Romania

Vietin päättyvällä viikolla kolme päivää Bukarestissa, Romaniassa, European Trade Union Institute ETUI:n järjestämässä koulutuksessa. Koulutuksen aiheena oli ay-liikkeen toiminta tasa-arvon edistämiseksi, erityisesti mieltäen tasa-arvo taloudellisen eriarvoisuuden poistamiseksi. Pääpaino oli ennen kaikkea kokemusten ja parhaiden käytäntöjen vaihdossa sekä eurooppalaisen talouskriisin aiheuttamassa uudenlaisessa institutionaalisessa tilanteessa. Markkinaliberaalin globaalikapitalismin kriisinä alkanut taloudellinen murros on monissa yhteiskunnissa kääntynyt julkisen talouden kriisiksi ja johtanut paitsi leikkauksiin, myös kansalaisyhteiskunnan ja ammattiyhdistysliikkeen toimintamahdollisuuksien rajoittamiseen.

Merkittävin osa kurssin osallistujista oli Balkanin maista, jonka lisäksi edustettuna olivat mm. Espanja, Italia ja Portugali. Tämä ohjasi keskustelua ennen kaikkea talouskriisin ratkaisuvaihtoehtojen suuntaan. Samalla kerrattiin kiristystoimien vaikutusta ennen kaikkea yhteiskunnalliseen valtatasapainoon. Kertomukset olivat monin tavoin kipeitä ja masentaviakin, joskin on myös hienoa havaita miten ay-liike kykenee palvelemaan niin jäseniään kuin yleisempää yhteiskunnallista tasa-arvoa myös vaikeissa olosuhteissa.

Kokouksen isäntämaa Romania tarjoaa monessa suhteessa mielenkiintoisen esimerkin leikkauspolitiikan yhteiskunnallisista seurauksista – sekä myös siitä miten ammattiyhdistysliike voi menettää yhteiskunnallisen merkityksensä. Maassa aloitettiin merkittävät julkisen sektorin saneeraukset jo muutamia vuosia sitten, selvästi ennen Kreikan kriisipaketteihin sidottuja toimenpidevaatimuksia. Maassa toteutettiin mm. 25% palkanalennukset julkisella sektorilla (15% leikkaus eläkkeisiin). Lakiin säädetty minimipalkka laahaa 150 eurossa, ja keskipalkat ovat pudonneet viidestäsadasta 350 euroon – leikkaustoimien ansiosta.

Romaniassa toteutettiin vuonna 2011 työmarkkinalakien uudistus, jonka myötä lähes kaikki kansallisen tason työehtosopimukset katosivat. Samalla yleissitovuudesta luovuttiin, viime vuodesta lähtien sopimusten piirissä ovat vain ne tahot, jotka ovat itse sopineet.  Sopimustaso on viety erittäin paikalliseksi, ja aloitteen sopimuksen laatimiseen on tultava työnantajalta. Neuvotteluvelvoite koskee vain yrityksiä, joissa on enemmän kuin 21 työntekijää. Tämä on johtanut palkkahajonnan nopeaan kasvuun: suurteollisuudessa palkat ovat nousseet nopeammin kuin aikaisemmassa, kollektiivisessa mallissa, mutta muualla palkkakehitys on ollut hidasta.

Liitot vastustivat leikkauksia ja sivuuttamistaan päätöksenteosta, mutta opetus oli karu. Kansa ei tullut kaduille, lakkoase ei toiminut. Romanialainen ammattiyhdistysliike oli muuttunut, jopa omien edustajiensa mukaan, 2000-luvun aikana kansanliikkeestä ”ylipainoisten kenraalien armeijaksi”, joka kadotti legitimiteettinsä omien jäsentensä silmissä. Ay-johtajat sotkeutuivat Romanian korruptoituneeseen politiikkaan ja liike-elämään, ja lopputuloksena oli koko liikkeen merkityksen mureneminen.

Mutta mikä on ollut liberalistisen talouskuurin lopputulos? Talouskasvu mataa toista vuotta. Romanian virallinen työttömyys on vain hieman yli 7%, mutta epäviralliset tiedot puhuvat lähes 20% työttömyydestä. Harmaa talous on valtaisa ongelma, arviot sen koosta vaihtelevat, mutta vähintään neljännes BKT:sta liikkuu verotuksen ulkopuolella. Maasta on EU-jäsenyyden myötä tullut nuoren ja koulutetun väestön nettoviejä. Työvoima on muutamassa vuodessa vähentynyt maastamuuton vuoksi kolmella miljoonalla hengellä. Tämä luo kovan paineen jo ennestään olemattomalle sosiaaliturva- ja eläkejärjestelmälle, sillä eläkkeellä olevan väestön määrä ylittää jo nyt maassa jäljellä olevan, työssä olevan työvoiman määrän. Työllisyysaste on muutosta huolimatta surkeat 58%.

Pahinta on kuitenkin silminnähtävä pettymys ja epätoivo joka purkautuu voimattomana turhautumisena. Pettymys oman maan poliittisiin toimijoihin on käsinkosketeltavaa. Kysyin avauspuheenvuoron käyttäneeltä ay-keskusjärjestö BNS:n puheenjohtajalta Dumitru Costinilta hänen näkemystään sosiaalisten uudistusten mahdollisuudesta Romaniassa liberalisoivat muutokset toteuttaneen oikeistohallituksen korvauduttua nuoren Victor Pontan johtamilla sosialidemokraateilla. Costinin vastaus oli paljonpuhuva: ”Olin mukana vuonna 1989 vallankumouksessa. Silloin uskoimme uuteen aikaan ja uudenlaiseen Romaniaan, kaikki oli mahdollista. Siitä tunteesta ei ole jäljellä enää mitään.”

Costin piti nykymuotoisen romanialaisen puoluepolitiikan mahdollisuuksia muuttaa yhteiskuntaa paremmaksi olemattomina ja että liiton tehtävänä on tehdä omasta organisaatiostaan tärkeä nimenomaan politiikassa toimiville yksilöille, ei puolueille. Ajatuksena on luoda liitosta painostusryhmä, joka vaikuttaa suoraan yksilöihin mm. julkaisemalla yksittäisiä edustajia koskevia ”name-and-shame”-listoja. Liitot ovat myös alkaneet uudistaa toimintatapojaan mm. luomalla sosiaalisia yrityksiä jotka työllistävät osatyökykyisiä ja syrjinnän kohteeksi joutuneita. Harvoihin ilonaiheisiin kuuluivat ay-liikkeen yrityshautomoista nousseet tarinat mm. bistron perustaneesta syrjitystä romaninaisesta joka oli kyennyt nostamaan koko yhteisönsä elintasoa ja arvostusta.

EU-jäsenyys on tuonut vapautta ja mahdollisuuksia. Mutta samalla se on avannut haavoja. 50-vuotias naisinsinööri totesi ”Ceaucescun ajan olleen paremman siinä mielessä, että vaikka oli köyhää, jokaisella oli tehtävä ja paikka yhteiskunnassa.” Ottaen huomioon toisen paikalla olleen, ikäiseni romanialaisen kouluttajan tarinat omasta lapsuudestaan jolloin sähköä oli kahdeksi tunniksi päivässä, läksyt luettiin kynttilänvalossa, televisioantenni käännettiin kohti Serbiaa laatusarjojen toivossa ja Cervantesin Don Quijote oli ainoa käännöskirja joka oli saatavilla, on pettymyksen oltava melkoinen.

