Sitä saat mitä tilaat

truecolorsPerussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini lohkaisi jossain ennen edellisiä eduskuntavaaleja, että ”vain Kokoomuksella ja perussuomalaisilla on itsensä näköiset puheenjohtajat”. Tämän pystyi lukemaan piikkinä erityisesti SDP:lle ja Keskustalle, joita johtivat tuolloin Jutta Urpilainen ja Mari Kiviniemi. Soinin ajattelussa heidän johtajuutensa taustalla oli enemmän toive siitä miltä oman puolueen tulisi näyttää ja mitä sen tulisi olla kuin mitä se oikeasti on. Ajatus palasi mieleen tänään katsellessa Kokoomuksen puoluekokouksen valintoja ja Alexander Stubbin nousua puheenjohtajaksi.

Sosialidemokraatit ovat vuosikausia tavoitelleet ”laajentumista” poliittiseen keskustaan sekä toimihenkilöäänestäjien sydänten valloitusta vaaleissa. Nuoren, opettajataustan omaavan, naispuolisen johtajan valinnan nähtiin aikoinaan olevan yksi tällainen ”symbolinen teko”, joka kertoisi kansalaisille SDP:n halusta lähestyä heidän elämänpiiriään. Ongelmaksi kuitenkin kävi, että itseluottamukseltaan heikentynyt ja aatteellisessa käymistilassa ollut SDP ei kyennyt luottamaan olemassaolleen kivijalkansa kestävyyteen. Tämä johti tilanteeseen, jossa tuolloin uuden puheenjohtajan oli pyrittävä milloin milläkin tavalla vakuuttamaan perinteisempi kannattajakunta ja olemassaolleet rakenteet – ja samalla uudistuminen ja uuden kannattajakunnan lähestyminen jäi vähemmälle.

Tämä koettu epäselvyys sekä kunnallisvaaleista alkanut heikko kannatuskehitys loivat tyytymättömyyttä, joka purkautui puheenjohtajavaihdokseen Seinäjoen puoluekokouksessa. Puheenjohtajaksi ja uudeksi valtionvarainministeriksi nousi Antti Rinne. Viisikymppinen jo hieman harmaantunut mies, jonka tausta on ammattiliitoissa ja jonka työhistoriaan mahtuu kaikkea mahdollista tsupparista lakiasiaintoimiston vetoon.

Kokoomus puolestaan on menestynyt viime vuosikymmenen erinomaisesti niillä markkinoilla, jonne SDP on äänestäjien osalta pyrkinyt. Pitkälti Jyrki Kataisen persoonan kannattelemana Kokoomus on ollut voitokas tai vähintään edennyt lukuisissa vaaleissa. Ajatus ”keskustaoikeistolaisesta arvopuolueesta”, jolla on sosiaalinen omatunto ja joka välittää, on myynyt hyvin sellaisten liikkuvien äänestäjien keskuudessa joilla ei ole vahvaa poliittista näkemystä. Kokoomus on kyennyt madaltamaan kynnystä äänestää ”oikeistoa” ja samalla profiloitunut yksilökeskeiseen, individualistiseen aikaan sopivalla tavalla ”dynaamisten, päämäärätietoisten ja menestyvien” ihmisten puolueeksi. Uskottavan poliittisen voiman puuttuminen oikealta laidalta on myös helpottanut tätä mielikuvallista siirtymää – äänestäjävuotoa ei ole tarvinnut pelätä kuin arvokonservatiivisimpien osalta.

Kauan on kuitenkin ollut selvää, että Kokoomuksen aktiiveissa on kaipuuta selkeästi aatteellisempaan politiikantekoon. Kokoomusnuorten libertaarit mielipiteet ovat olleet marginaalissa, mutta ne ovat levinneet nuorten kasvaessa aikuisiksi myös itse puolueeseen. Kireämpiä kannanottoja on alkanut ilmestyä milloin veroasteen laskemisesta alle 40%iin, milloin ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeuden poistosta, perintöveron poistosta, yhteisöveron poistosta ja niin edelleen. Kaikki rajuja esityksiä, jotka eivät mitenkään sovi ”yhteistyöhakuisen” ja ”pragmaattisen” puolueen kuvaan. Mölyt ovat pysyneet suhteellisen vähäisinä oikeastaan vain siksi, että puolue on ollut niin voitokas, ja että se on osin ajanut tiukempaa linjaa kabineteissa kuin julkisuudessa.

