Kansa korkeaan kouluun

Kolumni Demokraatissa 11.9.2014. 

Suomea on pidetty perinteisesti korkean koulutustason maana. Ilmiö on kuitenkin historiallisesti tuore, sukupolvien väliset koulutuserot ovat meillä olleet erittäin suuret. Tilanne näkyy myös OECDn aikuisväestön osaamista mittaavissa vertailuissa, Suomessa peruskoulua edeltäneiden sukupolvien osaamistaso yltää vain kansainväliselle keskitasolle, keski-ikäisten osalta olemme maailman ehdotonta eliittiä.

Nopeasti muuttuvassa maailmassa koulutus on arvokasta pääomaa ja kilpailu on kiristymässä. Käytännössä kaikki maailman maat panostavat nykyisin koulutusjärjestelmiensä kehittämiseen. Myös Aasian nousevat ja jo talousmahdeiksi nousseet maat kehittävät voimakkaasti erityisesti korkeakoulutusta, koska pitävät tärkeänä elinkeinorakenteensa kehittymistä. Tässä osaamisen ja koulutuksen tasoon liittyvässä kilpailussa Suomi on jäämässä jälkeen.

Opetus- ja kulttuuriministeriössä hiljattain valmistuneen selvityksen mukaan suomalaisten koulutustason nousu on pysähtymässä. Korkea-asteen tutkinnon saavuttaa hieman alle kolmannes suomalaisista, ja eläkkeelle jäävien maistereiden määrä alkaa saavuttaa työmarkkinoille valmistuvien määrän. Seurauksena koko väestön koulutustason nousu ensin hidastuu, sitten pysähtyy ja pahimmillaan uhkaa kääntyä laskuun.

Sinällään on totta, ettei yhteiskunta tee mitään tutkinnoilla, vaan osaavilla ja kykenevillä ihmisillä. Silti tutkintojen suorittaminen korreloi voimakkaasti niin yleisen työllisyyden kuin palkkatason kanssa. Myös työvoimaennusteet ovat yksiselitteisiä – Suomen taloudesta katoaa ennen kaikkea vähän tai ei lainkaan koulutusta vaativia työtehtäviä, lisääntymässä ovat ainoastaan korkeaa osaamista ja koulutusta vaativat työtehtävät.

Kyse on myös kilpailukykytekijästä. Kun digitaalisen ja globaalin talouden yritykset etsivät paikkoja tutkimukselleen, tuotekehitykselleen tai tuotannolleen, on työvoiman osaamistaso eräs oleellinen kilpailutekijä. Muodollinen koulutus ei ole ainoa tapa osoittaa työntekijöiden osaamistasoa, mutta eräs oleellinen osa se on.

Periaatteessa Suomessa on jo nyt tarjolla korkeakoulupaikkoja yli puolelle vuosittain toiselta asteelta valmistuvista. Tämä on valitettavasti kuitenkin teoreettinen luku, koska lähes kolmannes näistä paikoista menee alaansa vaihtaville tai uutta tutkintoa aloittaville. Seurauksena on työurien lyhenemistä ei-toivottujen välivuosien lisääntyessä, valmistumisen myöhästymistä, turhautumista ja koulutuspanostusten kasaantumista jo koulutukseen hyväksytyille.

SDP on hallituksessa käynnistänyt niin korkeakoulujen opiskelijavalintoja koskevan uudistuksen kuin purkanut hakijasumaa 3000 lisäpaikalla. Lisätoimia kuitenkin tarvitaan. Pitkällä tähtäimellä korkeakoulutuksen tarjontaa tulisi lisätä huomattavasti, ja tarjota myös yhä kattavammin avoimen väylän kautta saavutettavia opintoja aikuisväestölle. Korkeakoulujen mahdollisuudet myös aikuiskoulutukseen tulisi hyödyntää täysimääräisesti – koulutuksellinen infrastruktuuri on saatava täyteen käyttöön.

Advertisement

Investointipolitiikan arvonpalautus

Kolumni Demokraatissa 25.4.2014. 

Kehysriihen päätösten sekä Vasemmistoliiton hallituksesta lähdön jälkeen poliittinen huomio on alkanut kiinnittyä päähallituspuolueiden SDP:n ja Kokoomuksen puheenjohtajavalintoihin sekä EU-vaaleihin. Molemmilla on merkittävää vaikutusta myös alle vuoden päässä häämöttäviin eduskuntavaaleihin, jotka tullaan mitä todennäköisimmin käymään jälleen talouden ja työllisyyden teemoilla.

