Eläke(ikä)keskustelun sosioekonominen näkökulma

julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 16.1.2013. 

Viime päivinä mm. SAK on saanut kritiikkiä, koska Helsingin Sanomat uutisoi sen kieltäytyneen neuvottelemasta eläkeiän nostosta tulevalla työmarkkinakierroksella. Asia onnistuttiin erityisesti (puna)vihertävissä piireissä lukemaan ”nuorten kurittamisena” ja ”juoksuhautoihin jumittumisena”, vaikka kysymys oli siitä, että eläkkeistä ja -iästä keskustellaan erikseen osana jo sovittua, vuoteen 2017 tähtäävää kokonaisratkaisua. Samalla kuohunta osoitti sen, etteivät nämä sukupolvisoturit olleet vieläkään ymmärtäneet mistä eläkeikäkeskustelussa oikeastaan on kyse, vaan porvarillis-yläluokkainen totuus asiasta on näissä piireissä otettu melkoisen annettuna.

Arviot niin sanotun ”eläkepommin” kustannuksista sekä sen aiheuttamista seurauksista eläkejärjestelmälle vaihtelevat. Yleisimmin kuitenkin järjestelmää pidetään, myös tulevien sukupolvien osalta, verrattain hyvänä ja toimivana. Työeläkemaksuissa on toki selkeää korotuspainetta, muttei kohtuutonta. Mahdolliset haasteet julkiselle taloudelle eivät siis niinkään tule eläkkeistä, vaan ennen kaikkea työttömyyden myötä menetetyistä tuloista sekä hoivamenojen kasvusta. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö eläkemenoissakin tulisi pyrkiä vahvistuvaan kestävyyteen tästä huolimatta, mutta se on silti oleellista, kun puhutaan muodollisesta eläkeiästä.

Viimeisimpänä Suomen työeläkejärjestelmän tilaa arvioivat Eläketurvakeskuksen pyynnöstä brittiläiset professorit, havaiten sen monella tapaa hyväksi. Professorien tekemä työ toi kuitenkin myös aidosti mielenkiintoisia ja uudenlaisia ajatuksia siihen, miten sosioekonominen oikeudenmukaisuus voisi toimia suomalaisessa eläkejärjestelmässä nykyistä paremmin. Yksi ajatus koski nopeampaa karttumaa työuran alussa, joka kannustaisi nopeampaan siirtymiseen työelämään. Samalla se vähentäisi eriarvoisuutta, joka liittyy työuran loppupään kuormittavuuteen. Nykyinen järjestelmä palkitsee, edelleen, niitä, joiden ansiot ovat  työuran loppupäässä suurimmillaan ja joiden terveys antaa myöden työelämässä jatkamiseen.

Tämä havainto liittyykin mielenkiintoisella tavalla eläkeiästä käytävään keskusteluun. Toisin kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä, Suomessa ei tälläkään hetkellä ole pakko jäädä eläkkeelle 63-vuotiaana. Ihmiset voivat, ja yhä useampi myös jää mikäli töitä on, eläkkeelle tätä myöhemmin. Superkarttumat työuran loppuun on rakennettu juuri siksi, että tätä tapahtuisi enemmän ja elinaikakerroin pitää nuorempien sukupolvien osalta liiankin hyvin huolen taloudellisista kannusteista jatkaa työssä.

Koska työurien pidentämisen tarpeesta ollaan yhtä mieltä, katse tuleekin kiinnittää niihin ihmisiin, jotka eivät, syystä tai toisesta, saavuta edes 63 vuoden rajaa, tai sitten jäävät pois työelämästä heti 63 vuotta täytettyään. Eläkeiän alarajan nostaminen 65 vuoteen tai yli vaikuttaisi nimenomaan heidän asemaansa. Niiden ihmisten, jotka jo nyt jatkavat yli alarajan, asemaanhan nostolla ei olisi mitään merkitystä. He, keitä muutos kohtaisi, ovat keskivertoa useammin a) matalasti koulutettuja, b) määriteltyjä osin tai täysin työkyvyttömiksi tai c) työttömiä. Samalla he ovat useimmiten pienituloisia ja toimineet fyysisessä työssä kuten hoiva-alalla, rakennuksilla, kuljetuspuolella, turvallisuusalan tehtävissä tai muilla yksityisillä palvelualoilla.