Puheenjohtajakamppailussa tyylipuhtaimmin tätä uudenlaista aatteellisempaa oikeistolinjaa veti nimenomaan Alexander Stubb. Kun Vapaavuori kävi pääministerikisaa ja Risikko antoi kasvot ”unohdetulle kentän äänelle”, Stubb esiintyi vahvimpana aatepoliitikkona joka kritisoi voimakkaimmin julkista sektoria, esitti rajuimmat vaateet hyvinvointivaltion saneeraamiseksi ja otti näkyvimmin kantaa NATO-jäsenyyden puolesta. Ja hänet valittiin.

***

Mitä opimme tästä? Värillä -ja habituksella- oli puoluekokouksissa väliä. Kun puolueita on moitittu samankaltaistumisesta (johtajien profiilit ja taustat, aatteet ja tavoitteet), on yhtäkkiä ainakin johtajien profiileissa tapahtunut merkittäviä muutoksia – ja samalla eriytymistä.

Ajatellaan vaikka Rinnettä ja Stubbia. Toista on vaikea kuvitella pechakuchaamassa tai heittämässä stand-up -keikkaa, toista taas mahdoton nähdä Mäntsälän torilla makkaraa paistamassa ja kuuntelemassa eläkeläisten ajatuksia. Toinen edustaa sitä, mitä tämän päivän alfauros tai -naaras haluaa olla; oli kyse sitten ulosannista, ulkonäöstä tai urheilutuloksista. Toinen taas sitä, mitä moni epätäydellisyydessään aidosti on ja jonka hyväksyy. Toinen edustaa globalisaatiovoittajia kaikella olemuksellaan ja mielipiteillään, toinen taas nojaa vahvasti myös siihen maailmaan, joka on joutunut näkemään muutoksen nurjat puolet.

Se, mikä heitä kuitenkin yhdistää, ja joka samalla ehkä kertoo jotain politiikan muutoksesta on se, että he todellakin näyttävät ja kuulostavat puolueidensa aktiivi/kannattajaväeltä. Molemmat heistä ovat monella tapaa ”aitoja” siinä mielessä että heitä ei voi syyttää siitä, että he yrittäisivät olla jotain muuta kuin ovat tai että heidän kauttaan yriteltäisiin antaa muunneltua kuvaa siitä, mitä liike aidosti, tällä hetkellä, on. Näiden henkilöiden kautta on hylätty ajatus, että johtajan persoonan kautta yritettäisiin viestiä jotain muuta kuin mitä puolue on.

Tarkoituksena ei tietenkään ole sanoa, etteivätkö edelliset johtajat niin Kokoomuksessa kuin SDP:ssä olisi olleet aitoja ihmisiä. Kyse on nimenomaan mielikuvasta. Kokoomuksen osalta Kataisen profiili onnistui peittämään yhä radikaalimmaksi käyvän puolueväen ja estämään näkyvän oikeistolaistumisen puolueen julkikuvassa. SDP:ssä tämä puolestaan epäonnistui – yritys viestiä linjanmuutoksesta ja uudistumisesta edellisen puheenjohtajan profiilin kautta jäi – syystä tai toisesta- torsoksi eikä kaivattua luottamusta syntynyt.