Kvintetiksi kutistunut sixpack-hallitus on kautensa aikana sopeuttanut julkista taloutta miljardeilla. Samaan aikaan on tehty merkittäviä työmarkkinaratkaisuja, jotka ovat rajanneet palkankorotukset varsin pieniksi ja siten vaikuttaneet kustannuskilpailukykyyn. Kansainvälisten suhdanteiden heikon tilan sekä edelleen vajaalla pyörivän kysynnän vuoksi kasvu ei kuitenkaan ole käynnistynyt toivotulla tavalla, eikä julkinen talous siten ole tasapainottunut kuten odotettiin. Työttömyys on sekin edelleen korkealla tasolla ja jopa nousussa, sillä sopeutustoimilla on usein kotimaista kysyntää vähentävä vaikutus. Ellei kasvua synny, voivat sopeutustoimet kääntyä itseään vastaan.

Noidankehästä ulos pääseminen vaatii joka tapauksessa uusia tuotteita, palveluita sekä investointeja. Näiden osalta Suomen ongelma on kauan ollut investointien toteutuminen maamme rajojen ulkopuolella. Yhteisöveron merkittävä alennus oli eräs täsmätoimi, jonka toivotaan auttavan tilannetta mutta sen vaikutusta on toistaiseksi liian aikaista arvioida. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten investoinnit etenevät tulevina vuosina ja kuinka veroale maksaa itsensä takaisin. Mittatikkuna voidaan käyttää toisaalta yhteisöveron alennuksen tuottamaa lovea valtion verotuloihin ja toisaalta sellaisia yritysten perustamisia tai laajennuksia joiden voidaan arvioida toteutuvan veroalen ansiosta. Tämä on vaikeaa, mutta tarpeellista mikäli haluamme saada luotettavan kuvan reformin vaikuttavuudesta ja toimivuudesta.

Työllisyystilanteen ollessa heikko kuitenkin tässä ja nyt, ja kansainvälisen toipumisen ollessa edelleen huteralla pohjalla on tärkeää pohtia miten investointien nouseva taso varmistetaan. Yksityiselle sektorille voidaan luoda kannusteita, mutta takeita niiden hyödyntämisestä ei ole. Sen sijaan julkisista investoinneista tai suorista panostuksista voidaan päättää ja niiden käynnistymistä ja toteutumista pitää varmana. Siksi olisi tärkeää hyödyntää julkisen sektorin vipuvoimaa mahdollisimman täysimääräisesti.

Valtion rooli markkinataloudessa on tärkeä kysymys josta on myös SDP:ssä keskusteltu viime aikoina entistä aktiivisemmin. Kyseessä on kansainvälinen trendi. Yleinen suomalainen käsitys, jonka mukaan valtio rakentaa edellytyksiä elinkeinotoiminnalle, mutta ei ”valitse voittajia” tai itse ole aktiivinen toimija tulee haastetuksi paitsi kertyvän todistusaineiston, myös tuoreemman teoreettisen työn näkökulmasta. Erityisen vahvan haasteen tälle ”pelokkaan ja passiivisen” valtion, joka ei ota riskejä markkinoilla on heittänyt amerikkalainen tutkija Marianna Mazzucato.

Mazzucato on omassa työssään osoittanut miten usein ”vapaiden markkinoiden” ja ”minivaltion” ihmemaana esitelty USA itse asiassa panostaa erittäin voimakkaasti julkiseen rahoitukseen ja julkisiin investointeihin aloilla, joille on ominaista korkea riskitaso, pitkä tuotekehitysaika sekä merkittävä mahdollisuus epäonnistua. Tuonkaltaiset markkinat ovat niitä, joille yksityinen sektori ei itse asiassa investoi riittävästi koska riskiä ei haluta vastaavasti kantaa. Siksi valtion voimakas aktiivisuus niin vision kuin tutkimuksen, innovaatiotoiminnan suunnan antamisen suhteen on välttämätöntä uusien innovaatioiden syntymiseksi. Esimerkkeinä hän esittelee internetin syntyä USAn valtion tutkimuslaitoksissa sekä amerikkalaisten yritysjättien tuotteiden pohjautumista julkisin varoin tehtyihin teknologisiin innovaatioihin, jollaisia ovat vaikkapa Applen huipulle nostaneet kosketusnäytöt.

