Hyvinvointivaltio on lähimmäisenrakkautta käytännössä

kolumni Verohallinnon Verso-henkilöstölehdessä 25.2.2014.

vero_logo_jpg_66853bKun jollakulla menee oikein huonosti, on tapana sanoa että siinä on mies jonka lähin omainen on viranomainen. Tokaisu on toisaalta ihmiskohtaloa surkutteleva, toisaalta siinä maistuu happamuus julkisen sektorin noudattamaa ”holhousta” kohtaan. Silti siinä on enemmän kuin toinen puoli totuutta.

Torppareiden ja patruunoiden köyhässä Suomessa kaveria ei jätetty. Hyvinvointivaltio kuitenkin huolehtii heistäkin, jotka kaverit ovat hylänneet. Hiljattain uutisoitiin OECD:n tutkimuksesta koskien kansalaisten luottamusta hallintoa ja julkisen sektorin palveluita kohtaan. 60% suomalaisista koki nykyhallinnon luotettavaksi. Sillä saavutetaan toistuvasti kansainvälisen vertailun kärkisijoja. Luottamus hallinnon hyvyyteen kertoo paitsi hyvästä moraalista koskien lakien noudattamista ja verojen maksua, mutta myös kokemusta yhteisestä tulevaisuudesta.

Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot, Suomi niiden mukana, kuuluvat lähimmäksi sellaista ”hyväntahtoista” valtiota joka on maailmanhistoriallisesti varsin harvinainen ja myöhäinen keksintö. Siinä koko valtiokoneiston perinteinen idea on käännetty ympäri: vanhasta tavasta käsittää valtio lähinnä sotakoneistona ja aatelin tulonmuodostuksen pohjana, malliin jossa valtio kuuluu kansalaisille ja toimii heitä palvellakseen. Tulokset ovat olleet huikeita. Muutos on näkynyt ennennäkemättömänä vaurastumisena, kansan sivistystason nousuna, teknologisena kehittymisenä sekä nopeasti parantuneena terveydentilana ja elinvuosien pituuden lisääntymisenä. Muun muassa.

Hyvinvointivaltion suuri lupaus onkin hyvän elämän edellytysten mahdollistaminen kaikille – taustoihin katsomatta. Kun kommunistisissa valtioissa rakennettiin turvallisuutta epävirallisten, henkilökohtaisten verkostojen varaan, jäi niistä joku aina vaille. Sama ongelma koskee markkinaliberaaleja yhteiskuntia, joissa heikot julkiset rakenteet korvautuvat liian usein rikollisuudella.

Veronmaksu ja yhteisesti rahoitettu julkinen palvelu onkin solidaarisuuden kovaa ydintä. Tämänkaltainen välittäminen ja yhteisvastuu kun ei kohdistu vain ihmisiin, jotka ovat tuttuja tai tärkeitä oman aseman kannalta, vaan on persoonatonta ja kohdistuu tuntemattomiin joilla ei ole tietoa kenen rahalla tukea tai apua rahoitetaan. Siksi se onkin, paradoksaalista kyllä, erityisen pyyteetöntä.

Hyväntekeväisyys on hyvä lisä hyvinvointivaltion työkalupakissa, mutta sen varaan ei voida rakentaa mitään aidosti pysyvää. Syykin on selvä – se aiheuttaisi juuri sellaista holhousta josta julkista sektoria ja hyvinvointivaltiota usein syytetään. Hyväntekeväisyyshän ei perustu ihmisille kuuluviin oikeuksiin, vaan riippuu ainoastaan antajansa hyvästä tahdosta. Ei ole vaikea kuvitella, että apuun sidottaisiin vaatimuksia vauraamman hyväntekijän tahdon toteuttamisesta. Mitä muuta tämä olisi kuin – niin – holhousta?

