Lapset hoitoon – aikuiset töihin!

julkaistu Iltalehden blogissani 4.1.2013. 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL julkaisi vuoden alkuun tärkeitä -ja hälyttäviä- tutkimustuloksia. Vuonna 1987 syntyneitä koskevassa seurantatutkimuksessa seurattiin miten näiden nyt 25-vuotiaiden nuorten aikuisten elämä on lähtenyt käyntiin. Kyseessä on kohortti, joka eli lapsuuttaan lama-ajan leikkausten keskellä. Tulokset ovat hätkähdyttäviä ja olisivat ansainneet huomattavasti enemmän huomiota mediassa kuin mitä ne ovat toistaiseksi saaneet.

Lyhyesti todettuna: leikkauspolitiikan kriitikot olivat valitettavan oikeassa. Sosioekonominen eriytyminen on syventynyt nopeasti ja se periytyy. Ilman koulutusta näistä ihmisistä on joka viides, toimeentulo-ongelmia tai rikostaustaa on yhtä monella, toimeentulotukeen on turvautunut joillain alueilla useampi kuin joka kolmas.

Tärkein havainto koskee taustan periytymistä. Riski pudota köyhyyteen, pitkittyvään työttömyyteen tai muuhun osattomuuteen riippuu suoraan ja merkitsevästi omien vanhempien yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta asemasta. Tiiviisti: köyhän lapsi pysyy köyhänä – ja tuntee sen nahoissaan. Tässä suomalainen hyvinvointivaltio pettää yhden suurimmista ja tärkeimmistä lupauksistaan – edes mahdollisuuksien tasa-arvoa ei kyetä turvaamaan – lopputuloksista puhumattakaan.

Lapset eivät valitse vanhempiaan. Siksi sosioekonomisen taustan vaikutuksen valtava merkityksellisyys ongelmiin ajautumisen todennäköisyyden osalta kertoo perustavanlaatuisesta epäoikeudenmukaisuudesta -ja epäonnistumisesta. Käytännössä yhteiskunta epäonnistuu näiden perheiden lasten ja nuorten osaamisen hyödyntämisessä.

Mitä tulisi tehdä? THL puhuu ennaltaehkäisyn merkityksestä ja sosiaalityön merkityksestä. Tämä on tärkeää, mutta samalla tulisi huomata, että Suomessa syrjäytyminen yhteiskunnasta alkaa usein työttömyyden kokemuksen myötä. Kun aikuisilla on työtä ja sitä kautta ihmisarvoinen toimeentulo (jota kaikki työ ei tällä hetkellä riittävästi kuitenkaan takaa), ovat perheen mahdollisuudet tarjota turvallinen ja ehyt kasvuympäristö heti selkeästi paremmat.

Tällä ei ole tarkoitus tietenkään väittää, että työttömät ihmiset olisivat huonoja vanhempia. Ihmiset ja perheet ovat aina yksilöllisiä ja mitä parhainta hoivaa tarjotaan kaikenlaisissa perheissä – ja vastaavasti ongelmiin ajautuu myös rikkaiden perheiden lapsia. Mutta tilastollisesti ja keskimäärin selvää on, että toimeentulo-ongelmat säteilevät perheiden hyvinvointiin ja Suomessa nämä ongelmat liittyvät useimmiten työttömyyteen.

Suomessa työttömyyttä on perinteisesti ratkottu erityisesti työvoiman tarjontaan vaikuttamalla. On pidetty tärkeänä sosiaaliturvan “kannustavuutta” sekä panostettu työttömien työmarkkinavalmiuksien parantamiseen. Lama-ajan massiivityöttömyydestä onkin tultu merkittävällä tavalla alas. Mutta silti meille on jäänyt pysyvältä näyttävä, lähes 150 000n ihmisen kokoinen työstä syrjäytyneiden ryhmä. On riski, että heidän lapsensa tulevat muodostamaan seuraavan pysyvän “alaluokan” ellei asiaan kyetä puuttumaan.

Olisikin aika tunnustaa ettei työttömyyttä kyetä poistamaan vain toivomalla työpaikkojen syntyvän vapaille markkinoille joihin pitkään työttömänä olleet työllistyvät. On alettava pohtia miten työn kysyntää lisätään. Olisiko sittenkin järkevämpää pohtia erilaisia suoria työllistämismahdollisuuksia, jotka voivat olla julkisia, kolmannen sektorin kanssa yhteistyössä  tehtäviä hankkeita, ynnä muuta joilta vaikeasti työllistyvät voisivat löytää työtä. Tämä maksaa, mutta niin maksaa ihmisten työttömänä pitäminenkin, niin sosiaalikulujen lisääntymisenä kuin inhimillisen pääoman haaskauksena.