Valtion vahvempaa roolia taloudessa toivovat on Suomessa tavattu naureskellen leimata ”savupiippujen halailijoiksi, jotka haluavat perustaa uuden Valcon”. Tämä pilkka on kuitenkin paitsi matalaotsaista tahallaan väärin ymmärtämistä, myös sisällöllisesti lyhytnäköistä. Epävarmassa maailmassa julkinen sektori voi olla myös turvallinen ja vakaa markkinoiden luoja. Suomen kaltainen pitkälle edistynyt yhteiskunta voisi omalla ostamisellaan luoda liiketoimintamahdollisuuksia ja vientituotteita. Saksa on luonut omalla energiakäänteellään ja kotimarkkinoiden luomisella omasta alueestaan energiantuotannon teknologiaa tuottavan teollisuuden keskuksen. Voisimmeko me luoda omaa vastaavaa menestystarinaamme vaikkapa älyteknologiaa soveltavien, puusta rakennettujen rakennusten varaan joista olisi vientituotteiksi, tai ICTn ja koulutuksen liiton varaan josta esimerkkinä täydellinen suomalainen kouluratkaisu valmiina vientiin: fyysisestä koulurakennuksesta opettajankoulutuksen kautta käytettäviin materiaaleihin?

Moni voi sanoa, että tämä on jo mahdollista. Mutta eikö vientiponnisteluissa auttaisi kovasti, jos kotimarkkinoilla kyseisiä ratkaisuja otettaisiin jo voimakkaasti valtion ja kuntien kysynnän vauhdittamana käyttöön? Voisiko tällainen kasvuinvestointi toimia markkinoiden ja uusien tuotteiden markkinoilletulon kannalta aina jatkuvia veronalennuksia paremmin? Tässä on kysymys seuraavien vaalien jälkeisen talouspolitiikan suunnittelijoille.

Rohkea ja vahva valtio investointeja luomaan

Kolumni Demokraatissa 30.1.2014. 

Vuodenvaihteessa on ollut mahdollisuus seurata korkean tason mielensäpahoittamista. Erinäisissä seminaareissa on konsernijohtaja toisensa perään kiivennyt toisten konsernijohtajien eteen kertomaan miten Suomessa menee huonosti, julkisella vallalla ei ole rahaa mihinkään ja että ongelmat pitäisi ratkaista karsimalla kuluja ja siirtämällä vapautuvia varoja paikalle kerääntyneiden taskuihin. Usein tilaisuudet ovat vielä huipentuneet patojen hyökkäykseen kattiloita kohtaan, kun herrat tuomitsevat suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevan pessimismin ja valittamisen kulttuurin.

Jos alkuvuoden seminaareista jotain on opittu, niin se että moisten järjestäminen kannattaa lopettaa säästäen näin kaikkien työaikaa sekä keskittyä etsimään aidosti uusia ja raikkaita ajatuksia elinkeinopolitiikan uudistamiseen. Ja kun elinkeinoelämän nykyisestä kermasta ei ainakaan viimeaikaisten ulostulojen perusteella ole muuhun kuin valittamiseen ja toisten syyttelyyn, näkökulmia kannattaa hakea jostain aivan muualta. Eräitä Suomessa uudenlaisia ajatuksia voi löytää Atlantin länsipuolelta, ja erityisesti tutkija Mariana Mazzucaton työstä.

Mazzucaton uutuusteos The Entrepreneurial State – Debunking Public and Private Sector Myths haastaa mielenkiintoisella tavalla Suomessa käytävää yhden totuuden talouspoliittista keskustelua. Hän osoittaa kouriintuntuvin esimerkein miten monet amerikkalaiset yritysjätit, puhutaan sitten Applesta, Googlesta tai merkittävistä lääketeollisuuden yrityksistä, ovat itse asiassa rakentaneet menestyksensä julkisella sektorilla tehdyn tutkimus- ja kehitystyön varaan – ja myöhemmin tarjonneet tuotteita ja palveluita niin yksityiselle kuin julkiselle sektorille.

