Palkoista, tuloeroista ja taloudellisesta kasvusta

Kirjoitus Hämeen Kaiku -verkkolehdessä 23.4.2013

Tulevan työmarkkinakierroksen asemiinajon käynnistyessä Suomessa tultaneen jälleen käymään kierros tulonjaosta, palkanmuodostuksesta ja niiden vaikutuksesta kilpailukykyyn ja talouskasvuun. Esimakua on saatu, kun työnantajat ovat tarjonneet käytännössä nollalinjaa, vedoten suomalaisen työn kalleuteen ja kansallisen kilpailukyvyn romahtamiseen.

Suomalaisen työn kalleus on myytti, joka ei saa tukea todellisuudesta. Työn hinta on suomalaisessa teollisuudessa taloustiikeri Saksan tasolla ja selkeästi Ruotsia alempana. Samalla työn tuottavuus on Suomessa kehittynyt selkeästi mm. Saksaa paremmin. Osasyy voitaneen osoittaa palkkapolitiikkaan, joka on osaltaan kannustanut myös ns. matalan tuottavuuden työtä tekevien työntekijöiden osaamisen kehittämiseen. Palkkajoustojen ja pätkätöiden Saksassa tämä kannustin on puuttunut. Suomi menestyy myös erinomaisesti niissä kilpailukykymittauksissa, joissa arvioidaan yhteiskunnan rakenteita.

Uskottavampi selitys Suomea vaivaavalle investointipulalle onkin elinkeinorakenteessa ja alojen kehittymiskyvyssä. Perinteisten teollisuudenalojen kehitys on ollut liian hidasta, eikä uusia nousevia yrityksiä ole noussut tilalle toivotulla ja tarvittavalla vauhdilla. Suomalaiselta teollisuudelta vaikuttaakin puuttuvan ennen kaikkea tuotteistamis- ja myyntikykyä. Laadukasta yritysympäristöä ja osaavaa työvoimaa ei osata käyttää hyväksi.

Toinen kysymys tulee mitä todennäköisimmin liittymään paikallisten erien suuruuteen ja sitä kautta palkkaeroihin. Yleisenä totuutena toistellaan usein näkemystä, jonka mukaan paikallinne sopiminen ja suuremmat palkkaerot johtavat parempaan kilpailukykyyn, koska ne kannustavat työntekijöitä parempiin suorituksiin. Samalla niiden katsotaan olevan työllisyysnäkökulmasta perusteltuja. Mutta onko tosiaan näin?

Suuret palkkaerot ja paikalliset sopimukset ovat tyypillisiä maille, joissa ay-liikkeen vaikutusvalta on heikko ja jossa työehtosopimusten kattavuus on pieni. Kuitenkin, mm. kansainvälisen ay-keskusjärjestö ITUCin tuoreen raportin mukaan, talous on kasvanut nopeammin ja työttömyys pysynyt paremmin hallinnassa maissa, joissa on kyetty keskitettyihin sopimuksiin ja kattaviin ratkaisuihin. Taloudelliset tosiseikat siis puhuvat erityisesti oikeiston ja työnantajien markkinoimaa linjaa vastaan.

Tuloerojen merkityksen taloudellisen menestyksen takaajana ovat hiljattain asettaneet kyseenalaiseksi myös Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tutkijat. Andrew Berg ja Jonathan Ostry katsovat, että tasainen tulonjako tuottaa ennen kaikkea pitkäaikaista ja pysyvää taloudellista kasvua.

Bergin ja Ostryn tutkimustulokset osoittavat sen, että taloudellinen eriarvoisuus vaikeuttaa ennen kaikkea kasvun ylläpitämistä. Kasvun käynnistäminen voi onnistua myös epätasa-arvoisissa yhteiskunnissa, mutta ellei tuloeroihin kiinnitetä huomiota, kasvu sakkaa nopeasti. Mikäli tavoitellaan ennen muuta tasapainoista yhteiskunnallista kehitystä ja vaurastumista, on oleellista nostaa ennen muuta vähiten ansaitsevien ansiotasoa. Näin luodaan uutta keskiluokkaa.