Suomalaiselle osallistujalle koulutus tarjosi paljon ajateltavaa. Kenen etua palvelee, mikäli Etelä-Euroopan kriisimaiden kansalaiset ajetaan kehitysmaiden tasolle? Kasvun aikaansaaminen olisi köyhien maiden kannalta ensiarvoisen tärkeää, mutta liberalistinen kuuri ei vaikuta tuottavan tuloksia – uutta suuntaa tarvitaan. Ja miten tärkeää on yhteiskunnallisen luottamuksen olemassaolo. Poliittiset puolueet ja myös ay-liike voivat menettää sen lopulta yllättävän helposti – ja sen uudelleen rakentaminen on vaikeaa. Kun pettymys on riittävän syvä, palauttaminen voi olla lyhyellä aikavälillä jopa toivotonta.

Advertisement

Populist tide still rising high in Finland

julkaistu 23. 10.2012 brittiläisen ajatushautomon Policy Networkin kotisivuilla osana kuukausittaista State of the Left -sarjaa.

With municipal elections taking place in 3 weeks, the polls in Finland have seen the continuing rise of the True Finns party at the expense of almost all other parties. The True Finns are currently fighting for 3^rd place with the traditional municipal political force the Centre Party, right behind the main government parties, the rightist Kokoomus and the Social Democrats.

The gap has closed in the last few weeks, and in any case it seems unavoidable that the True Finns will almost triple their numbers on the municipal councils across the country. They have already made significant gains in presenting candidates in almost every municipality in Finland, exceeding even their own expectations.

If the final results end up as the polls currently suggest it will be a major change in the Finnish political landscape, resulting in a much more fragmented political system at the municipality level of governance. The future political outcome also remains a mystery, since the True Finn’s political line at the local level has much more to do with personalities than the actual policies of the party.

The leader of the party, Mr. Timo Soini, has declared these municipal elections as an elections on Europe and the euro crisis and Finland’s response to it. As absurd as this might sound, it has gained a certain ground as a symbolic issue. At the same time when the government is planning it’s much-criticized municipal reforms and public services in many municipalities are finding  themselves under funded, the message which states that Finnish peoples’ “hard-earned money” is being shipped to the Mediterranean in support of the faltering euro project, finds a willing audience. The euro crisis and the proposed antidotes are symbols and examples of an estranged political elite, far removed from normal citizens and their concerns.

The outcome of the upcoming municipal elections will thus surely have an influence on the national agenda. The main centre of attention will concern the fate of the municipal reforms presented by the six-party coalition government. True Finn gains might not endanger these reforms, since the other opposition party and the traditional flag-bearers of agrarian Finland, the Centre Party, are expected to fare especially poorly in these elections. This is because the True Finn candidate gains have been made primaril in their countryside strongholds.

Although the Centre Party has made opposing municipal reforms their only focus in the campaign, they have found it hard to be seen as a force capable of stopping the reforms altogether since the whole reform agenda was originally initiated during their long reign in power. The replacement of one opposing force with another will not make much difference if the government parties can keep their own ranks in order.

The likely True Finn surge will most probably not have very significant consequences on the already hard Finnish line on the euro crisis. Finnish Minister of Finance and Social Democratic Party chairwoman, Jutta Urpilainen has already stated before that Finland will not support the leveraging of the ESM and for the government to change their position, the issue would first have to pass the Finnish parliament.

As the election draws near no clear domestic “big” topic has yet emerged to take the attention away from the Europe .Unless such a big issues emerges to steal the limelight, this will, in all cases, work in favor of the True Finns since they represent the “natural pole” of this discussion.

But what is significant in all this is the result from one recent study which shows the Finnish public still sees Europe and the EU as important. A clear majority of citizens still favor both EU and euro membership. Their opinions have grown more critical towards the content of European policies, but they still see European cooperation as an important tool.

This provides an important lesson for political decision-makers. Finnish people do not, as a whole, wish to depart the European project. They now simply view the current state and direction of European cooperation through a more critical lense. This suggests that constructive criticism of the current content of EU policies has a possibility to attract support. At the program and action level, the Finnish Social Democrats would be in a best position to present such options, but these elections look like coming too early and too focused on the bail-out packages for this discussion to begin.

Jytkyä kuurnimassa

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 28.9.2012.

Kunnallisvaalien lähestyessä perussuomalaisten jo hiipunut kannatus on näyttänyt uudelleen elpymisen merkkejä. Selittäväksi tekijäksi noussee toisaalta eurokriisin pitkittyminen, mutta koko ”jytkyn” syntymiseen johtaneet tekijät ovat nekin edelleen olemassa.

Perussuomalaisten nousu ja vakiintuminen johtaa juurensa kolmeen tekijään. Ensinnäkin kysymys on epäluottamuksen ilmapiiristä yhteiskunnassa. Yhä suurempi osa niin politiikan agendasta kuin reunaehdoista tulee kansallisten rajojen tuolta puolen. Myös kansallisvaltion, edelleen kansalaisille läheisimmän ja tärkeimmän poliittisen yhteisön, suhteellinen voima tehdä ratkaisuja on kaventunut.

Syitä on monia. Taloudellinen globalisaatio on vahvistanut yritysten ja pääoman edustajien asemaa suhteessa niin palkansaajaliikkeeseen kuin valtioihin. Pääoman exit-optio, on sitten todellinen tai ei, on voimakas pelote ja rajoittaa talouspolitiikan mahdollisuuksia. Tietyt euroon ja eurooppalaiseen talouspolitiikkaan liittyvät säännöt tekevät raha- tai finanssipolitiikan harjoittamisesta vaikeaa.  Ja niin edelleen.

Yhtä kaikki, kansallinen valtio ja julkinen sektori ovat voimattomampia ratkaisemaan, vaurastumisestaan huolimatta, niitä ongelmia joita kansalaiset kokevat arjessaan. Tämä johtaa puolestaan epäluottamukseen instituutioita kohtaan. Instituutioepäluottamus tiivistyy elitistisinä pidettyihin poliittisiin johtajiin ja puolueisiin, joiden ei nähdä enää edustavan ”meitä” ja nousevan ”meistä”, vaan olevan itse itseään täydentävä politiikan ammattilaisten areena. Tähän oletettuun käsitykseen perussuomalainen viesti osuu ja uppoaa.

Jos epäluottamuksen kokemus politiikkaa tai yhteiskuntaa kohtaan on yksi selittävä tekijä, on toinen myös puolueen edustama linja. Vaikka perussuomalaisen lipun alle on kerääntynyt mitä kirjavin joukko uusnatseista ja rikollisista aina äärimarkkinaliberaaleihin voimiin asti, on puolueen pääasiallinen kuva sosiaalikonservatiivinen. Nämä arvot taas eivät ole olleet erityisen muodikkaita päämedioissa tai siellä, missä politiikan agendaa on asetettu, nuorten koulutettujen globalisaatiovoittajien toimesta.