Valtionhallinnon työntekijän työn tarkoitus aukeaakin tästä näkökulmasta ennen kaikkea mahdollisuuksien luomisena yksilöille, ja toisaalta työnjaon kehittämisenä yhteiskunnan eri sektoreiden välillä. Apua tarvitsevien ihmisten aika ei kulu armon kerjäämiseen tai hädästä selviytymiskeinojen suunnitteluun vaan he voivat luottaa osaavan hallinnon apuun ongelmissaan ja keskittyä tulevaisuutensa suunnitteluun. Yritykset ovat onnistuneesti ulkoistaneet niin koulutus- kuin terveydenhuoltovastuuta yhteiskunnalle – kyeten näin keskittymään oman toimintansa kannalta oleellisempaan eli liiketoiminnan kehittämiseen, myyntiin ja voitontekoon. Ja niin edelleen.

Ilman toimivaa hallintoa ja sen osaavia työntekijöitä yhteiskunnan toiminta muuttuisi epävarmemmaksi, lyhytjännitteisemmäksi ja tehottomammaksi. Lakiin perustuvat säännöt korvautuisivat hyvien veljien verkostoilla, virkamiesmoraali ruskeilla kirjekuorilla. Siksi aina kun hallintoa arvostellaan, kuten muodikasta on, on tärkeää muistuttaa ettei byrokratian vastakohta ole tehokkuus vaan anarkia.

Mainokset

Hyväntekeväisyys, hyvinvointivaltio ja hidden agenda

childdoorAamun Hesari aloitti uuden, mielenkiintoiselta idealta vaikuttavan juttusarjan koskien yritysjohtajia sekä heidän yhteiskunnallisia mielipiteitään. Sarjan avaa OP-Pohjolan pääjohtaja Reijo Karhinen, joka esittelee lehdessä näkemyksiään. Tiivistettynä: Karhinen haluaa karsia julkista sektoria ja hyvinvointivaltiota yksilöiden oman vastuun ja kolmannen sektorin ”hyväksi”. Julkisia tehtäviä tulisi hoitaa entistä enemmän vapaaehtoisten työnä jota yritykset sitten tukisivat lahjoitusvaroin.

Karhinen ei ole ensimmäistä kertaa yhteiskunnallisine mielipiteineen julkisuudessa. Aiemmin hän on mm. uhkaillut OP Pohjolan pääkonttorin siirrolla mikäli rahoitusmarkkinavero tulee voimaan. OP Pohjolan massairtisanomiset tilanteessa, jossa yhtiö tekee hyvää voittoa eivät myöskään pääjohtajaa liiemmälti liikuttaneet. ”Se on vain viisi prosenttia” totesi Karhinen. Siis seitsemänsataa ihmistä. Voitollisesta yrityksestä keskelle taantumaa.

Yritys, ei pankkikaan, ole moraalinen vaan juridinen olento ja siten se toimii miten tahtoo, luonnollisesti lakien puitteissa. Siitä huolimatta tuntuu hieman kornilta, että sama mies saarnaa vuotta myöhemmin maan päälehden sunnuntaiaukeamalla siitä, miten tärkeää on se, että kanssaihmisistä välitetään ja heikommassa asemassa olleista kannetaan vastuuta, nimenomaan toisten ihmisten toimin, ei valtion kautta. Suomesta nämä hyveet ovat Karhisen mukaan kadonneet. Kenestä hän puhuu? Itsestäänkö?

Karhisen agenda Helsingin Sanomissa ansaitsee kuitenkin oman huomionsa. Hänen ajattelussaan yritysten tulisi osallistua entistä enemmän hyväntekeväisyystyöhön ja sponsoroida kansalaisyhteiskunnan toimintaa. Tämä on luonnollisesti hyvä, kaunis ja  kannatettava ajatus jota tosin ei mikään estä nykyiselläänkään. On myös mukava huomata että suuren pankin varmasti kiireinen pääjohtaja antaa aikaansa HelsinkiMission kaltaisten organisaatioiden toimintaan. Se on hieno juttu ja ansaitsee kenen tahansa kehut.

