Sipilä säästäjänä

Keskustan nousukiidossa ollut puheenjohtaja Juha Sipilä otti hiljattain kantaa Veronmaksajien keskusliiton tapahtumassa julkisen talouden sopeuttamistarpeeseen. Sipilä arvosteli hallituksen linjauksia liian varovaisiksi ja vaati säästöjen moninkertaistamista. Sipilän arvio oli peräti 7-8 miljardia. Samassa yhteydessä hän myös linjasi, ettei veroja voida nostaa. Toisin sanoen koko potti tulisi kattaa leikkauksilla.

Leikkaustavoite on äärimmäisen raju ja aiheutti jo sellaisenaan keskustelua siitä miten Sipilä esityksensä toteuttaisi. Vastaaminen tähän, sinänsä perusteltuun kysymykseen, osoittautui kuitenkin hänelle vaikeaksi. Helsingin Sanomien haastattelussa Sipilä piti koko kysymystä ”epäreiluna” ja tarjosi ministerien määrän vähentämistä ratkaisuksi velkaongelmaan. Jokainen voinee keskenään miettiä onko tällainen vakavasti otettavaa puhetta itseään pääministeriksi tyrkyttävältä mieheltä.

Mielenkiintoinen yksityiskohta Sipilän säästökujanjuoksussa oli myös hänen toteamuksensa siitä, että ”armeijalta ei voida ainakaan enää säästää”. Täky oli varmaankin suunniteltu miellyttämään Ukrainan kriisistä huolestuneita kansalaisia, mutta se sisälsi myös näkemyksen joka ansaitsee enemmänkin huomiota. Budjettikirjoja selaillessa hän oli havainnut että armeijan 10% leikkaus on niin suuri ettei sieltä voida nipistää, sen sijaan muualta pitää säästää lisää.

Tarkastellaanpa hieman niitä ”muita hallinnonaloja”, joista Sipilä olisi siis valmis leikkaamaan rajusti – monta kertaa enemmän kuin hallitus. Yksi niistä olisi koulutus. Kun katsotaan pelkkää korkeakoulutuksen kenttää, ovat menosäästöt hallituskauden aikana olleet yliopistoissa vuoden 2011 pysyvään valtion rahoituksen tasoon noin 8 % luokkaa. Tämän lisäksi yliopistoihin heijastuvat myös Suomen Akatemiaan ja Tekesin tutkimusmäärärahoihin tehdyt menosäästöt. Yli 80 prosenttia Suomen Akatemian tutkimusmäärärahoista kohdentuu kilpailun perusteella yliopistoille.

Samaan aikaan ammattikorkeakoulusektorilla valtionrahoitukseen tulleet menosäästöt ovat vastaavasti noin 18 % luokkaa. Ottaen huomioon kuntarahoitusosuudessa tapahtuvan vastaavan vähenemisen kokonaisrahoitus on vähenemässä noin viidesosan. Osa tästä menovähennyksestä on toteutunut koulutustarve-ennusteisiin perustuneiden aloituspaikkojen määrän vähenemisen kautta, mutta vain osa.

Nämä ratkaisut ovat olleet erittäin kovia ja vaikeita. Harras toive myös on, ettei niitä tarvitsisi enää jatkaa. Tämä ei kuitenkaan näytä olevan millään muotoa Keskustan tai sen puheenjohtajan toive. Päinvastoin. Hän olisi valmis viemään huomattavasti lisää rahaa korkeakouluilta ja erityisesti maakunnille tärkeiltä AMKeilta, mieluummin kuin vaikkapa sitten asevarustelusta.

Sipilä on tähän mennessä nostanut puolueensa erittäin korkealle kannatustasolle pysymällä hiljaa. Kun suu aukeaa, alkaa kompurointi ja selittely. Tämä on ongelma johon hänen ja koko puolueen kannattaa kiinnittää huomiota. Viimeisimmässä EU-vaalikannatusmittauksessa Keskusta oli jo vapaassa pudotuksessa. Ellei myös muihin puheisiin ala tulla varmuutta, tolkkua ja rehellisyyttä, suunta lienee sama myös eduskuntavaalikannatuksen osalta.

Advertisement

Sipilän sanomaa

Harva huomasi, että gallupnousussa olevan Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä julkaisi syyskuulla pienimuotoisen pamfletin ajatuksistaan. Kepun pää-äänenkannattaja Suomenmaa tosin raportoi painoksen menemisestä kuin kuumille kiville, mutta arvioita linjauksista ei ole juurikaan löytynyt. Mutta koska kyseessä on kuitenkin mahdollisen tulevan pääministerin kuvaus omasta linjastaan, on tuotos syytä lukea.

