Kevätkirjallisuutta

Ajankohtaiseen kansainväliseen tilanteeseen liittyen hyvän johdatuksen Ukrainan tilanteen taustoihin ja alueen historiaan tarjoaa Johannes Remyn tuore perusteos Ukrainan historia. Kirja kuljettaa lukijan läpi maan ja kansan traagisen historian lähtien liikkeelle muinaisesta Kiovasta ja Kiovan Rusista ja kasakoiden sotilasluokan syntymisestä  Dneprin alajuoksulle, Puola-Liettuan ja Krimin kaanikunnan väliselle valtiottomalle alueelle. Kasakoiden yhteisöt ja heidän atamaani-, myöhemmin hetmaanin valtaan perustuneet valtionsa olivat ensimmäisiä ukrainalaisia valtiorakenteita. Painopiste on kuitenkin modernissa historiassa ja erityisesti Ukrainan kansallisen liikkeen syntymisessä ja toisaalta vuoden 2004 Oranssissa vallankumouksessa ja viime aikojen sodassa.

Huomionarvoisia, nykyistäkin tilannetta ymmärtämään auttavia havaintoja on mm. yhteisen ukrainalaisen valtion ja kansallisen identiteetin historiallinen heikkous. Kun nykyisen Ukrainan alue on läpi historian ollut tavalla tai toisella jakautunut itäosaltaan Venäjän, toisaalta länsiosaltaan Puolan ja Itävallan vallan alle, avaa se historiallisen näkökulman maan alueiden erilaisuuteen ja tämän poliittiseen merkitykseen. Ukrainalaisten jakautuminen historiallisesti eri valtioihin näkyy kansalaisten affiliaatioissa ja on yhteisen ”ukrainalaisen” identiteetin heikkous horjuttaa uskoa itsenäiseen, yhtenäiseen Ukrainaan. Ukrainalaista identiteettiä on historian varjossa rakennettu milloin ”demokraattisena lännen etuvartiona” ”moskovalais-aasialaista, kollektivistista orjamentaliteettia” vastaan, milloin nojaten vapaaseen kasakkakulttuuriin omaleimaisena ukrainalaisuutena. Tästä huolimatta erityinen suhde Venäjään ja venäläisyyteen on Ukrainan historian ja itseymmärryksen kannalta oleellisin kysymys. Vanha nimitys ”Vähä-Venäjästä” onkin havainnollinen – Ukraina määrittyy suhteessa Venäjään.

On myös mielenkiintoista nähdä suhteen toimivan myös toiseen suuntaan – toisin sanoen sen suhteen miten tärkeä Ukraina on Venäjän oman identiteetin ja ymmärryksen kannalta. Muinainen Kiovan Rus on maailmanhistorian ensimmäinen slaavilainen/venäläinen merkittävä valtio, jota pidetään venäläisen sivilisaation lähtöpisteenä. Tätä kautta Ukrainan merkitys venäläisen identiteetin kannalta on merkittävä. Toisaalta kirjasta löytyvä saksalainen sotilasarvio Ukrainan merkityksestä Venäjälle on tätä päivää ajatellessa kiinnostava: ”Isovenäjä voi olla olemassa vain hallitessaan rikasta Ukrainaa. Jos meidän onnistuu muuttaa Ukraina itsenäiseksi valtioksi, annamme samalla varman kuoliniskun Venäjälle. Ukrainan hallitseminen tekee Venäjästä eurooppalaisen suurvallan. Venäjästä erotettu Ukraina muodostaa muurin varsinaisen Venäjän, keskusvaltojen ja Balkanin väliin – sulkien Venäjän pääsyn Mustallemerelle.” Tämä arvio on ensimmäisen maailmansodan ajalta, mutta voisi olla tästä päivästä -ja voisi selittää Venäjän aggressiivista asennetta Ukrainan länsisuuntautumista vastaan.

Kirja on mielenkiintoinen, mutta itse olisin toivonut poliittisten järjestöjen lyhenteiden ja näiden liikkeiden henkisten johtajien lomaan hieman kulttuurihistoriallisempaa poljentoa ukrainalaisesta yhteiskunnasta, ihmisistä ja sen järjestäytymisestä. Ukrainan historian hirvittävimpiin jaksoihin kuulunut Stalinin hallinnon aiheuttama nälänhätä, Holodomor, ohitetaan muutamalla sivulla ja ohimenevällä toteamuksella miljoonista uhreista, toisaalta Euroopan historian kannalta tärkeän Kiovan kaupungin kehittymiseen, sen kulttuurista ja saamista tai antamista vaikutteista eurooppalaiselle sivistykselle ei myöskään saa juurikaan tietoa kirjasta saa. Näistä puutteista huolimatta kyseessä on oivallinen katsaus joka kannattaa erityisesti näinä aikoina lukea.

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty kertoo haikeankauniin tarinan Kalkutan slummeissa kasvaneista veljeksistä sekä heidän kohtaloistaan. Hillitty isoveli Subhash sekä kiihkeä pikkuveli Udayan kasvavat yhdessä , täydentävät toistensa leikit ja lauseet kunnes ajautuvat erilleen. Vanhempi veli lähtee Yhdysvaltoihin opiskelemaan, nuoremman veljen vie mennessään 60-luvun lopun vasemmistoradikalismi ja naksaliittiliike. Köyhien puolesta käytävä poliittinen taistelu muuttuu kohta väkivaltaiseksi, ja nuoren Udayanin elämä päättyy lapsuuden tulvaniitylle. Jäljelle jäävät valjuiksi haihtuvat vanhemmat ja raskaana oleva vaimo, Gauri.

Veli palaa kotiin, vain lähteäkseen uudelleen Amerikkaan. Nyt hän vie mukanaan veljen lesken, toimiakseen isänä hänen syntymättömälle tyttärelleen. Subhash toivoo, että heistä voisi tulla perhe. Mutta Gauri ei koskaan hyväksy häntä täysin lähelleen; ”Gauri ei koskaan ilmaissut tyytymättömyyttä eikä koskaan valittanut. Mutta hymyileväisyys ja huolettomuus – ne ominaisuudet, jotka olivat välittyneet ensimmäisiksi Udayanin lähettämästä valokuvasta ja jotka Subhash oli toivonut houkuttelevansa esiin – niitä puolia Gaurista Subhash ei ollut nähnyt milloinkaan.” Udayanin kuolema vei Gaurilta myös hellyyden lasta, Belaa, kohtaan. ”Aluksi hän oli sanonut itselleen, että hänen elämästään puuttuva sisältö oli kuin hukkaan mennyt esine, kuin lempikynä joka löytyisi muutamien viikkojen jälkeen sohvatyynyjen välistä tai paperipinkan takaa. Gauri vakuutti itselleen, että jos hän odottaisi tarpeeksi pitkään, se mikä puuttui, ilmaantuisi. Ei se kuitenkaan ilmaantunut. Viisi vuotta oli kulunut, mutta se rakkaus jota Gauri oli kerran tuntenut Udayania kohtaan ei syttynyt millään uudelleen. Sen sijaan Gauria haittasi ja heikensi yhä laajemmalle leviävä turtumus.”

Belasta tulee kiertolainen, kuten äidistään ja isästäänkin. Levoton sielu, joka ei pysy paikoillaan. Mutta joka kantaa mukanaan vuosien painoa ja paikkoja. Meihin vaikuttavat nekin ihmiset, joita emme ole koskaan tavanneet. Lopulta kyse on siitä, miten yhden ihmisen kuolema vaikuttaa muihin ihmisiin, yli maantieteellisten rajojen ja aikojen, sukupolvienkin yli.

Norjalaisen kirjailijan Åsne Seierstadin Yksi meistä – kertomus Norjasta on matka massamurhaaja Anders Behring Breivikin sielunelämään. Teoksen alku nostaa palan kurkkuun. Silminnäkijän kertomuksen perusteella käydään läpi miten laukauksien kajahdellessa nuorten ryhmä törmäilee paniikissa polulla. Piiloon ei pääse, juostakaan ei uskalla. He päättävät tekeytyä kuolleiksi ja jäädä maahan makaamaan. Paikalle kävelee mies, joka on tuohon mennessä surmannut muutamassa minuutissa kaksikymmentäkaksi ihmistä. Hetken vaikuttaa siltä, että huijaus onnistuu. Kunnes mies alkaa ampua. Yhden kerrallaan. ”Laukaus kiiti vaaleamman tytön päälaen, pääkallon, otsalohkon läpi. Hänen ruumiinsa tärähteli ja tärähtelyt ulottuivat lopulta käteen. Käden ote irtosi. Seitsemäntoista vuotta ei ole pitkä elämä, jälkeenjäänyt ajatteli. Sitten pamahti taas… Polulla oli sykkinyt yksitoista sydäntä. Nyt sykki enää yksi.”

Seierstadin kirja käy läpi Breivikin ankean ja vaikean elämän aina lapsuudesta hirvittävään joukkomurhaan ja terroritekoon asti. Hermoherkkä, masennukseen taipuvainen äiti, joka välillä veti lapsen lähelleen, välillä toivoi hänen kuolemaansa, nousee keskeiseksi hahmoksi. Hän kasvattaa yksin huomionkipeäksi, hyväksyntää janoavaksi mutta tunnekylmäksi kasvavaa poikaansa. Isä katoaa kuvioista jo varhain, diplomaatti ei halua pitää yhteyttä vaikeaan entiseen vaimoonsa ja etäiseen poikaan. Neljävuotias Anders oireilee tavalla johon sosiaalityöntekijät kiinnittävät huomiota. ”Andersilla on silmiinpistävän puutteellinen kyky eläytyä leikkeihin… vaikea ilmaista tunteitaan mutta esiin tulevat reaktiot ovat silmiinpistävän voimakkaita.” Nuoruuden graffitiharrastuksella Anders, nyt taitelijanimeltään Mork, pyrkii piireihin, mutta ”kingit” halveksivat ”leluna”, amatöörinä, pitämäänsä Andersia. Jatkuvien pettymysten ja hylkäämisen, kelpaamattomuuden kokemuksien jälkeen Anders sulkeutuu tietokonepelien maailmaan ja löytää kutsumuksensa kristikunnan esitaistelijana, temppeliherrana joka haluaa antaa elämälleen tarkoituksen ”Norjan ja Euroopan pelastajana” monikulttuurisuutta vastaan. Alkaa huolellinen valmistautuminen.

Toisaalla kirjassa kulkevat nuorten tarinat. Bano on pakolaisena Norjaan tulleen Rashidin perheen vanhempi tytär. Hän kohtaa pikkusisarensa kanssa raakaa rasismia lasten kesken. Mutta hän sisuuntuu, haluaa nousta täysiveriseksi norjalaiseksi. Hän ihailee Työväenpuolueen menestyvää naispoliitikkoa ja haluaa seurata hänen jalanjälkiään. Toisaalla pohjoisen pikkukylän Simon, lahjakas ja johtajanominaisuuksia omaava nuori mies, löytää AUF:n toiminnan, värvää koulun kauneimman tytön nuorisoliiton jäseneksi, edustaa Tromssaa puoluekokouksessa nuorimpana osallistujana. He molemmat odottavat innolla ystäviä, iloa ja kesän huippuhetkeä AUF:n kesäleirillä Utoyan saaressa.

Lopulta jäljelle jää epäusko, tilinteko ja jäljelle jääneiden työ elämän palauttamiseksi raiteilleen. Tyrmistys poliisin laiminlyönneistä, lasten ja lähimmäisten menettämisestä, katkeruus, mutta toisaalta myös selviytyminen.

Jean-Philippe Toussaintin TV on absurdi tarina kesäleskenä Berliinissä asuvasta, tutkimustyötä aloittelevasta taidehistorian professorista. Hän päättää luopua kokonaan television katselusta, joka taas käynnistää syvälliset pohdinnat milloin television asemasta ihmisen elämässä, milloin mistäkin. Yhteinen nimittäjä on se, että pohtiessaan muita merkityksiä itse kirjoitustyö lykkääntyy lykkääntymistään.

Toussaint tekee nykyiseen internet- ja sosiaalisen mediankin aikaan soveltuvia havaintoja kertojansa kautta. Milloin lyhytjännitteisyydestä, milloin pisteärsykkeistä, jotka estävät rauhallisen ja kokonaisvaltaisen pohdinnan sekä pitkäjänteisen ajatustyön. Mutta herkullisimmillaan kirja on myös siinä, miten se osoittaa itseään kulttuurisena eliittinä ja ”vastavirran kriittisinä kulkijoina” pitävien ihmisten oman sijaistoiminnan; oma työ jää tekemättä, kun on keskityttävä muiden maallisten tekemisten arvostelemiseen ja ylemmyydentunnon kokemiseen

Advertisement

Talvi-iltain teoksia II

Hans Falladan huikea sota-ajan Berliiniä kuvaava suurteos Yksin Berliinissä kertoo Quangelin pienen perheen, sekä heidän rapussaan asuvien tarinan sodan ajan natsipääkaupungissa. Ranskan-valloitus aikaansaa riemua natsiaktiivi Persicken perheessä, jossa nuorin poika etenee nopeasti SSn riveissä, mutta sen sijaan hiljaisten ja vaatimattomien Quangeleiden perheeseen saapuu suru. Innokas radioamatööri, sotaan haluton vanhempiensa ainokainen Otto, Ottolainen, on kaatunut. Tämä herättää hiljaiset Quangelit vastarintaan Hitlerin valtaa vastaan.

Välineenä ovat postikortit, joita isä-Otto ja vaimo Anna alkavat kylvää ympäri kaupunkia. Ehkä joku lukee niitä, ehkä joku muukin ryhtyy vastarintaan. Mutta pelon ilmapiirissä kortit aikaansaavat löytäjissään enemmän pelkoa kuin ryhdistäytymistä. Kortit alkavat kertyä Gestapon pöydälle joka käynnistää etsintäoperaation.

Teemaksi nousee kaiken täydellinen lohduttomuus. Kaksi ikääntyvää ihmistä ja heidän yksinäinen, täysin turha ja toivoton taistelunsa ilman tulevaisuuden odotuksia. Uhreja ovat myös Quangeleiden jahtaajat, erityisesti epäsuosioon ajautuva, tapausta tutkiva Gestapon etsivä Escherich, joka ”on kuvitellut olevansa aivan eri maata kuin muut ihmiset. Ja kaiken tämän itsepetoksen hän on nyt joutunut mielessään myöntämään ja hautaamaan, itse asiassa jo niinä parina sekuntina kun SS-mies Dobat veti häntä nyrkillä suuhun ja hän oppi, mitä on pelko.”

Lopussa odottaa tuomio – ja kuolema. Mutta kuolema voi tulla myös armollisessa muodossa.

Erkki Tuomiojan aikalaisdokumentti Siinä syntyy vielä rumihia – Poliittiset päiväkirjat 1991-1994 luo ainutlaatuisen tarkkaa kuvaa sisäpiirin poliitikon elämästä turbulenttina aikana. Muutaman vuoden ajanjaksoon mahtuvat maailmanpoliittiset suurtapahtumat, Neuvostoliiton romahdus ja Baltian maiden sekä muiden neuvostotasavaltojen itsenäistymisaalto, Jugoslavian sisällissota, Suomen suuri lama sekä sen ajan talouspolitiikan hirvittävät virheet, EY- sittemmin EU-jäsenyyshakemuksen jättäminen sekä sitä edeltänyt keskustelu ja niin edelleen. Poliittiset mannerlaatat liikkuivat noina vuosina hämmästyttävällä nopeudella.

Ottaen huomioon ajan tapahtumien valtavan nopeuden ja mittasuhteet on poliittinen todellisuus Helsingissä kuitenkin verrattain pienen piirin toimintaa. Tutut nimet toistuvat kokouksesta ja palaverista toiseen. Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä, Elanto ja kansainväliset yhteydet korostuvat toiminnan paikkoina. Monet kirjan teemoista ovat myös jopa tuskallisen tuttuja ottaen huomioon että keskustelunaiheet ja niiden suunnat ovat yli kahdenkymmenen vuoden takaa. SDP:n vaikeus hahmottaa tarkalleen oma vaihtoehtonsa ja paikkansa, poliittisen lehdistön ahdinko ja pääkaupunkiseudun kuntien koko seudun kehittämistä vaikeuttavat riidat ovat kuin tästä päivästä.

Vaikka kirja tarjoaa huikean kurkistuspaikan milloin porvarihallituksen ja opposition välisiin neuvotteluihin, milloin jättimäistä vaalivoittoa odottaneen (ja sen sittemmin saaneen) SDP:n sisäiseen dynamiikkaan, ovat sen parasta antia harvoin toistuvat mutta silloin kovin terävinä piirtyvät viillot Tuomiojan omista, linjaavammista pohdinnoista liittyen oman poliittisen toiminnan motiiveihin ja suuntaan. Niistä piirtyy hieman surumielinen kuva vahvan mission omaavasta ihmisestä, joka kuitenkin huomaa ajautuvansa omasta näkökulmastaan hankalasti perusteltavissa oleviin positioihin. Kriittinen kyllä EU:lle, Ahtisaaren puolesta tehty kampanja, edessä olevien eduskuntavaalien jälkeisen poliittisen elämän suunnittelu tilanteessa, jossa Paavo Lipposen johtama SDP linnoittautuu Tuomiojan näkökulmasta liiaksi Iiro Viinasen talouspoliittisille linjoille ovat kaikki esimerkkejä tästä. Samalla vaihtoehdon rakentamisen vaikeus tulee esiin – sekä moraalinen pohdinta oman tekemisen tarkoituksesta.

Kaiken kaikkiaan kirja tarjoaa kirjoittajansa näköisen – ja siten voimakkaan subjektiivisen – kuvan ajan politiikasta, dynamiikasta ja toimintatavoista. Se myös paljastaa miten puolueiden sisäiset jakolinjat ovat usein merkityksellisempiä kuin niiden väliset, ja miten vaikea on yhdistää vaikutusvallan rakentaminen ja omalle itselleen rehellisen poliittisen äänen säilyttäminen kun omatunto ajaa hegemoniaa vastaan.

Pitkän linjan tutkijoiden, Immanuel Wallersteinin, Randall Collinsin, Michael Mannin, Georgi Derluguianin ja Craig Calhounin teos Onko kapitalismilla tulevaisuutta? nostaa esiin kysymyksen siitä onko nykymuotoinen kapitalismi peruuttamattomissa ongelmissa ja jos on, mitä sen jälkeen on tuleva?

Lähtökohtaisesti kirjoittajat pitävät kapitalismin romahtamista todennäköisenä, ainakin jos puhutaan nykyisestä länsimaisesta liberaalista finanssikapitalismista. Se, tapahtuuko tämä kerralla vastaavankaltaisena romahduksena kuin kommunismin kaatuminen Neuvostoliiton myötä, on kuitenkin epätodennäköistä. Pikemminkin tapahtuu suhteellisen aseman heikkenemistä – rinnalle syntyy toisaalta erityisesti Aasian talouksien nousun myötä erilaisia valtiokapitalismin malleja, toisaalta kärjistyvä eriarvoistuminen ja ympäristökriisi pakottavat pohtimaan myös liberaalin finanssikapitalismin vaihtoehtoja joissa kielteisiä ulkoisvaikutuksia pyritään hillitsemään.

