Hyvinvointivaltio on lähimmäisenrakkautta käytännössä

kolumni Verohallinnon Verso-henkilöstölehdessä 25.2.2014.

Kun jollakulla menee oikein huonosti, on tapana sanoa että siinä on mies jonka lähin omainen on viranomainen. Tokaisu on toisaalta ihmiskohtaloa surkutteleva, toisaalta siinä maistuu happamuus julkisen sektorin noudattamaa ”holhousta” kohtaan. Silti siinä on enemmän kuin toinen puoli totuutta.

Torppareiden ja patruunoiden köyhässä Suomessa kaveria ei jätetty. Hyvinvointivaltio kuitenkin huolehtii heistäkin, jotka kaverit ovat hylänneet. Hiljattain uutisoitiin OECD:n tutkimuksesta koskien kansalaisten luottamusta hallintoa ja julkisen sektorin palveluita kohtaan. 60% suomalaisista koki nykyhallinnon luotettavaksi. Sillä saavutetaan toistuvasti kansainvälisen vertailun kärkisijoja. Luottamus hallinnon hyvyyteen kertoo paitsi hyvästä moraalista koskien lakien noudattamista ja verojen maksua, mutta myös kokemusta yhteisestä tulevaisuudesta.

Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot, Suomi niiden mukana, kuuluvat lähimmäksi sellaista ”hyväntahtoista” valtiota joka on maailmanhistoriallisesti varsin harvinainen ja myöhäinen keksintö. Siinä koko valtiokoneiston perinteinen idea on käännetty ympäri: vanhasta tavasta käsittää valtio lähinnä sotakoneistona ja aatelin tulonmuodostuksen pohjana, malliin jossa valtio kuuluu kansalaisille ja toimii heitä palvellakseen. Tulokset ovat olleet huikeita. Muutos on näkynyt ennennäkemättömänä vaurastumisena, kansan sivistystason nousuna, teknologisena kehittymisenä sekä nopeasti parantuneena terveydentilana ja elinvuosien pituuden lisääntymisenä. Muun muassa.

Hyvinvointivaltion suuri lupaus onkin hyvän elämän edellytysten mahdollistaminen kaikille – taustoihin katsomatta. Kun kommunistisissa valtioissa rakennettiin turvallisuutta epävirallisten, henkilökohtaisten verkostojen varaan, jäi niistä joku aina vaille. Sama ongelma koskee markkinaliberaaleja yhteiskuntia, joissa heikot julkiset rakenteet korvautuvat liian usein rikollisuudella.

Veronmaksu ja yhteisesti rahoitettu julkinen palvelu onkin solidaarisuuden kovaa ydintä. Tämänkaltainen välittäminen ja yhteisvastuu kun ei kohdistu vain ihmisiin, jotka ovat tuttuja tai tärkeitä oman aseman kannalta, vaan on persoonatonta ja kohdistuu tuntemattomiin joilla ei ole tietoa kenen rahalla tukea tai apua rahoitetaan. Siksi se onkin, paradoksaalista kyllä, erityisen pyyteetöntä.

Hyväntekeväisyys on hyvä lisä hyvinvointivaltion työkalupakissa, mutta sen varaan ei voida rakentaa mitään aidosti pysyvää. Syykin on selvä – se aiheuttaisi juuri sellaista holhousta josta julkista sektoria ja hyvinvointivaltiota usein syytetään. Hyväntekeväisyyshän ei perustu ihmisille kuuluviin oikeuksiin, vaan riippuu ainoastaan antajansa hyvästä tahdosta. Ei ole vaikea kuvitella, että apuun sidottaisiin vaatimuksia vauraamman hyväntekijän tahdon toteuttamisesta. Mitä muuta tämä olisi kuin – niin – holhousta?

Valtionhallinnon työntekijän työn tarkoitus aukeaakin tästä näkökulmasta ennen kaikkea mahdollisuuksien luomisena yksilöille, ja toisaalta työnjaon kehittämisenä yhteiskunnan eri sektoreiden välillä. Apua tarvitsevien ihmisten aika ei kulu armon kerjäämiseen tai hädästä selviytymiskeinojen suunnitteluun vaan he voivat luottaa osaavan hallinnon apuun ongelmissaan ja keskittyä tulevaisuutensa suunnitteluun. Yritykset ovat onnistuneesti ulkoistaneet niin koulutus- kuin terveydenhuoltovastuuta yhteiskunnalle – kyeten näin keskittymään oman toimintansa kannalta oleellisempaan eli liiketoiminnan kehittämiseen, myyntiin ja voitontekoon. Ja niin edelleen.

Ilman toimivaa hallintoa ja sen osaavia työntekijöitä yhteiskunnan toiminta muuttuisi epävarmemmaksi, lyhytjännitteisemmäksi ja tehottomammaksi. Lakiin perustuvat säännöt korvautuisivat hyvien veljien verkostoilla, virkamiesmoraali ruskeilla kirjekuorilla. Siksi aina kun hallintoa arvostellaan, kuten muodikasta on, on tärkeää muistuttaa ettei byrokratian vastakohta ole tehokkuus vaan anarkia.