Suomeen on kuin pikku hiljaa syntynyt tilanne, jossa miltei kaikkien keskeisten puolueiden näkyvimmät vaikuttajat nousevat korkeakoulutetuista kaupunkilaisista. Poliittisia eroja on, mutta taustat vastaavat paljolti toisiaan. Yhteistä on ollut myös pyrkimys kansainväliseen avautumiseen, myönteinen suhtautuminen EU:hun, liberaalit arvot sekä tietynlainen ”vihreys”.

Maassa on kuitenkin paljon ihmisiä, joille nämä arvot eivät ole itsestäänselvyyksiä ja jotka eivät tunnista itseään näistä ”menestyjistä”. Heille kyse on pikemminkin uhista, tai vähintäänkin asioista, jotka eivät ole heidän kannaltaan oleellisia.

Erityisesti tämä koskee keskustaa. Kepun irtoaminen sosiaalisista juuristaan ja siirryttyä tavoittelemaan sosiaaliliberaalien kaupunkilaisten ääniä avasi tien perussuomalaisten nousulle. ”Vahvan keskustan tietä” hahmotelleet, nyt jo takavasemmalle poistuneet oikeistokepulaiset pyrkivät luomaan keskustasta johtavan oikeistopuolueen Suomeen.

Toisin kävi, kokoomus täytti kyseisen ekologisen lokeron lähes täydellisesti, ja peruskannattajat vieraantuivat. Lopputulos näkyi eduskuntavaaleissa ja tulee näkymään kuntavaaleissa.

Työväenpuolueiden kannalta oleellista on ammattiyhdistysliikkeen piirissä tapahtuvan poliittisen toiminnan väheneminen sekä agendan muutos. Ei liene salaisuus, että myös sdp on menettänyt kannattajiaan perussuomalaisille. Kysymys kuuluu: miksi?

Ensinnä kyse on agendan muutoksesta. Niin kauan kuin politiikan keskeiset jakolinjat kulkivat ennen kaikkea sen suhteen mikä oli henkilön asema taloudellisessa tuotannossa, määrittyivät myös äänestysrajat sen mukaisesti. Nämä asiat myös koskivat kaikkia. Kun agendalle, erityisesti julkisuudessa, nousevat kysymykset kuten seksuaalivähemmistöjen oikeus adoptioon tai ympärileikkaukset, ei liene ihme, että moni katsoo politiikan siirtyneen käsittelemään asioita jotka ovat omalta kannalta täysin toisarvoisia.

Mutta miksi agenda sitten on mikä on? Talous ja tulonjako ovat monelta osin siirtyneet poliittisen keskustelun ulkopuolelle. Taloudesta toki puhutaan, mutta nyanssitasolla, vertaillaan kestävyysvajelaskelmia. Tulonjaostakin puhutaan, mutta siinä huomio keskittyy siihen kuinka paljon kukakin esittää jotakin tukea nostettavaksi.

Palkoista ja ensisijaisesta tulonjaosta markkinoilla, talouden ja työmarkkinoiden kovasta ja jokaista koskettavasta sisällöstä, puhuvatkin nykyisin eniten työmarkkinajärjestöt. Ne taas ovat monin paikoin tyhjentyneet politiikasta, etääntyneet siitä eivätkä kansalaiset enää näe kyseisten rakenteiden yhteyksiä poliittiseen toimintaan tai tiettyihin arvopohjiin. Seurauksena on tilanne, jossa liiton mies voi kyllä kannattaa ammattiliittonsa vaatimuksia palkkatason ja työolojen parantamisesta sekä kokea tämän hyvinkin puhuttelevaksi, mutta äänestää silti perussuomalaisia koska työmiehen asiat hoidetaan neuvotteluissa ja puoluepolitiikassa on kyse toisarvoisista arvokysymyksistä.

Tämä ilmiö, enemmän kuin moni muu, selittää mielestäni tilannetta, jossa palkansaajaäänestäjiä siirtyy perussuomalaisten tueksi. Ja mikäli työväenpuolueet, erityisesti sdp, haluavat tähän vastata, on sen uudelleen löydettävä yhteys työelämän arkitodellisuuteen työpaikoilla sekä nostettava esiin kaikkia koskettavat kysymykset työmarkkinoilla keskeiseksi osaksi omaa poliittista agendaansa.

Tämä ei tarkoita sen paremmin luopumista tärkeistä tavoitteista vaikkapa seksuaalivähemmistöjen tasa-arvon saralla. Eikä se tarkoita myöskään paluuta menneeseen tai linnoittautumista järjestöjen kantoihin. Vaan se tarkoittaa oleellisten peruskysymysten uudelleenpolitisointia ja niistä puhumista tavalla joka resonoi nykyaikaisen ihmisen oman elämän kanssa, kestäviä perusarvoja unohtamatta.

Tavoitteenasettelusta ja mahdollisuuksien taiteesta

kolumni julkaistu Demokraatissa 1.8.2012.

Perussuomalaisten nousu merkittäväksi poliittiseksi voimaksi käynnisti suomalaisessa politiikassa ilmiön, jota voisi kuvata yksinkertaisten totuuksien ajaksi. Viime eduskuntavaalien alla monissa yhteyksissä nousi esiin tarve puhua asioista ”kansan kielellä”. Esikuvaksi kielenkäytön osalta nousi nykyinen opposition ykkösjohtaja Soini, jonka sittemmin elähtäneitä lohkaisuja ja kiteytyksiä lähes ihailtiin ja katsottiin haasteeseen vastaamisen vaativan retoriikan kehittämistä myös vakiintuneemmilta poliittisilta voimilta.

Selkokielisyyden ja iskevyyden vaatimus on aina perusteltu ja on totta, ettei poliittisten toimijoiden tule piiloutua virkamies- tai sivistyssanajargonin taakse oraakkelin asemaa tavoitellen. Samaan aikaan on kuitenkin tärkeää varmistua siitä, etteivät poliittiset tavoitteet ala muuttua epätarkoituksenmukaisiksi siitä syystä, että etsitään kansaan menevää ilmausta esittää niitä.

Eräs verrattain yleinen tapa yksinkertaistaa monimutkaisia asioita on sitoutua ehdottomiin kantoihin koskien joitain symbolisiksi nostettuja yksityiskohtia laajoista kokonaisuuksista. Sosiaalietuuksien kehittämisessä on helppo tarrautua vaikkapa detaljiin lapsilisien ja toimeentulotuen välisestä suhteesta, vaikkei asia ole lainkaan yksinkertainen. Verojen osalta voi poimia esiin yhden veromuodon ja vastustaa (tai kannattaa) sen muuttamista ja jättää laajempi keskustelu verotuksen rakenteesta syrjään.

Miksi tästä asiasta keskusteleminen sitten on merkityksellistä? Ensinnäkin kyse on politiikkaa – ja poliitikkoja – kohtaan tunnetusta luottamuksesta. Puheiden pyörtäminen ehdottoman kannanoton jälkeen heikentää uskottavuutta. Kansaan menevällä heitolla voidaan herättää ihmisissä toive jonkin asian toteuttamisesta – jota ei kuitenkaan sitten toteuteta. Seurauksena on pettymyksen tunnetta ja luottamuspulaa.