Kaiken kaikkiaan reaalimaailma antaa vain vähän tukea vaatimuksille sen paremmin keskitetyistä sopimuksista luopumiselle kuin palkkaerojen kasvattamiselle. Näiden vaatimusten taustalla onkin yleisen edun sijasta valta- ja edunvalvontapolitiikka. Tässä ei toki sinällään ole mitään paheksuttavaa, järjestöille maksetaan siitä, mutta poliittisten päätöksentekijöiden on omia reaktioitaan ja tavoitteenasetteluaan silmällä pitäen syytä ottaa huomioon ne yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnin kannalta kiistattomat tosiasiat, jotka puhuvat nimenomaan pienipalkkaisten työntekijöiden palkankorotusten ja ostovoiman parantamisen puolesta.

Mainokset

Oikeutta osa-aikaisille – myös valtion yrityksissä!

Kirjoitus Hämeen Kaiku – verkkolehdessä 11.2.2013.

Osa-aikaisten työntekijöiden ongelmat ovat olleet pinnalla moneen otteeseen viime aikoina. Näin on syytä ollakin, sillä osa-aikatyö on paitsi erittäin laajalle levinnyt ilmiö, myös useimmiten vastentahtoista. Perushavainto on, että mielellään osa-aikaisia töitä tekevät ovat useimmiten opiskelijoita, sen sijaan alalla pysyvästi työtään tekevät toivoisivat täysiä työpäiviä.

Osa-aikatyö on erityisen yleistä kaupan alan yrityksissä, joissa eri arvioiden mukaan jopa kolmannes tekee työtään vajailla tunneilla. Vähittäiskauppa erottuu vielä enemmän ylöspäin, uusimman PAM-lehden (2/2013) mukaan S-ryhmässä osuus on yli 60% ja valtion monopolissa, Alkossa, peräti 85%. Siis harvempi kuin joka viides myyjä tekee täysipäiväistä työtä.

Alkon osalta tilanne on hyvin erikoinen. Kyseessä on ilman kilpailua toimiva yritys, jolla tuskin on taloudellisia perusteita työntekijöidensä tunneista nipistämiseen. Yli miljardin liikevaihtoa pyörittävä yritys teki voittoa vähintään kohtuulliset 5.7% eli 66,9 miljoonaa euroa vuonna 2011. Tästä huolimatta alan duunarit joutuvat rimpuilemaan vajailla tunneilla ja uusia osa-aikaisia palkataan. Kun peruspalkat lähtevät alle 2000 eurosta kuussa, on selvää ettei kyseisen kaltaisilla palkoilla yksinkertaisesti elä.

Tilanne on kiusallinen myös valtion kannalta. Työministeri Lauri Ihalaisen (sd.) johtamassa ministeriössä valmistellaan merkittäviä uudistuksia liittyen työelämän kehittämiseen. Eräänä erityisryhmänä ovat osa-aikatyötä tekevät. Ay-järjestöt ovat ajaneet lakimuutosta, jonka mukaan työnantajan olisi aina ensin tarjottava kokoaikatyötä ja perusteltava erikseen työn osa-aikaisuus. Nykyisin lisätuntivelvoitteesta lipeäminen on helppoa, ja tulos näkyy edellä mainitun kaltaisina lukuina, jotka käytännössä ovat synnyttämässä Suomeen työtä tekevien köyhien ryhmää.

On erittäin tärkeää, että osa-aikaisen työvoiman käytölle luodaan rajoja. Nykyinen tilanne ei palvele pitkällä tähtäimellä edes työnantajia, sillä aloille voi olla tulevaisuudessa vaikea houkutella pysyvää, työstään innostunutta ja sitä kehittämään halukasta työvoimaa. Joustavan opiskelijatyövoiman käyttö voi olla lyhyellä kvartaaliajattelulla liiketaloudellisesti perusteltua, mutta pysyväksi alan kapeikkojen täyttäjäksi siitä ei ole, eikä tule olla. Olisi järkevämpää, että yhä useampi korkeakouluopiskelija voisi keskittyä opintoihinsa täysipäiväisesti, samalla vapauttaen tunteja niitä kipeämmin tarvitseville.