Kapitalismi on historiallisesti uskomattoman muuntautumiskykyinen talous- ja valtajärjestelmä. Samalla se sisältää itse oman tuhonsa siemenet. Sisäisen logiikan suosiessa varallisuuden kasautumista, monopolien syntymistä sekä kustannusten ulkoistamista se uhkaa voittaessaan tuhota omat edellytyksensä. Finanssoituminen puolestaan uhkaa kapitalismin toista edellytystä – kulutusvoimaista työtä tekevää keskiluokkaa. Riskinä onkin, että markkinoiden jatkuva liberalisointi ja pääoman vallan kasvu itse asiassa syö kapitalistisen järjestelmän taloudelliset ja poliittiset edellytykset.

Kirjassa esitellään myös laajalti erityisesti Wallersteinin maailmanjärjestelmäteoriaa sekä kommentoidaan näkemyksiä  erityisesti uusliberalismin synnystä. Mielenkiintoinen on ajatus siitä, että uusliberalismin voittokulun avasikin 60-lukulainen instituutiokriittinen vasemmisto. Individualismille ja identiteeteille rakentaneelta liikkeeltä loppui oma aatteellinen polttoaine, ja järjestelmäkritiikin hedelmät kantoikin thatcheriläinen oikeisto.

Huomattavan painoarvon kirjassa saa myös mahdollinen tuleva teknologinen työttömyys ja keskustelu siitä kykeneekö kapitalismi korvaamaan automaation myötä katoavat työpaikat uusilla ja paremmilla. Randall Collins epäilee ja povaa institutionaalista muutosta pois kapitalismista juuri tästä syystä – yksityisomistukseen ja rahamuotoisen pääoman kasaamiseen perustuva järjestelmä ei voi toimia maailmassa, jossa työ vähenee radikaalisti. Michael Mann on sen sijaan optimistisempi ja katsoo matalamman kasvun ”sosialidemokraattisen kapitalismin” olevan saavutettavissa mikäli sodilta ja ekokatastrofilta onnistutaan välttymään.

Douglas Carswell on brittiläinen konservatiivipoliitikko, jonka kirja End of Politics – and the Birth of iDemocracy tarjoaa toisaalta ennustettavaa ja tylsää libertaristista byrokratia- ja hyvinvointivaltiokritiikkiä, mutta toisaalta erittäin kiinnostavaa analyysia teknologian demokratisoivasta potentiaalista tulevaisuudessa.

Carswell katsoo, että hyvinvointivaltioiden kasvu on johtunut ennen muuta progressiivisesta verotuksesta ja pääoman rajoitteista ja jotka ovat nyttemmin poistumassa keinovalikoimasta. Näin ollen julkiset sektorit tulevat supistumaan verkkopohjaisen kansalaisten itsehallinnon tieltä.

Carswellin mukaan paisuva hallinto on käytännössä kaapannut vallan myös demokraattisesti valituilta poliitikoilta. Kun aikoinaan parlamentit valittiin pitämään ”kansalaisten”  puolta valtiokoneistoa ja absoluuttista hallitsijaa vastaan, ovat ne hänen mukaansa tällä hetkellä muuttuneet lähinnä byrokratian edustajiksi kansalaisten suuntaan. Tämä on omiaan laskemaan äänestysprosentteja entisestään kun politiikka ei enää ”edusta meitä” vaan on eräänlainen hallinnon jatke. Hän pitää hyvinvointivaltiokehitystä myös suunnittelu-uskoisen kulttuurieliitin hankkeena – ei ”massojen” tarpeista nousevana sosiaalisena tilauksena.

Carswellin ennustuksessa nouseva iDemokratia tekee lopun keskusjohtoisesta asiantuntijavaltiosta. Hänen mukaansa digitaalinen vallankumous luo edellytykset todelliselle kollektiiviselle älylle ja vertaisryhmien synnylle joka voi syrjäyttää asiantuntijoiden harjoittamat valinnat omien valintojen tieltä. Median portinvartijarooli romahtaa kun jokainen voi luoda itselleen sopivan, kustomoidun mediamaiseman. Samaa logiikkaa voidaan hänen mukaansa seurata hyvinvointipalveluissa jotka luonnollisesti tulee rahoittaa palveluseteleillä niiltä osin kuin niitä kyetään enää yhteisesti rahoittamaan. Tulevaisuus kun on Carswellin mukaan matalien tasaverojen veropohjan romahtaessa maantieteen merkityksen vähenemisen kautta. Syntyy kuluttaja-kansalainen joka vaatii rahoilleen vastinetta ja haluaa päättää itse.

Kirjassa on paljon kiinnostavaa analyysia erityisesti digitaalisen ajan mahdollisuuksista avoimuuden ja poliittisen julkisuuden demokratisoimisen kannalta. Myös erikoismarkkinoiden syntyminen internetin ja mm. 3D-tulostuksen kautta tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia. Samalla kirja on korostuneen naiivi sivuuttaessaan täysin mahdolliset ongelmat iDemokratiaan siirtymisen kannalta – ja mitä siitä voisi seurata yhteiskuntien vakaudelle ja toimivuudelle. Ajatusten herättelijänä kuitenkin onnistunut, ja harvinainen piipahdus teknologiauskoisten libertaarien ajattelumaailmaan.

Talvi-iltain teoksia I

Kalle Kniivilän Putinin väkeä on kirja, joka näyttää sen Venäjän joka lännessä jää usein piiloon. Hän on kiertänyt Venäjää ja tavannut laajan joukon erilaisista taustoista tulevia venäläisiä, jotka muodostavat sen laajan enemmistön jolle Putinin valta perustuu. Kirja osoittaa miten Venäjän presidentillä on aitoa ja laajaa kannatusta, jonka taustoja ja syitä Kniivilä kirjassaan tutkii.

Teoksesta piirtyy kuva hirvittävän kansallisen trauman läpikäyneistä entisen supervallan kansalaisista, joille poliittisen ja taloudellisen vapautumisen aika Neuvostoliiton romahduksen jälkeen näyttäytyi myös monin paikoin moraalin ja yhteiskunnallisen järjestyksen romahtamisen aikana. Jeltsinin aikana vahvat ja häikäilemättömät ryöstivät maata, sittemmin Putinin aika on tarkoittanut järjestyksen ja ennen muuta vakauden paluuta. Tähän palautuu myös länsimaisen demokratian heikko arvostus tavallisten venäläisten keskuudessa. Demokratia on monille synonyymi kaaokselle, köyhyydelle ja kurjuudelle. Jos demokratia tarkoitti järjestyksen romahtamista ja rikollisten sekä oligarkkien valtaa – kuka haluaa sellaista?

Putinin politiikka on mielenkiintoinen sekoitus kansallismielisyyttä, konservatiivista filosofiaa ja antielitismiä jota hänen poliittisessa kielenkäytössään edustavat sekä Moskovan liberaali eliitti että moraalisesti korruptoituneet länsimaat. Tärkeä havainto, joka on nähtävissä myös monissa läntisissä yhteiskunnissa, on kaupunkilaisen koulutetun nuorison sekä epävarmemmin tulevaisuuteen suhtautuvan iäkkäämmän, maalla asuvan väestön välissä ammottava -ja edelleen kasvava -arvo- ja arvostuskuilu. Valtiollisen median karkealle propagandalle voidaan naureskella pääkaupungin kahviloissa, mutta viesti osuu ja uppoaa muualla – ja se riittää. Virallisella kertomuksella Venäjän ongelmien syistä on myös pitkät kulttuuriset juuret. Vihollisten ympäröimä Venäjä, jota yritetään heikentää ulkopuolelta maassa toimivan ”viidennen kolonnan” kautta on kuulunut Venäjän johtajien kansalle kertomaan tarinaan vuosikymmeniä, ellei -satoja.

Elintason tasainen nousu sekä potentiaalisten seuraajien tai haastajien tien katkominen heti alkuunsa ovat toki näytelleet merkittävää osaa Putinin aseman turvaamisessa. Vaikkei olisi kaikkeen tyytyväinenkään, mikä olisi vaihtoehto? Venäläiset ovat tottuneet myös pelkäämään muutoksia ja suhtautumaan epäillen. Toisaalta politiikka ei kiinnosta – parhaiten menee kun ei sotkeennu asioihin joihin ei kuitenkaan voi vaikuttaa. Ja siksi myös muiden harjoittamaan veneenkeikutukseen suhtaudutaan epäillen. Kuten haastateltava Aleksandr toteaa: ”Mikään muu ei pelota kuin että Putin voisi erota ja joku muu tulla hänen paikalleen. Niin hyvin kuin nyt asiat eivät koskaan ennen ole olleet Venäjällä. Ja jos on niin, että Putin on saanut apua öljyn vientihinnoista, niin se johtuu siitä, että hän on mies jolla on aina onni myötä.”

Kirja saa myös miettimään tämänhetkistä tilannetta Ukrainassa ja Venäjän-vastaisten pakotteiden sekä öljyn hinnan romahduksen vaikutusta Putinin suosioon ja sitä kautta hallintoon. Tilanne iskee voimakkaasti Venäjän talouteen, mutta toisaalta sen selkeimmät ja rajuimmat vaikutukset kohdistunevat siihen osaan väestöä joka ei tällä hetkelläkään kannata Putinia ja jolle hän on kirjan tulkinnan mukaan monin paikoin jo kääntänyt selkänsä. Muutos lienee kuitenkin väistämätön sillä tasapainoilu vaatii yhä enemmän rahaa jonka hankkiminen halventuneen raaka-aineen vientiin perustuvassa taloudessa on vaikeaa. Silti se tullee olemaan hidas, eikä välttämättä kehity siihen suuntaan kuin mikä lännestä katsoen vaikuttaisi loogisimmalta. Pikemminkin Venäjän konservatiivisessa ja autotäärisemmässä käänteessä on piirteitä, joita kytee myös läntisissä liberaaleissa demokratioissa.

Antti Alajan Kalevi Sorsa -säätiön julkaisusarjassa julkaistu uutuusraportti Valtionyhtiöistä yrittäjähenkiseen valtioon osoittaa monipuoliseen kansainväliseen tutkimukseen pohjautuen julkisen sektorin ja valtion merkittävän roolin onnistuneen elinkeinopolitiikan ja talouskasvun luomisessa. Perushavainto on, että pelkkä kaupan vapauttaminen sekä globalisaatiokehitys eivät johdata yhteiskuntia taloudellisen kasvun tielle, vaan usein kestävän kasvun edellytyksenä on aktiivinen ja päämäärätietoinen, kehitystä ohjaava valtio.

Nk. kehityshenkisestä valtiosta oli kyse Itä-Aasian talouksien voimakkaassa nousussa 50-luvulta lähtien. Japani, Etelä-Korea, Taiwan ja Singapore olivat esimerkkejä maista, joissa valtio ohjasi erittäin voimakkaasti talouden kehitystä, investoi teknologiaan, otti riskiä ja suojasi omaa kehittyvää tuotantoaan. Tämä johti erittäin nopeaan talouskasvuun sekä maiden yleiseen vaurastumiseen. Ns. Washingtonin konsensuksen mukaiset talouspoliittiset uudistukset valinneet valtiot erityisesti Latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa kasvoivat tuona aikana huomattavasti hitaammin kuin valtiojohtoisemman talouden yhteiskunnat. Pohjoismaissa tätä kautta luonnehtivat Ruotsissa ns. Rehn-Meidner -mallin mukainen talouspolitiikka ja Suomessa valtionyhtiöiden perustaminen.

Valtionyhtiöihin ja ns. national championien varaan rakentuva kasvumalli ei enää ole mahdollinen muille kuin suurimmille talouksille. Siksi seuraavan sukupolven elinkeinopolitiikka onkin yrittäjähenkisen valtion elinkeinopolitiikkaa. Tässä lähestytään Marianna Mazzucaton ajattelua. Erityisesti USAssa valtion merkitys innovaatioiden luomisessa ja teknologisen kehityksen nopeutuksessa on ollut valtava. Teknologiset edistysaskeleet ja innovaatiot edellyttävät usein pitkäjänteistä toimintaa epävarmuuden vallitessa. Aloittamisen kustannukset ovat kovat ja potentiaaliset tuotot kaukana. Siksi läpimurtoteknologioiden tutkimukseen ja kehittämiseen on vain harvoin saatavilla riittävästi yksityistä rahaa. Epävarmat olosuhteet eivät kannusta yksityisiä investoimaan riittävästi jonka vuoksi valtiollinen rahoitus on oleellista.

Yrittäjähenkinen valtio toimii innovaatiovetoisessa taloudessa ennen muuta kohdistamalla resursseja, avaamalla uusia markkinoita mm. julkisilla hankinnoilla, rakentaa verkostoja yritysten, usaein julkisrahoitteisten tutkimuslaitosten sekä rahoittajien välille ja raivaamalla uusien teknologioiden markkinaesteitä. Tärkeää on myös yhteiskunnassa omaksuttava missio – suurempi tehtävä, joka ohjaa mm. tutkimus- ja tuotekehitystyötä. Kuuhun laskeutuminen oli esimerkki missiosta – se ei olisi syntynyt yrityksessä tai rationaalisten laskelmien perusteella, mutta tuotti oheistuotteenaan valtavasti osaamista ja uutta teknologiaa joka sittemmin levisi kaikkeen tuotantoon ja loi pohjaa teknologiselle kehitykselle ja uusille liiketoimintamahdollisuuksille.

Tärkeää on havaita, että bisnestoimijat voivat olla riskinottajien sijaan riskien kaihtajia. Tämä voi hidastaa kehitystä. Siksi tarvitaan epävarmuuden olosuhteissa rohkeaa valtiota, joka luo omalla toiminnallaan näköalaa, kysyntää ja uusia markkinoita. Yksityisen rahoituksen merkitys kasvaa kun näkyvissä on konkreettinen tuote ja palvelu markkinoille, mutta sitä ennen tarvitaan pohjan luomista – ja tilaa myös epäonnistumiselle.

Yrittäjähenkinen valtio toimii niin USAssa kuin monissa muissa maissa julkisuudelta piilossa. Politiikot, pääkirjoitustoimittajat ja elinkeinoelämän johto haluavat usein vähätellä valtion roolia talouden ohjauksessa. Faktisesti tilanne on kuitenkin toinen. Erityisesti Yhdysvalloissa valtion rooli on erittäin voimakas. Suomessa mm. Tekes, Sitra, VTT ja strategisen huippuosaamisen keskittymät ovat juuri niitä rakenteita joiden varassa erittäin merkittävä osa suomalaisen yritystoiminnan tuotelippulaivoista on kehittynyt. Tätä suuntaa on pitkittyvässä taantumassa, elinkeinorakenteen murroksessa ja epävarmuuden oloissa vahvistettava edelleen – valtion vetäytyminen tarkoittaisi uuden bisneksen teon mahdollisuuksien hiipumista. Lisäksi tarvitaan ohjaavaa missiota – Alaja tarjoaa perustellusti teoksessaan ekologisesti kestävää kasvumallia ja -yhteiskuntaa sellaiseksi.

SOSTE eli Suomen sosiaali ja terveys ry on tuonut suomalaiseen julkiseen keskusteluun ajatusta hyvinvointitaloudesta. Ideana on ollut korostaa hyvinvoinnin ja sosiaalisen pääoman merkitystä myös taloudellisen kilpailukyvyn ja kestävyyden kannalta. Tätä työtä tukemaan on julkaistu laaja artikkelikokoelma Hyvinvointitalous (toim. Riitta Särkelä, Aki Siltaniemi, Päivi Rouvinen-Wilenius, Heikki Parviainen ja Eija Ahola), jossa eri tieteenalojen edustajat pohtivat hyvinvointitalouden käsitettä ja sen mahdollista sisältöä.

Artikkeleita on teoksessa kaikkiaan 25 sekä yhteenveto. Jaakko Kianderin artikkelissa osoitetaan mielenkiintoisesti miten hyvinvointivaltion lyhyeksi jäänyt kukoistuskausi nopeutti talouskasvua nimenomaan riskien sosialisoinnin vuoksi. Kun hyvinvointivaltiota nyt on purettu ja supistettu se tarkoittaa ihmisten lisääntyvää tarvetta varautua riskeihin itse. Käytännössä nämä yksityisiin vakuutuksiin tai palveluihin kuluvat rahat ovat poissa muusta kulutuksesta ja siten talouskasvusta. Jos kansalaiset ovat rationaalisia ja varautuvat säästöillään talous ylisäästää. Yksityistyvä sosiaalivakuutus aiheuttaa siis tehokkuustappioita ja eriarvoistuvaa uutta luokkayhteiskuntaa.

Olli Loukola avaa mielenkiintoisen näkökulman hyvinvointivaltion muutokseen, kun ryhmäidentiteetit korvautuvat yhä enemmän yksilöidentiteeteillä. Tämä tarkoittaa individualismin ja yksilöllisyyden suojelun periaatteen voimistumiseen hyvinvointivaltion toiminnassa – ja politiikassa yleensä. Mirjam Kalland puolestaan nostaa hyvinvoinnin mittaamisen uudeksi käsitteeksi ajatuksen resilienssistä. Vaikeasti kääntyvä käsite viittaa yksilön ja yhteiskunnan sinnikkyyteen ja toipumis- sekä palautumiskykyyn vastoinkäymisen jälkeen. Resilienssin mittaaminen voisi olla mielenkiintoinen ajatellessa hyvinvointivaltiota/yhteiskuntaa ”trampoliinina”.

Heikki Hiilamon tärkeä viesti koskee täystyöllisyyden ideaalia. Hän lähtee voimakkaasti näkemyksestä, jonka mukaan täystyöllisyyden tavoittelu on välttämätöntä mikäli todellista hyvinvointia halutaan tavoitella. Syvin yhteiskunnallinen jako kulkee työssä käyvien ja työtä vailla olevien välillä. Hän myös alleviivaa hyvinvointivaltion paradoksia, vahvoihin tutkimuslähteisiin perustuen voidaan todeta, että vain köyhien hoitoon perustuvat hyvinvointivaltiot eivät onnistu voittamaan köyhyyttä. Tämä nostaa universalismin merkitystä.

Investointiajattelun nostaminen esille osana hyvinvointivaltion puolustamista ja kehittämistä on oleellinen kysymys. Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikan ajatus on poliittisesti voimakas, mutta sitä on täydennettävä ekologisen kestävyyden ulottuvuudella. Erityisesti Jorma Sipilän ja Jussi Ahokkaan artikkelit tarjoavat kirkasta analyysia, Sipilän teksti kertoo tarkasti miten hyvinvointivaltion hyvä kehä on pysähtynyt ja menestystarina uhkaa romahtaa ellei universalististen palveluiden kustannustehokkuutta haluta nähdä. Samaan ajatteluun nojaa myös Sakari Möttösen artikkeli, joka korostaa silloittavan luottamuksen luomisen merkitystä aikana jolloin ryhmäidentiteetit ovat murtumassa. Ahokas puolestaan argumentoi vahvasti Keynesin talouspoliittisen ajattelun pohjalta ja osoittaa miten kokonaiskysynnän tason nostaminen voisi nostaa pysyvästi myös talouden tuottavuutta ja tuotantopotentiaalia.