Pienituloisuus korreloi vahvasti keskimääräisen eliniän odotteen kanssa. Pienituloinen, useimmiten siis matalasti koulutettu ja fyysisessä työssä työuransa tehnyt ihminen kuolee keskimäärin selkeästi nuorempana. Eläkeiän noston koskiessa nimenomaan näitä ihmisiä, on kyse heidän terveiden eläkevuosiensa määrästä. Iän nosto, ilman merkittäviä toimia terveyspolitiikassa ja työhyvinvoinnissa, vähentää niitä vuosia jolloin nämä ihmiset voisivat nauttia eläkkeellä olostaan. Edelleen: nämä samat ryhmät, joiden asemaan nosto vaikuttaa ovat jo nyt keskimääräistä useammin työttöminä tai ajautuneet työkyvyttömyyteen. Toisin sanoen työtä ei saa tai voi tehdä, vaikka olisi halua.

Tätä taustaa vasten voidaankin kysyä se oleellisin kysymys: kuinka monta uutta työpaikkaa eläkeiän nosto loisi, tai kuinka monta säilyttäisi? Tai kuinka paljon sen odotetaan vähentävän tuki- ja liikuntaelinsairauksiin sairastumista työpaikalla, tai karsivan mielenterveysongelmia jotka aiheuttavat aikaista poistumista työelämästä?

Edellä mainittua taustaa  vasten onkin vaikea nähdä, että kukaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta kannattava ihminen kovinkaan kevein mielin ilmoittaisi kannattavansa tuosta noin vain mekaanista eläkeiän nostoa. On varmasti totta, että rajan nosto pitäisi työvoimassa jonkin verran hyväkuntoista ja työkykyistä väkeä vuoden-pari pidempään, mutta tämän kolikon kääntöpuoli on monen työssään sairastuneen tai uupuneen tilanteen heikkeneminen edelleen. Järkevää olisikin etsiä tätä kaavamaista nostoa joustavampia ja moniulotteisempia keinoja työurien pidentämiseen; kohteena paitsi ikääntyvät, myös muut työtä tekevät.

Ikäkeskustelu onkin ollut erityisen haitallinen juuri siksi, että se on ohjannut periaatteessa hyvää tarkoittavienkin ihmisten huomion pois olennaisista kysymyksistä. Ikärajasta kannattaa keskustella ja arvioida sitä siinä vaiheessa kun a) sosioekonomista epätasa-arvoa on kyetään vähentämään siten ettei kaavamainen nosto tarkoita käytännössä valmiiksi heikompiosaisten ryhmien kyykytystä, b) ikääntyville työntekijöille on tarjolla työtä jota he pystyvät tekemään ja b) työkyvyttömyyttä ja työuran aikaisia pitkiä poissaoloja työelämästä on olennaisesti vähennetty. Ikärajaa voitaisiin ehkä myös tarkastella yksilökohtaisesti joustaen, pitkän työuran tehneille, työkykyään menettäneille voitaisiin mahdollistaa osittainen vanhuuseläke.

Eläkejärjestelmän kestävyys ei siis ole kiinni muodollisesta eläkeiästä eikä ikäkeskustelua voi järkevästi käydä, eräiden demagogien suosiman, ”nuoret” vs ”vanhat” –dikotomian avulla. Kysymys on ensinnäkin työllisyyden tasosta sekä tosiasiallisesta eläkkeellejäämisiästä. Joka on nykyisin selkeästi korkeampi kuin silloin kun eläkeikä oli 65 vuotta. Ja vastakkainasettelu, jos sellainen väkisin halutaan rakentaa, on sosioekonominen, ei ikäluokkien välinen.

Jotta kestävyyttä voidaan vahvistaa, tulee ensinnäkin torjua työttömyyttä. Tämän alan ”iso sinko” olisi antaa julkiselle sektorille välineet ja resurssit säädellä nykyistä paremmin talouden kokonaiskysyntää ja luoda työpaikkoja silloin kun yksityinen sektori ei näin tee. On kohennettava erityisesti julkisia terveyspalveluita, jotta työttömyysvaarassa tai työttöminä olevien ihmisten työkyky voi säilyä nykyistä paremmin ja yhä useampi jäädä terveenä eläkkeelle ja saavuttaa edes alarajan. Ja remontoidaan eläkejärjestelmää ottamaan huomioon entistä paremmin nimenomaan sosioekonominen tasa-arvo. Tämä kun on kaikkien etu, niin nuorten kuin vanhojenkin.

Mainokset

Lamalääkkeitä vaativampaan makuun

Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen (kesk) avasi sanaisen arkkunsa koskien Suomen taloudellista tilannetta ja esitti monipuolista keinovalikoimaa haasteisiin vastaamiseen. Hän piti yhteiskunnan taloudellista tilannetta äärimmäisen hälyttävänä, kilpailukykyä romahtaneena sekä ”vaikeiden ratkaisujen” välttämättömyyttä itsestäänselvyytenä. Pentikäisen lamalääkkeisiin kuuluivat mm. palkkojen nollakorotukset, sosiaaliturvan leikkaukset sekä eläkeiän nosto. Muun muassa.

