Joulunajan lukemisia

roth_radetzkyJoseph Rothin suurteos The Radetzky March kertoo Itävalta-Unkarin imperiumin viimeisistä vuosikymmenistä yhden perheen kolmen sukupolven miesten kautta. Trottan sotilassuvun miesten kohtalot kietoutuvat paitsi keisari Franz Josef Ieen, myös koko imperiumiin, joka natisee periaatteissaan ja liitoksissaan uuden ajan paineessa, kun aatelissukujen ja monarkkien monikansalliset imperiumit alkavat vavista nousevien kansallisuusaatteiden tiellä.

Tarina saa alkunsa vuoden 1859 Solferinon taistelussa kun Trottan suvun kantaisä pelastaa imperiumin nuoren keisarin vihollisen sala-ampujalta. Yksinkertaisen slovenialaisen maalaisen poika aateloidaan, ja hänestä tulee sankari jonka tarinaa, tosin muunneltuna ja isänmaallisiin tarkoituksiin sopivampana, levitetään jopa koulukirjoissa. Nopea säätynousu tavallisesta sotilaasta paroniksi katkaisee isoisä Trottan totutun elämän, eikä hän lopulta löydä itseään uudessa asemassaan. Hänen vaimonsa, ja poikansa äiti, kuolee nuorena.

Poika, Franz Trotta, nousee isänsä aatelisarvon turvin hyvään asemaan valtion virkamiehenä. Mutta myös hänen elämäänsä vaivaa yksinäisyys, kuten isänsä, myös hän menettää vaimonsa nuorena ja jää poikansa Carl Josephin kanssa kartanoonsa yhdessä vähälukuisen palvelusväkensä kanssa. Tärkeästä yhteiskunnallisesta asemastaan huolimatta Franz päätyy elämään sotasankari-isänsä varjossa, jopa kuvainnollisesti sillä hänen taidemaalariystävänsä maalaama Solferinon sankarin muotokuva riippuu hiljaisen ruokasalin seinällä, seuraten suvun nuorempien miesten elämää.

Franz on keisarin mies, ajan tuomat muutokset ihmisten arvoissa ja arvostuksissa ovat hänelle loukkaus ja suuren tuskan aihe. Mutta kuten hänen rakastamansa valtakunta ja keisari, he ovat tuhoon tuomittuja, kuolevan ajan ja maailman edustajia. Monella tapaa heidän elämänsä ja tekonsa tyhjenevät merkityksestä jo paljon ennen kuin he lopulta kaatuvat, ihmiset hautaan, valtakunta nationalististen aatteiden nousuun sekä taustalla häämöttävään ensimmäisen maailmansotaan.

”With a supreme effort, Herr von Trotta managed to put up a question: -I don’t understand. What do you mean Monarchy doesn’t exist any more? – Of course, taken literally, Chojnicki replied, it still exists. We still have an army and we have an officialdom. But it is falling apart as we speak. It’s already fallen apart. An old man with not long to go, a head cold could finish him off, he keeps his throne by simple miracle that he’s still able to sit on it. But how much longer? 

The age doesn’t want us any more! This age wants to establish autonomous nation states. People have stopped believing in God. Nationalism is the new religion… The Monarchy, our Monarchy, is founded on faith and devotion, on the belief that God has chosen the Habsburgs to reign over a certain number of Christian peoples. No other royal family in Europe is dependent on the grace of God and the people’s belief in that grace. The German Kaiser will still rule if God deserts him; by the grace of nation. But the Emperor of Austria-Hungary may not be deserted by God. And now God has deserted him!”

Suvun nuorimmainen, Solferinon sankarin pojanpoika Carl Joseph, palaa upseerinuralle. Äidittä kasvanut, ankaran isän varjosta nouseva poika etsii äitihahmoa vanhemmista naisista. Nuoren Carl Josephin rakastajattareksi tarjoutuu kersantti Slaman vaimo. Vanhempi rakastajatar kuolee lapsivuoteeseen, ja paljastumista pelkäävä nuori sotilas lähtee muistojensa ajamana varuskuntakaupunkiin kauas itärajalle ruteenitalonpoikien soisille maille. Pienessä ja syrjäisessä varuskuntakaupungissa ura ei urkene, ja isänsä ilmaisemaa pettymystä pelkäävä Carl Joseph ajautuu päihteisiin ja uuden, vanhempaan varattuun naiseen ihastuttuaan myös rahanlainaamiseen ja uhkapeliin. Isä tulee hänen luokseen ja järjestää hänen asiansa, mutta syttyvältä sodalta ja historian käänteiltä hän ei voi poikaansa pelastaa.

entrepreneurialMariana Mazzucaton The Entrepreneurial State – Debunking Public vs Private Sector Myths on tärkeä kirja, joka saisi kulua monen talous- ja elinkeinopolitiikasta päättävän käsissä. Mazzucato nimittäin osoittaa konkreettisin esimerkein miten keskeinen rooli julkisella sektorilla ja valtiolla on uusien teknologisten innovaatioiden  syntymisessä ja myös kaupallistamisessa. Itse asiassa markkinoiden vapauttaminen, valtion sysääminen syrjään innovaatiopolitiikan johtamisesta sekä luottaminen yksityiseen sektoriin ei tuota innovaatioita ja menestystä, vaan ainoastaan lyhytjänteistä rusinoiden poimintaa pullasta. Ja mikä pahinta, ilman pitkäjänteistä, riskinottohaluista ja -kykyistä sekä vahvaa valtiota koko pullataikina jää leipomatta. Kirja purkaa myös onnistuneesti myyttejä markkinaperustein tehokkaasti ja optimaalisesti jakautuvasta yksityisestä t&k-rahoituksesta, tieteen kaupallistumisen toivottavuudesta, patenttijärjestelmästä sekä yksityisen sektorin verovähennysmallien toimivuudesta.

Mazzucato osoittaa vahvan todistusaineiston kautta, miten oleellinen valtion rooli on nimenomaan riskien ottajana. Hän vaatiikin erittäin aktiivista, visionääristä ja markkinoita ohjaavaa julkista sektoria innovaatiopolitiikan tueksi. Erityisesti Euroopassa nähty korostunut luottaminen yksityiseen pääomaan t&k-investoinneissa on osoittautunut hänen mukaansa tehottomaksi tavaksi saada aikaan teknologista kehitystä. Ongelmaksi koituu yksityisen sektorin toimijoiden lyhytjännitteisyys ja halu maksimoida voitot lyhyellä tähtäimellä. Tämän vuoksi yksityinen raha ei ole ollut halukas investoimaan aidosti uusiin, riskiä sisältäviin teknologioihin.