Lapsiköyhyys haavoittaa

Kirjoitus Hämeen Kaiku -verkkolehdessä 18.12.2012.

Kahden vuoden takaisen joulunajan parhaiten osuneisiin teksteihin lukeutui Turun Sanomissa julkaistu tähtitieteilijä Esko Valtaojan kolumni otsikolla Tyhjälän joulu. Siinä pysäyttää erityisesti huomio köyhimmän desiilin asemasta, alle 4% kaikista tuloista sekä fakta, joka on tosi mutta kipeä myöntää. Heistä harva luki heitä käsittelevää kolumnia, koska harva on kiinnittynyt yhteiskuntaan niin hyvin, että seuraisi vaikkapa lehdistöä.

Eriarvoisuuden kasvu on ollut Suomessa nopeaa 90-luvun lamasta lähtien. Poliittinen herääminen asiaan tapahtui kunnolla oikeastaan vasta vuoden 2011 vaalien alla. Sittemmin, vaaleissa tapahtuneen hallitusvaihdoksen myötä, eroja on päättäväisesti lähdetty tasaamaan mm. vahvistamalla perusturvaa 100 eurolla kuukaudessa ja poistamalla työmarkkinatuesta puolison tuloihin kohdistuva tarveharkinta, myös verotuksen painopistettä muuttamalla. Rakenteellisia toimenpiteitä on lupa odottaa mm. OKM:n uutukaisesta, toimintaohjelmasta koulutuksellisen tasa-arvon vahvistamiseksi.

Matkaa on kuitenkin paljon, ja ongelmat kouriintuntuvia. Erityisen kipeän näkökulman kokonaisuuteen toi näkyvästi uutisoitu Kelan uusi tutkimus, joka kertoo köyhyydestä ja taloudellisesta eriarvoisuudesta lasten näkökulmasta. Sen mukaan kulutukseen perustuva erottautuminen on tyypillistä ja huomiota herättävää jo lapsena, ja että alaspäin erottuminen uhkaa johtaa kiusatuksi joutumiseen.

Köyhyys, kohdistuessaan lapsiin, on erityisen julmaa sillä he ovat tilanteeseen täysin syyttömiä. Samalla tiedämme miten säälimätön ja kova lasten maailma voi pahimmillaan olla, ja että lapsuuden kokemukset ovat usein pitkäkestoisia sekä vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen, jopa kykyihin ja ominaisuuksiin. Tilanne ei parane murrosikää lähestyessä, jolloin ulkopuolelle ajautuminen tekee kipeää ja riistää iloa ja toivoa herkässä elämänvaiheessa.

Pienituloisuus ja köyhyys rasittavat usein myös pari- ja perhesuhteita. Tämä taas säteilee suoraan lasten hyvinvointiin perheissä. Vaikkei rakkaus katso lompakkoon eikä välittäminen luokka-asemaan, on keskimääräinen todennäköisyys ongelmiin suurempi siellä, missä tulot ovat pienimmät. Tämä näkyy myös lastensuojelussa. Usein interventio tehdään kuitenkin myöhään, ja vaikka tilanne voi parantua, ongelmat kasaantuvat. Tuoreen Yhteiskuntapolitiikka- lehdessä julkaistun artikkelin mukaan kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten keskuudessa koulupudokkuus, toimeentulotukiasiakkuus, mielenterveysongelmat ja työttömyys ovat selvästi yleisempiä kuin nuorilla keskimäärin.

Mitä opimme tästä? Ensinnäkin sen, että aikaisin kohdattu köyhyys ja osattomuus, myös suhteellinen sellainen, on haavoittavaa. Samalla se on usein kohtuuttoman urauttavaa ja tekee omaehtoisen nousemisen tarpeettoman vaikeaksi. Hyvinvointivaltion puuttumismekanismit voivat tarjota tukea ja apua, mutta niiden piiriin on päästävä aikaisin. Muuten hinta kohoaa ja vaikutukset voivat jäädä pieniksi.

