Hallitus on kehittänyt oppisopimusta

Mielipidekirjoitus Kauppalehdessä 11.9.2014.

Ilkka Lampi kaipasi Kauppalehden kolumnissaan (1.9.) oppisopimuskoulutusta Suomeen. Kirjoitus ansaitsee muutaman huomion

Toisin kuin Lampi vaikuttaa kuvittelevan, oppisopimusta käytetään Suomessa jo laajalti. Perinteisesti kyseessä on ollut aikuisten suosima opiskelumuoto ja nuoria on ollut n. 20% kaikista oppisopimusta suorittavista. Vuosittain opiskelijoita on ollut n. 56 000. Tällä hallituskaudella oppisopimusta on kuitenkin kehitetty voimakkaasti nimenomaan nuorten kouluttamisen osalta.

Pääosa kehittämistoimista on käynnistynyt vuoden 2014 alusta lukien ja niihin on kohdennettu noin 20 miljoonaa euroa. Perusopetuksen päättävien, samana vuonna oppisopimuskoulutuksen aloittavien oppisopimusopiskelijoiden työnantajille maksetaan korotettua koulutuskorvausta ensimmäisenä vuonna jopa 800 euroa kuukaudessa. Nuorten työpaikalla tapahtuvan ohjauksen laadun ja riittävyyden varmistamiseksi on osoitettu lisäresursseja työpaikkaohjaajien ja –kouluttajien koulutukseen.

Kehittämistoimien lisäksi on paikkoja lisätty niille 20-29-vuotiaille nuorille, joilla ei ole perusasteen jälkeistä tutkintoa. Näillä nuorten aikuisten osaamisohjelmassa tarjottavilla oppisopimuskoulutuksen paikoilla lisätään koulutusmahdollisuuksia aikaisemmin perusopetuksen päättäneille ja ilman toisen asteen koulutusta jääneille nuorille aikuisille.

Samalla on tärkeää huomata, että oppisopimuksen ollessa tärkeä muoto koulutuksessa, se on opiskelijalle erittäin vaativa eikä yksin ratkaise koulutusjärjestelmämme ongelmia. Tulevaisuudessa suurin vaje tulee edelleen olemaan korkeakoulutetuissa ja suurimmat ongelmat perusasteen jälkeisessä pudokkuudessa.

Esa Suominen
opetusministerin erityisavustaja
Helsinki

Advertisement

Oppivelvollisuudesta tosiasioiden valossa

mielipidekirjoitus/vastine Helsingin Sanomissa 13.6.2014.

Raija Vahasalo ja Sari Sarkomaa pitivät (HS 12.6.) oppivelvollisuuden pidentymistä vahingollisena. He pitivät esitystä ongelmien siirtämisenä, kritisoivat resursseja ja kaipasivat voimavaroja ”tehokkaampiin keinoihin”.

Jos oppivelvollisuus vain siirtäisi ongelmia eteenpäin, sitä kannattaisi lyhentää. Kuten he kirjoittavat ”tavoitteena ei voi olla säilöä nuoria pakolla vuodeksi johonkin oppilaitokseen.” Miksi ysi- tai ekaluokkalaiset haluttaisiin ”säilöä”? Tarjoaako Kokoomus peruskoululaisillekin ”räätälöityä ohjausta ja tukea pakon sijaan”?

Kustannusten osalta viitataan Kuntaliiton vanhaan arvioon josta liitto itse luopui. Ko. arviossa suuri osa uudistuksen kustannuksista tulisi lisäpaikoista, vaikka uudistus voidaan toteuttaa nykyisellä koulutustarjonnalla. Peruskoulun päättäneille tulee vuonna 2015 olemaan tarjolla kymmeniä tuhansia paikkoja ikäluokan kokoa enemmän.

Edustajat viittaavat myös oppimateriaalikustannuksiin, mutta eivät tiedä esityksen lähtevän materiaalien kierrätettävyydestä peruskoulun tapaan. Kun kierrätys huomioidaan, Kuntaliiton ja OKM:n arviot kustannuksista ovat lähes yhdenmukaiset. Jos oppimateriaalien kierrätys olisi mahdotonta toisella asteella, se olisi samoilla perusteilla mahdotonta peruskoulussa.