Mazzucato pitää tärkeänä, että julkinen sektori ja valtio asennoituvat oikein omaan asemaansa. Paraikaa käynnissä oleva markkinafundamentalistinen vyörytys kun uhkaa riisua julkiselta sektorilta oikeuden ohjata kehitystä ja työntää sen vain korjaamaan markkinahäiriöitä tai tarjoamaan rahoitusta. Samalla epäluottamuksen lietsonta ajaa valtiota sivuraiteelle. Mazzucato kirjoittaakin valtion itseluottamuksesta. Valtion ei tule olla passiivinen rahoittaja, vaan ajurin ja suunnannäyttäjän paikalla: ohjaten teknologista kehitystä voimakkaasti haluttuun suuntaan tietoisen strategian mukaan. Samalla sen on luotava verkostoja, joissa tieto voi vaihtua ja jalostua eri organisaatioiden, julkisten ja yksityisten, välillä.

Konkreettisimmat onnistumiset löytyvät USAsta. Mazzucaton mukaan lähes kaikki oleelliset teknologiset innovaatiot ovat saaneet alkunsa julkisen sektorin laboratorioista ja organisaatioista. Valtaosalla on juurensa Yhdysvaltain armeijan tutkimuslaitoksissa. Niistä on myöhemmin jalostunut myös kaupallisia menestystuotteita, mutta usein erittäin myöhäisessä vaiheessa. Ellei valtiollista toimintaa olisi ollut olemassa, ei monia teknologisia edistysaskeleita olisi koskaan otettu. Mazzucato käy läpi erityisesti Applen polkua: johtajaguru Jobsin lisäksi Apple saa kiittää menestyksestään liittovaltion rahoitusta sekä julkisen sektorin kehittämiä teknologioita. Vastaava olisi Suomen osalta mukava lukea Nokiasta.

Mazzucaton visio rohkeasta, yrittäjä- ja pioneerihenkisestä valtiosta on erityisesti sosialidemokraattisesta yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta todella houkutteleva. ICT-vallankumouksen jälkeen valtioiden tulisi hänen mielestään siirtyä johtoon teollisuuden ja energiantuotannon ekologisessa rakennemuutoksessa, ohjaten voimakkaasti tutkimustyötä tälle alueelle, investoiden ja luoden siten markkinoita sekä katsoen kauas, visionäärisesti uuteen päästöttömään tulevaisuuteen. Arempi yksityinen sektori tulee kyllä perässä, mutta ilman päämäärätietoista julkisen sektorin johtajuutta ja toimintaa mitään ei tulla saamaan aikaan.  Vahva valtio on tarpeen myös yksityisten investointien saamiseksi: bisnes investoi vain sellaisille markkinoille, joiden osalta voi luottaa tuleviin tuottoihin. Siksi ambivalentti ja heikko yhteiskuntapolitiikka heikentää investointihaluja myös yksityisten yritysten osalta.

Oleellinen on myös kysymys vastuunjaosta. Yritysten ja valtion välinen suhde on liian usein parasiittinen. Yritykset hyötyvät julkisen sektorin verovaroilla tehdystä perustutkimuksesta – ja pyrkivät sitten minimoimaan verojaan esimerkiksi siirtämällä voittojaan veroparatiiseihin. Apple nousee jälleen esimerkiksi – niin iPodin, iPhonen kuin iPadinkin mahdollistaneet teknologiat on kehitetty USAssa veronmaksajien rahoilla, mutta valtio saa verotuloina takaisin vain muruja. Valmistusta on hajotettu kehitysmaihin, joissa kalliita design-tuotteita kootaan nälkäpalkalla samaan aikaan kun 9 Apple-johtajaa tuloutti itselleen 440 miljoonaa dollaria. Yhteiskunnallinen riski – yksityinen tuotto -ongelma on ilmeinen. Kysymykseksi tulevaisuudessa nouseekin miten yhteiskunta varmistaa saavansa rahaa takaisin niistä investoinneista, joita se yritysten menestymisen edellytysten rakentamisen eteen rakentaa? Sillä jos tämä ei onnistu, putoaa myös yritysten menestymisen pohjalta – vahvalta valtiolliselta tki-toiminnalta ja innovaatiopolitiikalta – pohja.

oksanen_kyyhkysetSofi Oksasen Viron lähihistoriaa käsittelevän teossarjan uusin romaani, Kun kyyhkyset katosivat on traaginen tarina sodanaikaisista ja -jälkeisistä ihmiskohtaloista. Kirja alkaa Viron ensimmäisen neuvostomiehityksen ajalta, kun Suomessa koulutetut vapaaehtoiset taistelevat maata Molotov-Ribbentrop-sopimuksen perusteella miehittämään tulleita neuvostojoukkoja vastaan. Heidän nokkamiehenään toimii Roland Simson, mukanaan myös serkkunsa ja kasvattiveljensä Edgar Parts, jolta taistelu ei tosin suju yhtä hyvin kuin muilta kapinallisilta. Sanojensa mukaan puna-armeijasta ”karannut” Edgar vaikuttaa myös ihmeen hyvinvoivalta, eikä  halua kertoa vaimolleen Juuditille olevansa elossa. Juuditin ja Edgarin avioliittoa vaivaa kylmyys, toisin kuin vielä häitä odottavan Rolandin ja hänen Rosalie-morsiamensa suhdetta.

Kun Saksan Barbarossa-suunnitelma ja hyökkäys itärintamalla käynnistyy, korvautuvat yhdet miehittäjät toisilla. Aluksi kaikki vaikuttaa paremmalta, kyyditykset päättyvät ja maahan palaa jonkinasteinen järjestys. Ainoastaan Rolandin aavistukset ovat pahoja, ja hän kieltäytyy edelleen vaimoaan piileskelevän serkkunsa Edgarin pyynnöistä liittyä saksalaisten poliisiin. Edgar, nyt Eggert Furst -nimellä, pestautuu innokkaasti Waffen SS-joukkojen palvelukseen. Hänen vaimonsa, tietämättömänä miehensä tekemisistä, tapaa elämänsä rakkauden saksalaisen upseerin muodossa.

