Kansa korkeaan kouluun

Kolumni Demokraatissa 11.9.2014. 

demokraatti_logoSuomea on pidetty perinteisesti korkean koulutustason maana. Ilmiö on kuitenkin historiallisesti tuore, sukupolvien väliset koulutuserot ovat meillä olleet erittäin suuret. Tilanne näkyy myös OECDn aikuisväestön osaamista mittaavissa vertailuissa, Suomessa peruskoulua edeltäneiden sukupolvien osaamistaso yltää vain kansainväliselle keskitasolle, keski-ikäisten osalta olemme maailman ehdotonta eliittiä.

Nopeasti muuttuvassa maailmassa koulutus on arvokasta pääomaa ja kilpailu on kiristymässä. Käytännössä kaikki maailman maat panostavat nykyisin koulutusjärjestelmiensä kehittämiseen. Myös Aasian nousevat ja jo talousmahdeiksi nousseet maat kehittävät voimakkaasti erityisesti korkeakoulutusta, koska pitävät tärkeänä elinkeinorakenteensa kehittymistä. Tässä osaamisen ja koulutuksen tasoon liittyvässä kilpailussa Suomi on jäämässä jälkeen.

Opetus- ja kulttuuriministeriössä hiljattain valmistuneen selvityksen mukaan suomalaisten koulutustason nousu on pysähtymässä. Korkea-asteen tutkinnon saavuttaa hieman alle kolmannes suomalaisista, ja eläkkeelle jäävien maistereiden määrä alkaa saavuttaa työmarkkinoille valmistuvien määrän. Seurauksena koko väestön koulutustason nousu ensin hidastuu, sitten pysähtyy ja pahimmillaan uhkaa kääntyä laskuun.

Sinällään on totta, ettei yhteiskunta tee mitään tutkinnoilla, vaan osaavilla ja kykenevillä ihmisillä. Silti tutkintojen suorittaminen korreloi voimakkaasti niin yleisen työllisyyden kuin palkkatason kanssa. Myös työvoimaennusteet ovat yksiselitteisiä – Suomen taloudesta katoaa ennen kaikkea vähän tai ei lainkaan koulutusta vaativia työtehtäviä, lisääntymässä ovat ainoastaan korkeaa osaamista ja koulutusta vaativat työtehtävät.

Kyse on myös kilpailukykytekijästä. Kun digitaalisen ja globaalin talouden yritykset etsivät paikkoja tutkimukselleen, tuotekehitykselleen tai tuotannolleen, on työvoiman osaamistaso eräs oleellinen kilpailutekijä. Muodollinen koulutus ei ole ainoa tapa osoittaa työntekijöiden osaamistasoa, mutta eräs oleellinen osa se on.

Periaatteessa Suomessa on jo nyt tarjolla korkeakoulupaikkoja yli puolelle vuosittain toiselta asteelta valmistuvista. Tämä on valitettavasti kuitenkin teoreettinen luku, koska lähes kolmannes näistä paikoista menee alaansa vaihtaville tai uutta tutkintoa aloittaville. Seurauksena on työurien lyhenemistä ei-toivottujen välivuosien lisääntyessä, valmistumisen myöhästymistä, turhautumista ja koulutuspanostusten kasaantumista jo koulutukseen hyväksytyille.

SDP on hallituksessa käynnistänyt niin korkeakoulujen opiskelijavalintoja koskevan uudistuksen kuin purkanut hakijasumaa 3000 lisäpaikalla. Lisätoimia kuitenkin tarvitaan. Pitkällä tähtäimellä korkeakoulutuksen tarjontaa tulisi lisätä huomattavasti, ja tarjota myös yhä kattavammin avoimen väylän kautta saavutettavia opintoja aikuisväestölle. Korkeakoulujen mahdollisuudet myös aikuiskoulutukseen tulisi hyödyntää täysimääräisesti – koulutuksellinen infrastruktuuri on saatava täyteen käyttöön.

Mainokset

Oppivelvollisuudesta ratakiskomallilla

kolumni Demokraatissa 14.8.2014.

Viime kuukausien koulutuspoliittisessa keskustelussa on noussut esiin erityisesti oppivelvollisuuden pidentäminen. Kuntaliiton laatimilla propagandalaskelmilla itsensä vyöttänyt oikeisto on käynyt tarmokkaasti uudistusta vastaan, ja saanut mukaansa myös merkittävän määrän pääkirjoitustoimittajia. Siksi yleisimpiin väitteisiin on syytä vastata tiiviisti.

Velvoittavuus on kerännyt kritiikkiä erityisesti poliittisesta oikeistosta. Tässä ei ole mitään uutta, sillä samoilla argumenteilla on vastustettu kaikkia aiempiakin iän nostoja. Myöhemmin voitaneen kysyä oliko tuossa vastustamisessa järkeä. Lisäksi kun samaan aikaan Kokoomuksen ministerit ovat innolla kehittelemässä ”osallistavaa sosiaaliturvaa” pakkotyöllistämisineen, on periaatteellinen velvoittavuuskritiikki onttoa.

Velvollisuus on valittu keinoksi tehokkuutensa vuoksi. Aiemmat velvollisuuden pidennykset ovat tuottaneet kovaa tulosta – käytännössä kaikki ovat suorittaneet uuden, pidemmän oppivelvollisuuden. Ero nykytilanteeseen, jossa perusasteen varaan jäävien osuus on jumittunut samalle tasolle kuin 80-luvulla, on huikea. Tehostettuihin ja syrjäytyviin nuoriin suunnattuihin toimenpiteisiin käytetään vuositasolla kymmeniä miljoonia euroja mutta paikallisia menestystarinoita lukuun ottamatta tulokset ovat olleet kansallisella tasolla vaatimattomia. On hölmöyttä tehdä kerta toisensa jälkeen samoja asioita ja odottaa eri lopputulosta.