Se mikä sen sijaan on ongelma on haastattelussa esiin nouseva ajatus siitä, että tällaisen vapaaehtoistoiminnan pitäisi korvata julkisen sektorin hoiva- tai muuta työtä. Sitä se ei voi tehdä, eikä sitä pidä myöskään tavoitella. Sillä niin hyvää ja kaunista kuin vapaaehtoistyö ja hyväntekeväisyys ovatkin, niiden ongelmaksi voi tulla vapaaehtoisten tai toimintaan käytettävissä olevien varojen määrän tai voimien ehtyminen sekä kohteiden valitseminen pikemminkin auttajien kuin autettavien tarpeista ja ajatuksista lähtien.

Karhisen mallissa valtio vetäytyisi hyvinvointivastuusta luovuttaen tilaa vapaaehtoisille ja hyväntekeväisyydelle. Mutta mikä olisi tämän touhun lopputulos? Yksittäiset filantroopit alkaisivat viranomaisten sijaan päättää kuka ansaitsee apua ja kuka ei. Eikä olisi vaikea arvata kuinka paljon hyvää pr-hyötyä generoivaa rahaa rapsahtaisi vaikkapa syöpäsairaiden lasten tueksi verrattuna vaikkapa alkoholisoituneeseen pitkäaikaistyöttömään? Ja tämän päätöksen tekisivät tulevaisuudessa karhiset itse. Sosiaalipolitiikka ottaisi täyskäännöksen kohti 1800-luvun köyhäinhoitoa.

Sanomattakin on selvää, että kuvioon kytkeytyy veroasteen lasku. Mistään emme kuitenkaan saa varmuutta siitä, että yritykset hyvää hyvyyttään lahjoittaisivat vastaavan määrän euroja yksittäisiin hyviin tarkoituksiin, kohdentamisesta tarpeen mukaan puhumattakaan. Karhisen malli tuottaisikin yrityksille varsinaisen tuplajättipotin. Ensinnäkin veroja alennettaisiin jotta voitot ja tulospalkkiot aina vain kasvaisivat ja sitten siitä rovosta jonka sattuisi pistämään itse valikoimilleen kivoille köyhille, saisi vetäistä komeat otsikot lehtiin ja esiintyä yhteiskuntavastuun kantajana. Ainoa mikä unohtui oli se, että myös niillä verotuloilla olisi ostettu kummasti keskoskaappeja -ja sivussa myös kaikkea muuta. Mutta: tuplasti mainetta puoleen hintaan, mikäs sen mukavampaa!

Hyvä on myös muistaa se, että ”kasvoton byrokratia” tarjoaa aika ajoin esiin nousevien kiistattomien ongelmiensa lisäksi myös tietynlaista ennustettavuutta ja turvaa tuen saajan näkökulmasta. Sosiaalinen turvallisuus ja jonkinlainen varmuus yhteiskunnassa olisi harvojen herkkua ilman jossain määrin persoonatonta järjestelmää. Kun oikeudet riippuvat laista eikä pärstäkertoimesta, on sellaisellakin ihmisellä jolla ei ole ketään jotain mihin turvautua. Kun oma omainen jättää niin jäljelle jää sentään viranomainen. Mikäli tuki ja apu on filantrooppien varassa, ei lakien ja sääntöjen noudattaminen välttämättä riitä.