Puoluepoliittisesti mielenkiintoisin artikkeli on SDPn kaupunginvaltuutetun ja kansanedustajaehdokas Thomas Wallgrenin voimakas teksti koskien suuren murroksen tarvetta yhteiskuntapolitiikan suunnassa. Wallgren argumentoi sekä nykymuotoista vasemmistoa että oikeistoa vastaan ja katsoo niiden molempien epäonnistuvan kestävän hyvinvoinnin tuottamisessa. Hän kehottaa erityisesti sosialidemokraatteja mutta myös muuta vasemmistoa ottamaan valtasuhteiden demokratisoinnin ensisijaiseksi tavoitteeksi ja haastaa erityisesti globalisaatiota ja eurooppalaista nykymuotoista integraatiota kiihdyttävää politiikkaa. Samalla hän kritisoi näkemystä politiikan ulkopuolelle asettuneista markkinoista, ja toteaa teknologian olevan paitsi merkityksellisempi kysymys, myös aidosti poliittisen päätöksenteon ja demokratian ulkopuolella olevan ilmiön.

Tony Judtin Reappraisals – Reflections on the Forgotten Twentieth Century on upean historioitsijan voimannäyte. Kirja koostuu sarjasta pääosin New York Review of Booksissa ilmestyneistä esseistä, ja ne käsittelevät 1900-luvun historiaa, politiikkaa ja intellektuelleja. Judtin keskeinen huomio liittyy historiaan ja unohtamiseen – hänen mukaansa olemme vaarassa ajautua ”unohtamisen aikaan”, virallista historiaa on kirjattu ylös enemmän kuin koskaan, mutta siitä ei opita, eikä haluta oppia, mitään. Kyse on ulkomuseoinnista, ei historiaan perehtymisestä. 1900-luvun väkivalta ja massiiviset kärsimykset ohitetaan pohtimatta – sehän on jo takanamme eikä sitä kannata enää ajatella.

Judt pelkää tämän unohduksen ajavan länsimaat taloudellisen kriisin syvetessä uudelleen fasismin tielle. Toisen maailmansodan muiston ollessa vielä tuore muistettiin myös se, miksi hyvinvointivaltioita rakennettiin. Kyse ei ollut egalitarismin ihanteista vaan menneisyydessä ongelmia ja kumouksellisuutta aiheuttaneen puutteen ja siitä nousevan levottomuuden ja radikalismin estämisestä. Nyt tämä oppi on unohtunut. Epävarmuuden ja puutteen vähennyttyä hyvinvointivaltioiden alkuperäinen tarkoitus – ja legitimiteetti – on hapertunut ihmisten mielissä. Ja menneisyys uhkaa palata yhteiskunnan muuttuessa jälleen eriarvoisemmaksi.

1900-luku oli intellektuellien ja ideologioiden aikaa. Näille ilmiöille – ja ihmisille- on helppo nauraa depolitisoituneessa ja suurten tarinoiden lopun nähneessä ajassa, mutta aliarvioidaanko tuolloin ideoiden voima? Ja jos aliarvioidaan, osataanko suhtautua tilanteeseen jossa ne nousevat uudelleen? Tätä voidaan kysyä kun yltäkylläisyyden keskelle nousee uskonnollisen fundamentalismin liikkeitä. Ja mikäli ei ole suurta tulevaisuutta visioivia ideoita, mikä estää pelolla politikoinnin? Tästäkin Euroopasta on esimerkkejä.

Monet teoksen esseet ovat erinomaisia 1900-luvun käännekohtien kuvauksia. Erityisen hyvin jää mieleen Primo Levin elämän kautta kerrottava holokaustista selvinneiden juutalaisten syyllisyydentunne. Eurooppalaisista intellektuelleista, jotka vaikuttivat 1900-luvun poliittisten ja kansallisten aatteiden syntyyn, hämmästyttävän moni oli taustaltaan juutalainen.

Judtin mukaan 1900-luvulle tyypillinen ilmiö oli myös poliittinen älymystö. Erityisesti marxismi veti puoleensa valtavan määrän älyllisesti lahjakkaita ihmisiä lähes läpi vuosisadan – marxismin nimissä tehdyistä kommunismin rikoksista huolimatta. Hän tarjoaa ratkaisuksi marxismin ja kommunismin edistystarinaa, suurta visiota paremmasta yhteiskunnasta. Leszek Kolakowskia käsittelevässä esseessä kuvataan marxismi aatekokonaisuudeksi joka yhdisti teorian talouden toiminnasta, moraalisesta oikeudenmukaisuudesta ja etiikasta sekä poliittisen toimintaohjelman kohti määriteltyä edistystä. Tämä oli tehokas yhdistelmä – ja aikana jolloin 1% valta maailmassa kasvaa, voi Marxin työstä voimansa saavien aatteiden ja liikkeiden aika olla pikemminkin edessä kuin takana.

Kirjan jälkipuoliskolla pääsee pujahtamaan arvioihin Ranskan tappion syistä vuoden 1940 lyhyessä sodassa natsi-Saksaa vastaan, Ranskan menneisyydenhallintaan ja kansallisiin traumoihin, Belgian pilariyhteiskunnan kuvaukseen ja Romanian kansallisen identiteetin rakennusaineisiin. Pisimmät ja kriittisimmät puheenvuorot Judt käyttää Israelista, jonka itseymmärryksen käännekohtana hän näkee Kuuden päivän sodan. Tuo sota käänsi siihen asti avoimemman yhteiskunnan korostuneen arabivihamieliseksi – ja sitä kautta itseriittoiseksi joka näkyy tänä päivänä rauhan mahdottomuudessa vaikka palestiinalaisten oikeutetut vaateet tunnustetaan yhä laajemmalti. Hän myös katsoo nyky-Israelin politiikan olevan syy jälleen nousevaan antisemitismiin – uhrien valtion identiteetti ei enää sitä suojele tai anna legitiimiä syytä sortaa vielä heikompia ihmisiä.

Vuodenvaihteen kirjallisuutta

Suomen suosituimmaksi talousblogiksi vuonna 2014 nousseen Raha ja talous-blogin taustalla olevat tutkijat Lauri Holappa ja Jussi Ahokas ovat kirjoittaneet laajan ja kattavan johdatuksen jälkikeynesiläiseen talousteoriaan sekä rahatalouden mekanismeihin. Rahatalous haltuun – irti kurjistavasta talouspolitiikasta tarjoaa paitsi perusteellisen valtavirtaisen, ns. uusklassisen taloustieteen ja siitä johdetun talouspolitiikan kritiikin, myös kattavan ohjelman jälkikeynesiläisen talousteorian oletuksille pohjaavan talouspolitiikan toteuttamiseksi.

Euroopan talouskriisiä on hoidettu ennen muuta tiukalla finanssipolitiikalla ja julkisen sektorin menoja rajusti supistamalla. Tulokset ovat olleet huonoja – kasvu on pysähtynyt, työttömyys kasvanut rajusti ja kriisimaissa joiden piti päätyä kestävälle kasvu-uralle on julkisen velan BKT-suhde leikkauksista lukuunottamatta noussut. Teoksessa osoitetaan monien esimerkkien kautta miten tämä epäonnistunut lamanhoitopolitiikka on nojannut työn tarjonnan merkityksen ylikorostamiseen sekä oletukseen rahan neutraliteetista eli siihen ettei kierrossa olevan rahan määrä vaikuta työllisyyden tai tuotannon tasoon. Erityisesti nämä kaksi perusoletusta nykyisen talouspolitiikan taustalla johtavat näihin, kirjoittajien mukaan todistetusti huonoihin, politiikkasuosituksiin ja niiden toteuttamiseen.

Teoreettinen kritiikki lähtee liikkeelle rahan perusolemuksesta ja rahataloudesta. Teos käy läpi ns. hyödykerahatarinan ja todistaa sen paikkansapitämättömäksi. Kun raha ymmärretään oikein, velkasuhteena taloudellisten toimijoiden välillä, johtaa se hyvin erilaiseen käsitykseen talouden toiminnasta ja sen lainalaisuuksista. Raha syntyy taloudellisten toimijoiden kohtaamisessa ja investointipäätöksessä eikä sen tarkkaa määrää voida taloudessa määritellä. Teorioiden ero tiivistyy käsitykseen rahasta vain vaihdon välineenä ja toisaalta toisaalla velkasuhteiden ilmentäjänä. Jälkimmäisessä kuvauksessa kokonaisrahamäärän kasvu liittyy nimenomaan tuotannon lisäykseen.

Kirjoittajien mukaan kapitalismin toimintaa tulee ymmärtää nimenomaan rahasta, ei niinkään tuotantosuhteista, käsin. Ns. rahamotiivi on ensisijainen kun halutaan ymmärtää kapitalismin toimintaa. Kapitalismin kehitystä voidaan puolestaan ymmärtää siirtymänä kauppakapitalismista finanssi- ja teollisuuskapitalismin kautta salkunhoitajakapitalismiin. Viimeisimmälle siirtymälle luonteenomaista on yksityisen rahoitussektorin vaikutusvallan kasvu ja julkisen sektorin merkityksen väheneminen. Vaikka teollisuuskapitalismi tuotti nopeaa talouskasvua, se ei ollut pääoman omistajien kerryttämän rahamuotoisen tuoton kannalta paras talousmalli sillä se rajoitti nimenomaan rahamuotoisten voittojen kasvua. Tästä syntyi paine muutokselle, jossa yleinen etu kumoutui rahamotiivin edessä.

Muutos on tarkoittanut reaalitalouden kasvun hidastumista, epävakauden ja kriisien lisääntymistä sekä talouden yleistä finanssoitumista. Siitä huolimatta sitä pidetään ainoana mahdollisena tulevaisuudenkuvana globalisaation aikana. Teoksessa läpivalaistaan myös monia muita nykyisessä taloustieteessä ja -politiikassa käytettyjä käsitteitä ja niiden teoreettisia perusteluita. Erityinen paino annetaan käsitykselle luonnollisesta työttömyysasteesta (NAIRU) sekä Sayn laille (työn tarjonta luo oman kysyntänsä). Näitä käsitteitä kritisoidaan erityisesti John Maynard Keynesin työn pohjalta.

Keskeisiä teoreettisia oletuksia kirjan tulkinnassa taloudesta ovat myös käsitykset endogeenisestä rahasta sekä suvereenista valtiorahoituksesta. Molemmat ovat erityisesti nykyisessä eurokriisin tilanteessa yhteiskuntapoliittisesti erittäin mielenkiintoisia ja relevantteja. Japania esimerkkinä käyttäen kirjassa osoitetaan miten rahapoliittisesti suvereeni valtio (oma kelluva valuutta, velka korostuneesti kotimaista) voi asettaa huomattavasti vapaammin oman kulutuksensa rajat ilman pelkoa korkotason noususta. Euromailta tämä mahdollisuus nimenomaisesti puuttuu joka on johtanut korkojen nousuun ja julkisen talouden velkakriiseihin. Tärkeitä ovat myös huomiot kotimaisen talouden sektoritaseista sekä siitä miten ylijäämäinen vaihtotase edellyttää usein matalaa kotimaista investointiastetta ja tulojen kasvua. Talouspoliittisiin suosituksiin kuuluu voimakas investointien lisääminen niiden kyetessä käytännössä yksin nostamaan taloudellisen toimeliaisuuden astetta ja luomaan talouteen uusia, kysyntää luovia tulovirtoja. Käytännössä tarvitaan mm. voimakkaita taloutta tasapainottavia julkisia rakenteita, jotka toimivat kokonaiskysynnän säätelijänä yli yksityisen sektorin suhdannevaihteluiden, ylijäämien rajoittamista alijäämien tapaan valuutta-alueilla, automaattisten vakauttajien täydentämistä työtakuuohjelmilla sekä aktiivista rahapolitiikkaa.

Taloustieteen professori Ha-Joon Changin 23 tosiasiaa kapitalismista on voimakas liberalistisen/libertaristisen talouspolitiikan kritiikki joka puhkoo 23 myyttiä talouden toiminnasta. Chang pilkkoo vakuuttavasti mm. vapaiden markkinoiden olemassaolon, omistaja-arvon maksimoinnin tavoitteen edes osakkeenomistajien näkökulmasta katsottuna sekä inflaation hidastumisen merkityksen maailmantalouden vakaudelle.

Erityisesti kysymys inflaatiosta on mielenkiintoinen. Hintavakaus on kylläkin monin paikoin saavutettu, mutta se ei, päinvastoin kuin oli luvattu, ole tarkoittanut sen paremmin nopeaa taloudellista kasvua kuin kansantalouksien vakautumistakaan. Kansantaloudet ovat pikemminkin muuttuneet entistä epävakaammaksi. Euroalueen kannalta mielenkiintoinen on Changin havainto siitä, että liian tiukka inflaation torjunta saattaa johtaa taloudellisen kasvun hidastumiseen ja jopa pysähtymiseen. Tätä kautta hän lähestyy nimenomaan investointeja taloudellisen kasvun lähteenä.

Muodissa oleva sääntelyn purku on myös oleellinen kysymys, sillä kun katsotaan globaalia taloutta ja viimeisten vuosien taloudellisia menestyjiä kehittyvissä talouksissa havaitaan että nopeimmin markkinoitaan liberalisoineet yhteiskunnat ovat pärjänneet kilpailussa huonosti. Sen sijaan nopeimmin kasvaneet taloudet erityisesti Aasiassa ovat noudattaneet erittäin voimakasta valtiovetoista talouspolitiikkaa jossa markkinoiden vapauttaminen on ollut toissijaista. Saharan eteläpuolinen Afrikka on noudattanut parhaiten IMFn neuvoja – ja jäänyt hitaaseen kasvuun, hitaampaan kuin ennen 80-luvun ”uudistuksia”. Myytiksi mainitaan myös ulkomaisten suorien sijoitusten siunauksellisuus, joiden Chang katsoo olevan useimmiten väyliä hankkia päätösvalta olemassa olevassa yhtiössä – ei luoda uusinvestointeja tai laajentaa toimintaa. Erityisen selvästi tämä näkyy hänen mukaansa pääomasijoittajien toiminnassa.

Mielenkiintoisen rinnastuksen Chang tekee verratessaan rikkaiden rikastumista ja sitä kautta koittavia suurempia investointeja propagoivaa politiikkaa ja edesmenneen Neuvostoliiton Stalinin ajan NEP-talouspolitiikkaa. Molemmat lähtivät oletuksesta jossa mahdollisimman suuri osa investointikelpoisesta ylijäämästä tulisi ohjata investointien tekijöille – toisaalla kapitalisteille, toisaalla valtion suunnitteluelimelle. Tämän politiikan tarkoituksena on nopeuttaa kasvua pitkällä aikavälillä, siis klassista trickle down -teoriaa noudatellen. Ja kuten Neuvostoliitossa, myös uuden ajan markkinastalinismin oloissa, taloudellinen kasvu on ollut hidasta ja investointien määrä pudonnut – ylijäämien kasautumisesta huolimatta.

Sendhil Mullainathanin ja Eldar Sharifin Scarcity – Why Having Too Little Means So Much valottaa mielenkiintoisesti köyhyyden ja puutteen syitä ja seurauksia erityisesti psykologiselta kannalta. Teos osoittaa, miten vähäosaisuuden ja puutteen kokemus verottaa ihmisen kognitiivisia kykyjä johtaen ennen kaikkea ns. kaistanleveyden (bandwidth) vähenemiseen ja tunnelimaiseen keskittymiseen (tunneling). Nämä ilmiöt selittävät puolestaan merkittävissä määrin sitä miksi köyhien ja puutteenalaisten ihmisten monet hankkeet epäonnistuvat, he ovat muita riskialttiimmassa asemassa ja miten ne ruokkivat omalta osaltaan puutetta ja hankaloittavat elämän eteenpäin suunnittelua. Syntyy alaspäin vievä noidankehä, josta on vaikeaa päästä pois.

Köyhä ihminen joutuu keskittymään voimakkaasti tähän nimenomaiseen hetkeen ja puutteesta selviytymiseen. Tämä johtaa väistämättä lyhytjännitteiseen suunnitteluun sekä kokonaisuuden arviointiin. Niinpä keskittymisen tuomat hyödyt saattoivat usein kadota, koska ihmisellä ei ole mahdollisuutta ottaa huomioon laajempaa kuvaa tai varautua yllättäviin tilanteisiin. Tärkeä on myös pelivaran (slack) käsite. Pelivara, tai joustovara, on kyse sitten ajasta tai rahasta, tekee poissulkevien valintojen tarpeen pienemmäksi. Myös epäonnistumisen tai virheen kohtalokkuus on suhteellista – turmeleeko huono ostospäätös talouden riippuu siitä miten paljon henkilöllä on taloudellista pelivaraa. Toisin sanoen sama virhe on toiselle ihmiselle turmiollisempi kuin toiselle. Ero johtuu pelivarasta.

Mielenkiintoisia ovat myös psykologiset havainnot erityisesti ihmisten talouskäsitysten suhteen. Esimerkki 35$ säästöstä koskien sadan tai tuhannen dollarin ostosta, mikäli siihen liittyi matkustamista oli erittäin havainnollinen. Vaikka säästön summa oli sama, niiden ihmisten määrä jotka olisivat valmiita matkustamaan toiseen kauppaan hakemaan esineen halvemmalla, putosi kun kyseessä oli kalliimpi tuote. Ne, jotka olisivat valmiita hakemaan tuotteen toisesta paikasta, olivat korostuneesti köyhiä. Se, mitä tästä opimme, on että köyhät ihmiset käyttäytyvät useimmiten kuten valtavirtaisen taloustieteen homo economicus käyttäytyy. Tämä ei kuitenkaan ole tehnyt heistä rikkaita. Tärkeä havainto, joka kyseenalaistaa merkittävällä tavalla rationaaliseen käyttäytymiseen liittyvien talousoppien yleistettävyyttä.

Pienlainat ovat amerikkalaisessa esimerkissä monen köyhyyteen ajautuneen työssäkäyvän köyhtymisen taustalla. Selitys lainojen suosioon löytyy pelivaran puutteesta ja puutteen johtamasta liiallisesta keskittymisestä ”tässä-ja-nyt” -ratkaistaviin ongelmiin tulevaisuuden rationaalisen suunnittelun kustannuksella. Nykyisyyden korostuminen tulevaisuuden kustannuksella johtaa lainaamiseen ajankohtaisten haasteiden ratkaisemiseksi – vaikka tulevaisuudessa tilanne korkojen ja takaisinmaksun myötä vain hankaloituu. Riskien realisoituminen voi ajaa pienillä marginaaleilla toimivan henkilön tai perheen milloin tahansa taloudellisiin vaikeuksiin ja uudelleen ansaan. Tästä aiheutuva stressi kuormittaa ihmisiä ja johtaa usein myös sosiaalisiin ongelmiin – perheet ajautuvat myös henkisesti vaikeisiin tilanteisiin.