Edellä mainittua taustaa vasten myös hallituksen puoliväliarvioinnissa tulisi edelleen pohtia yhteiskunnallisen tasa-arvon edistämistä. Tämä, jos mikä, olisi tulevaisuustyötä. Valtionvarainministeri Urpilaisen esittämä ennakoivan työn arvon selvittäminen toivon mukaan auttaa tässä työssä. Parhaimpia investointeja tulevaan, myös työllisyyden ja taloudellisen kasvun näkökulmasta, olisi vahvistaa resursseja erityisesti neuvoloissa, päiväkodeissa ja lastensuojelussa. Tasa-arvoinen ja laadukas varhaiskasvatus tulisi saada jokaisen lapsen oikeudeksi, samaten kuin oikeus samanikäisten, monenlaisista taustoista tulevien kaverien stimuloivaan seuraan.

Keskiajalta yhdenvertaisuuteen

Kirjoitus Hämeen Kaiku -verkkolehdessä 22.10.2012.

Suomi on monilta osin tasa-arvon mallimaita. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien osalta maallamme on kuitenkin kirittävää. Erityinen huomio koskee alkuvuonna otsikoihin noussutta ja kesän puoluekokouksissakin keskusteluttanutta transsukupuolisten ihmisten asemaa.

Suomessa on edelleen voimassa tilanne, jossa yhtä ihmisryhmää, transihmisiä, kohtaa niin sanottu lisääntymiskyvyttömyysvaatimus. Tämä tarkoittaa käytännössä sterilisaatiopakkoa. Sana, jonka olisi toivonut jääneen 30-luvulle, on täyttä totta erään vähemmistön osalta tämän päivän Suomessa.

Nykymuotoista tilannetta ovat kritisoineet niin kotimaiset kuin kansainväliset tasa-arvoasiantuntijat. Tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäkinen on ottanut aiheeseen kantaa, kuten myös Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutetut. Jälkimmäiset ovat ohjeistaneet kaikkia jäsenvaltioita, myös Suomea. Viimeksi näin tapahtui viime kesänä, jolloin nykyinen valtuutettu kehotti Suomea poistamaan lisääntymiskyvyttömyyden transsukupuolisten henkilöiden sukupuolen vahvistamisen ehtona. Myös tutkijat ovat olleet asiassa aktiivisia.

Suomen ja STM:n vastaus näihin kysymyksiin on toistaiseksi ollut ihmeellisen nuiva. ”Asetetaan työryhmä”. Tämä siitä huolimatta, että asiat ovat olleet tiedossa hyvissä ajoin ennen mm. kansallisen ihmisoikeustoimintaohjelman hyväksymistä keväällä 2012. Ja vaikka asiasta on keskusteltu verrattain aktiivisesti koko vuosi, ei kyseistä työryhmää ole edes saatu asetettua.

Mikä maksaa? Asian ei kuvittelisi olevan periaatteellisesti erityisen vaikea. Oman sukupuolensa määrittelyn voisi kuvitella olevan oma, ei lääkärin, asia. Kyse on perusoikeudesta eikä lääketieteestä. Sterilisointivaatimuksen voisi kuvitella kuuluvan melkoisen selkeästi ruumiillisen koskemattomuuden, yksityis- tai perhe-elämän loukkauksiin. Syrjintäkielto kuuluu selkeästi jo olemassa olevaan, perustavaan lainsäädäntöön.

Kokemuksia on myös ulkomailta. Tulikiveä ei satanut Argentiinaan, joka on uudistanut lainsäädäntöään seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajavien järjestöjen toivomalla tavalla, ei Itävaltaan, Saksaan, Englantiin tai Iberian niemimaalle, jossa sekä Espanja että Portugali ovat poistaneet sterilisaatiovaatimuksen laeistaan. Ruotsissa lain uudistaminen on jo käynnissä.