Pentikäinen ei ole analyyseineen eikä vaatimuksineen yksin. Huoli kilpailukyvyn heikkoudesta ja viennin vaikeuksista on jaettu monien tahojen toimesta. Sen sijaan se, onko kyse kotimaassa luodusta ongelmasta vaiko kenties maailmanlaajuisesta lamasta, johon osaltaan syynä on Euroopan valtioiden itse itselleen asettama kiristyskuuri, ei saa liiemmälti analyysia talouselämän ja lehdistön huippujohtajilta. Miksi ei, sitä sopii pohtia.

Ennen kuin mennään itse lamalääkkeiden toimivuuteen, on syytä arvioida väittämää kilpailukyvystä ja sen romahtamisesta. Päivää Pentikäisen hälytyskellon jälkeen ilmestyi Maailman talousfoorumin kilpailykykyraportti, joka listasi Suomen maailman kolmanneksi kilpailukykyisimmäksi maaksi. Suomi oli kohonnut yhdellä sijalla ohi eurooppalaisen taloustiikerin eli Ruotsin. Syitä nousuun olivat WEF:n mielestä onnistuneet pienet uudistukset ja erityisesti työvoiman osaamistaso, joka tukee innovaatioita ja työllisyyttä.

Niin. Työvoiman osaamistaso, joka tukee innovaatioita ja työllisyyttä. Erityinen vahvuustekijä.

Koko syksyä on leimannut Etelärannan kokoomusherrojen itsepäinen vastustus juuri tätä nimenomaista osaamisen kehittämistä kohtaan, josta jo aiemmin sovittiin. Nyt nämä samat tyypit tarjoavat yhteiskunnalle kriisilääkkeeksi veronalennuksia vauraille, sosiaaliturvan varassa elävien sekä palkansaajien toimeentulon leikkauksia sekä eläkkeelle siirtymisen myöhentämistä pakolla.

Miksi heitä pitäisi uskoa? Nykyisen talouskriisin taustalla on eriarvoistumiskehitys. Nyt oikeisto ja työnantajat tarjoavat lääkkeeksi samaa eriarvoistavan politiikan jatkamista ja syventämistä. Kun kilpailukyvyn takeena Suomen kaltaisessa maassa on nimenomaan koulutus ja osaaminen, nämä samat tyypit kieltäytyvät edes keskustelemasta asiasta, koska haluavat pidättää nämäkin varat itsellään.

On aika huomata, ettei tämä joukko edusta minkäänlaista ”talouden” asiantuntemusta, vaan omia intressejään. Heidän antamansa ”neuvot” ovat heidän oman, suppeasti määritellyn taloudellisen etunsa ajamista eivätkä edusta sen paremmin puolueetonta asiantuntemusta kuin yhteiskunnallista hyvääkään.

Mutta: ottaen huomioon suomalaisen yhteiskunnan ikärakenteen ja kiistatta todellisen ongelman työllisyydessä, työurissa ja tulokertymässä, ei voida lähteä siitä ettei mitään tarvitsisi tehdä. Ongelmat on kuitenkin tunnistettava oikein, jotta niihin voidaan vastata oikein.

Vientimarkkinoiden hiljaisuudelle voimme kansallisin toimin vain vähän. Se, mitä voisimme tälle asialle tehdä, liittyy hallituksen politiikkaan EU:ssa. Suomen tulisi tukea sellaista politiikkaa, joka tukee kriisimaiden elpymistä ja niiden taloudellista toimeliaisuutta.  Ilman riittävää kysyntää ja ostovoimaa ei suomalaisille tuotteille riitä ostajia. Ellei ostajilla ole rahaa, ei tuotteitamme hankita vaikka tekisimme niitä ilmaiseksi. Osana eurooppalaisen kriisin ratkaisua ja kestävämpää tulevaisuutta Suomi voisi tukea EKP:n toiminnan kehittämistä yhä enemmän jatkuvaa kysynnänsääntelyä ja työllisyyspolitiikkaa tukevaksi elimeksi hintavakauden turvaamisen lisäksi.

Suomalaisessa keskustelussa vika viennin vetämättömyyteen liittyy usein nimenomaan työn hintaan. Mutta onko se todellinen syy? Ovatko kustannuksista purnaajien omat tuotteet sellaisia, että niille löytyy ostajia? Halpatuotantomaata meistä ei saada tekemälläkään, siksi tarvitsemme panostusta laatuun, erikoistumiseen ja tuottavuuteen. Teollisuus on monin paikoin itse ollut tässä asiassa liian passiivinen – monella alalla tuotantoa tehostavat investoinnit sekä uusien tuotteiden kehittely on jäänyt liian vähälle. Kuten WEF:n vertailusta käy ilmi, suomalainen yhteiskunta näyttäisi tukevan tällaista toimintaa, ongelma löytyy siis valtion sijasta muualta. Jatkuvan turhasta valittamisen sijasta pamput voisivat keskittyä yritystensä parempaan johtamiseen ja tuotteidensa kehittelyyn.

