PIAACista pikaisesti

piaacEilisen päivän suuri koulutuspoliittinen uutinen liittyi suuren kansainvälisen aikuisten osaamista koskevan tutkimuksen, PIAACin, julkaisuun. Tutkimus mittasi aikuisväestön osaamistasoa numerotaidossa, lukutaidossa ja ongelmanratkaisutaidossa.

Suomen menestys oli ilahduttava, sillä sijoituimme sijalle kaksi kaikissa kolmessa kokonaisuudessa, ja yhteistuloksilla mitattuna voidaan perustellusti väittää että Suomen aikuisväestö on maailman osaavinta.

Tulokset ovat siis hienoja ja rohkaisevia. Mutta samalla tuloksia tarkemmin analysoimalla tulee esille myös järjestelmämme kipupisteitä joissa on varaa kehittyä.

Ensimmäinen havainto koskee koulutuksen – ja sitä kautta osaamisen- periytyvyyttä. Tutkimuksesta käy selkeästi ilmi se, miten paitsi oma, myös vanhempien koulutustaso on suorassa yhteydessä henkilön osaamistasoon. Mitä korkeammin koulutettu tausta, sitä parempi osaamistaso tutkimuksen mittaamissa ominaisuuksissa. Toisin sanoen se, mihin perheeseen sattuu syntymään, vaikuttaa todella pitkälle siihen miten koulu- ja sittemmin työura kehittyy. Tämähän ei toki tarkoita sitä, etteikö ammattitaito voisi olla hyvinkin korkealla tasolla henkilöillä jotka eivät tutkimuksessa menestyneet, mutta tulevaisuutta ajatellen huomio on hälyttävä.

Toinen keskeinen huomio liittyy sukupolvien väliseen osaamiskuiluun. Vanhimpien ikäluokkien, erityisesti heidän, jotka eivät ole käyneet koulujaan peruskoulun puitteissa, osaaminen on OECD-maiden keskitason alapuolella ja erot eri-ikäisten välillä ovat Suomessa erittäin suuret. Peruskoulun äärimmäisen tärkeä vaikutus näkyykin tässä kysymyksessä erinomaisesti. Tulokset lähtevätkin paranemaan nopeasti niiden ikäluokkien kohdalla, jotka ovat käyneet peruskoulun saavuttaen huippunsa 30-35-vuotiaiden suomalaisten kohdalla. Kun otetaan huomioon ongelmanratkaisutaidot joihin liittyy tietoteknologian käyttö, käy ilmi, että suomalaisista aikuisista joka viidennellä on puutteellinen tietokoneen käyttöosaaminen.

Osaamiskuiluun liittyy myös toinen selkeä huolenaihe. Nuorimmat tutkimukseen osallistuneet, 16-19-vuotiaat, eivät saavuta hieman vanhempien suomalaisten erinomaisia tuloksia vaan jäävät selvästi alemmalle tasolle eivätkä saavuta vastaavaa eroa suhteessa muiden OECD-maiden samanikäisten suorituksiin. Sukupolviero uhkaakin valahtaa seuraavaksi nykyisiin nuoriin aikuisiin. Erityisen ikävää on se, että verrattuna edelliseen merkittävään aikuistutkimukseen, vuoden 1998 IALSiin, on alle 24-vuotiaiden suomalaisten lukutaidon taso laskenut selvästi. Tässä on selkeä korjausliikkeen paikka ja sen kohta on perusopetuksessa.

Kolmas suuri kysymys koskee työttömien ja vajaatyöllisten asemaa. Erityisesti työttömyys altistaa osaamistason heikentymiselle. Syy on ymmärrettävä – tekemättömyys rapistaa niin fyysisiä kuin henkisiä taitoja. Rapautuminen on nopeaa ja näkyy myös työssä olevien kohdalla. Tämä muistuttaa siitä miten tärkeää osa-aikatyöntekijöiden osallistumisesta tasavertaisina mm. henkilöstökoulutukseen, työssä tapahtuva oppiminen jolle pohjaa antavat tulossa olevat koulutuspäivät sekä työttömien aktivoiminen. Paljon parjatuilla työvoimapoliittisilla toimenpiteilläkin on tässä kokonaisuudessa merkitystä – käyttämättömänä taidot rapistuvat erityisen nopeasti ja sitä kautta palaaminen työmarkkinoille vaikeutuu.