Karhisen kuvitelma siitä, että yhteisvastuu ja toisista välittäminen olisivat ristiriidassa julkisten palveluiden tai julkisen vastuun kanssa on heikosti perusteltu ellei se sitten yhdisty tähän mahdolliseen hidden agendaan eli välittämisen ja yhteisöllisyyden kaapuun puetusta halusta laskea (omia) veroja sekä karsia julkista sektoria. Laajan julkisen hyvinvointivastuun Suomessa ja muissa pohjoismaissa myös yhdistystoiminta on aktiivista joten yhtäläisyysmerkkejä passiivisuuden ja hyvinvoinnin välille ei voi piirtää. Itse asiassa julkiset palvelut ovat paljon laajempaa yhteisvastuuta kuin verkostot sillä ne ulottavat solidaarisuutta ihmisiin joita emme välttämättä koskaan edes tapaa. Eikä hyvinvointivaltion palveluverkosto ole estänyt Reijo Karhistakaan tukemasta vapaaehtoistoimintaan. Miksi se siis estäisi jotakuta muuta?

Hyväntekeväisyys ja vapaaehtoistyö ovat mitä tärkeimpiä täydentäviä tekijöitä suomalaisen sosiaalipolitiikan kokonaisuudessa. Mutta paino on sanalla täydentävä. Eli eiköhän, Reijo, nähdä pallokentän laidalla ensi keväänä kun nappulaliigan mehunjakajia tarvitaan – itse olen ajatellut aloittaa Herttoniemen Toverien apumiehenä. Ei siihen mitään veroalea tai kuntatyöntekijöiden irtisanomista tarvita.

Kuvalähde: Wikimedia Commons

Also sprach Jyrki Katainen

Pääkirjoitusten ja uutisten ollessa täynnä talouskriisipuhetta sekä erityisesti elinkeinoelämän edustajien sotahuutoja liittyen budjettiriiheen piti pääministeri oman hallitusryhmänsä kokouksessa tästä linjasta poikkeavan puheen. Kokoomuksen Joensuussa koolla ollut ministeriryhmä ei kuullut johtajaltaan näkemystä ajankohtaisiin haasteisiin vaan yhteiskunnallisen analyysin maailman muutoksesta, ennen kaikkea yksilöllistymisestä, median murroksesta sekä yhteiskunnallisten auktoriteettien merkityksen muuttumisesta. Puhe oli monella tapaa mielenkiintoinen ja ansaitsee muutaman kommentin.

On helppo olla samaa mieltä siitä, että yksilöllistyminen, yhdistettynä koulutustason nousuun, tiedonjaon ja -tuottamisen sekä verkottumisen helpottumiseen teknologisen kehityksen myötä pitää sisällään valtavia lupauksia. Samaan aikaan pääministerin huoli ”samanmielisten kaikukammioista” on mitä suuremmissa määrin perusteltu. Kun yhteisiä totuuksia, tai edes julkisuutta joka määrittelee keskusteluiden asialistaa, ei ole, voi hintana olla yhteiskunnan sirpaloituminen toisistaan yhä kauemmas eriytyviin ryhmiin joilta puuttuvat yhteiset kokemusmaailmat.

Mutta miten tähän pitäisi suhtautua? Ensinnäkin toki valtavana mahdollisuutena. Erityisesti teknologinen kehitys on luomassa tilanteen jossa ihmiskunnan valtava enemmistö voi olla on-line. Tekniset ratkaisut siihen miten tieto, taide ja kulttuuri voisivat olla mitättömin kustannuksin lähes kaikkien ihmisten käytettävissä, ovat pääpiirteissään olemassa. Perinteisten auktoriteettien murentuminen voi tarkoittaa suunnatonta vapautumista traditioiden vallasta, jotka kahlitsevat kautta maailman erityisesti naisia ja erilaisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä. Yksilöissä olevan potentiaalin saaminen entistä parempaan hyötykäyttöön sisältää mahdollisuuden ennennäkemättömään edistykseen.