***

Kun nyt katsoo eduskuntavaaleihin valmistautuvien puolueiden johtajia, on todettava että monella tapaa Kari Suomalaisen karikatyyrit ovat, tosin ajanmukaisemmassa muodossa, heränneet eloon. Kokoomus asettaa vaaleihin leveähymyisen, markkinafundamentalistisia linjauksia esittäneen eurofiilin joka saa samppanjan virtaamaan, SDP törmäkän ay-miehen perikuvan, jolla vaikuttaa kuitenkin olevan sydämessään herkkä paikka yhteiskunnan vähäosaisille, Keskusta self-made-manin pohjoisen uskonnollisilta lakeuksilta, perussuomalaiset epäsovinnaisen äijäilijän joka kaikella tekemisellään pyrkii osoittautumaan ”eliitin” vastavoimaksi, Vihreät asiantuntevan mutta kuivakasta imagosta kärsivän luokan fiksuimman pojan, Vasemmistoliitto taas tennarijalkaisen ja rääväsuisen radikaalin, jossa on enemmän kuin ripaus kärsimättömyyttä ja aggressiivisuutta.

Itse en osaisi piirtää osuvampaa karikatyyria kuin minkä todellisuus tulevissa vaalipaneeleissa tarjoilee.

Mainokset

Also sprach Jyrki Katainen

Pääkirjoitusten ja uutisten ollessa täynnä talouskriisipuhetta sekä erityisesti elinkeinoelämän edustajien sotahuutoja liittyen budjettiriiheen piti pääministeri oman hallitusryhmänsä kokouksessa tästä linjasta poikkeavan puheen. Kokoomuksen Joensuussa koolla ollut ministeriryhmä ei kuullut johtajaltaan näkemystä ajankohtaisiin haasteisiin vaan yhteiskunnallisen analyysin maailman muutoksesta, ennen kaikkea yksilöllistymisestä, median murroksesta sekä yhteiskunnallisten auktoriteettien merkityksen muuttumisesta. Puhe oli monella tapaa mielenkiintoinen ja ansaitsee muutaman kommentin.

On helppo olla samaa mieltä siitä, että yksilöllistyminen, yhdistettynä koulutustason nousuun, tiedonjaon ja -tuottamisen sekä verkottumisen helpottumiseen teknologisen kehityksen myötä pitää sisällään valtavia lupauksia. Samaan aikaan pääministerin huoli ”samanmielisten kaikukammioista” on mitä suuremmissa määrin perusteltu. Kun yhteisiä totuuksia, tai edes julkisuutta joka määrittelee keskusteluiden asialistaa, ei ole, voi hintana olla yhteiskunnan sirpaloituminen toisistaan yhä kauemmas eriytyviin ryhmiin joilta puuttuvat yhteiset kokemusmaailmat.

Mutta miten tähän pitäisi suhtautua? Ensinnäkin toki valtavana mahdollisuutena. Erityisesti teknologinen kehitys on luomassa tilanteen jossa ihmiskunnan valtava enemmistö voi olla on-line. Tekniset ratkaisut siihen miten tieto, taide ja kulttuuri voisivat olla mitättömin kustannuksin lähes kaikkien ihmisten käytettävissä, ovat pääpiirteissään olemassa. Perinteisten auktoriteettien murentuminen voi tarkoittaa suunnatonta vapautumista traditioiden vallasta, jotka kahlitsevat kautta maailman erityisesti naisia ja erilaisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä. Yksilöissä olevan potentiaalin saaminen entistä parempaan hyötykäyttöön sisältää mahdollisuuden ennennäkemättömään edistykseen.

Toisaalta on niin, että on hyvä muistaa mistä menestyneimmät yhteiskunnat ovat yksilöllistymisen eväänsä ammentaneet. Tässäkin suhteessa kärjessä kulkevat pohjoismaat ovat nojanneet ennen kaikkea hyvinvointivaltion vapauttavaan potentiaaliin. Tasokas, kaikille yhteinen peruskoulu ja julkinen koulutusjärjestelmä ylipäänsä, terveyspalvelut ja sosiaaliturva ovat luoneet juuri niitä mahdollisuuksia joiden varassa yksilöt ovat voineet tavoitella sosiaalista nousua, ottaa riskejä sekä myös epäonnistua ilman pelkoa lopullisesta tuhoutumisesta. Toisin sanoen edellytykset yksilöllistymiskehitykselle, ja ennen kaikkea tämän yksilönvapauden oikeudenmukaiselle jakaantumiselle, ovat ennen muuta julkisen sektorin ja hyvinvointivaltion instituutioiden tuottamia.