Omien ajatusten painaminen pamflettimuotoon on aina kunnioitettava ja rohkea teko, ja siitä Sipilälle täydet pisteet vaikkei mistään kirjasta tai syvällisestä analyysista puhua voidakaan. Lyhyeen tekstiin on saatu mahdutettua melko paljon erilaisia teemoja. Koko pumaskasta hahmottuu kuva hieman yksiulotteisesta, mutta sinällään sympaattisesta miehestä, joka väkisin vääntämällä joutuu kirjoittamaan kuntarakenteesta vaikka oikeastaan haluaisi puhua siitä miten ihmisen tulisi elää ja yrittää ”jalat maassa ja maalla, kohtuutta ja perusporvarillisia arvoja vaalien”.

Pamfletin läpi kulkee ajatus maaseudun alkuvoimaisesta ja todellisesta yhteisöllisyydestä. Aitoa maalaisuutta romantisoidaankin urakalla. Maalla elävät ”omatoimiset ihmiset”, joita uhkaa ”keskittämispolitiikka”. Tarkoittaako tämä siis sitä, että kaupungissa ei voi elää ”omatoimisia” ihmisiä. Toivottakaamme kaikki Juha Sipilä tutustumaan vaikkapa helsinkiläiseen kaupunginosatoimintaan. Keskustan puheenjohtaja katsoo myös, että kuntien lukumäärä on suoraan sidoksissa tavallisten ihmisten osaamisen hyödyntämiseen. Itse en ole havainnut kunnantalon olemassaolon välttämättömyyttä osaamiseni hyödyntämiselle koulussa tai työelämässä. Mutta ehkä Sipilä tietää paremmin.

Jos kohta kuntalinjan suoraan sanoen epäuskottava jankuttaminen kyllästyttää, vahvistaa Sipilä otettaan kuvatessaan ajatuksiaan yrittäjyydestä. Sen suhteen löytyy jopa konkreettisia ehdotuksia. Hän toistaa julkisen talouden velkamantran, mutta vaikuttaa ymmärtävän investointien välttämättömyyden sekä sen, että infraan ja muihin kasvuinvestointeihin saatetaan tarvita myös velkarahoitusta. Sipilä myös kiinnittää, aivan oikein, huomiota kahden kauppaketjun hallitsevaan asemaan. Siinä häntä ei tosin huoleta kuluttajan ruuastaan maksama korkea hinta, vaan tuottajien saama liian pieni siivu.

Biotalouden teema on myös näkyvästi läsnä. Idean kokonaisuus ei kuitenkaan tekstistä oikein hahmotu. Selväksi käy, että biotalous on hajautettua, biomassan hyväksikäyttöön perustuvaa energiantuotantoa, mutta myös teollisuutta ja muita tuotteita. Puheet ovat suuria ja luvut komeita, luvatuista sadoista tuhansista työpaikoista alkaen, mutta konkretia ei tahdo harjaantumattomalle aueta. Sinällään ajatus suomalaisten metsävarojen korkeammasta jalostusasteesta on tärkeä ja hyvä.

Hyvinvointipalveluiden käsitteleminen typistyy alueellisen tasa-arvon vaatimukseen sekä kunnantalojen sekä -rajojen välttämättömyyden viiteentoista kertaan toteamiseen. Muuta sanottavaa Keskustan pääministeriehdokkaalla ei vaikuta olevan suomalaisten terveydestä tai koulutuksesta. Sosioekonomiset erot ohitetaan sivulauseella, koska murheenaiheena eivät ole yhteiskuntaluokat vaan haja-asutusalueet. Sipilä vaikuttaa myös nielaisseen sellaisenaan EK:n väitteet kilpailukyvyn romahtamisesta kustannustason karkaamisen vuoksi. Tämä näkemys ei saa tukea todellisuudesta – viennin putoamisessa kun on kyse ennen kaikkea tuotteiden huonosta menekistä ylipäänsä sekä kansainvälisen talouden matalasuhdanteesta. Hän toteaa meidän ”hinnoitelleen itsemme ulos”. Olisikin mielenkiintoista tietää mitä tämä tarkoittaa, ja mitä asialle tulisi hänen mielestään tehdä?