Lapsiköyhyyden ja tasa-arvoisten lähtökohtien osalta huomio tulee kiinnittää varhaiskasvatukseen. On torjuttava erityisen harmillisina ja jopa julmina puheet, joiden mukaan työttömien vanhempien lapsilta tulisi evätä oikeus päivähoitoon. Päivähoito on paikka, jossa lapset voivat kohdata ja ystävystyä yli yhteiskunnallisten luokkarajojen, saada yhteisiä kokemuksia, tasa-arvoisesti virikkeitä ja nauttia yhdessä ammattilaisten kasvatusosaamisesta. Eniten tätä tukea tarvitsisivat ne lapset, joiden perheissä kotona on ongelmia.

Väitän, että voimme välttää vuoden 1987 vauvoja kohdanneista ongelmista monet, jos nyt ymmärrämme että leikkauspolitiikka ei säästä vaan ainoastaan siirtää ja sen myötä kasvattaa yhteiskunnan kuluja. Verovaroja kannattaa käyttää työn kysynnän lisäämiseen ja työpaikkojen luontiin vaikeasti työllistyville ihmisille, ja varhaiskasvatukseen tulee kohdistaa voimavaroja siten, että jokainen voi laittaa sinne lapsensa hyvin ja turvallisin mielin, varmana siitä että jokainen saa huomiota ja pääsee osallistumaan yhteiseen tekemiseen.

Kuvalähde: http://www.publicdomainpictures.net/

Mainokset

Nollakorotukset ja keskiluokan kuolema

julkaistu Iltalehden blogissani 17.12.2012. 

zeroAjankohtaisessa työmarkkinakeskustelussa on erityisesti elinkeinoelämän suunnalta esitetty kriisilääkkeeksi nollakorotuksia palkkoihin tai jopa palkanalennuksia. Ajatuksena ilmeisesti on, että alentuneet palkkakustannukset säteilisivät suomalaisten vientituotteiden hintaan ja siten piristäisivät hiipuvaa ulkomaankauppaa ja pitäisivät yllä työllisyyttä.

Idean taustalla on ajatus, jonka mukaan suomalaisen viennin ongelmana olisi ennen kaikkea liian kovat työvoimakustannukset. Tämä tuskin kuitenkaan pitää paikkaansa. Vienti ei vedä lähinnä kysynnän puutteen vuoksi. Kysynnän puute ei johdu Suomesta tai suomalaisista duunareista, vaan lähes maailmanlaajuisesta taantumasta joka lähti liikkeelle vuoden 2008 rahoitusmarkkinoiden kriisistä ja jota julkisten talouksien kiristämistoimenpiteet syventävät erityisesti Euroopassa.

Jotta suomalainen vienti alkaisi uudelleen vetää, ei tarvita palkanalennuksia, vaan vientimarkkinoidemme kysynnän elpymistä, luottamusta tulevaan ja elvyttävämpää otetta koko talouspolitiikkaan. Palkka-alet niin meillä kuin muualla toimivat päinvastaiseen suuntaan.

Toinen ongelma nollakorotus/palkanalennuslinjassa on sen tuhoisuus kotimaisen kysynnän ja tavallisten kansalaisten taloudellisen turvallisuuden kannalta. Vaikka palkankorotukset olisivatkin nollassa, kohoavat kustannukset tästä huolimatta. Tällöin ostovoimaa, siis sitä rahaa joka siirtyy palkansaajien kukkaroista kaupan kassalle, ravintolaan tai muihin palveluihin, jää vähemmän.

Palkat ovat pääasiallinen mekanismi joka levittää tuotettua lisäarvoa yhteiskuntaan. Eikä tarvitse olla kummoinenkaan ekonomisti, jotta ymmärtää tämän olevan erittäin tärkeää taloudellisen aktiivisuuden kannalta. Euro tavallisen työntekijän lompakossa siirtyy vikkelästi kiertoon paikallisyhteisössä. Euro markkinajohtajan osakkaan lompakossa ei niinkään.