Ergo: mikäli halutaan, kuten pääministerikin puheessaan toteaa, luoda keskinäistä solidaarisuutta ja yksilöiden välistä luottamusta sirpaloituvassa, epäilevämmässä ja siiloutuvassa maailmassa, on panostettava voimakkaasti sellaisten positiivisten yhteisten kokemusten luomiseen jotka tuovat erilaisia ihmisiä yhteen, samanarvoisina ja vertaisina. Vain tätä kautta syntyy ajatus ”samassa veneessä olemisesta”. Käytännössä tämän tulisi tarkoittaa erityisesti sellaisia yhdyskuntarakenteita ja mikä tärkeämpää, yhteisiä palveluita joita kaikki kansalaiset haluavat käyttää ja jotka eivät eriytä muun muassa maksukykyisiä pienituloisimmista ihmisistä. Kun vaikkapa päiväkoti, koulu tai terveyskeskus ovat ”meidän kaikkien yhdessä rakentamaa, yhteistä hyvää”, vahvistuu käsitys yhteisistä tavoitteista myös erilaisten ihmisten kanssa.

Kun koko maailma on klikkauksen päässä, korostuu uudelleen henkilökohtaisen kontaktin merkitys, konkreettinen kohtaaminen. Ja juuri tämä kohtaamisten väheneminen on nyky-yhteiskunnan ja Suomen huolestuttavimpia kehityssuuntia. Helsingin metropolialueella on nykyisin mahdollisuus tehdä satojen, ellei tuhansien kilometrien luokkaretkiä paikallisbussissa. Tietyt lähiöt vertautuvat sosioekonomiselta rakenteeltaan Suomen köyhimpiin kuntiin, kun taas Westendiin keskittyy ennennäkemätön vauraus. Rikkaat eristäytyvät omiin poteroihinsa ja omiin todellisuuksiinsa, köyhille ei jää vaihtoehtoja kuin tulla eristetyiksi.

Jotta tätä kehitystä voitaisiin oikaista ja vahvistaa ihmisten toinen toistaan kohtaan kokemaa luottamusta, tulisi yhteiskunnan, muotisanaa käyttäen, törmäyttää erilaisia ihmisiä toisiinsa erityisesti yli yhteiskuntaluokkarajojen. Tärkeintä olisi estää asuinalueiden eriytymistä sekä panostaa voimakkaasti yhteiseen varhaiskasvatukseen. Lapsetkin kyllä tunnistavat luokkaerot, mutta eivät aivan heti ja mikä oleellisinta, heidän on helppoa ylittää niitä. Lisäksi laadukas varhaiskasvatus antaisi erityisesti heikompiosaisista taustoista tuleville lapsille juuri niitä kontakteja, monipuolisempaa sosiaalista pääomaa ja mahdollisuuksia joita he tarvitsisivat kasvaakseen itse täyteen potentiaaliinsa, ts. päästäkseen nauttimaan täysimääräisesti niistä yksilökeskeisemmän yhteiskunnan eduista joista pääministerikin kauniisti puhuu.

Luottamuksen ja sopimisen teema kulkeekin toisena voimakkaana säikeenä pääministerin puheessa. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Mielenkiintoisempi pohdinta taas koskee sitä, miten tätä luottamusta ja sopimisen kulttuuria luodaan? Yksilökeskeisesti vai instituutioiden kautta?