Työttömyyden helpottaminen, köyhyyden poistaminen tai verotuksen oikeudenmukaisuus jäävät Sipilän vaihtoehdossa käsittelemättä, kuten myös sosiaaliturvan perusteet tavanomaisia kannustavuusfraaseja lukuunottamatta. Tekstistä saa kuvan, että tämä osa politiikkaa on Sipilälle vierasta. EU:sta toistetaan myös melko kuluneet ja siten mielenkiinnottomat virkkeet: ei liittovaltiolle, kyllä eurolle, ei yhteisvastuulle. Tämä on kuultu, eikö ole mitään mielenkiintoisempaa?

Sen sijaan Sipilän perusteet keskustalaiselle aatemaailmalleen ovat minusta taidokkaasti kirjoitettuja. Maalaisliiton arvokkaimmat ja punamultaisemmat perinteet ovat läsnä ajattelussa, jossa korostetaan vastuuta heikommista ja muistutetaan siitä, että vahvimmat ja vauraimmatkin ovat saaneet menestyksensä edellytykset yhteisestä työstä ja yhteiskunnasta. Tällaista tasavaltalaista linjaa lukee mielellään.

Kuvalähde: suomenkielinen Wikipedia.

Jytkyä kuurnimassa

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 28.9.2012.

Kunnallisvaalien lähestyessä perussuomalaisten jo hiipunut kannatus on näyttänyt uudelleen elpymisen merkkejä. Selittäväksi tekijäksi noussee toisaalta eurokriisin pitkittyminen, mutta koko ”jytkyn” syntymiseen johtaneet tekijät ovat nekin edelleen olemassa.

Perussuomalaisten nousu ja vakiintuminen johtaa juurensa kolmeen tekijään. Ensinnäkin kysymys on epäluottamuksen ilmapiiristä yhteiskunnassa. Yhä suurempi osa niin politiikan agendasta kuin reunaehdoista tulee kansallisten rajojen tuolta puolen. Myös kansallisvaltion, edelleen kansalaisille läheisimmän ja tärkeimmän poliittisen yhteisön, suhteellinen voima tehdä ratkaisuja on kaventunut.

Syitä on monia. Taloudellinen globalisaatio on vahvistanut yritysten ja pääoman edustajien asemaa suhteessa niin palkansaajaliikkeeseen kuin valtioihin. Pääoman exit-optio, on sitten todellinen tai ei, on voimakas pelote ja rajoittaa talouspolitiikan mahdollisuuksia. Tietyt euroon ja eurooppalaiseen talouspolitiikkaan liittyvät säännöt tekevät raha- tai finanssipolitiikan harjoittamisesta vaikeaa.  Ja niin edelleen.

Yhtä kaikki, kansallinen valtio ja julkinen sektori ovat voimattomampia ratkaisemaan, vaurastumisestaan huolimatta, niitä ongelmia joita kansalaiset kokevat arjessaan. Tämä johtaa puolestaan epäluottamukseen instituutioita kohtaan. Instituutioepäluottamus tiivistyy elitistisinä pidettyihin poliittisiin johtajiin ja puolueisiin, joiden ei nähdä enää edustavan ”meitä” ja nousevan ”meistä”, vaan olevan itse itseään täydentävä politiikan ammattilaisten areena. Tähän oletettuun käsitykseen perussuomalainen viesti osuu ja uppoaa.

Jos epäluottamuksen kokemus politiikkaa tai yhteiskuntaa kohtaan on yksi selittävä tekijä, on toinen myös puolueen edustama linja. Vaikka perussuomalaisen lipun alle on kerääntynyt mitä kirjavin joukko uusnatseista ja rikollisista aina äärimarkkinaliberaaleihin voimiin asti, on puolueen pääasiallinen kuva sosiaalikonservatiivinen. Nämä arvot taas eivät ole olleet erityisen muodikkaita päämedioissa tai siellä, missä politiikan agendaa on asetettu, nuorten koulutettujen globalisaatiovoittajien toimesta.

Suomeen on kuin pikku hiljaa syntynyt tilanne, jossa miltei kaikkien keskeisten puolueiden näkyvimmät vaikuttajat nousevat korkeakoulutetuista kaupunkilaisista. Poliittisia eroja on, mutta taustat vastaavat paljolti toisiaan. Yhteistä on ollut myös pyrkimys kansainväliseen avautumiseen, myönteinen suhtautuminen EU:hun, liberaalit arvot sekä tietynlainen ”vihreys”.

