"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei voi mitenkään ajatella ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä." (Ulla-Lena Lundberg, teoksessa Jää)
Muutamia viikkoja sitten opetus- ja kulttuuriministeriössä päätti työnsä suomalaisen koulutusviennin edistämistä pohtinut työryhmä. Kansanedustaja Päivi Lipposen vetämä ryhmä esitti tukun toimia, joilla suomalaista koulutusta voitaisiin paremmin viedä maailmalle. Esityksiin kuului lukukausimaksujen käyttöönotto suomalaisissa korkeakouluissa opiskeleville EU/ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille, tavoitteena mahdollistaa tutkinnoilla tehtävä kauppa sekä varmistaa hyödyn jääminen Suomeen myös tilanteessa jossa ulkomaalaiset opiskelijat eivät valmistuttuaan jää maahan.
Maksuista on puhuttu kauan, mutta toinen tärkeä kysymys liittyy ryhmän esittämään ajatukseen kehitysyhteistyövarojen käyttämisestä koulutuksen hankkimiseen kehitysmaiden nuorille. Idea on, että näillä varoilla voitaisiin maksaa stipendejä, joiden turvin kehitysmaista tulevat opiskelijat voisivat tulla Suomeen suorittamaan opintoja. Vastaava malli on käytössä Ruotsissa.
Ajatuksessa on perää. Ensinnäkin se avaisi kehitysmaiden lahjakkaille nuorille mahdollisuuksia suorittaa korkea-asteen opintoja. Korkeasti koulutettu työvoima taas on edellytys kehittyvien maiden talouksien nykyistä nopeammalle nousulle. Toiseksi se tukisi suomalaisten korkeakoulujen kansainvälistymistä.
Malli kannustaisi järkevään työnjakoon. Kohdemaa voi kohdistaa omia julkisia varojaan perus- tai ammatillisen koulutuksensa kehittämiseen samalla kun kehitysyhteistyövarojen antajamaa, tässä tapauksessa Suomi, voisi tarjota korkeakoulutusta. Sillä rahalla mikä kuluu yhden lääkärin kouluttamiseen, voisi sadoille lapsille antaa hyvät perusvalmiudet opintielle luku-, lasku- ja muiden perustaitojen osalta.
Raportin monista hyvistä ehdotuksista myös tämä ansaitsee huolellisen luennan. Koulutuspalveluiden tuonti osaksi kehityspoliittista palettia voisi olla niin kehitysmaiden kuin Suomen etu.
Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 8.12.2011
Suomessa on totuttu näkemään ammattiyhdistysliike ennen muuta kotimaan palkka- ja sosiaalipolitiikkaan sekä työmarkkinoiden lainsäädäntöön perehtyneenä edunvalvontakoneistona. Kuvastoa hallitsevat ennen kaikkea Hakaniemen Metallitalon seinä, punaiset kirjaimet s, a ja k sekä vakavat miehet silmäpusseissaan pitkän pöydän ja Jaffa-pullojen takana kertomassa aamuyön tunteina saavutetusta työrauhan ja ”ostovoiman suotuisan kehityksen” takaavat palkankorotukset turvaavasta sovusta. Vähemmälle huomiolle on jäänyt ay-liikkeen valtaisa kansalaisjärjestörooli ja ennen kaikkea sen kansainvälinen ulottuvuus.
Jo kotimaassa ammattiyhdistysliike on vertaansa vailla oleva kansalaisjärjestö. Suomalainen järjestäytymisaste on maailman huippuluokkaa. Liittoihin kuuluu miljoonia suomalaisia. Liittojen aktiivitehtävissä, luottamusmiehinä ja -naisina, työsuojeluvaltuutettuina, ammattiosastojen luottamustoimissa ja niin edelleen, toimii kymmeniä tuhansia ihmisiä. Tämä on hyvä muistaa, kun ay-liikkeen sananvaltaa yhteiskuntapolitiikassa arvostellaan. Mitä hyvää yhteiskunnasta tai demokraattisesta päätöksentekojärjestelmässä kertoisi se, että tällainen kansalaistoiminta sivuutettaisiin päätöksenteossa?
Suomi on kuitenkin harvinainen poikkeus maailmassa. Suurimmassa osassa maapalloa ay-toiminta on rajoitettua, joissakin maissa siihen osallistuvat ovat jatkuvassa vaarassa. Ay-liikkeen globaalin kattojärjestön ITUC:in mukaan vuonna 2011 maailmassa pidätettiin 2 500 ihmistä, syynä osallistuminen ammattiliiton toimintaan.