Mikäli poliittinen eliitti tekee johtopäätöksen jonka mukaan kansalaisille ei voi tai kannata selittää laajoja kokonaisuuksia tai että heillä ei olisi kykyä ymmärtää niitä, ollaan demokratian kannalta kaltevalla pinnalla. Aidosti ”isänmaan asialla” oleva poliitikko luottaa myös ihmisiin ja heidän arvostelukykyynsä. Hän avaa ja perustelee laajat asiat selkeästi eikä sitoudu pelkkiin symboleihin. Järkipuhe ja kärsivällisyys lisäävät luottamusta.

Luottamuksen herättäminen ja vahvistaminen onkin parasta lääkettä populismia vastaan. Siksi on vältettävä tilanteita, joissa yksinkertaistettu viesti johtaa selittelyyn myöhemmässä vaiheessa. Konkreettisin ja helpoin tapa välttyä tältä on pitäytyä lupausten osalta päämäärissä ja lopputuloksissa, ei tehdä keinoista päämääriä itsessään. SDP:n tulee esimerkiksi tavoitella tasaisempaa tulonjakoa edistävää verotusta. Keinot itsessään ovat vähempimerkityksisiä lopullisen päämäärän ja tulosten rinnalla. Tärkeää on gini-käyrän muutos oikeaan suuntaan, ei se, tapahtuuko käänne tavalla joka sisältää tai ei sisällä esimerkiksi arvonlisäveron korotusta.

Tavoitteenasettelu joka tähtää päämääriin jättää tilaa väistämättömille kompromisseille ja on siten rehellisempää ja avoimempaa. Samalla se antaa arvon ihmisten omalle järjenkäytölle ja arvostelukyvylle. Mauno Koivisto totesi, ettei milloinkaan tule yliarvioida ihmisten kiinnostusta politiikkaan, muttei myöskään aliarvioida heidän kykyään ymmärtää sitä. Se, joka uskaltaa luottaa, voittaa.

Parempaan puolueeseen

SDP:n puoluekokous, joka järjestetään tulevan viikon torstaista lauantaihin, tekee merkittäviä päätöksiä. Käsittelyssä ovat laajat Eurooppa– ja demokratiaohjelmat, julkilausumat sekä yli kaksisataa aloitetta, jotka käsittelevät laajalti ajankohtaisia poliittisia teemoja. Samalla keskustelua riittänee erityisesti lähestyvistä kunnallisvaaleista, poliittisesta tilanteesta sekä puolueen kehittämisestä.

SDP:n säännöt eivät ole käsittelyssä tässä kokouksessa, vaikka aiheeseen liittyviä aloitteita onkin tehty. Onkin todennäköistä, että seuraava sääntöremontti toteutuu kahden vuoden päästä järjestettävässä puoluekokouksessa. Koska sääntöjä ja toimintatapoja on kuitenkin aiheellista valmistella huolella, tulee jo nyt aloittaa keskustelu muutosten suunnasta.

Itse näen, että mikäli puolue haluaa menestyä tulevaisuudessa, on sen kyettävä ennen kaikkea valtaistamaan ja voimauttamaan jäseniään nykyistä selvästi paremmin. Miksi ihmiset liittyvät puolueeseen? Vastaus on: vaikuttaakseen. Siten ainoa tapa saada ihmisiä motivoituneesti mukaan on avata heille vaikuttamisen kanavia. Muuten lupaus jää lunastamatta.

Osallistumisen helpottaminen, puhutteleva identiteetti, hyvä ja tarttuva viesti ja meininki ovat tärkeitä. Mutta aktiiveille niitä ei synny ilman sisältöä sekä todellista ja aitoa merkityksellisyyden tunnetta. Siksi kaiken ”pöhinän” takaa on löydettävä syvä arvotarina ja ohjelma, johon kaikki muu toiminta pohjaa ja johon se aina palaa.

Itse lähtisin kehittämään puoluetyötä muutamilla alla olevan kaltaisilla askelilla.

Poliittisen kulttuurin kehittäminen

Se, miten asioita tehdään on usein yhtä tärkeää kuin se mitä tehdään. Siksi kaikilla toiminnan tasoilla tulisi sopia -ja myös noudattaa- selkeitä toimintaperiaatteita. Minusta tähän ”huoneentauluun” voisivat kuulua:

• älyllinen rehellisyys
• avoimuus erilaisille mielipiteille
• demokratian kunnioittaminen ja edistäminen
• sitoutuminen oman toiminnan jatkuvaan kehittämiseen

Demokraattisessa yhteiskunnassa politiikan tehtävä on sovitella vastakkaisia näkemyksiä, arvoja ja luoda kompromisseja yhteisen hyvän toteuttamiseksi. Tätä tehtävää on uskallettava puolustaa myös julkisuudessa. Epäluottamusta politiikkaan, poliittiseen järjestelmään ja sen toimijoihin on korjattava puolustamalla demokraattista järjestelmää populismia ja lyhytnäköisyyttä vastaan.

SDP:n tulee sitoutua rehelliseen poliittiseen keskusteluun, rakentavuuteen ja avoimeen mielipiteenvaihtoon. Omat esitykset tulee perustella paitsi faktoilla, myös arvolähtöisesti. Puolueen tulee sitoutua toisia kunnioittavan ja rakentavan keskusteluilmapiirin luomiseen poliittisessa keskustelussa sekä edustamaan omaa linjaansa riippumatta siitä ollaanko  hallituksessa vai oppositiossa. Näkemyksiä voi toki aina vaihtaa, mutta muutos on perusteltava.

Yhteistyöhön kansalaisliikkeiden kanssa

Sosialidemokraattien voima on noussut laajasta kansanliikkeestä, johon on kuulunut paitsi puoluepoliittinen toiminta, myös osuustoiminta, kulttuuri, sosiaali-, terveys-, ja raittiusjärjestöt, urheilu ja liikunta, ja luonnollisesti ammattiyhdistysliike. Paljolti näiden voimien yhteistyönä on syntynyt nykymuotoinen suomalainen hyvinvointivaltio.

Monessa suhteessa puoluepolitiikan irtoaminen kansalaistoiminnasta on ollut seurausta poliittisesta menestyksestä. Monet työväenliikkeen omaehtoiset toiminnot on valtiollistettu. Tämä on kuitenkin siirtänyt puoluetta kansanliikkeestä valtionhoitoon erikoistuneeksi elimeksi ja yhteys ihmisiin on vähentynyt ja hapertunut. Ruohonjuuritason liikkeisiin, uudemmista liikkeistä puhumattakaan, on ollut vaikea löytää toimivaa yhteyttä.

Jotta sosialidemokratia voi säilyä laajana muutosvoimana yhteiskunnassa, on sen uudelleen avauduttava osaksi kansalaisyhteiskuntaa. SDP:n tulee toimia  läheisessä ja avoimessa vuorovaikutuksessa muun kansalaisyhteiskunnan kanssa sekä tarjottava järjestöille, verkostoille ja niiden aktiiveille toimiva kanava omien tavoitteidensa edistämiseen puoluetoiminnan ja poliittisen vaikuttamisen kautta.

Yhteistyö voi tapahtua puolueen ja järjestöjen välisenä vuorovaikutuksena sekä sen kautta, että puolueen toimintaan osallistuu muitakin kuin sen jäseniä sekä, ennen kaikkea, sen kautta että sosialidemokraattisen puolueen jäsenet osallistuvat muiden järjestöjen, verkostojen ja liikkeiden toimintaan.