Toisaalta on niin, että on hyvä muistaa mistä menestyneimmät yhteiskunnat ovat yksilöllistymisen eväänsä ammentaneet. Tässäkin suhteessa kärjessä kulkevat pohjoismaat ovat nojanneet ennen kaikkea hyvinvointivaltion vapauttavaan potentiaaliin. Tasokas, kaikille yhteinen peruskoulu ja julkinen koulutusjärjestelmä ylipäänsä, terveyspalvelut ja sosiaaliturva ovat luoneet juuri niitä mahdollisuuksia joiden varassa yksilöt ovat voineet tavoitella sosiaalista nousua, ottaa riskejä sekä myös epäonnistua ilman pelkoa lopullisesta tuhoutumisesta. Toisin sanoen edellytykset yksilöllistymiskehitykselle, ja ennen kaikkea tämän yksilönvapauden oikeudenmukaiselle jakaantumiselle, ovat ennen muuta julkisen sektorin ja hyvinvointivaltion instituutioiden tuottamia.

Ergo: mikäli halutaan, kuten pääministerikin puheessaan toteaa, luoda keskinäistä solidaarisuutta ja yksilöiden välistä luottamusta sirpaloituvassa, epäilevämmässä ja siiloutuvassa maailmassa, on panostettava voimakkaasti sellaisten positiivisten yhteisten kokemusten luomiseen jotka tuovat erilaisia ihmisiä yhteen, samanarvoisina ja vertaisina. Vain tätä kautta syntyy ajatus ”samassa veneessä olemisesta”. Käytännössä tämän tulisi tarkoittaa erityisesti sellaisia yhdyskuntarakenteita ja mikä tärkeämpää, yhteisiä palveluita joita kaikki kansalaiset haluavat käyttää ja jotka eivät eriytä muun muassa maksukykyisiä pienituloisimmista ihmisistä. Kun vaikkapa päiväkoti, koulu tai terveyskeskus ovat ”meidän kaikkien yhdessä rakentamaa, yhteistä hyvää”, vahvistuu käsitys yhteisistä tavoitteista myös erilaisten ihmisten kanssa.

Kun koko maailma on klikkauksen päässä, korostuu uudelleen henkilökohtaisen kontaktin merkitys, konkreettinen kohtaaminen. Ja juuri tämä kohtaamisten väheneminen on nyky-yhteiskunnan ja Suomen huolestuttavimpia kehityssuuntia. Helsingin metropolialueella on nykyisin mahdollisuus tehdä satojen, ellei tuhansien kilometrien luokkaretkiä paikallisbussissa. Tietyt lähiöt vertautuvat sosioekonomiselta rakenteeltaan Suomen köyhimpiin kuntiin, kun taas Westendiin keskittyy ennennäkemätön vauraus. Rikkaat eristäytyvät omiin poteroihinsa ja omiin todellisuuksiinsa, köyhille ei jää vaihtoehtoja kuin tulla eristetyiksi.

Jotta tätä kehitystä voitaisiin oikaista ja vahvistaa ihmisten toinen toistaan kohtaan kokemaa luottamusta, tulisi yhteiskunnan, muotisanaa käyttäen, törmäyttää erilaisia ihmisiä toisiinsa erityisesti yli yhteiskuntaluokkarajojen. Tärkeintä olisi estää asuinalueiden eriytymistä sekä panostaa voimakkaasti yhteiseen varhaiskasvatukseen. Lapsetkin kyllä tunnistavat luokkaerot, mutta eivät aivan heti ja mikä oleellisinta, heidän on helppoa ylittää niitä. Lisäksi laadukas varhaiskasvatus antaisi erityisesti heikompiosaisista taustoista tuleville lapsille juuri niitä kontakteja, monipuolisempaa sosiaalista pääomaa ja mahdollisuuksia joita he tarvitsisivat kasvaakseen itse täyteen potentiaaliinsa, ts. päästäkseen nauttimaan täysimääräisesti niistä yksilökeskeisemmän yhteiskunnan eduista joista pääministerikin kauniisti puhuu.

Luottamuksen ja sopimisen teema kulkeekin toisena voimakkaana säikeenä pääministerin puheessa. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Mielenkiintoisempi pohdinta taas koskee sitä, miten tätä luottamusta ja sopimisen kulttuuria luodaan? Yksilökeskeisesti vai instituutioiden kautta?