Sävyt alkavat synkentyä kun Rolandin morsian kuolee epämääräisissä olosuhteissa. Sotaonnen kääntyessä ihmiset joutuvat valehtelemaan menneisyytensä jotta heillä olisi tulevaisuus. Roland haluaa kostaa, mutta kohdetta ei ole. Saksan aseet tylsyvät Stalingradissa, Juuditin rakkauden Hellmuthin kosketuksiin tulee poissaolevuus ja huoli, pakolaisia liikkuu yhä enemmän, kohti Suomea, Ruotsia, minne tahansa. Rakkaus voittaa SS-upseerin petoksesta nousseen vihan, mutta vain hetkeksi, hän jää rantaveteen ammutuksi ”kuin koira”.

Myöhemmin 60-luvun Neuvosto-Virossa elää toveri Parts, tutkija ja Itä-Viron vankileirien kauhistuttavien fasististen julmuuksien todistaja, jolla on tehtävä. Hän saa Siperiaan karkoitetulle, mutta sieltä palautetulle henkilölle harvinaisen tehtävän, kiitokseksi työstään neuvostohallinnon hyväksi virolaisia fasistisia ja nationalistisia elementtejä vastaan. Hänen on kirjoitettava tutkimus hitleristisistä rikoksista, ja parhaan mallin rikolliseksi tarjoaa sodan jälkeen metsäveljiin kadonnut Roland. Työtä kuitenkin häiritsee alkoholisoitunut ja Edgaria halveksiva vaimo, joka tietää liikaa.

Teoksen hahmojen kohtalot ovat toinen toistaan traagisempia ja surullisempia. Lopulta myös romaanin täydellinen roisto ja häikäilemätön oman edun tavoittelija Edgar on omalla tavallaan uhri. Kuinka paljon hänen käyttäytymisensä taustalla on halu tulla hyväksytyksi ja ihailluksi? Kuinka erilaiseksi Edgarin elämä olisi muuttunut, kuinka monta ihmistä vähemmän hän olisi tuhonnut, niin läheltään kuin kauempaa, mikäli yhteiskunta olisi sallinut hänelle hänen mieltymystensä mukaisen rakkauden?

iranin_historia_1361800432Michael Axworthyn Iranin historia – mielen valtakunta on erinomainen, kompakti ja luettava johdatus Iranin tuhansien vuosien historiaan. Nykyisen Iranin alueelta löytyy maailman vanhimpien sivilisaatioiden ja kulttuurien jälkiä, ja siellä on syntynyt länsimaidenkin kulttuuriin valtaisasti vaikuttaneita valtakuntia, uskontoja ja yhteiskunnallisia virtauksia.

Ensimmäinen iranilainen suurvalta, Persian imperiumi, murtui Aleksanteri Suuren makedonialaisten valloitukseen 330 eKr. Aikalaislähteet Iranin alueelta antavat eurooppalaisessa historiassa sotasankarina ja kaupunkien perustajana tunnetun Aleksanterin ja hänen armeijansa toiminnasta huomattavasti negatiivisemman kuvan. Kreikkalaisvaikutus jäi valloituksesta huolimatta lopulta kuitenkin pinnalliseksi. Aleksanteri Suuren jälkeisen ajan hajaantuneisuus nosti alueella voimiinsa Rooman suurimmaksi viholliseksi nousseen Parthian valtakunnan. Kuten Persian imperiumi, myös voimakas ja laaja Parthian valtakunta menestyi hallintomallilla jossa voitettujen alueiden ja kulttuurien erityispiirteitä suvaittiin, monimuotoisuus hyväksyttiin ja joka kuitenkin säilytti voimakkaan yhteisen identiteetin.

Myös Iranin alueella kehittyneillä uskonnoilla on ollut huomattavaa merkitystä länsimaisen kulttuurin kehittymisen kannalta. Erityisesti mithralaisuus vaikutti suuresti varhaiseen kristinuskoon, ja yhteneväisyydet mm. jumalan syntymäajan ja -tavan sekä sakramenttien suhteen ovat huomattavia. Myöhemmin kehittynyt ankaran puritaaninen, siveellisyyssääntöjä painottanut manikealaisuus syntyi Iranin alueella vaikutti Axworthyn mukaan erityisesti kirkkoisä Augustinuksen ajatteluun (joka kääntyi manikealaisuudesta kristityksi) ja sitä kautta toi kristinuskoon perisynnin käsitteen. Axworthy antaa teoksessa myös paljon tilaa keskiajan persialaisen runouden käsittelylle. Esiin nousevat erityisesti Omar Khaijam, Iraqi, Sa’Di, Hafez ja Rumi.

Iranin historian merkittävimpiin käänteisiin lukeutuu islamin leviäminen alueelle voitokkaiden arabien mukana 700-luvulle tultaessa. Islamilaisten valloittajien alkuaikaa leimasi uskonnollinen suvaitsevaisuus, mutta muslimien etuoikeutettu asema käytännössä islamisoi eliittiä ja kansaa. Suuri tragedia kohtasi maata 1200-luvulta lähtien, kun mongolivalloitus tuhosi valtaisan osan väestöstä. Mongolien taistelutapaan kuului valloitettujen kaupunkien täydellinen tuhoaminen ja niiden kaikkien asukkaiden tappaminen mikäli kaupungit olivat tehneet vastarintaa. Kauhut toistuivat 1300-luvulla Timur Lenkin valloitusten yhteydessä.

Seuraava merkittävä käänne tapahtuu safavidi-kaudella 1500-luvun alussa, kun dynastian vakiinnuttanut uusi hallitsija, šaahi Ismail, julisti hallitsevaksi uskonnolliseksi opiksi šiialaisen tulkinnan islamista. Safavidi-dynastia loi myös uudelleen autonomisen Persian/Iranin valtakunnan, kunnes 1720-luvun afgaanikapinat syrjäyttivät sen. Tätä kuitenkin seurasi sotapäälliköstä šaahiksi nousseen Nadirin aika, jolloin Persia laajeni voimakkaasti sekä itään että länteen. Maan kulttuurinen merkitys oli kokoaan suurempi, sillä persian kieltä käytettiin laajalti diplomaattien ja eliittien piirissä Istanbulin osmanihovista Delhiin.

