niin nähdään miten Suomen vienti kehittyy aivan vastaavalla tavalla kuin Ruotsin. Toisin sanoen vientiongelmat liittyvät näiden teollisuudenalojen rakenteellisiin ongelmiin ja muutokseen – ei yhteiskuntapolitiikkaan kokonaisuutena.

Konsensuskritiikiltä vie pohjaa myös havainto yksikkötyökustannusten kasvulta suhteessa kilpailijamaihin. Suomen suhteellinen asema lähti heikkenemään juuri silloin kun keskitettyä ratkaisua ei tehty – edellisen porvarihallituksen kaudella. Kun keskitettyihin ratkaisuihin taas, sosialidemokraattien hallitusvaltaan nousun myötä, palattiin, on suhteellinen kustannuskilpailukyky lähtenyt hiljalleen paranemaan. Absoluuttisesta kilpailukyvyn heikkenemisestä ei edes ole merkkejä, sillä Suomen kustannustaso on jatkuvasti pysynyt mm. Ruotsin alapuolella. Tässäkin suhteessa Borg ja Vartiainen osoittavat Stubbin Kokoomuksen konsensuskritiikin tyhjäksi.

Laajempi kysymys liittyy palkkapolitiikkaan yleensä. De facto nollalinja, jota raportin kirjoittajat esittävät, voi olla perusteltu jos asiaa katsotaan vain mekanistisesti ulkoisen kilpailukyvyn näkökulmasta. Mutta kysymys kuuluu mitä täydellinen nollalinja tarkoittaisi kotimaiselle kysynnälle? Sen varassa pyörii kuitenkin kotimainen palvelusektori ja sitä myötä valtava määrä työpaikkoja. On myös muistettava, että tuottavuuskehityksen  ylläpito vaatii usein myös palkankorotuksia. Mikäli palkat eivät nouse, ei yrityksillä ole vastaavia kannustimia työn tuottavuuden parantamiseen. Reaalipalkkojen aleneminen voisi pahimmillaan tuottaa laskevan tuottavuuskehityksen kehän, joka olisi erityisen tuhoisaa Suomen taloudelle.

***

Raportin ongelmat liittyvät kirjoittajien ideologisiin ongelmiin valtion aktiivisuuden suhteen. Kun kirjoittajat itsekin näkevät Suomen talouden ongelmien johtuvan paljolti Nokian ja sen ympärille rakentuneen klusterin romahtamisesta, he eivät kuitenkaan suostu näkemään ratkaisuna valtion aktiivisuutta uuden teollisuuden ja elinkeinotoiminnan luomisessa. Tässä lienee eräs kysymys, joka erottaa nyky-SDPn linjan Vartiaisesta. ”Uusteollistamista” ei voida ajaa, koska se sotisi vastaan käsitystä valtion patologisesta epäonnistumisesta uusien toimialojen valinnassa ja tukemisessa. Tämä olettamus ei kuitenkaan saa todellisuudesta tai taloushistoriasta juurikaan tukea. Pikemminkin on niin, että vaihtoehtoinen tarina aktiivisesta ja ”yrittäjähenkisestä” valtiosta on saamassa jalansijaa jatkuvasti enemmän kansainvälisessä tutkimuksessa. Borg ja Vartiainen ovatkin tässä suhteessa kuihtuvan markkinaliberalistisen regiimin edustajia – myöhäisherännäisiä joiden näkemykset edustavat väistyvää valtakäsitystä.

Työvoiman tarjonnan ongelmat saavat raportissa paljon tilaa. Tämä on, molempien poliittisen taustan ja erityisesti Vartiaisen aiempien lausuntojen pohjalta, ymmärrettävää. Niin tärkeä ja oleellinen kuin teema onkin, niin se mikä kirjoittajilta vaikuttaa unohtuneen on Suomen työvoiman perinteisesti suuri liikkuvuus työmarkkinoilta esimerkiksi opintoihin tai hoitovapaille. Näin tapahtuu kun työllisyystilanne on heikko – kuten se nytkin on. Piilevää työvoimapotentiaalia on siis paljon myös opintojensa tai perheidensä parissa olevien ihmisten joukossa. Raportissa on myös selkeä virhe, kun sen puitteissa vaaditaan saatavuusharkintaa vapautettavaksi ”asiantuntijoiden” osalta. Ns. asiantuntijat kun eivät tällä hetkelläkään ole saatavuusharkinnan piirissä – harkinta koskee enää erinäisiä työntekijäammatteja joiden piirissä ulkomaista työvoimaa, jo maassa olevaa, on usein käytetty häikäilemättä hyväksi.

Mielenkiintoinen havainto on raportissa esitetty vaatimus pienimuotoisesta elvytysvarasta mikäli rakenteellisissa uudistuksissa onnistutaan. Myös tämä näkemys on ristiriidassa Kokoomuksen linjan kanssa, joka painottaa rajuja leikkauksia tilanteessa kuin tilanteessa sekä elvyttämisen olevan ”Kreikan tie” kasvun tukemisen sijasta. Tämä osio jää kuitenkin kovin kevyeksi sillä mitään konkreettisia esityksiä elvytyspanosten käytöstä ei ole – kaupunkiseutujen infrahankkeet mainitaan mahdollisuutena. Jälleen mielenkiintoisena yksityiskohtana – Pisararata olisi ollut juuri tällainen ja senkin torppasi Vartiaisen nykyinen puolue.

Raportin suurin puute liittyykin investointien edistämisen unohtamiseen. Tämä siitä huolimatta, että investointilama sekä kysynnän puute ovat monella tapaa nykyisen taloudellisen kriisin ytimessä. Tämä kertonee kirjoittajien ideologiasta – vain työn tarjonta nähdään merkityksellisenä, koska teoria opettaa niin. Sen sijaan tulevaisuuden kasvu- ja tuotantopotentiaalia kasvattavien investointien merkitystä kasvulle ja sitä kautta kestävyysvajeen pienentämiselle ei nähdä relevanttina. Kuitenkin voisi nähdä myös niin, että onnistuneilla investoinneilla esimerkiksi infraan tai koulutukseen kasvatetaan kakkua pitkällä aikavälillä. Tätä ei kuitenkaan raportissa haluta myöntää tai antaa sille arvoa. Parempaan työllisyyteen päästään kirjoittajien mielestä luottamalla näkymättömään käteen ja antamalla mennä. Ottaen huomioon miten heikkoa taloudellinen kehitys on viime vuosina ollut kun sääntelyä ja valtion aktiivisuutta on karsittu, ei tällaiseen optimismiin ja luottamukseen tyhjästä ilmestyvästä lisääntyvästä kysynnästä liene aihetta.

Kokonaisuutena paperi on siis maltillinen ja sisältää monia täysin oikeita ja perusteltuja huomioita nykytilasta sekä perusteltuja toimenpide-esityksiä vaikkapa kotihoidontuen suhteen. Mutta kysynnän merkityksen ideologinen kieltäminen syö monelta tavoitteelta loogiset keinot ja typistää näin raportin sinällään mielenkiintoiseksi tilannekuvaukseksi muiden vastaavien joukkoon. Mitään uutta se ei suomalaiseen keskusteluun ikävä kyllä kyennyt tuomaan.