Kun nollakorotuslinjaan yhdistetään kohoava veronkorotuspaine mm. julkisen talouden tasapainottamisen sekä hoivalupauksesta selviämisen vuoksi, tullaan todelliseen keskiluokan loukkuun. Yritysten verotuksen nostaminen on hankalaa, sillä siihen kohdistuu merkittävä kilpailupaine ulkomailta. Pääomat liikkuvat vikkelästi yli rajan, työvoima, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, ei. Siten ollaan helposti tilanteessa, jossa valtio täyttää verokirstujaan tavallisiin ihmisiin kohdistuvilla tasaveroilla kuten arvonlisäveron korotuksilla. Tavallinen työntekijä maksaa, ja omistajat pesevät kätensä yhteisten asioiden hoidosta.

Lopputuloksena on alaspäin vievä kierre, jossa palkkojen ostovoima pienenee, kotimainen kysyntä sakkaa ja tavallisen työtä tekevän väestönosan vastuu koko hyvinvointivaltion rahoituksesta lisääntyy. Samalla jo valmiiksi vaurain, pääomatuloilla elävä yläluokka, nauttii kohoavista tuotoista kun yhä pienempi osa tuotoista jaetaan ulos palkkoina. Lopputuloksena kasvavat erot ja eriarvoisuus sekä hidastuva kasvu.

Tärkeää onkin huomata, ettei nollakorotus tarkoita nykytilanteen betonoitumista, vaan suhteellista köyhtymistä. Kyse on aivan samasta ilmiöstä kuin talouskasvun putoamisesta nollaan. Sekään ei tarkoittaisi elintason jäämistä tälle tasolle, vaan sen heikentymistä.

Keskiluokan ajautuminen kriisiin juuri kohoavien verojen, liian matalien palkankorotusten ja turvattomien työolosuhteiden ansiosta on arkipäivää monissa eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Vain harvoin vaihtoehtona on nousta eliittiin. Suurin osa putoaa alempiin desiileihin. Länsimaissa on olemassa pitkäaikainen trendi, jossa yhteiskunnan keskituloinen 60% on menettänyt osuuttaan tuloista – jotka ovat valuneet rikkaille. Viimeisimmättutkimustulokset tulevat Saksasta, jossa keskiluokka on kutistunut 5,5 miljoonalla kansalaisella vuodesta 1997, ja palkkaköyhien määrä on puolestaan lisääntynyt 4,4 miljoonalla.

Toisin sanoen: puhe palkkojen leikkaamisesta tai korottamatta jättämisestä ei ole puhetta kilpailukyvyn parantamisesta, vaan ainoastaan omien voittojen lisäämisestä ja maksimoinnista. Suomen ongelmat eivät ole liian korkeassa palkkatasossa, vaan vientiin kelpaavien tuotteiden vähyydessä ja liian alhaisessa jalostusasteessa. Näitä ongelmia ei palkkaleikkuri ratkaise, lähinnä päinvastoin.

Kuvalähde: Wikimedia Commons

Saksa yli kaiken?

julkaistu Iltalehden blogissani 4.12.2012.

GSuomen taloudesta käytävässä keskustelussa on viitattu muita maita useammin Saksaan ja sen saavuttamaan ”työllisyysihmeeseen”. Erityisesti oikeiston suunnalta onkin toivottu Suomen seuraavan omassa talous- ja työmarkkinapolitiikassaan Saksan tietä, jolle ominaista on ollut työmarkkinoiden joustavoittaminen sekä erittäin maltilliset, jopa miinusmerkkiset palkankorotukset. Tämän on nähty voimistaneen saksalaista talouskasvua ja laskeneen työttömyyttä.

Mutta onko Saksasta esikuvaksi? On totta, että työttömyys on vähentynyt, vuoden 2007 8,9%:sta vuoden 2011 5,9%:iin. Samalla matalasuhdanteessa yritykset ovat kyenneet pitämään työvoimastaan kiinni monia muita maita paremmin. Oleellista on kuitenkin katsoa myös millaiseksi työmarkkinat ovat muuttuneet ja mitä laajempia seurauksia pysähtyneellä palkkakehityksellä on ollut.