Saahi Nadirin kuolemaa seurasi monikymmenvuotinen sekasortoinen aika ja maan hajoaminen sisällissotiin ja heimovaltaan. 1700-luvun merkittäviin tapahtumiin liittyi myös iranilaisen uskonnollisen erityispiirteen synty, ajatus marja-i-taqlidista, uskonnollisen jäljittelyn kohteesta maallisessa maailmassa. Tämä ajatus loi uskonnollisen yläluokan pyhiä miehiä, joista alettiin myöhemmin käyttää muun muassa nimitystä ayatullah. Tällä tavoin uskonto, joka periaatteessa kiisti maallisen auktoriteetin, antoi kuitenkin uskonnollisen, ja myöhemmin myös poliittista, valtaa muutamalle uskonnolliselle oppineelle. Myöhempien uskonnollisten vallankumousten juuria näkyy tässä historiallisessa käänteessä.

Lännen merkitys Persian/Iranin historiassa korostuu 1800-luvulta eteenpäin. Maan teknologinen ja yhteiskunnallinen kehittymättömyys johti tilanteeseen jossa erityisesti brittien ja venäläisten merkitys alueella kasvoi. Molemmilla oli alueella suurvaltapoliittisia intressejä. 1900-luvun alkupuolella kuvaan tulee brittien alueelta löytämä öljy, joka aikaansai voimakasta katkeruutta brittien kahmiessa voitot iranilaisten öljystä. Maa otti myös askelia kohti demokratiaa, kun vuonna 1905 tehtiin ns. perustuslaillinen vallankumous, jossa šaahi tosin säilytti asemansa, mutta kansalliskokous, majlis, perustettiin.

1920-luvulla valtaan nousi uusi šaahi, Riza Pahlavi, joka aloitti Iranin voimakkaan modernisoinnin Turkin Ataturkin mallia seuraten. Hän pyrki modernisoimaan ja maallistamaan maata sekä vetosi voimakkaaseen nationalismiin. Hän luopui sodan jälkeen vallasta poikansa hyväksi. Länsimaat sotkeutuivat sodan jälkeen voimakkaasti Iranin sisäpolitiikkaan mm. öljykauppasaarron ja vallankaappausten tukemisen merkeissä mikä oli omiaan katkeroittamaan nuorta ja kasvavaa iranilaisväestöä. Jännitteiden kasvu sekä uskonnon kasvava merkitys nopeasti eriarvoistuvassa yhteiskunnassa ajoi Irania jälleen uuteen muutokseen, joka purkautui islamilaisena vallankumouksena sekä Ruhollah Khomeinin valtaannousuna vuonna 1979.

Islamilaisen vallankumouksen jälkeisen ajan kuvaus on mielenkiintoinen erityisesti ulkopoliittisten pohdintojen osalta. Axworthy pohtii kiinnostavasti miten länsivallat ovat epäonnistuneet Iranin-politiikassaan erityisesti uudistusmielisten iranilaisten, kuten vuonna 1997 valtaannousseen presidentti Khatamin, tukemisessa ja heidän aloitteisiinsa tarttumisessa. Hän muistuttaa, että iranilaisten suhtautuminen esimerkiksi USAhan on aina ollut huomattavasti moniulotteisempaa ja myönteisempää kuin poliittisen tai uskonnollisen johdon julkilausumista on voitu päätellä.

Axworthyn teos karsii myös monia muita iranilaisiin ja Iranin kulttuuriin lännessä liittyviä kliseitä. Eräs niistä on naisten asema. Vaikka länsimaiseen tasa-arvoon on matkaa, on tärkeää huomata että naisten eristäminen tai hunnun käyttö ei ollut tyypillistä Iranissa eliitin ulkopuolella ennen 1900-lukua. Nyt naisten osuus yliopistoissa kasvaa nopeasti ja ylittää jo miesten osuuden.

Mainokset

Syyskirjallisuutta

sinipartaKolmekymmentä vuotta sitten ilmestynyt, sveitsiläisen klassikkokirjailija Max Frischin Siniparta etenee oikeudenkäynnissä tapahtuvina dialogeina. Tohtori Felix Schaadin vaimo Rosalinde, yksi seitsemästä aiemmasta, on löydetty murhattuna.  Herra Schaadia epäillään, kuulustellaan ja lopulta hänet istutetaan syytetyn penkille. Todisteiden puuttuessa hänet kuitenkin vapautetaan.

Todistajina istuvat milloin herra Schaad itse, milloin kukakin entisistä rouva Schaadeista. Totuus, muistelmat ja unet alkavat sekoittua, oliko Schaad sittenkään syyllinen? Kukaan ei tiedä, ei ehkä hän itsekään. Dialogien välissä käy ilmi vapautetun tohtorin syyllisyydentunne. Potilaat kaikkoavat, aikaa on. Onko hän sittenkin syyllinen? Käy ilmi, että todellinen oikeudenkäynti, josta hän ei saa vapautusta, tapahtuu hänen omassa mielessään.

Schaad piilottaa tunteensa yksinäiseen biljardinpeluuseen, ”ainoaan joka auttaa”, juomiseen ja etääntyy vähistä tuttavistaan. Lopulta romaanin tiivistyvä loppuosa kuvaa hengästyttävästi miehen mielen hajoamista sekä ryhtymistä epätoivoiseen tekoon.

imageYasmina Khadran Osattomien Olympos kertoo tarinan jossain päin Välimeren etelärannikkoa, mahdollisesti kirjailijan synnyinmaassa Algeriassa tai Marokossa, asuvista miehistä, joiden koti on kaupungin ulkopuolisella joutomaalla, jonne parempiosaiset tuovat jätteensä. Sieltä he keräilevät jätteistä ja satunnaisista meren antimista päivän ruoka-annoksensa sekä pienet myytävänsä joilla sinnittelevät päivästä toiseen, tai sitten humalasta toiseen. Mutta silmäpuolella musikantilla Achilla on vahva näkemys, roskavuoria kansoittavat vapaat miehet, jotka ovat hylänneet kaupungin värivalot ja rahan orjuuden.

Achin opetuslapsi on kehitysvammaisen oloinen Juniori, joka palvoo opettajaansa ja mestariaan. Muita rannan kaatopaikan asukkaita ovat väkivaltaisen ja temperamenttisen Passan jengin miehet, joiden arki järkkyy johtajan poikarakastajan kadotessa kaupunkiin. Ja sitten on Harun, joka merisiilejä pyydystäessään uhkaa hukkua mereen mutta jonka aalto paiskaa rannan kivikkoon, koska häntä ei merikään huoli. Harun saa ruokamyrkytyksen pilaantuneesta säilykkeestä, näkee pelottavassa ilmestyksessä äitinsä ja kuolee riepujensa keskelle. Hiljaiset miehet hautaavat hänet nimettömään kuoppaan, suojaan koirilta.