Pisararadasta pitää päättää

Pääkaupunkiseudun kehittäminen on ensiarvoisen tärkeää koko Suomen kannalta. Helsingin seudulla syntyy erittäin suuri osa koko Suomen BKTsta ja myös väestö keskittyy voimakkaasti alueelle. Tämän vuoksi on oleellista, että seudun asumisen ja joukkoliikenteen ratkaisut ovat toimivia ja tukevat taloudellista kasvua. Kyseessä ovat investoinnit, joilla Helsinki varautuu kilpailemaan koko Suomen puolesta erityisesti Tukholmaa, Tallinnaa ja Pietaria vastaan. Mikäli Helsinki ei kehity voimakkaasti, se ei onnistu kanavoimaan hyvinvointia myöskään muualle Suomeen.

Erityisen oleellisia ovat raidehankkeet, jotka yhdistävät toisaalta joutuisamman ja joustavamman matkanteon, myös kestävän kehityksen. Raideliikenteen tehostuminen vähentää yksityisautoilun tarvetta ja leikkaa siten päästöjä.

Näiden investointien osalta hallituksen viimeisten kuukausien oleellisin hanke on Pisararata. Kyseessä on hallitusohjelmassa sovittu keskeinen kasvuhanke, joka on osa pääkaupunkiseudun viime kesänä tehtyä sopimusta, jossa valtio sitoutui infrahankkeisiin ja kunnat lisäämään tonttitarjontaa 25 % MAL-sopimuksiin verrattuna. Kaavalisäykset tuottavat 3000 lisäasuntoa vuodessa, joista Helsinki vastaa 1250sta.

Ratahankkeen taloudellinen merkitys on valtava. Rakentamisvaiheen aikana syntyy arvioiden mukaan yli 3500 uutta henkilötyövuotta. Käyttövaiheessa puhutaan edelleen yli 2500 uudesta henkilötyövuodesta. Koko rakentamisvaiheelle, kun siihen vielä yhdistetään asuntorakentamiseen syntyvät työpaikat puhutaan yli 20 000 henkilötyövuodesta. Käyttövaiheen arvioidaan tukevan Suomen taloutta 433 miljoonalla eurolla – ja josta lähes puolet kohdentuu Helsingin ulkopuolelle. Asuntojen tarjonnan lisääntyminen vähintään hillitsee asumisen hinnan nousua, jolla on positiivisia vaikutuksia tavallisten ihmisten kukkarolle.

Tähän päälle tulevat liikenteelliset hyödyt. Pisara jakaa matkustajat kantakaupungissa useimmille asemille: kaupungin sisäinen liikkuminen nopeutuu, matkustajat pääsevät lähemmäs määränpäätä tai vaihtoasemaa.  Täsmällisyys parantuu merkittävästi kauko- ja lähiliikenteessä, kun rata- ja laiturikapasiteettia vapautuu ja talven aiheuttamat ongelmat vähenevät radan siirtyessä tunneliin.

Hankkeen kustannus on luonnollisesti suuri, lähellä miljardia. Mutta suuria ovat hyödytkin. Kyseessä on myös hanke, johon on mahdollisuus saada merkittävä, jopa 20% EU-tuki. Suunnitteluhankkeesta on jo päätetty ja siihen sidottu rahaa. Lisäksi suunniteltu rahoitusmalli jakaa kustannukset usealle vuodelle. Hyöty-kustannussuhde on arvioitua suurempi, koska konsulttien tekemät arvioinnit eivät esimerkiksi lainkaan kansantalouden kannalta tärkeitä hyötyjä kuten työvoiman liikkuvuuden parantumista tai yhdyskuntarakenteen tiivistymistä. Erityisen ongelmallista on, ettei HK-lukua laskettaessa arvioida hankkeen vaikutusta toimintavarmuuteen, joka on keskeisin liikenneverkon ominaisuus. Perinteisellä tavalla laskettu hyöty-kustannussuhde antaa Pisaran tyyppisessä hankkeessa täysin puutteellisen kuvan hankkeen kannattavuudesta, koska hyödyissä otetaan huomioon lähinnä matka-aikojen lyheneminen. Muut hyödyt, jotka Pisaran tapauksessa ovat mittavat, jäävät tarkastelun ulkopuolelle.

Kun asiasta on sovittu hallitusneuvotteluissa, kaupunkien kanssa ja EU-tuen hakemusdeadline häämöttää, niin missä ongelma? Eikö niin, että pannaan kuokka saveen ja aletaan rakentaa?

Ei vielä.

Murheita tuottaa ensinnäkin gallupjohtaja Keskusta, joka on ottanut hankkeen hampaisiinsa. Keskusta on lähtenyt varmistelemaan voittoaan maakunnissa hyökkäämällä vahvasti pk-seudun hankkeita vastaan. Kepu vastustaakin niin Pisaraa kuin Malmin lentokentän rakentamista kuin metropolihallintoakin. Samaan aikaan puolueen oma ohjelma vaatii maaseudun yksityisteiden rahoituksen tuntuvaa nostamista. Eli liikennerahoja pois sieltä, missä on käyttäjiä sinne missä heitä ei juurikaan ole. Kyseessä on vanhanaikainen tapa ajatella, jossa kotimaiset liikenneinvestoinnit nähdään nollasummapelinä.

Toisaalta neuvottelut seudun kaupunkien kanssa ovat olleet hitaita. Kuin esimerkkinä metropolihallinnon tarpeesta ja kuntien välisen osaoptimoinnin ongelmista yhtenäisellä työssäkäyntialueella Vantaa ja Espoo ilmoittivat etteivät halua osallistua Pisara-radan rahoitukseen aiotulla 1,5% osuudella. Tämä siitä huolimatta, että koko seutu hyötyy mm. lähiliikenteen aikataulupitävyyden paranemisesta ja saavutettavuuden lisääntymisestä joka nostaa maan hintaa koko seudulla. Nyttemmin kuitenkin on Helsingin kanssa saatu sovittua siitä, että se hoitaa myös Vantaalle ja Espoolle suunnitellut pienet osuudet rahoituksesta. Näiltä osin tämäkin este on nyt raivattu ja nyt olisi aika tehdä päätös.

Ellei päätöstä saada tehtyä, tapahtuu seuraavaa:

• valtion uskottavuus sopimuskumppanina romahtaa, koska Pisarasta on sovittu kuntien kanssa. Miksi kunnat ottaisivat jatkossa valtion vakavasti missään asiassa jos se ei kykene päätöksentekoon?
• sovittu asuntotuotannon lisäys sekä yhdyskuntarakenteen tiivistymisestä saatavat tuottavuushyödyt kaatuvat – hinnan maksavat tavalliset ihmiset asuntojensa korkeina vuokrina ja ostohintoina
• tuhannet henkilötyövuodet sekä satojen miljoonien taloudellinen kasvuvaikutus jää saamatta
• menetetään 20% EU-tuki hankkeelle

Ja nämä siis vain taloudellisina tappioina. Puhumattakaan paremmasta kaupunkiympäristöstä, vähenevistä liikenteen päästöistä, sujuvammasta matkustamisesta ja joukkoliikenteen toimintavarmuudesta.

Menestyvästä ja toimivasta pääkaupungista hyötyy koko maa. Siksi päätös Pisarasta tarvitaan nyt.