”Tehokkaampien toimien” osalta tulee muistaa, että niitä tehdään jo. Erilaisiin tukitoimiin käytetään vuosittain kymmeniä miljoonia euroja. Silti peruskoulun varaan jää yhtä moni kuin 30 vuotta sitten.  Opetusministeri Sarkomaan aikana ammatillista koulutusta lisättiin vuosina 2008–2009 yli 5400 opiskelijalla, noin 46 miljoonan euron kustannuksella, jotta paikkoja saataisiin peruskoulun päättäneille. Silti toisen asteen ulkopuolelle jäi 2009 suurempi osa peruskoulun päättäneistä kuin 2007.

Peräänkuulutetut kohdennetut toimet ovat osoittautuneet kalliiksi, mutta tehottomiksi. Looginen johtopäätös onkin ryhtyä toimiin, joiden me tiedämme omasta ja kansainvälisestä kokemuksesta johtavan tuloksiin.

Esa Suominen
opetusministerin erityisavustaja
Helsinki

 

Opetusministeri tarttunut ongelmiin jo ennalta

mielipidekirjoitus/vastine Ilkassa 5.6.2014. 

Kauko Kallioniemi Parkanosta oli huolissaan (Ilkka 3.6.) erityisesti toisen asteen koulutuksen rahoituksesta ja aloituspaikoista.

Toisin kuin Kallioniemi pelkää, aloituspaikkoja ei toisen asteen koulutuksessa ole kuitenkaan vähennetty olennaisesti, vaan koulutustarjonnan vähennys on ollut olennaisesti pienempi kuin ikäluokkien pieneneminen. Esimerkiksi vuonna 2009 toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa oli lähes 144 000 opiskelijapaikkaa, mikä vastasi noin 50 000 aloituspaikkaa. Samana vuonna perusopetuksen päätti noin 64 000 nuorta. Vuonna 2014 ammatillisessa koulutuksessa on noin 150 700 opiskelijapaikkaa, 4,7 % enemmän kuin vuonna 2009, vaikka peruskoulun päättävä ikäluokka on kooltaan vain noin 58 650 henkeä, selvästi pienempi kuin vuonna 2009.

Se, että aloituspaikkoja on tarjolla aiempaa enemmän suhteessa ikäluokkaan, helpottaa nuorten sijoittumista koulutukseen ja vähentää peruskoulun varaan jäävien määrää, erityisesti kun oppivelvollisuuden pidentämiseen liittyvät toimet takaavat koulutuspaikan jokaiselle peruskoulun päättäneelle.

Kallioniemi viittaa kirjoituksessaan Kuntaliiton laskelmaan oppivelvollisuuden pidentämisen kustannuksista. Valtaosa kuntaliiton arvioimista kustannuksista syntyisi kuitenkin aloituspaikkojen lisäyksestä, joka ei ole tarpeen, koska koulutustarjonta riittää hyvin peruskoulun päättävälle ikäluokalle. Ikäluokkien pienenemisen ja koulutustarjonnan paranemisen takia pidennys ei edes edellytä aikuisille suunnattujen paikkojen vähentämistä. Virhe johtunee siitä, että Kuntaliitto ennakoi peruskoulun päättävän ikäluokan koon noin 3500 henkilöä suuremmaksi kuin tuore väestöennuste.

Kuntaliiton arvio lähtee myös siitä, ettei oppimateriaaleja voisi toisella asteella kierrättää, toisin kuin perusopetuksessa. Opetus- ja kulttuuriministeriö on valmistelussa lähtenyt siitä, että oppivelvollisuus tuottaa oikeuden maksuttomaan materiaaliin, mutta tuo oikeus ei voi olla merkittävästi vahvempi kuin perusopetuksessa.

Kallioniemen huoli pelkän perusasteen varaan jäävistä nuorista on tärkeä ja siksi hallitus on ryhtynyt lisätoimiin sekä koulutustarjonnan parantamiseksi että oppivelvollisuuden pidentämiseksi, jotta jokainen peruskoulun päättävä nuori myös koulutukseen pääsisi. Näistä odotetaan päätöksiä ja toimien käynnistymistä jo ennen vaalikauden päätöstä.

Esa Suominen
opetusministeri Krista Kiurun erityisavustaja
Helsinki

Oppivelvollisuus tehokkain tapa puuttua ongelmiin

Mielipidekirjoitus/vastine Turun Sanomissa 4.6.2014. 

Alli Huovinen vastusti mielipidekirjoituksessaan (TS 2.6.) oppivelvollisuuden pidentämistä. Kirjoitus ansaitsee muutaman huomion.