Paikkapulastakaan ei ole kyse, sillä koulutustarjonnan vähennys on ollut olennaisesti pienempi kuin ikäluokkien pieneneminen. Vuonna 2014 ammatillisessa koulutuksessa on noin 150 700 opiskelijapaikkaa, 4,7 % enemmän kuin vuonna 2009, vaikka peruskoulun päättävä ikäluokka on kooltaan vain noin 58 650 henkeä, selvästi pienempi kuin vuonna 2009. Huomionarvoista on myös, että kokoomuslaisen opetusministeri Sarkomaan aikana ammatillista koulutusta lisättiin kahden vuoden aikana yli 5400 opiskelijalla, noin 46 miljoonan euron kustannuksella, jotta paikkoja saataisiin peruskoulun päättäneille. Silti toisen asteen ulkopuolelle jäi 2009 suurempi osa peruskoulun päättäneistä kuin 2007.

Minkäänlaista koulupakkoa ei edelleenkään Suomeen ole tulossa. Vaihtoehtoina oppivelvollisuuden suorittamisessa ovat mukana niin lukiot ja ammatilliset oppilaitokset, kuin valmistavat koulutukset, oppisopimukset ja muut toiminnallisemmat opetuksen ja oppimisen muodot. Pulpettiin ei ketään pakoteta, sen sijaan aikaisin tapahtuvaa syrjäytymistä halutaan estää. Vapaus syrjäytyä koulutuksesta ei sosialidemokraattisen arvomaailman mukaan kuulu 15-vuotiaan nuoren perusoikeuksiin.

Uudistukseen on varattu rahaa 15 miljoonaa euroa.  Tätä hintalappua on epäilty ja pidetty liian pienenä. Kuitenkin on niin, että mikäli oletetaan että lukion tai ammatillisen koulutuksen ensimmäisenä vuonna kirjoja ja muita materiaaleja voitaisiin kierrättää samalla tehokkuudella kuin vuotta alemmalla asteella peruskoulun yhdeksännellä luokalla, maksuttomat materiaalit mahtuvat kustannusraamiin.

Uudistuksen vastustajia motivoi osaltaan ideologia, osaltaan se että he saavat palkkansa tämänkaltaisten uudistusten jarruttamisesta. Siksi kritiikkiin vastaaminen on ollut monilta osin turhauttavaa työtä – samat väitteet kierrätetään eteen siitä huolimatta että ne on kumottu moneen kertaan. Tästä huolimatta työtä pitää jatkaa – R.H. Oittisen unelma peruskoulusta vei yli kaksikymmentä vuotta toteutuakseen. Toivottavasti nyt pääsemme nopeammin tulokseen, yhteiseksi hyväksi.

Tuottavuustalkoisiin porkkana edellä

kolumni Demokraatissa 26.6.2014. 

Kuntien työntekijöiden – ja kriittisen yleisön- korviin lause ”tuottavuuden parantaminen kuntapalveluissa” särähtää usein ikävästi. Monesti kyseinen lause kun on käytännössä tullut tarkoittamaan henkilöstön ja kulujen karsimista vaikuttavuudesta välittämättä, seurauksenaan palvelutason heikentyminen ja työntekijöiden pahoinvointi.

Tuottavuustyön maineen pilaaminen on ollut haitallista, koska tuottavuuden parantaminen on paitsi taloudellisesti välttämätöntä, myös oikein toteutettuna työntekijöiden ja palveluiden käyttäjien etu. Tuottavuuden parantamisen vastustaminen kun määritelmällisesti tarkoittaa epätarkoituksenmukaisten työtapojen puolustamista tai suoranaista tuhlausta. Kumpikaan ei käy mikäli hyvinvointivaltiota halutaan kehittää. Onkin tarve lähteä hakemaan tuottavuuden kehittämistä kepin sijasta porkkanalla. Kunnissa tämä voisi tarkoittaa ennen kaikkea uudenlaista investointipolitiikkaa.

Huomattava osa kuntien menoista liittyy kiinteistöihin. Samalla monet käytössä olevista rakennuksista on otettu käyttöön hyvinvointivaltion rakennuskaudella. Moni lähestyy käyttöikänsä päätä ja kaipaa vähintään kallista remonttia johon tiukoilla olevat kunnat saattavat olla kyvyttömiä sitoutumaan.

Erityisen selkeästi tämä näkyy kouluissa. Moni pieni koulu sijaitsee paikassa, josta muuttoliikkeen myötä ovat lapsiperheet kadonneet. Home on valtaisa ongelma. Lapset ja koulujen henkilökunta joudutaan ahtaamaan pihalle parakkeihin kun koulurakennus on käynyt terveydelle vaaralliseksi.

Myös käsitys modernista pedagogiikasta muuttuu. On hämmästyttävää miten paljon nykyinen luokkahuonetyöskentely muistuttaa kansakouluaikoja. Yksi puhuu, moni kuuntelee ja pyrkii painamaan mieleensä. Tämä siitä huolimatta, että saatavilla olevan tiedon määrä on räjähdysmäisesti kasvanut, ja erityisesti teknologia mahdollistaisi hyvin monipuolisen osaamisen näyttämisen ja käytön.

Oppiminen on luonnollisesti aina eniten sosiaalisia tilanteita. Mutta myös tiloilla on merkitystä. Suomalainen koulurakennuskanta tarvitseekin aivan uudenlaisia tilainvestointeja. Vanhoista luokkahuoneista pitäisi päästä muunneltaviin tiloihin, jotka taipuvat auditorioista ryhmätyötiloiksi ja takaisin, pitävät sisällään nopeat tietoliikenneyhteydet sekä asianmukaiset välineet teknologian avulla tapahtuvaan tiedon rakenteluun.