Perhepaketti, tasa-arvo ja mielen muuttamisen taito

Viikonvaihteen suurin poliittinen uutinen oli ehdottomasti hallituksen suunnitteleman ns. perhepaketin eli subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajauksen sekä kotihoidon tuen jakamisen peruminen. Hallituspuolueiden johtajat päättivät ettei pitkälle valmisteltuja esityksiä tulla viemään eteenpäin eduskuntaan. Näin ollen päivähoito-oikeutta ei rajata eikä kotihoidontukeen tule jakoa.

Kotihoidon tuen jakaminen molemmille vanhemmille olisi ollut tärkeä uudistus, joka toteutuessaan lisäisi merkittävällä tavalla työmarkkinoiden tasa-arvoa. Tällä hetkellä pitkät vapaat kasaantuvat lähes yksinomaan naisille. Tämä johtaa naisten lyhyempiin työuriin sekä riskialttiuteen työnantajien silmissä. Pelko siitä, että palkattu tai vakinaistettu nuori nainen jää pitkälle hoitovapaalle on suuri verrattuna samanikäiseen mieheen. Pitkät poissaolot työelämästä syövät työmarkkinakelpoisuutta, vanhentavat osaamista ja näkyvät ansiotason myötä aina eläkkeelle asti.

On siis harmillista, että tämä uudistus ei etene. Mutta hyvänä on sen sijaan pidettävä sitä, että subjektiivinen päivähoito-oikeus säilyy nykyisellään.

Päivähoito-oikeuden rajaus olisi ollut kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla uskomattoman typerä uudistus. Ensinnäkin kyse on lasten, ei vanhempien, oikeudesta. Lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen, ikäiseensä seuraan ja virikkeisiin ei tule rajata hänen vanhempiensa aseman, työ- tai perhetilanteen perusteella.

Vaikka SDP onnistui kamppailemaan aiotut rajoitukset pois työttömien lapsilta (tämä rajaus olisi toteutuessaan tarkoittanut varsinaista lapsiapartheidia päiväkodeissa; ”Jessen on nyt lähdettävä kotiin kesken leikkien koska Jessen isä on työtön”), olisi suunniteltukin malli tuottanut lähinnä byrokratian lisääntymistä ja lasten jakamista kahteen kastiin. Rajoituksen piiriin olisi kuulunut vain hyvin pieni määrä lapsia, hekin iässä jossa omanikäinen seura on jo tärkeää. Sosiaalisin syin tapahtuva täyden päivän myöntäminen olisi tarkoittanut paperityön lisääntymistä. Ja niin edelleen.

Lattemammakeskustelussa unohtuu myös se, että mikäli perhe tosiaan halutaan pitää lasta päivähoidossa myös silloin kun itse ollaan kotona, voi päiväkoti itse asiassa olla lapselle oikein hyvä ja virikkeellinen paikka. Varhaiskasvatuksesta hyötyvät tutkitusti eniten heikoimmista oloista tulevat lapset joille pedagogian alan ammattilaisten tarjoama tuki sekä vertaisryhmä ovat arvokkaita tulevan opinpolun ja elämän kannalta. Rajaus siivoaisi korostuneesti juuri näitä lapsia pois päivähoidosta. Ei mitään järkeä.

Ratkaiseva virhe tapahtui, kun nämä kaksi esitystä sidottiin yhteen. Asiaa perusteltiin sillä, että rajaus tuo säästöjä joilla kuitataan tuen jaon mukanaan tuomia lisääntyneitä päivähoidon kustannuksia. Yhtälö ei kuitenkaan olisi mennyt mitenkään umpeen. Lisäksi yksi hyvä olisi tuonut mukanaan ketään hyödyttämättömän, yksin haitallisen uudistuksen. Jos olisi haluttu tehdä hyvää sukupuolten välistä tasa-arvoa lisäävää  politiikkaa, rajaus olisi pitänyt jättää alun perinkin päättämättä.

On odotettavaa, että paketin kaataneita, erityisesti SDPtä, tullaan arvostelemaan. Ensinnäkin on kuitenkin todettava, että viivyttämisen ja sovitusta luistamisen ovat hallinneet tässä hallituksessa aivan muut kuin SDP. Metropolilainsäädäntöä on viivytetty ja vesitetty, oppivelvollisuus jäi pidentämättä vaikka asia sovittiin moneen otteeseen ja niin edelleen.

Toiseksi kyse on järjen käytöstä. Kun sovittu uudistus näyttää valmistelun jälkeen yhä järjettömämmältä, viisautta ei ole painaa päälle ketään kuuntelematta. Viisautta on todeta tilanne ja muuttaa tarvittaessa suuntaa. Päivähoito-oikeuden rajaaminen olisi tuonut mukanaan erään keskeisimmän tasa-arvoistavan palvelun periaatteellisen haaksirikon, mitättömät säästöt ja merkittäviä ongelmia perheiden arkeen – siksi paketin kaatuminen ja puhtaalta pöydältä aloittaminen on parempi vaihtoehto.

Nollasopimuksista ja työssäkäyvistä köyhistä

Sosialidemokraatit julkaisivat vaaliohjelmansa jonka myötä julkisuudessa keskusteltiin erityisesti ohjelmaan liittyvästä avauksesta koskien nollasopimuksilla kikkailun rajoittamista. Nollasopimuksella tarkoitetaan yleisesti työsopimusta, jossa työntekijä on sitoutunut olemaan työnantajan käytettävissä, mutta työntekijän työvelvoitteen määrä on sovittu liukuvasti esim. 0-40 h/viikko työnantajan päätöksen mukaan. Toisin sanoen työnantaja ilmoittaa, paljonko se työntekijälle milloinkin antaa töitä, ja työntekijä on velvollinen nämä työt suorittamaan. Työntekijä on sidottu olemaan työnantajan käytettävissä täyden työajan, mutta työntekijälle itsellään ei ole minkäänlaista takuuta, että työtä, ja sitä kautta palkkaa, oikeasti tulisi.

Avausta kritisoitiin ennalta-arvattavien tahojen toimesta. Oleellista on kuitenkin kysyä millaista maailmaa ja työmarkkinaa nollasopimusten puoltajat itse asiassa haluavat rakentaa. Kansainväliset kokemukset kun puhuvat karua kieltä nollasopimusten kaltaisiin järjestelyihin tukeutuvien työmarkkinamallien toimivuudesta erityisesti työstä toimeentulonsa saavien näkökulmasta.

USAssa jo lähes 20 miljoonaa työntekijää tekee pätkätyötä hyvin pienellä palkalla. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa yhä suurempi osa työssäkäyvistä joutuu toimeentulonsa turvaamiseksi turvautumaan valtion avustuksiin. Jopa neljännes pikaruoka-alan työntekijöistä saa ruokakuponkeja. Alityöllistettyjen joukkoon kuuluu jo yli 12% työllisistä – luku joka on yli kaksinkertainen viralliseen työttömyysprosenttiiin verrattuna. Britanniassa puolestaan työssäkäyvien köyhien määrä on noussut ennätyslukemiin. Nollasopimusten varassa työtä tekee 1,4 miljoonaa ihmistä. Myös Saksan työllisyysihmeen taustalla on työn hapertuminen yhä useammalta. Itse tehdyn työn määrä ei juurikaan kasva, sen sijaan ns. minijobien myötä keskiluokkainen ja kunnolliset edut ja elintason takaava työ pikemminkin vähenee.