Koska tuottavuuskehitys on kaiken a ja o, on palkkapolitiikalla tuettava tuottavuuden kasvua. Samalla on pidettävä, työllisyyssyistä, huolta siitä, ettei kotimaista kysyntää romuteta. Nollalinja palkankorotuksissa on de facto palkkojen alennus, koska kustannukset asumisessa ym. kuluissa todennäköisesti nousevat. Mikäli vienti ei vedä ja kotimaassa vedetään kulutuksessa liinat kiinni, seurauksena on taloudellisen toimeliaisuuden heikentyminen ja lisää työttömiä.

Eräs mahdollisuus voisi olla palkkaratkaisu, jossa korotus olisi euromääräinen. Tämä toisi (suhteellisesti) reilummat korotukset palkkahaitarin alapäähän, jossa kärsitään nyt jo riittämättömästä palkasta ja matalasta ostovoimasta. Korotukset täällä siirtyisivät hyvin tehokkaasti kotimaiseen kulutukseen ja siten ylläpitäisivät työllisyyttä ja kasvua. Matalampi suhteellinen korotus palkkahaitarin yläpäässä taas tukisi viennin kustannuskilpailukykyä. Samalla kyseinen linja loisi työnantajille taloudellisia kannusteita investoida matalamman tuottavuuden alojen tehostamiseen. Toisin sanoen entistä tehokkaampiin menetelmiin ja työvälineisiin.

Kuten Pentikäinen kirjoittaa, on opintojen nopeuttaminen kannatettavaa, kuten myös kunta- ja palvelurakenneuudistuksen läpivieminen mahdollisimman kattavasti sekä pienten lasten äitien työllisyyden vahvistaminen. Näistä viimeisen voisi toteuttaa vaikkapa pidentämällä vanhempainrahakautta vuoteen, jonka jälkeen kotona oleminen tapahtuisi omalla kustannuksella. Samalla päivähoitomaksut tulisi poistaa. Tämä toisi merkittävän taloudellisen kannusteen hakeutua työelämään (mikäli työtä on tarjolla), samalla kun se lisäisi sukupuolten välistä tasa-arvoa työmarkkinoilla.

Verotuksen osalta voitaisiin pohtia malleja, jossa tarpeettomaksi jääneitä yritystukia sekä merkittävän menoerän muodostavia maataloustukia siirrettäisiin selkeisiin kasvuyrityssijoituksiin joissa valtio tai sen puolesta toimiva sijoittajataho toimisi pitkäjänteisenä kasvusijoittajana joka odottaa investoinnilleen tuottoa. Osan tuista voisi ajaa pikku hiljaa alas ja käyttää syntyvän liikkumavaran vaikkapa yhteisöveron alentamiseen mikäli se osoittautuu tehokkaaksi. Jos yhteisöveron mahdollinen alennus saisi rinnalleen pääomatuloveron noston, voisivat kannusteet sijoittaa omaan yritykseen voittojen ulosmittaamisen sijaan kasvaa.

Työurien pidentämistä tarvitaan kautta linjan ja olisi tärkeää, että eläkkeelle jäätäisiin nykyistä myöhemmin. Eläkeiän pidentäminen pakolla on kuitenkin siinä mielessä ongelmallinen keino, ettei se vastaa todellista tilannetta, jossa työnantajat hylkivät iäkkäämpää työvoimaa eivätkä halua pidentää työuria. Kun ongelmat ko. urien osalta ovat toisaalta liian monen nuoren aikaisin tapahtuva syrjäytyminen, pitkät poissaolot työelämästä työttömyyskausien tai kotona tapahtuvan, pitkittyvän lapsenhoidon vuoksi sekä laajaksi ongelmaksi paisuneet työkyvyttömyyseläkkeet, on helppo nähdä ettei iän suoraviivainen nosto auta näistä mihinkään. Lisäksi se on epäoikeudenmukainen sellaisissa ammateissa toimivia ihmisiä kohtaan, joiden työtä leimaa fyysinen suorittaminen. Liian moni sairaanhoitaja, rakennusmies tai kiinteistönhuoltaja joutuu jäämään pois työelämästä jo reippaasti ennen 63 ikävuotta vain siksi, etteivät paikat enää kestä.