Yhteiskunnallisen osaamisen vahvistaminen

Poliittisen puolueen jäsenten valtaistaminen tarkoittaa uudistuksia, joilla jäsenille annetaan entistä enemmän valtaa puolueessa. Vaikuttavan ja tehokkaan vallankäytön tueksi on luotava kanavat, joiden kautta jäsenet saavat tarvittavia valmiuksia ja edellytyksiä osallistua täysimääräisesti poliittiseen toimintaan. Siksi SDP:n on luotava, yhdessä yhteistyökumppaniensa kanssa, korkeatasoinen ja päämäärätietoinen poliittinen koulutusjärjestelmä. Sosialidemokraattisen poliittisen koulutuksen tavoitteena on ennen kaikkea antaa eväitä ja mahdollisuuksia oman poliittisen ajattelun kehittämiseen, kriittiseen medialukutaitoon sekä auttaa hahmottamaan monipuolista todellisuutta ja julkisuutta sosialidemokraattisesta arvopohjasta käsin, ei valmiiden totuuksien toitottaminen.

Koulutusta tulisi tarjota kaikille kiinnostuneille jäsenille. Se voisi jakaantua uusien jäsenten perusopintokokonaisuuksiin, jatko-opintoihin erilaisissa politiikan sisällöissä, vaali- ja järjestökoulutuksiin sekä syventäviin, vaativiin yhteiskunnallisiin opintoihin. Resurssien tarkoituksenmukaisen käytön varmistamiseksi puolueen tarjoaman, tai sen yhteistyössä järjestämän koulutuksen tulee keskittyä nimenomaan arvolähtöisiin kysymyksiin.

Jäsenten näkemykset poliittisen valmistelun pohjaksi

SDP:n tulisi entistä paremmin hyödyntää jäsentensä näkemyksiä ja laajaa tietämystä poliittisen valmistelun pohjana. Toisin sanoen joukkoistaa, antaa valtaa niille ihmisille, jotka ovat liittyneet motivaationaan vaikuttaa. Jäsenille on suunnattava säännöllisiä kyselyitä ja tiedusteluita heidän mielipiteidensä selvittämiseksi, sekä rakennettava ympäristöjä, jossa voidaan yhdessä työstää ja jakaa tietoa. Viestinnän on oltava jatkuvasti kaksisuuntaista. Tämä toiminta tukee paitsi poliittista suunnittelua, myös tutkimuksellisia tarpeita ja osallisuuden kasvattamista.

Verkkopohjaiset ratkaisut tarjoavat kustannustehokkaita välineitä tällaiseen työhön. Erilaisilla kyselyillä ja tiedusteluilla voitaisiin selvittää jäsenten toiveita esim. SDP:n vaalien kärkiteemoiksi. Tätä kautta voidaan vahvistaa jäsenten mahdollisuuksia päättää puolueen keskeisistä linjauksista myös puoluekokouskausien välillä. Jo olemassa olevaa puolueosastojen jatkuvaa aloiteoikeutta on kannustettava käyttämään aktiivisesti myös tässä yhteydessä.

Ohjelmatyön tulee rakentua suunnitelmallisesti ja tarjota mahdollisuudet osallistumiseen eri vaiheissa. Prosessi voi jakaantua kolmeen vaiheeseen, jossa alkuun laaditaan keskusteluasiakirja avoimine kysymyksineen ja perusteluineen, tämän pohjalta saadaan jäsenkunnalta evästys ohjelmaluonnoksen laadintaan, joka vuorostaan keskustelutetaan, sekä valmistella noilta pohjin valmis esitys demokraattisesti valittujen puolue-elinten päätöksiä varten.

Linjakysymyksiä jäsenten päätettäväksi

Keskeisimmistä linjakysymyksistä ratkaisut tekee puoluekokous. Kokousten välillä korkeinta valtaa käyttää puoluevaltuusto. Näiden lisäksi on lisättävä jäsenille suunnattuja linjaäänestyksiä. Tämänkaltaisiin äänestyksiin voidaan valmistella taustoitettuja vaihtoehtoja, joiden pohjalta järjestää tilaisuuksia, luentoja tai yhteistyötahojen kanssa erilaisia aineistoja kuten kirjallisuutta. Jäsenet voivat äänestää puolueen kannasta valmisteltujen vaihtoehtojen pohjalta.

Puolueen tuottaman tiedon ja tausta-aineistojen on oltava entistä vapaammin jäsenten käytössä. Tämän suuntaan on jo otettu hyviä askelia. Tämä on tärkeää, jotta  jäsenillä olisi mahdollisuus osallistua täysimääräisesti informoituna poliittisiin keskusteluihin omissa vaikuttamispiireissään.

Yhdessä politikan tekoon

SDP:n työryhmät ovat puoluehallituksen itselleen nimittämiä apuelimiä, joille voidaan delegoida poliittisten tavoitteiden valmisteluvastuita. Työryhmien kokoonpanosta päättää puoluehallitus. Nykymuodossaan ryhmätyössä on paljon hyvää, mutta paljon osaamista jää myös käyttämättä. Siksi ennen ryhmien nimittämistä on järjestettävä jäsenille mahdollisuus avoimeen hakuun ryhmien jäseneksi. Tämä toisi piileviä kykyjä ja tietoa entistä paremmin myös esiin.

Erityisesti niille ryhmille, joilla on yhtymäkohtia paikallispoliittisiin teemoihin kuten hyvinvointipalveluihin, voitaisiin luoda alueellisia verkostoja. Myös tätä työtä on jo käynnistelty, ja sitä tulee jatkaa. Näihin verkostoihin tulee kytkeä  paikalliset kunnalliset luottamushenkilöt sekä aiheesta innostuneet jäsenet. Samalla verkostot voisivat toimia alueellisina poliittisina ajatuspajoina ja vertaisryhminä luottamustoimissa oleville.

Uusia vaikuttamiskanavia kuntapolitiikkaan

Kuntauudistuksen yhteydessä SDP:n valtuusto- ja lautakuntaryhmien on vahvistettava jäsen- ja kansalaisyhteyksiään. Keskeiset valtuustossa käsiteltävät asiat tulee tuoda paikallisten jäsenten keskusteltavaksi ja linjattavaksi vaikkapa yhdistyksen kokoukseen tai muuhun avoimeen tilaisuuteen. SDP:n lautakuntaryhmät tulisi velvoittaa järjestämään säännöllisiä kuulemistilaisuuksia paikallisille puolueen jäsenille sekä muille kansalaisille, jotka haluavat vaikuttaa lautakuntien käsittelemiin asioihin sekä nostaa uusia asioita esille.

Puolueen tarjoamien digitaaliset viestintä-, ryhmätyö- ja kyselypalveluiden tulee olla myös paikallistoimijoiden käytössä heidän omia projektejaan silmällä pitäen. Tässäkin suhteessa ollaan jo hyvällä alulla. Kuntatasolla on kyettävä luomaan paikallisiin olosuhteisiin soveltuvia ”kuntaklinikoita”, joissa pyritään suoraan ja neuvottelevaan vuorovaikutukseen kansalaisten kanssa paikallisten asioiden läpikäyntiä varten.

