Romania

Vietin päättyvällä viikolla kolme päivää Bukarestissa, Romaniassa, European Trade Union Institute ETUI:n järjestämässä koulutuksessa. Koulutuksen aiheena oli ay-liikkeen toiminta tasa-arvon edistämiseksi, erityisesti mieltäen tasa-arvo taloudellisen eriarvoisuuden poistamiseksi. Pääpaino oli ennen kaikkea kokemusten ja parhaiden käytäntöjen vaihdossa sekä eurooppalaisen talouskriisin aiheuttamassa uudenlaisessa institutionaalisessa tilanteessa. Markkinaliberaalin globaalikapitalismin kriisinä alkanut taloudellinen murros on monissa yhteiskunnissa kääntynyt julkisen talouden kriisiksi ja johtanut paitsi leikkauksiin, myös kansalaisyhteiskunnan ja ammattiyhdistysliikkeen toimintamahdollisuuksien rajoittamiseen.

Merkittävin osa kurssin osallistujista oli Balkanin maista, jonka lisäksi edustettuna olivat mm. Espanja, Italia ja Portugali. Tämä ohjasi keskustelua ennen kaikkea talouskriisin ratkaisuvaihtoehtojen suuntaan. Samalla kerrattiin kiristystoimien vaikutusta ennen kaikkea yhteiskunnalliseen valtatasapainoon. Kertomukset olivat monin tavoin kipeitä ja masentaviakin, joskin on myös hienoa havaita miten ay-liike kykenee palvelemaan niin jäseniään kuin yleisempää yhteiskunnallista tasa-arvoa myös vaikeissa olosuhteissa.

Kokouksen isäntämaa Romania tarjoaa monessa suhteessa mielenkiintoisen esimerkin leikkauspolitiikan yhteiskunnallisista seurauksista – sekä myös siitä miten ammattiyhdistysliike voi menettää yhteiskunnallisen merkityksensä. Maassa aloitettiin merkittävät julkisen sektorin saneeraukset jo muutamia vuosia sitten, selvästi ennen Kreikan kriisipaketteihin sidottuja toimenpidevaatimuksia. Maassa toteutettiin mm. 25% palkanalennukset julkisella sektorilla (15% leikkaus eläkkeisiin). Lakiin säädetty minimipalkka laahaa 150 eurossa, ja keskipalkat ovat pudonneet viidestäsadasta 350 euroon – leikkaustoimien ansiosta.

Romaniassa toteutettiin vuonna 2011 työmarkkinalakien uudistus, jonka myötä lähes kaikki kansallisen tason työehtosopimukset katosivat. Samalla yleissitovuudesta luovuttiin, viime vuodesta lähtien sopimusten piirissä ovat vain ne tahot, jotka ovat itse sopineet.  Sopimustaso on viety erittäin paikalliseksi, ja aloitteen sopimuksen laatimiseen on tultava työnantajalta. Neuvotteluvelvoite koskee vain yrityksiä, joissa on enemmän kuin 21 työntekijää. Tämä on johtanut palkkahajonnan nopeaan kasvuun: suurteollisuudessa palkat ovat nousseet nopeammin kuin aikaisemmassa, kollektiivisessa mallissa, mutta muualla palkkakehitys on ollut hidasta.

Liitot vastustivat leikkauksia ja sivuuttamistaan päätöksenteosta, mutta opetus oli karu. Kansa ei tullut kaduille, lakkoase ei toiminut. Romanialainen ammattiyhdistysliike oli muuttunut, jopa omien edustajiensa mukaan, 2000-luvun aikana kansanliikkeestä ”ylipainoisten kenraalien armeijaksi”, joka kadotti legitimiteettinsä omien jäsentensä silmissä. Ay-johtajat sotkeutuivat Romanian korruptoituneeseen politiikkaan ja liike-elämään, ja lopputuloksena oli koko liikkeen merkityksen mureneminen.

Mutta mikä on ollut liberalistisen talouskuurin lopputulos? Talouskasvu mataa toista vuotta. Romanian virallinen työttömyys on vain hieman yli 7%, mutta epäviralliset tiedot puhuvat lähes 20% työttömyydestä. Harmaa talous on valtaisa ongelma, arviot sen koosta vaihtelevat, mutta vähintään neljännes BKT:sta liikkuu verotuksen ulkopuolella. Maasta on EU-jäsenyyden myötä tullut nuoren ja koulutetun väestön nettoviejä. Työvoima on muutamassa vuodessa vähentynyt maastamuuton vuoksi kolmella miljoonalla hengellä. Tämä luo kovan paineen jo ennestään olemattomalle sosiaaliturva- ja eläkejärjestelmälle, sillä eläkkeellä olevan väestön määrä ylittää jo nyt maassa jäljellä olevan, työssä olevan työvoiman määrän. Työllisyysaste on muutosta huolimatta surkeat 58%.

Pahinta on kuitenkin silminnähtävä pettymys ja epätoivo joka purkautuu voimattomana turhautumisena. Pettymys oman maan poliittisiin toimijoihin on käsinkosketeltavaa. Kysyin avauspuheenvuoron käyttäneeltä ay-keskusjärjestö BNS:n puheenjohtajalta Dumitru Costinilta hänen näkemystään sosiaalisten uudistusten mahdollisuudesta Romaniassa liberalisoivat muutokset toteuttaneen oikeistohallituksen korvauduttua nuoren Victor Pontan johtamilla sosialidemokraateilla. Costinin vastaus oli paljonpuhuva: ”Olin mukana vuonna 1989 vallankumouksessa. Silloin uskoimme uuteen aikaan ja uudenlaiseen Romaniaan, kaikki oli mahdollista. Siitä tunteesta ei ole jäljellä enää mitään.”

Costin piti nykymuotoisen romanialaisen puoluepolitiikan mahdollisuuksia muuttaa yhteiskuntaa paremmaksi olemattomina ja että liiton tehtävänä on tehdä omasta organisaatiostaan tärkeä nimenomaan politiikassa toimiville yksilöille, ei puolueille. Ajatuksena on luoda liitosta painostusryhmä, joka vaikuttaa suoraan yksilöihin mm. julkaisemalla yksittäisiä edustajia koskevia ”name-and-shame”-listoja. Liitot ovat myös alkaneet uudistaa toimintatapojaan mm. luomalla sosiaalisia yrityksiä jotka työllistävät osatyökykyisiä ja syrjinnän kohteeksi joutuneita. Harvoihin ilonaiheisiin kuuluivat ay-liikkeen yrityshautomoista nousseet tarinat mm. bistron perustaneesta syrjitystä romaninaisesta joka oli kyennyt nostamaan koko yhteisönsä elintasoa ja arvostusta.