Elinaikakerroin pitää jo nyt huolen (turhankin) tehokkaasti siitä, että tänä päivänä ruuhkavuosiaan viettävät työikäiset eivät jää eläkkeelle 63-vuotiaana ilman painavia ja käytännössä terveydellisiä syitä. Kannusteet ovat myös osoittaneet  toimivuutensa, Suomessa ikääntyvien työllisyys on parantunut ja eläkkeelle jäädään nyt huomattavasti vanhempana kuin silloin kun ikäraja oli 65 vuotta. Voi olla, että elinikien toivottavasti edelleen pidentyessä alarajastakin keskustellaan, mutta olisi huomattava että kyseessä on pseudolääke joka ei vastaa itse ongelmiin jotka liittyvät ennen kaikkea yleiseen työn ja työvoiman kysyntään sekä työssä jaksamiseen.

Ja lopulta olisi vastattava kaikkein kipeimpään ongelmaan: työttömyyteen. Tarjontapuolen lääkkeitä on riittänyt, eivätkä ne merkityksettömiä ole edelleenkään. Sen sijaan työn kysyntään vaikuttaminen esimerkiksi julkisten investointien avulla, tai sitten suoran työllistämisen kautta, on Suomessa ollut mm. Ruotsia heikompaa. Seurauksena on ollut Ruotsin perinteisesti Suomea alhaisemmalla tasolla ollut rakenteellinen työttömyys.

Suomessa tulisikin lähteä kehittelemään varsin ennakkoluulottomasti uudenlaisia työtakuun malleja, jossa julkisella sektorilla olisi viimesijaisen työllistäjän vastuu. Asiaan liittyy merkittäviä kysymyksiä niin kustannuksista kuin työmarkkinavaikutuksista, mutta niitä olisi voitava arvioida avoimesti. Kaikki tietävät pitkittyvän työttömyyden tuottamat riskit ja hinnan, mitataan sitä sitten inhimillisessä tai taloudellisessa ulottuvuudessa. Työtakuun ideassa voisivat yhdistyä yhteiskunnan tarjoamat palvelut, sosiaaliset ja yhteiskunnalliset yritykset sekä muu kolmas sektori ideoimaan sellaista yhteisen vastuun kantamiseen liittyvää mallia, jossa jokainen pääsee, reilua korvausta vastaan, antamaan panoksensa yhteiseksi ja omaksi hyväkseen.

Suurten päätösten päivät

julkaistu 29.3.2012 Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa.

Viime viikko jää Suomen poliittiseen ja työmarkkinahistoriaan erittäin merkittävänä. Vaikka tiedotusvälineet manasivat loppua kolmikannalle sekä vaikeuksia hallitukselle, päästiin niin työurien kuin valtion taloudenkin kannalta tärkeisiin ja kauaskantoisiin ratkaisuihin. Raamisopimus, nyt solmittu työurasopimus, perusturvan parannus, vakuussopimus Euroopassa, nuorten yhteiskuntatakuu, ovat kaikki mahtuneet maan hallituksen ensimmäiseen vuoteen. Aktiivisuus erityisesti talous- ja työmarkkinapolitiikassa ansaitseekin kiitoksen.

Julkisuudessa käyty keskustelu on – jälleen kerran- ikävällä tavalla rajoittunut yhdentekeviin, koko neuvotteluiden ulkopuolisten tahojen ärhentelyihin siitä kuka oli neuvotteluiden ”voittaja”. Hedelmällisempää olisi kuitenkin tarkastella mitä itse asiassa päätettiin ja mitä päätökset tosiasiallisesti tarkoittavat.

Työurasopimuksen osalta merkittävimmät saavutukset liittyvät tulevaisuuden eläkkeiden rahoitukseen. Työeläkemaksujen korottaminen vahvistaa eläkejärjestelmää. Nyt saavutettu sopimus ei vielä riitä takaamaan tämän päivän kolmikymppisten eläketasoa, mutta edistää tavoitteen saavuttamista. Lisäksi sovittiin laajemmasta uudistuksesta vuoteen 2017 mennessä. Maksujen nosto kohti kestävää tasoa etenee kuitenkin tällä käyrällä tarvittavalla tahdilla.

Hyviä uutisia on muitakin. Ansioturvalle pääsyn helpottuminen parantaa erityisesti pätkätyöläisten asemaa, kun työssäoloehto lyhenee kuuteen kuukauteen. Sen sijaan kritiikkiä aiheuttaneet turvan keston heikennykset koituvat vain harvan vahingoksi. Selkeästi suurin osa myös nuorista työttömistä työllistyy reippaasti ennen ansiosidonnaisen päättymistä. Turvan kestoa pidentävää aktiivitoimiin osallistumista, jonka tulisi muutenkin olla selkeä periaate, ei voida pitää ”rangaistuksena” mikäli toimien laadusta pidetään huolta.