Perustutkimus ei riitä, sillä hyvin usein yksityinen sektori on myös varovainen kasvurahoittaja. Erityisesti näin on aloilla, jossa tk-kustannukset ovat korkeita, tai uusi kehittyvä teknologia kaukana nopeasta tuotteistamisesta. Moni läpimurtoinnovaatio olisikin jäänyt tekemättä ilman valtion voimakasta läsnäoloa markkinoilla sekä uskoa innovaatioiden kehittämiseen ja tuotteistamiseen. Käytännössä kyse onkin ollut monin paikoin julkisesta riskisijoittamisesta uuteen, tilanteessa jossa yksityinen raha on ollut liikkeellä vain varoen jos sitenkään.

Aikana, jolloin kansainvälinen talous edelleen sakkaa, vienti ei vedä ja työn kysyntä on matalalla tasolla, on tärkeää pohtia välineitä luoda uusia markkinoita. Markkinoiden luontia tulisikin pohtia selkeänä ja oleellisena valtion tehtävänä taloudessa. Tämä kuitenkin vaatii selkeää strategiaa toivotusta suunnasta ja itseluottamusta määrittää aloja joille suunnataan paitsi tk-, myös hankkeiden toteuttamiseen tarkoitettua rahaa. Näin luodaan kysyntää kehittyville tuotteille ja rohkaistaan yrityksiä laajentamaan toimintaansa.

Mitä tämä voisi tarkoittaa Suomessa? Se voisi, esimerkiksi, tarkoittaa voimakkaasti kasvavaa julkista tk-rahoitusta yhdistettynä konkreettisiin investointiohjelmiin esimerkiksi kotimaisessa energiantuotannossa tai automaattisessa liikenteessä. Kun yritykset näkevät valtion investoivan ja luovan kyseisen alan tuotteille ja ratkaisuille kysyntää, ne alkavat kehittää tuotteitaan ja palveluitaan. Samalla kotimaasta saatu referenssi kehittää alaa ja tarjoaa apua vientiponnisteluissa. Koulutusviennille nopea ja vikkelä suomalainen kokeiluvaltio olisi taivaan lahja. Ja niin edelleen.

Suomessa jos missä on pienenä maana tarve ymmärtää valtion ja yksityisen sektorin kohtalonyhteys. Molemmat tarvitsevat toisiaan. Pienissä ja keskisuurissa yrityksissä tämä jo monin paikoin ymmärretään, enää toiveena olisi että viesti menisi perille myös omahyväisyydessään rypevälle isojen pomojen kaartille.

• Mazzucaton TED-luento aiheesta.

добро пожаловать!

kolumni Kaarina-lehdessä 13.11.2013.

Vaikka ilmat ovat suosineet, on syksy ollut työmarkkinoiden osalta synkkä. YT-neuvotteluista on tipahdellut säännöllisiä uutisia lähes alaan katsomatta. Syyskuun tilastojen mukaan työtä vailla on yli 40 000 ihmistä enemmän kuin viime vuonna samaan aikaan.

Samaan aikaan kun meidän on yritettävä saada perinteiset vientivalttimme uudelleen vetämään, tarvitsemme uusia kasvun tukijalkoja. Eräs lupaavimmista aloista, joka myös työllistää, on matkailu.

Luvut ovat jo nyt vaikuttavia. Suomalaiset yritykset saivat vuonna 2011 yli 4 miljardia euroa vientituloihin rinnastuvia matkailutuloja ulkomailta. Matkailun BKT-osuus ylittää muun muassa maa- ja metsätalouden tai pankkisektorin. Ja töitä alalla tekee jo 181 000 suomalaista.

Matkailupalvelut ovat korkean osaamisen ja tuottavuuden palveluita, joita ei myöskään voi liputtaa maasta ulos. Airiston aamusta, Saariston rengasreitistä tai Saanatunturista voi nauttia vain paikan päällä. Siten ne ovat huomattavasti perinteistä tavarantuotantoa immuunimpia kansainväliselle kilpailulle.

Erityisen merkittävä ryhmä Suomelle ovat venäläiset. Kaikista matkailijoista venäläisiä on jo nyt miltei puolet ja heidän määränsä kasvaa nopeimmin. Vierailua kohti venäläiset jättävät Suomeen rahaa keskimäärin 250 euroa.