EU-jäsenyys on tuonut vapautta ja mahdollisuuksia. Mutta samalla se on avannut haavoja. 50-vuotias naisinsinööri totesi ”Ceaucescun ajan olleen paremman siinä mielessä, että vaikka oli köyhää, jokaisella oli tehtävä ja paikka yhteiskunnassa.” Ottaen huomioon toisen paikalla olleen, ikäiseni romanialaisen kouluttajan tarinat omasta lapsuudestaan jolloin sähköä oli kahdeksi tunniksi päivässä, läksyt luettiin kynttilänvalossa, televisioantenni käännettiin kohti Serbiaa laatusarjojen toivossa ja Cervantesin Don Quijote oli ainoa käännöskirja joka oli saatavilla, on pettymyksen oltava melkoinen.

Suomalaiselle osallistujalle koulutus tarjosi paljon ajateltavaa. Kenen etua palvelee, mikäli Etelä-Euroopan kriisimaiden kansalaiset ajetaan kehitysmaiden tasolle? Kasvun aikaansaaminen olisi köyhien maiden kannalta ensiarvoisen tärkeää, mutta liberalistinen kuuri ei vaikuta tuottavan tuloksia – uutta suuntaa tarvitaan. Ja miten tärkeää on yhteiskunnallisen luottamuksen olemassaolo. Poliittiset puolueet ja myös ay-liike voivat menettää sen lopulta yllättävän helposti – ja sen uudelleen rakentaminen on vaikeaa. Kun pettymys on riittävän syvä, palauttaminen voi olla lyhyellä aikavälillä jopa toivotonta.

Advertisement

Koulutusoikeus ja jarrulla seisojat

Osaamiseen perustuva työelämä sekä elinikäisen oppimisen mahdollisuuksien parantaminen saivat viime viikolla saavillisen kylmää vettä niskaansa, kun Eteläranta päätti hylätä yhdessä neuvotellun, ja palkansaajajärjestöjen jo hyväksymän ratkaisun raamissa sovitusta työntekijöiden koulutusoikeudesta.

EK:n tiedote ei kerro paljoa ja jättää kovin paljon avoimia kysymyksiä. Tarkempia syitä esityksen hylkäämiseen, tai omia kehittämisehdotuksia ei ole listattu myöskään muualla julkisuudessa. Tämän voi tulkita kertovan siitä, ettei kyseessä ole niinkään itse asiaan kuin taktiikkaan ja asemiin ajoon liittyvä kysymys.

Viime hallituskaudella, porvarihallituksen ollessa vallassa, työnantajat irtautuivat keskitetyistä sopimuksista ja julistivat tulopolitiikan kuolleeksi. Hallituksen vaihduttua keskitettyyn malliin palattiin, joskin uudenlaisen raamisopimuksen muodossa. Ratkaisua on sittemmin kiitelty ja se sai kannatusta myös työnantajilta, lukuun ottamatta Teknologiateollisuutta, joka on koko ajan kuulunut keskitettyjen ratkaisujen ideologisiin vastustajiin.

Raamisopimuksen jälkeistä elämää aletaan valmistella tiiviisti tulevana vuonna. Kyse on sisältöjen lisäksi myös siitä, millaisella tasolla asioista sovitaan. Onkin oletettavaa, että työnantajien kiukuttelu asiassa, josta on periaatteellisella tasolla jo sovittu, liittyy nimenomaan tahtoon hankaloittaa keskitettyä sopimista ylipäätään. Asioiden tahallinen viivyttäminen ja riitauttaminen luo henkeä ja kuvaa keskitettyjen sopimusten toimimattomuudesta – linja, johon ainakin osa työnantajista näyttää erityisesti pyrkivän.

Valtapolitiikan ja taktiikan vuoksi ei kuitenkaan tulisi luopua siitä tärkeimmästä eli työntekijöiden osaamistason kehittämisestä. Juhlapuheissa asiasta osataan olla huolissaan ja muistuttaa Suomen talouden olevan riippuvainen nimenomaan korkeasta osaamistasosta, jalostusarvon kasvattamisesta sekä nähdään tulevaisuuden menestyksen olevan kiinni nimenomaan siitä löytyykö maasta huippuosaamista. Kun nyt pyritään tekemään selkeitä avauksia alalla, on työnantajan vastaus mallille tyly ei. Puheet ja teot eivät kohtaa. Verolahjat, joista raamissa myös sovittiin, kuitenkin kelpasivat, velvoitteet ja yhteiskunnallisesti tärkeät uudistukset eivät taas maistu.

Esitys itsessään on luonnollisesti kompromissi ja monessa suhteessa epätäydellinen varmasti kaikkien osapuolten näkökulmasta. Se on kuitenkin tärkeä alku. Alku ajattelulle, jossa jatkuva oppiminen kuuluu kaikille, kaikki voivat kehittyä työnsä ohessa varautuen tulevaan ja jossa yksittäisen työntekijän riippuvuus yhdestä työnantajasta vähenee, kun työn ohessa voisi opiskella pikku hiljaa vaikkapa uutta ammattia. Samalla vahvistettaisiin kulttuuria, jossa koulutus ei koskaan pääty.

Juuri tälle suomalainen työnantaja on sanomassa ei. Maassa, jossa koulutustaso on jo nyt jäämässä jälkeen monista tärkeistä verrokkimaista. Lyhytnäköisessä vallantavoittelussaan ja ahneudessaan EK jäsenliittoineen on tekemässä koko Suomelle suurta vahinkoa. Näin ei saisi käydä.

Kuva: The pyramid of capitalist system

Ammattiyhdistysliike ja politiikka

julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 15.5.2012.

Aina silloin tällöin, erityisesti vaalien alla, julkisessa keskustelussa aktivoidutaan pohtimaan ay-liikkeen ja poliittisten puolueiden, erityisesti vasemmistopuolueiden, välisiä suhteita. Keskustelussa pyritään usein kyseenalaistamaan liittojen aktiivisuus tai tuki vaaleissa joidenkin ryhmien puolesta, tai sitten ylipäätään esittämään näkemyksiä, ettei niiden olisi suotavaa olla tekemisissä puolueiden kanssa lainkaan, sen uhatessa ”edunvalvontaa”.

Viimeiset vuodet ovat monessa suhteessa olleet tärkeitä suomalaisen poliittisen kulttuurin avoimuuden lisäämisen näkökulmasta. Tämä on hyvä asia ja toivottava kehityskulku. Samalla se toivottavasti rohkaisee niin ihmisiä kuin järjestöjäkin ottamaan politiikan osaksi omaa toimintaansa. Tämä koskee myös ay-liikettä.

Usein kuulee kysyttävän miksi erityisesti monet SAK-laiset ammattiliitot tukevat pääasiassa sosialidemokraatteja, vaikka ”jäsenistössä on muitakin mielipiteitä”. Tämä argumentti lähtee siitä, että mahdollisia tukia pitäisi jakaa jäsenistölle tehtävien gallupien perusteella.  Ammattiliitoissa uskotaan kuitenkin enemmän jäsenistön käyttämään ääneen liittojen omissa vaaleissa.