Suomessa työssäkäyvien köyhien ongelma on pysynyt verrattain maltillisena, paljolti kiitos työehtosopimusten. Silti ilmiö kasvaa myös meillä. Eurostatin tilastojen valossa vuonna 2012 Suomessa oli lähes 90 000 työssäkäyvää, jotka olivat määriteltävissä köyhiksi. Heistä selkeästi suurempi osa on yrittäjämuotoista työtä tekeviä kuin palkansaajia. Nollasopimusten varassa olevien määristä ei ole tarkkaa tietoa, mutta osviittaa voidaan saada TEMin tutkimuksista, jonka mukaan vuokratyöntekijöistä n. 16%lla oli nollasopimus. Suomalaisista osa-aikatyöntekijöistä työskentelee osa-aikaisena vasten tahtoaan lähes joka kolmas. Heidän osaltaan rajan vetäminen nollasopimuksen ja pienen tuntimäärän käsittävän osa-aikatyösopimuksen välille on veteen piirretty viiva. Lopputulos kun molempien osalta on se, ettei työllä tule toimeen.

Nollasopimusten sekä vastentahtoisen osa-aikatyön ongelma liittyy toisaalta työntekijöiden heikkoon asemaan, toisaalta koko talouden tehokkuuteen ja toimintaan. Mikäli työntekijä joutuu varaamaan koko päivän ilman korvausta työnantajan käyttöön mutta tietoa tehtävän työn määrästä, ja siten palkasta, ei ole, on taloudellinen asema todella heikko. Oikeuksiaan peräävä voi löytää itsensä nopeasti poissa työstä, sillä nollasopimuksen omaava työnantaja voi koska tahansa päättää työsuhteen. On perusteita väittää koko nykyisen nollasopimuskäytännön olevan nykyisen lainsäädännön vastaisen, koska työsopimusoikeuden mukaan työsopimusten tulisi olla tasapainoinen sitoumus osapuolten välillä. Nollasopimuksissa työnantajalla on kuitenkin suvereeni valta työn määrään eikä minkäänlaisia vastaavia velvoitteita kuin työntekijällä.

Toinen ongelma on kansantaloudellinen. Palkat ovat tärkein yhteiskunnassa syntyvää lisäarvoa uudelleen jakava mekanismi. Palkkoja verotetaan tuntuvasti julkisen sektorin menojen kattamiseksi ja palkoista merkittävä osa palautuu kulutukseen ja luo sitä kautta uutta työtä ja taloudellista toimeliaisuutta yhteiskuntaan. Kun yhä suurempi osa työvoimasta roikkuu vajaissa sopimuksissa vailla tietoa tulevasta tulotasostaan on heidän kannaltaan erittäin perusteltua vähentää kulutusta ja lisätä säästämistä. Kun omat investoinnit jäävät vähiin tai kokonaan tekemättä niihin liittyvän riskin vuoksi (velanmaksukyvystä ei ole mitään varmuutta koska palkan tasosta ei ole tietoa ja työsuhde voi päättyä koska tahansa), jää potentiaalista tuotantoa ja kauppaa syntymättä. Vahinko on yhteinen ja pahimmillaan syö moninkertaisesti ”joustavuuden” mahdollisesti mukanaan tuomat edut.

Käytännössä nollasopimusten olemassaolosta hyötyy vain pieni työnantajien joukko. Vaikutukset työntekijöiden elämässä ovat dramaattisia ja kansantaloudessa erittäin kyseenalaisia. Siksi näitä epäterveimpiä ja kokonaistaloudellista tehottomuutta aiheuttavia työn teettämisen muotoja pitäisi rajata. Vaihtoehtoja sen suhteen miten asiaa voitaisiin viedä eteenpäin on paljon. Liittojen kanneoikeus mahdollistaisi oikeuksien hakemisen nykyistä vaikuttavammin, ilman pelkoa oman työpaikan uhraamisesta, nollasopimuksilla kikkailua voitaisiin rajata siten, että työnantajalle säädettäisiin velvollisuus maksaa työntekijälle korvausta ajalta jonka hän joutuu olemaan työnantajan käytettävissä, voisi olla aiheellista sopia tietynlaisesta perälaudasta viikkotyöajan suhteen josta voitaisiin poiketa vain työntekijän pyynnöstä tms.

Kaikki tämänkaltaiset uudistukset olisivat omiaan erityisesti Suomessa suitsimaan sitä kehitystä, jonka päätepisteessä on erittäin epävarmassa työmarkkina-asemassa työtään tekevän väestön kasvu ja siitä johtuvat ongelmat. Kestävän kasvun ytimessä on kunnollinen työ ja palkka, jolla voi elää. Vain tällaisten työmarkkinoiden varaan voi rakentua tehokas ja ostovoimainen talous – riskien kasaaminen työntekijöille sekä laskun maksattaminen valtiolla ei ole kestävä malli edes yritystoiminnan näkökulmasta.

Valikoivaa vapaaehtoisuutta

Viime päivinä on käyty erityisesti sosiaalisessa mediassa ja muutamissa television viihdeohjelmissa keskustelua yhteiskunnan asettamista normeista sekä vapaaehtoisuuden merkityksestä. Jälkimmäinen aihe nousi esiin voimakkaasti, kun tuore ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen ilmoitti jäädyttävänsä soiden suojeluohjelman eteenpäin viemisen ja haluavansa selvittää vapaaehtoisen suojelun mahdollisuudet ilmeisesti ilman paketin sisältämiä mahdollisuuksia maanlunastuksiin erityisen arvokkaiden suoluontokohteiden suojelemiseksi. Perusteena käytettiin vapaaehtoisuuden itseisarvoa, eräiden politiikkokollegoiden pitäessä esillä ”pakkososialisoinnin” uhkaa. Ympäristönsuojeluaktiivit tyrmistyivät avauksesta, kiittelijöitä löytyi MTK:sta, Keskustasta ja perussuomalaisista.

Vapaaehtoisuus ja yhteiskunnan pehmeämpi vallankäyttö, ns. nudge, ”tuuppaaminen”, on usein perusteltu tapa aikaansaada yhteiskunnallisia muutoksia. Normikriittiseen aikaan tällainen poliittinen puhe myös sopii hyvin. On kuitenkin erikoista, että sama logiikka toimii vapaaehtoisuuden ja ihmisten omien valintojen kunnioittamisen suhteen niin kovin eri tavoin kun puhutaan eri asioista tai eri ihmisistä. Yhtäkkiä samat ihmiset tai poliittiset liikkeet, jotka ovat juuri juhlineet vapaaehtoisuutta ja ihmisten omiin mielipiteisiin ja tuntemuksiin luottamista ”vapauden” nimissä, voivatkin olla valmiita erittäin voimakkaisiin pakkotoimiin toisia ihmisiä kohtaan välittämättä lainkaan valinnanvapaudesta.

Esimerkiksi sopinee keskustelu vaikkapa eläkkeistä. Monet oikeiston edustajat vaativat nopeita ja ”kipeitä” ratkaisuja ”yhteisen edun” nimissä erityisesti raskasta työtä tekeviltä duunareilta. Juuri heihinhän alaikärajan mekaaninen nosto, mikäli olisi toteutettu Rukan lumien tyyliin kerrasta-poikki-metodilla, olisi osunut. Tässä kohtaa ihmisten oma tahto tai halu ei paljoa painanut. Talouspolitiikan suhteen ihaillaan rajuja ratkaisuja joita pitäisi tehdä mahdollisimman nopeasti ilman suurempia keskusteluita tai neuvotteluita – mieluummin erityisesti ammattiyhdistysliike sivuuttaen ”menneisyyden jäänteenä”.

