Työn vai tekijöiden puutetta?

kolumni Kaarina-lehdessä 15.1.2014.

kaarinalehtiJulkisuudessa käytävä keskustelu työurien pidentämisestä sekä erityisesti eläkeiän nostamisesta vilkastunee jälleen hallituksen kevään kehysriihen lähestyessä. Perusteet ovat vanhat tutut, ja sinällään paikkansa pitävät: suomalaiset ikääntyvät, työikäisen työvoiman määrä kääntyy laskuun ja julkinen talous on kovilla. Tämän vuoksi työuria on pidennettävä.

Tavoite on oikea ja tärkeä, ja sen eteen on tehtävä kaikki mahdollinen. Silti keskustelussa ilmenevä näkemys, jonka mukaan kyse on vain työvoiman tarjonnasta, on ihmeellisen vajavainen. Samaan aikaan kun haluamme yhä useamman työssä olevan jatkavan työuraansa entistä pidempään, emme laisinkaan murehdi samalla mittasuhteella niistä sadoista tuhansista suomalaisista jotka ovat ilman työtä tai pätkätöissä joista saadulla tulolla ei elä.

Eläkeiän mahdollisesta nostosta sopivat työmarkkinajärjestöt osana laajempaa eläkeratkaisua. Tältä toimelta olisi kuitenkin jopa sen toteutuessa turha odottaa suuria apuja julkisen talouden tilaan. Kun suomalaisessa työttömyydessä on kyse ennen kaikkea työn puutteesta ja työkyvyttömyydestä, on kysyttävä kumpaan näistä eläkeiän nosto tarjoaa ratkaisun? Ei kumpaankaan.

Hyvinvoinnin turvaaminen on kiinni ennen kaikkea siitä, että mahdollisimman moni on työssä. Siksi julkisen keskustelun, ja valtion sekä työmarkkinajärjestöjen toimintojen myös eläkkeiden turvaamisen osalta tulisi panostaa työttömyyden painamiseen mahdollisimman alas sekä työllisyyden nostoon. Työn tarjonnastahan meillä ei lukumääräisesti ole nytkään pulaa, Tilastokeskuksen mukaan työvoimaansa tarjoaa tälläkin hetkellä yli 200 000 suomalaista. Sen sijaan työn kysyntä, tarjolla olevien työpaikkojen määrä, on ongelma.

Jotta hyvinvointivaltion taloudellinen kestävyys voidaan taata myös tuleville sukupolville, on tärkeää tunnistaa haaste oikein. Kevään keskusteluissa kannattaakin katsoa kuka puhuu aidasta ja kuka aidan seipäästä.

Mainokset

Eläke(ikä)keskustelun sosioekonominen näkökulma

julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 16.1.2013. 

Viime päivinä mm. SAK on saanut kritiikkiä, koska Helsingin Sanomat uutisoi sen kieltäytyneen neuvottelemasta eläkeiän nostosta tulevalla työmarkkinakierroksella. Asia onnistuttiin erityisesti (puna)vihertävissä piireissä lukemaan ”nuorten kurittamisena” ja ”juoksuhautoihin jumittumisena”, vaikka kysymys oli siitä, että eläkkeistä ja -iästä keskustellaan erikseen osana jo sovittua, vuoteen 2017 tähtäävää kokonaisratkaisua. Samalla kuohunta osoitti sen, etteivät nämä sukupolvisoturit olleet vieläkään ymmärtäneet mistä eläkeikäkeskustelussa oikeastaan on kyse, vaan porvarillis-yläluokkainen totuus asiasta on näissä piireissä otettu melkoisen annettuna.

Arviot niin sanotun ”eläkepommin” kustannuksista sekä sen aiheuttamista seurauksista eläkejärjestelmälle vaihtelevat. Yleisimmin kuitenkin järjestelmää pidetään, myös tulevien sukupolvien osalta, verrattain hyvänä ja toimivana. Työeläkemaksuissa on toki selkeää korotuspainetta, muttei kohtuutonta. Mahdolliset haasteet julkiselle taloudelle eivät siis niinkään tule eläkkeistä, vaan ennen kaikkea työttömyyden myötä menetetyistä tuloista sekä hoivamenojen kasvusta. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö eläkemenoissakin tulisi pyrkiä vahvistuvaan kestävyyteen tästä huolimatta, mutta se on silti oleellista, kun puhutaan muodollisesta eläkeiästä.