Työuria pidentäviin uudistuksiin kuuluvat myös erityisesti pienten työpaikkojen työterveyshuollon kehittäminen sekä tilaajavastuulain täydentäminen tilaajayrityksen vastuulla liittyen alihankintaketjun työterveyshuollon olemassaoloon. Terveyden eriarvoisuus on ongelma myös työpaikoilla, ei vain työttömien kohdalla. Sopimuksen saavutuksiin kuuluu myös tämän asian saaminen pöydälle.

Työmarkkinajärjestöjen sopimus toi tarvittavaa helpotusta hallituksen kehysriiheen. Sinällään pitkän linjan taloudellisten päätösten sitomista kvartaaleittain vaihtuviin ennusteisiin voidaan perustellusti kritisoida. Julkisuudessa käytävää keskustelua leimasikin melko erikoiselta vaikuttava huutokauppa, jossa lyhyen aikavälin tasapainotus sekä pitkän linjan kestävyysvaje menivät iloisesti sekaisin.

Kehysriihen ikäviin päätöksiin liittyi arvonlisäveron nosto, joka leikkaa erityisesti pienituloisten ostovoimaa. Tässä mielessä nostaminen johtaa taloudellisen toimeliaisuuden sekä työllisyyden tarpeettomaan heikkenemiseen kotimaisen kysynnän vähentyessä. Sosiaaliturvan varassa eläviä suojelevat etuuksien indeksitarkistukset, mutta esimerkiksi pienipalkkaisten alojen palkansaajia vastaava ei koske. Tätä tosin kompensoi toteutettu työtulovähennyksen nosto.

Alv:n nostosta huolimatta yhteiskunnan kokonaisedun kannalta tärkeä viesti oli kuitenkin politiikan suunnanmuutoksesta kertovan linjan jatkuminen sekä taantuman hoidossa käytetty, 90-lukuun verrattuna sosiaalisempi ote. Solidaarisuusveron käyttöönoton sekä suurten perintöjen verotuksen kiristyminen johtaa VATTin muistion mukaan tilanteeseen, jossa tuloerot kapenevat edelleen. Pienituloisimpien tilannetta parantaa myös kauan odotettu työmarkkinatuen puolison tuloihin perustuvan tarveharkinnan poisto. Tämä on tärkeää Suomen kaltaisessa maassa, jossa eriarvoisuus on kasvanut nopeasti ja tuntuvasti viime vuosien aikana.

Eläkeikäkeskustelu oikeisiin mittasuhteisiin

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 15.2.2012.

Eläkeiän nostaminen on noussut jälleen viime päivinä uudelleen keskusteluihin, kun julkisuudessa esiintyi tieto, jonka mukaan SAK olisi valmis keskustelemaan aiheesta. Vähemmälle huomiolle jäi se seikka, ettei asia tai kanta ollut oikeastaan millään tapaa uusi.

Varsinaisesta tavoitteesta, työurien pidentämisestä ja tulevien eläkkeiden rahoituksen turvaamisesta, ei kukaan ole eri mieltä. Eläkkeiden rahoitus on turvattava joka tapauksessa ja kuten SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly totesi, eläkeikäkin voi tulla keskusteluun tilanteessa jossa muut, aidosti vaikuttavammat toimet eivät riitä.

Rahoituksesta puhuttaessa on kuitenkin hyvä muistaa myös mittaluokka. Jo sovittujen työeläkemaksujen korotuksen lisäksi tarve on korottaa maksuja n. 2-3% -yksikköä vuoteen 2020 mennessä. Vallitsevan käsityksen mukaan tämän tulisi riittää turvaamaan nykylainsäädännön mukainen eläketurva myös tulevaisuudessa.

Eräiden poliittisten ja työmarkkinatoimijoiden mukaan eläkeiän nostaminen on poliittista käärmeöljyä, jonka kuvitellaan ratkaisevan kaikki työuriin liittyvät ongelmat kuin taikaiskusta. Ikävä kyllä maailma ei ole aivan näin yksinkertainen ja mustavalkoinen.

Kun pohditaan syitä työurien lyhyyteen Suomessa, kaksi seikkaa nousee ylitse muiden. Toinen on työttömyys ja toinen on aikaisin alkava työkyvyttömyys. Näistä ensimmäinen ratkeaa vain, mikäli Suomeen syntyy riittävästi uutta työtä, toisin sanoen on panostettava kasvupolitiikkaan. Samalla työtä vailla olevan työvoiman työkykyyn on satsattava koulutuksella, paremmalla terveydenhuollolla ja aktiivisella työvoimapolitiikalla. Toinen puolestaan vaatii hyvinvointiin ja työssä jaksamiseen panostamista. Suomalaiset yritykset investoivat edelleen niukasti työntekijöiden hyvinvointiin ja inhimilliseen pääomaansa, vaikka luvassa olisi miljardisäästöjä, niin työnantajille kuin yhteiskunnalle.