Jäsenäänestysten käyttö

SDP:n jäsenillä on oltava suora oikeus ottaa kantaa puolueen puheenjohtajaan ja pääministeriehdokkaaseen neuvoa-antavalla jäsenäänestyksellä. Kannanottomahdollisuus näihin keskeisimpiin johtotehtäviin siirtää huomattavan määrän valtaa rivijäsenille sekä luo merkittävän kannustimen puoluejäsenyyteen. Liity SDP:hen – valitse pääministeri.

Jäsenäänestystä tulee käyttää harkiten. Eräs vaihtoehto voisi olla, että äänestys järjestetään, jos jokin ehdokas saa taakseen esimerkiksi kolme piiriä, tai sovittavan määrän puolueen äänioikeutettujen jäsenten allekirjoituksia.

Kansalaiset mukaan ehdokasvalintoihin

Politiikan lähemmäksi tavallisia ihmisiä tuomisessa voisi kokeilla myös uudenlaisia menetelmiä tuoda ehdokkaita tutuksi. Eräs vaihtoehto olisi avata nyt jäsenille varattua vaalien ehdokasasettelua myös kansalaisille. Osa SDP:n kunnallisvaaliehdokkaista voitaisiin esimerkiksi valita alueellisten kansanäänestysten avulla. Tällaisessa mallissa puolue asettaa tietyltä alueelta tietyn määrän ehdokkaita ja avaa alueen asukkaille mahdollisuuden valita puolueen kyseiseltä alueelta asettama ehdokas.

Tässä yhteydessä on huomioitava, että SDP:n nykyinen tapa valita ehdokkaansa on muihin puolueisiin nähden suorastaan yltiödemokraattinen. Helsingissä sata ehdokasta valittiin jäsenäänestyksellä, toisin kuin vaikka vihreissä tai Kokoomuksessa, jossa pikku piiri suhmuroi mieleisensä listan. Tässä kohdassa voitaisiin kuitenkin ottaa vielä yksi loikka eteenpäin, varsinkin kun jäsenten painoarvoa omien johtajien valinnassa korostettaisiin entisestään jäsenäänestysoikeudella.

Valheen lyhyet jäljet

Viime päivinä RKP:n puheenjohtaja ja puolustusministeri Stefan Wallin on ollut rumputulen kohteena. Wallin joutui lopulta vastahakoisesti myöntämään vaikuttaneensa Dragsvikin varuskunnan säilyttämiseen. Tätä ennen hän on julkisuudessa vakuuttanut, ettei millään muotoa ole toiminut tällä tavalla.

Tapaus on paitsi kaikin puolin nolo, myös asettaa ministerin uskottavuuden ja luotettavuuden vähintäänkin kyseenalaiseksi. Hänen toimintansa on myös nolannut koko hallituksen, erityisesti pääministerin. Pääministeri Katainen on julkisuudessa tukenut Wallinia ja kertonut uudistuksen pohjanneen ainoastaan puolustushallinnon omiin näkemyksiin. Sittemmin on käynyt ilmi, että Wallin on joko sumuttanut myös Kataista, tai sitten myös pääministeri puhui vastoin parempaa tietoaan. Lopputuloksena koko merkittävä uudistus, joka on osa puolustusvoimien toiminnan uudistamista ja liittyy myös valtiontalouden tasapainotukseen, on joutumassa kyseenalaiseksi.

Itse päätöksestä ei ole kyse. Lienee luonnollista, että kielipuolueen puheenjohtaja pitää viimeiseen asti kiinni ruotsinkielisille tärkeästä varuskunnasta. Kaikki muu olisi ollut poliittista itsemurhaa. Poliittisesti myös saa ja pitää vaikuttaa. Dragsvikin osalta Wallin toi mukaan oman näkökulmansa ja käytti hänelle suotua valtaa. Se, ettei vallankäytöllä ollut mitään tekemistä arvojen tai maanpuolustuksen kanssa, vaan kyse oli kylmästä kielipoliittisesta intressistä, ei sekään ole suoranaisesti väärin. Sen relevanttiudesta ja tuolta perusteelta toimimisesta voi olla eri mieltä, mutta siinä ei ole sinällään mitään tuomittavaa.

Se, mistä sen sijaan pitää keskustella on se, että valtioneuvoston jäsen Wallin on valehdellut kirkkain silmin eduskunnalle, tiedotusvälineille ja kansalaisille. Hän myös jatkaa kyseenalaista toimintaansa saivartelemalla termeillä sekä vetoamalla ”perusoikeuksiin” sekä siitä mikä on kielipolitiikkaa ja mikä ei. Fakta on kuitenkin se, ettei ruotsinkielisen varuskunnan olemassaolo ole millään tavalla vaikkapa hänen itsensä käyttämiin vammaisten yhdenvertaisiin ihmisoikeuksiin verrattava perusoikeus. Vertaus on monella tapaa jopa loukkaava. Tämän lisäksi edes nykymuotoisessa laissa ei taata varuskuntaa, vaan ruotsinkielinen joukko-osasto.

Suomalaisen politiikan ja demokratian alennustila liittyy nimenomaan luottamuspulaan. Perussuomalaisten nousu ei kumpua maahanmuuttokysymyksistä tai edes euron ongelmista tai tukipaketeista. Se kumpuaa siitä kansalaisten tunteesta, etteivät poliitikot itse kunnioita luomiaan sääntöjä, että yhteiskunnallinen eliitti puhuu yhtä ja tekee toista, että ihmisten selän takana vehkeillään ja että heille valehdellaan.

Juuri tästä synkästä pohjavirrasta Wallinin toiminta on kotoisin ja juuri siksi se on törkeydessään niin vahingollinen. Myös ikävät asiat tulisi kertoa suoraan ja rehellisesti, motiivit avaten. Valheesta kiinni jääminen on huomattavasti paljon pahempi kuin ruman sanan sanominen niin kuin se on.

Kuvalähde Wikipedia.

Politiikkaa puolustamaan!

Kolumni julkaistu Demokraatissa 15.3.2012.

Suomalainen demokratia on ongelmissa. Tämä näkyy paitsi alhaisina äänestysprosentteina vaaleissa, myös yleisenä arvostuksen puutteena politiikkaa, puolueita ja päätöksentekijöitä kohtaan.

Miten tähän on tultu? Sosiologisemmat selitykset lähtevät puolueiden etääntymisestä kansalaisyhteiskunnasta sekä identiteettien murroksesta. Vahvempien luokkaidentiteettien yhteiskunnassa puoluepolitiikka oli läsnä kaikessa elämässä, urheilu- tai näyttämöharrastuksista työpaikoille.

Sittemmin sosiaalisen taustan vaikutus on heikentynyt ja puoluepoliittinen vaikuttaminen eriytynyt omaksi lokerokseen laajemmasta kansalaistoiminnasta. Samalla siitä on tullut harvojen aktiviteetti. Koska harvempi tuntee enää politiikassa toimivia, syntyy käsitys politiikassa toimivasta ”eliitistä”.  Puoluetoimintaan osallistuminen alkaa näyttäytyä pikemminkin uravalinnalta kuin osalta jokapäiväistä elämää. Seurauksena on etäisyyden kasvaminen ja luottamuksen hapertuminen; edustavatko ”he” ”meitä”? Koko viime vaalikauden vellonut vaalirahakohu toimi eräänlaisena esimerkkinä koetun epäluulon aiheellisuudesta.