Useissa liitoissa on käytössä avoimen puoluepoliittinen vaali. Näin on esimerkiksi viime aikoina ollut Metallissa, JHL:ssa ja SEL:ssa, jotka edustavat yhdessä satoja tuhansia suomalaisia työntekijöitä. Näistä kahdessa sosialidemokraatit saavuttivat ehdottoman enemmistön, yhdessä taas Vasemmistoliitto.

Koska liitoissa järjestetään vapaita vaaleja, ovat ne monessa suhteessa huomattavasti demokraattisemmin toimivia kuin suurin osa kansalaisjärjestöistä, jotka valitsevat johtonsa esimerkiksi vuosikokouksissa. Niissä valtaa käyttävät äänekkäät paikalle pääsijät, eivät koko jäsenistö. Listoja voi myös perustaa kuka tahansa, ja siksi mm. JHL:n vaaleissa pystyi äänestämään myös Keskustaa, vihreitä tai perussuomalaisia. Se, että kovin harva teki näin, johtui joko laiskasta vaalityöstä tai luottamuksen puutteesta. Muita siitä on turha syyttää.

Suomalainen ay-kenttä on myös poliittisesti jakaantuneempi kuin mitä julkisesta keskustelusta voisi päätellä. STTK-laisissa liitoissa Kokoomus on vahva toimija, akavalaisissa selkeästi suurin. Siellä myös vihreillä on paikka paikoin huomattavaa kannatusta ja myös ay-aktiivisuutta aina liittopuheenjohtajuuksia myöten. Jostain syystä kuitenkaan tämä liikehdintä ei aiheuta kuohuntaa sen paremmin ay-liikkeen poliittisuutta arvostelevissa yhteiskunnallisissa aktiiveissa kuin mediassakaan. Onko politiikka paha vain, jos sitä tekee duunari, vai kun sitä tehdään muiden kuin oman itsen hyväksi?

Kysymys edunvalvonnan kärsimisestä on myös tärkeä. Voi olla, että osa mahdollisista jäsenistä kokee ongelmalliseksi poliittisen toiminnan läheisyyden monissa liitoissa. Moni taas ei koe, tai kokee pikemminkin päinvastoin. Politiikkaa pidetään luonnollisena osana edunvalvontatoimintaa, ja ilman selkeää yhteiskunnallista näkemystä liittojen tai keskusjärjestöjen edunvalvonta olisi nykyistä heikommalla tasolla. Edunvalvonnan kohteena kun ovat paitsi työehtosopimukset, myös lainsäädäntö ja vaikkapa budjetteihin liittyvät päätökset.

Yhteyksien pitää olla luonnollisesti hyvät ja toimivat, sekä asiaan perustuvat kaikkiin suuntiin. Hyvät ideat ovat kaikkien käytössä tasapuolisesti ja ilman korvausta. On kuitenkin niin, että jotkut yhteiskunnalliset voimat ovat näkemyksiltään lähempänä työtä tekevien yhdessä omassa liitossaan määrittämiä tavoitteita kuin jotkut muut. Tämä voidaan havaita helposti jo vertailemalla puolueiden tavoitteita toisiinsa. Tältä, sekä jäsenten itse vaaleissa ilmaisemalta arvopohjalta, rakentuu ay-liikkeen yhteiskunnallinen linja, jota edistetään kaikissa mahdollisissa tilanteissa, jäsenten eduksi.

Lopuksi; myös ay-liike tarvitsee politiikkaa. Ammattijärjestötoiminnassa ja –identiteetissä on kyse paljon muustakin kuin työpaikkaedunvalvonnasta tai työehtosopimuksista, vaikka ne ovatkin tärkeimpiä yksittäisiä tehtäviä. Ay-liike on paitsi edunvalvontaliike, myös kansanliike joka lähtee arvoista ja yhteiskunnallisesta visiosta. Siihen liittyy ihanne tasa-arvosta ja osallisuudesta. Niitä taas voidaan edistää vain tiettyyn pisteeseen sopimuspolitiikalla. Siksi laajempi yhteiskuntapolitiikka – ja sitä kautta puolueet – tulevat mukaan piiriin.

Palkankorotus Suomelle!

Kolumni julkaistu Demokraatissa 10.5.2012.

Sixpackhallituksen 1-vuotispäivä lähestyy. SDP:n hallitukseen nousun myötä on mm. perusturvaa nostettu, mahdottomaksi leimattu vakuusratkaisu saatu voimaan, verotuksen kehittämissuunta käännetty tuloeroja supistavaan suuntaan ja saavutettu kolmikantayhteistyöllä merkittäviä työmarkkinaratkaisuja, jotka turvaavat työrauhaa ja kilpailukykyä.

Raamisopimus oli merkittävä avaus uudenlaisen tulopolitiikan kentällä. Työnantajien julistettua tupot aikansa eläneiksi keskitetyt ratkaisut onnistuivat uudistumaan. Nyt työväenliikkeen huomio on suunnattava kohti erityisesti pienituloisten palkansaajien ostovoimaa sekä ensisijaista tulonjakoa markkinoilla.

Köyhyydestä käytävä keskustelu on kohdistunut lähinnä sosiaaliturvan varassa elävien ihmisten asemaan. Heidän asemaansa onkin vahvistettava edelleen. Samalla on kuitenkin nostettava esiin ne työtä tekevät ihmiset, joiden toimeentulo on heikko matalien palkkojen ja vastentahtoisien osa-aikaisuuksien vuoksi.

Myös työn kannustavuudesta puhutaan paljon. Hyvä tavoite. Mutta miksi keinoja etsitään aina sosiaaliturvan suunnasta, kun yhtä hyvin niitä voitaisiin etsiä  työmarkkinoilta ja erityisesti matalapalkkaisten alojen palkkauksesta ja työoloista? Työmarkkinoilta ei työnnä pois liian huono sosiaaliturva vaan  liian huonot työehdot. Ihmisarvoinen palkkaus ja turvallinen työsuhde  olisivat tehokkaita ”houkuttimia”. Kenen etu on se, että vastuuta vaaditaan  jatkuvasti vain valtiolta – ei työnantajilta?

Kun tulevia palkkakierroksia suunnitellaan, on matalien palkkojen erityisen  nostamisen oltava agendalla. Tämä voisi toteutua mm.  toteuttamalla korostuneesti euromääräisiä palkankorotuksia nykyisten  pelkkien prosenttikorotusten sijasta. Eurokorotukset olisivat prosentuaalisesti tuntuvimmat palkkataulukon alapäässä.

Tätä työn arvostusta ja kannattavuutta – myös Kokoomuksen kannattamia  arvoja – vahvistavaa linjaa voisi tehostaa mm. uudenlaisella korotuserällä, joka suunnattaisiin aloille joilla käytetään paljon osa-aikaista tai määräaikaista työvoimaa. Erä voisi ottaa mallia esimerkiksi naispalkkaeristä. Tämä toisi paitsi parempaa toimeentuloa pätkätöissä rimpuileville, myös kannustaisi alan työnantajia vakinaistamaan työsuhteita.