Viimeisimpänä Suomen työeläkejärjestelmän tilaa arvioivat Eläketurvakeskuksen pyynnöstä brittiläiset professorit, havaiten sen monella tapaa hyväksi. Professorien tekemä työ toi kuitenkin myös aidosti mielenkiintoisia ja uudenlaisia ajatuksia siihen, miten sosioekonominen oikeudenmukaisuus voisi toimia suomalaisessa eläkejärjestelmässä nykyistä paremmin. Yksi ajatus koski nopeampaa karttumaa työuran alussa, joka kannustaisi nopeampaan siirtymiseen työelämään. Samalla se vähentäisi eriarvoisuutta, joka liittyy työuran loppupään kuormittavuuteen. Nykyinen järjestelmä palkitsee, edelleen, niitä, joiden ansiot ovat  työuran loppupäässä suurimmillaan ja joiden terveys antaa myöden työelämässä jatkamiseen.

Tämä havainto liittyykin mielenkiintoisella tavalla eläkeiästä käytävään keskusteluun. Toisin kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä, Suomessa ei tälläkään hetkellä ole pakko jäädä eläkkeelle 63-vuotiaana. Ihmiset voivat, ja yhä useampi myös jää mikäli töitä on, eläkkeelle tätä myöhemmin. Superkarttumat työuran loppuun on rakennettu juuri siksi, että tätä tapahtuisi enemmän ja elinaikakerroin pitää nuorempien sukupolvien osalta liiankin hyvin huolen taloudellisista kannusteista jatkaa työssä.

Koska työurien pidentämisen tarpeesta ollaan yhtä mieltä, katse tuleekin kiinnittää niihin ihmisiin, jotka eivät, syystä tai toisesta, saavuta edes 63 vuoden rajaa, tai sitten jäävät pois työelämästä heti 63 vuotta täytettyään. Eläkeiän alarajan nostaminen 65 vuoteen tai yli vaikuttaisi nimenomaan heidän asemaansa. Niiden ihmisten, jotka jo nyt jatkavat yli alarajan, asemaanhan nostolla ei olisi mitään merkitystä. He, keitä muutos kohtaisi, ovat keskivertoa useammin a) matalasti koulutettuja, b) määriteltyjä osin tai täysin työkyvyttömiksi tai c) työttömiä. Samalla he ovat useimmiten pienituloisia ja toimineet fyysisessä työssä kuten hoiva-alalla, rakennuksilla, kuljetuspuolella, turvallisuusalan tehtävissä tai muilla yksityisillä palvelualoilla.

Pienituloisuus korreloi vahvasti keskimääräisen eliniän odotteen kanssa. Pienituloinen, useimmiten siis matalasti koulutettu ja fyysisessä työssä työuransa tehnyt ihminen kuolee keskimäärin selkeästi nuorempana. Eläkeiän noston koskiessa nimenomaan näitä ihmisiä, on kyse heidän terveiden eläkevuosiensa määrästä. Iän nosto, ilman merkittäviä toimia terveyspolitiikassa ja työhyvinvoinnissa, vähentää niitä vuosia jolloin nämä ihmiset voisivat nauttia eläkkeellä olostaan. Edelleen: nämä samat ryhmät, joiden asemaan nosto vaikuttaa ovat jo nyt keskimääräistä useammin työttöminä tai ajautuneet työkyvyttömyyteen. Toisin sanoen työtä ei saa tai voi tehdä, vaikka olisi halua.

Tätä taustaa vasten voidaankin kysyä se oleellisin kysymys: kuinka monta uutta työpaikkaa eläkeiän nosto loisi, tai kuinka monta säilyttäisi? Tai kuinka paljon sen odotetaan vähentävän tuki- ja liikuntaelinsairauksiin sairastumista työpaikalla, tai karsivan mielenterveysongelmia jotka aiheuttavat aikaista poistumista työelämästä?