Oppivelvollisuusiän nosto on tehokkain tapa torjua tälläkin hetkellä liian yleistä koulupudokkuutta ja koulutuksen keskeyttämistä. Suomen oppivelvollisuus on eräs Euroopan lyhimmistä, ja joka vuosi meiltä jää tuhansia nuoria vaille toisen asteen koulutuspaikkaa tai keskeyttää opintonsa. Tähän voimavarojen tuhlaukseen meillä ei yksinkertaisesti enää ole varaa.

Monissa kaupungeissa, myös Turussa, on tehty ansiokasta työtä paikallistasolla pudokkuuden vähentämiseksi. Tästä huolimatta niiden ihmisten määrä, jotka ovat pelkän perusasteen varassa, ei ole viime vuosikymmeninä oleellisesti muuttunut. Toisin sanoen paljon mainostetut täsmätoimet eivät valitettavasti ole saavuttaneet toivottuja tuloksia.

Toisen asteen tutkinnon, ylioppilastutkinnon tai ammatillisen tutkinnon, saavuttaminen on yhä useammin edellytys pysyvälle kiinnittymiselle työelämään. Perusasteen varassa olevien työllisyysaste on tällä hetkellä vain hieman yli 40 prosenttia.

Sen sijaan toisen asteen tutkinnon suorittaminen parantaa tilannetta selvästi. Koulutus kannattaa paitsi työttömyysriskin oleellisena pienentymisenä myös paremman palkan muodossa.

Koulukielteisten nuorten asenteista huolehtivat voivat etsiä lohtua historiasta sekä nykymaailmasta. Historiasta opimme, että aiemmat oppivelvollisuuden pidennykset ovat johtaneet siihen, että käytännössä kaikki suorittavat uuden, pidemmän velvollisuuden loppuun.

Lisäksi oppivelvollisuuden pidennys toteutetaan tavalla, joka säilyttää kaikki erilaiset vaihtoehdot – kymppiluokat, oppisopimukset ja ynnä muut.

Oppivelvollisuus hyvä tapa puuttua ongelmiin

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 31.10.2013.

Oppivelvollisuuden pidentämisehdotus puhuttaa. HS uutisoi (25.10.) Tero Järvisen ja Markku Vanttajan näkemyksestä, jonka mukaan oppivelvollisuuden pidentämisen sijaan olisi tärkeämpää ”kohdentaa tukea erityisesti sinne, missä sitä todella tarvitaan.”

Järvinen ja Vanttaja nostavat esiin tärkeän hyvinvointivaltion peruskysymyksen siitä, ratkaistaanko ongelma paremmin kohdennetuilla toimilla vai universaalilla, kaikkia koskevalla ratkaisulla.

Jos oppivelvollisuuden tavoitteet saavutettaisiin paremmin ja tehokkaammin kohdennetuilla toimilla kuin oppivelvollisuudella, täytyisi suunnitella vakavasti myös oppivelvollisuuden lyhentämistä. Ellei sitten ajatella, että olemme saavuttaneet oppivelvollisuudessa optimaalisen pisteen, jossa nykymittainen velvollisuus on välttämätön, mutta pidempi tarpeeton tai haitallinen.

Koulutuksessa meillä onneksi on tietoa siitä, miten oppivelvollisuus suhteutuu kohdennettuihin toimiin kun tavoitteena on, että kaikki jatkavat opintoja.

Jokainen oppivelvollisuuden pidennys on johtanut siihen, että 99 % ikäluokasta suorittaa pidemmän oppivelvollisuuden. 1970-luvun alusta saakka on kohdennetuilla toimilla yritetty saada kaikki jatkamaan opintojaan peruskoulun jälkeen. Tulos: Vuonna 1985 oli pelkän peruskoulun varassa 20,8 prosenttia 20-24-vuotiaista. Vuonna 2011 osuus oli 19,3 %.

Kahdessakymmenessä vuodessa osuus on siis pudonnut 1,5 %-yksikköä. Ja tänä aikana toisen asteen koulutustarjontaa on laajennettu valtavasti ja opiskelijavalintaakin uudistettu moneen otteeseen. Luvut riittänevät osoittamaan kohdennettujen ja yleisten, kaikkia koskevien toimien tehokkuuseron.