Päivät kuluvat muuttumattomina kunnes rannalle saapuu omien sanojensa mukaan ikiaikainen ihminen Ben-Amor. Hänen tarinoidensa kannustamana Juniorikin rohkaistuu, hylkää Achin ja lähtee kokeilemaan onneaan kaupungissa. Ehkä hänkin voi löytää vaimon, saada kodin ja perheen. Mutta kaatopaikalta tullut palaa aina kaatopaikalle.

imageRuotsalaiskirjailija Mats Wahlin teos Ruotsia idiooteille näyttää Svea-Mamman satumaan nurjemman puolen nuorten, useimmiten maahanmuuttajataustaisten, lukiolaisten näkökulmasta. Kirja kertoo ruotsalaisen lukion jämäluokasta, jollaisia sikäläisistä lukioista ilmeisesti löytyy, päähenkilönään luokan fiksuin poika, herkkä ja perheessään, monien muiden luokan nuorten ohella kovia kokenut Henke.

Luokan saadessa uuden äidinkielen opettajan löytyy myös yhteinen projekti, kirja. Kirjasta innostuu erityisesti häirikkötyttö Emma. Mutta niin myös Henke, jonka omaan elämään pohjautuvat hahmotelmat kirjan luvuiksi kulkevat tekstin sisällä. Henken teksteissä kulkee hänen pienenä hukkunut sisarensa Anni sekä hajonnut perheensä.

Ruotsia idiooteille muotoutuu lopulta melko tavanomaiseksi nuorten kasvutarinaksi jossa mielenkiintoista on lähinnä sen kuvaus ruotsalaisesta koulumaailmasta ja sen monikulttuurisuudesta jossa seikkailevat niin väkivaltaista isäänsä pelkäävä suomalaistaustainen Koski kuin huivinsa taakse piiloutuva Saida tai komea Dragan joka lintsaa koulusta auttaakseen perhettään torikaupassa. Merkitykselliset hetket ovat lyhyitä, mutta tuntuvat pitkiltä, hetkittäin siltä että koko maailma on tässä mutta joka kauempaa katsottuna asettuu oikeisiin mittasuhteisiinsa.

leftwithout

Brittiläisen keskustavasemmistolaisen think tankin, Policy Networkin kustantama, Anthony Painterin uutuuskirja Left without a Future – Social Justice in Anxious Times tarjoaa erittäin havainnollisia esimerkkejä ja erinomaisia oivalluksia sosialidemokratian tilasta ja tulevaisuudesta kiinnostuneelle. Painter kuvaa osuvasti yhteiskunnallista muutosta ja kykenee kirjassaan paitsi tarjoamaan uskottavan selityksen perinteisen sosialidemokratian kohtaamista haasteista, myös sen mahdollisesta uudesta tulemisesta.

Painterin analyysi keskittyy Britannian yhteiskuntaan sekä Labouriin, mutta analyysi on monessa suhteessa jopa hämmästyttävän hyvin siirrettävissä Suomen oloihin. Muun muassa havainto luokkasolidaarisuuden murtumisesta ja korvautumisesta yksilöllisemmillä ja moninaisemmilla, pluralistisilla identiteeteillä on tärkeä. Tästä huolimatta luokka on edelleen mitä merkityksellisin yksilön elämänmahdollisuuksien kannalta. Painter tiivistääkin erinomaisesti: ”While class today remains real and has enormous impact on the life outcomes of all – particularly in a divided society – in political terms it is much less potent.” tai tiiviimmin: ”Class is central to individuals’ life chances but not to individuals”. Painter kutsuu tätä luokan paradoksiksi, joka halvauttaa luokkasolidaarisuuteen nojanneita työväenpuolueita.

Painter katsoo perinteisen luokkaidentiteetin murentumisen johtaneet identiteettiahdistukseen, jota vasemmisto ei ole kyennyt käsittelemään. Tilalle ovat tulleet populistiset liikkeet. Hänen mukaansa brittiläisen, rasistisen BNP:n kannatus kumpuaa toisaalta työväestön pysähtyneestä palkkakehityksestä, toisaalta kulttuurisesta uhan ja menetyksen kokemuksesta sekä tavallista kansaa vastaan liittoutuneen eliitin vastaisuudesta. Aikoinaan sosialidemokraatit onnistuivat luomaan toivoa – enää eivät, tai viestiin ei luoteta. Kuulostaa tutulta. Myös gallupien varassa toimiville poliittisille liikkeille on Painterilla lohduton viesti. Mielipidetiedustelut eivät kerro mitään vakaumuksista. Ja arvot ja vakaumus ovat lopulta merkitsevimpiä.

Mielenkiintoisia ovat myös hahmottelut sellaisesta ”sivistyneestä nationalismista”, jota sosialidemokraattien tulisi rakentaa. Kansallistunne on voimakas tunne, joka kuitenkin muuttuu helposti myrkylliseksi mikäli valjastetaan poliittisesti tuhoisalla tavalla. Kuitenkin tämä tunne on ihmisille hyvin tärkeä eikä vasemmisto saisi kääntää sille selkäänsä vaan pyrkiä, päinvastoin, rakentamaan sellaista kansallista identiteettiä joka perustuu avoimuudelle ja avarakatseisuudelle.

Talouspolitiikan osalta Painter näkee erityisenä haasteena matalat palkat. Hän viittaa kintaalla moralismille talouspuheessa, ja katsoo että poliittisen keskustelun painopiste tulisi siirtää tuloeroista pysähtyneeseen reaalipalkkakehitykseen joka koskettaa laajempia ihmisjoukkoja ja on todellisempi talouspoliittinen ongelma sen johtaessa riittämättömään kysyntään ja resurssien vajaakäyttöön. Painterin mukaan teollisesta palveluyhteiskuntaan siirtymisessä on jätetty ihmisiin investoiminen liian vähälle ja että palkkapolitiikka tulisi nähdä myös siirtymisenä kohti taloutta joka perustuu todellisen arvon mittaamiseen.