Edellä mainittua taustaa  vasten onkin vaikea nähdä, että kukaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta kannattava ihminen kovinkaan kevein mielin ilmoittaisi kannattavansa tuosta noin vain mekaanista eläkeiän nostoa. On varmasti totta, että rajan nosto pitäisi työvoimassa jonkin verran hyväkuntoista ja työkykyistä väkeä vuoden-pari pidempään, mutta tämän kolikon kääntöpuoli on monen työssään sairastuneen tai uupuneen tilanteen heikkeneminen edelleen. Järkevää olisikin etsiä tätä kaavamaista nostoa joustavampia ja moniulotteisempia keinoja työurien pidentämiseen; kohteena paitsi ikääntyvät, myös muut työtä tekevät.

Ikäkeskustelu onkin ollut erityisen haitallinen juuri siksi, että se on ohjannut periaatteessa hyvää tarkoittavienkin ihmisten huomion pois olennaisista kysymyksistä. Ikärajasta kannattaa keskustella ja arvioida sitä siinä vaiheessa kun a) sosioekonomista epätasa-arvoa on kyetään vähentämään siten ettei kaavamainen nosto tarkoita käytännössä valmiiksi heikompiosaisten ryhmien kyykytystä, b) ikääntyville työntekijöille on tarjolla työtä jota he pystyvät tekemään ja b) työkyvyttömyyttä ja työuran aikaisia pitkiä poissaoloja työelämästä on olennaisesti vähennetty. Ikärajaa voitaisiin ehkä myös tarkastella yksilökohtaisesti joustaen, pitkän työuran tehneille, työkykyään menettäneille voitaisiin mahdollistaa osittainen vanhuuseläke.

Eläkejärjestelmän kestävyys ei siis ole kiinni muodollisesta eläkeiästä eikä ikäkeskustelua voi järkevästi käydä, eräiden demagogien suosiman, ”nuoret” vs ”vanhat” –dikotomian avulla. Kysymys on ensinnäkin työllisyyden tasosta sekä tosiasiallisesta eläkkeellejäämisiästä. Joka on nykyisin selkeästi korkeampi kuin silloin kun eläkeikä oli 65 vuotta. Ja vastakkainasettelu, jos sellainen väkisin halutaan rakentaa, on sosioekonominen, ei ikäluokkien välinen.

Jotta kestävyyttä voidaan vahvistaa, tulee ensinnäkin torjua työttömyyttä. Tämän alan ”iso sinko” olisi antaa julkiselle sektorille välineet ja resurssit säädellä nykyistä paremmin talouden kokonaiskysyntää ja luoda työpaikkoja silloin kun yksityinen sektori ei näin tee. On kohennettava erityisesti julkisia terveyspalveluita, jotta työttömyysvaarassa tai työttöminä olevien ihmisten työkyky voi säilyä nykyistä paremmin ja yhä useampi jäädä terveenä eläkkeelle ja saavuttaa edes alarajan. Ja remontoidaan eläkejärjestelmää ottamaan huomioon entistä paremmin nimenomaan sosioekonominen tasa-arvo. Tämä kun on kaikkien etu, niin nuorten kuin vanhojenkin.

Eläkeiän nosto on tarpeeton toimenpide

Erityisesti Helsingin Sanomissa on käyty viime päivinä keskustelua eläketurvan riittävyydestä sekä järjestelmän kestävyydestä. Keskustelu herätti useat kommentaattorit palaamaan jälleen kerran eläkeikäkysymykseen sekä vaatimaan eläkeiän nostamista.

Eläkeiän nostaminen on ollut ja on edelleen pseudolääke, jolla ei millään muotoa tartu niihin ongelmiin, jotka voisivat uhata suomalaisen eläkejärjestelmän ja julkisen talouden pitkän aikavälin kestävyyttä. Tämä siksi, ettei se ratkaise ainuttakaan niistä ongelmista, jotka aiheuttavat taloudellisia ongelmia.