Tuoreiden tutkimusten mukaan venäläisten viisumivapauden toteutus toisi Suomeen nopealla tahdilla 12 000 uutta työpaikkaa sekä lisäisi matkailutuloa arviolta 200%. Samalla valtion saama verotulolisäys olisi huomattava – ja joka euro kaventaisi kestävyysvajetta ja pienentäisi sopeutustarpeita.

Rajojen madaltaminen itänaapurin suuntaan olisi siis erittäin tervetullut uudistus. Ja sen myötä koko maassa, myös lounaisrannikolla on hyvä opetella lausumaan venäjäksi tervetuloa. Eli dobro pozhalovat!

Vahvempaa ja tehokkaampaa elinkeinopolitiikkaa

Kolumni Demokraatissa 16.10.2012. 

Suomalainen julkinen keskustelu elinkeinopolitiikasta on muutamia valonpilkahduksia lukuun ottamatta masentavaa. Ajasta ja paikasta riippumatta elinkeinoelämän omien ns. asiantuntijoiden ja edunvalvojien argumentit kulkevat tutuilla laduilla, joka voidaan tiivistää linjaan verot alas, tuloerot ylös ja julkinen säätely pois. Edes finanssikriisi tai tilastot eivät ole vieneet oikeistolta uskoa sitä itseään hyödyttävien lääkkeiden tehoon.

Työväenpuolueille ja ay-liikkeelle tämä mielikuvituksettomuus avaisi kuitenkin valtaisia mahdollisuuksia. Maa huutaa näkemyksiä elinkeinotoiminnan piristämiseksi ja työllisyyden parantamiseksi. Näitä onkin nyt lähdettävä edistämään tehokkaasti, nimenomaan aktiivisen investointiajattelun sekä sosiaalisen vastuun näkökulmasta.

SDP:n ja koko työväenliikkeen tulisi ennen muuta muotoilla ja jalkauttaa vahvasti uutta teollisuuspolitiikkaa. Sen yhteydessä tulee pohtia miten olemassa olevia valtionyhtiöitä voitaisiin käyttää tehokkaammin talouspolitiikan työkaluina, miten julkiset hankinnat voisivat tukea sitä ja miten voisimme tehokkaasti vaikuttaa vero- ja muulla sääntelypolitiikalla päämäärien saavuttamiseen.

Mineraalivarojen hyödyntämisestä on saatava tavalla tai toisella tuntuvampi osa verotuloina Suomeen, tämä on selvää. Samalla kyse on myös paikallisella tasolla tapahtuvasta jalostusarvon kasvattamisesta. Tavoitteeksi tulee asettaa, että maaperästämme nostettava malmi jalostetaan mahdollisimman pitkälle Suomen rajojen sisäpuolella. Tällä alalla toimivien kasvuyritysten rahoituksessa valtion tulisi olla erityisen aktiivinen – ottaen samalla haltuunsa pitkäjänteistä omistusta ko. firmoissa.

PK-yritysten asemaa parantaisi suurten yritysten tehokkaampi sääntely. Veroparatiiseissa voittojaan näyttävien yritysten sulkeminen, keinolla millä tahansa, ulos mm. julkisen sektorin tarjouskilpailuista parantaisi paikallisten pienempien yritysten kilpailuasemaa. Tämä on täysin mahdollista ja lainsäädäntöä voidaan kehittää siihen suuntaan myös Eurooppa-tasolla.

Keskusteluun tulisi nostaa myös henkilökohtaisen konkurssin salliminen. Viime laman suurimpiin opetuksiin kuului havainto siitä, miten tuhansia yritteliäitä ihmisiä voidaan ajaa pysyvästi työkyvyttömyyteen ja yhteiskunnan sivupoluille kieltämällä heiltä uusi alku tilanteessa, jossa ylivelkaantuminen on johtunut uskosta poliitikkojen puheisiin. Tämä ei saa koskaan enää toistua.

On myös nähtävä palveluelinkeinojen merkitys. Turismi Suomeen kasvaa jatkuvasti. Ja vaikka eucalyptuspuu kasvaa nopeammin päiväntasaajalla, ei Kolin maisemasta tai Turun saaristosta voi nauttia muualla kuin Suomessa. Siksi palveluala, erityisesti matkailu, luo työpaikkoja jotka eivät muuta maasta.