Pienet palkkatulot eivät kulu ulkomaan sijoituksiin tai ylellisyyksiin. Ne kiikutetaan lähimpään päivittäistavarakauppaan ja työllistävien palveluiden käyttöön. Toisin sanoen kyseiset eurot pysyvät kotimaassa kiihdyttämässä paikallista elinkeinoelämää ja lisäämässä työllisyyttä.

Palkat ovat pääasiallinen väline, jolla arvonlisäystä jaetaan yhteiskuntaan.  Kaikki oikea varallisuus syntyy työstä, ja siksi oikeudenmukaista  on, että tekijät saavat asiaankuuluvan osan oman ja yhteisen työn
tuloksista. Samalla korotukset luovat kannusteita tuottavuuden  parantamiseen. Mikäli palkkoja ei koroteta, tai korotukset ovat hyvin pieniä, katoaa työnantajilta motivaatio parantaa yrityksen tuottavuutta. Tämä taas on turmiollista koko kansantalouden kannalta.

Usein kuulee väitettävän, että palkankorotukset veisivät työpaikat muihin  maihin. Todennäköisempää kuitenkin on, että elinkeinotoiminta pikemminkin piristyisi ostovoimaisten kuluttajien määrän kasvaessa. Huomionarvoista on myös, että monet matalapalkka-alat ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niitä voi siirtää maasta ulos. Kerrossiivousta tai tarjoilua ei tehdä Intiasta käsin. On myös kysyttävä onko näiden näkemysten esittäjien tarkoituksena sanoa, että Suomessa on ok teettää sellaista työtä, jota tekemällä ei elä?

Working class comeback

Artikkeli julkaistu ruotsalaisessa Dagens Arena -verkkolehdessä 21.4.2012.

The first anniversary of the Finnish six-pack coalition and the return of the Social Democrats to the government is approaching. This first year has seen major decisions taking place, especially when it comes to the economy, the labour market and European policies. But what is even more relevant is the re-emergence of the Finnish trade union movement at the centre of economic and social policy preparation.

In previous years, pension policy and retirement age questions have dominated the Finnish social policy debate. Traditionally these issues have been prepared and adopted by tripartite cooperation between state, employers and trade unions. This was the case when Finland last renewed its pension system in 2005, when the lowest age of retirement was lowered to 63 years, but at the same time significant incentives were created to encourage individuals to voluntarily prolong their careers to 68 years. The result was a flexible work-leaving age, which was accompanied with a pact on the future of pension contributions and the introduction of other reforms such as a life expectancy coefficient which encourages – or effectively forces – younger generations to stay longer in the labour market.

This tripartite cooperation suffered a serious rupture when the previous right-wing government, under Prime Minister Matti Vanhanen from the Centre Party, unilaterally declared that the lowest retirement age should be lifted to 65 years. This maneuver quickly froze the relations between trade unions and the government. Although the government retreated and handed down the issue to be negotiated with the social partners, mistrust ran deep.

After the Centre Party suffered defeat in the 2011 general election, the trade union movement has made a significant comeback to the tables where decisions are made. First the new government urged the social partners to negotiate a major pact concerning salary policy for the future. The so-called frame treaty, which gives guidelines for different sectors on the future costs of labor, was signed between the main confederations and then adjusted in union level negotiations. This new model of a nation-wide treaty was achieved, although the employer side had previously stated that the era of cross-sector collective agreements would be over.

The frame treaty was followed by a tripartite deal concerning future funding of pensions and the prolongment of careers. A whole package of activities is expected to raise the effective age of retirement by one year. One important innovation, which was also agreed upon, is the so-called youth guarantee, which makes sure that every young person leaving school will receive a place in employment, education or training.

***

The next occasion in which a similar kind of “working class comeback” can be seen, will be the SDP congress in May.  There will be no candidate to challenge the current party leader Jutta Urpilainen, but on the lower levels the ground is shaking.

Positions of all three vice-presidents and the party secretary general will be contested, and it is likely that all incumbent vice-presidents will face strong challenges. Since the party congress in 2007 the leadership of the party has faced criticism retarding their visibility and the degree to which they are ‘in touch’ with the party’s more traditional and grassroots, salaried workers. It would now seem likely that the Congress will opt for more “traditional-looking” and sounding politicians.

The hunt for “something more familiar” can be seen also in the quest for a new Secretary General. The incumbent, Mikael Jungner, who was elected two years ago with great expectations after his politically motivated removal from his job as the CEO of the Finnish public broadcasting company YLE, is voluntarily standing down. He has publically stated that the reason is the SDP’s poor performance in the last presidential elections. Other sources claim though, that the tensions between him and the local level had grown so strong, that it would have been hard for him to continue.

It is obvious that although SDP is in a need of a lot of work in the improvement of its policies and the development of a distinct ideological vision for the future, this discussion has so far been in practice non-existent. The new party leadership will also need ways of improving the content of the SDP’s core messages of work and social justice in the October local elections. Mere organizational attention will not be enough.

Keskiluokka go-go

Julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 18.4.2012.

Erityisesti anglosaksisessa yhteiskuntapolitiikassa on viime vuosina puhuttu paljon keskiluokan katoamisesta ja kurjistumisesta. Tunnetuin kirjoittaja aiheen tiimoilta on ollut Barbara Ehrenreich, mutta myös akateemista tutkimusaineistoa on olemassa siitä, miten tulot ja varallisuus keskittyvät yhä pienemmälle eliitille jättäen heikentyvän toimeentulon ja turvan varaan paitsi köyhät, myös entistä useammin keskituloiset palkansaajat. USA:ssa mediaanipalkan kehitys on jäänyt 1970-luvulta lähtien junnaamaan paikalleen talouskasvusta huolimatta.  Myös brittiläiseen poliittiseen keskusteluun on Labourin toimesta noussut nk. ”squeezed middle”, jonka puitteissa viitataan paitsi finanssikriisiä edeltäneeseen tulokehitykseen, mutta myös porvarihallituksen johtaman valtion koviin säästötoimiin.

Keskiluokan kutistuminen tai katoaminen on ilmiö, jolla on toteutuessaan huomattavia yhteiskunnallisia seurauksia. Monessa suhteessa tämänkaltainen kehitys on paluuta vanhaan. Laajamittainen, ostovoimaa ja taloudellista turvallisuutta omaava keskiluokka on uudehko yhteiskunnallinen ryhmä. Työväenpuolueiden ja ammattiyhdistysliikkeen syntyvaiheen yhteiskunta oli laajamittaisen teollisuus- ja maatalousproletariaatin aikaa. Tuolloin nämä liikkeet syntyivät parantaakseen näiden riistettyjen ihmisryhmien asemaa yhteiskunnassa.