Suurin ongelma Suomessa on edelleen työttömyys. Tälläkin hetkellä 180 000 suomalaista on vailla työtä ja poissa rahoittamasta eläke-etuuksia. Sellaista työvoimapulaa, joka mullistaisi tämän todellisuuden, ei joitain aloja ja työtehtäviä lukuun ottamatta ole näköpiirissä. Erityisen totta tämä on tilanteessa, jossa taloudellinen kasvu on hidasta tai epävakaata.

Työttömyyden ohella keskeytyvät ja pätkittäiset työurat aiheuttavat ongelmia. Niidenkin kustannus on kuitenkin pieni verrattuna ennenaikaisiin eläköitymisiin. Työterveyslaitoksen Guy Ahosen mukaan ennenaikaiset eläkkeet, jotka johtuvat eritoten pahoinvoinnista työelämässä aiheuttavat vuositasolla tappiot, jotka vastaavat jopa puolta valtion budjetista.

Tällä hetkellä Suomessa jäädään tällä hetkellä eläkkeelle hieman yli 60-vuotiaina. Kun eläkkeelle voi siirtyä joustavasti 63-68 vuodeniässä, voidaan suoraan luvuista nähdä, että liian harva jaksaa edes alarajaan asti. Samalla tulee huomioida, että merkittävä osa erityisesti parempituloisista työntekijöistä jatkaa jo nyt selkeästi yli 63 vuoden.

Eli: julkisen talouden ja eläkejärjestelmän tulevaisuuden kannalta oleellista on korkea työllisyysaste sekä pitkät ja mahdollisimman yhtenäiset työurat. Keinoista tärkeimmäksi nousevat siis työn ja työpaikkojen määrän lisääminen yhteiskunnassa sekä työssä jaksamisen parantaminen. Eläkeiän nostaminen ei vastaa näistä kumpaankaan, koska se ei synnytä yhtään uutta työpaikkaa ja pikemminkin kaventaa kuin parantaa hyvinvointia.

Matematiikan lisäksi on mietittävä myös sitä, keiden kannalta nosto olisi erityisen ongelmallinen? Vastaus: raskasta fyysistä työtä tekevien ihmisten kuten hoitajien, rakennusmiesten tai pelastuspalveluiden henkilökunnan, jotka jo nyt joutuvat jäämään muita useammin aikaisille työkyvyttömyyseläkkeille. Se, ettei tälle panna minkäänlaista painoarvoa kertoo siitä, miten erkaantuneita iän nostoa ajavat tai ymmärtävät poliittiset toimijat ovat tavallisista työntekijöistä.

Myös periaatteellinen näkökulma on tärkeä. Tuleeko työntekijöitä kannustaa työuriensa pidentämiseen tarjoamalla ennen kaikkea keppiä vai sittenkin porkkanaa? Vuonna 2005, laajalla yhteistyöllä tehty malli antaa superkarttumineen kannusteen jatkaa työuraa 63 vuoden jälkeen. Lopputulos on ollut toivottu, eläköitymisikä, joka on ainoa jolla on todellista merkitystä, on noussut huomattavasti ajoista, jolloin muodollinen eläkeikä Suomessa oli 65 vuotta.

Iän noston kannattajat vetoavat usein myös kansainvälisiin esimerkkeihin ja eläkeiän nostohankkeisiin muissa maissa. Katse kannattanee kuitenkin kohdistaa erityisesti sellaisiin maihin, jotka ovat Suomen kaltaisia. Ruotsia ja Norjaa tarkastellessa havaitaan, että Suomen 63 vuoden alaraja on näitä maita korkeampi. Huomionarvoista on, että Norjassa eläkejärjestelmää muutettiin Suomen suuntaisesti, jossa rajasta tehtiin joustavampi ja alarajaa jopa laskettiin.

Summa summarum, eläköitymisiän nostamisen osalta mekaaniset pakot ovat tehottomia julkilausutun tavoitteen saavuttamisessa. Siksi iän noston esilläpito liittyy vain symboliikkaan. Korottamislinja edustaa juuri sellaista uusliberaalia ajattelua, jossa talouden ”välttämättömyyksistä” johdetaan työntekijään kohdistuvia pakkoja, huolimatta siitä, etteivät ne ratkaise itse ongelmaa.