Ensinnäkin palkka- ja sitä kautta tuloerot ovat kasvaneet. Vuosien 1999-2009 välillä saksalaisten palkansaajien pienituloisimman desiilin tulot ovat laskeneet 10%. Samalla ylin desiiili on kasvattanut palkkatulojaan 16%. Erot ovat kasvaneet myös alojen välillä. Palvelualat ovat jääneet teollisuuden jalkoihin. Tämä on huomionarvoista, sillä usein saksalaisia uudistuksia perustellaan nimenomaan vientikilpailukyvyllä.

Ikävä tosiasia on myös, että työllisyysihme selittyy nimenomaan silpputyön kasvulla. Osa-aikatyön määrä on kaksinkertaistunut 20 vuodessa, ja naisista osa-aikatyössä käy peräti 38%. Tämä on tapahtunut vakituisten ja kokoaikaisten, toimeentulon turvaavien töiden kustannuksella. Työn määrä maassa onkin, työllisen työvoiman lisääntymisen sijasta itse asiassa vähentynyt, koska kokoaikaisten työntekijöiden määrä on vähentynyt 20 vuodessa yli viidellä miljoonalla hengellä.

”Enemmän aikaa – vähemmän roinaa” voisi vielä vaappuen toimia jos palkalla eläisi. Mutta ei elä. Palkkaköyhyys on kasvanut Saksassa räjähdysmäisesti. Vuonna 2010 23% saksalaisista palkansaajista ansaitsee vähemmän kuin 2/3 mediaanitulosta. Tämä luku on samaa tasoa kuin USA:ssa. Vertailun vuoksi Tanskassa vastaava luku on alle 9%. 4% saksalaisesta työvoimasta ansaitsee alle 5 euroa tunnissa, alle 850 euron tulojen jää joka viides. Vähemmän kuin 15 tuntia viikossa tekevien määrä on 12% koko työvoimasta. Summa summarum: joustavuuden lisääminen, nollalinja palkankorotuksissa ja työttömyysturvan leikkaaminen toi mukanaan työtä tekevät köyhät.

Palkkojen polkeminen paikallaan on tarkoittanut myös tuottavuuden kasvun pysähtymistä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana työn tuottavuus on kasvanut Suomessa lähes 19%, Saksassa vain 10%. Nopeampi palkkakehitys ja solidaarisempi linja myös matalan tuottavuuden työpaikkojen työntekijöitä kohtaan on kannustanut tuottavuuden parantamiseen. Saksassa vastaavat kannustimet ovat reaalisten palkanalennusten vuoksi puuttuneet.

Saksan nollalinja palkankorotuksissa on myös säteillyt ulkomaille. Erääksi eurokriisin selitysmalliksi on noussut euroalueen riittämätön kysyntä. Kun kertynyttä vaurautta erityisesti mantereen voimakkaimmassa taloudessa ei ole jaettu ulos palkansaajakorvauksina, on se virrannut pääomina ulkomaille, muun muassa ruokkimaan Etelä-Euroopan sittemmin puhjenneita kuplia. Keskimääräistä pienemmät palkankorotukset ytimessä ruokkivat euroalueen sisäistä epätasapainoa, joka sittemmin aiheutti merkittäviä ongelmia.

Saksan-mallin ihailijoiden kannattaa myös huomata, että itse isäntämaakin on korjaamassa kurssiaan. Tulevaa aikaa silmällä pitäen sovitut palkkaratkaisut tulevat nostamaan sikäläisiä palkkoja selkeästi enemmän kuin mikä on Suomessa solmitun raamisopimuksen kustannusvaikutus. Toisin sanoen Saksassa on herätty tilanteeseen jossa matalat palkankorotukset ja työmarkkinoiden liberalisointi ovat johtaneet liian alhaiseen kotimarkkinakysyntään ja tuottavuuden laskuun, eli reseptiin jolla ei voiteta sen paremmin kilpailukykyvertailuja kuin hyvinvointitilastojakaan.

Yhteenvetona voidaankin todeta, että Saksassa noudatettu työmarkkinapolitiikka ei ole tuottanut erityisen hyviä yhteiskunnallisia tuloksia ja on pikemminkin lisännyt kuin vähentänyt eurooppalaisen talouden ongelmia. Nyttemmin tehdyt virheet on havaittu, ja Saksa on pikemminkin kääntymässä pois kiristyslinjalta kohti kysyntää tukevaa palkkapolitiikkaa. Suomelta olisikin kallis virhe lähteä myöhässä imitoimaan mallia josta sen rakentajatkin pyrkivät poispäin.