Kirja sisältää myös paljon mielenkiintoista, mutta korostuneesti brittiläistä pohdintaa väestön jakaantumisesta eri arvoryhmiin erityisesti suhteessa maahanmuuttoon, englantilaisen nationalismin noususta sekä brittiläisistä aatteellisista suuntauksista kuten Red Toryism ja Blue Labour. Johtopäätöksistä voi kuitenkin napata myös SDP:n tulevaisuus- ja muuhun työhön paljon pohdittavaa. Erityisen puhutteleva on ajatus sosialidemokratian tehtävästä nimenomaan vallan jakamiseen sekä kansalaisten itsemääräämisoikeuden vahvistamiseen keskittyvänä liikkeenä.

angieSaksan vaalien innoittamana luin myös Alan Crawfordin ja Tony Czuczkan kirjoittaman liittokansleri Angela Merkelin elämäkerran Angela Merkel – A Chancellorship Forged in Crisis. Kirja kuvaa Merkelin henkilötarinan (tieteellisesti lahjakas pastorin tytär Itä-Saksasta, joka sattui oikeaan paikkaan oikeaan aikaan muurin murtuessa) lisäksi hänen poliittisen ajattelunsa perusteita sekä hänen kahden ensimmäisen liittokanslerikautensa poliittista todellisuutta. Erityisen painopisteen saa, luonnollisesti, eurokriisin hoito jossa Saksan ja Merkelin merkitys on ollut ratkaiseva.

Mutti Merkel piirtyy kirjassa Euroopan voimakkaimpana päätöksentekijänä, jota luonnehtii toisaalta määrätietoinen pyrkimys tuoda Eurooppaan saksalainen talousmalli, toisaalta häntä erinomaisesti palvellut kyky muuttaa linjaansa tarpeen tullen ilman, että se on johtanut poliittisiin ongelmiin hänen kohdallaan. Aiemmin hyvinkin oikeistolaisia linjauksia viljellyt Merkel löysi sittemmin voittamattomaksi nousseen ajatuksen pragmaattisesta, poliittista keskustaa edustavasta johtajasta ja puolueesta. Häntä kuvataan harkitsevaksi, rationaaliseksi ja varovaiseksi poliitikoksi, jonka poliittinen idoli on Venäjän keisarinna Katariina Suuri.

Merkelin europolitiikan eetos on pohjautunut vahvasti saksalaisen ordoliberalismin perinteeseen. Merkelin Saksa on toisaalta sitoutunut voimakkaasti euron ja EU:n yhtenäisyyden säilyttämiseen, mutta vaatinut tiukkojen (saksalaisen mallin mukaisten) sääntöjen noudattamista erityisesti Etelä-Euroopan tukipakettien kohdalla. Kaikki tuet on sidottu voimakkaaseen vastikkeellisuuteen jonka muodot hahmottelevat tuen antajat. Myös Merkelin suhde julkiseen velkaan sekä hänen haluttomuutensa tukea elvyttävää politiikkaa ammentavat samasta aateperinteestä. Kiistanalaisen austerityn – sekä eurooppalaisen tiukan finanssipolitiikan juuret ovatkin siis nimenomaan Saksassa ja Merkelin politiikassa.

Kirjassa kuvattu Merkelin talouspoliittinen ajattelu osuukin hämmästyttävän hyvin yhteen EU:n kriisinhoito- ja talouspolitiikan linjausten kanssa. Julkisen velkaantumisen rajoittaminen sitovin säännöin, hintavakauden korostaminen sekä tiukkojen ehtojen asettaminen avulle ovat kaikki suoraan Merkelin ja CDUn linjauksista jotka ovat muodostaneet Saksan linjan – ja jonka komissio on lähes yksi-yhteen hyväksynyt omaksi kriisinhoitopolitiikakseen.

Erityisen mielenkiintoisia kohtia kirjassa ovat kuvaukset Merkelin poliittisista linjauksista finanssikriisin alussa. Kirjan mukaan Saksa, Merkelin johdolla, ajoi voimakkaita sääntelytoimia finanssisektorilla, mutta G8-maista erityisesti USA ja Iso-Britannia estivät moisten linjausten syntymisen. Ajatus vastikkeellisuudesta on sisältynyt myös yksityisen sektorin kuten pankkien tukemiseen, muttei ole edennyt yhtä voimakkaasti kuin valtioiden kohdalla.

Merkelin suurvoitto vuoden 2013 vaaleissa on myös eräänlainen poliittinen selviytymistarina. Vaalivuoteen mennessä Kreikasta ja eurokriisistä tuli Merkelin vaaliase, saksalaisten näkemyksen mukaan hän ja CDU olivat yksinkertaisesti luotettavimmat hoitamaan taloutta ja kriisiä. Paradoksaalista on se, että vielä vuosina 2010 ja 2011 pitkälti Kreikan tilanteen vuoksi Merkel liittolaisineen kärsi jatkuvia tappioita sosialidemokraateille tärkeissä osavaltiovaaleissa ja puolueen kannatus oli paikoin erittäin alhaalla. Kanslerin uskottavuus ja luotettavuus sekä hänen maltillisena ja vakaana pidetty politiikkansa vakuutti monet saksalaiset äänestämään nimenomaan Merkeliä.

Syyskesän kirjallisuutta

Viime vuonna edesmennyt, tunnettu historioitsija Eric Hobsbawm käy läpi Karl Marxin ja Friedrich Engelsin elämää ja tuotantoa, sekä marxismin vaikutusta yhteiskunnalliseen ajatteluun tukevassa esseekokoelmassa How to Change the World – Tales of Marx and Marxism. Kirjan kuusitoista lukua ulottuvat ajallisesti 1800-luvulta aina finanssikriisiin asti, tarjoten mittavan kuvan marxilaisen ajattelun vaiheista ja kehityksestä.

Sosialistisia ajatuksia ja yhteiskuntateorioita kehiteltiin jo ennen Marxia, mutta erityisesti ns. utopiasosialistien ongelmaksi koitui Hobsbawmin mukaan heidän puuteellinen käsityksensä erityisesti yksityisomistuksesta ja taloudesta. Työväenliikkeen ja sosialistisen ajattelun voima syntyi lopulta teoreettisesta kehityksestä, jossa ajattelun pohja rakennettiin tieteelle ja lähtökohdaksi otettiin talous ja kapitalismin toiminta. Samaan aikaan oleellista oli pyrkiä herättämään laajenevissa työntekijäryhmissä käsitys yhteiskuntaluokasta, jolla on historiallinen tehtävä sekä kääntää tämän muodostuvan ryhmän poliittinen tietoisuus puoluetoiminnaksi sekä valtiollisen vallan haltuun ottamisesta. Oleellista oli myös käsitys historiallisesta kehityksestä sekä sen ensisijaisuudesta, Marxille sosialismin ja sittemmin kommunismin voitossa oli kyse historian vääjäämättömästä edistyskulusta.