Erityisesti korkeasti koulutetut työntekijät muutamilla aloilla kykenevät nykyisin jopa kilpailuttamaan työnantajiaan. Tilaisuuksia on tarjolla paljon, myös Suomen rajojen ulkopuolella. Valinnanvapauden ollessa huomattavan suurta korostuu myös mahdollisuus ”joustoon”. Voi tehdä mielekkääksi kokemaansa työtä pienemmällä palkalla, tai tehdä firman eteen hieman talkoita kun tilanne on vaikea. Oleellista on se, että voi aina luottaa menestykseen ja turvallisuuteen tulevaisuudessa – eli riskinottokykyä on olemassa. Tämä hyvä. Työmarkkinoiden globalisaatiovoittajat tarvitsevatkin ammattiliiton tuomaa turvaa vain harvoin.

Mutta: tämä ei ole koko totuus työmarkkinoista. Hyvin suuri osa myös tulevaisuuden työmar kkinoista toimii tavalla, jossa työntekijät eivät ole yhtä vahvassa asemassa suhteessa työnantajaansa. Tavoitteena tämä toki voi, ja pitääkin olla, ja pääministerin puheen hengessä ay-liike voisikin pohtia yhä enemmän sitä miten valtaistaa yksittäistä työntekijää suhteessa yksittäiseen työnantajaan. Toisin sanoen miten vahvistaa toisaalta sellaista (moni)ammattilaisuutta joka lisää mahdollisuuksia, ja toisaalta ajaa sellaista yhteiskuntapolitiikkaa mikä tukisi tällaista kehitystä. Mutta samaan aikaan on tärkeää ymmärtää että työmarkkinoille syntyy luottamusta ennen kaikkea välittävien instituutioiden, kuten työmarkkinarakenteiden, kautta ja että perusoikeuksiensa toteutumisen osalta työntekijät ovat edelleen heikommassa asemassa ellei yhteisiä rakenteita olisi.

Uskallankin väittää, että luottamuksen ja sopimisen kulttuurin vahvistumisen, jota pääministerikin aiheesta kaipaa, edellytyksenä on toimiva perusrakenne. Kun pohja on vakaa ja varma, ovat yksilöt niin työmarkkinoilla kuin muuallakin vapaampia ottamaan riskejä (puolin ja toisin) sekä luottamaan toisiinsa voidessaan olla varmoja siitä että välistä vetäminen ei onnistu. Työmarkkinoilla tämä tarkoittaisi vaikkapa kattavaa yleissitovuutta perustasojen osalta joiden varassa voidaan ottaa huomioon paikallisia olosuhteita. Paikallisesti tapahtuvan sopimisen on oltava aidosti tasa-arvoista, ts. luottamusmiesten asemaa ja työntekijöiden paikallisen edunvalvonnan edellytyksiä tulisi vahvistaa, työntekijät ottaa mukaan yrityksissä tapahtuvaan päätöksentekoon jne. Osallisuutta ja ”samassa veneessä” olemista vahvistaisivat myös henkilöstön ottaminen mukaan tulospalkkioiden piiriin. Ja niin edelleen.

Ay-liike, kuten poliittiset puolueetkin, ovat ilman muuta muutoksen edessä yhteiskunnan muuttuessa. Mutta toisin kuin pääministerin puheesta voisi ulos lukea, erityisesti ammattiliittojen ongelma ei ole sisällöllinen vaan järjestöllinen. Tarvitaan uusia tapoja tehdä ja osallistua, sekä edunvalvonnan painopisteen muuttamista. Sen sijaan perustellut vaatimukset solidaarisesta palkkapolitiikasta eivät ole vanhentuneet vaan ovat ehkäpä ajankohtaisempia kuin aikoihin.

Kuvalähde: Kokoomuksen mediapankki

Tulonjako ja tasa-arvo – seuraava askel

Kolumni Uutispäivä Demarissa 20.9.2011.