Maassa on kuitenkin paljon ihmisiä, joille nämä arvot eivät ole itsestäänselvyyksiä ja jotka eivät tunnista itseään näistä ”menestyjistä”. Heille kyse on pikemminkin uhista, tai vähintäänkin asioista, jotka eivät ole heidän kannaltaan oleellisia.

Erityisesti tämä koskee keskustaa. Kepun irtoaminen sosiaalisista juuristaan ja siirryttyä tavoittelemaan sosiaaliliberaalien kaupunkilaisten ääniä avasi tien perussuomalaisten nousulle. ”Vahvan keskustan tietä” hahmotelleet, nyt jo takavasemmalle poistuneet oikeistokepulaiset pyrkivät luomaan keskustasta johtavan oikeistopuolueen Suomeen.

Toisin kävi, kokoomus täytti kyseisen ekologisen lokeron lähes täydellisesti, ja peruskannattajat vieraantuivat. Lopputulos näkyi eduskuntavaaleissa ja tulee näkymään kuntavaaleissa.

Työväenpuolueiden kannalta oleellista on ammattiyhdistysliikkeen piirissä tapahtuvan poliittisen toiminnan väheneminen sekä agendan muutos. Ei liene salaisuus, että myös sdp on menettänyt kannattajiaan perussuomalaisille. Kysymys kuuluu: miksi?

Ensinnä kyse on agendan muutoksesta. Niin kauan kuin politiikan keskeiset jakolinjat kulkivat ennen kaikkea sen suhteen mikä oli henkilön asema taloudellisessa tuotannossa, määrittyivät myös äänestysrajat sen mukaisesti. Nämä asiat myös koskivat kaikkia. Kun agendalle, erityisesti julkisuudessa, nousevat kysymykset kuten seksuaalivähemmistöjen oikeus adoptioon tai ympärileikkaukset, ei liene ihme, että moni katsoo politiikan siirtyneen käsittelemään asioita jotka ovat omalta kannalta täysin toisarvoisia.

Mutta miksi agenda sitten on mikä on? Talous ja tulonjako ovat monelta osin siirtyneet poliittisen keskustelun ulkopuolelle. Taloudesta toki puhutaan, mutta nyanssitasolla, vertaillaan kestävyysvajelaskelmia. Tulonjaostakin puhutaan, mutta siinä huomio keskittyy siihen kuinka paljon kukakin esittää jotakin tukea nostettavaksi.

Palkoista ja ensisijaisesta tulonjaosta markkinoilla, talouden ja työmarkkinoiden kovasta ja jokaista koskettavasta sisällöstä, puhuvatkin nykyisin eniten työmarkkinajärjestöt. Ne taas ovat monin paikoin tyhjentyneet politiikasta, etääntyneet siitä eivätkä kansalaiset enää näe kyseisten rakenteiden yhteyksiä poliittiseen toimintaan tai tiettyihin arvopohjiin. Seurauksena on tilanne, jossa liiton mies voi kyllä kannattaa ammattiliittonsa vaatimuksia palkkatason ja työolojen parantamisesta sekä kokea tämän hyvinkin puhuttelevaksi, mutta äänestää silti perussuomalaisia koska työmiehen asiat hoidetaan neuvotteluissa ja puoluepolitiikassa on kyse toisarvoisista arvokysymyksistä.

Tämä ilmiö, enemmän kuin moni muu, selittää mielestäni tilannetta, jossa palkansaajaäänestäjiä siirtyy perussuomalaisten tueksi. Ja mikäli työväenpuolueet, erityisesti sdp, haluavat tähän vastata, on sen uudelleen löydettävä yhteys työelämän arkitodellisuuteen työpaikoilla sekä nostettava esiin kaikkia koskettavat kysymykset työmarkkinoilla keskeiseksi osaksi omaa poliittista agendaansa.

Tämä ei tarkoita sen paremmin luopumista tärkeistä tavoitteista vaikkapa seksuaalivähemmistöjen tasa-arvon saralla. Eikä se tarkoita myöskään paluuta menneeseen tai linnoittautumista järjestöjen kantoihin. Vaan se tarkoittaa oleellisten peruskysymysten uudelleenpolitisointia ja niistä puhumista tavalla joka resonoi nykyaikaisen ihmisen oman elämän kanssa, kestäviä perusarvoja unohtamatta.