Mullainathan ja Sharif lähtevät ratkomaan vähäosaisuusongelmaa miettimällä uudelleen erityisesti kannusteiden merkitystä. Välittömään selviytymiseen keskittynyttä ihmistä ei voida kannustaa tiukoilla rajoilla tai häämöttävillä rangaistuksilla, koska ne eivät mahdu ”tunnelissa” toimivan ajatuksiin. Kannusteiden tuleekin olla välittömiä ja nopeasti saatavissa. He argumentoivat myös erityisesti palveluiden tarjoamisen puolesta – pelkkä rahanjako ei vapauta stressaantuneiden ihmisten ajankäyttöä. Myös riskinsietokyvyn rakentaminen erilaisten ”shokkipuskurien” avulla on olennaista. Ajatus lähestyy ansiosidonnaisen työttömyysturvan ideaa. Lopulta nimenomaan tämän ”kaistanleveyden”, ts. mahdollisuuden keskittyä muuhunkin kuin välittömien päällekaatuvien ongelmien ratkaisuun, rakentaminen on kirjoittajien mukaan paras tapa tukea köyhiä ja vähäosaisia.

Pajtim Statovcin esikoisromaani Kissani Jugoslavia on maagiseen realismiin vivahtava kertomus erään Kosovosta Suomeen siirtyneen albaaniperheen elämästä ja kohtalosta. Kertojia on kaksi – toinen heistä on kosovolainen tyttö Emine, joka tapaa komean ja epäsovinnaisuudessaan kiehtovan Bajramin Titon Jugoslaviassa. Vaurautta ja rakkautta enteilevä elämä saa kuitenkin karuja käänteitä. Toinen kertojaääni kuuluu Eminen ja Bajramin pojalle Bekimille, joka elää pakolaisperheen poikana Suomessa.

Eminen onni särkyy nopeasti ja naiselle näytetään perinteiden mukainen paikkansa: ”Mutta hän löi minua, vaikka hän käveli niin suoraselkäisesti, vaikka oli luvannut minulle onnellisen elämän.” Ympärillä alkaa kasvaa etninen viha, kun Jugoslavia alkaa särkyä väkivaltaisesti kappaleiksi. He pakenevat sodan jaloista pohjoiseen ja tuntemattomaan Suomeen, maahan, jossa Bajramin miehisyys alkaa murentua lopullisesti irrallisuuden ja pakenemisen aiheuttaman syyllisyydentunteen taakan alla. Tämä alemmuuskompleksi kääntyy tyrannimaiseksi käytökseksi perhettä ja erityisesti poika Bekimiä kohtaan.

Bekim puolestaan tekee rajua pesäeroa vanhempiinsa ja heidän kulttuuriinsa – niin jättämällä isänsä toiveet toteuttamatta kuin heittäytymällä irtosuhteisiin. Irrallisuus tarttuu kuitenkin häneenkin, suomalaisessa yhteiskunnassa hän on ikuinen vieras. ”Minusta aina tuntuu kuin ihmiset tarkkailisivat käytöstäni koulussa, työpaikoilla, kaikkialla, miten paljon ruokaa otan lounasravintoloissa ja muistanko kiittää keittiössä työskenteleviä ihmisiä, osaanko kirjoittaa tenttivastauksen virheettömällä suomen kielellä ja miten usein vaihdan vaatteet. Kun koulussa puhuttiin islaminuskosta, diktatuureista tai vieraista kielistä painoin pääni aina alas koska tunsin miten kaikki kääntyivät katsomaan minua… Ja ollessani myöhässä kuulin usein, että sinunkin olisi jo korkea aika oppia ettei tämä ole mikään kehitysmaa.”

Tarinassa merkittävää osaa näyttelevät Bekimin lemmikkikäärme sekä hänen baarissa tapaamansa kissa, jotka voi nähdä monenlaisina symboleina.

Kesäkirjoja III

Aki Ollikaisen Nälkävuosi kuuluu viime aikojen vahvimpiin lukuelämyksiin. Suomen viimeisistä suurista nälkäkuoleman vuosista on vain vähän yli 140 vuotta aikaa. Vuosina 1866-68 koettu nälänhätä vei hautaan miltei kymmenen prosenttia suomalaisista. Mielenkiintoinen historiallinen seikka on se, että vuonna 1867, samaan aikaan kun kansaa alkoi kuolla joukoittain kulkutauteihin ja kerjäläisiä liikkua kohti etelää ja kaupunkeja, rukiin vienti Suomesta kasvoi.

Nälkävuodessa seurataan Marjan ja Juhanin, sekä heidän kahden lapsensa, Mataleenan ja Juhon kohtaloa. Kaiken valtaava lumi ja kylmyys tunkeutuu pieneen torppaan, heidän kotiinsa. Leipä loppuu, pettukin loppuu. Isä-Juhani kieltäytyy ruuasta lasten vuoksi ja sairastuu. Uhri on turha. Marjan on lähdettävä lasten kanssa, isä on jätettävä ja Mataleena katsoo miten ”isää ei näy, on vain lumen peittämä järvenselkä jonka valkeuteen isä on veneineen soutanut kadoksiin”. Ovi jää raolleen, lumi tunkeutuu sisään, edessä on loputon tie ja liittyminen kierteleviin kerjäläislaumoihin jotka vaeltavat kohti Helsinkiä ja Pietaria. Kuolema käy tutuksi, miehen ja lapsen nääntyminen näkyy Marjassa synkkinä ja levottomina unina sekä kylmyytenä, joka ”leviää vatsasta ympäri kehoa, se muuttaa surun tunteeksi ja pyyhkii tieltään kaiken muun, nälän, vilun ja väsymyksen. Se täyttää onton ruumiin raskaalla tyhjyydellä, joka ei jätä tilaa millekään muulle. Sen sisällä on suolampi, täynnä mustaa, elotonta vettä.”

Toisaalla parempiosaiset; lääkäri-Teo ja kamreeri Lars Renqvist eivät näe nälkää. Heillä on aikaa kansanluonteen ja kansan koettelemusten analyysiin vaikka se ei heitä kosketa. Pieni yksityiskohta on jäänyt Teon mieleen: matkalla hautaamaan köyhien pariin lääkärintyötä tekemään mennyttä opiskelutoveriaan hän vierailee pienessä torpassa antaen sen isännälle setelin. Isäntä oli ottanut esille pienen rasian ja sieltä samanlaisen setelin, kehottaen lääkäriä syömään omansa niin hän syö omansa. Teon ystävä nauraa tapahtuneelle, mutta saa hänet miettimään miten kurjuus vain huvittaa, ei kosketa heitä. ”Jos he sen todella itsessään tuntisivat, voisivatko he enää nauraa? Kun pitäisi katsoa ihmistä, he katsovat peiliin. Kas siinä lähimmäinen, se, jonka Jumala on muovannut omaksi kuvakseen. Sen minkä teet hänelle, sen sinä teet Jumalalle, palvele siis häntä ja tee hänelle hyviä töitä parhaan taitosi mukaan.”

Kohtalo heittää Marjan perheen rippeet Teon hautajaisistä kotiin päin matkaavan reen eteen. Joku pelastuu, mutta hinta on kova.

Moderni kertomus köyhyydestä on puolestaan Mathias Rosenlundin Vaskivuorentie 20. Siinä köyhästä perheestä kotoisin oleva kirjoittaja tekee tiliä oman menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa, kertoen kouriintuntuvasti siitä, mitä on olla köyhä nyky-Suomessa, mitä köyhyys tarkoittaa ja miten se haavoittaa, rajaa ja aikaansaa vihaa. Ja miten tärkeänä hän pitää sitä, että hänen lapsillaan olisi mahdollisuus paeta hänelle vanhemmiltaan periytyneestä köyhyydestä.

Rosenlund määrittelee köyhyyden ”perintönä saaduksi toimintakyvyttömyydeksi ja huonoksi itsetunnoksi”. Lapsensa hän haluaisi suojella omalta menneisyydeltään, ympäristöltä joka muokkasi hänet sellaiseksi joka hän nyt on ja joka on ”paikka jossa ei voi katsoa ympärilleen ja miettiä minne menisi, paikka, johon jämähtää.” Tämä lanka kulkee kovaa työtä tehneiden, mutta silti raha-asioidensa kanssa tuskailleiden vanhempien kodista Tukholman Fittjasta Suomeen, Vantaan Myyrmäen Vaskivuorentielle.

Köyhyys lyö leimansa perheeseen. Opinnot viivästyvät ja niiden myötä toive kunnollisesta kiinnittymisestä työmarkkinoille, merkityksellisestä osallistumisesta yhteiskunnan toimintaan, asemasta ja statuksesta. Vaimo kärsii kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, joka tekee hänestä työkyvyttömän, ja kyvyttömän myös osallistumaan kodin töihin – edessä on ero. Perheenisän pätkissä saamat ansiotyöt eivät riitä elämiseen ja ne katkaisevat sosiaalitukien maksatuksen. Lopulta kyse on unelmien toteutumatta jäämisestä. Köyhyys on Rosenlundille myös unelmaton tila, ja unelmia vailla oleva ihminen ei elä, hän on vain olemassa.

Vaikka kirjan kantava viesti on toivottomuuden kokemuksen välittäminen, Rosenlund kirjoittaa myös köyhien välisestä solidaarisuudesta. Köyhillä, alkoholisteilla ja maahanmuuttajilla ei ole ohikulkevalle keskiluokalle nimiä. Mutta hänellä on. Samaten hän haluaa antaa lapsilleen illuusion yhtä arvokkaasta elämästä kuin mitä heidän ystävillään on. Elokuvalippu kymmenvuotiaalle pojalle, jotta hän voisi hetken olla kuin omat kaverinsa. Loppukuu syödään halvemmalla, mutta lapsi voi hetken elää yhtä arvokkaana yhteisön jäsenenä kuin muutkin.

Rosenlund jäljittää köyhyyden rakenteelliset syyt yhteiskuntaan. Hänen mukaansa vastuu köyhyydestä on yhteinen – yhteiskunta hyväksyy ja ajoittain jopaa ajaa köyhyyteen. Hän pitää näkyvää ja kasaantuvaa köyhyyttä esimerkkinä siitä miten hyvinvointivaltio sellaisena kuin olemme sen ymmärtäneet, on hajoamassa peruuttamattomasti. Kukaan ei kuole nälkään, mutta suuri osa väestöä kantaa stigmaa, jonka seurauksena voi olla myös häpeästä nouseva viha.

Leena Parkkisen Sinun jälkeesi Max kertoo surumielisen ja kauniin tarinan Isaacista ja Maxista. He ovat kyljestään yhteen tarttuneet siamilaiset kaksoset, jotka ansaitsevat elantonsa kiertävissä teattereissa ja sirkuksissa 1900-luvun alkupuolen Euroopassa. Tuona aikana ”friikkisirkukset” ja kummajaiskavalkadit ovat tähtiviihdettä jonka puitteissa voi löytää paikkansa maailmassa, mutta jonka taustalla on eri tavoin vammautuneiden pilkka, toiseus, ulkopuolisuus ja raaka riisto.

Kertoja Isaac on veljeksistä herkempi ja surumielisempi, Max taas eloisampi, rohkeampi ja vahvempi. Syynsä on niin kahdella erilaisella luonteella puolessatoista kehossa, kuin lapsuuden sikotaudilla joka vei seksin ilot toiselta veljeksistä. Sirkuksessa he kohtaavat, tultuaan ensin äitinsä jättämiksi ja tätinsä myymiksi, kaltaisiaan ulkopuolisia. Tämä tuottaa toisistaan voimaa hakevan poikkeusyksilöiden yhteisön, jota kuitenkin kohtaa liian usein traaginen menetys. Trapetsi pettää tytön alta, luita vailla syntyneitä merenneitoja uhkaa jatkuva kuolemanvaara. Ulkopuolinen maailma tarkastelee heitä mielellään lasin läpi, mutta tavallisten ihmisten keskuudessa poikkeavan osa on usein viha.

Sirkuskiertue heittää veljekset aikanaan sisällissodasta toipuvaan Suomeen, jossa herkkä Isaac kohtaa kuvanveistäjä Robertin luona elämänsä rakkauden, Pietarista saapuneen kauppiaan vaimon Iriksen. Iris pyrkii seurapiireihin, ja pääseekin, putoaa mutta selviytyy. Lopulta kaiken palkkana on unohdus, joka sulkee syliinsä myös Isaacin.

Wealth and Power – China’s Long March to the Twenty-First Century on Orville Schellin ja John Deluryn suositeltu teos Kiinan viimeisen sadan vuoden historiaan; keisarikunnan rappeutumisesta ja länsimaiden sekä Japanin harjoittamasta kolonialismista nykyaikaan. Kirja kuvaa kiinalaisen yhteiskuntapoliittisen ajattelun ja politiikan kehitystä kahdentoista ajattelijan ja poliitikon kautta, jotka esitellään kronologisessa järjestyksessä. Kattavana teemana on kiinalaista ajattelua ja tavoitteenasetantaa leimannut tarve toisaalta vaurastua ja vahvistua, toisaalta vapautua keisarikunnan viimeisten aikojen kansallisesta heikkoudesta ja nöyryytyksestä.

Vauraus ja voima kansallisena tavoitteena, kiinaksi fuqiang, sekä uudistuminen, fuxing, ovat hallinneet yhteiskunnallista keskustelua keisarikunnan viimeiseksi jääneen Qing-dynastian loppuajoilta asti. Tuolloin maailmanhistorian mahtavin valtio, Zhongguo, Keskustan valtakunta, joutui huomaamaan ulkovaltojen ja erityisesti länsimaiden vahvistuneen huomattavasti itseään vahvemmaksi. Erityisesti Oopiumisota osoitti Kiinan asevoimien olevan kyvyttömiä vastaamaan länsimaiden haasteeseen – joka puolestaan johti keisarikunnan poliittiseen alistamiseen ja rannikon tärkeiden kauppakaupunkien de facto ajautumiseen siirtomaavallan alle.

Kiinan alistuminen länsimaiden edessä aiheutti valtaisan kansallisen trauman sekä häpeän. Tämän nöyryytyksen on kuitenkin katsottu toimineen herättäjänä, joka sysäsi Kiinan modernisoitumisen polulle ja jolla sittemmin on perusteltu suuria yhteiskunnallisia reformeja sekä vallankumouksia. Lännen ylivertaisuutta kadehdittiin ja nähtiin sen menestyksen rakennuspalikoiden kopioimisen olevan välttämätöntä mikäli Kiina haluaisi saavuttaa uudelleen kunnioitusta ulkovaltojen keskuudessa. Kiinan perinteisen, konfutselaiseen filosofiaan perustuneen yhteiskunnallisen järjestyksen nähtiin jarruttavan kehitystä ja sen vaihtoehdoksi alkoi nousta ns. legalistinen näkemys joka korosti vahvaa sotilaallista voimaa, valtion vahvaa asemaa taloudessa sekä autoritääristä poliittista järjestelmää.

1800-luvun lopulta merkityksellisiksi nousivat erityisesti Feng Guifenin ajatukset itsevahvistuksesta. Feng näki Kiinan kykenevän vahvistamaan itseään omaksumalla lännestä koulutuksen, taloudellisen kehityksen, poliittisen legitimiteetin joka perustui hallitsijoiden ja kansan dialogiin sekä tieteellisen uteliaisuuden. Ensimmäinen ”täydellistä irtautumista” konfutselaisesta perinteestä vaatinut intellektuelli oli puolestaan 1900-luvun alun Liang Qichao, joka tosin joutui pakenemaan radikaaleine ajatuksineen Japaniin monen muun keisarikunnan aikaisen toisinajattelijan tavoin. Tuolloin Japani edusti aasialaista kulttuuria, joka oli Meiji-restauraation aikana omaksunut modernit arvot ja voimistunut nopeasti, toisin kuin Kiina. 1. maailmansota vähensi kuitenkin eurooppalaisen sivilisaation houkuttelevuutta Aasiassa; katastrofiin johtaneen modernismin houkuttelevuus väheni.

Qing-dynastian kukistumisen jälkeen Kiinan tasavalta suuntasi Sun Yat-Senin opeilla nationalismin korostamisen suuntaan. Mielenkiintoisina yksityiskohtina tuolta ajalta piirtyy esiin myöhemmän sisällissodan osapuolten, nationalistien ja kommunistien liitto sekä Chen Duxiun, Kiinan kommunistisen puolueen perustajan, tausta länsimielisenä liberaalina joka korosti tieteen ja demokratian merkitystä yhteiskuntaa kehittävinä voimina.

Merkityksellisimmäksi johtajaksi Kiinan 1900-luvun historiassa nousee joka tapauksessa Mao Zedong. Maon poliittista vetovoimaa selitetään teoksessa ennen muuta hänen karismallaan sekä käsityksellä hänen kauttaan kanavoituvasta voimasta, järjestyksestä ja auktoriteetista, joka vetosi kansallisen heikkouden ja itsetunnon menetyksen vallassa olevaan kansaan. Yhtäläisyysmerkkejä tämän päivän Vladimir Putiniin ei ole vaikea nähdä. Mao näki kamppailun, kilpailun ja rakentamista edeltävän vanhan tuhoamisen edistyksen ennakkoedellytyksenä ja historiaa eteenpäin vievänä voimana.

Vaikka Kiinan jättimäinen taloudellinen loikka sekä siirtyminen valtiojohtoiseen kiivaaseen kapitalismiin tapahtuikin vasta Deng Xiaopingin uudistusten aikana ja voimasta, voidaan katsoa näiden reformien onnistuneen Maon häikäilemättömän ja rajun politiikan johdosta. Maon pitkä valtakausi, johon sijoittuivat niin hirvittävällä tavalla epäonnistuneet Suuri harppaus kuin kulttuurivallankumouskin, muokkasi Kiinaa ja sen kulttuuria voimakkaammin ja rajummin kuin mikään sitä ennen. Mao modernisoi ja murskasi kehitystä hidastaneet traditiot tavalla johon häntä edeltäneet reformistit eivät olleet kyenneet, mikä helpotti Dengin harjoittamaa, avautumiseen ja markkinatalouteen perustuvaa uudistumista.

Mielenkiintoisiin väitteisiin kirjassa kuuluu demokratian asema kiinalaisessa keskustelussa. Ajatus liberaalista demokratiasta hallitusmuotona ei suinkaan ole Kiinassa vieras, mutta sen itseisarvoa ei ole juurikaan toisinajattelijoita lukuunottamatta nähty. Demokratia ei ole päämäärä, vaan keino vahvistaa kansakuntaa. Samaten ajatus kiinalaisen kansakunnan ”kypsymättömyydestä” länsimaisen kaltaiseen demokratiaan on toistasataa vuotta vanha. Siirtymäajasta on puhuttu kymmeniä vuosia, mutta nyt kun Kiina on aidosti vahvistunut, ovat johtajat avoimemmin puhuneet siitä miten niin sosialismi kuin demokratiakin toteutuvat Kiinassa ”kiinalaisin erityispiirtein”. Samaten Kiinan kommunistisen puolueen tavoitteeksi ei, erityisesti amerikkalaisista toiveista huolimatta, ole muotoutumassa yksityistämisohjelma sen itsensä vuoksi, vaan valtion ja kansakunnan voimistamisen vuoksi.