Erityisesti korkeasti koulutetut työntekijät muutamilla aloilla kykenevät nykyisin jopa kilpailuttamaan työnantajiaan. Tilaisuuksia on tarjolla paljon, myös Suomen rajojen ulkopuolella. Valinnanvapauden ollessa huomattavan suurta korostuu myös mahdollisuus ”joustoon”. Voi tehdä mielekkääksi kokemaansa työtä pienemmällä palkalla, tai tehdä firman eteen hieman talkoita kun tilanne on vaikea. Oleellista on se, että voi aina luottaa menestykseen ja turvallisuuteen tulevaisuudessa – eli riskinottokykyä on olemassa. Tämä hyvä. Työmarkkinoiden globalisaatiovoittajat tarvitsevatkin ammattiliiton tuomaa turvaa vain harvoin.

Mutta: tämä ei ole koko totuus työmarkkinoista. Hyvin suuri osa myös tulevaisuuden työmar kkinoista toimii tavalla, jossa työntekijät eivät ole yhtä vahvassa asemassa suhteessa työnantajaansa. Tavoitteena tämä toki voi, ja pitääkin olla, ja pääministerin puheen hengessä ay-liike voisikin pohtia yhä enemmän sitä miten valtaistaa yksittäistä työntekijää suhteessa yksittäiseen työnantajaan. Toisin sanoen miten vahvistaa toisaalta sellaista (moni)ammattilaisuutta joka lisää mahdollisuuksia, ja toisaalta ajaa sellaista yhteiskuntapolitiikkaa mikä tukisi tällaista kehitystä. Mutta samaan aikaan on tärkeää ymmärtää että työmarkkinoille syntyy luottamusta ennen kaikkea välittävien instituutioiden, kuten työmarkkinarakenteiden, kautta ja että perusoikeuksiensa toteutumisen osalta työntekijät ovat edelleen heikommassa asemassa ellei yhteisiä rakenteita olisi.

Uskallankin väittää, että luottamuksen ja sopimisen kulttuurin vahvistumisen, jota pääministerikin aiheesta kaipaa, edellytyksenä on toimiva perusrakenne. Kun pohja on vakaa ja varma, ovat yksilöt niin työmarkkinoilla kuin muuallakin vapaampia ottamaan riskejä (puolin ja toisin) sekä luottamaan toisiinsa voidessaan olla varmoja siitä että välistä vetäminen ei onnistu. Työmarkkinoilla tämä tarkoittaisi vaikkapa kattavaa yleissitovuutta perustasojen osalta joiden varassa voidaan ottaa huomioon paikallisia olosuhteita. Paikallisesti tapahtuvan sopimisen on oltava aidosti tasa-arvoista, ts. luottamusmiesten asemaa ja työntekijöiden paikallisen edunvalvonnan edellytyksiä tulisi vahvistaa, työntekijät ottaa mukaan yrityksissä tapahtuvaan päätöksentekoon jne. Osallisuutta ja ”samassa veneessä” olemista vahvistaisivat myös henkilöstön ottaminen mukaan tulospalkkioiden piiriin. Ja niin edelleen.

Ay-liike, kuten poliittiset puolueetkin, ovat ilman muuta muutoksen edessä yhteiskunnan muuttuessa. Mutta toisin kuin pääministerin puheesta voisi ulos lukea, erityisesti ammattiliittojen ongelma ei ole sisällöllinen vaan järjestöllinen. Tarvitaan uusia tapoja tehdä ja osallistua, sekä edunvalvonnan painopisteen muuttamista. Sen sijaan perustellut vaatimukset solidaarisesta palkkapolitiikasta eivät ole vanhentuneet vaan ovat ehkäpä ajankohtaisempia kuin aikoihin.

Kuvalähde: Kokoomuksen mediapankki

Unohduksia ja uudenvuodentervehdyksiä

Vuosi 2011 jää mieleen suurten henkilökohtaisten ja yhteiskunnallisten muutosten vuotena. Yhteiskunnallisina tapahtumina jäävät mieleen eduskuntavaalit ja perussuomalaisten  vaalivoitto, poliittisten voimasuhteiden toistaiseksi vakiintuneelta vaikuttava muutos sekä ulkomailta erityisesti arabimaailman vallankumoukset ja Utoyan tragedia.