Mainokset

Koulutusoikeus ja duunarit

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 31.5.2012.

Vaikka maassa on raami, ei rauha ole edelleenkään täysin maassa. Viime viikkoina työmarkkinaosapuolia ovat työllistäneet paitsi sovitun 150 euron kertaerän maksamiseen liittyneet ongelmat, myös raamissa sovitun työntekijöiden koulutusoikeuden yksityiskohdat.

Mistä olikaan kyse? Raamisopimuksen yhteydessä sovittiin siitä, että työntekijät voivat osallistua vuosittain kolmen päivän ajan osaamista lisäävään koulutukseen. Tulkintaerimielisyyksiä osapuolten välillä syntyi kuitenkin siitä, miten oikeus toteutetaan, kenelle kustannukset kuuluvat ja kuka saa päättää koulutuksen sisällöstä. Neuvotteluiden tulisi päästä päätepisteeseensä lähiaikoina.

Kysymys on erittäin tärkeä, ja oikein toteutuessaan avaa huikeita näköaloja uudenlaiseen osaamiseen perustuvaan yhteiskuntaan ja työelämään, jossa oppiminen ei ole enää harvojen etuoikeus vaan kaikkien kansalaisoikeus, ja jossa riskeihin varaudutaan ennalta ja ihmisten osaamiseen panostetaan laajalti. Parhaimmillaan sen avulla voidaan ottaa merkittäviä askeleita myös työttömyyden hoidossa, työhyvinvoinnissa ja tuottavuuden parantamisessa.

Fakta on, että koulutus kannattaa. Tilastot kertovat selkeää kieltä. Keskimäärin korkeampi koulutus korreloi paitsi korkeampien ansioiden, myös vähäisemmän työttömyyden kanssa. Vastavalmistuneidenkin osalta tilanne on korkeasti koulutettujen kohdalla huomattavasti parempi kuin esimerkiksi toisella asteella ammattiin opiskelevien kohdalla, väitetystä ”duunaripulasta” ja akateemisesta työttömyydestä huolimatta.

Koulutuksen saaminen työnteon ohella keskittyy voimakkaasti yritysten ylemmille tasoille, valmiiksi runsaasti koulutusta saaneille ja heidänkin joukossaan harvemmille. Merkittävä osa työtä tekevistä ei saa työnsä ohessa juuri minkäänlaista koulutusta, puhumattakaan ennalta työmarkkinoiden muutokseen varautumisesta esimerkiksi toisen tutkinnon osalta. Tämä kasvattaa ihmisten välisiä eroja. Koulutuksen tarjoaminen nähdään yrityksissä edelleen suurin osin kulueränä, ei potentiaalin kasvattamisena.

Koulutus auttaisi muutostilanteissa selviämisessä. Suomesta on viimeisinä vuosikymmeninä kadonnut tuhansia ja taas tuhansia työpaikkoja ja –tehtäviä, ennen muuta perinteisistä duunariammateista. Tämä kehitys tullee jatkumaan tulevaisuudessa vaikkapa automaattikassojen tai siivousrobottien kehittymisen myötä. Nämä muutokset kohtaavat nimenomaan vähemmän koulutusta saaneiden työtehtäviä. Siksi on perusteltua kohdentaa toimenpiteitä nimenomaan heille.

Malli, jossa oppiminen on aidosti elinikäistä ja kaikkia koskevaa, parantaisi muutosvalmiutta ja vähentäisi muutosten aiheuttamia riskejä –ja ehkä myös pelkoa ja muutosvastarintaa työpaikoilla. Mitä jos työnsä ohessa voisi pikku hiljaa opetella paitsi nykyisessä työssä tarvittavia uusia taitoja, myös uuden ammatin siltä varalta, että rakennemuutoksen myötä nykyistä työpaikkaa ei enää muutaman vuoden kuluttua ole? Siirtyminen uuteen työhön kävisi nopeammin eikä mahdollinen työn menetys merkitsisi vastaavaa maailmanloppua kuin vaikka tilanteessa, jossa samaa työtä on tehty kymmeniä vuosia vailla näköalaa muusta.