Nyt kun keskeisimmät ongelmat on paikallistettu, voidaan kysyä, kumpaan niistä eläkeiän nosto tarjoaa ratkaisun? Vastaus on, ei kumpaankaan. Eläkeiän nostaminen ei luo ainuttakaan uutta työpaikkaa eikä paranna hyvinvointia työpaikoilla.

Toinen asia koskee nykymuotoisen eläkeikämallin toimivuutta. Toisin kuin moni keskusteluun aktiivisestikin osallistuva henkilö kuvittelee, 63-vuotiaana ei ole pakko jäädä eläkkeelle. Nykyinen malli on joustava, jossa 63-vuotiaan on mahdollista jäädä eläkkeelle. Työssä voi kuitenkin halutessaan jatkaa, superkarttumien kannustamana, aina 68-vuotiaaksi asti. Entistä useampi myös tekee niin ja ikääntyvien työllisyysaste onkin nopeassa kasvussa. Vielä vuonna 2000 töissä 60-64 –vuotiaista oli vain 23%. Nyt vastaava luku on 42%.

Rajojen nostoa pohdittaessa voidaan miettiä myös sitä seikkaa, että muutamia vuosia sitten eläkeikä Suomessa oli nyt vaaditussa 65 vuodessa. Tuolloin eläkkeelle kuitenkin jäätiin huomattavasti nykyistä aiemmin. Toisin sanoen muodollinen eläkeikä ei ole millään tapaa oleellinen, vaan merkitystä on nimenomaan tosiasiallisella eläkkeellesiirtymisiällä, joka nousee tällä hetkellä jatkuvasti.

Vaikka tosiasiallinen keskimääräinen eläkkeellesiirtymisikä onkin noussut, on se edelleen kaukana 63 vuoden alarajasta. Eläketurvakeskuksen mukaan keskimääräinen ikä on nyt 60,5 vuotta.  Lukua pitävät muodollista ikää alempana erityisesti työkyvyttömyyden vuoksi tapahtuvat eläkkeelle siirtymiset.

On selvää, että eläkeiän alarajan nostaminen kohtelisi hyvin eri tavoin erilaisissa ammateissa toimivia ihmisiä. Monissa toimihenkilöammateissa, joissa merkittävä osa työntekijöistä jatkaa jo nyt yli 63n vuoden alarajan, muutos ei välttämättä olisi suuri. Sen sijaan fyysisesti raskaissa töissä kuten vaikkapa vanhustenhoidossa, rakennuksilla tai kiinteistönhuollossa, tilanne on täysin toinen. Näissä ammateissa toimivien ihmisten mahdollisuus säilyttää työkykynsä edes nykyiseen alaikärajaan saakka on jo nyt vähäisempi. Eläkeiän nostaminen vaikeuttaisi entisestään heidän asemaansa.

Edellä mainittua taustaa silmällä pitäen onkin huomionarvoista, että eläkeiän pakkonostoa aktiivisimmin esillä pitävät joko työnantajat, tai sitten sellaisten poliittisten liikkeiden edustajat ja aktiivit, jotka eivät tunne työelämän todellisuutta. Viimeksi mainittujen kohdalla tämä paljastaa ikävällä tavalla kyvyttömyyden asettua toisten, erilaisissa töissä toimivien tai eri ikäluokkaan kuuluvien ihmisten asemaan. Löysiä heittoja ja yksinkertaistuksia on helppo laukoa elitistisistä norsunluutorneista, mutta katsaus todellisuuteen antaisi asiasta paitsi monipuolisemman, myös tarkemman kuvan.

Summa summarum: työuratavoite on yhteinen. Sen suhteen parhaat tulokset saavutetaan puuttumalla työttömyyteen, syrjäytymiseen ja työkyvyttömyyteen, eläkejärjestelmän ja muunkin sosiaaliturvan tulee kannustaa työelämässä pysymiseen, palvelut on viritettävä erityisesti aikuiskoulutuksen ja terveydenhuollon osalta tukemaan näitä tavoitteita jne. Nämä ovat pitkän toimenpidelistan alku. Tässä kokonaisuudessa eläkeiän nosto on marginaalinen toimenpide, johon kannattaa palata vasta siinä vaiheessa elleivät paremmat konstit toimi.

Eläkeiän nosto on tarpeeton toimenpide

Erityisesti Helsingin Sanomissa on käyty viime päivinä keskustelua eläketurvan riittävyydestä sekä järjestelmän kestävyydestä. Keskustelu herätti useat kommentaattorit palaamaan jälleen kerran eläkeikäkysymykseen sekä vaatimaan eläkeiän nostamista.