Kirja sisältää valtaisan määrän mielenkiintoista teoreettista ja poliittista pohdintaa sekä nostaa monessa kohtaa esiin Marxin nerokkuuden yhteiskunnallisena ajattelijana ja kapitalismin kriitikkona.  Marxin havainnot talouden sosiaalisesta pohjasta, omistuksen roolista yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tuottajana sekä Kommunistisen Manifestin lähes ajattomat huomiot paikan merkityksen vähenemisestä markkinoiden avautumisen myötä ovat havainnollisia myös tänä päivänä. Taloustieteilijä Marx onkin monessa suhteessa poliitikko-Marxia relevantimpi myös tämän päivän kannalta.

Kirjan toinen osa käsittelee marxismin kehittymistä Marxin itsensä päivistä näihin vuosiin. Sellaisena se luo erinomaisen kattavan katsauksen työväenpuolueiden ja -liikkeen aatteelliseen kehitykseen eri maissa. Havainnollisia ovat myös jo vuosisadan takaiset havainnot esimerkiksi kulttuurivasemmiston ja ns. älymystön sekä puolueiden peruskannattajakuntien poikkeavat arvot ja kiinnostuksen kohteet. Edistyskäsitysten eroaminen liikkeen sisällä toimivien tai sen kannattajien keskuudessa ei liene täysin tavaton havainto tämänkään päivän vasemmistolaisille.

Huomionarvoista on se, että marxilainen ajattelu on saavuttanut erityisen merkittävän aseman yhteiskunnassa lähes poikkeuksetta silloin kun olemassa olevia dogmeja on kyseenalaistettu sekä teorian merkityksellisyydestä käyty kriittistäkin julkista keskustelua. Samaten voimakas asettautuminen antifasistiseksi voimaksi mahdollisti poliittisia liittoumia liberaalien voimien kanssa – joka osaltaan lisäsi vasemmiston vaikutusvaltaa yhteiskunnassa vaikka samaan aikaan heikensi liikkeen sosioekonomista luonnetta. Kokonaisvaltaisuus, levittäytyminen kaikkialle tieteen kentälle (myös osaksi luonnontieteitä) sekä poliittinen dynaamisuus, muutosvoimaisuus joka näyttäytyi vaatimuksina ja haasteina, toivat ajatuksille kantavuutta ja poliittista merkitystä.

Hobsbawmin mukaan marxismin, ja laajemminkin, vasemmiston ongelmaksi koitui sittemmin liiallinen rajautuminen ihmistieteisiin. Myöhemmän ajan marxismi ei enää pyrkinyt antamaan tieteelle laajempaa yhteiskunnallista merkitystä omista lähtökohdistaan. Täten se menetti luonnontieteiden menestyksen myötä yhä enemmän esiin nousseen edistysuskon jolle nimenomaan nuo tieteet loivat pohjaa ja auraa. Havainto, joka on totta tänäkin päivänä.

Erityisen huomionarvoisia ovat teoksen kaksi artikkelia koskien Suomessa liian vähäiselle huomiolle jäänyttä italialaista vasemmistoteoreetikkoa Antonio Gramscia. Gramscin teoreettinen näkemys työstä, joka korostaa sen kautta tapahtuvaa sosialisaatiota yhteiskuntaan sekä työn erityismerkitystä yhteiskunnan rakenteiden luojana voisi toimia hyvänä pohjana myös SDP:n tulevaa periaateohjelmatyötä ajatellen. Samalla hänen käsityksensä hegemoniasta poliittisen toiminnan edellytyksenä on erityisen tärkeä ja oleellinen.

Viron presidentin ja monipuolisen valtiomiehen, sosialidemokraatti Toomas Hendrik Ilveksen elämää ja ajattelua luotaava Omalla äänellä kuuluu mielenkiintoisimpiin poliittisiin ”elämäkertoihin” joita olen lukenut pitkään aikaan. Kirja rakentuu toisaalta Suomessa asuvan virolaistoimittaja Iivi Anna Masson syvähaastatteluihin eri teemoista, toisaalta Ilveksen presidenttiaikanaan pitämien puheiden ja laatimien kirjoitusten ja esseiden kokoelmaan.

Kirjan haastatteluiden ja tekstien valossa Ilveksestä piirtyy laajasti sivistyneen, varsin elitistisen sekä itsetietoisen mutta samalla myös äärimmäisen arvolähtöisen ja periaatteellisen ihmisen kuva. Hänen ajattelussaan demokratian ja oikeusvaltion teemat kulkevat erittäin vahvoina, ja joita hän on pyrkinyt juurruttamaan ”viidenkymmenen vuoden pimeyteen vajonneeseen” isänmaahansa. Liberaalit filosofit Mill ja Locke ovat vaikuttaneet voimakkaasti hänen maailmankuvaansa.

Ilves on taustaltaan ulkovirolainen, pakolaisperheen poika jonka nuoruus kului Amerikassa. USA:ssa hän myös opiskeli ennen siirtymistään työhön ensin akateemiseen maailmaan ja sieltä Eurooppaan, Radio Free Europeen. Hänen puheenvuoroistaan kumpuaa suuri arvostus amerikkalaista yhteiskuntaa ja amerikkalaisuutta kohtaan , mutta hän on kuitenkin myös mitä suurimmassa määrin myös virolainen patriootti. Hän myös korostaa useaan otteeseen valtion roolia pienten kansojen kansallisen kulttuurin säilyttämisen kannalta. Hänen mukaansa ”olisi ollut moraalitonta” olla palaamatta Viroon kun maa vapautui Neuvostoliiton ikeestä.