Toisen maailmansodan jälkeisellä ns. hyvinvointikapitalismin aikakaudella merkittävä osa länsimaiden työväestöstä nousi yhteiskunnallisesti parempaan asemaan – käytännössä kohti ja osaksi keskiluokkaa. Työväestön sosiaalinen nousu oli seurausta myös tulopolitiikasta ja työehtosopimuksista, hyvinvointivaltion rakentamisesta sekä laajamittaisista tulonsiirroista ja tasa-arvopolitiikasta. Myös sosiaaliset ja kulttuuriset erot vähenivät. Palkansaajaväestö muodostaa tänäkin päivänä ylivoimaisesti merkittävimmän osan keskiluokasta kaikissa kehittyneissä yhteiskunnissa. Tämä väestöryhmä tekee suurimman osan töistä, maksaa suurimman osan veroista ja pitää yhteiskunnan rattaat käynnissä.

Uusi keskustelu kaventuvasta keskiluokasta antaa ymmärtää, että nyt yhä useampaa on kohdannut sosiaalinen lasku. Myös tilastot näyttävät tukevan ajatusta. Läntisissä teollisuusmaissa yhteiskunnan tulonjaon keskellä oleva 60 prosenttia (poissa rikkain ja köyhin viidennes) on tasaisesti menettänyt osuuttaan kakusta. Siirtymä ei ole kuitenkaan suuntautunut pienituloisiin, vaan vauraille. Ranskaa ja Tanskaa lukuun ottamatta hedelmät ovat kohdistuneet ylimmille desiileille.  Huomion kiinnittäminen tähän vauraimman 20 prosentin ryhmään paljastaa edelleen, että kyse on nimenomaan kaikkein suurimpien tulojen räjähdysmäisestä kasvusta.

Syyksi keskiluokan kutistumiseen on monessa maassa jäljitetty heikko palkkakehitys. Kun palkat ovat tämän ryhmän selkeästi vallitsevin tulonlähde, on hidas palkkakehitys myrkkyä ostovoimalle ja yhteiskunnallisen aseman vahvistumiselle. Globalisaatiokehitys, joka on edennyt talouden ja pääomien liikkuvuuden osalta huomattavasti nopeammin palkansaajien yhteistoiminta tai poliittinen päätöksenteko, on vahvistanut työnantajien ja omistajien asemaa suhteessa palkoista neuvottelevaan ay-liikkeeseen. Tämä on vääristänyt elinkeinotoiminnasta saatavien tuottojen jakaantumista.

Vahvistusta yllä mainittu trendi saa tilastoista paitsi palkkojen ja BKT:n kehityksen suhteen, myös funktionaalisen tulonjaon osalta. Kaikissa näissä on havaittavissa selkeä kehitys, työtä tekevät saavat entistä pienemmän osan työnsä tuottamista voitoista ja tuloksista.  Vaikka kansainvälinen trendi pätee Suomeen työn tulo-osuuden supistumisen ja suurimpien pääomatulojen kasvun osalta, niin Suomessa keskiluokka pärjää monia muita maita paremmin. Syyksi voidaan osoittaa paitsi kohtuullisena jatkunut palkkakehitys, myös laajan hyvinvointivaltion tarjoamat universaalit palvelut. Työtä tekevien köyhyys on meillä edelleen kansainvälisesti katsoen vähäistä.

Vahvan ammattiyhdistysliikkeen merkitys korostuu, kun keskustellaan palkoista ja lisäarvon jakaantumisesta. Ilman voimakasta sopimusyhteiskunnan toimintamallia olisi oletettavaa, että myös Suomessa tapahtuisi entistäkin voimakkaampaa eriytymistä. Laajan, hyvinvoivan ja kasvavan keskiluokan edellytyksenä onkin vahva ay-liike, ja kuten kansainvälisistä esimerkeistä voidaan nähdä, ei sen rappeutuminen koidu yhteiskunnan heikompiosaisten eduksi kuten suomalaista keskustelua seuraamalla voisi joskus kuvitella, vaan voitot käärii eliitti.

Työvoimaa tarpeen mukaan

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 30.1.2012.

Suomessa on työhön tulevien ulkomaalaisten osalta olemassa kaksi ryhmää. EU/ETA-alueelta tulevat ulkomaiden kansalaiset, joilla on rajoittamaton työskentelyoikeus Suomessa, sekä näiden maiden ulkopuolisten valtioiden kansalaiset, jotka tarvitsevat Suomessa työskentelyyn työntekijän oleskeluluvan. Näihin henkilöihin sovelletaan ns. työvoiman saatavuusharkintaa. Jotta ulkomailta tuleva työntekijä voidaan palkata, on ensin selvitettävä onko suomalaisilla työmarkkinoilla jo olemassa olevaa työvoimaa, joka voisi tulla kyseeseen työpaikkoja täytettäessä.

Suhtautuminen saatavuusharkintaan jakoi puolueita ja etujärjestöjä voimakkaasti vaalien alla. Poistamista vaativat ennen kaikkea työnantajajärjestöt, Kokoomus ja vihreät, nykytilanteen puolella olivat puolueista selkeimmin SDP ja Vasemmistoliitto sekä ammattijärjestöt. Harkintaa kannattaneet tahot lähtivät ajattelussaan siitä, että maassa on jo tällä hetkellä paljon työtöntä tai vajaatyöllistettyä työvoimaa, niin täällä syntyneitä kuin muualta muuttaneita joiden työllistämisen tulisi olla ensisijainen lähtökohta, jonka lisäksi ulkomaisen työvoiman valvonnan taso on riittämätön. Harmaa talous rehottaa rakennuksilla, ravintoloissa ja koko yhteiskunnassa ja usein hyväksikäytön uhriksi joutuu oikeuksistaan tietämätön maahanmuuttaja.

On totta, ettei työn määrä ole yhteiskunnassa vakio ja maahan muuttavat ihmiset luovat myös uutta työtä. Samalla on kuitenkin havaittava, ettei saatavuusharkinta nytkään rajoita mm. monien asiantuntijoiden tai muiden osaajien, joita usein käytetään esimerkkinä poistamisen tarpeesta, rekrytointia ulkomailta. Samalla tiedämme jopa tämän ryhmän osalta, miten vaikeaa monen jo Suomessa asuvan korkeasti koulutetun ulkomaalaisen on saada osaamistaan vastaavaa työtä.

Hallitusneuvotteluissa saavutettiin yhteisymmärrys siitä, ettei saatavuusharkinnasta luopuminen ole tällä hetkellä ajankohtaista. Samalla päätettiin seurata Ruotsin kokemuksia, jossa harkinnasta luovuttiin. Sittemmin Ruotsi on kiristämässä uudelleen käytäntöjään, koska työvoiman väärinkäytösten määrä lisääntyi merkittävästi useilla aloilla.

Sittemmin työnantaja on alkanut viime aikoina viritellä uudelleen keskustelua saatavuusharkinnan poistamisesta. Tämä siitä huolimatta, että asiasta on selkeästi sovittu. Erityisenä kohteena ovat olleet siivoustyöntekijät, joiden osalta erityisesti Uudenmaan alue on noussut esiin. Perusteena on käytetty työvoimapulaa sekä suomalaisen työvoiman saatavuuden vähäisyyttä. Tällä perusteella on etsitty, ja myös saatu, virkamiesymmärrystä asialle.