Eläkeiän nostaminen on ollut ja on edelleen pseudolääke, jolla ei millään muotoa tartu niihin ongelmiin, jotka voisivat uhata suomalaisen eläkejärjestelmän ja julkisen talouden pitkän aikavälin kestävyyttä. Tämä siksi, ettei se ratkaise ainuttakaan niistä ongelmista, jotka aiheuttavat taloudellisia ongelmia.

Suurin ongelma Suomessa on edelleen työttömyys. Tälläkin hetkellä 180 000 suomalaista on vailla työtä ja poissa rahoittamasta eläke-etuuksia. Sellaista työvoimapulaa, joka mullistaisi tämän todellisuuden, ei joitain aloja ja työtehtäviä lukuun ottamatta ole näköpiirissä. Erityisen totta tämä on tilanteessa, jossa taloudellinen kasvu on hidasta tai epävakaata.

Työttömyyden ohella keskeytyvät ja pätkittäiset työurat aiheuttavat ongelmia. Niidenkin kustannus on kuitenkin pieni verrattuna ennenaikaisiin eläköitymisiin. Työterveyslaitoksen Guy Ahosen mukaan ennenaikaiset eläkkeet, jotka johtuvat eritoten pahoinvoinnista työelämässä aiheuttavat vuositasolla tappiot, jotka vastaavat jopa puolta valtion budjetista.

Tällä hetkellä Suomessa jäädään tällä hetkellä eläkkeelle hieman yli 60-vuotiaina. Kun eläkkeelle voi siirtyä joustavasti 63-68 vuodeniässä, voidaan suoraan luvuista nähdä, että liian harva jaksaa edes alarajaan asti. Samalla tulee huomioida, että merkittävä osa erityisesti parempituloisista työntekijöistä jatkaa jo nyt selkeästi yli 63 vuoden.

Eli: julkisen talouden ja eläkejärjestelmän tulevaisuuden kannalta oleellista on korkea työllisyysaste sekä pitkät ja mahdollisimman yhtenäiset työurat. Keinoista tärkeimmäksi nousevat siis työn ja työpaikkojen määrän lisääminen yhteiskunnassa sekä työssä jaksamisen parantaminen. Eläkeiän nostaminen ei vastaa näistä kumpaankaan, koska se ei synnytä yhtään uutta työpaikkaa ja pikemminkin kaventaa kuin parantaa hyvinvointia.

Matematiikan lisäksi on mietittävä myös sitä, keiden kannalta nosto olisi erityisen ongelmallinen? Vastaus: raskasta fyysistä työtä tekevien ihmisten kuten hoitajien, rakennusmiesten tai pelastuspalveluiden henkilökunnan, jotka jo nyt joutuvat jäämään muita useammin aikaisille työkyvyttömyyseläkkeille. Se, ettei tälle panna minkäänlaista painoarvoa kertoo siitä, miten erkaantuneita iän nostoa ajavat tai ymmärtävät poliittiset toimijat ovat tavallisista työntekijöistä.

Myös periaatteellinen näkökulma on tärkeä. Tuleeko työntekijöitä kannustaa työuriensa pidentämiseen tarjoamalla ennen kaikkea keppiä vai sittenkin porkkanaa? Vuonna 2005, laajalla yhteistyöllä tehty malli antaa superkarttumineen kannusteen jatkaa työuraa 63 vuoden jälkeen. Lopputulos on ollut toivottu, eläköitymisikä, joka on ainoa jolla on todellista merkitystä, on noussut huomattavasti ajoista, jolloin muodollinen eläkeikä Suomessa oli 65 vuotta.

Iän noston kannattajat vetoavat usein myös kansainvälisiin esimerkkeihin ja eläkeiän nostohankkeisiin muissa maissa. Katse kannattanee kuitenkin kohdistaa erityisesti sellaisiin maihin, jotka ovat Suomen kaltaisia. Ruotsia ja Norjaa tarkastellessa havaitaan, että Suomen 63 vuoden alaraja on näitä maita korkeampi. Huomionarvoista on, että Norjassa eläkejärjestelmää muutettiin Suomen suuntaisesti, jossa rajasta tehtiin joustavampi ja alarajaa jopa laskettiin.

Summa summarum, eläköitymisiän nostamisen osalta mekaaniset pakot ovat tehottomia julkilausutun tavoitteen saavuttamisessa. Siksi iän noston esilläpito liittyy vain symboliikkaan. Korottamislinja edustaa juuri sellaista uusliberaalia ajattelua, jossa talouden ”välttämättömyyksistä” johdetaan työntekijään kohdistuvia pakkoja, huolimatta siitä, etteivät ne ratkaise itse ongelmaa.