Kesäkirjoja II

Dave Eggersin Circle on äärimmäisen ajankohtainen, sosiaalisen median sekä kaikkialle tunkeutuvan digitaalisen valvonnan urkinnan valtakauteen sijoittuva versio Orwellin klassikosta 1984. Se maalaa dystopiaksi vääristyvän utopian huipputeknologian läpitunkemasta maailmasta, jossa valta siirtyy, kansalaisten myötämielisellä yhteistyöllä, globaalin yritysjätin Circlen haltuun.

Circle on sosiaalisen median ja sähköisen tunnistautumisen yhdistänyt yritys, jonka palveluita kaikki haluavat käyttää ja joka kokoaa riveihinsä ylivoimaisimmat osaajat kaikkialta maailmasta, kehittämään yhä hämmästyttävimpiä innovaatioita. Yrityksen johdossa ovat kolme ”viisasta miestä”, joiden luomus yritys on. Salaperäinen hupparipäinen Ty Gospodinov, joka on keksinyt Circlen lippulaivatuotteen, TruYou -identiteetin, avoimuusfilosofi Eamon Bailey sekä rahantekijä Tom Stenton.  Tähän kadehdittuun työpaikkaan turvamuurien ympäröimälle kimaltavalle kampukselle pääsee työhön nuori Mae opiskelukaverinsa Annien, joka on kohonnut Circlen sisäpiiriin, avulla.

Circlen perusperiaatteena on avoimuus. Se koskee paitsi sitä mitä yrityksessä tehdään, myös ihmisten elämää työajan ulkopuolella. Lukemattomiin sosiaalisiin tapahtumiin ei ole pakko osallistua, mutta niistä poisjäänti on yhteisön laiminlyöntiä. Omasta elämästä kertomatta jättäminen on yhteisön riistämistä kokemuksilta. Avoimuutta ja läpinäkyvyyttä, siis ”yhteisöllisyyttä” korostetaan valtavalla määrällä SeeChange- kameroita, jotka rekisteröivät reaaliajassa kaiken – ja kaikki toki yhteiseksi hyväksi. Kukapa nyt voisi vastustaa avoimuutta? Vastaan haraavat poliitikot, jotka epäilevät Circleä monopoliasemaan pyrkimisestä, joutuvat epäilysten kohteeksi. Onko heillä jotain salattavaa? Kerta toisensa jälkeen vastarannan kiisket paljastuvatkin nettirikollisiksi.

Maen sopeutuminen ottaa aikansa. Mutta pian hänestä kuoriutuu, osin kapinallisuutensa kautta, Circlen johdon ihailema ideanikkari, joka jättää varjoonsa oppiäitinsä ja entisen ystävänsä Annien. Päivänvalon näkee ajatus pakollisesta TruYou -identiteetistä sekä Demoxiesta – suorasta e-demokratiasta. Kaikki Circlen omistuksessa ja kontrollissa, tarkoituksenmukaisuussyistä toki, yhteiseksi hyväksi. Muutosta vastustavat eivät ymmärrä omaa eivätkä yhteistä hyvää – heihin lukeutuvat myös Maen syöpäsairas isä ja omaishoitajaäiti, sekä hänen entisen elämän poikaystävänsä Mercer. Heidän elämäntavalleen ei vain tahdo enää löytyä tilaa maailmassa, jossa Maen sanoin:

”Secrets are lies.

Sharing is caring.

Privacy is theft.”

Pentti Haanpään Noitaympyrä sijoittuu 30-luvun ja pula-ajan Lappiin, savotoille ja kulkumiesten, lentojätkien maahan. Juureton ja levoton, pohjoiseen leivän ja työn perässä ajautunut metsätyömies Pate Teikka urakoi savottakämpän ja lumisen metsän tuoksuisessa romaanissa, joka piirtää kuvan kovan työn ja kapean leivän köyhästä maasta  jota kohtaa kansainvälisen talouden lama: maailman taloudellinen elämä oli saanut taudinkohtauksen, koko koneisto ikäänkuin natisi, seisahteli, pyöri tyhjää ja tänne kaukaiseen valkoiseen erämaahankin ulottui tämä suuri sairaus. Seurauksena on pulaa työstä ja toimeentulosta, inhimillistä hätää ja kurjuutta sekä vaarallisia aatteita.

Savotoilta lähdetään uitoille; ja Vanttauskoskella syntyy suma. Hoikka, nuori kiharatukkainen Niemi-poika purkaa sumaa mutta kompastuu. Keksin varsi räiskähtää poikki ja Niemi-poika on mennyt. Sata miestä katsoo mutta kukaan ei voi auttaa. Työt jatkuvat, mutta Niemi-pojan muisto elää. Miksi nuoren miehen, melkein pojan, piti kuolla? Lukuhullu-Täky kertoo savottatovereilleen Neuvosto-Venäjän kommunismista, joka poistaisi maailmasta köyhyyden ja kurjuuden. Päreen valossa hän perehtyy kommunismin ja marxilaisen talousteorian oppeihin.

Pate Teikka kuitenkin epäilee voisiko moinen maanpäällinen paratiisi koskaan syntyä. Eihän ihminen elä vain uusien sukupolvien vuoksi, tässä maailmassa yksilön etu ajaa kauniista puheista huolimatta yhteisen edun edelle. Täkyn toivomaa ”Suurta minää”, joka on enemmän kuin pieni yksilö, ei synny. Työväenliike taistelee keskenään, ja tähän taisteluun työväen sieluista, äänistä, näytti kaikki kuivuvan. Olivatko takana vain asemat, pomonpaikat, valta, voima ja kunnia? Kun äänestäjä oli saatu piirtämään viiva, pudottamaan lippu laatikkoon niin siinäkö kaikki?

Kaupunkikaan ei tuo lohtua Pate Teikan etsivään oloon, liikkuvat pyörät, melu, touhu sai hänet levottomaksi. Eikä joenvarren soma tammukka saa häntä jäämään perhettä perustamaan tuohon pieneen joenmutkaan, ei vaikka tammukan silmäkulmassa kimmeltää kyynel. Työnjohtajaksi ylettyään hän saa potkut; suuren yhtiön mies ei voi tuntea sääliä. Tämä käynnistää lopulta viimeiseksi jäävän hiihdon, jonka loppua ei näy.

Hiljattain edesmenneen kolumbialaisen kirjailijan Gabriel Garcia Marquezin romaani Rakkautta koleran aikaan sijoittuu edellisen vuosisadan vaihteen Kolumbiaan, Karibian rannikolle. 81-vuotiaaksi elänyt tohtori, yhteisön tukipylväs, mesenaatti ja merkkihenkilö Juvenal Urbino kuolee tapaturmaisesti ja jättää jälkeensä 72-vuotiaan lesken, Fermina Dazan. Ruumiinvalvojaisissa laivanvarustaja Florentino Ariza kertoo leskelle tunnustaa rakkautensa ja odottaneensa tätä hetkeä viisikymmentäyksi vuotta, aina siitä asti kun heidän teinirakkautensa Ferminan toimesta katkesi.

Seuraa paluu viidenkymmenen vuoden taakse. Kolumbiassa raivoavat koleratauti sekä pitkittyvät, sekavat sisällissodat. Suurta jokea pitkin lipuvat alavirtaan niin lamantiinit ja höyrylaivat lasteineen kuin myös pöhöttyneet talonpoikien ja kylien köyhien asukkaiden ruumiit. Koleran uhreilla on usein luodinreikä takaraivossaan. Florentino Arizan kaipuu menetettyä rakkauttaan kohtaan ei jätä häntä milloinkaan rauhaan, ja hän kaataa ikäväänsä muihin naisiin, sitoutumatta kuitenkaan keneenkään. Sen sijaan häneen rakastutaan, usein naisille turmiollisin seurauksin. Fermina Daza vanhenee yhdessä aviomiehensä kanssa, päätyen lopulta omaishoitajaksi.

Juvenal Urbinon kuoleman jälkeen lesken ja hänen ihailijansa välit lämpenevät. Vaikka maailma ympäriltä tuhoutuu ja kaikki kaunis katoaa, vanhukset löytävät tulevaisuususkon. Ja kolerataudin merkiksi laivoissa liehutettu keltainen lippu lunastaa heille sitä yhteistä aikaa, mitä kukkeassa nuoruudessa ei ollut.

Haruki Murakamin Norwegian Wood sijoittuu 60-luvun lopun sosiaalisesti ja poliittisesti kuohuvaan Japaniin. Taustalla soi erityisesti Beatles, nimikkokappale mukaan lukien, opiskelijaliikehdinnän taustalla Marx. Nuori Toru Watanabe menettää parhaan ystävänsä Kizukin, joka löytyy autostaan itsemurhan tehneenä. Kizukin tyttöystävä, kaunis ja herkkä Naoko, lähentyy Torun kanssa mutta he ajautuvat erilleen, toinen opiskeluihinsa Tokioon, toinen liikaa kuolemaa nähneenä vuoristossa sijaitsevaan hermoparantolaan.

Tokiossa opiskeleva Toru ei unohda Naokoa ja eristäytyy sosiaalisesta elämästä. Ajan kuohunta näkyy vain hänen ympärillään, eikä ainoan ystävän Nagasawan tarjoama kurkistus rikkaan ja menestyvän eliitin elämään satunnaisine seksisuhteineen ja jatkuvine juhlineen houkuttele häntä. Tarkoitukseton työ, opinnot ja kirjeenvaihto Naokon kanssa täyttävät Torun samanlaisina vyöryvät päivät, jotka katkeavat vain vierailuihin parantolassa. Vierailulla Toru tutustuu Naokon potilastoveriin, kitaraa soittavaan Reikoon, nelikymppiseen perheensä hermoromahduksen vuoksi hylänneeseen naiseen. Naoko on arka, mutta vierailee yöllä Torun luona, jättäen unohtumattoman muiston.

Naokon depressio syvenee ja Toru tapaa Tokiossa nuoren, vihaisen, itsenäisen ja vapautuneen Midorin, joka on sanojensa mukaan ”elävä tyttö, täynnä verta”. Midori seurustelee, mutta hän ja Toru alkavat viettää entistä enemmän aikaa keskenään. Kohta Toru kamppailee itsensä kanssa – ylläpitää sitoutumista entiseen, kauniiseen suruun ja melankoliaan, vaiko katkaista  siteet menneeseen ja aloittaa uusi elämä.

Kauniin kielen melankolinen romaani koukuttaa tavanomaisesta tarinanvirrastaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi. Aihe on ikuinen, nuorten kohtalot traagisia. Avainlauseeksi rakkautta ja kuolemaa yhdistelevässä romaanissa kohoaakin ehkä tekstissä toistuva toteamus: ”Death exists, not as the end, but part of life.”

Kesäkirjoja I

SDP:n puoluekokouksen alla julkaistiin puolueen ja Työväen Sivistysliiton yhteistyönä artikkelikokoelma Vasemmiston tulevaisuus. SDP:n ja TSL:n työntekijöiden toimittamassa kirjassa on lähes kolmekymmentä artikkelia niin kotimaisilta kuin ulkomaalaisilta kirjoittajilta. Teoksen tarkoituksena oli toimia puoluekokouksen periaatekeskustelun tausta- ja keskusteluaineistona, mutta se soveltuu myös itsenäiseksi teokseksi, joka antaa näkymän erityisesti sosialidemokraattisen keskustelun nykytilaan.

Forssan ohjelman toteutumista ja nykyhetken haasteita arvioiva ulkoministeri Erkki Tuomioja nostaa omassa artikkelissaan mielenkiintoisesti esiin luokkayhteiskunnan samanaikaisen paluun ja muutoksen. Tuomioja katsoo, että  samalla kun silminnähtävä köyhyys ja riisto ovat lähes poistuneet, ovat tosiasialliset mahdollisuuserot jälleen kasvaneet merkittävästi. Nykyisin kuitenkin vähäosaisilta puuttuu se, joka aikanaan valtaisti heidät eli yhteinen työväenluokan identiteetti ja kulttuuri. Tämä tekee heistä aiempaa puolustuskyvyttömämpiä – ja myös poliittisesti passiivisempia.

Kirjan parhaimmistoon kuuluu puolueen ulkopuolisen, tutkija/kirjailija Tommi Uschanovin artikkeli, jossa hän arvioi kriittisesti SDPn nykyistä periaateohjelmaa. Uschanovin kritiikki osuu, kun hän suomii ohjelman abstraktisuutta,  työn käsitteen keskeisyyttä ilman uskottavaa pyrkimystä täystyöllisyyteen, puutteellista näkemystä työn tuottavuuden kasvun merkityksestä hyvinvointia tuottavana tekijänä sekä moralismista. Erityisesti moralismin kritiikki puree: moraali on mielipidekysymys ja liberaalina, yksilökeskeisenä aikana jokainen mielipide on pyhä. Moralismin ongelma on se, että se vie huomion yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden rakenteellisista syistä. Kapitalistia syytetään ahneeksi – joka on mielipidekysymys. Sen sijaan liikaa valtaa omaavien kapitalistien kritisointi ei ole mielipide – vaan fakta ja rakenteellinen ongelma. Uschanovin mukaan sosialidemokraattien pitäisikin kritisoida tuloerojen, jotka ovat seurauksia, sijasta valtaeroja jotka aiheuttavat tuloerot.

Muihin erityisen ansiokkaisiin huomioihin liittyy Aleksi Kaleniuksen analyysi osattomuudesta suhteessa sivistykseen; pahinta osattomuutta on toivon katoaminen sekä unelmien kuoleminen, se ettei enää osaa odottaa mitään parempaa. Köyhyystutkija Anna-Maria Isola taas tekee tärkeän huomion köyhyyden problematiikasta; köyhien stigma syntyy ennen muuta vastavuoroisuuden puutteesta ja arvostuksen puutteesta. Antti Kaihovaaran ja Pentti Arajärven esittelemät tutkimustulokset eriarvoisuudesta ja sen ehkäisemisestä ovat arvokasta aineistoa erityisesti keskusteluun julkisten palveluiden merkityksestä. Kansanedustaja Merja Mäkisalo-Ropponen taas ottaa älykkäästi kantaa vanhusten kotona asumiseen – onko kotona asuminen edistystä vaiko pikemminkin valinnan mahdollisuus? Entä jos kotona ei pärjää tai ei enää koe mielekkääksi asua?  Tarja Filatov puolestaan vetää mielenkiintoiset yhtäläisyysmerkit ”tarvittaessa työhön kutsuttavien” nykyisten pätkäduunarien ja vuosikymmenten takaisten satamien keikkamiesten välille.

Tulevaisuuden sosialidemokratiaa käsittelevistä teksteistä nousee esiin Antti Alajan julkisen sektorin roolia käsittelevä artikkeli. Siinä hän nostaa perehtymisen arvoisiksi teoreetikoiksi ja tutkijoiksi Hyman P. Minskyn, jonka työ käsittelee epävakaata kapitalismia ja korostaa julkisen sektorin merkitystä tasapainoisen taloudellisen kehityksen takaajana, Marianna Mazzucaton joka puhuu valtion roolista kärsivällisenä riski-investoijana sekä sosiaalisten investointien koulukuntaa, joka korostaa hyvinvointivaltiopanosten, kuten koulutuksen ja terveyspalveluiden, merkitystä tuotannon tekijöinä. Myös ulkomaan-vieraiden eli saksalaisen Jörg Asmussenin ja brittiläisen Colin Crouchin artikkelit tarjoavat ajateltavaa; jälkimmäinen erityisesti valottaessaan uusliberaalin oikeiston ja kansallismielisen populismin vaarallista liittoa.

Toimittaja, tietokirjailija ja SDP:n listalta varaeuroparlamentaarikoksi ponnistanut Timo Harakka on kirjoittanut ajankohtaisen ja kipeän syvälle leikkaavan analyysin Euroopan talouskriisistä ja Euroopan talouspolitiikasta. Suuri kiristys – tie ulos eurokriisistä on kaivattu selkokielinen ja erinomaisen sujuvasti etenevä selonteko erityisesti Euroopan komission ja sen suomalaisjäsenen, Keskustan tuoreen europarlamentaarikon Olli Rehnin hirvittävistä virheistä talouskriisin hoidossa. Samalla se kyseenalaistaa Suomen hallituksen harjoittaman Saksan austerity-politiikan peesailun järkevyyden.

USA:n asuntomarkkinoilta alkunsa saanut finanssikriisi levisi nopeasti Eurooppaan vuonna 2008. Alkuun länsimaat torjuivat lamaa keynesiläisin opein – kunnes markkinafundamentalistit ottivat uudelleen vain hetkeksi hukkaamansa vallan haltuun – sekä käänsivät kriisipolitiikan elvytyksestä rajuun kiristykseen. Harakka nostaa esiin erityisesti tutkija Alberto Alesinan teorian ”laajentavasta supistamisesta”, ts. väitteen siitä, että rajut leikkaukset nopeuttavat taloudellista kasvua. Teoria tarjosi EU-kriittisiksi kasvaneille poliittisille yleisöille helpoimmin myytävissä olevan tien kriisin hoitoon – ja legitimoi julkisten menojen rajua karsintaa ympäri Eurooppaa. Finanssikriisi – yksityisen velan kriisi- käännettiin onnistuneesti julkisen talouden velkakriisiksi jota lähdettiin lääkitsemään leikkauspolitiikalla ja hyvinvointivaltioiden alasajolla.

Harakan teoksen erityinen arvo liittyy havainnollistaviin vertailuihin sekä syy-seuraussuhteiden osoittamiseen. Kreikan korkojen raju nousu ei liittynyt ”tilastohuijausten” paljastumisiin tai maan taloudelliseen tilanteeseen. Korkojen nousu liittyi ennen kaikkea siihen, ettei Kreikan kriisiin haluttu tarttua vaikuttavalla tavalla _poliittisista_ syistä johtuen. Bail-out -pykälän kielto sekä itsenäisen valuutan puute teki Kreikan konkurssista periaatteessa mahdollisen – tavalla joka ei ole mahdollista maissa joilla on suvereeni keskuspankki ja itsenäinen valuutta. Seurauksena riskilisän realisoituminen Kreikan koroissa ja valtion ajautuminen äärimmäisiin taloudellisiin ongelmiin.

Huomionarvoinen on myös luku koskien finanssikriisin kääntämistä velkakriisiksi. Kriisiin ajettuja maita syytettiin ylivelkaantumisesta, vaikka niiden julkisen taloudet olivat olleet pitkään ylijäämäisiä. Irlannin julkinen velka oli vuotta ennen kriisin puhkeamista 25% BKTsta. Espanjan vastaava luku oli 36. Velka-aste räjähti käsiin, kun julkinen sektori eri maissa lappoi velkaa pelastaakseen pankkeja, syntynyt lama kuritti kysyntää ja nosti työttömyyttä – ja EUsta vaadittu kiristyspolitiikka esti elvyttävän politiikan ja söi vientimarkkinat. Syy-seuraussuhde käännettiin päälaelleen, pankkikriiisistä tehtiin valtioiden velkakriisi.