Esimerkkejä oikeuksien loukkauksista riittää. Kambodzassa 817 työntekijää sai potkut, koska he lakkoilivat kansallisen minimipalkan nostamisen puolesta. Ay-aktiivisuutensa vuoksi surmansa sai viime vuonna kaikkiaan 90 ihmistä, joista yli puolet Kolumbiassa. Euroopan musta aukko on Valko-Venäjä, jossa ay-toimintaa on rajoitettu lakimuutoksilla ja useita aktiiveja on pidätetty ja ahdisteltu. On hyvä muistaa, että Minskiin on Helsingistä linnuntietä lyhyempi matka kuin Rovaniemelle.
Ammattiyhdistystoimintaan panostaminen erityisesti kehittyvissä yhteiskunnissa kannattaa. Ensinnäkin työelämän perusoikeudet ovat ihmisoikeuksia. Ay-liikkeen tärkeä tehtävä on valtaistaa jäseniään toimimaan aktiivisina toimijoina yhteiskunnassa.
Monissa maissa ammattiliitot ovat ainoita edes jollain tapaa järjestäytyneitä kansalaisyhteiskunnan toimijoita ja niiden tukeminen vahvistaa koko kansalaisyhteiskuntaa ja juurruttaa demokraattista kulttuuria ruohonjuuritasolle. Niissäkin maissa, joissa kansalaisliikkeet ovat heikkoja, tehdään palkkatyötä. Siksi työnteon ja työelämän kysymysten ympärille rakentuvalle toiminnalle löytyy luonteva alusta käytännössä mistä tahansa maailmasta.
Ihmisarvoinen työ ja toimeentulo ovat ay-liikkeen tavoitteita kaikkialla maailmassa. Työehtosopimusten solmiminen, niiden noudattamisen valvonta, painostuskeinot ja toiminta riistoa ja orjuuttamista vastaan ovat paitsi oikeudenmukaisuuskysymyksiä, myös mitä parhainta työtä köyhyyttä vastaan. Paranevat palkat, naisten työllisyyden edistäminen, osaamisen kehittäminen, kaikki ovat pitkäjänteisiä sijoituksia. Tässä, jos jossain, on kyse siitä, että ihmisille itselleen annetaan passiivisen avun sijasta mahdollisuuksia ja välineitä parantaa omaa tilannettaan.
Paitsi, että kyse on ihmisoikeuksista ja inhimillisen elämän edellytysten turvaamisesta kaikille, on solidaarisuus myös kannattavaa. Suomalaisen työntekijän oma, materiassa mitattava etu olisi se, että myös kiinalaiselle tai intialaiselle työntekijälle maksettaisiin reilusta työstä reilua palkkaa. Tämä tervehdyttäisi ja tasoittaisi kilpailua globaaleilla markkinoilla, sen lisäksi, että ostovoimaansa kasvattavat kehittyvien maiden kuluttajat tarjoavat uusia mahdollisuuksia myös Suomen kaltaisten maiden viennille.
Tulevien vuosikymmenten suurimmat globaalit haasteet liittyvät ennen muuta köyhyyteen ja ympäristötuhoon. Merkittävimmät ratkaisut näiden suhteen tullaan tekemään, tai jättämään tekemättä, talouspolitiikan, työmarkkinoiden ja tuotannon alueilla.
Nämä kysymykset ovat ammattiyhdistysliikkeen ehdotonta osaamisaluetta ja toimintakenttää kaikkialla maailmassa. Siksi kansainvälinen ay-toiminta ja siihen panostaminen on niin tärkeää, erityisesti ammattiyhdistystoiminnan ehdottoman ykkösen ja kansainvälisen tähden, Suomen näkökulmasta.
Muutamia viikkoja sitten opetus- ja kulttuuriministeriössä päätti työnsä suomalaisen koulutusviennin edistämistä pohtinut työryhmä. Kansanedustaja Päivi Lipposen vetämä ryhmä esitti tukun toimia, joilla suomalaista koulutusta voitaisiin paremmin viedä maailmalle. Esityksiin kuului lukukausimaksujen käyttöönotto suomalaisissa korkeakouluissa opiskeleville EU/ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille, tavoitteena mahdollistaa tutkinnoilla tehtävä kauppa sekä varmistaa hyödyn jääminen Suomeen myös tilanteessa jossa ulkomaalaiset opiskelijat eivät valmistuttuaan jää maahan.
Esa Suominen 