Erityisesti matkailupalveluissa voidaan tavoitella erittäin korkean lisäarvon elinkeinotoimintaa, joka perustuu ekologiseen vastuullisuuteen ja laatuun. Se tuo myös paljon puhuttuja vientituloja turistien tullessa pääosin rajojen ulkopuolelta. Matkailun ohessa kasvaa kauppa, paikallisten tuotteiden ja palveluiden alihankinta, kysyntä erilaisille ohjelma- ja muille kulttuuripalveluilla ja niin edelleen.

Ottaen huomioon nämä valtavat mahdollisuudet onkin erikoista, että Suomessa matkailualan julkista tukea on pikemminkin leikattu kuin kasvatettu. Suunta on täysin toinen kuin Ruotsissa, jossa hiljattain lanseerattiin kymmenien miljoonien panostus reiluun matkailuun.

Seuraavan sukupolven teollisuuspolitiikka

Kirjoitus Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 4.1.2011.

Ammattiyhdistysliike ja erityisesti sen teollisuuden työntekijöitä edustavat liitot sekä ympäristöliike ovat aika ajoin ajautuneet erimielisyyksiin liittyen teollisuuden asemaan, merkitykseen ja tulevaisuuteen Suomessa. Silloin tällöin jotkut vihreitä lähellä olevat tahot ovat vaikuttaneet jopa ilahtuneen teollisten investointien vähenemisestä ja tehtaiden sulkemisista, joiden on nähty vähentävän saastekuormitusta ja siten olevan ympäristön kannalta tervetullutta kehitystä.

Lienee sanomattakin selvää, että tämänkaltainen ajattelu on paitsi inhimillisesti kestämätöntä ja taloudellisesti typerää, myös ympäristön kannalta haitallista. Tehtaat kun harvoin jäävät syntymättä laisinkaan. Usein onkin niin, että Suomessa suljettu tehdas avautuu uudelleen maassa, jossa ympäristölainsäädäntö ei ole meikäläisellä tasolla.

Tuolloin se saastuttaa aivan samaa yhteistä ilmakehää entistä pahemmin, ja aikaansaa työttömyyttä ja verotulojen menetystä Suomessa. Siksi vientiteollisuuden aseman pitäminen kilpailukykyisenä sekä teollisten investointien saaminen Suomeen myös tulevaisuudessa on paitsi kansantalouden, parhaimmillaan myös ympäristön kannalta myönteinen asia.

Se, missä niin sanotun savupiipputeollisuuden kriitikot sen sijaan ovat olleet oikeassa, liittyy jalostusarvon noston tarpeeseen. Tämä koskee Suomessa erityisesti metsäteollisuutta. Uudet innovaatiot ja korkeamman jalostusarvon tuotteet ovat olleet vihreän kullan maassa vähäisiä. Paitsi, että tämä tekee kotimaassa sijaitsevasta teollisuudesta haavoittuvampaa matalan kustannustason maista tulevalle kilpailulle, tarkoittaa se myös verrattain matalaa eroa raaka-aineen ja jalosteen hinnassa.

Huomionarvoista on myös viennin keskittyminen vain kouralliseen yrityksiä. Tämä lisää riskialttiutta ja suhdannevaihteluiden tuhoisuutta Suomen taloudessa.

Suomen vientiteollisuus tarvitseekin uutta suuntaa. Keskeiset lyhyen tähtäimen muutokset koskevat pienten ja keskisuurten yritysten tuotteiden ja toiminnan ohjaamista entistä rohkeammin vientiin sekä perinteisen teollisuuden jalostusarvon nostamista. Samalla niiden yhteyteen tulee luoda entistä enemmän niin sanottuja teollisia palveluita.

Huomionarvoista on, että nämä teolliset palvelut, jotka voivat olla luonteeltaan designia, tuotekehitystä, huoltoa tai muuta sellaista, syntyvät usein aiemman teollisen ytimen ympärille. Siksi näiden uusien töiden ja tuotantosuuntien syntyminen vaatii huolenpitoa myös olemassa olevista teollisuuden aloista.

Suurempi, linjaava muutos, koskee kuitenkin laajempaa teollisuuspoliittista ajattelua. Myös Suomessa tulisi tehdä systemaattinen siirtymä kohti ekologista teollisuuspolitiikkaa. Niin sanottu vihreä teknologia ja tuotanto tarjoavat valtavia mahdollisuuksia niiden maiden teollisuudelle, jotka ovat eturintamassa kehittämässä ratkaisuja globaaleihin ilmasto- ja ympäristöongelmiin.