Todellinen ongelma on työn puute

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 20.9.2013

Helsingin Sanomien pääkirjoitus (19.9.) käsitteli tärkeää asiaa, työttömyyttä sekä heidän tulevaisuuden työllistymismahdollisuuksiaan. Kirjoituksen tarkastelukulma rajautui kuitenkin työttömien riittämättömään valmiuteen tehdä työtä.

Pääkirjoitusta edeltävinä päivinä toiminnan lopettamisesta tai mittavista irtisanomisista ilmoittivat muun muassa STX:n Rauman-telakka, Metso sekä Tiimari. Kunnista muun muassa Kouvola on ilmoittanut isoista henkilöstövähennyksistä. Vastaavia uutisia tulee jatkuvasti.

Tätä taustaa vasten käsitys siitä, että työllisyysongelma olisi palautettavissa työttömien haluttomuuteen ottaa vastaan työtä, on irti todellisuudesta ja loukkaa työnsä menettäneitä. Suomessa työtä vailla on satojatuhansia ihmisiä, joiden ongelma ei ole asenteessa vaan siinä yksinkertaisessa seikassa, ettei työtä ole tarjolla. Työhaluja olisi, mutta tehtävää ei löydy vaikka miten etsisi ja yrittäisi.

Koska oikea ongelma ei ole työttömissä vaan työpaikkojen puutteessa, tulisikin ongelmaa lähteä ratkomaan yhteiskunnan toimilla, talouspolitiikalla ja työpaikkojen lisäämisellä, ei työnsä menettäneiden syyllistämisellä. Julkinen valta voisi halutessaan olla aktiivisempi ja luoda omilla toimillaan lisää työvoiman kysyntää.

Samalla ilmaisesta työvoimasta haaveilevien olisi syytä muistaa hyvä suomalainen periaate: työmies tai -nainen on aina palkkansa ansainnut. Reilusta työstä tulee maksaa reilu palkka – orjatyöllä ei Suomea suosta nosteta.

Avustaja tekee työtään ministerin luottamuksen varassa

mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 23.7.2013.

HS uutisoi näyttävästi (20.7.) ministerien avustajien määrän ja vallan kasvusta. Jutussa kritisoitiin näiden harjoittamaa ”varjovallankäyttöä”. Syytöksen vakavuuden vuoksi lienee erään ammatinharjoittajan aiheellista avata taustojaan.

Kuulun niihin avustajiin joilla on sekä puolue- että etujärjestökokemusta. Hakeuduin aikoinani molempiin niiden edustamien arvojen houkuttelemana sekä kiinnostuneena yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Pidän molempia myös täysin kunniallisina tapoina hankkia elantonsa.

Nykytyöhöni ei kuulu suoranaisia pätevyysvaatimuksia koska sitä tehdään ministerin suoran luottamuksen varassa. Irtisanomissuojaa tai -aikaa ei ole ja luottamuksen voi myös menettää toimimalla väärin tai hoitamalla työnsä huonosti. Hyvä on myös muistaa, että avustajien tehtävä on aina avustava ja ministeri vastaa päätöksistään aina itse.

Hyvin yksityiskohtaiset taustani ovat olleet useita vuosia luettavissa omaa nimeäni kantavasta blogistani tai avoimista profiileista eri sosiaalisissa medioissa. Nämä sisältävät myös paljon näkemyksiä joiden pohjalta voi arvioida arvomaailmaani ja maailmankuvaani. Myös monella muulla avustajalla on käytössään vastaavia sivustoja. Yhteystietomme ovat julkisia ja valituksi tulemisestamme uutisoidaan laajalti.

Oman ministerini tiimissä poliittisia avustajia on laskentatavasta riippuen 2-3. Ministeri kuuluu Suomen valtion ylimpään johtoon ja vastaa opetus- ja tiedesektorista. On kysyttävä olisiko tämä liikaa huomattavasti vaikkapa huomattavasti pienemmässä ja vähäisempää yhteiskunnallista merkitystä omaavassa yrityksessä?

Kateus vie kalatkin vedestä

Vastine julkaistu Aamulehdessä 30.4.2013.

Päätoimittaja Jorma Pokkinen kirjoitti (AL 24.4.) poleemiseen sävyyn Ylen taloudellisesta tilanteesta ja Yle-verosta. Kirjoitus ansaitsee muutamia huomioita.