Harakka osoittaa myös mielenkiintoisesti, miten rahaliiton arkkitehtuuri on luotu liberalististen periaatteiden mukaan, ja joka johtaa myötäsykliseen talouspolitiikkaan. Tämäkin on poliittinen päätös – EUn talouspolitiikka on nimenomaisesti haluttu antaa markkinoiden haltuun. Ja kuten on voitu nähdä, markkinakuri on johtanut murheellisiin lopputuloksiin. Tukipakettipolitiikan taustat valaistaan myös havainnollisesti – kyse oli ennen kaikkea pankkien, korostuneesti saksalaisten ja ranskalaisten pankkien, saatavien turvaamisesta. Huomionarvoista on, että kriisi saatiin edes jotenkin hallintaan vasta, kun EKP ilmoitti alkavansa käytännössä rahoittaa kriisivaltioita kiertotien kautta mutta käytännössä suoraan, ts ”tekemään kaiken tarvittavan jotta euro säilyy”. Markkinat siis kaipasivat nimenomaisesti isoa pankkia ja valtiota vakiintuakseen, aivan kuten keynesiläinen talousteoria olettaa.

Taloushistoriaa – ja tulevaisuuden talouspolitiikkaa, varten kirja tarjoaa paljon ajateltavaa. Kreikka olisi pitänyt päästää velkasaneeraukseen jo keväällä 2010. Tällöin sijoittajavastuu olisi toteutunut ja kriisi saatu tukahdutettua alkuunsa. Tätä ei kuitenkaan tehty, koska ideana ei ollut pelastaa Kreikkaa vaan länsieurooppalaiset pankit. Velkasaneeraus toteutettiin vasta, kun pankit olivat turvanneet saatavansa. Vuonna 2010 Kreikan velasta 75% oli yksityisillä, järjestelyiden jälkeen saman verran julkisilla. Valuuttaliitto nykyisillä säännöillään ei toimi sen ollessa kaikin puolin epäoptimaalinen ja sen sääntöjen epätarkoituksenmukaiset.

Tulevaisuuden kannalta oleellisinta on nähdä austerity-politiikan täydellinen haaksirikko. Työttömyys on räjähtänyt, kokonaiset sukupolvet ovat menettäneet tulevaisuutensa erityisesti Etelä-Euroopassa ja kasvu on edelleen lähes olematonta.  Samaan aikaan juuri se tavoite, jota lähdettiin hakemaan eli julkisen talouden velkaantumisen katkaiseminen on epäonnistunut ehkä kaikkein surkeimmin. Kriisimaiden velka-asteet suhteessa BKThen ovat nousseet rajusti koska kiristyspolitiikka on tappanut kasvun. Harakka nostaakin poliittisesti tärkeän seikan esiin: mikäli elvytys ei riitä, se katsotaan epäonnistuneeksi ja lopetetaan mutta jos kiristys johtaa kasvun hiipumiseen, tulkinta on useimmiten se, että sitä tarvitaan edelleen lisää.  Ja tämä, jos mikä, on äärimmäisen ideologista politiikkaa – kaukana siitä ”pragmaattisista välttämättömyyksistä” joilla erityisesti oikeisto niitä kansalaisille myy.

Lopulta kyse on myös demokratiasta. Nykyiset eurosäännöt johtavat tilanteeseen, jossa rikkaat maat päättävät miten köyhillä mailla on oikeus elää. Riippumatta siitä miksi ne ovat alunperin velkaantuneet. Kyse on rahavallasta ja kolonialismista. Teknokraattihallitusten esiinmarssi kertoo miten talousvalta puuttuu demokratioiden sisäisiin asioihin. Samalla poliittiset ääriliikkeet kuten Kultainen Aamunkoitto Kreikassa nousevat ja vastakkainasettelu erityisesti pohjoisen ja eteläisen Euroopan välillä kiristyy – vähätellen koko yhteisen Euroopan ideaa.

• Helsingin Sanomien arvostelu teoksesta.

Keskustavasemmistolaisten ajatuspajojen, hollantilaisen Wiardi Beckman Stichtingin, brittiläisen Policy Networkin sekä amerikkalaisen Global Progress -aloitteen, jonka takana on eräs merkittävimmistä demokraatteja lähellä olevista ajatuspajoista, Centre for American Progress CAP, yhteistyönä on syntynyt ideakäsikirja, Making Progressive Politics Work. Kirja toimi tausta-aineistona Amsterdamissa huhtikuussa 2014 pidettyyn konferenssiin, johon pääsin itsekin osallistumaan.

Kirjan punaisena lankana toimii ennen muuta ajatus yhteiskunnallisen epävarmuuden lisääntymisestä sekä idea sosialidemokratian/keskustavasemmiston projektista nimenomaan näiden epävarmuudesta kärsivien ihmisten tilanteen ja elämänmahdollisuuksien vahvistamisena. Uudelleenjaon, ts. tulonsiirtopolitiikan, rinnalle tulisi nostaa entistä enemmän nk. predistribuutiopolitiikka, ennaltajako. Tällä viitataan ennen muuta laadukkaisiin varhaiskasvatuksen, koulutuksen ym. palveluihin (mielenkiintoisena yksityiskohtana esiintyy mm. koulutustili), laajaan kollektiiviseen sosiaaliturvaan sekä kohtuuttomia etuoikeuksia synnyttävien erojen kaventamiseen. Markkinoita tulisi ohjata toimimaan tämän ”keskiluokan” puolesta.

Nähty tulo- ja palkkaerojen kasvu on johtamassa nopeasti nk. 5-75-20-yhteiskuntaan, jossa keskiluokka uhkaa kutistua. Tätä aiheuttaa erityisesti reaalipalkkojen lähes pysähtynyt kasvu. Kun samalla universalististen palveluiden rahoitus alkaa veropohjan rapautuessa vaarantua, uhkaa tilanne jossa keskiluokalta katoavat laadukkaat julkiset palvelut ja sitä myöten turva. Moni artikkeli ottaa kantaa mm. euroalueen rakenteisiin sekä EKP:n politiikkaan. Deflaatio nähdään todellisena uhkana, jota vastaan tulisi kamppailla kysyntää elvyttämällä. Myös ajatukset omistuksen laajentamisesta, ts. pääomien demokraattisempi jakaminen esimerkiksi kannustamalla piensäästäjiä sijoittamaan ja suosimalla työntekijäomisteisuutta yrityksissä sekä EU:n laajuinen ”baby bond” -järjestelmä ovat mielenkiintoisia ajatuksia.

Yksittäisinä mielenkiintoisina artikkeleina nousevat esiin Will Huttonin ajatukset tekno-optimismin paluusta, johon kuuluu voimakas vaade jakamiseen ja yhteisölliseen kehittämiseen sitoutuvasta elinkeinoelämästä, Eric Beinhockerin ja Nick Hanauerin näkemys uudenlaisesta vaurauden mittarista jossa BKT:n korvaisi hyvinvoinnin edellytysten saavutettavuuden mittaaminen, Robert Atkinsonin analyysi USA:n ja Euroopan pääomamarkkinoiden ongelmista sekä Peter Van Lieshoutin ja Robert Wentin termi ansiopotentiaalivisio, jolla viitataan valtion strategiseen näkemykseen omista tulevaisuuden vahvuuksistaan. Ruotsalaisen yhteiskuntatieteilijän Bo Rothsteinin artikkeli pureutuu taas sosiaalisen pääoman tulevaisuudeen, hän osoittaa hyvin miten sosiaalinen luottamus on korkeimmillaan laajan hyvinvointivaltion maissa joita luonnehtii reiluuden ja tasavertaisuuden kokemus sekä luottamus hallintoon.

Lauri Järvilehdon Hauskan oppimisen vallankumous on mielenkiintoinen johdatus pedagogiikkaan ja oppimisen psykologiaan erityisesti sisäisen motivaation näkökulmasta. Järvilehto argumentoi perinteistä koulu- ja opetuskäsitystä vastaan, korostaen oppilaan omaa motivaatiota, oppimisen mielekkyyttä sekä oppilaskeskeisyyttä. Kirjan kantava teema onkin miten opetukseen keskittymisestä tulisi siirtyä oppimiseen keskittymiseen.

Järvilehdon näkemyksen mukaan oppiminen on usein spontaania ja se on kahden tekijän, altistuksen ja kiinnostuksen, lopputulos. Jotta erityisesti kiinnostusta saadaan aikaan, tulee keskittyä itseohjautuvuuteen ja painottaa sisäisen motivaation merkitystä. Palkinnot ja rangaistukset eivät ole oleellisia, vaan oppiminen itseisarvona ja ilona – psykologisten tarpeiden tyydyttämisenä. Sisäistä motivaatiota rakentavat Järvilehdon mukaan kokemukset autonomiasta eli vapaudesta, kompetenssista eli osaamisesta sekä yhteenkuuluvuudesta. Parhaimmillaan nämä kokemukset saavat aikaan ns. flow-tilan, positiivisen stressin jonka vaikutuksen alaisena oppiminen voi olla äärimmäisen tehokasta.

Järvilehdon näkemys korostaa yksilöiden asennetta sekä jokaisessa piilevää lahjakkuutta. Tämä on tärkeää, mutta samaan aikaan hän jättää oppilaiden taustojen merkityksen pohdinnan hyvin ohuelle. Lähtökohdat eivät hänen mukaansa määrittele lopputuloksia, kunhan oppilaat ja opettajat hyväksyvät ”kasvun asenteen” ja seuraavat intohimojaan. Niin mukavalta kuin tämä kuulostaakin, se on oppimistulosanalyysien näkökulmasta hieman naiivi ajatus.

Kirja sisältää myös mielenkiintoisen johdatuksen neurotieteeseen oppimisen näkökulmasta. Järvilehdon näkemyksen mukaan oppimisen kannalta oleellista on vahvistaa hermoverkkoja liittämällä opittavaan asiaan voimakkaita emotionaalisia vasteita. Samalla on ymmärrettävä uuden oppimisen olevan enemmänkin olemassa olevaan opittuun liittämistä kuin uuden tiedon varastointia. Tähän perustuu mm. tarinoiden ja vertauskuvien voima – niillä voidaan havainnollistaa uutta asiaa ja luoda tunneyhteyksiä.

Pelien käyttö oppimisessa, pelillisyyden logiikan tuominen sisään oppimistilanteisiin ja -materiaaleihin sekä hyvien oppimispelien ominaisuuksien erittely on  mielenkiintoinen osa teosta. Tärkeä havainto koskee saman sisällön tarjoamista eri muodoissa. Oppimateriaalin autenttisuuden  ja aitouden korostaminen siinä, miten se voi ”koukuttaa” viihdepelien tapaan on oleellinen huomio. Opettajan roolin korostaminen valmentajana ja innoittajana, mobiilioppimisen mahdollisuudet, monimuotoisten oppimisympäristöjen mahdollistama monenlainen oppiminen sekä nk. flipped classroom-malli, jossa oppilaat opiskelevat omalla ajallaan mm. videoluentojen avulla ja tulevat kouluun tekemään läksynsä, ovat erittäin mielenkiintoisia avauksia, joita tulisi kokeilla myös Suomessa, esimerkiksi OKM:ön tulevaisuuden peruskoulu -hankkeen yhteydessä.

Kesää kohti kirjallisuudella

Nuoren israelilaisen kirjailijan Shani Boianjiun The People of Forever Are Not Afraid on kertomus kolmesta koulunsa päättävästä juutalaistytöstä, Yaelista, Leasta ja Avishagista, jotka astuvat suorittamaan asevelvollisuuttaan Israelin armeijaan. Ennen palvelukseen astumistaan armeijasta jo palannut Dan, Avishagin veli ja Yaelin ihastus, saa surmansa ”venäläisessä ruletissa”. Mutta kaikki tietävät, että Dan on ampunut itsensä.

Lea partioi tiesululla, jonka kautta palestiinalaiset vaeltavat aamuisin töihin miehittäjän puolelle, tehtävänään havaita mahdolliset itsemurhapommittajat – tai sellaiset, jotka eivät palaisi työpäivän päätteeksi omalle alueelleen. Pitkästyneenä hän kuvittelee erään palestiinalaisen miehen elämän ja kurjan kohtalon, vain nähdäkseen tämän loukatun ylpeyden purkautuvan sotilastoverinsa puukotuksena. Ronski, mutta pohjimmiltaan epävarma Yael opettaa poikia ampumaan paremmin – ja pettää on-off poikaystäväänsä.  Avishag puolestaan partioi Siinain rajalla, valvoen piikkilanka-aitaa, jota vasten sudanilaiset pakolaiset, matkalla Israeliin ja parempaan elämään, heittäytyvät kuolemaan ja jonka läpi korruptoituneet ja kyynistyneet israelilaisupseerit päästävät niin piraatti-DVDt kuin ihmiskaupan uhrit.

Nuorten naisten asepalvelus on sotaa ilman taistelua, epävarmuutta, epäluuloa ja aseiden taakse piilotettua pelkoa. He oppivat myös käyttämään hyväkseen rinnallaan piipahtavia nuoria miehiä, joista osa lähtee tehtäviin joista he eivät koskaan palaa. Mutta lopulta pahimmat viholliset löytyvät omista riveistä, ja tilanteista jossa aseet eivät auta.

Kari Hotakaisen uusin teos Luonnon laki on taattua laatua – upeaa sanankäyttöä jossa lyhyisiin lauseisiin tiivistyy valtava määrä tunnelmia. Henkilöauto joutuu vakavaan tieliikenneonnettomuuteen, kyydissään maalämpöyrittäjä Rautala. Rautala on elämänsä veroja kiertänyt hyvinvointivaltion ideologinen vastustaja, joka joutuu nyt toisten armoille, hoidettavaksi ja kokoon kursittavaksi. Häntä hoitaa kutsumusammatissaan toimiva, mutta vaatimuksiin ja kiireeseen uupuva sairaanhoitaja Laura, jota seuraavat kotiin vaativat potilaat ja joita hän hetkeksi pakenee hevimusiikkiin.

Rautala on leski ja innokkaasti vihreitä kannattavan tyttären, Miran, isä. Mira on viimeisillään raskaana, mutta osallistuu silti erittäin aktiivisesti vihreiden presidenttiehdokkaan kampanjaan. Maailmankuvien yhteentörmäys on vääjäämätön, sillä yhtä aktiivisesti kuin isä pyrkii irti veroistaan, tytär vaatii suvaitsevaisuutta ja avoimuutta, joka ei tosin vaikuta kohdistuvan eri mieltä oleviin. Toisaalla ovat Rautalan isä ja äiti, sotaveteraani Väinö sekä sairastunut, pyörätuoliin sidottu Kerttu. Muistin ja ymmärtämisen ongelmista kärsivän Väinön ja Kertun hiljaiseksi ja pieneksi hiutuneen elämän kuvaus kuuluu romaanin viiltävimpiin:

”Väinö on joutunut tekemään vaikeita palveluksia. Tuntuu hankalalta pestä paikkoja, joihin liittyy kiihkeitä muistoja. Ja tuntuu pahalta ottaa näitä palveluksia vastaan. Ennen he laskivat ja nostivat toistensa housuja ja hameita ihan toisesta syystä. Elämä antoi heille viimeisiksi ajoiksi uudet roolit: omaishoitaja ja sairas. Väinö oli kuulevinaan muminaa. -Sanoitko sinä jotain? -En. Lämmitäpä se kaalikeitto. -Eilinen? -Sehän meillä on. Eilinen.”

Suomalainen hyvinvointivaltio on Hotakaisen tekstissä kriisissä. Kaikesta julkisesta ja yhteisesti kaikille kuuluvasta säästetään, karsitaan ja kiristetään, koska veronmaksuhalukkuutta ei enää yksinkertaisesti ole. Tämä tarkoittaa omaishoitajien tuesta leikkaamista, teatterin ovea turhaan nykivää Väinöä sekä sairaanhoitajaharjoittelijoiden irtisanomista ja saman työn tekemistä vähemmillä käsipareilla. Sairaanhoitajat ja potilaat katsovat televisiosta pääministeriä, joka luettelee säästökohteita.

”Laura oli kitkutellut vähän yli kahdentonnin palkalla koko ikänsä ja nyt hän halusi sisään televisioon. Viisi minuuttia riittäisi. Siinä ajassa hän ehtisi kertoa sen mikä ei näy viivan alla. Minä pyyhin paperilla suupielet, korvantaustat, selät ja niskat , minä jynssään kostealla, korkeatasoisella pyyhkeellä perseet, teen kaiken tämän kutsumuksesta ja hyvällä mielellä mutta nyt hyvä mieleni on poissa ja se tulee takaisin vain jos kuulen suorassa lähetyksessä seuraavat sanat: emme leikkaa Lauran osastolta A2, koska siellä laitetaan kuntoon paperimiehiä, kuittimiehiä, pukumiehiä, liikemiehiä ja rakennusmiehiä mahdolliseen luonnevikaan katsomatta ja riippumatta siitä, onko heidät itse valitun elämäntavan seurauksena osastolle kärrätty vai ovatko he siellä siksi, että he uupumattomalla tarmolla ovat muuttaneet metsämme yhteisiksi seteleiksi, niin tai näin, sairaanhoitajat laittavat kuntoon kaikki, ja kun viimeisellä tuomiolla katsotaan mitä jää numeroiden lisäksi viivan alle, niin sieltä löytyy kirkkautta ja kiitollisuutta, joka loistaa sairaalasta kotiin päässeiden potilaiden silmistä.” 

Hotakaisen kirja on ”persoonattoman” hyvinvointivaltion ja universalismin puolustuspuhe. Veroista valittaminen on helppoa niin kauan kun on itse vahva ja omasta mielestään voittamaton. Mutta hetkellä millä hyvänsä kaikki voi olla toisin, kenen tahansa kohdalla. Miten silloin pärjäisi ilman toisia ihmisiä? Olisiko meillä sittenkin varaa – ja moraalinen velvoite – pitää toisistamme huolta?

Sixten Korkmanin Talous ja utopia on äärimmäisen helppolukuinen ja yleistajuisena erinomaisen suositeltava lukuteos taloudesta, talouspolitiikasta ja niiden suhteesta hyvinvointivaltioon kiinnostuneelle lukijalle. Korkman erittelee tiiviisti mutta kattavasti julkisuudessa käytäviä talouspolitiikan aiheita tarjoten niihin useamman näkökulman. Vahvana punaisena lankana läpi kirjan kulkevat hyvinvoinnin, oikeudenmukaisuuden, luottamuksen ja demokratian kantavat teemat – siitä huolimatta, että Korkman vaikuttaa suhtautuvan poliittisiin päätöksentekijöihin ja heidän talouspoliittiseen kaukonäköisyyteensä varsin epäluuloisesti.

