Kolumni Demokraatissa 19.11.2011.
Viime viikon aikana ympäri Eurooppaa järjestettiin ammattiyhdistysväen mielenilmauksia nykyistä eurokriisin ratkaisutapaa vastaan. Erityisen aktiivisesti liikkeellä olivat kriisimaiden kuten Espanjan ja Portugalin palkansaajat, mutta erilaisia tapahtumia järjestettiin myös muissa maissa. Suomessa palkansaajakeskusjärjestöjen johtajat luovuttivat yhteisen vetoomuksen pääministeri Kataiselle. Vetoomuksen kärkenä oli vaatimus komission puuttumattomuudesta kansalliseen neuvottelutoimintaan.
Myös Suomessa olisi syytä tarkastella Etelä-Euroopan protestien syitä, sillä niissä on kyse paitsi leikkauspolitiikan turmiollisuudesta, myös laajemmasta EU-politiikasta. Kotimainen EU-keskustelu on liikkunut yhteisvastuullisen velan vastustamisessa sekä mahdollisten tappioiden laskemisessa. Sen sijaan kasvu- ja vakaussopimuksen kiristäminen, euromaita koskeva ns. 2-pack –sopimus jonka puitteissa komissio saa valtaa suhteessa jäsenvaltion budjettiin sekä nk. fiscal compact, jonka puitteissa luodaan julkiselle sektorille velkajarruja, ovat edenneet ilman suurempaa suomalaista huomiota.
On selvää, että talouspoliittista koordinaatiota tarvitaan, ainakin mikäli yhteisvaluutan halutaan tulevaisuudessa toimivan nykyistä paremmin. Samaten myös Suomessa olisi käytävä keskustelua siitä miten palkkapolitiikkaa pitäisi eurooppalaisessa tasolla tehdä siten, että tasapaino euromaiden välillä lisääntyisi. Erityisesti Saksassa harjoitettu de facto nollakorotusten palkkapolitiikka on omalta osaltaan johtanut vaihtotaseiden epätasapainoon euroalueella sekä vajaaksi jääneeseen kulutuskysyntään. Mutta yhtä tärkeää on havaita, miten nyt ehdotetut, ja merkittävin osin jo sovitut, uudistukset voivat rajata talous- ja työmarkkinapolitiikan vaihtoehtoja.
Komission vahvistuva rooli, sanktiovallan kasvu sekä jäsenvaltioiden sitoutuminen kireisiin alijäämätavoitteisiin (0,5-1% BKT:stä) tarkoittaa käytännössä suhdannepolitiikan harjoittamisen merkittävää vaikeutumista. Se voi tarkoittaa komission puuttumista mm. palkankorotusten tasoon, mikäli Brysselissä niiden katsotaan olevan makroekonomista tasapainoa horjuttavia. Tämä avaa tien myös Suomen osalta politiikalle, jossa komissio sanelee vaatimuksia palkkojen alentamisesta. Tämä tilanne on nyt käynnissä Etelä-Euroopassa, jossa työehdot ja palkat ovat heikentyneet dramaattisesti, aiheuttaen köyhyyttä ja kurjistumista.
Se, että Suomi nauttii tällä hetkellä AAA-luokituksesta ja verrattain terveestä taloudesta, ei tarkoita sitä että näin olisi aina. Lisäksi yksisilmäinen velkaprosentteihin tuijottaminen sulkee silmät siltä tosiasialta, että Euroopan talouden ongelma ei ole niinkään liiallinen velkaantuminen vaan olematon kasvu. Kasvua taas ei saada aikaan estämällä julkisia investointeja tai pakottamalla karsimaan jo ennestään heikkoa turvaverkkoa.
Edellä mainittu tulisi muistaa myös Suomen hallituksessa. Mahdottomien kurjistamistoimien vaatiminen vaikkapa Kreikan hallitukselta saattaa johtaa epätoivottaviin seurauksiin niin Kreikassa kuin koko EU:ssa. Palveleeko suomalaisen veronmaksajan etua se, että Kreikassa kasvaa militantti äärioikeisto? Tai että maa ajautuu sosiaalisessa kehityksessään kehitysmaiden tasolle? On myös otettava huomioon, että mikäli eurooppalaiset taloudet ajautuvat leikkausten ja budjettirajoitusten myötä syvemmälle itse aiheutettuun taantumaan, ei kukaan osta myöskään Suomen vientiteollisuuden tuotteita.
Viimeinen kysymys koskee demokratiaa. Komission uusi valta sulkee pois normaalin lainsäädäntötien ja jättää Euroopan parlamentin sivustakatsojan osaan. Merkitystä onkin paitsi sillä mitä tehdään, myös sillä miten tehdään. Jokaisen Eurooppaan ja unioniin myönteisesti suhtautuvan tulisikin suhtautua nykyiseen päätöksentekotapaan suurella kriittisyydellä. Se kun pahimmillaan tuottaa tilanteen, jossa pahimmat EU-skeptikot alkavat näyttää demokratiattomuusväitteineen uskottavilta keskustelijoilta.