Vielä lähemmäs ajankohtaista aihetta päästään, kun vertaillaan eräiden investointien edellyttämiä vaatimuksia. Fennovoiman ydinvoimahankkeen kohdalla alueen käyttöönotto vaatinee pakkolunastuksia. Jostain syystä yksilönvapauden ja vapaaehtoisuuden puolustajat eivät olleet laukalla tämän asian vuoksi. Siksi hyvä kysymys kuuluu, miksi maanomistajan tahto on arvokkaampi arvo kun puhutaan suoluonnon suojelusta mutta sillä ei ole vastaavaa merkitystä kun puhutaan vaikkapa voimalaitosinvestoinnista? Eikö kyse ollutkaan pyhästä periaatteesta kuten eilisten keskusteluiden sävystä olisi voitu päätellä, vaan kylmistä poliittisista valinnoista ja niiden eteen hätäpäissään sumutetusta arvoretoriikasta?

Summa summarum, vapaaehtoisuus on hyvä lähtökohta ja sen tiellä tulee kaikissa tilanteissa edetä niin pitkälle kuin mahdollista. Yhteiskunta ei voi kuitenkaan, oleellisissa kysymyksissä, jäädä sen varaan. Kokonaisedun mukaista toimintaa on voitava harjoittaa, vaikka paikka paikoin yksilön todellinen tai kuviteltu etu kulkee sitä vastaan. Tämä koskee niin suuria investointeja, kaupunkirakentamista kuin korvaamattomien luontokohteiden suojelua; varsinkin tilanteissa joissa biotyyppi on luonteeltaan sellainen että se on suojeltava kokonaisuutena. Tämä, muuten, on tilanne uhanalaisten soiden kohdalla.

Häkämies arvostelee omia päätöksiään

Budjettiehdotus puhuttaa, ja eilen saimme nauttia myös Elinkeinoelämän keskusliitto EK:n tiedotteesta aiheeseen liittyen. On hieman metkaa, että kyseisen tahon vaatimukset ovat toistaiseksi perustuneet lähes täysin rajujen leikkausten vaatimiseen, mutta nyt pääasiassa yritystukiin kohdistuva leikkausesitys ei nyt sitten olekaan hyvä asia. EK:ssakin voitaisiin pohtia oman viestin koherenssia – tai sitten tulisi esittää suoraan sitä mitä halutaan sanoa eli leikkaukset köyhien sosiaaliturvaan ja säästyneet rahat bisneksen tukemiseen tai verolahjoihin varakkaille. Joskus sitä vaan ajattelee että olikohan maassa joskus sellainen aika että siellä oli rehellisiä markkinatalousporvareita eikä pelkkiä oman edun ajajia.

TEKESin mahdolliset leikkaukset ovat sinällään ikäviä ja niistä tulee voida keskustella, mutta tiedotteessa erityishuomion ansaitsee EK:n toimitusjohtajan ja entisen ministerin Jyri Häkämiehen lausunto Aalto-yliopiston ylimääräisen rahoituksen purusta. Häkämies toteaa, että:

Aalto-yliopiston rahoitukseen esitetään roimaa yli 20 miljoonan euron leikkausta. Tämä aiheuttaisi yliopiston toimintaan suuren loven ottaen huomioon, että valtiovallan rahoitus ei ole alun alkaenkaan toteutunut luvatulla tavalla, muistuttaa Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies.

– Aaltoa perustettaessa valtiovalta ja elinkeinoelämä sopivat yliopiston rahoituksesta, ja elinkeinoelämä kokosi hankkeeseen 200 miljoonaa euroa. Jos valtiovalta yhä jatkaa oman rahoitusosuutensa supistamista, se vaarantaa tämän Suomelle tärkeän hankkeen tulevaisuuden. Siihen ei ole varaa.

Tämä on aivan legitiimi mielipide, ei siinä mitään. Metkaksi sen tekee kuitenkin se, että Aallon lisärahoituksen purusta sovittiin jo edellisen porvarihallituksen aikana. Valtiontalouden kehyspäätöksessä 2009-2012 todetaan, että Aalto-yliopiston ylimääräinen rahoitus puretaan vuoteen 2020 mennessä ja se aloitetaan vuonna 2015.

Tätä päätöstä on ollut tekemässä myös valtioneuvoston jäsen Jyri Häkämies. Joka nyt siis vaatii tiukkaan sävyyn oman päätöksensä perumista syyttäen siitä SDP:tä ja valtionvarainministeri Rinnettä.

Ainahan sitä politikoida saa, mutta ei nyt pitäisi sentään ihan näin härski olla. Toki vaihtoehtona on se, ettei muista mitä on tullut itse aikoinaan päättäneeksi. Tosin en tiedä kumpi nyt sitten lopulta on yhteiskunnan kannalta huonompi.

Yliopistojen rahoitus ei heikkene

Budjetin ympärillä kihisee, ja erityisesti koulutuspolitiikan. Luvut jäävät helposti elämään omaa elämäänsä ja niiden taakse on aina syytä kurkistaa ennen kuin vetää kovinkaan suuria johtopäätöksiä. Tästä on kyse, kun Kokoomuksen Verkkouutiset uutisoivat ”Rinteen budjetin leikkaavan eniten yliopistoilta ja tutkimuksesta”. Juttu antaa harhaanjohtavan käsityksen yliopistojen rahoitustilanteesta vuonna 2015. Artikkelissa on käsitelty säästöjä unohtaen samanaikaisesti tehtävät määrärahalisäykset ja toimet yliopistojen perusrahoituksen vahvistamiseksi.

Opetus- ja kulttuuriministeriö teki toukokuussa talousarvioehdotuksensa vuodelle 2015, johon saatiin elokuun alussa valtiovarainministeriön kanta. Valtiovarainministeriön kantaan sisältyy eri hallinnonaloille uudelleenkohdentamissäästöjä, joista yliopistoille ja tieteelle on kohdennettu mainittu 6 miljoonaa euroa. Opetusministeri Kiuru ehdottaa näistä säästöistä luopumista, sillä koulutukseen tehtävät leikkaukset eivät ole parhaita säästökohteita. Erityisesti Verkkouutisten laskujen maksaja Kokoomus on vaatinut voimakkaita toimia julkisen talouden menojen vähentämiseksi.

Vaikka olisikin mukavaa, että korkeakoululaitosta voitaisiin kehittää jatkuvasti lisääntyvän rahoituksen vallitessa – eikä näin ikävä kyllä ole, ei yliopistojen ensi vuodelle hahmoteltu rahoitustilanne ei ole kokonaisuutena tarkastellen laisinkaan niin huono kuin Verkkouutisten artikkelista voisi päätellä. Hallitusohjelman mukaisen kertaluonteisen 10 miljoonan euron lisäksi yliopistojen rahoitukseen on tulossa 22,3 miljoonan euron määrärahalisäys täysimääräisen kustannustason huomioon ottamisen perusteella. Tämä selittyy sillä, että Antti Rinteen VM on hyväksynyt osaksi omaa esitystään OKMn esityksen indeksileikkausten perumisesta.