Edellä kuvattu ei ole koko totuus. On mietittävä kuinka paljon poliitikot itse, ja ennen kaikkea media, ovat vaikuttaneet puoluetoiminnan arvonlaskuun ja mitä siitä voi pahimmillaan seurata.

Politiikka on lopulta paitsi valtakamppailua, myös neuvotteluita, kompromisseja sekä ennen kaikkea konfliktien ratkomista keskusteluin. Siksi poliittinen työ onkin paljon vaativampaa kuin mitä mediaa seuraamalla voisi kuvitella.

Yksinkertaistaminen näkyy kuitenkin myös poliitikkojen omissa toimissa, erityisesti negatiivisessa kampanjoinnissa tai puolueiden siirtyessä oppositioon. Rakentavuus katoaa ja vallassa olijoita syytetään väärinteosta, valehtelusta, milloin mistäkin. Tällä voi saada muutaman irtopisteen, mutta samalla yleisen eripuran ja epäluulon kylväminen laskee luottamusta koko järjestelmään. Kaiken vastustaminen vain vastustamisen vuoksi peittää politiikan todellisuuden, monitahoisuuden ja monimutkaisuuden, näkyvistä ja antaa yksinkertaistetun ja epätotuudenmukaisen kuvan, leimaten paitsi leimatut, myös leimaajat.

Kaupallisin perustein toimiva media pahentaa tilannetta. Suomalaisen mediakentän saastuttanut sensaatiohakuisuus johtaa konfliktien lietsontaan, mutkien suoriksi vetämiseen sekä tilanteisiin, jossa media ei tarjoa foorumia poliittisten mielipiteiden vaihtoon, vaan ottaa roolin hyökkäyksessä koko poliittista järjestelmää kohtaan. Uutiset rakennetaan henkilöistä, pitkäjänteisistä poliittisista valinnoista ei kerrota, tai ainakaan niiden toteutumisesta ei raportoida.

Poliittista kulttuuria onkin muutettava ja demokratiaa puolustettava. Poliitikkojen tulisi yli puoluerajojen sitoutua entistä rakentavampaan keskusteluun ja toistensa kunnioittamiseen. Liioittelusta, mustamaalauksesta, pelottelusta ja tahallisesta väärinymmärtämisestä on irtauduttava. Eroja löytyy siitä huolimatta kyllä. Samaten puolueiden tulisi kyetä edustamaan samaa linjaa niin oppositiossa kuin hallituksessa. Myös median olisi tunnettava vastuunsa ja tarkasteltava itseään kriittisesti. Halveksunnan kulttuuri on aika murtaa myös tuosta suunnasta.

Epäluottamus puolueisiin ja poliitikkoihin koituu pitkällä tähtäimellä koko demokraattisen järjestelmän tappioksi. Demokratia heikkenee paitsi laadullisesti, myös joutuu uhatuksi populistien ja epädemokraattisten voimien taholta. Kansanvallan nimissä puolueaktiivien – demokratian sotureiden- tulisi keskittyä rakentamaan ennen muuta luottamusta, katkeruuden kylvön sijaan.

Jos olisin opiskelijapoliitikko

Sain alkuviikosta ilon ja kunnian vierailla Suomen ylioppilaskuntien liiton avausseminaarissa Riihimäellä alustamassa poliittiseen toimintaan vaikuttamisesta sekä kunnallisvaalien merkityksestä. Tilaisuus oli monella tapaa miellyttävä ja henki hyvä. Tästä inspiroituneena jäin miettimään taannoisia omia opiskelijapolitiikka-aikoja sekä sitä, mitä ajatuksia toiminnan kehittämisestä olisi nyt, muutamia vuosia vanhemmin ja poliittisesti kokeneemmin silmin.

SYL on tällä hetkellä Suomen parhaiten organisoituja lobbausorganisaatioita. Se tekee myös tärkeää kansalaisjärjestötyötä ja paikallisilla ylioppilaskunnilla on merkittävä rooli alueidensa järjestö-, kulttuuri- ym. elämässä, mutta mielestäni erityiset edistysaskeleet on viimeisten vuosien aikana otettu edunvalvonnassa suhteessa julkiseen mielipiteeseen sekä poliittisiin päättäjiin. SYL:on kohdalla tätä toki helpottaa huomattavasti se, että järjestön kautta on kulkenut erittäin merkittävä määrä kaikkien puolueiden keskeisiä vaikuttajia, mutta suurin merkitys on asiansa osaavilla ihmisillä, tehokkaalla yhteydenpidolla sekä monipuolisilla tempauksilla.

Viime hallitusneuvottelut olivat hyvä esimerkki hyvin hoidetusta kampanjoinnista. Kun Säätytalolla sovittiin hallitusohjelmasta, aktiivisimmin paikalla avaamassa omaa agendaansa, saamassa tavoitteilleen ja järjestöilleen huomattavaa medianäkyvyyttä, antamassa taustoitusta ja omia näkökulmiaan niin neuvottelijoille kuin medialle olivat opiskelijajärjestöt. Huomionarvoista oli myös yhteistoiminta, paikalla olivat kaikki keskeiset järjestöt, ammattiin opiskelevista ammattikorkeakouluopiskelijoiden kautta maistereihin. Tuloksena, tasapainotusbudjetin oloissa, oli päätavoitteen eli opintotuen indeksisidonnaisuuden kirjaaminen hallitusohjelmaan. Samaan aikaan monet muut edunvalvontatahot, joiden asiat olivat merkittävällä tavalla pöydässä, luottivat perinteiseen kabinettivaikuttamiseen. Tämä ei nykyoloissa enää riitä, vaan syytä on myös painostaa julkisuuden kautta. Tässä opiskelijat ovat  askelkaupalla edellä muita toimijoita.

Hyvästä perusosaamisesta huolimatta omaa toimintaa voi aina kehittää. Opiskelijoiden, kuten monien muidenkin järjestöjen kohdalla, tarve liittyy ennen muuta omien jäsenten aktivoimiseen. Opiskelijat saavat kyllä liikkeelle myös suuria määriä ihmisiä mielenosoituksiinsa, mutta tämä vaatii aina erikseen huomattavan organisaation rakentamista. Välittömässä valmiudessa olevaa kaaderia on vain vähän, ja usein”tempauksiin” osallistuvat lähinnä opiskelijapoliitikot ja yo-kuntien työntekijät. Siksi yo-kuntien tulisi panostaa huomattavasti enemmän riviopiskelijoiden järjestäytymiseen. Järjestäytyminen on eri asia kuin jäsenyys, jonka suhteen ylioppilaskunnilla ei ole ongelmia. Järjestäytyminen tarkoittaa jatkuvaa läsnäoloa kampuksilla, opiskelijoiden muistuttamista ylioppilasliikkeen tavoitteista, niiden merkityksestä sekä joukkovoiman tarpeesta. Tarvitaan lisää aktiivisia ja tiedostavia riviopiskelijoita, jotka pitävät yo-kunnan ja SYL:on tavoitteita merkityksellisinä ja ovat valmiita olemaan jatkuvassa yhteydessä päättäjiin sekä tulemaan apuun kun ”pilliin puhalletaan”.