Tärkeintä on kulttuurinen muutos kohti jatkuvaa oppimista kaikilla aloilla ja kaikissa ammateissa. On tärkeää ensinnäkin hyväksyä –ja sittemmin mahdollistaa, se, ettei koulun penkin kuluttaminen lopu tutkinnon suorittamiseen, vaan osaamista täydennetään ja kartutetaan jatkuvasti. Tämä lisää joustavuutta ja vähentää työntekijöiden riippuvuutta yhdestä työnantajasta. Työvoiman liikkuvuus voisi lisääntyä, tärkeää dynaamisen elinkeinoelämän kannalta sekin.

Lisäksi on muistettava nyky-yhteiskunnan taikasana; innovaatio. On vanhanaikaista ja totuudenvastaista ajatella, että innovaatiot, jotka parantavat työn tuottavuutta tai tekevät läpimurtoja uusien tuotantotapojen tai tuotteiden saralla, olisivat korkeasti koulutettujen ihmisten tai nk. luovien alojen yksinoikeus. Innovaatioita voi syntyä missä tahansa, vähittäiskaupasta verstaan kautta paperitehtaalle, ja mikä tahansa työ voi olla luovaa. Tätäkin muutosta tukisi ajatus siitä, että kouluttautuminen ja uuden oppiminen työn ohella kuuluu kaikille, ei vain asiantuntija-ammateissa tai johtoportaassa toimiville.

Tärkeä kysymys kuuluu luonnollisesti, kuka saa päättää mitä koulutusta työtä tekevät oikeutensa piirissä saavat. Yhteiskunnan ja työntekijän näkökulmasta tarkoituksenmukaista olisi suunnata kohti koulutusta, joka turvaisi työntekijän työllistymismahdollisuudet riskien realisoitumisen varalta, toisin sanoen lisäisi hänen autonomiaansa. Tämä korostaisi työntekijöiden omien valintojen ja motivaation merkitystä koulutusvalinnoissa.

Mahdollisuuksien aikuiskoulutustili

Kolumni julkaistu 28.10.2011 Viikko-Eteenpäin, Viikko-Vapaus ja Keski-Suomen viikko– lehdissä ja mielipidekirjoituksena Uutispäivä Demarissa.

Viime päivien työmarkkinapoliittisen keskustelun keskiöön on noussut ennen näkemättömällä tavalla koulutus. Tulkintaerimielisyydet raamisopimuksen kolmen päivän koulutusoikeudesta työntekijöille ovat olleet yhtenä kiistakapulana erityisesti teknologiateollisuuden neuvotteluissa.

Sinällään osaamisen vahvistaminen lienee kaikkien yhteinen tavoite, mutta kyse on, kuten aina koulutusreformien osalta, paitsi kustannusten jaosta myös hyvin erilaisista käsityksistä sen suhteen kenelle ja millaista osaamista tarvitaan. Vastakkain ovat perinteinen porvarillinen käsitys koulutuksesta harvojen herkkuna sekä työväenliikkeen ajattelu, joka pohjaa laajaan sivistykseen ja koulutukselliseen tasa-arvoon.

Hallitusohjelma ja lausuntokierroksella oleva koulutuksen kehittämissuunnitelma tarjoavat kuitenkin paljon muitakin eväitä aikuiskoulutuksen kehittämiseen. Tämä onkin hyvin tervetullutta, koska porvarihallituksen aikana tämä erityisen tärkeä kysymys jäi korkeakoulujen rakenteiden uudistamisen varjoon. Tämä siitä huolimatta, että Suomessa sukupolvien väliset koulutuserot ovat teollisuusmaiden suurimpia.