Viime eduskuntavaaleissa puhuttiin enemmän tulonjaosta ja oikeudenmukaisuudesta kuin aikoihin. Erityisesti keskustelutti suomalaisen perusturvan taso sekä niiden ihmisten asema, jotka ovat pysyvästi syrjäytyneet työelämästä. Perusturvan taso on monin paikoin liian matala nostaakseen ihmisiä ylös köyhyydestä. Siksi hallitusohjelmassa sovittu, ja pika-aikataululla toteutettava sadan euron korotus on erittäin tärkeä ja perusteltu uudistus, joka tuo suomalaista sosiaaliturvaa askeleen lähemmäs pohjoismaista tasoa.

Se, mistä vuosien jälkeen virinneessä oikeudenmukaisuus- ja tulonjakokeskustelussa on toistaiseksi puhuttu vähemmän, liittyy kuitenkin suoraan tulonjakoon markkinoilla ja funktionaalisen tulonjaon muutoksiin. Pääomatulojen osuus kaikista tuloista on trendinomaisesti kasvanut, laventaen nimenomaan varallisuuseroja. Varallisuuserot taas ovat huomattavasti ansiotuloja merkittävämpi eriarvoisuuden tuottaja.

Tulonjakoa ja eriarvoisuutta käsittelevän keskustelun tulisikin siirtyä vähimmäisturvasta laajempaan yhteiskunnalliseen tulonjakoon. Vain sitä kautta päästään kiinni todelliseen eriarvoisuuteen ja koko kansaa koskevaan tasa-arvoon. Pelkkä lähtökohtaista epäoikeudenmukaisuutta paikkaava ja lievittävä tulonsiirtopolitiikka ei ole riittävä lähtökohta sen lääkitessä vain seurauksia, ei syitä.

Edellä mainitusta syystä korkea sosiaalimenojen osuus tai veroaste ei olekaan erityisen mielekäs tapa mitata hyvinvointivaltion toimivuutta tai sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Tämä varsinkin tilanteessa, jossa entistä suurempi osa yhteiskunnan toiminnoista rahoitetaan nimenomaan tavallisilta palkansaajilta, usein pienipalkkaisilta, kerätyillä veroilla. Kun suurten varallisuuksien omistajat pääsevät verotuksessaan vähällä, maksaa tavallinen työssäkäyvä tulo- ja kulutusveroissaan lähtökohtaisen epäoikeudenmukaisen tilanteen korjaamisen kustannukset. Tällä voi, pidempään jatkuessaan, olla negatiivisia vaikutuksia veronmaksumoraaliin.

Jotta tulonjakokeskustelussa voitaisiin siirtyä jälleen suurten enemmistöjen luomiseen, on päästävä uudelleen keskustelemaan ennen muuta palkkapolitiikasta sekä funktionaalisesta tulonjaosta. Tämä vaatii laajaa arsenaalia, jonka puitteissa puhutaan paitsi rahasta, myös julkisista palveluista ja niiden asiakasmaksuista, pääomien ja perintöjen verotuksesta, harmaasta taloudesta sekä työntekijöiden oikeuksista aina irtisanomissuojasta voitonjakoon.

Perusturvan nostamista perusteltiin aivan oikein paitsi ihmisten valtaistamisella, myös kotimaisen kysynnän kasvulla. Kun tätä näkökulmaa laajennetaan myös työtä tekevään väestöön sekä keskusteluun ensisijaisesta, markkinoilla tapahtuvasta tulonjaosta, ollaan lähempänä aitoa, tasa-arvoistavaa yhteiskuntapolitiikkaa, jossa tavoitteena ei ole lääkitä köyhyyttä, vaan estää köyhyyden syntyminen. Sellaisessa tilanteessa ihmisille tarjotaan ennen kaikkea mahdollisuuksia pärjätä elämässään ilman yhteiskunnan taloudellista tukea.