Tämä ei kuitenkaan onnistu vanhoissa koulutiloissa ilman raskaita ja kalliita remontteja. Siksi kannattaisikin aloittaa merkittävä kansallinen ponnistus vanhojen, usein huonokuntoisten koulutilojen kokonaan sulkemiseksi sekä uusinvestointien laatimiseksi. Tähän valtio voisi tarjota käden, helpottaen näin kuntatason päättäjien asemaa.

Erityinen valtion avustus, tai nyt innovoidun Remontti Oyjn käyttö kouluinvestointeihin voisi olla järkevää. Mikäli kunta sitoutuisi kouluverkon tarkasteluun sekä huonokuntoisten tai epätarkoituksenmukaisessa paikassa sijaitsevien koulujen lakkauttamiseen, valtio voisi tulla tuntuvalla panoksella mukaan kokonaan uuden koulun rakentamiseen. Nämä uudet koulut varusteltaisiin ajanmukaisen pedagogiikan tarvitsemilla työkaluilla ja olisivat helposti muunneltavissa mihin tahansa käyttöön. Mukaan voitaisiin kytkeä uusiutuva, paikallinen energiaratkaisu esim. maalämmön tai aurinkosähkön muodossa.

Tällaisella mallilla voitaisiin käynnistää merkittävät työllistävät investoinnit, jotka samaan aikaan koituisivat kuntien taloudelliseksi hyödyksi kiinteistömassan ja sitä kautta korjausvelan pienentyessä sekä turvattaisiin niin lapsille kuin koulujen henkilökunnalle ensiluokkaiset ja terveelliset tilat. Uusia kouluja innovatiivisine ratkaisuineen voitaisiin myös esitellä koulutusviennin tukena – ehkä jopa lippulaivatuotteena.

Mistä eurovaaleissa on oikeastaan kysymys?

kolumni Demokraatissa 23.5.2014.

Eurovaalit huipentuvat sunnuntaina. Vaikka listat ovat olleet tasokkaita, eivät sen paremmin keskustelu kuin äänestysaktiivisuuskaan ole toistaiseksi osoittaneet piristymisen merkkejä. YLE ansaitsee tosin papukaijamerkin meppigalleriastaan sekä puoluepäivistään televisiossa, kaupallinen media taas on keskittynyt tekemään juttuja itse valitsemistaan”kärkikandidaateista”.

Vaikka vaaleissa on jonkin verran päästy puhumaan eurooppalaisista viiteryhmistä, ei vaalien eurooppalaisuus edelleenkään korostu riittävästi. Väittelyissä haetaan eroja ennen muuta sillä kuka vetäisi milläkin tapaa eniten ”kotiin päin”. Harmi vain, että ”suomalaisten etu” on monin paikoin todellisuudesta irtaantunut käsite. Kun tämä  etu määrittyy eri ihmisten mielissä kovin eri tavoin Helsingissä, miksi se olisi yhtenäinen Brysselissä?

Todellinen vaihtoehto – ja viesti, joka tulisi viime metreillä kyetä sosialidemokraattien toimesta kirkastamaan, koskee vaalien eurooppalaista luonnetta. Vaihtoehdot kokonaisuuden tasolla ovat konservatiiviryhmän jatkaminen suurimpana ryhmänä tai maltillisen vasemmiston nousu suurimmaksi – ja siten suunnanmuutos eurooppalaisen politiikan suunnassa parlamentin osalta. Eli viisi vuotta lisää samaa lääkettä – kasvavaa työttömyyttä, leikkauksia, kurjistuvaa kysyntää ja inhimillistä tragediaa erityisesti eteläisessä Euroopassa – tai vallanvaihto ja painopisteen siirtymä kohti sosiaalisempaa Eurooppaa.

Suomalaisille äänestäjille tulisi alleviivata, että vaikka liberaaleilla, vihreillä ja vasemmistoliiton ryhmällä on hyviä ehdokkaita , heidän äänestämisensä ei tuo näissä vaaleissa mitään muutosta. Vihreiden ryhmä tullee kutistumaan marginaaliin – aivan siitä riippumatta saavatko Suomen vihreät vaaleissa 0 vai 3 paikkaa. Ja mitä tulee vihreisiin tavoitteisiin, uskooko kukaan, että vihreiden edustamat arvot Euroopassa etenisivät kokoomuksen ja kristillisdemokraattien EPP-ryhmän johdolla?

Viimeisten eurogallupien mukaan parlamentin äärilaidat vahvistuvat. Sosialidemokraateille povataan pientä nousua – siis Euroopan tasolla. Suuri kuva ei kuitenkaan tule minkään jytkyn kautta muuttumaan – suuri valinta tehdään edelleen demarien ja konservatiivien välillä. Ja mikäli haluaa äänensä vaikuttavan maksimaalisesti, se kannattaa antaa toiselle näistä ryhmistä. Edelleenkään tässä ei ole kyse mielipiteestä vaan faktasta.

Eurooppalaisten sosialidemokraattien talouslinja on osin poikennut suomalaisen sosialidemokratian viime vuosien linjasta. Näissä vaaleissa olemme kuitenkin eurooppalaisia ja osa eurooppalaista linjaa – toki siihen aktiivisesti vaikuttaen. Tätä on turha yrittää häivyttää, vaan ottaa siitä irti kaikki se ilo ja mahdollisuus jonka se sisältää. Lisäksi yhdistävät tekijät ovat paljon suurempia kuin erottavat – hieman kauempaa katsottuna eurooppalainen sosialidemokratia on hyvin yhtenäinen juuri niissä kysymyksissä, jotka ovat Euroopan ja sitä kautta myös Suomen kannalta tärkeimpiä.