Eräs merkittävä kysymys koskee hallitusohjelman selvityshanketta aikuiskoulutustileistä. Kyseessä on toteutuessaan erittäin merkittävä uudistus, joka muuttaa perusteellisesti aikuiskoulutuksen rakennetta ja ottaa uudella tavalla keskiöön yksilöt instituutioiden sijasta. Uudistuksen suuntaan vaikuttaminen on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää. Heikosti toteutettuna tilimallit johtavat muidenkin setelimallien ongelmiin, parhaimmillaan ovat täsmälääkettä koulutukselliseen eriarvoisuuteen ja tuovat aivan uudella tavalla aikuiskoulutuspalvelut myös niiden ulottuville, jotka tällä hetkellä jäävät vaille koulutusta.

Eräs tilimalli, joka voisi toteuttaa nimenomaan jälkimmäiset tavoitteet, on ollut hahmoteltavana Kalevi Sorsa –säätiön työssä. Osaamisyhteiskunta kaikille –hanke päätyi suosittelemaan päätösraportissaan Vapauden koulutuspolitiikka – suomalaisen koulutuksen tulevaisuus (KSS julkaisuja 2/2010) universaaleja, henkilökohtaisia aikuiskoulutustilejä.

Työmarkkinoiden muutoksen nopeutuessa ja työuran koostuessa pikemminkin sarjasta projekteja kuin yhdestä muuttumattomasta putkesta, on selvää, että kaikki tarvitsevat uransa aikana uudelleen- ja täydennyskoulutusta. Koska tarpeet koskevat kaikkia, tulee resursseja jakaa kaikille.

Tämän hetkinen järjestelmä, suuntautuessaan yksilöiden tukemisen sijasta organisaatioiden tukemiseen, palkitsee niitä, jotka löytävät palveluiden piiriin. Tilastoista tiedämme, että nämä henkilöt ovat jo lähtökohtaisesti hyvin koulutettuja ja paremmassa asemassa työmarkkinoilla. Ne ihmiset, jotka eniten lisäkoulutusta tarvitsisivat, jäävät useimmiten sitä vaille.

Tilimalli voi hyvin toteutettuna ratkaista ongelmia. Tilien tulisi perustua julkisiin panostuksiin, joita jokainen voisi käyttää haluamansa aikuiskoulutuksen hankkimiseen. Ne voisivat toimia eräänlaisina kehyksinä, joiden puitteissa tukea voitaisiin kohdentaa erityisesti tarvitseville. Valtio voisi esimerkiksi siirtää resursseja suoraan vaikkapa työttömyysuhan alla oleville ikääntyville työntekijöille, vähän koulutusta omaaville, maahanmuuttajille tai pitkältä hoitojaksolta palaavalle vanhemmalle, jonka osaaminen uhkaa vanhentua. Erityistarpeet voitaisiin ottaa huomioon joustavasti.

Varojen kerryttämistä tilille ei tarvitsisi rajoittaa julkiseen sektoriin. Niille voisi kertyä koulutusoikeutta myös esim. työ- tai virkasuhteen perusteella. Tilille talletettu oikeus voitaisiin myös jakaa esim. ammatilliseen ja vapaaseen koulutusoikeuteen. Tätä kautta sitä voitaisiin käyttää myös ohjauksen välineenä. Myös mahdollisuudet kannustaa ihmisiä sijoittamaan itse tililleen esim. verovapauden kautta voisi olla mahdollista.

Universaali koulutustili mahdollistaisi hyvin toteutettuna samaan aikaan nykyistä joustavamman ja kansalaislähtöisemmän järjestelmän sekä tasa-arvoisemman resurssien jaon ja koulutuksen saatavuuden. Parhaimmillaan se voisi tarkoittaa aivan uudenlaisia mahdollisuuksia paitsi ammatillisen osaamisen kehittämiseen, myös yleissivistävien opintojen avautumiseen aidosti jokaiselle kansalaiselle nykymuotoisen vain paperilla tapahtuvan tasa-arvon sijasta.