Yliopistojen kesken kohdennettava rahoitus on säästöistä huolimatta itse asiassa lisääntymässä kuluvasta vuodesta. Tämä selittyy pitkälti sillä, että Aalto-yliopistolle kohdennettua lisärahoitusta ollaan aiempien linjausten mukaisesti asteittain purkamassa. Molempien ministeriöiden esityksissä Aalto-yliopiston lisärahoituksesta ollaan siirtämässä 21,5 miljoonaa euroa osaksi yliopistojen perusrahoitusta. Näin Aalto-yliopiston lisärahoituksen taso olisi vuonna 2015 48,5 miljoonaa euroa aiemman 70 miljoonan euron sijaan.

Siis: päinvastoin kuin Verkkouutisten artikkelissa väitetään, yliopistojen rahoitus ei ole vähentymässä kuluvasta vuodesta 24 miljoonalla eurolla, vaan lisääntyy 8 miljoonalla eurolla. Yliopistojen perusrahoitus tulee lisääntymään kuluvasta vuodesta kaikilla yliopistoilla Aalto-yliopistoa lukuun ottamatta edellyttäen, että toiminnan tuloksellisuudessa ei ole tapahtunut heikentymistä suhteessa muihin yliopistoihin.

 

Yhteisvastuuta lapsista, omaa vastuuta aikuisille

<Seuraava teksti on henkilökohtaista pohdintaa, ei minkäänlaista virallista visiota OKMöstä tai SDPstä. Tarkoitettu selkeyttämään omaa ajattelua sekä saamaan siihen palautetta sen kehittämistä varten>

Julkisen talouden kestävyysvaje, huoltosuhteen heikentyminen ja menopaineen kasvu erityisesti vanhuspalveluissa on moneen kertaan kerrattua asiaa. Haasteet ovat merkittäviä, vaikka tämän hetken talouspolitiikan mahdollisuuksia rajaavat finanssipolitiikan raamit tulisivatkin tulevaisuudessa muuttumaan mm. EKP:n roolin muutoksen myötä. Siksi on oleellista pohtia jatkuvasti sitä, mihin julkista rahoitusta erityisesti suunnataan; missä tarvitaan entistä enemmän ja missä voitaisiin ehkä pärjätä vähemmällä, korostaen ihmisten omaa vastuuta. Kyse on myös oikeudenmukaisuudesta; siitä, että kun yksilö hyötyy yhteisesti rahoitetuista palveluista ja rakenteista, hän vastavuoroisesti osallistuu samojen mahdollisuuksien ylläpitämiseen muille.

Kaikki puolueet ovat olleet Suomessa perinteisesti yksimielisiä koulutukseen panostamisen tärkeydestä. Painopiste-eroja esiintyy lähinnä koulutusasteiden välisessä arvostuksessa, koulutukselliseen tasa-arvoon sekä yhtenäisiin ryhmiin ja valinnaisuuteen liittyvissä asioissa. Päälinja on kuitenkin ollut kaikille selkeä; koulutusta arvostetaan, siihen panostetaan ja järjestelmän kansainvälisesti katsoen korkea taso on yhteinen kansallinen ylpeydenaihe. Taannoisessa suomalaisten historiakäsitystä koskeneessa tutkimuksessa kävi mm. ilmi, että kansalaiset pitävät peruskoulua suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpänä saavutuksena jonka merkitys ihmisten mielissä ylittää jopa viime sodat.

Suomessa on tarvetta panostaa tuntuvasti koulutukseen myös rahallisesti. Syitä on monia. Varhaiskasvatuksen tavoittavuus ei ole maassa sillä tasolla kuin mikä olisi perusteltua niin lasten välisen tasa-arvon kuin erityisesti pienten lasten äitien työmarkkina-aseman kannalta. Peruskoulun oppimistulokset ovat edelleen eurooppalaista huipputasoa, mutta laskussa erityisesti koulutuksellisesti huono-osaisista taustoista tulevien lasten kohdalla. Eriarvoisuuden kasvu näkyy niin tuloksissa kuin motivaatiossa ja alueellinen eriytyminen pahentaa ongelmia. Toiselle asteelle siirryttäessä tuhannet putoavat tyhjän päälle jäädessään vaille jatkopaikkaa lukiossa tai ammatillisessa koulutuksessa. Korkeakoulujen hakijasuma ja opiskelijavalintojen toimimattomuus tuottavat toisille moninkertaista koulutusta toisten jäädessä joko yo-tutkinnon varaan tai hakukierteeseen jossa haaskaantuu vuosia. Yleinen koulutustaso – osaamista ja koulutusta painottavassa maailmassa ja kilpailun kiristyessä – on Suomessa jämähtämässä paikoilleen. Ja lopulta aikuiskoulutusjärjestelmä ei laajuudestaan huolimatta tavoita kovinkaan hyvin niitä ihmisiä, jotka eniten tarvitsisivat täydentävää koulutusta.

Miten ratkoa näitä ongelmia tilanteessa, mikäli julkisen rahoituksen määrä ei koko talouden puitteissa tule merkittävästi kasvamaan, ja jossa sosiaali- ja terveyspuolta kohtaa selkeästi kasvava menopaine? Vaikka koulutukseen panostamisen tärkeyden ymmärtävät kaikki, ja kaikki tietävät että siitä leikkaaminen on leikkaamista tulevaisuuden kasvun ja hyvän elämän edellytyksistä, tulee rahoitus olemaan kovassa paineessa. Syinä se, että nuoremmat ikäluokat ovat pienempiä kuin vanhemmat sekä välitöntä helpotusta vaativien tarpeiden, kuten terveyteen ja sairauteen liittyvien kysymysten olevan lähes kenen tahansa silmissä akuutimpia ratkaistavia kuin mahdollisesti kymmenien vuosien päästä hedelmää kantavat investoinnit vaikkapa varhaiskasvatukseen.

Lisää yhteisvastuuta lapsista ja nuorista

Paras tuotto yksittäiselle yhteiskunnan eurolle saadaan elämän- ja koulutuspolun alussa. Toisin sanoen syrjäytymisen ehkäisyyn sekä hyvien lähtökohtien turvaamiseen kannattaa puuttua mahdollisimman aikaisin. Myöhempi jo syntyneiden ongelmien korjaaminen tulee moninkertaisesti kalliimmaksi kuin yrittää rakentaa sellaiset olosuhteet jossa kyseisiä ongelmia ei pääsisi syntymään. Siksi loogiselta tuntuisi panostaa julkista rahoitusta selkeästi nykyistä enemmän opintien alkupäähän, sillä siellä syntyvät sellaiset erot, jotka vaikuttavat pitkälle elämään, jopa ratkaisevasti.

Jo alle kouluikäisten lasten sanavarastoissa, oppimisvalmiuksissa ja kyvyissä on havaittavissa isoja eroavaisuuksia, jotka selittyvät taustalla ja kasvuolosuhteilla. Kun koulu alkaa, voi eroa olla jopa vuoden opintoja vastaavassa määrin. Siis _ennen_ koulun alkamista. Kun vaikuttava tekijä on ennen muuta tausta, ja usein varhaiskasvatuksen palveluita vaille jäävät ne lapset, joiden vanhempien työmarkkina-asema voi olla huono, työttömyyttä ja sosiaalisia ongelmia enemmän kuin väestössä keskimäärin ja niin edelleen, olisi tärkeää varmistaa että erityisesti nämä lapset saataisiin laadukkaiden palveluiden piiriin. Käytännössä siis päivähoitoon, jossa on tarjolla pedagogista osaamista, monipuolisia virikkeitä sekä harrastuksia ja mikä tärkeintä, toisia lapsia erilaisista kokemusmaailmoista ja perheistä.