Merkittävin kysymys on talouslinjassa. Vaikka europarlamentin suora valta talouspolitiikkaan ei ole suurimmillaan, on sen koostumuksella huomattavaa merkitystä. Oleellisin kysymys sosialidemokraattisen ja oikeistolaisen linjan välillä liittyy elvyttävän talouspolitiikan mahdollistamiseen – niin eurooppalaisella kuin kansallisella tasolla. Oikeisto vastustaa julkisen sektorin aktiivisuutta ja velkaa ideologisista syistä. Sosialidemokraatit taas lähestyvät asiaa korostuneen pragmaattisesti. Asiaa voi valottaa esimerkillä liittyen vaikkapa paljon puhuttuun valtiolliseen velkaan. Yksikään toimitusjohtaja ei myisi firman omaisuutta pois maksaakseen velkoja, jos velan korko on alhaisempi kuin omaisuuden tuotto. Jos näin halutaan toimia, on kyse taloudellisesti typerästä teosta, joka ei perustu järkeen vaan tunteeseen.

Toinen kysymys, jonka toivoisi vielä vaalikamppailun viime metreillä nousevan esiin, liittyy työntekijöiden oikeuksien edistämiseen unionin tasolla. Suhtautuminen työntekijöiden asemaa parantaviin hankkeisiin mm. ryhmäkanneoikeuden muodossa jakaa nimenomaan oikeiston ja sosialidemokraatit. Sama koskee mm. vanhempainvapaita, joita koskeva direktiivi jumittui Kokoomuksen ryhmän vastarintaan. Tuohon konservatismiin pysähtyivät tuolloin palkallisten isyysvapaiden edistämiset sekä äitiysvapaan pidennykset.

Viime hetken vaalityössä näitä asioita voitaisiin vielä nostaa. Yhdenkin paikan siirtymä Suomessa gallupien osalta oikealta vasemmalle voi vaikuttaa valtaisasti Euroopan suuntaan. Panosta on pelissä nyt paljon.

Investointipolitiikan arvonpalautus

Kolumni Demokraatissa 25.4.2014. 

Kehysriihen päätösten sekä Vasemmistoliiton hallituksesta lähdön jälkeen poliittinen huomio on alkanut kiinnittyä päähallituspuolueiden SDP:n ja Kokoomuksen puheenjohtajavalintoihin sekä EU-vaaleihin. Molemmilla on merkittävää vaikutusta myös alle vuoden päässä häämöttäviin eduskuntavaaleihin, jotka tullaan mitä todennäköisimmin käymään jälleen talouden ja työllisyyden teemoilla.

Kvintetiksi kutistunut sixpack-hallitus on kautensa aikana sopeuttanut julkista taloutta miljardeilla. Samaan aikaan on tehty merkittäviä työmarkkinaratkaisuja, jotka ovat rajanneet palkankorotukset varsin pieniksi ja siten vaikuttaneet kustannuskilpailukykyyn. Kansainvälisten suhdanteiden heikon tilan sekä edelleen vajaalla pyörivän kysynnän vuoksi kasvu ei kuitenkaan ole käynnistynyt toivotulla tavalla, eikä julkinen talous siten ole tasapainottunut kuten odotettiin. Työttömyys on sekin edelleen korkealla tasolla ja jopa nousussa, sillä sopeutustoimilla on usein kotimaista kysyntää vähentävä vaikutus. Ellei kasvua synny, voivat sopeutustoimet kääntyä itseään vastaan.

Noidankehästä ulos pääseminen vaatii joka tapauksessa uusia tuotteita, palveluita sekä investointeja. Näiden osalta Suomen ongelma on kauan ollut investointien toteutuminen maamme rajojen ulkopuolella. Yhteisöveron merkittävä alennus oli eräs täsmätoimi, jonka toivotaan auttavan tilannetta mutta sen vaikutusta on toistaiseksi liian aikaista arvioida. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten investoinnit etenevät tulevina vuosina ja kuinka veroale maksaa itsensä takaisin. Mittatikkuna voidaan käyttää toisaalta yhteisöveron alennuksen tuottamaa lovea valtion verotuloihin ja toisaalta sellaisia yritysten perustamisia tai laajennuksia joiden voidaan arvioida toteutuvan veroalen ansiosta. Tämä on vaikeaa, mutta tarpeellista mikäli haluamme saada luotettavan kuvan reformin vaikuttavuudesta ja toimivuudesta.

Työllisyystilanteen ollessa heikko kuitenkin tässä ja nyt, ja kansainvälisen toipumisen ollessa edelleen huteralla pohjalla on tärkeää pohtia miten investointien nouseva taso varmistetaan. Yksityiselle sektorille voidaan luoda kannusteita, mutta takeita niiden hyödyntämisestä ei ole. Sen sijaan julkisista investoinneista tai suorista panostuksista voidaan päättää ja niiden käynnistymistä ja toteutumista pitää varmana. Siksi olisi tärkeää hyödyntää julkisen sektorin vipuvoimaa mahdollisimman täysimääräisesti.

Valtion rooli markkinataloudessa on tärkeä kysymys josta on myös SDP:ssä keskusteltu viime aikoina entistä aktiivisemmin. Kyseessä on kansainvälinen trendi. Yleinen suomalainen käsitys, jonka mukaan valtio rakentaa edellytyksiä elinkeinotoiminnalle, mutta ei ”valitse voittajia” tai itse ole aktiivinen toimija tulee haastetuksi paitsi kertyvän todistusaineiston, myös tuoreemman teoreettisen työn näkökulmasta. Erityisen vahvan haasteen tälle ”pelokkaan ja passiivisen” valtion, joka ei ota riskejä markkinoilla on heittänyt amerikkalainen tutkija Marianna Mazzucato.