Ensinnäkin on hyvä huomata, ettei Pokkinen arvioi tehtyjä ratkaisuja puolueettomasti. Hänen palkkansa maksaa Alma Media, joka kokee itsensä Yleisradion kilpailijaksi. Hänen huomionsa tulee siis ymmärtää suhteessa tähän viitekehykseen.

Päätökset Ylen asemasta ja rahoituksesta on tehty yhdessä kaikkien puolueiden kanssa yksimielisesti. Siten myös Ylen rahoituksen muuttamisesta tulee päättää parlamentaarisesti. Mikäli hallitus olisi luopunut indeksikorotuksesta, olisi paitsi rikottu parlamentaarista sopimusta myös hyväksytty se, että Yle-veron nimellä kerättyjä tuloja ei käytettäisi täysimääräisesti Ylen toimintaan.

Ylen riippumattomuus kulloisestakin hallituksesta on tärkeää. Mikäli hallitus voisi omin toimin ja helposti heilutella Ylen taloutta, voisi sillä olla ikäviä seurauksia demokratialle ja sananvapaudelle. Ellei tavoitteena sitten ole italialaistyyppinen mediamaisema.

Myös alan teknologinen kehitys on huimaa. Veromalliin siirtyminen vastaa juuri tähän haasteeseen. Pokkisen haikailema vanha tv-lupamaksu oli teknologiasidonnaisuutensa vuoksi vanhanaikainen. Ruotsissa, jossa on alettu harkita veromuotoiseen malliin siirtymistä, maksetaan tv-lupamaksuja mm. tietokoneista ja tablettilaitteista. Tätäkö Pokkinen haluaisi myös Suomeen?

Nyt olisikin korkea aika siirtyä vanhoista poteroista uuteen ajatteluun sekä lopettaa turhasta valittaminen. Haasteet aikansa eläneille ansaintamalleille eivät tule Ylestä tai liikenne- ja viestintäministeriöstä vaan teknologian kehityksestä, kovenevasta kilpailusta ja digitaalisesta murroksesta. Ylen kadehtiminen ei tässä auta, vaan ratkaisuja pitää hakea oman toiminnan kehittämisestä.

Älä lyö lyödyn lasta

julkaistu lyhennettynä Helsingin Sanomien mielipideosastolla 5.4.2013.

Mediassa on viime viikkoina keskusteltu aktiivisesti subjektiivisen päivähoidon rajaamisesta. Asia nousi pintaan, kun EVA:n johtaja Matti Apunen väitti HS:n kolumnissaan Turun Sanomien uutiseen perustuen joka kymmenennen lohjalaisen lapsen viettävän koko kesän hoidossa. Vaikkei Apusen siteeraama selvitys lopulta pitänytkään paikkaansa (Lohjalla ainutkaan lapsi ei jäänyt vaille lomaa), rajaamista kannatettiin useissa puheenvuoroissa.

Subjektiivisen päivähoidon rajaaminen on kuitenkin monella tapaa ongelmallinen ajatus. Ensinnäkin sen kannattajat unohtavat, että kyseessä on lasten, ei aikuisten oikeus. Miksi lapsen oikeutta varhaiskasvatuksen palveluihin tulisi rajoittaa, mikäli hänen vanhempaansa on kohdannut vaikkapa työttömyys?

Mikäli ongelmana ovat ylipitkät hoitopäivät, niihin tulisi puuttua kaikkien lasten osalta, ei vain työttömien. Lapset ovat tarkkoja ja huomaavat kyllä ketkä napsitaan porukasta pois muita aikaisemmin siksi, että heidän kotonaan on esimerkiksi työttömyyttä. Tämänkaltaisesta leimaamisesta tulisi pyrkiä pikemminkin pois kuin korostaa sitä pakottamalla lapsi kotiin kesken leikkien.

On fakta, että varhaiskasvatuksesta ja muiden lasten seurasta hyötyvät eniten ne lapset, joiden kotona on sosiaalisia ongelmia. Työttömyys, erityisesti pitkittyvä sellainen, korreloi voimakkaasti näiden kanssa. Toisin sanoen rajaus satuttaisi eniten juuri niitä lapsia, joiden saama hyöty päivähoidosta olisi suurin. Tätä ei voida pitää oikeudenmukaisena.

Kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että varhaiskasvatuksen ammattilaisilla, päiväkodin tädeillä ja sedillä, on kädet täynnä tärkeää työtä. Siksi ei ole järkevää, että heidän tehtävänkuvaansa lisättäisiin lasten vanhempien työmarkkina-aseman kyttääminen sen varmistamiseksi, että lapsi varmasti haetaan kesken päivää pois. Tämäkin aika käytettäneen paremmin vaikkapa leikeissä tai opetuksessa.