”Lasten edulla” päähän lyöjiä voisi muistuttaa myös siitä, että transsukupuolisten ihmisten perheissä asuu lapsia jo nyt, eikä heidän asemansa vaikeuttaminen keinotekoisilla rajoitteilla poista tätä tosiasiaa. Heidän yhteiskuntaan sopeutumisensa kannalta voisi olla huomattavan paljon hedelmällisempää, että heidän vanhempansa ja perheenjäsenensä katsottaisiin yhtä arvokkaiksi ihmisiksi kuin kaikki muutkin ihmiset. Se, että näin ei ole, nimenomaan luo toiseutta ja syrjinnän kokemuksia – myös tuleville sukupolville.

Pari sanaa palveluntuotannosta

Kirjoitus Hämeen Kaiku -verkkolehdessä 1.10.2012. 

Kunnallisvaalien alla, kuten odottaa ja toivoakin sopii, on keskusteluihin noussut kuntapalveluiden uudistaminen. Poliittiset rajalinjat kulkevat, myös odotetusti, ennen muuta sosialidemokraattien ja Kokoomuksen välillä. SDP painottaa palveluiden kehittämistä lähtökohtaisesti kunnan omana työnä, Kokoomus taas katsoo uudistamisen ja kehittämisen edellyttävän kilpailua ja usein palvelun tuottajan muuttamista julkisesta yksityiseksi toimijaksi.

Palveluiden ulkoistaminen ei lähtökohtaisesti voi olla mikään tabu, eikä vaikkapa palveluita tuottavaa henkilöstöä tule arvottaa sillä perusteella ovatko he kunnan vai yksityisen yrityksen palveluksessa. Reilut työehdot, kunnon palkka jolla tulee toimeen sekä mahdollisuus vaikuttaa omaan työhönsä kuuluvat kaikille työtä tekeville, riippumatta siitä kuka heidät työllistää.

Ulkoistaminen ei myöskään kuitenkaan voi olla minkäänlainen ihmelääke palveluiden laadun parantamiseen tai edes kustannusten karsimiseen. Viime viikkoina erityisesti pääkaupunkiseudulla on huomiota saanut Fazer-konsernin tytäryhtiö Blue Service Partners, jolle monet koulut ja päiväkodit ovat ulkoistaneet ruokailuun ja siivoukseen liittyviä toimintoja. Seurauksena on ollut ruuan loppuminen kesken, nälkäisiksi jääneet koululaiset sekä päiväkotien hygieniatason romahdus lakanoiden ja roskien maatessa vaihtamattomina.

Blue Service Partners on erinomainen esimerkki siitä, mihin kritiikitön ja ideologinen ulkoistamisvimma johtaa. Se johtaa heikentyvään laatuun, huonoon asiakastyytyväisyyteen ja lisääntyviin ongelmiin. Kustannuksia voi säästyä joltain momentilta, mutta ne kasvavat toisella kun yli kantokykynsä pingotetut työntekijät sairastuvat tai etsiytyvät muihin työpaikkoihin, sairaita lapsiaan kotiin hoitamaan jäävät vanhemmat ovat poissa työpaikoiltaan ja niin edelleen. Lyhytnäköinen säästäminen tuottaa merkittävät kulut.

Ulkoistamisella ei aina saavuteta edes tavoiteltuja säästöjä. Terveyspalveluiden osalta uutisointi on nostanut esiin jopa huomattavaa kustannusten kasvua. Kilpailutus ei itsessään ole ilmaista vaan usein hyvinkin työllistävää ja byrokraattista, ja kunnat löytävätkin itsensä usein markkinaoikeudesta. Tämän juridisoitumisen kustannukset ovat vielä paljolti piilossa, sekä sen vaikutus mm. markkinatoimijoiden väliseen asemaan. Maalaisjärjellä ajateltuna voisi kuvitella, että suuren ylikansallisen konsernin voima mm. juristien osalta on melkoisesti pientä kuntaa suurempi. Vastaaviin prosesseihin pienillä yrityksillä ei olisi edes varaa.