Valitettavasti faktat eivät kuitenkaan tue harkinnan poistoa. Työttömiä siivoojia on maassamme tällä hetkellä lähes 5000, joista erityisellä ”ongelma-alueella” eli Uudellamaalla yli 1000. Avoimia työpaikkoja on tarjolla vain joka viidennelle. Tätä taustaa vasten väite työvoimapulasta tuntuu erikoiselta.

Mikäli ko. alalla on rekrytointiongelmia, tulisi katse kiinnittää, ulkomailta rekrytoitavien henkilöiden sijasta työn palkkaukseen ja työskentelyolosuhteisiin. Jatkuvat kilpailutukset, työsuhteiden pätkiminen sekä heikko palkkataso voivat karkottaa osaajia alalta. Voidaan myös kysyä mistä kertoo se, että työhön tulleilta ulkomaalaisilta on jopa jouduttu epäämään työlupien jatko sen vuoksi, ettei palkka riitä Suomessa elämiseen? Tämä siitä huolimatta, että suuret siivousfirmat tahkoavat kymmenien miljoonien voittoja.

Edellä mainitut faktat huomioiden onkin oletettavaa, ettei työnantajien harkinnasta luopumisvaatimusten taustalla ole kyse aidosta elinkeinopoliittisesta intressistä, vaan tavasta kiertää siivoojien ja heidän edustajiensa oikeutettuja vaatimuksia paremmista palkoista ja työoloista. Avaamalla harkintaa voidaan ulkomailta houkutella työvoimaa, joka syystä tai toisesta suostuu alipalkattuihin työsuhteisiin huonoissa oloissa. Tämänkaltaisessa toiminnassa on kyse lähinnä ihmisten heikon aseman hyväksikäytöstä.

Saatavuusharkinnan tavoitteena on suojella epäoikeudenmukaisuudelta sekä maassa jo olevia, että maahan muuttavia työntekijöitä niillä aloilla, joiden vaivana ei ole työvoimapula. Tämän vuoksi se puolustaa paikkaansa myös tulevaisuudessa.

Kansainvälinen ay-liike muuttaa maailmaa

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 8.12.2011

Suomessa on totuttu näkemään ammattiyhdistysliike ennen muuta kotimaan palkka- ja sosiaalipolitiikkaan sekä työmarkkinoiden lainsäädäntöön perehtyneenä edunvalvontakoneistona. Kuvastoa hallitsevat ennen kaikkea Hakaniemen Metallitalon seinä, punaiset kirjaimet s, a ja k sekä vakavat miehet silmäpusseissaan pitkän pöydän ja Jaffa-pullojen takana kertomassa aamuyön tunteina saavutetusta työrauhan ja ”ostovoiman suotuisan kehityksen” takaavat palkankorotukset turvaavasta sovusta. Vähemmälle huomiolle on jäänyt ay-liikkeen valtaisa kansalaisjärjestörooli ja ennen kaikkea sen kansainvälinen ulottuvuus.

Jo kotimaassa ammattiyhdistysliike on vertaansa vailla oleva kansalaisjärjestö. Suomalainen järjestäytymisaste on maailman huippuluokkaa. Liittoihin kuuluu miljoonia suomalaisia. Liittojen aktiivitehtävissä, luottamusmiehinä ja -naisina, työsuojeluvaltuutettuina, ammattiosastojen luottamustoimissa ja niin edelleen, toimii kymmeniä tuhansia ihmisiä. Tämä on hyvä muistaa, kun ay-liikkeen sananvaltaa yhteiskuntapolitiikassa arvostellaan. Mitä hyvää yhteiskunnasta tai demokraattisesta päätöksentekojärjestelmässä kertoisi se, että tällainen kansalaistoiminta sivuutettaisiin päätöksenteossa?

Suomi on kuitenkin harvinainen poikkeus maailmassa. Suurimmassa osassa maapalloa ay-toiminta on rajoitettua, joissakin maissa siihen osallistuvat ovat jatkuvassa vaarassa. Ay-liikkeen globaalin kattojärjestön ITUC:in mukaan vuonna 2011 maailmassa pidätettiin 2 500 ihmistä, syynä osallistuminen ammattiliiton toimintaan.

Esimerkkejä oikeuksien loukkauksista riittää. Kambodzassa 817 työntekijää sai potkut, koska he lakkoilivat kansallisen minimipalkan nostamisen puolesta. Ay-aktiivisuutensa vuoksi surmansa sai viime vuonna kaikkiaan 90 ihmistä, joista yli puolet Kolumbiassa. Euroopan musta aukko on Valko-Venäjä, jossa ay-toimintaa on rajoitettu lakimuutoksilla ja useita aktiiveja on pidätetty ja ahdisteltu. On hyvä muistaa, että Minskiin on Helsingistä linnuntietä lyhyempi matka kuin Rovaniemelle.

Ammattiyhdistystoimintaan panostaminen erityisesti kehittyvissä yhteiskunnissa kannattaa. Ensinnäkin työelämän perusoikeudet ovat ihmisoikeuksia. Ay-liikkeen tärkeä tehtävä on valtaistaa jäseniään toimimaan aktiivisina toimijoina yhteiskunnassa.

Monissa maissa ammattiliitot ovat ainoita edes jollain tapaa järjestäytyneitä kansalaisyhteiskunnan toimijoita ja niiden tukeminen vahvistaa koko kansalaisyhteiskuntaa ja juurruttaa demokraattista kulttuuria ruohonjuuritasolle. Niissäkin maissa, joissa kansalaisliikkeet ovat heikkoja, tehdään palkkatyötä. Siksi työnteon ja työelämän kysymysten ympärille rakentuvalle toiminnalle löytyy luonteva alusta käytännössä mistä tahansa maailmasta.

Ihmisarvoinen työ ja toimeentulo ovat ay-liikkeen tavoitteita kaikkialla maailmassa. Työehtosopimusten solmiminen, niiden noudattamisen valvonta, painostuskeinot ja toiminta riistoa ja orjuuttamista vastaan ovat paitsi oikeudenmukaisuuskysymyksiä, myös mitä parhainta työtä köyhyyttä vastaan. Paranevat palkat, naisten työllisyyden edistäminen, osaamisen kehittäminen, kaikki ovat pitkäjänteisiä sijoituksia. Tässä, jos jossain, on kyse siitä, että ihmisille itselleen annetaan passiivisen avun sijasta mahdollisuuksia ja välineitä parantaa omaa tilannettaan.

Paitsi, että kyse on ihmisoikeuksista ja inhimillisen elämän edellytysten turvaamisesta kaikille, on solidaarisuus myös kannattavaa. Suomalaisen työntekijän oma, materiassa mitattava etu olisi se, että myös kiinalaiselle tai intialaiselle työntekijälle maksettaisiin reilusta työstä reilua palkkaa. Tämä tervehdyttäisi ja tasoittaisi kilpailua globaaleilla markkinoilla, sen lisäksi, että ostovoimaansa kasvattavat kehittyvien maiden kuluttajat tarjoavat uusia mahdollisuuksia myös Suomen kaltaisten maiden viennille.