Suomi ei nouse veroja kiertämällä

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 11.8.2012.

Yrit­tä­jä Ta­ne­li Tik­ka vaa­ti Hel­sin­gin Sa­no­mien haas­tat­te­lus­sa (Ta­lous 9. 8.) yri­tys­toi­min­taa kos­ke­van ”­by­rok­ra­tian” vä­hen­tä­mis­tä se­kä eri­tyis­ta­lous­alueen pe­rus­ta­mis­ta Suo­men­lah­del­le si­joi­tet­ta­vaan ris­tei­lya­luk­seen. Aja­tuk­set an­sait­se­vat muu­ta­man kriit­ti­sen kom­men­tin.

Haas­tat­te­lus­sa Tik­ka jät­ti yk­si­löi­mät­tä, mi­tä by­ro­kra­tiaa hän ha­luaa kar­sia. Ha­luaa­ko hän eroon työ­eh­to­so­pi­mus­ten mu­kai­sis­ta pal­kois­ta, työ­ajois­ta vai­ko ken­ties ir­ti­sa­no­mis­suo­jas­ta? Vai ha­luaa­ko hän jät­tää ve­ron­sa mak­sa­mat­ta, vai­ko ke­ven­tää ym­pä­ris­tön­suo­je­luun liit­ty­vää sään­nös­töä? On toi­vot­ta­vaa, et­tä ”­pu­nai­sen tei­pin” kar­si­jat erit­te­li­si­vät toi­vei­taan, jot­ta nii­den to­teut­ta­mis­kel­poi­suut­ta voi­tai­siin ai­dos­ti ar­vioi­da.

Eri­tyis­ta­lou­sa­lue, jol­la vii­ta­taan ylei­ses­ti aluee­seen jol­la toi­mi­vat yri­tyk­set ei­vät mak­sa ve­ro­ja, on ky­seen­alai­nen idea. Maat, jot­ka pe­rus­ta­vat ta­lou­ten­sa eri­tyis­ta­lous­aluei­den va­raan, si­joit­tu­vat kil­pai­lu­ky­ky­mit­tauk­sis­sa sel­väs­ti Suo­men ala­puo­lel­le. Näi­tä mai­ta löy­tyy en­nen muu­ta ke­hi­tys­mais­ta se­kä siir­ty­mä­ta­lous­mais­ta, jot­ka ovat ky­seis­ten mit­taus­ten hän­tä­pääs­sä.

Myös EU ja Yh­dys­val­lat ovat vii­me ai­koi­na pi­kem­min­kin pyr­ki­neet toi­mi­maan ve­ro­kil­pai­lua vas­taan. On­kin ky­syt­tä­vä, mik­si Tik­ka ha­luaa Suo­men sa­mais­tu­van en­ti­seen itä­blok­kiin ja ke­hi­tys­mai­hin, joi­den elin­ta­so on sel­väs­ti Suo­mea ma­ta­lam­pi ja jois­sa työt­tö­myys ko­vem­paa. Rik­kaat ovat to­sin ri­kas­tu­neet näis­sä mais­sa en­nen­nä­ke­mä­tön­tä vauh­tia – usein ta­val­la, jo­ka on ko­ros­ta­nut eriar­voi­suut­ta.

Us­kon suo­ma­lai­sen elin­kei­no­toi­min­nan me­nes­ty­vän en­nen muu­ta va­kaas­sa toi­min­ta­ym­pä­ris­tös­sä ja toi­mi­vas­sa yh­teis­kun­nas­sa, jos­sa rii­dat sel­vi­tel­lään so­pi­mal­la ta­sa-ar­vois­ten osa­puol­ten vä­lil­lä ja yh­tei­sis­tä vel­voit­teis­ta pi­de­tään kiin­ni. Laa­duk­kai­den in­no­vaa­tioi­den luo­mi­nen ei vaa­di to­del­li­sil­ta te­ki­jöil­tä ve­ron­kier­ron ja va­paa­mat­kus­ta­mi­sen mah­dol­li­suuk­sien li­sää­mis­tä.

Esa Suominen
hallintopäällikkö, puheenjohtajan erityisavustaja
Palvelualojen ammattiliitto PAM ry