Mazzucato on omassa työssään osoittanut miten usein ”vapaiden markkinoiden” ja ”minivaltion” ihmemaana esitelty USA itse asiassa panostaa erittäin voimakkaasti julkiseen rahoitukseen ja julkisiin investointeihin aloilla, joille on ominaista korkea riskitaso, pitkä tuotekehitysaika sekä merkittävä mahdollisuus epäonnistua. Tuonkaltaiset markkinat ovat niitä, joille yksityinen sektori ei itse asiassa investoi riittävästi koska riskiä ei haluta vastaavasti kantaa. Siksi valtion voimakas aktiivisuus niin vision kuin tutkimuksen, innovaatiotoiminnan suunnan antamisen suhteen on välttämätöntä uusien innovaatioiden syntymiseksi. Esimerkkeinä hän esittelee internetin syntyä USAn valtion tutkimuslaitoksissa sekä amerikkalaisten yritysjättien tuotteiden pohjautumista julkisin varoin tehtyihin teknologisiin innovaatioihin, jollaisia ovat vaikkapa Applen huipulle nostaneet kosketusnäytöt.

Valtion vahvempaa roolia taloudessa toivovat on Suomessa tavattu naureskellen leimata ”savupiippujen halailijoiksi, jotka haluavat perustaa uuden Valcon”. Tämä pilkka on kuitenkin paitsi matalaotsaista tahallaan väärin ymmärtämistä, myös sisällöllisesti lyhytnäköistä. Epävarmassa maailmassa julkinen sektori voi olla myös turvallinen ja vakaa markkinoiden luoja. Suomen kaltainen pitkälle edistynyt yhteiskunta voisi omalla ostamisellaan luoda liiketoimintamahdollisuuksia ja vientituotteita. Saksa on luonut omalla energiakäänteellään ja kotimarkkinoiden luomisella omasta alueestaan energiantuotannon teknologiaa tuottavan teollisuuden keskuksen. Voisimmeko me luoda omaa vastaavaa menestystarinaamme vaikkapa älyteknologiaa soveltavien, puusta rakennettujen rakennusten varaan joista olisi vientituotteiksi, tai ICTn ja koulutuksen liiton varaan josta esimerkkinä täydellinen suomalainen kouluratkaisu valmiina vientiin: fyysisestä koulurakennuksesta opettajankoulutuksen kautta käytettäviin materiaaleihin?

Moni voi sanoa, että tämä on jo mahdollista. Mutta eikö vientiponnisteluissa auttaisi kovasti, jos kotimarkkinoilla kyseisiä ratkaisuja otettaisiin jo voimakkaasti valtion ja kuntien kysynnän vauhdittamana käyttöön? Voisiko tällainen kasvuinvestointi toimia markkinoiden ja uusien tuotteiden markkinoilletulon kannalta aina jatkuvia veronalennuksia paremmin? Tässä on kysymys seuraavien vaalien jälkeisen talouspolitiikan suunnittelijoille.

Kehyksistä kesää kohti

Kolumni Demokraatissa 28.3.2014.

Vaikea kehysriihi on takana ja kuusikosta on tullut viisikko. Vasemmistoliitto heitti omalta osaltaan pyyhkeen kehään ja sen kaksi ministeriä erosivat hallituksesta. Tilanne antaa miettimistä myös sosialidemokraateille, sillä oppositio saa nyt rutinoituneen vasemman laidan jonka lisäksi hallituksen poliittinen tasapaino heilahtaa oikealle. Sixpackin kolmena ensimmäisenä vuonna Vasemmistoliitto on ollut monessa yhteydessä tärkeässä roolissa SDPn tavoitteiden läpiviemisen kannalta. Näiltä osin niin sosialidemokraattien vastuu kuin riskitkin kasvavat.

Vaikka Vasemmistoliiton lähdössä oli varmasti vilpitöntä aatteen paloa sekä tuohtumusta tehtyihin ratkaisuihin, oli siinä myös ripaus pelin politiikkaa. Erityisesti nuoret vasemmistoliittolaiset liputtivat ylpeinä ”leikkauspolitiikan vaihtoehdoksi” noussutta Vasemmistoliittoa. Kertomatta jäi, että Vasemmistoliitto on osallistunut hallituksen aiempiin sopeuttamispaketteihin eikä kritisoinut sopeutuksen mittaluokkaa nytkään. Se, missä kamelin selkä katkesi ei ollut 1,5 miljardin säästöt, vaan säästöt väärästä paikasta. Siksi väite, jonka mukaan veli ja sisar vasemmalta kyllästyivät leikkauksiin ei pidä paikkaansa.

Myös ajankohta ja aihe olivat herkulliset. Julkisuudessa on spekuloitu kuusikon hajoamisella erityisesti Rosatom-Fennovoima- hankkeeseen. Tämä uhka koskee kuitenkin kahta puoluetta ja on profiililtaan enemmän vihreiden tonttia vaikka Vasemmistoliitto tänä päivänä kuuluukin lähes saumattomasti ydinvoimanvastaiseen rintamaan. Jättämällä hallitustyön nyt, ”köyhiltä leikkaamiseen” Vasemmistoliitto ottaa aloitteen ja valitsee teeman joka puhuttelee selkeästi omaa väkeä. Mikäli kehyksen jälkeen olisi jatkettu hallitustyötä ja nostettu hanskat naulaan vasta voimalapäätöksen kohdalla, olisi huomio kohdistunut vihreisiin ja altistanut puolueen keskustelulle jossa ”lapsilisät saavat mennä mutta energiassa kulkee raja”.

Nyt huomio on taattu ja periaatteellinen kulma nostettavissa vahvasti esiin. Ei olekaan vaikea kuvitella tulevia eduskuntavaaleja, joissa sekä SDP että erityisesti vihreät saavat kuulla miten olivat valmiita toimimaan hallituksessa siitä huolimatta että menoleikkaukset suuntautuivat niin voimakkaasti sosiaalimenoihin ja koulutukseen kuin nyt tekivät. Vahvan listansa ja nyt mahdollisesti tulevan nosteensa voimalla Vasemmistoliitto saattaa jo ennen tehdä paluun europarlamenttiin – todennäköisesti juuri valtioneuvostosta pudonneen ministerinsä toimesta. Jos näin käy, lienee riemu vasemmalla verraton ja syyksi menestykselle tarjotaan puolueen siirtymistä oppositioon. Sitä seikkaa, että Vasemmistoliitto on, oppositioasemastaan huolimatta, hävinnyt yhtä kertaa lukuun ottamatta joka ikiset vaalit johon se on osallistunut oppositioasemastaan huolimatta, ei muistella.