Näistä jälkimmäiseen viitaten on hämmästyttävää, kuinka nopeasti tapahtumat painuvat unholaan. Breivikin eräänä innoittajana toiminut suomalaiskansanedustaja jatkaa toimintaansa muina miehinä ja uutisiin nousee muutaman kuukauden jälkeen enää hänen luopumisensa Facebookin käytöstä. Unohtamisen nopeus on pelottavaa. Milan Kundera kirjoitti jo vuosikymmeniä sitten, miten: ”Allenden murha häivytti nopeasti venäläisten Böömiin tunkeutumisen muiston, Bangladeshin verilöyly painoi alleen Allenden, Siinain erämaasota vaiensi Bangladeshin itkun, Kambodzan verenvuodatus uitti unholaan Siinain, ja niin edespäin, ja niin edespäin, aina kaikkien ja kaiken täydelliseen unohdukseen asti.” Tämä tahti ei ole hiljentynyt, päinvastoin. Kamerat poistuvat jo toisiin tragedioihin.

Kotimaan alkuvuotta leimaavat talouden epävarmat näkymät ja presidentinvaalit. Pääministeri Katainen antoi uudenvuodentervehdyksessään tuulahduksen Kokoomuksen piirissä käytävästä ajattelusta. Tuttua tavaraa kenelle tahansa poliittiseen jargoniin ammattinsa puolesta tutustuneelle, mutta yhteen seikkaan kannattaa kiinnittää huomiota. Kataisen maailmassa työttömyys on edelleen työvoiman tarjonta-, ei kysyntäongelma.

Suomessa on edelleen 166 000 ihmistä ilman työtä. Siksi on erittäin tärkeää mitä kautta työttömyyttä lähestytään. Onko vika kannusteissa vaiko kenties siinä, ettei työpaikkoja kenties ole tarjolla, vaikka työhaluisia ihmisiä on? Mikäli katsotaan, että ongelma on työpaikkojen määrässä, ei tarjontapainotteinen politiikka tuota tuloksia, vaan toimenpiteitä tulisi suunnata erityisesti työvoiman kysyntään, toisin sanoen julkisiin investointeihin, yritystoiminnan elvyttämiseen, kansalaisten ostovoiman turvaamiseen jne.

Kataisen puheenvuoro pohjustaa myös leikkauskeskustelua. Laajat leikkaukset tai tavallisten kansalaisten ostovoimaa leikkaavat veronkorotukset soveltuvat huonosti taantumalääkkeeksi. Resepti, jossa myös verrattain terveet taloudet kuten Suomi aloittavat kireän säästökuurin tilanteessa, jossa kokonaiskysyntä alkaa supistua koko Euroopassa on takuuresepti syvempään taantumaan. Mikäli työttömyys päästetään tarpeettomasti omilla toimilla pahenemaan, tulee lasku myöhemmin huomattavasti kalliimmaksi. Viime laman virheitä ei tule tällä kertaa toistaa. Mahdolliset lisäsäästöt tulee suunnata siten, ettei eriarvoisuus niiden ansiosta kasva tai työllisyys heikkene.

Hallitusohjelmaneuvotteluissa sovittiin talouden tasapainottamisesta sekä varsin kattavasti myös niistä linjoista, joilla tilanteeseen puututaan elleivät sovitut toimenpiteet riitä. Vaikka pääkirjoitustoimittajat ahdistelevat nyt sosialidemokraatteja ja sysivät luopumaan vaalilupauksista mm. arvonlisäveron ja eläkeiän kohdalla, voitaisiin kuitenkin tarkastella myös sellaisia vaihtoehtoja, jotka olisivat vähemmän ikäviä niin ikääntyvien työntekijöiden kuin pienituloistenkin kohdalla eikä niillä olisi minkäänlaista merkittävää kysyntää vähentävää vaikutusta. Helsingin Sanomien päivän pääuutisartikkeli kertoo missä olisi paitsi mahdollisuus, myös velvollisuus osallistua entistä enemmän yhteisen taakan kantoon.

Kuvalähde.