Korkmanin talouspoliittista näkemystä voisi kirjan perusteella luonnehtia keskustavasemmistolaiseksi tai markkinaystävälliseen sosialidemokratiaan nojautuvaksi. Hän on säädellyn markkinatalouden kannattaja ja John Maynard Keynes selvästi teoksen siteeratuin teoreetikko. Korkman tunnustaa markkinoiden ja kilpailun merkityksen dynaamisessa taloudessa, mutta joka näkee toimivaltaisen ja vahvan valtion tärkeän roolin toisaalta yksilönvapauden takaamisessa hyvinvointipalveluiden kautta, toisaalta markkinaepäonnistumisten korjaajana ja talouden aktivoijana. Korkman perustelee lyhyesti, mutta kattavasti niin automaattisten vakauttajien kuin pakollisen sosiaalivakuutuksenkin olemassaolon, ja korostaa suhdannepolitiikan ja kysynnän tärkeyttä työllisyyden ylläpidossa. Hän myös korostaa, että julkisen sektorin koon ja taloudellisen kasvun suhde ei niinkään liity verojen tasoon vaan siihen mitä verovaroilla tehdään.

Korkman erittelee myös uusklassisen ja keynesiläisen talousteorian eroja sekä korostaa rationaalisia odotuksia ja markkinoiden erehtymättömyyttä painottaneiden teorioiden uskottavuuden kärsineen kolauksen vuoden 2008 finanssikriisin jälkimainingeissa. Hän myös purkaa globalisaatioon liittyviä negatiivisia käsityksiä ja katsoo verokilpailupaineen liittyvän korostuneesti yritysten verokohteluun, samalla kuitenkin tunnustaen politiikan tilan laajentamisen välttämättömyyden, mikäli globalisaatiota haluttaisiin nykyistä paremmin hallita ja ohjata.

Korkmanin näkemys julkisesta velasta on maltillinen, mutta kertaa ne huolet, joita julkisessa keskustelussa paljolti pidetään esillä. Periaatetasolla niihin on helppo yhtyä, käytännössä lienee vaikea määritellä ”kestävää” julkisen velan tasoa tai ”keskipitkää” aikaväliä, jolla menojen ja tulojen tulee olla tietynlaisessa tasapainossa. Tämän hän myös tunnustaa. Uskottavina keinoina julkisen talouden vakauttamiseen hän esittää ennen muuta hyvinvointipalveluiden tuottavuuden lisäämistä ja työurien pidentämistä. Lisäksi hän raottaa, hyvin maltilla ja varovaisesti tosin, ovea periaatekeskustelulle menokohteiden priorisoinnista ja universalistisen periaatteen mukaisesti toimivan palvelutarjonnan rajoittamisesta.

EU:n talouspolitiikan osalta on mielenkiintoista, että Korkman nostaa EMUn erääksi merkittäväksi ongelmaksi paitsi rahaliittoon kuuluvien talouksien erot, myös EKP:n säännöt, joissa valtion viimekätinen lainoitus on kielletty. Tämä, yhdessä liittovaltion budjetin koon kanssa, ovat syitä miksi Kreikan kriisi uhkaa koko euroaluetta ja unionia, mutta konkurssitilassa horjuvan Kalifornian kykyä selvitä veloistaan ei epäile kukaan. Hän edustaa myös kantaa, jonka mukaan erityisesti rahoitusmarkkinoiden tuottamaan epävakauteen on puututtava, vaikka sitten toiminnan tehokkuuden ja innovaatiokyvyn kustannuksella, sen sisältämän systeemisen riskin vuoksi. Tällä perusteella hän lukeutuu pankkiunionin kannattajiin – mm. eurobondijärjestelmän kustannuksella.

Daniel Franklinin ja John Andrewsin toimittama, The Economist -lehden julkaisema teos Megachange – The World in 2050 on monipuolinen artikkelikokoelma, jossa kurkotetaan yli kolmenkymmenen vuoden päähän. Verrattuna moniin teknologiaan keskittyviin tulevaisuuskirjoihin Megachange on yleisemmällä ja sosiokulttuurisemmalla tasolla. Luvut käsittelevät mm. väestönmuutoksia, uskonnon asemaa tulevaisuudessa, naisten asemaa ja kulttuurin kehitystä, ilmastonmuutosta, sodan tulevaisuutta sekä nousevia markkinoita.

Suuriin huomioihin lukeutuu demografisen muutoksen nopeus. Vaikka maailman väestö kasvaa edelleen nopeasti, on tilanne kokonaishedelmällisyyden osalta Afrikkaa lukuunottamatta tasaantumassa. Aasian väestöylivoima, joka pitää yllä talouskasvua, kääntyy parinkymmenen vuoden päästä haitaksi väestön ikääntyessä nopeasti. Uskonnot säilyvät merkittävinä, ja ennusteiden mukaan selkeästi uskonnottomien osuus maailman väestöstä tulee vuosisadan puoleen väliin mennessä suorastaan romahtamaan – mutta samanaikaisesti suurin osa maailman uskonnollisista ihmisistä kääntyy poispäin fundamentalismista. Tämä on totta jopa USA:ssa, joka ainoana maana maailmassa on toistaiseksi ylläpitänyt sekä voimakasta uskonnollisuutta että taloudellista vaurautta. Euroopassa vaurastuminen on tarkoittanut myös maallistumista. Uskovien osuuden kasvu selittyy pitkälti Kiinan uskonnollisella vapautumisella sekä uskonnollisten ihmisten muita suuremmalla lapsiluvulla.

Mielenkiintoisia ovat myös kirjan osuudet poliittisista vapauksista. Demokratia jatkaa voittokulkuaan ja etenee niissä maissa joissa poliittiset vapaudet ovat rajattuja – mutta samaan aikaan tyhjenee merkityksestä monissa niissä maissa, joissa on perinteisesti luotettu oikeusvaltioon ja jossa poliittiset oikeudet ovat jo laajoja. Kirjassa kannetaan oikeutettua huolta erityisesti oikeusjärjestelmän politisoitumisesta länsimaissa – ja sen seurauksena lain ja demokratian legitimiteetin kärsimisestä. Korruption, kaupallisen median ja bisneksen läpitunkemat järjestelmät, kuten Berlusconin Italia, ovat varoittavia esimerkkejä, kuten myös Venäjä,  jossa muodollinen demokratia toimii mutta jossa hämärän bisneksen muodostamat syndikaatit käyttävät huomattavaa tosiasiallista valtaa.

Kehittyviä markkinoita koskeva osuus kiinnittää huomion taloudellisen kasvun eksponentiaalisuuteen. Aasian nousevien markkinoiden todellinen nousu on vasta alkamassa. Mikäli ennusteet pitävät edes lähimain paikkansa, on nykyisestä G7stä vuoden 2050 G7ssä enää USA. Aasia tulee nousemaan takaisin historialliseen asemaansa, tuottamaan lähes puolet maailman BKT:sta, vuoteen 2050 mennessä, ja tältä osin palauttamaan tilanteen joka oli voimassa lähes koko historian ajan 1800-lukuun asti.

Megachange painottaa koulutuksen merkitystä tulevaisuuden eriarvoisuuden luojana. Vaikka absoluuttinen köyhyys vähenee, eriarvoisuus ei katoa. Sillä missä asut ei ole enää juurikaan merkitystä, sillä köyhimpiinkin maihin syntyy korkeasti koulutettu ja hyvin toimeentuleva eliitti. Oletus onkin, että tulonjaon rakenteet konvergoituvat maiden välillä, ja että suuren enemmistön elinolot tulevat muistuttamaan paljon enemmän toisiaan eri maissa kuin mikä nykyisin on tilanne. 1% on ottanut irti ja valtioiden sisällä erot ovat kasvussa – sen sijaan niiden välillä ne vähenevät. Odotusarvona on, että vuonna 2050 keskimääräisen intialaisen suhteellinen tulotaso suhteessa amerikkalaiseen on nelinkertaistunut – nykyisestä 7%sta 35%iin. Maiden sisäisten erojen kasvu on sekin valinta – Brasilia osoittaa, että on mahdollista yhdistää nopea muutos, kasvu ja tuloerojen kapeneminen mikäli poliittista tahtoa on.

Markkinoiden tulevaisuuteen liittyy myös mielenkiintoinen, Schumpeterin luovaan tuhoon pohjautuva artikkeli, jossa osoitetaan yritysten elinkaaren dramaattinen lyhentyminen. Yritysmuodot muuttuvat verkostoiksi, teollinen valmistus kokee uuden vallankumouksen 3D-tulostuksen myötä, ja etäisyydet menettävät merkitystään kun verkkoon kytkeytyminen mahdollistaa innovaatioiden teon – ja markkinoille pääsyn- lähestulkoon missä tahansa maapallolla.

• Kirjan toisen toimittajan esittely keskeisistä havainnoista.

Kirjoja kevättä odotellessa

Carol Birchin romaani Jamrach’s Menagerie on seikkailuromaani paremmasta päästä. 1800-luvun Lontoon surkeimmassa slummissa syntyvä ja elävä, viemäreistä ja jätöksistä kolikoita keräilevä Jaffy Brown ”syntyy uudelleen”, kun hän kahdeksanvuotiaana jää eläinnäyttelystä karanneen tiikerin hampaisiin. Vastoin kaikkien odotuksia hän selviää tiikerin kidasta ja tutustuu eläimen omistajaan, herra Charles Jamrachiin. Herra Jamrach tarjoaa urhealle Jaffylle työtä eläinnäyttelystään jossa hän tutustuu Tim Linveriin josta tulee toisaalta hänen kilpailijansa ja esikuvansa, toisaalta paras ystävänsä.

Aikuisuuden kynnykselle varttuvat pojat saavat mahdollisuuden nousta merenkävijöiden joukkoon, kun herra Jamrach lähettää heidät valaanpyyntialus Lysanderin matkaan. Lysanderin määränpää on Kaukoidän saaristossa, josta on määrä saada kiinni lohikäärme ja tuoda se Lontooseen, eläinnäyttelyn vetonaulaksi. Pitkän matkan aikana laivan miehistö tulee tutuksi ja pojat tutustuvat merimiesten elämään. Valaanpyynti vetelee kuitenkin viimeisiään, uusi aika on tuonut maasta porattavan öljyn joka muuttaa merenkävijöiden elämää. Lysander alkaa olla viimeisiä lajissaan.

Kuukausien matkan jälkeen Lysander saavuttaa oudot vedet ja maat. Viidakossa Jaffy törmää mitä mielikuvituksellisimpiin eläimiin kuten toisiaan syöviin liskoihin joita hän kavahtaa niiden villin käytöksen ja epäinhimillisyyden vuoksi. Lopulta myös lohikäärme löytyy ja se vangitaan – ja purjeet nostetaan kohti kotimatkaa. Pitkä merimatka alkaa kuitenkin vaatia verojaan miesten mielissä, lohikäärme pääsee pakoon ja vanha alus kärsii suuressa myrskyssä haaksirikon vieden mennessään monia miehiä.

Haaksirikossa henkiin jääneet jäävät ajelehtimaan valtamerelle, toiveenaan päästä kotiin. Osalle tämä onnistuukin, mutta ei ilman valtaisia uhrauksia ja tekoja, jotka jäävät  elämään heidän mieliinsä. Miltä tuntuu nähdä toverinsa nääntyvän ilman ruokaa ja juomaa? Entä odottaa hänen silmiensä lopullista sulkeutumista, jotta se mitä hänestä on jäljellä, voisi antaa muille mahdollisuuden elää huomiseen päivään. Entä miten elää eteenpäin, kun ystävä pyytää tekemään jotain peruuttamatonta?

Tutkija Reima Launonen on julkaissut verotuksen oikeudenmukaisuutta käsittelevän, erittäin mielenkiintoisen kirjan Kuningasjako – miksi verotus on oikein. Launonen esittelee kattavasti erityisesti John Rawlsin filosofiaan nojaten taloudellisen uudelleenjaon perusteita, tekee hyvin egalitaristisen luennan Rawlsista ja tuo esiin poliittisesti mielenkiintoisen, mutta vähän tunnetun rawlsilaisen ajatuksen omaisuuteen perustuvasta demokratiasta. Tällä viitataan omaisuuden ja varallisuuden tasa-arvoiseen jakautumiseen yhteiskunnassa – poliittinen tehtävä joka sopisi erityisesti sosialidemokraateille, jotka voisivat tuloerojen lisäksi, ja ehkä jopa korostuneesti, puhua omistuksen laajapohjaistamisesta.

Kirja käy myös mielenkiintoisesti läpi oikeistolaisia, tai libertaristisia näkökulmia oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon erityisesti filosofi Robert Nozickin ajatusten kautta. Nozick kuuluu ajattelijoihin, joiden mukaan oleellista on proseduraalinen oikeudenmukaisuus: lähtökohtien tasa-arvon ensisijaisuus suhteessa lopputuloksiin. Tätä ajatusta on kuitenkin mahdollista kritisoida perusteiltaan ontoksi, on hyvä kysymys miksi yksilön omistusoikeuden tulisi olla perusihmisoikeuden kaltainen erottamaton oikeus, koska esimerkiksi verotus ei ole nollasummapeliä suhteessa kaikki tai ei-mitään, verrattuna vaikkapa oikeuteen elää väkivallasta vapaana. Lisäksi kyvykkyys ja lahjakkuus ovat merkittävissä määrin satunnaisesti ihmisille jakaantuneita ominaisuuksia, jonka vuoksi niiden tuomaa hyötyä ei voida automaattisesti olettaa vain yksilölle itselleen kuuluvaksi.

Uudelleenjaon voimakas peruste nimenomaan vapauden näkökulmasta liittyykin siihen, että vaikka se jossain määrin rajaa parhaiten toimeentulevien päätäntävaltaa, lisää se merkittävästi niiden ihmisten itsemääräämisoikeutta, jotka syystä tai toisesta jäävät markkinoilla tapahtuvassa jaossa osattomiksi. Tällä tavoin voidaan katsoa vapausasteen lisääntyvän yhteiskunnassa nimenomaan uudelleenjaon vuoksi.

Tärkeä on myös verotuksen hyötyvaikutuksen arvio. Toisin kuin usein kuvitellaan, verotus ei hyödytä vain väestön köyhintä osaa. Itse asiassa toimivasta infrastruktuurista kerää suurimman hyödyn kapitalisti koska tiet, satamat ja lentokentät edistävät pääoman muodostumista. Ansiokas on myös Launosen tekemä ruumiinavaus Suomessa valitettavan yleiselle ajattelumallille siitä, että rikkaita tulee kannustaa lisätuloilla, köyhiä taas rankaisemalla. Ihmisten yhteiskunnallinen asema, joka perustuu usein merkittävin osin sattumaan ja on seurausta lukuisista eri tapahtumista, muuttuukin osaksi ihmisen olemusta ja perustetta sille miten häntä kohdellaan. Kyseessä on moderni kastijärjestelmä. Hän myös kritisoi osuvasti, Rawlsiin ja G.A.Coheniin pohjaten, kannustinargumenttia jossa väitetään rikkaiden kannustamisen veronkevennyksillä koituvan köyhien hyödyksi.

Kirja on selkeä ja tervetullut puheenvuoro politiikan ja tulonjaon kysymysten moraaliseen puoleen. Se sisältää myös konkreettisia verotuksen kehittämisehdotuksia, mutta sen erottuvuus ja ansio liittyy nimenomaan filosofiseen pohdintaan ja eri argumenttien arviointiin. Juuri tällaista keskustelua tulisikin käydä, erityisesti puolueissa ja politiikan toimituksissa, paljon enemmän. Sloganien ja sutkautusten osuvuuden sijasta olisi hyvä pohtia sitä, millä ja miten erilaisia ulostuloja perustellaan ja kestävätkö nämä perusteet minkäänlaista kriittistä arviointia.

Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokosken Narrien laiva – matka pieleen menneessä maailmassa on ansiokas yritys ymmärtää maailman ongelmia ja niiden syitä. Lähes legendaarisen puolalaisjournalisti Ryszard Kapuscinskin veroinen kielenkäyttö sekä tutkivan journalismin ote kuljettavat Aittokoskea niin Somaliaan, Nicaraguaan ja Kabuliin kuin Lontoon rahassa kieriviin taidepiireihin kuin oligarkkien Kiovaan.

Aittokosken oppaina toimivat toisaalta 14o0-luvun lopun bestseller, Herr Sebastian Brantin kirjoittama Das Narren Schyff, moraliteetti joka kuvasi ihmiskunnan ajelehtimassa päämäärättömästi, mistään mitään ymmärtämättömien narrien tavoin kohti omaa tuhoaan, sekä Raamatun seitsemän kuolemansyntiä joiden kautta hän uppoutuu maailman mielettömyyteen. ”Olen liikaakin yrittänyt miettiä mitä maailmassa on viime vuosikymmeninä – omana elinaikanani – tapahtunut, enkä ole päässyt perille. On tapahtunut valtavasti. Muurin murtuminen Berliinissä, Neuvostoliiton luhistuminen, Kiinan nousu, euro, tornien romahdus New Yorkissa, Lehman Brothers, Venäjän näytösoikeudenkäynnit, halpa eurooppalainen populismi. Internet. Langattomat puhelimet. Geenitutkimus. HIV/Aids. Väestönkasvu. Ilmastonmuutos. Ja valtavan vähän. Ei mitään uutta auringon alla. Tappamista siellä, tappamista täällä. Afganistanissa, Jugoslaviassa, Syyriassa, Kongossa. Sortajat sortavat kaikilla mantereilla, Pohjois-Koreassa, Uzbekistanissa, Valko-Venäjällä, Venezuelassa. Nälänhätiä, tauteja, pakolaistulvia. Kalashnikovin ja malariasääsken valtakausi jatkuu.” 

Maailmaa tutkiva ja ymmärtämään pyrkivä toimittaja voi herätä kyynistymisestään. Somaliassa pieni päähänammuttu poika puristaa kylmää vesipulloa otsaansa vasten. Hänelle ei voi antaa tekaistua nimeä kuten jutuissa usein tehdään. Kiovan ulkopuolella, Babi Jarin muistomerkillä voi jäädä pohtimaan ihmisyyden aallonpohjaa – 33 000 juutalaista kuoli siellä saksalaisten ja heidän ukrainalaisten apulaistensa ampumina, mutta paikalla ei ole muuta kuin pieni patsas pikkutytöstä jonka jaloissa lepäävät rikotut lelut. Köyhän nicaragualaisperheen poika Jeovanny haaveilee omasta polkupyörästä. Aittokoski kiipeää hänen kanssaan ratsaille ja Jeovanny lohduttaa hevosta pelkäävää suomalaista. ”Jos kaadumme – kaadumme yhdessä.” Mutta he eivät kaadu. Heistä toisella on terveydenhuolto, vakuutus ja työttömyysturva. Toisella ei ole mitään, koska hänen maansa johtajat ovat myyneet maan ja lasten tulevaisuuden.

Aittokoski kritisoi kirjassaan voimakkaasti paitsi korruptoituneita eliittejä ja ahneita, piittaamattomia riistäjiä, myös kehitysyhteistyötä. Hänen mukaansa hyvää tarkoittavien ihmisten kehitysyhteistyöhön lahjoittamia varoja on toisaalta käytetty väärin ja tehottomasti, toisaalta niillä on peräti tuettu ja pönkitetty epädemokraattisia hallintoja – haluten suojella väärinkäyttäjiä ideologisista syistä. Suomalainen vasemmisto saa tuomionsa erityisesti koskien Nicaraguan sandinistihallintoa. Kritiikki osuu monessa kohtaa kipeästi maaliinsa. Tosin samalla jää kysymään onko ”hyödyllisten idioottien” etsiminen pakostakin aina jälkiviisastelua? Kansainvälisellä yhteistyöllä nousi myös Kabulin skeittihalli, jossa Fazila-tyttö oppi nauttimaan vauhdin riemusta. Ja niin edelleen.