Viisikon seikkailut kohti kesää tulevat seuraavaksi jatkumaan paitsi kehyspäätösten toimeenpanon muodossa, myös lähestyviä vaaleja ja puoluekokouksia silmällä pitäen. Ei ole vaikea ennustaa, että myös niihin saadaan riihen lopputuloksista purtavaa. Hallituspolitiikan osalta taustalla häämöttää myös voimalakysymyksen ratkaiseminen. Loppuvaalikauden suuntaviivojen osalta varmuutta saadaankin vasta kesälomille siirryttäessä, siksi kanavalla kannattaa pysyä.

Koulutusviennistä kivijalkaa

Kolumni Demokraatissa 28.2.2014.

Opetusministerin erityisavustajan ominaisuudessa allekirjoittaneella on ollut mahdollisuus viimeisen puolen vuoden aikana vierailla useassa maassa paitsi ministerivierailujen muodossa, myös koulutusviennin edistämismatkoilla. Tämä on avannut silmiä paitsi Suomen erinomaisen koulutusmaineen olemassaolon osalta, myös kansainvälisten koulutukseen ja opetukseen liittyvien vientimahdollisuuksien suhteen.

Rakennemuutos ei ole suomalainen erikoisuus, vaan kohtaa, muodossa tai toisessa, kaikkia maailman maita. Vauraat länsimaat kipuilevat väestön huoltosuhteen heikkenemisen ja rakenteellisen työttömyyden kanssa. Kehittyvät maat taas ovat keskellä valtaisaa urbanisaatiota ja haluavat kehittää elinkeinotoimintaansa yksinkertaisesta jalostuksesta edistyneempiin palveluihin ja tuotteisiin. Vähiten kehittyneet maat taas kärsivät köyhyydestä.

Yhteistä näille kaikille hyvin erilaisille ongelmille on niiden ratkaisu – koulutus. Ilman laadukasta perusasteen koulutusta merkittävä osa nuorista syrjäytyisi työelämästä jo paljon ennen työmarkkinoille siirtymistään. Toisen asteen koulutuksen pullonkaulat ja puutteet aiheuttavat osaavan työvoiman pulaa – ja sitä kautta taloudellisia tappioita ja työttömyyttä. Korkeakoulutuksen heikkous puolestaan säteilee suoraan innovaatioiden kehittämisen mahdollisuuksiin ja korkean osaamisen työpaikkojen syntymättä jäämiseen. Aikuiskoulutuksen puutteet estävät ihmisiä löytämästä uutta työtä vanhan mennessä alta.

Suomalaiselle osaamiselle olisi tässä valtavaa kysyntää. Peruskoulumme tuottaa erinomaisia tuloksia äärimmäisen kustannustehokkaasti. Toisen asteen koulutuksemme on vahvaa ja sitä kehitetään jatkuvasti. Korkeakoulutuksemme voisi olla erittäin kilpailukykyistä ja kysyttyä maailmanmarkkinoilla useilla aloilla kuten vaikkapa erinäisissä teknisissä tieteissä, opettajankoulutuksessa tai hyvinvointipalveluosaamisen eri aloilla.

Nyt olisikin aika muuttaa valtava potentiaali hyvän maineen lisäksi konkreettisiksi vientituloiksi. Peruskoulua ei voi viedä, mutta järjestelmätason konsultointia voi. Löytyisikö Suomesta yksityis- tai julkisomisteista yritystä, joka voisi myydä ulkomaille, julkisen sektorin asiakkaalle, vaikkapa koulutusjärjestelmän arviointeja suosituksineen malliin McKinsey? Arvioinnit ja suositukset voisivat toimia palveluna, jonka osalta avautuisi markkinoita erikoistuneemmille yrityksille. Tarvitsetteko opetussuunnitelman uudistusta, me voimme auttaa. Opettajankoulutusta – onnistuu. Oppimateriaaleja – käy, tutustukaahan kustantajiimme tai oppimispelejä kehittäviin taloihimme. Ja niin edelleen.

Koulutusviennistä käyty keskustelu on kotimaan osalta jumittunut liikaa EU/ETA-maiden ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksuihin. Ne ovat tutkintojen viennin kannalta oleellisia, mutta eivät laisinkaan koko totuus viennin mahdollisuuksista. Korkeakoulutuksen osalta kansainväliset markkinat ovat myös erittäin kilpaillut. Sen sijaan ammatillinen koulutus tarjoaisi lähes neitseellisen kentän vientiponnisteluille – kansainvälisesti törmää lähinnä keskusteluihin Saksan-mallista. Tässä suomalainen ammatillinen koulutus, jossa yleiset oppimistaidot,  yleissivistys ja jatko-opintokelpoisuus yhdistyvät ammattitaitoon, voisi olla huomattavan mielenkiintoinen malli monelle suurellekin maalle.

Hyvinvointivaltio on lähimmäisenrakkautta käytännössä

kolumni Verohallinnon Verso-henkilöstölehdessä 25.2.2014.

vero_logo_jpg_66853bKun jollakulla menee oikein huonosti, on tapana sanoa että siinä on mies jonka lähin omainen on viranomainen. Tokaisu on toisaalta ihmiskohtaloa surkutteleva, toisaalta siinä maistuu happamuus julkisen sektorin noudattamaa ”holhousta” kohtaan. Silti siinä on enemmän kuin toinen puoli totuutta.