Advertisement

Rohkea ja vahva valtio investointeja luomaan

Kolumni Demokraatissa 30.1.2014. 

Vuodenvaihteessa on ollut mahdollisuus seurata korkean tason mielensäpahoittamista. Erinäisissä seminaareissa on konsernijohtaja toisensa perään kiivennyt toisten konsernijohtajien eteen kertomaan miten Suomessa menee huonosti, julkisella vallalla ei ole rahaa mihinkään ja että ongelmat pitäisi ratkaista karsimalla kuluja ja siirtämällä vapautuvia varoja paikalle kerääntyneiden taskuihin. Usein tilaisuudet ovat vielä huipentuneet patojen hyökkäykseen kattiloita kohtaan, kun herrat tuomitsevat suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevan pessimismin ja valittamisen kulttuurin.

Jos alkuvuoden seminaareista jotain on opittu, niin se että moisten järjestäminen kannattaa lopettaa säästäen näin kaikkien työaikaa sekä keskittyä etsimään aidosti uusia ja raikkaita ajatuksia elinkeinopolitiikan uudistamiseen. Ja kun elinkeinoelämän nykyisestä kermasta ei ainakaan viimeaikaisten ulostulojen perusteella ole muuhun kuin valittamiseen ja toisten syyttelyyn, näkökulmia kannattaa hakea jostain aivan muualta. Eräitä Suomessa uudenlaisia ajatuksia voi löytää Atlantin länsipuolelta, ja erityisesti tutkija Mariana Mazzucaton työstä.

Mazzucaton uutuusteos The Entrepreneurial State – Debunking Public and Private Sector Myths haastaa mielenkiintoisella tavalla Suomessa käytävää yhden totuuden talouspoliittista keskustelua. Hän osoittaa kouriintuntuvin esimerkein miten monet amerikkalaiset yritysjätit, puhutaan sitten Applesta, Googlesta tai merkittävistä lääketeollisuuden yrityksistä, ovat itse asiassa rakentaneet menestyksensä julkisella sektorilla tehdyn tutkimus- ja kehitystyön varaan – ja myöhemmin tarjonneet tuotteita ja palveluita niin yksityiselle kuin julkiselle sektorille.

Perustutkimus ei riitä, sillä hyvin usein yksityinen sektori on myös varovainen kasvurahoittaja. Erityisesti näin on aloilla, jossa tk-kustannukset ovat korkeita, tai uusi kehittyvä teknologia kaukana nopeasta tuotteistamisesta. Moni läpimurtoinnovaatio olisikin jäänyt tekemättä ilman valtion voimakasta läsnäoloa markkinoilla sekä uskoa innovaatioiden kehittämiseen ja tuotteistamiseen. Käytännössä kyse onkin ollut monin paikoin julkisesta riskisijoittamisesta uuteen, tilanteessa jossa yksityinen raha on ollut liikkeellä vain varoen jos sitenkään.

Aikana, jolloin kansainvälinen talous edelleen sakkaa, vienti ei vedä ja työn kysyntä on matalalla tasolla, on tärkeää pohtia välineitä luoda uusia markkinoita. Markkinoiden luontia tulisikin pohtia selkeänä ja oleellisena valtion tehtävänä taloudessa. Tämä kuitenkin vaatii selkeää strategiaa toivotusta suunnasta ja itseluottamusta määrittää aloja joille suunnataan paitsi tk-, myös hankkeiden toteuttamiseen tarkoitettua rahaa. Näin luodaan kysyntää kehittyville tuotteille ja rohkaistaan yrityksiä laajentamaan toimintaansa.

Mitä tämä voisi tarkoittaa Suomessa? Se voisi, esimerkiksi, tarkoittaa voimakkaasti kasvavaa julkista tk-rahoitusta yhdistettynä konkreettisiin investointiohjelmiin esimerkiksi kotimaisessa energiantuotannossa tai automaattisessa liikenteessä. Kun yritykset näkevät valtion investoivan ja luovan kyseisen alan tuotteille ja ratkaisuille kysyntää, ne alkavat kehittää tuotteitaan ja palveluitaan. Samalla kotimaasta saatu referenssi kehittää alaa ja tarjoaa apua vientiponnisteluissa. Koulutusviennille nopea ja vikkelä suomalainen kokeiluvaltio olisi taivaan lahja. Ja niin edelleen.

Suomessa jos missä on pienenä maana tarve ymmärtää valtion ja yksityisen sektorin kohtalonyhteys. Molemmat tarvitsevat toisiaan. Pienissä ja keskisuurissa yrityksissä tämä jo monin paikoin ymmärretään, enää toiveena olisi että viesti menisi perille myös omahyväisyydessään rypevälle isojen pomojen kaartille.

• Mazzucaton TED-luento aiheesta.