Koti-Suomi on epätodennäköisyyksien summa. Suurin osa maailman asukkaista elää pieleen menneessä maailmassa. Samalla sulkeutuvaa Suomea voi uhata itseriittoisuuteensa ja kansalliseen omahyväisyyteensä tukehtuminen. Impivaaran Imperiumia voi uhata Grönlannin skandinaavisiirtokuntien kohtalo – joustamattomuus ja haluttomuus omaksua muuttuvan ympäristön elintapoja ja vaikutteita voi johtaa tuhoon.

Elina ja Kari Hiltunen ovat kirjoittaneet mielenkiintoisen kokonaisesityksen tulevaisuuden teknologioista teoksessaan Teknoelämää 2035 – miten teknologia muuttaa tulevaisuuttamme? Luettelonomaisesti etenevä teos esittelee laajalti erilaisia teknologisia innovaatioita energiantuotannosta ja liikenteestä biotieteiden uusiin sovellutuksiin, robotiikkaan ja lääketieteeseen. Samalla kirja tarjoaa katsauksen keskeisiin tulevaisuuden teknologiaennusteisiin sekä kuvaa kolmen skenaarion kautta elämää vuoden 2035 maailmassa.

Teknologian mahdollisuudet tuntuvat kirjaa lukiessa lähes rajattomiltaa ja niitä on valtava määrä eri aloilla. Valtaisimpia mahdollisuuksia tuntuu kätkeytyvän muun muassa  hyperloop-juniin, jotka ovat magneettien leijuttamia junia jotka etenevät tyhjiöputkessa tuhansien kilometrien tuntinopeudella, nanomateriaali grafeeni, joka on 300-kertaa terästä vahvempi, äärimmäisen hyvin sähköä johtava ja joustava materiaali joka mullistaa niin elektoniikan kuin akkuteknologian, geeneillä jalostetut kasvit, jotka saadaan vaikkapa tuottamaan lääkkeitä tai valoa joka korvaisi katuvalaistuksen tai ajatuksilla ohjattavat tietokoneet. Ns. ajatuskäyttöliittymä on jo testikäytössä.

Monet uskomattomiltakin tuntuvista innovaatioista ovat olleet jo jonkin aikaa tutkijoiden pöydillä, ja osa jo käytössä. Automaattiliikenne, jossa auto ei tarvitse kuljettajaa on edennyt jo prototyyppivaiheeseen, geeniterapiaa on harjoitettu onnistuneesti ja 3D-tulostus leviää jo harrastajapiireihin. Suomen kansantalouden ja teollisuuden kannalta erityisesti viimeksi mainittuun mahdollisuuteen kannattaisi ottaa täysillä kiinni. Automaattisesta liikenteestä ja sen mahdollisuuksista Helsingin seudulla on jo ilmestynyt pitkälle mietitty raportti, joka osoittaa valtavat taloudelliset, ekologiset ja yhdyskuntarakenteelliset hyödyt joita automaattiseen liikenteeseen siirtyminen voisi tuottaa. Ja niin edelleen.

Kaiken kaikkiaan kirja tarjoaa kiehtovan matkan ihmiskunnan tulevaisuuteen, joka näiden innovaatioiden myötä voisi olla paljon valoisampi kuin mitä nykyään usein ymmärretään. Teknologiaan liittyy riskejä, mutta paljon enemmän mahdollisuuksia joilla voitaisiin turvata paljon nykyistä vauraampi, mukavampi ja turvallisempi elämä entistä useammalle – ekologisesti kestävällä tavalla. Se, mikä on varmaa on se, että tässä kehityksessä kannattaa kaikin puolin olla mukana eturintamassa.

Vuodenvaihteen kirjallisuutta

Sosialidemokraattien kansainvälisen kattojärjestön, Sosialistisen internationaalin entinen pääsihteerin Pentti Väänäsen kirja Purppuraruusu ja samettinyrkki on loikkaus kansainvälisen sosialidemokratian maailmaan. Vuonna 1945 syntynyt Väänänen aloitti SDP:n kansainvälisten asioiden sihteerinä vuonna 1976 siirtyäkseen tuosta tehtävästä SI:n pääsihteeriksi vuosiksi 1983-1989.

Sosialistisen Internationaalin historia on monipuolinen. Ensimmäinen internationaali sai alkunsa jo vuonna 1864, jolloin sen johtajana toimi Karl Marx. Kansainvälisen työväenliikkeen jakaantuessa reformistisiin sosialisteihin sekä vallankumouksellisiin kommunisteihin erosivat myös tiet internationaalissa. Komintern perustettiin vuonna 1919, kunnes Stalin lakkautti sen vuonna 1943. Nykymuotoinen sosialistinen internationaali, jonka työ alkoi jo nk. toisessa internationaalissa vuonna 1889 perustettiin vuonna 1951.

Väänäsen tie kohti kansainvälistä politiikkaa alkoi jo 60-luvun lopulla kun hän vaikuttui Paavo Lipposen edustamasta ”uudesta ulkopolitiikasta”. Hän kertoo kirjassa värikkäästi 70-luvun lopun politiikasta sekä kansainvälisten suhteiden hoidosta. Kylmä sota näkyi myös Helsingissä, ulkomaan edustustot olivat innokkaasti yhteydessä puolueisiin. Neuvostoliiton lähetystö oli tärkeä, mutta Väänänen osoittaa senkin merkityksen rajallisuuden. Hän pitää selvänä, ettei Suomea sen kautta sen paremmin johdettu kuin pahemmin manipuloitukaan – toisin kuin nykyisin on muodikasta väittää.

Väänäsen kirjassa nousee kaksi työtoveria ylitse muiden, valtiomiessarjaan. Toinen heistä oli Länsi-Saksan sosialidemokraattien puheenjohtaja, liittokansleri Willy Brandt joka johti Sosialistista internationaalia sen aktiivisimpina ja vaikutusvaltaisimpina vuosina, toinen taas Suomen pitkäaikaisin pääministeri ja SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa. Sorsan aikana SDP oli erittäin aktiivinen kansainvälinen toimija, ja Sorsan työ SI:n piirissä erityisesti sen (Suomen SDP:n aloitteesta perustetun) aseidenriisuntaryhmän SIDACin puheenjohtajana osalta oli merkittävää. Tässä työssä hän tapasi jatkuvasti suurvaltojen keskeisimpiä poliittisia johtajia, vahvistaen näin myös Suomen ulkopoliittista asemaa sekä puolueettomuutta.

SI:n merkitys maailmanpolitiikassa Väänäsen kuvaamana aikana oli erityisesti rauhanvälityksessä ja liennytyksessä. Samanhenkisten puolueiden verkostolle oli tilausta, se kykeni toimimaan niissä tiloissa sekä paikoissa joissa valtioiden viralliset edustajat eivät kylmän sodan jakolinjojen vuoksi voineet liikkua ja keskustella. Samaten SI teki paljon työtä erityisesti Keski-Amerikassa tukien vapaiden vaalien järjestämistä ja heikkojen yhteiskuntien poliittista vakauttamista. Rauhanomaisen poliittisen dialogin aikaansaaminen ja edistäminen oli internationaalin työn keskeisintä sisältöä.

• Teoksen arvostelu Demokraatissa

Olga Tokarczukin upea romaani Alku ja muut ajat sijoittuu kuvitteelliseen maagiseen puolalaiseen pikkukylään, Alkuun. Alku sijaitsee syrjässä kaikesta, ollen samaan aikaan maailmankaikkeuden keskipiste, jonka neljää rajaa vartioivat arkkienkelit. Ja kysymys kuuluu, onko Alun ulkopuolella mitään todellista? Vai onko kaikki muu kuvitelmaa? Matkalaiset seisovat tyhjin silmin Kielcen-tiellä ja uneksivat matkoistaan, kertoen sitten kotiin palattuaan mitä ovat nähneet. Alussa syntyy uutta maailmaa erilaisista rei’istä kuten myyränkoloista, ja sinne joutuneilla esineillä on muisti, kuten kahvimyllyllä, joka imi itseensä koko maailman ja sen sekasorron: kuvia tulitetuista junista, laiskasti valuvista verinoroista, hylätyistä kodeista joiden ikkunoilla leikki joka vuosi uusi tuuli.

Teoksen aikajänne liikkuu ensimmäisestä maailmansodasta näihin päiviin. Se jakaantuu päähenkilöidensä, tai yksittäisten esineiden omiin aikoihin. Oma aikansa on Mihailille ja Genowefalle syntyvällä Misia-tytöllä josta kasvaa Pawel Boskin vaimo, sekä kylään harhautuneella köyhällä tytöllä Tähkällä, joka ”ottaa sisäänsä Alun ja lähiseudun haisevia talonpoikia”, muuttuen itse heiksi. Ihmisten maailmaa tarkkailee etäältä metsästä myös Paha mies, joka joskus oli ihminen. Vain Tähkä saa häneen yhteyden, kuten myös muuhun ihmisten maailman ulkopuolella olevaan. Tämän taidon ja tiedot oppii hänen tyttärensä, vaihdokas Ruuta, joka ystävystyy vammautuneen Izydorin, toisen vaihdokkaan, kanssa.

Teoksen kielenkäyttö on huikeaa, ja sen kuvaama maailma samaan aikaan haikean kaunis että pohjattoman surullinen. Toinen maailmansota jyrää Alun, ja kylän poikki kulkee rintamalinja. Saksalaiskomentaja Kurt ampuu vanhan naisen, joka oli aina tervehtinyt häntä ääneti hampaattomalla hymyllään. Hän tappaa karatakseen omaa kuolemanpelkoaan, ja oikeuttaa tekonsa sillä, että vanha maailma on tuomittu kuolemaan. Samaan aikaan näkiksi muuttunut, taivaaseen pääsemätön talonpoika Pluszczin sielu löytää taistelun jäljet. Korkeassa heinikossa lojui satoja jäähtyviä ihmisruumiita. Sielut nousivat ruumiista hämmentyneinä ja typerryksissä. Ne lepattivat kuin varjot, kuin läpinäkyvät ilmapallot. Näkki Pluszcz ilahtui lähestulkoon yhtä rajusti kun ilahtuu elävä ihminen. Hän ryntäsi harvaan metsään ja yritti saada sielut liikkeelle, tanssimaan kanssaan. Mutta Pluszczin sielu joutuu pettymään, sielut menivät pois, ylöspäin, jonne hänellä ei ollut asiaa. Ja näin hän jäi jälleen yksin.

Sodanjälkeinen kommunistinen Puola on tympeiden puoluepolitrukkien valtakuntaa. Ruuta menee naimisiin puoluepamppu Uklejan kanssa, joka häpäisee vaimoaan. Ruutaan rakastunut Izydor harkitsee luostaria, mutta uppoutuu lopulta ensin kirjeenvaihtoon, sitten tutkimaan neljällä jaollista maailmaan. Hän kuitenkin uupuu, Misia-sisar kuolee ja vanhainkodissa häneltä katoavat ensin ideat ja ajatukset, sitten haalistuvat rakaat paikat sekä rakkaiden ihmisten kasvot ja nimet. Sitten tunteet, epätoivot, ilot ja pelot, kuoleman tieltä.

Mohsin Hamidin Reluctant Fundamentalist kertoo tarinan amerikkalaisen unelman hurmaamasta – ja sittemmin sen pettämäksi tulleesta pakistanilaisesta nuoresta miehestä, Changezista. Romaani tapahtuu lahorelaisessa ravintolassa, jossa Changez istahtaa amerikkalaisen pöytään ja kertoo tarinansa. Hän on aiemmin varakkaan, mutta sittemmin loiston päivänsä nähneet suvun lahjakas poika, joka suorittaa BA-tutkintonsa rahoituksesta Princetonin yliopistossa ja löytää unelmatyöpaikan Underwood Samson -finanssitalosta. Opiskelukavereidensa kanssa Kreikassa lomaillessaan  hän ihastuu kirjailijan urasta haaveilevaan valovoimaiseen Ericaan. Erican kauniin ja iloisen kuoren alla on kuitenkin suru kuolleesta poikaystävästä, jonka kohtalosta hän ei pääse yli.

Kun 9/11 terrori-isku tapahtuu, viehättävä ja kosmopoliittinen New York muuttuu. Changez kokee ahdistelua kaduilla, pitkiä katseita. Hän ei enää koe olevansa kotonaan. New Yorkista tulee amerikkalainen, jota hän ei ole, hän koki aina olevansa newyorkilainen. Tämä henki on kuitenkin katoamassa, kaikkialla näkyy nyt loukattu ja satutettu imperiumi, joka tiivistää voimiaan iskeäkseen vihollisiaan vastaan. Kun samaan aikaan mielenterveytensä kanssa painiva Erica ei kykene päästämään Changezia lähelleen omana itsenään, syvenee hänen toiseuden tunteensa.

Ammatillisesti Changezilla menee kuitenkin hyvin, ja hänet lähetetään Chileen tärkeään työtehtävään. Identiteettikriisissä painiva nuori mies alkaa entistä enemmän kyseenalaistaa myös oman työnantajansa toiminnan. Hän näkee amerikkalaisen finanssikapitalismin olevan samaa oman edun tavoittelua kuin käynnissä olevan terrorismin vastaisen sodan, jossa USAn armeija toisaalta murjoo Changezin kotimaan naapurimaata Afganistania, ja peluuttaa Pakistania ja Intiaa vastakkain. Kotona Pakistanissa hänen perheensä kärsii epävarmuuden ja sodan uhan alla, ja samaan aikaan hän osallistuu, toisella puolen maailmaa, toisin asein, amerikkalaisen imperiumin etujen ajamiseen. ”I was a modern-day Janissary, a servant of the American empire at the time when it was invading a country with a kinship to mine…”

Changez irtisanoutuu, palaa kotimaahan ja alkaa saada taloustieteen luennoilleen innokkaita seuraajia, jotka myös politisoituvat. Vaikka hän itse sitoutuu väkivallattomuuteen, alkavat jotkut hänen imperialisminvastaisista seuraajistaan radikalisoitua. Mutta kuka lopulta onkaan radikaali ja kenenkin perässä, jää arvailun varaan.

 David Lagercrantzin kirjoittama bestseller-elämänkerta Minä Zlatan Ibrahimovic ruotsalaisjalkapalloilija Zlatan Ibrahimovicista on omaääninen ja konstailematon tarina eräästä maailman tunnetuimmasta jalkapalloilijasta. Se piirtää kuvan Malmön Rosengårdin maahanmuuttajalähiöstä sekä rikkinäisestä, huonosti integroituneesta ja köyhästä bosnialaisten pakolaisten perheestä ponnistaneesta pojasta, jonka lahjakkuus ja tahdonvoima mahdollistavat tuhkimotarinan.

Teoksesta käy ilmi miten tärkeitä voivat pienet teot olla epäedullisesta taustasta ponnistavan nuoren tulevaisuuden unelmien toteutumisen kannalta. Omapäistä ja röyhkeää Zlatania ei pidetä soveliaana pelaamaan yhdessä parempien perheiden poikien kanssa – ja isät keräävät nimilistoja hänen erottamisekseen joukkueesta. Lahjakasta mutta vaikealuontoista poikaa istutettiin penkillä, jotta hän oppisi joukkuepelaajaksi. Kuten hän itse toteaa: ”Periaatteessa sinun on hyvä olla vähän erilainen ja röyhkeä, mutta pitkällä tähtäimellä siitä on vain haittaa. Tosi paikan tullen kukaan ei halua valita joukkueeseen mutiaisia tai sekopäitä, jotka vetävät kentällä jotain brassikikkoja jatkuvalla syötöllä.” Mutta Malmö FF:n ykkösjoukkueen valmentaja Roland Andersson näkee Zlatanissa lupauksen ja nostaa hänet edustusjoukkueeseen.

Zlatanista kasvaa nopeasti ilmiö, joka toisaalta laukoo upeita maaleja ja särmikkäitä one-linereita, joista ei itsetehostusta puutu. Mikään ei kuitenkaan tule helpolla, ja hänen tielleen osuu niin omaan elämään kuin solmuun ajautuvien valmentajasuhteiden tuomia ongelmia. Kirja esittelee myös kovin nuorena huipulle nousseen Zlatanin oman elämän solmuja, yli-itsevarman ja arrogantin kuoren alla on hyvin usein aikuisen mitoissa liihottava lapsi, joka milloin kaahailee luksusurheiluautollaan, milloin uppoutuu yökausiksi xBox-peleihin. Tärkeänä ihmisenä esiin piirtyy ensimmäisten sopimuspettymysten jälkeen Zlatanin elämään tullut agentti Mino, joka onnistuu kerta toisensa jälkeen pelaajasiirroissa.

Valmentajien merkitys korostuu Zlatanin uralla. Jose Mourinhon valmennuksessa hän puhkeaa täyteen kukoistukseen. ”Muistan ottelun Atalantaa vastaan. Minun oli peliä seuraavana päivänä tarkoitus ottaa vastaan Serie An parhaan pelaajan ja parhaan ulkomaalaisen palkinnot. Olimme tauolla tappiolla 2-0 ja olin ollut todella näkymätön siinä pelissä. Mourinho tuli pukuhuoneessa luokseni: -Saatko sinä ne palkinnot huomenna? -Joo. -Tiedätsä mitä sun pitää tehdä kun otat ne palkinnot vastaan? -No? – Hävetä. Sun pitää hävetä. Sun pitää tietää, ettet ole voittanut paskaakaan. Ei pitäisi jakaa mitään palkintoja jos pelaa noin surkeasti. Annat ne palkinnot äidillesi tai jollekin joka ne ansaitsee. … Dominoin toisella jaksolla totaalisesti. Sellaista se oli jatkuvasti. Hän pumppasi minut täyteen ilmaa ja tökkäsi välillä neulalla ilmat pihalle. Hän oli mestari käsittelemään joukkuetta.” Sen sijaan unelmasiirto Barcelonaan osoittautuu pettymykseksi, sillä Zlatan ajautuu täydelliseen konfliktiin valmentaja Pep Guardiolan kanssa.

Rosengårdilainen ylpeys omasta selviytymiskyvystä, oman lahjakkuuden löytäminen ja sen vaaliminen sekä tinkimätön tahdonvoima. Nämä nostivat Zlatanin pikkurikollisesta matkalla kohti isompia rikoksia sekä syrjäytymiskierrettä upporikkaaksi supertähdeksi. Siinä mielessä se tarjoaa toivoa. Samaan aikaan se kuitenkin kertoo miten vaikeaa köyhistä oloista nousu on, jopa ilmiömäiselle lahjakkuudelle: ”En tosin enää tuntenut oloani epävarmaksi sen kaltaisten ihmisten kanssa, päinvastoin. Mutta muistin kivun. Kivun siitä kun on sen maailman ulkopuolella. Ja siitä ettei elämään saa samoja eväitä. Sellaisia tunteita on vaikeata kätkeä, halusin kuitenkin revanssia.”