Tulevien vuosikymmenten suurimmat globaalit haasteet liittyvät ennen muuta köyhyyteen ja ympäristötuhoon. Merkittävimmät ratkaisut näiden suhteen tullaan tekemään, tai jättämään tekemättä, talouspolitiikan, työmarkkinoiden ja tuotannon alueilla.

Nämä kysymykset ovat ammattiyhdistysliikkeen ehdotonta osaamisaluetta ja toimintakenttää kaikkialla maailmassa. Siksi kansainvälinen ay-toiminta ja siihen panostaminen on niin tärkeää, erityisesti ammattiyhdistystoiminnan ehdottoman ykkösen ja kansainvälisen tähden, Suomen näkökulmasta.

Raami kaulaan

Aktiivinen työmarkkinasyksy saapui kuljetusalojen neuvottelutuloksen myötä onnelliseen päätökseen. Raamisopimus oli helppo todeta riittävän kattavaksi ja hallituksen vahvistaa oma osuutensa sopimuksesta, kun reippaasti yli 90% palkansaajista on sopimusten piirissä. Erityisesti palkansaajajärjestöt (1,2,3), mutta myös hallitus, kokoomuslaista pääministeriä myöten, ilmaisivat tyytyväisyytensä ratkaisuun. Eivätkä edes työnantajat moittineet.

Hyvä niin. Mutta miksi raamisopimuksen syntyminen oli niin tärkeää myös laajemmalti?

Ensinnäkin siitä yksinkertaisesta syystä, että eurooppalainen taloudellinen tilanne näyttää erittäin epävarmalta ja euron tulevaisuus on aidosti vaakalaudalla. Tällaisessa toimintaympäristössä on käytettävä kaikki ne keinot, joita kansallisesti on mahdollista käyttää vakauden, ennustettavuuden ja työmarkkinarauhan ylläpitämiseksi. Kyse on nimenomaan kilpailuvaltista, jollaista löytyy harvasta maasta.

Kun rahapolitiikka on poissa kansallisesta työkaluvalikoimasta ja finanssipolitiikan mahdollisuudet vallitsevan taloudellisen ajattelun mukaan rajalliset, tarjoaa työmarkkinapolitiikka ainoan aidosti ja nopeasti vaikuttavan välineen vaikuttaa taloudelliseen toimintaympäristöömme. Kolmikantayhteistyö onkin parhaimmillaan kansanvaltaa vahvistavaa toimintaa, valtion ylimääräinen väylä vaikuttaa olosuhteisiin. Tähän raamisopimus vastaa hyvin.

Kriitikot ovat luonnollisesti sitä mieltä, että raamin mukanaan tuomat palkankorotukset ovat hintakilpailukyvyn kannalta liian korkeita. On kuitenkin niin, etteivät palkkakustannukset ole missään vaiheessa olleet merkityksellinen tekijä mm. metsäteollisuuden kannalta. Tehtaiden sulkemiset Suomessa ovat johtuneet aivan muista tekijöistä kuin palkoista.

Sama koskee metalliteollisuutta. Mikäli suomalaisilla metallialan vientiyrityksillä alkaisi mennä huonosti, johtuisi se ennen kaikkea yleisen markkinakysynnän hiipumisesta erityisesti korkeamman jalostusarvon tuotteiden kohdalla. Tätä kysyntää emme palkka-alella paikkaisi. On myös muistettava, että palkankorotukset siirtyvät mitä suurimmissa määrin työllistävään kulutukseen kotimaassa; tilanne, joka maailmanmarkkinoiden ajautuessa taantumaan loiventaa törmäystä Suomessa. Pahimpia tuomiopäivän manaajia on myös syytä muistuttaa olemassa olevasta tilanteesta mm. kone- ja metalliteollisuudessa, jossa käyrät näyttävät epävarmuudesta huolimatta erittäin hyviltä.

Toinen syy liittyy itse raamin sisältöön. Sen puitteissa korjataan useita työelämän ongelmia mm. työttömyysturvassa, lomakorvauksissa ja koulutuksen epäoikeudenmukaisessa jakautumisessa. Merkittävää on myös, että sen puitteissa avataan keskustelunaiheita, joita on aiemmin ollut vaikea saada yhteisiin pöytiin. Näitä ovat mm. moniin vuokra- ja pätkätyöntekijöihin liittyvät kysymykset. Toisin kuin ay-kriitikot usein väittävät, näiden heikkona pidetty nouseminen keskusteluihin ei ole ollut kiinni palkansaajajärjestöistä, vaan ennen kaikkea työnantajista. Nyt myös tällä sektorilla on lupa odottaa edistystä, osin myös Lauri Ihalaisen erityisavustaja Pilvi Torstin johtaman työryhmän ansiosta.

Kolmanneksi raamin syntyminen oli merkittävää työmarkkinajärjestelmän toiminnan kannalta. Sopimusjärjestelmä näytti toimivuutensa ja joustavuutensa; hankaluuksista huolimatta sopimus solmittiin verrattain nopeasti erittäin kattavana. Yhteistyö on siis koventuneista puheista huolimatta edelleen mahdollista – ja tämän myötä luottamus todennäköisesti lisääntyi. Raamin syntyminen myös vahvisti palkansaajien keskusjärjestöjen roolia. Tämä puolestaan on tärkeää haitallisen palkkakilpailun ehkäisemiseksi ja kokonaishyödyn maksimoimiseksi.

Työmarkkinajärjestelmän ja Suomen taloushistorian tutkijoiden kannalta mielenkiintoinen tutkimuskohde löytyy työnantajien asenteen täyskännöksestä. Ei ole montaa kuukautta siitä, kun Etelärannan isännät julistivat kokonaisratkaisut kuolleiksi ja aikansa eläneiksi, nyt olemme tilanteessa, jossa raamin piirissä on suurempi osa palkansaajista kuin tupoaikoina ja palkansaajajärjestöt vahvasti mukana vaikuttamassa.

Hallitusvaihdos on yksi syy. SDP:n nousu hallitukseen sekä työministeri Ihalaisen osaaminen ja panos olivat keskeisiä vaikuttaneita tekijöitä. Samalla on totta, ettei raami ole sama kuin vanha tupo, joka osaltaan myös saattoi vähentää vastarintaa neuvottelupöytään palaamiselta. Myös todellisuus muuttuneiden talousnäkymien osalta saattoi iskeä herrojen silmille. Myöskään yhtenäiseltä vaikuttava EK on käytännössä tupolinjauksissaan kaikkea muuta kuin yhtenäinen. Monia työnantajia ei ideologinen tupovastaisuus miellyttänyt edes porvarihallituksen aikana, ja hallituksen vaihduttua tämä tuli ilmi myös julkisuudessa.