Monet hyvinvointipalvelut ovat luonteeltaan hyvin työvoimavaltaisia, toisin sanoen niiden tuottamisessa henkilöstökuluilla on merkittävä osuus. Myös tämä on muistettava kun pohditaan ulkoistamista. Mikäli säästöä saadaan aikaan tehostamalla prosesseja ja tekemällä työstä mukavampaa, joustavampaa ja siten tuottavampaa, kaikki voittavat. Jos sen sijaan, kuten aivan liian usein on tilanne, säästö haetaan vaikkapa luomalla kohtuuttomia mitoituksia vaikkapa siivouskohteiden osalta pelkän tarjousvoiton vuoksi, on kyse työntekijöiden riistosta ja poliittisten päätöksentekijöiden huijaamisesta.

Tärkeää onkin huomata, että mikään ei tee julkisesta sektorista määritelmällisesti sellaista ettei se kykenisi tehostamaan omaa toimintaansa ilman kallista ja hankalaa kilpailutusbyrokratiaa. Tämä on kuitenkin otettava selkeästi kehittämistyön kärjeksi niin kunnissa kuin erityisesti sosialidemokraattisessa puolueessa. On hyväksyttävä se, että ihmiset kaipaavat yksityisiä palveluita niin kauan kuin julkiset palvelut eivät jostain syystä vastaa heidän toiveitaan ja odotuksiaan. Terveydenhuollossa on selkeästi nähtävissä mitä tapahtuu, kun julkinen puoli ei kykene vastaamaan työtä tekevien odotuksiin.

Tavoitteeksi on otettava, että julkisella sektorilla säilyy selkeästi keskeisin vastuu palveluiden tuottamisesta. Sitä ei kuitenkaan tule tavoitella tekemällä yksityisen sektorin toiminnasta vaikeaa, vaan panostamalla reiluihin ostamiskriteereihin joka karsii markkinoilta epärehelliset yritykset sekä kehittämällä omaa toimintaa voimakkaasti laadun näkökulmasta. Tällä tapaa syntyvät sellaiset julkiset hyvinvointipalvelut, joita ihmiset haluavat käyttää sosioekonomiseen asemaan katsomatta ja jotka valtaavat markkinat takaisin ylikansallisilta yritysryppäiltä.

Uuden koulutuspolitiikan aika

Kirjoitus Hämeen Kaiku -verkkolehdessä 21.9.2012.

Suomi on juhlinut pitkään PISA-tuloksia. Maamme hyvä ja tasa-arvoinen koulutusjärjestelmä on tuottanut erittäin hyviä tuloksia peruskoulutuksen osalta – jopa maailman parhaita. Erityisesti heikosti menestyviä oppilaita on meillä kansainvälisesti katsoen vähän, samalla kun huippujen määrä on vertailukelpoinen muihin kärkimaihin verrattuna.  Samalla korkeakoulutuksen laajentaminen on nostanut nuorten ikäluokkien yleistä koulutustasoa ja tukenut siten suomalaisen elinkeinorakenteen kehittymistä.

Nyt vaarana on kuitenkin tuudittautuminen menneeseen menestykseen. On huomattava, että PISA-menestyksessä niitettiin edellisten vuosikymmenten onnistumisten satoa. Sittemmin suomalainen yhteiskunta on toki vaurastunut, mutta myös eriarvoistunut. Lama-ajan lapsista moni on jäänyt pysyvästi jälkeen ikätovereistaan, ja nyt koulujen välisen eriarvoistumisen kasvu uhkaa myös tulevia sukupolvia. Liian moni suhteellisen köyhyyden alueella sijaitseva koulu ei pysty vastaamaan oppilasrakenteen taustoista tuleviin haasteisiin, oppimisympäristö kärsii eivätkä lapset saavuta opinnoissaan niitä tuloksia joihin heillä olisi paremmassa ympäristössä mahdollisuus.