Torppareiden ja patruunoiden köyhässä Suomessa kaveria ei jätetty. Hyvinvointivaltio kuitenkin huolehtii heistäkin, jotka kaverit ovat hylänneet. Hiljattain uutisoitiin OECD:n tutkimuksesta koskien kansalaisten luottamusta hallintoa ja julkisen sektorin palveluita kohtaan. 60% suomalaisista koki nykyhallinnon luotettavaksi. Sillä saavutetaan toistuvasti kansainvälisen vertailun kärkisijoja. Luottamus hallinnon hyvyyteen kertoo paitsi hyvästä moraalista koskien lakien noudattamista ja verojen maksua, mutta myös kokemusta yhteisestä tulevaisuudesta.

Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot, Suomi niiden mukana, kuuluvat lähimmäksi sellaista ”hyväntahtoista” valtiota joka on maailmanhistoriallisesti varsin harvinainen ja myöhäinen keksintö. Siinä koko valtiokoneiston perinteinen idea on käännetty ympäri: vanhasta tavasta käsittää valtio lähinnä sotakoneistona ja aatelin tulonmuodostuksen pohjana, malliin jossa valtio kuuluu kansalaisille ja toimii heitä palvellakseen. Tulokset ovat olleet huikeita. Muutos on näkynyt ennennäkemättömänä vaurastumisena, kansan sivistystason nousuna, teknologisena kehittymisenä sekä nopeasti parantuneena terveydentilana ja elinvuosien pituuden lisääntymisenä. Muun muassa.

Hyvinvointivaltion suuri lupaus onkin hyvän elämän edellytysten mahdollistaminen kaikille – taustoihin katsomatta. Kun kommunistisissa valtioissa rakennettiin turvallisuutta epävirallisten, henkilökohtaisten verkostojen varaan, jäi niistä joku aina vaille. Sama ongelma koskee markkinaliberaaleja yhteiskuntia, joissa heikot julkiset rakenteet korvautuvat liian usein rikollisuudella.

Veronmaksu ja yhteisesti rahoitettu julkinen palvelu onkin solidaarisuuden kovaa ydintä. Tämänkaltainen välittäminen ja yhteisvastuu kun ei kohdistu vain ihmisiin, jotka ovat tuttuja tai tärkeitä oman aseman kannalta, vaan on persoonatonta ja kohdistuu tuntemattomiin joilla ei ole tietoa kenen rahalla tukea tai apua rahoitetaan. Siksi se onkin, paradoksaalista kyllä, erityisen pyyteetöntä.

Hyväntekeväisyys on hyvä lisä hyvinvointivaltion työkalupakissa, mutta sen varaan ei voida rakentaa mitään aidosti pysyvää. Syykin on selvä – se aiheuttaisi juuri sellaista holhousta josta julkista sektoria ja hyvinvointivaltiota usein syytetään. Hyväntekeväisyyshän ei perustu ihmisille kuuluviin oikeuksiin, vaan riippuu ainoastaan antajansa hyvästä tahdosta. Ei ole vaikea kuvitella, että apuun sidottaisiin vaatimuksia vauraamman hyväntekijän tahdon toteuttamisesta. Mitä muuta tämä olisi kuin – niin – holhousta?

Valtionhallinnon työntekijän työn tarkoitus aukeaakin tästä näkökulmasta ennen kaikkea mahdollisuuksien luomisena yksilöille, ja toisaalta työnjaon kehittämisenä yhteiskunnan eri sektoreiden välillä. Apua tarvitsevien ihmisten aika ei kulu armon kerjäämiseen tai hädästä selviytymiskeinojen suunnitteluun vaan he voivat luottaa osaavan hallinnon apuun ongelmissaan ja keskittyä tulevaisuutensa suunnitteluun. Yritykset ovat onnistuneesti ulkoistaneet niin koulutus- kuin terveydenhuoltovastuuta yhteiskunnalle – kyeten näin keskittymään oman toimintansa kannalta oleellisempaan eli liiketoiminnan kehittämiseen, myyntiin ja voitontekoon. Ja niin edelleen.

Ilman toimivaa hallintoa ja sen osaavia työntekijöitä yhteiskunnan toiminta muuttuisi epävarmemmaksi, lyhytjännitteisemmäksi ja tehottomammaksi. Lakiin perustuvat säännöt korvautuisivat hyvien veljien verkostoilla, virkamiesmoraali ruskeilla kirjekuorilla. Siksi aina kun hallintoa arvostellaan, kuten muodikasta on, on tärkeää muistuttaa ettei byrokratian vastakohta ole tehokkuus vaan anarkia.

Tuloerot ja taloudellinen kasvu

Kolumni Kaarina-lehdessä 5.2.2014. 

kaarinalehtiVuoden alku on ollut sakeanaan yritysjohtajien vaatimuksia julkisten menojen leikkauksista, veronkevennyksistä ja valitusta suomalaisten korkeista palkoista. Tämä on toki hallituksen kehysriihen häämöttäessä normaalia edunvalvontapuhetta: kriisin laskun maksu lähestyy ja herrat eivät sitä aio maksaa.

Yllättävämpi puheenvuoro aiheesta kuultiinkin akateemisten alojen ammattiliittojen keskusjärjestöstä AKAVAsta, jonka puheenjohtaja Sture Fjäder (kok) piti Helsingin Sanomissa tuloerojen repeämistä hyvänä ja kasvua tuovana asiana. Ulostulo herätti hämmennystä erityisesti julkisen sektorin akavalaisten keskuudessa.

Selvää lienee, että jonkinlaisia eroja ihmisten välillä tulee aina olemaan. Erot ahkeruudessa, tuottavuudessa tai osaamisessa ovat todellisia ja on oikeudenmukaista, että ne näkyvät myös palkkatasossa.