Jotta elinkeinoympäristö olisi mahdollisimman suotuisa juuri tämänkaltaiselle kehitykselle, on siitä luotava julkilausuttu painopiste sekä suunnattava lainsäädännöllisiä, rahoituksellisia ym. toimia sen mukaisesti. Tarve on nimenomaan läpileikkaavalle ajattelulle; ekologista rakennemuutosta tarvitaan kaikilla aloilla.

Tällä hetkellä niin sanotun greentechin markkinat kasvavat arviolta 8 prosenttia vuodessa. Tämä tarkoittaa markkinan arvon tuplautumista kymmenen vuoden välein. Kun tähän lisätään väestönkasvun ja globaalien päästövähennyssopimusten tuoma paine, ei vauhdin voida arvioida hidastuvan.

Toisin kuin usein nähdään, tämän ei tarvitse tarkoittaa vain lisääntyviä kustannuksia ja hankaluuksia, vaan se tarjoaa, mikäli tekijöitä ja visiokykyä löytyy, huomattavia elinkeinotoiminnan mahdollisuuksia. Ympäristönsuojelu on paitsi oikein, myös kannattavaa. Saksalaisen Potsdam Institute of Climate Impact Researchin mukaan EU:n päästövähennystavoitteen kiristäminen tuo unionin alueelle huomattavasti uutta kasvua ja työpaikkoja.

Mitä ekologinen teollisuuspolitiikka sitten käytännössä olisi? Se voisi koostua paitsi tutkimus- ja tuotekehitysvarojen suuntaamisesta tämän alan aloitteleville yrityksille, myös kysynnän luomista kotimarkkinoille muun muassa julkisten hankintojen kautta sekä laajamittaista strategista suuntautumista kaikessa elinkeinopolitiikassa.

Myös uusia rahoitusmuotoja, esimerkiksi alaa varten perustettavien sijoitusrahastojen kautta, voitaisiin harkita.

Kyse on monenlaisista työpaikoista ja tuotteista, ei vain ympäristön puhdistamiseen tarkoitetuista laitteista, vaan energiatehokkaampien tuotantoprosessien luomisesta, perinteisistä tuotteista, jotka on valmistettu entistä ympäristöystävällisemmin, sekä luonnollisesti uusista teollisista palveluista.

Suomella on luontaisia etuja tällä alalla, imagomme on hyvä ja olemassa oleva teollisuutemme on jo nyt verrattain ympäristöystävällistä. Siksi mahdollisuus edelläkävijyyteen on olemassa. Paitsi uusista työpaikoista, kyse on myös perinteisen teollisuuden kilpailukyvyn parantamisesta. Suomessa puhutaan usein palkoista keskeisenä kustannuksiin vaikuttavana tekijänä sekä syytellään vaikkapa paperia työkseen valmistavia ihmisiä milloin mistäkin, mutta varsinaiset kuluerät syntyvät energian ja raaka-aineiden hinnasta.

Saksalaisen arvion perusteella sikäläinen teollisuus voisi saavuttaa 20 prosentin energiatehokkuuden lisäämisellä 100 miljardin euron säästöt vuositasolla. Meillä suuruusluokka olisi toki toinen, kuten myös lähtötaso, mutta joka tapauksessa saavutettavissa olevat hyödyt valtaisia.

Suuret teollisuusmaat myös Euroopan ulkopuolella ovat havainneet greentechin merkityksen. Japani investoi tulevan viiden vuoden aikana 30 miljardia dollaria alan tutkimukseen ja tuotekehitykseen, Etelä-Korean taannoinen talouden elvytyspaketti suunnattiin 80 prosenttisesti näille aloille. Myös Obaman hallinto, Kiinasta puhumattakaan, investoivat alalle.

Koska emme määrässä pärjää, on Suomen panostettava laatuun ja erikoistumiseen, löydettävä ne niche-markkinat, joilla Suomesta löytyy ylivoimaista osaamista. Mikäli samalla pystytään viemään ekologinen rakennemuutos läpi myös kotimaan arkisessa elämässä yhdyskuntasuunnittelusta älykkäisiin sähköverkkoihin ja energiapiheihin rakennuksiin, voisi Suomi nousta kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti toimivan yhteiskuntamallin esimerkiksi koko maailmassa.