Myöskin koulutustason nostossa Suomi on jäänyt laakereilleen lepäämään. OECD:n uutuustutkimuksen valossa puheet suomalaisten ylikoulutuksesta voidaan kerta kaikkiaan lopettaa. Olemme pudonneet 90-luvun alun kärkisijoilta sijalle 18, kun vertaillaan maiden väestön koulutustasoa. Samalla nousu on hyvin hidasta verrattuna erityisesti nouseviin Aasian talouksiin –ja myös muihin OECD-maihin. Olemme siis jäämässä jälkeen myös korkean osaamisen tuottamisessa lähes kaikista kilpailijamaistamme.

Korkeakoulujen aloituspaikkojen karsimista ja keinotekoisten raja-aitojen ylläpitoa ammatillisen ja akateemiseen osaamiseen valmistavan koulutuksen välillä ovat suosineet erityisesti Kokoomus, osa opiskelijajärjestöistä sekä tietyt ammatilliset, korkeasti koulutettujen ihmisten etujärjestöt. Samat tahot ovat usein myös ajamassa entistä suurempaa keskittymistä kapeasti määriteltyyn ”huippuosaamiseen” ja pitäneet peruskoulun tasa-arvopyrkimyksiä ”tasapäistämisenä”. Nämä voimat, mikäli saavat vallan käsiinsä entistä vahvemmin, ovat tekemässä korvaamatonta vahinkoa koko suomalaiselle yhteiskunnalle.

Koulutuspolitiikan kehittämisen suhteen hallitusohjelma sisältää monia myönteisiä kirjauksia. Näitä ovat mm. peruskoulujen rahoituksen uudistus huomioimaan oppilasaineksen haastavuus sekä toisen asteen yhteistyön lisääminen. Nämä eivät kuitenkaan riitä. Huomio on uudelleen keskitettävä myös koulutuksen laajentamiseen.

On aloitettava selkeä reformi, jolla Suomi nostetaan uudelleen maailman koulutetuimmaksi maaksi. Siihen sisältyy voimakas panostus peruskoulujen tasa-arvoisuuteen keskittämällä ylimääräisiä resursseja sinne, missä tarve taustojen vaikutuksen minimoimiseksi on suurin, kaatamalla liian aikaiseen urautumiseen pakottavat oppilaitosrajat erityisesti toiselta asteelta, mutta mahdollisuuksien mukaan myös korkea-asteelta sekä laajamittainen uudistus aikuiskoulutuksessa. Samalla korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuuden lisäämiseen työikäisestä väestöstä on kiinnitettävä erityistä huomiota.

Aikuiskoulutuksen osalta työnantajien toistaiseksi kaatama koulutusoikeus on tärkeä pelinavaus. Se avaa tietä ajatteluun, jossa kouluttautuminen ei pääty tiettyyn ammattiin tai tutkintoon, vaan jota tehdään jatkuvasti, työn ohessa. Tämän oikeuden tulee koskea kaikkia työntekijöitä, jonka vuoksi siitä on säädettävä myös lailla. Tällä hetkellä kun aikuiskoulutuksen saaminen työn ohessa korreloi vahvasti aikaisemman koulutuksen kanssa. Ne saavat, jotka sitä riskien hallinnan näkökulmasta vähiten tarvitsisivat, ja vice versa.

OECD:n selvityksen mukaan koulutus kannattaa niin taloudellisesti kuin inhimillisesti. Siksi Suomen tulee lisätä korkeakoulutettujen määrää, ei vähentää tai rajoittaa sitä. Jo maalaisjärjellä ajateltuna kummalliselta kuulostaisi ajatus, jossa pieni, käytännössä asumattomalla napapiirillä sijaitseva maa katsoisi tarpeelliseksi vähentää koulutusta ja laskea suhteellista osaamistasoaan suhteessa muihin maihin. Tätä Suomessa kuitenkin ajaa moni taho, usein juuri ne, jotka väittävät eniten olevansa ”tulevaisuutta tekemässä”.