Vertaisryhmän merkitys korostuu ja se tekee sitä myös päiväkodeissa ja kouluissa. Olisi kaikkien etu, että lapset altistuisivat jo mahdollisimman aikaisin monenlaisille erilaisille ihmisille – ja ennen kaikkea toisille lapsille toisenlaisista perheistä. Tämä opettaa erilaisuuden hyväksymistä ja kunnioittamista – sekä ymmärrystä siitä, että olemme kaikki yhtä arvokkaita ja ainutlaatuisia. Varhaiskasvatuksen osalta tällaisten ryhmien aikaansaaminen tarkoittaa kannustinloukkujen purkamista päivähoitomaksuista (nykyisin pienipalkkaisen työn vastaanottava vanhempi ei välttämättä näe juurikaan muutosta tilipussissaan, koska jo hyvinkin alhaisilla tuloilla päivähoitomaksu nousee merkittäväksi – seurauksena voi olla erityisesti pienipalkkaisten osalta kotiin jääminen ja pysyvä syrjäytyminen työmarkkinoilta), päivähoidon laatuun panostaminen niin riittävän pienten ryhmien kuin ammattitaitoisen henkilökunnan osalta sekä riittävän monipuolisten ryhmien syntymisen varmistaminen erityisesti siten, etteivät asuinalueet eriytyisi enempää toisaalla rikkaiden ja toisaalla köyhien reservaateiksi.

Toisin sanoen julkista rahoitusta tulisi nykyistä enemmän suunnata erityisesti varhaiskasvatukseen, niin lisäpaikkoina, perheiden oman maksurasituksen vähentämisenä kuin laadun jatkuvana kehittämisenä. Lasten tulevaisuuden kannalta tämä olisi perusteltua myös siksi, etteivät he alaikäisinä voi itse juuri vaikuttaa tilanteeseensa omilla valinnoillaan vaan ovat toisten varassa. Siksikin yhteiskunnan interventio ja sen toimeenpanema lähtökohtien tasoittaminen on perustellumpaa täällä kuin monessa muussa paikassa. Sama logiikka jatkuu peruskouluun, jossa luodaan ne koulutuksellisemmat eväät joilla elämään lähdetään eteenpäin.

Toisen asteen koulutuksen ollessa jo nyt käytännössä edellytys työmarkkinoille pysyvämmin kiinnittymisen kannalta, on oletettavaa ja toivottavaa että sen suorittaminen otetaan pikku hiljaa oppivelvollisuuden piiriin. Jo nyt työllisyysasteet ovat pelkän perusasteen varassa toimivien osalta 40% kieppeillä ja tilanne tulee tulevaisuudessa vain heikkenemään sillä vain vähän tai ei lainkaan osaamista vaativien työtehtävien määrä putoaa nopeutuvasti automaation ja digitalisaation saavuttaessa myös nyt suuria määriä vähän koulutusta omaavia ihmisiä työllistävät palvelualat.

Yhteiskunnan tulisi tavalla tai toisella varmistaa, että erityisesti aikaisin tapahtuva syrjäytyminen tehdään mahdollisimman vaikeaksi. Siksi oppivelvollisuus on paras tapa puuttua ongelmiin koulupudokkuuden osalta. Se ei luonnollisestikaan poista nuoriso-, tai sosiaalityön, erityisopetuksen, terveydenhuollon tai opinto-ohjauksen tarvetta. Mutta valitettavasti niillä ei ole saavutettu riittäviä tuloksia vaan perusasteen varaan jäävien määrä ei ole juurikaan vähentynyt vuosikausiin. On taattava mahdollisuus vapaasti valita oma suuntansa, mutta niin kauan kuin puhutaan käytännössä perusvalmiuksia antavasta koulutuksesta, tulisi umpiperiä ja raiteelta putoamista välttää. Parempi mielikuva löytyy ratapihasta, jossa raiteita on monia, mutta kaikki vievät eteenpäin eikä kiskoilta voi pudota. Toisen asteen tutkinnon suorittamisen jälkeen ollaan tilanteessa, jossa omien siipien on alettava kantaa entistä vahvemmin.

Aikuisille monipuolisempia mahdollisuuksia ja omaa vastuuta

Suomessa koulutustason nousu on nuoremmissa ikäluokissa pysähtynyt ja laskee suhteessa keskeisiin kilpailijamaihin. Siksi meillä on tarvetta laajentaa korkeakoulutuksen tarjontaa. Ellei laajennusta tehdä, voimme hyvästellä asemamme ja utopiamme osaamiseen perustuvasta kansantaloudesta – muut maat ajavat Suomen ohi houkuttelevana investointikohteena sillä niillä on laajemmin käytössään koulutettua työvoimaa. Suuremman laajennuksen vaihtoehtona on nykyisen opiskelijavalinnan sujuvoittaminen niin, ettei sisäänpääsyä tarvitse odotella vuosikausia, sekä läpäisyn parantaminen. Tätä taas voisi edistää paitsi yleisesti vetävämmillä työmarkkinoilla (harva venyttää valmistumistaan jos töitä on tarjolla ja tutkintoa työn saamiseksi vaaditaan), päivittämällä tutkintojen rakenteita sekä suorittamismuotoja sekä luomalla taloudellisia kannusteita.

Hyvä kysymys on, tarvitaanko 2030-luvun Suomessa nykyistä määrää korkeakouluja? Kun MOOCit valtaavat alaa ja teknologia tuo kaikkien maailman huippuyliopistojen luentotarjonnan mille tahansa tietokoneruudulle, ryhmätöitä voidaan tehdä maantieteellisistä rajoista piittaamatta ja niin edelleen, on kysyttävä mitä erityistä lisäarvoa kontaktiopetus suomalaisessa korkeakoulussa tarjoaa? Yksinkertainen vastaus voisi sisältää ajatuksen siitä, että resursseja siirrettäisiin massaluennoista pienryhmiin ja itse oppilaitosten kohdalla erikoistumiseen. Voisimmeko, ajatusleikkinä, pohtia tulevaisuutta jossa peruskurssit suoritetaan, oikeastaan koulutusasteeseen katsomatta, verkkopohjaisesti ja itse opetustilanteet ovat keskustelua, kritiikkiä, valmennusta ja soveltamaan oppimista? Nk. flipped classroom -mallista on perusasteella hyviä kokemuksia.