Poliittista osaamista ja tavoitteiden valmistelu- ja taustoituskykyä opiskelijoilta löytyy. Tämän osoittaa mm. tuore työurajulkaisu, jonka soisi kuluvan monissa käsissä. Sen sijaan oikeudellista osaamista järjestöissä ei juurikaan ole. Tätä kuitenkin tarvittaisiin, sillä usein erityisesti jäsenten kohtaamat ongelmat ovat oikeudellisia, ja lakipykälien tuntemus sekä senmukainen osaaminen edesauttaisi huomattavasti poliittisten tavoitteiden muokkaamista valmiiksi lakiesityksiksi jne. Puhumattakaan pelotevaikutuksesta. Opiskelijoiden kohtaama kyykytys tai oikeusturvarikkomukset oppilaitosten taholta vähentyisivät jo pelkästä tiedosta, että heidän edunvalvontajärjestöllään olisi tarjolla tämänkaltaisia tapauksia varten jäsenille maksutonta, ammattimaista oikeusapua. Monet ammattijärjestöt ajavat tavoitteitaan menestyksekkäästi myös oikeuden ratkaisujen kautta, miksi opiskelijat eivät voisi tehdä samoin?

Myös uusia kumppaneita tulee hakea ennakkoluulottomasti. Yksi turhan vähän käytetty suunta on SAK-lainen ammattiyhdistysliike. Opiskelijoiden enemmistö tekee työtä usein mm. yksityisillä palvelualoilla opintojensa aikana. Tämä tarjoaa luonnollisen kentän mm. SYL:on ja Palvelualojen ammattiliitto PAMin väliselle yhteistyölle vaikkapa työelämän kehittämisessä, järjestäytymisen ja yhteiskunnallisen aktivoimisen tarpeessa jne. Myös opintotuen korotustavoitteet voisivat hyvinkin löytää vaikutusvaltaista tukea tältä samalta suunnalta. Riittämätön opintotuki, joka ajaa opiskelijat opintojensa parista ekstraamaan ravintoloihin tai kauppoihin vaikeuttaa näistä työpaikoista riippuvaisten ja alalla vakituisesti toimivien osa-aikatyöntekijöiden mahdollisuuksia saada toimeentulon  kannalta riittävä määrä työtunteja. Tässä asiassa edistys edistyy joinakin vuosina, joinakin taas ottaa takapakkia. Tulevaisuudessa näyttäisi olevan odotettavissa parempaa.

Kuten monet muutkin edunvalvontajärjestöt, myös opiskelijaliikekin on omassa työssään usein liian Helsinki-keskeinen. Oma poliittinen työ, ja viimeksi presidentinvaalit, osoittivat, että vaikka pääkaupungissa tapahtuu, sosiaalinen media on täynnä kommentteja ja pöhinä on valtaisa, tarvitaan näkyvyyttä myös Kehä IIIn ulkopuolella ja hyvinkin perinteisissä medioissa. Alueellisille kansanedustajille tärkein media on oman maakunnan ykköslehti (joka Suomessa tarkoittaa ainoaa merkittävää alueellista lehteä, valtava tiedonvälityksellinen epäkohta ja suomalaisen demokratian ongelma, by the way), jonka mielipidepalstat luetaan Hesaria tarkemmin. Paikallislehdissä mielipidekirjoituksia saa läpi hiljaisempina aikoina helposti. Tässä työssä on kyse nimenomaan laaja-alaisesta agendan muokkaamisesta, joka on poliittisen vaikuttamisen kovinta valuuttaa. Vaikutelma asiasta, joka puhuttaa Hangosta Petsamoon, pieniltä paikkakunnilta suurempiin, omaa merkittävää poliittista painoarvoa, ja se on vaikeammin sivuutettavissa vaikkapa ”elitistisenä”.

Edellä mainitut parannukset luonnollisesti maksavat. Mutta millä muulla järjestöllä olisi mahdollisuus vahvistaa resurssipohjaansa yhtä helposti kuin ylioppilaskunnilla ja niiden yhteisellä edunvalvontajärjestöllä? Yo-kuntia koskee automaatiojäsenyys. Toisin sanoen maksu voidaan asettaa omalla päätöksellä. Keskustelu siitä, onko automaatiojäsenyys ylipäätään kestävällä pohjalla ei liity tähän, vaan on erillinen kysymys. Kun elämme oloissa, joissa jäseneksi on liityttävä mikäli mielii yliopisto-opintoja suorittaa, antaa tämä tilaa resurssien keruun tehostamiselle mikäli asialle saadaan edustajistovaaleissa mandaatti.

Nykyiset yo-kuntien jäsenmaksut liikkuvat noin sadan euron kieppeillä (esim. TYY 90EUR, ISYY 104 EUR). Maksun suuruus suhteessa saatuihin etuihin on nykyisellään mitätön. Maksuton tutkinnon suorittamisoikeus, joka on käytännössä rajaton niin kestoltaan kuin laajuudeltaan, ateriaedut, oma kaista terveydenhuollossa, matka-alennukset julkisissa kulkuvälineissä, edunvalvontapalvelut, kulttuuripalvelut, lukuisat opiskelija-alennukset… Lista on loputon. Tämän maksun korottaminen vaikkapa keskimäärin 150 euroon/jäsen/vuosi, toisi ylioppilasliikkeen yhteiseen kassavirtaan miljoonia euroja.Tämä resurssi voitaisiin jakaa esimerkinomaisesti karkeasti puoliksi, puolet paikallistoiminnan vahvistamiseen nimenomaan järjestöllisen tietämyksen ja valmiuden nostamiseksi, toinen puoli asiantuntija- ja valmisteluorganisaation vahvistamiseen.

Yksittäisen opiskelijan kukkarossa esimerkkinä mainittu 50 euroa lisää tuntuu kerralla suurelta, mutta jaettuna vuodelle se tarkoittaisi yhtä baarissa nautittua tuoppia vähemmän kuukautta kohti. Samalla se kuitenkin toisi tarvittavat resurssit edunvalvonnan nostamiselle aivan uudelle tasolle. On oletettavaa, että saavutettu hyöty mm. parantuvien etujen ja vahvistuvien oikeuksien kautta olisi melkoisesti kyseistä tuoppia suurempi jo lyhyelläkin aikavälillä. Matalaotsaiset ”opiskelijan edun valvojat” edustajistoissa, jotka vastustivat jokaista 50 sentin korotusta jäsenmaksuun (ja jotka omana Tamy-aikana löytyivät lähinnä oikeiston ja sen bulvaanien riveistä) olisivat helposti säkitettävissä järkiargumentein, mikäli visio on selkeä ja poliittista tahtoa löytyy.

Toisin sanoen: maksuun korotus, tulovirran ohjaus erityisesti oikeudellisen osaamisen vahvistamiseen ja järjestäytymiseen, lisää yhteistyökumppaneita uusilta suunnilta sekä paikallisuuden parempi haltuunotto. Tällä tavalla luodaan jo nyt vaikutusvaltaisesta järjestöstä Suomen pelottavimpiin kuuluva vaikuttajaorganisaatio. Ideaa saa vapaasti käyttää.