Sen sijaan eriarvoiset taloudet eivät yhteiskuntina ole menestyksekkäitä. Äärimmäisten tuloerojen maat ovat turvattomia ja niiden asukkaista merkittävä osa elää syrjäytyneenä tai jumittuneena matalan tuottavuuden ja palkkojen työtehtäviin. Samalla niiden julkiset palvelut ovat usein heikkoja koska veroja ei kerry.

On myös merkittävää, että pomojen seminaareissa nostetaan vain harvoin esiin sitä seikkaa, että toisten palkat ovat toisten kulutuskysyntää. Mitä pienemmät palkat ja kitsaampi sosiaaliturva, sitä vähemmän on ostovoimaisia kuluttajia.

Mikäli Suomen herrat todella saisivat tahtonsa läpi ja ajettua maahan massamittaisen matalapalkkaduunarien ja köyhien luokan, voisi ilo jäädä ennenaikaiseksi. Sillä kuka tuossa maassa enää ostaisi heidän tuotteitaan tai palveluitaan? Tätä soisi joskus mietittävän – myös akavalaisessa ay-liikkeessä.

Rohkea ja vahva valtio investointeja luomaan

Kolumni Demokraatissa 30.1.2014. 

Vuodenvaihteessa on ollut mahdollisuus seurata korkean tason mielensäpahoittamista. Erinäisissä seminaareissa on konsernijohtaja toisensa perään kiivennyt toisten konsernijohtajien eteen kertomaan miten Suomessa menee huonosti, julkisella vallalla ei ole rahaa mihinkään ja että ongelmat pitäisi ratkaista karsimalla kuluja ja siirtämällä vapautuvia varoja paikalle kerääntyneiden taskuihin. Usein tilaisuudet ovat vielä huipentuneet patojen hyökkäykseen kattiloita kohtaan, kun herrat tuomitsevat suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevan pessimismin ja valittamisen kulttuurin.

Jos alkuvuoden seminaareista jotain on opittu, niin se että moisten järjestäminen kannattaa lopettaa säästäen näin kaikkien työaikaa sekä keskittyä etsimään aidosti uusia ja raikkaita ajatuksia elinkeinopolitiikan uudistamiseen. Ja kun elinkeinoelämän nykyisestä kermasta ei ainakaan viimeaikaisten ulostulojen perusteella ole muuhun kuin valittamiseen ja toisten syyttelyyn, näkökulmia kannattaa hakea jostain aivan muualta. Eräitä Suomessa uudenlaisia ajatuksia voi löytää Atlantin länsipuolelta, ja erityisesti tutkija Mariana Mazzucaton työstä.

Mazzucaton uutuusteos The Entrepreneurial State – Debunking Public and Private Sector Myths haastaa mielenkiintoisella tavalla Suomessa käytävää yhden totuuden talouspoliittista keskustelua. Hän osoittaa kouriintuntuvin esimerkein miten monet amerikkalaiset yritysjätit, puhutaan sitten Applesta, Googlesta tai merkittävistä lääketeollisuuden yrityksistä, ovat itse asiassa rakentaneet menestyksensä julkisella sektorilla tehdyn tutkimus- ja kehitystyön varaan – ja myöhemmin tarjonneet tuotteita ja palveluita niin yksityiselle kuin julkiselle sektorille.

Perustutkimus ei riitä, sillä hyvin usein yksityinen sektori on myös varovainen kasvurahoittaja. Erityisesti näin on aloilla, jossa tk-kustannukset ovat korkeita, tai uusi kehittyvä teknologia kaukana nopeasta tuotteistamisesta. Moni läpimurtoinnovaatio olisikin jäänyt tekemättä ilman valtion voimakasta läsnäoloa markkinoilla sekä uskoa innovaatioiden kehittämiseen ja tuotteistamiseen. Käytännössä kyse onkin ollut monin paikoin julkisesta riskisijoittamisesta uuteen, tilanteessa jossa yksityinen raha on ollut liikkeellä vain varoen jos sitenkään.

Aikana, jolloin kansainvälinen talous edelleen sakkaa, vienti ei vedä ja työn kysyntä on matalalla tasolla, on tärkeää pohtia välineitä luoda uusia markkinoita. Markkinoiden luontia tulisikin pohtia selkeänä ja oleellisena valtion tehtävänä taloudessa. Tämä kuitenkin vaatii selkeää strategiaa toivotusta suunnasta ja itseluottamusta määrittää aloja joille suunnataan paitsi tk-, myös hankkeiden toteuttamiseen tarkoitettua rahaa. Näin luodaan kysyntää kehittyville tuotteille ja rohkaistaan yrityksiä laajentamaan toimintaansa.

Mitä tämä voisi tarkoittaa Suomessa? Se voisi, esimerkiksi, tarkoittaa voimakkaasti kasvavaa julkista tk-rahoitusta yhdistettynä konkreettisiin investointiohjelmiin esimerkiksi kotimaisessa energiantuotannossa tai automaattisessa liikenteessä. Kun yritykset näkevät valtion investoivan ja luovan kyseisen alan tuotteille ja ratkaisuille kysyntää, ne alkavat kehittää tuotteitaan ja palveluitaan. Samalla kotimaasta saatu referenssi kehittää alaa ja tarjoaa apua vientiponnisteluissa. Koulutusviennille nopea ja vikkelä suomalainen kokeiluvaltio olisi taivaan lahja. Ja niin edelleen.

Suomessa jos missä on pienenä maana tarve ymmärtää valtion ja yksityisen sektorin kohtalonyhteys. Molemmat tarvitsevat toisiaan. Pienissä ja keskisuurissa yrityksissä tämä jo monin paikoin ymmärretään, enää toiveena olisi että viesti menisi perille myös omahyväisyydessään rypevälle isojen pomojen kaartille.