Hyvään sopimukseen jäi luonnollisesti myös korjattavaa. Tämä koskee niin prosessia kuin lopputuloksia. Erityisesti samapalkkaisuuskysymysten ja palkkaerojen kaventamisen tulee näkyä entistä paremmin seuraavilla kierroksilla. Pää on kuitenkin avattu uudenlaiseen keskitettyyn sopimiseen. Tästä on kaikkien palkansaajien oikeuksista ja oikeudenmukaisen työelämän kysymyksistä kiinnostuneiden syytä olla tyytyväisiä.

Miksi ay-liike ei innostu perustulosta?

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 2.11.2011.

Sosiaalietuuksien kehittämisestä keskustelevat poliittiset liikkeet sekä edunvalvontajärjestöt jakaantuvat perinteisesti nelikenttään. Näistä akseleista toinen virittyy tason mukaan, jonka toisessa päässä ovat matalat, ja toisessa korkeat etuudet, toinen taas sen perusteella tuleeko sosiaaliturvan perustua ensisijaisesti työhön ja ansioihin, vai tuleeko se järjestää perustulon muodossa. Välimuotoja on luonnollisesti myös monia. Ammattiyhdistysliike ei ole perinteisesti innostunut perustulokaavailuista. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä on usein varsin humanistisesta ajattelusta kumpuava esitys.

Ensinnäkin perustulo on suunniteltu maailmaan, jossa silputtu työ on kannatettava ilmiö. On totta, että se helpottaisi lyhytaikaisten projektitöiden vastaanottamista. Samalla se kuitenkin tekee tämänkaltaisen työn teettämisen työnantajan näkökulmasta erittäin kannattavaksi.

Suurin osa sellaisesta silpputyöstä, jota perustulo todennäköisesti tuottaisi työmarkkinoille, ei ohjautuisikaan välttämättä luovaan taiteiluun, vaan hyvinkin suorittaviin tehtäviin esimerkiksi palvelusektorille. Häviäjiä olisivat nimenomaan ne osa-aikaiset työntekijät, joiden mahdollisuudet saada täydet tunnit katoaisivat, kun työn entistäkin joustavampi teettäminen tulisi työnantajalle mahdolliseksi ja edullisemmaksi. Työmarkkinoilla neuvotteluvoimaa siirtyisi yhä voimakkaammin palkansaajilta työnantajille samalla kun kunnon työpaikan saaminen vaikeutuisi.

Toinen kysymys koskee vastuuta työtä tekevien toimeentulosta. Kuuluuko tämä vastuu työn teettäjälle vai yhteiskunnalle? Perustulomaailmassa työnantajan mahdollisuus teettää työtä elämiseen riittämättömällä palkalla helpottuisi ja vastuu työntekijöiden taloudellisesta turvallisuudesta siirtyisi entistä enemmän valtiolle.

On helppo nähdä, miten tätä käytettäisiin hyväksi. Koska firma on tiukoilla, palkkaa ei voida maksaa enempää, mutta ainahan valtio voi nostaa perustuloa. Tätä kautta työntekijät maksaisivat veroina omat palkankorotuksensa

Kolmas huomio koskee kannustavuutta. Perustulon kannustavuus riippuu luonnollisesti sen tasosta. Ay-liikkeen kannattama ansiosidonnainen sosiaaliturvamalli on työhön kannustava nimenomaan siitä näkökulmasta, että työhön osallistuminen parantaa myös sosiaaliturvan tasoa.

Köyhyysasteet ovat matalimmat niissä maissa, joissa sosiaaliturva perustuu ansioturvaan ja perusturvaan. Puhtaasta perustulosta tällainen elementti puuttuu. Onkin oletettavaa, että perustulo jäisi joko tasoltaan matalaksi ja siten syventäisi köyhyyttä, tai sitten korkeana kävisi kestämättömäksi julkiselle taloudelle.

Neljäs, yhteiskunnallisempi huomio koskee sosiaaliturvan legitimiteettiä. On oletettavaa, että yhteiskunnallinen enemmistö on valmiimpi hyväksymään korkeamman sosiaaliturvan tason tilanteessa, jossa kyseessä on lähtökohtaisesti väliaikainen asiaintila ja terve, työkykyinen aikuinen ansaitsee toimeentulonsa työmarkkinoille osallistumalla silloin kuin hänellä on siihen mahdollisuus.

Tilanne, jossa sosiaaliturvan taso ei enää riippuisi omasta aktiivisuudesta, voisi lietsoa kovenevia asenteita sen varassa eläviä kohtaan. Tästä kärsisivät eniten pysyvästi etuuksia tarvitsevat.

Viides, ja viimeinen huomio koskee työttömyyden vähentämistä. Ammattiyhdistysliikkeen näkökulmasta keskeisin työttömyyden aiheuttaja on työpaikkojen puute sekä laajalle levinnyt työkyvyttömyys. Työpaikkojen syntymisen kannalta oleellista on luoda otollisia edellytyksiä elinkeinotoiminnalle, sosiaaliturvamuutokset kun tuskin ovat tehokkaita uusien työpaikkojen luojia.

Pitkäaikaistyöttömien ja työkyvyttömien ongelmat taas pohjautuvat usein vanhentuneeseen osaamiseen tai puutteelliseen elämänhallintaan. Joillakin on taustallaan myös päihdeongelmia. Näitä ongelmia voidaan ratkoa kehittämällä palveluita, ei jakamalla vastikkeetonta rahaa.

Teoreettinen, työväenliikkeen aatehistoriaan liittyvä, varsin osuvakin kritiikki koskee periaatteiden muuttumista ajan kuluessa. Jos Marxin alkuperäinen tavoite oli vapauttaa työväenluokka palkkatyön orjuudesta, on nyt ammatillinen työväenliike, usein hyvässä yhteistyössä poliittisen kanssa, nimenomaan korostamassa palkkatyön merkitystä yhteiskunnassa sekä tekemässä kaikkensa, jotta työllä olisi keskeinen asema ihmisten elämässä.

Kyse lienee kuitenkin ennen kaikkea valtasuhteista. Työn tuskin katsottiin yhteiskunnasta koskaan loppuvan, kyse on pikemminkin siitä kenellä on oikeus työn tuloksiin, kuka omistaa tuotannon tuottaman lisäarvon ja kuka käyttää valtaa talousjärjestelmässä? Nämä kysymykset ovat tänä päivänä aivan yhtä ajankohtaisia ja tärkeitä kuin aiemminkin, kuten Occupy Wall Streetin ”Me olemme 99%” –tunnuksesta  voidaan havaita.

Työväenliikkeen tulevaisuuden utopioihin tulee tuskin koskaan kuulumaan vapaus työstä. Sen sijaan vapaus työssä on monella tapaa tärkeä tavoite. Tähän puitteeseen mahtuvat niin tavoitteet kohtuullisista työajoista, turvatusta toimeentulosta, riittävästä elpymisestä ja kehittymisestä, luovuuden sallivista ja monipuolisista työtehtävistä ja – paikoista, joista voi löytää myös älyllistä haastetta, omien tavoitteiden saavuttamisesta; mistä tahansa, joka samalla yhdistyy vastuuseen muista ihmisistä ja koko yhteiskunnasta.