Tällaisessa maailmassa voitaisiin ajatella _jälleen ajatusleikkinä_, että suomalainen korkeakoululaitos koostuisi ensinnä laajoista tiedeyliopistoista, joihin opiskelijat valittaisiin tiedekuntatason kandidaattiohjelmiin. Kandidaattivaiheessa tutustuttaisiin laajalti tieteenalan eri tieteisiin, yhdisteltäisiin rajapintoja ynnä muuta. Massaluennot tehtäisiin verkossa ja kotitöinä, kontaktiopetus painottuu ongelmanratkaisuun ja ajattelun taitoihin, ei jäljentämiseen. Kandidaattivaiheen jälkeen valittaisiin maisteriohjelman muodossa pääaine – ja tässä yhteydessä tiedeyliopistojen (jotka luonnollisesti myös tarjoaisivat maisteriohjelmia) rinnalle tulevat erikoistuneet korkeakoulut jotka tarjoavat huipputason syventävää koulutusta – niin ammatillisesti kuin tieteellisemmin orientoituneissa ohjelmissa. Lopputyöt kuten pro gradut voisivat olla paljon nykyistä useammin yhteistyössä työelämän kanssa tehtäviä yhteishankkeita: selvityksiä, kehittämishankkeita tai muita, ja selkeästi tieteellis-teoreettiseen työhön orietoituneen opinnäytetyön jättäisivät ennen muuta ne, jotka suunnittelevat tohtorikoulutusta ja tutkijanuraa. Tällaisessa maailmassa ei tarvitsisi käyttää vastaavaa rahaa seiniin kuin nykyisin, mutta voitaisiin kuitenkin säilyttää alueellisesti kattava korkeakoululaitos. Saattaisimme saavuttaa pienemmällä rahalla enemmän tutkintoja ja samalla siirtää painopistettä julkisten varojen käytössä aikuisista lapsiin.

Opiskelijoille korkeakoulutus on kouluttamattomiin verrattuna rahasampo. Koulutus kannattaa, mitataan sitä sitten elinkaaren mittaisina tuloina, työttömyysriskin pienenemisenä tai eliniän odotteen pituutena. Korkeakoulutukseen osallistuvien opintoja rahoittavat myös muut kuin siihen osallistuvat, joten on perusteltua että he vastaavasti saavat, mm. progressiivisen verotuksen avulla, yhteiskunnan palveluina takaisin toisiin sijoittamiaan varoja. Tätä taustaa vasten on tärkeää, että koulutuksella saatua osaamista myös todella hyödynnetään työelämässä mikäli siihen vain mahdollisuus on.

Tutkinnon suorittaminen parantaa keskimääräisesti sekä työllistymistä että tulotasoa. Tulojen myötä lisääntyvät myös yhteiskunnan verotulot. Tässä mielessä nopea valmistuminen on yhteisen edun mukaista ja ottaen huomioon sen, että koulutuksen maksavat sen saantihetkellä muut ihmiset on solidaarista ja vastuullista pyrkiä valmistumaan kohtuullisessa ajassa. Joustoa tottakai aina tarvitaan, mutta vuosikausia roikkuvat opinnot tai moneen kertaan tapahtuvat alanvaihdot eivät ole erityisen perusteltuja tai sitten niistä pitäisi olla valmis kantamaan myös omaa vastuuta.  Nopeampi valmistuminen, työelämän kanssa yhteistyössä tehtävät lopputyöt ynnä muut voisivat pienentää erityisesti opintotuesta ja myös graduvaiheen opiskelusta koituvia julkisia menoja. Samaten jonkinlainen taloudellinen kannuste opintotukeen liittyvän lainan muodossa (yhdistettynä esimerkiksi ko. lainan anteeksiantoon tilanteessa, jossa asiat hoituvat hyvin) ei olisi kohtuutonta, varsinkin jos mahdollinen takaisinmaksu sidottaisiin valmistumisen jälkeiseen tulotasoon ja säästyviä varoja voitaisiin jälleen kerran siirtää ongelmien ennaltaehkäisyyn koulutuspolun alussa.

Oppi ei lopu koskaan

Aikuiskoulutuksen osalta fakta on se, että aivan liian suuri osa sinällään hyvästä ja laajasta tarjonnasta kohdistuu niille ihmisille, joiden koulutustaso on jo valmiiksi korkea. Kärjistäen, työväenopistoissa näkyy vähemmän rautakouria kuin ylemmän keskiluokan rouvia. Ikebanasta ja italian kielestä on  takuulla hyötyä ja opetuksen hyvinvointivaikutukset varmasti positiivisia, mutta voidaan perustellusti kysyä onko kohderyhmä saavutettu? Työnantajan maksama koulutus kasaantuu ylemmille toimihenkilöille ja johtavassa asemassa oleville, duunaritaso joka on rakennemuutoksessa kovimmilla, jää vähemmälle.

Nykyinen hallitus on tehnyt paljon aikuiskoulutuksen eteen. Nuorten aikuisten osaamisohjelmalla on tavoitettu tuhansia tutkintoa vailla olevia. Kehysneuvotteluissa sovittiin 20 miljoonan euron potista ns. Noste2-ohjelmaan jossa panostetaan iäkkäämpien tutkintoa vailla olevien työllisyyden parantamista palvelevaan koulutukseen. Ja työmarkkinoilla pitkään hiertänyt kolmen päivän koulutusoikeus, joka muotoutui lopulta työnantajan verovähennykseksi, on tärkeä periaatteellinen siirtymä, jossa osaamisen kehittäminen ensimmäistä kertaa tunnustetaan tietyllä tavalla jokaisen työuraan kuuluvaksi kokonaisuudeksi josta työnantajan on kannettava oma vastuunsa.

Seuraavassa vaiheessa kyse on siitä, millä toisaalta estetään kouluttamattomien varannon syntyminen tulevaisuudessa, ja toisaalta siitä miten jatkuva ammatillinen ja yleinen sivistyksellinen kehittyminen voidaan mahdollistaa mahdollisimman tasa-arvoisesti kaikille, ammatilliseen asemaan katsomatta. Itse asiassa erityinen huomio jo työssä olon aikana tapahtuvaan osaamisen vahvistamiseen ja monipuolistamiseen tulisi kohdistaa niihin ihmisiin joiden riski ajautua nykytyöstään työttömyyteen ja työmarkkinoilta putoamiseen on suurin. Tämä koskee erityisesti vähän koulutusta saaneita, rakennemuutoksen aloilla tai alueilla työskenteleviä iäkkäämpiä työntekijöitä.

Ensimmäiseen ongelmaan pureudutaan tehokkaimmin oppivelvollisuuden pidentämisellä. Kun varmistetaan tiettyjen  perusvalmiuksien saavuttaminen sekä nuorisotakuun keinoin autetaan löytämään ensimmäistä työpaikkaa, voidaan vähentää aikaista putoamista. Toisaalla oikein rakennettu henkilökohtainen koulutustili voisi tarjota osaratkaisun ongelmiin aikuisten osalta. Jos jokaisella olisi käytössään henkilökohtainen, aikuisena tapahtuvaan kouluttautumiseen tarkoitettu tili jolle kertyy rahamuotoista etuutta, voisi oikeus oppimiseen avautua uudella tavalla. Tilille voisi kertyä ko. etuutta niin osana TESsejä, suorina sijoituksina joko työnantajalta, työntekijältä itseltään (voisiko malliin kytkeä verovähenteisyyttä) tai julkiselta vallalta esimerkiksi sillä perusteella että henkilö kuuluu riskiryhmään?

Ideana tulisi olla, että tätä etuutta voisi käyttää mahdollisimman vapaasti. Periaatteellisempana tavoitteena työkyvyn ylläpidon ja laajentamisen lisäksi olisi työntekijän riippuvuuden vähentäminen. Kun riippuvaisuus yhdestä työnantajasta vähenisi, eikä työnantajalla olisi direktio-oikeutta koulutuksen suuntaamiseen, voisi kyseessä olla myös henkilökohtaisen valtaistamisen työkalu – autonomiaa ja vaihtoehtoja lisäävä ratkaisu. Tällaiseen luulisi ammattiliittojenkin tarttuvan.