Kirjan haastatteluista ja puheista voi poimia esiin lukuisia Ilveksen ajattelua erinomaisesti kuvaavia kohtia. Hän katsoo muun muassa Rooman kulttuurin olleen niin menestyksekäs, ettei se kuvitellut olevansa muita parempi. Roomalaiset oppivat ilolla, lainasivat muiden kulttuurien parhaita puolia ja omaksuivat niitä, sen sijaan että olisivat kreikkalaisten tai monien muiden tapaan halveksineet muita kansoja ”barbaarisina”. EU ja NATO ovat Ilveksen ajattelussa Viron demokratian turvasatamia, jotka ankkuroivat virolaista yhteiskuntaa länsimaisiin arvoihin. Hänen mukaansa pienen valtion ainoa turva ja mahdollisuus liittyy sitoviin sääntöihin ja kansainväliseen oikeuteen – integraatio on pienen maan pragmatiaa.

Ilveksen ajattelusta ja puheenvuoroista kumpuaa esiin myös toisaalta syvä epäluottamus Venäjää kohtaan, myös hänen torjuva suhtautumisensa länsieurooppalaisten holhoavaan ja osin jopa rasistiseen suhtautumiseen rautaesiripun takaa vapautuneiden maiden kansalaisiin. Tämä näkyy hänen mukaansa niin yleisissä asenteissa itäeurooppalaisia kohtaan, EU:n virkanimityksissä kuin Viron, tai muiden itäeurooppalaisten maiden henkisenä sysäämisenä periferiaan. Hän vaatiikin, Milan Kunderan hengessä, ”henkisen maantieteen itsemääräämisoikeutta”, sekä siihen liittyen Viron mieltämistä nimenomaan yhtenä pohjoismaana muiden joukossa, sekä läntistä Eurooppaa muistamaan oma tekopyhyytensä ja vaatimuksensa status quon säilyttämisestä kun Neuvostoliitto viimein alkoi murtua.

säkenöivätKatja Kallion uusin romaani Säkenöivät hetket vie lukijan kolmen sukupolven naisten elämään, hiljaisiin ja tunnelmallisiin hetkiin. Tapahtumapaikkana on toisaalta porvariston kylpylöiden, toisaalta vähäosaisten satamatyöläisten ja merimiesten Hanko, aikajänne ensimmäisen maailmansodan ajalta 1930-luvun alkuun. Inga Troberg on tullut kahden tyttärensä Ellyn kanssa kylpylälomalle. Inga ja Elly ovat outoja lintuja parempiosaisten joukossa, ja Inga kantaa mukanaan salaisuutta ja häpeää. Sen hän myös tartuttaa tyttäreensä, jonka haaveet sekä pienen mahdollisuuksien ikkunan laulajan urasta äiti torppaa tylysti.

Sairauteen uupuvan Ingan tytär Elly löytää työläispojan, Theon, jää Hankoon ja selviää sisällissodasta. Elämä on tasaista, kolme tytärtä ja poika syntyvät, mutta Elly löytää itsestään samaa levottomuutta ja katkeruutta kuin äidistään, heistä molempien nuoruuden unelmat ovat ehkäpä samalla tavalla särkyneet elämän laineissa. Kylpylä, jo kauan sitten unohtunut, astuu uudelleen merkityksellisenä ja kaiken muuttavana esiin. Kun samalla tyttäristä keskimmäinen, luonnonvoimainen Beata, kapinoi odotuksia vastaan ja löytää oman kohtalonsa isosiskonsa poikaystävässä, ruotsalaisessa merimiehessä Effessä, löytää Elly itsestään uudelleen oman äitinsä. Ja ”hiljaisessa, kohmeisessa metsässä äidin läimäys kajahtaa kuin laukaus.”

Hidastempoinen romaani on täynnä kauniita tunnelmapaloja, hitaita hetkiä, kuin jonkin toteutumisen, tapahtumisen, odottamista. Sukupolviromaanina ja ajankuvana, sekä sisäisten maailmojen kuvaajana varsin kiinnostava. Pidättyvien, ajalle tyypillisten sukupuoliroolien ja kulissien takana kuohuu alkuvoimaisia, synkkiäkin tunteita.

hautala_saloPari vuotta sitten ilmestynyt Turkka Hautalan Salo marssittaa lukijansa eteen perisuomalaisen kavalkadin pikkukaupungin asukkaita. Paikan tunnistaa Saloksi, mutta periaatteessa se voisi olla mikä tahansa pieni kaupunki jossain päin Suomea. Pienen kaupungin asukkaiden elämät risteävät monin paikoin, vaikka he ovat samalla toisistaan tavoittamattoman kaukana, yhdistävänä tekijänä ainoastaan paikkakunta jonka jokainen kokee omalla tavallaan.

Kirjassa äänen saavat muun muassa kännykkätehtaan johtajan auton kolhaisemaksi joutuva, rastapäinen ja CCCP-paitaan pukeutuva pikkurikollinen Karri, itse johtaja jolla on takataskussaan tieto joka murskaa kaupungin elämän sellaisena kuin se nyt on, nakkikioskia pitävä vanha rouva jonka pelastustoimessa työskentelevä mies haaveilee jo rauhallisista eläkepäivistä, verkossa sankaritarinaansa elävä Tero joka haaveilee ihanalle postitytölle puhumisesta, sekä nuorena poikana kaupunkiin muuttanut, suomalaistunut kurdipoika Nasdar joka törmää maahanmuuttajia koskeviin asenteisiin niin kadulla kuin työelämässä. Nasdarilla, Nasulla, on valmiina jo kaksikymmentä liuskaa kirjaa elämästä Suomessa, otsikolla Väkevä vai mieto?  Kaiken keskellä pikkukaupungin asukkaita tarkkailee paikallisten kylähulluna kohtelema Hattuleidi, vanha rouva joka vaeltaa kaduilla huutaen ja solvaten ohikulkijoita.

Päivän aikana kaupungissa tapahtuu joillekin ihmisille paljon, toisille kovin vähän. Kaikilla on ollut suuria haaveita ja kaupunki on tuntunut jokaiselle vuorollaan kovin pieneltä. ”Kävimme apeina harvasanaisia keskusteluita, halveksuimme kaikkea mikä liikkui eikä pukeutunut mustaan, lainasimme kirjastossa synkkiä ajatuksia mieheltä jonka nimessä oli kaikki konsonantit. Aloimme ymmärtää asioita ja luulimme ettei kukaan muu ollut ennen ymmärtänyt.” Sanomattakin lienee selvää, että moni on joutunut sittemmin tarkistamaan omaa käsitystään omasta ainutlaatuisuudestaan sekä tyytymään pienempään. Ja lopulta niin on ehkä hyvä, sillä pikkukaupungissa pienieleisyys on hyvästä siksi, että kun kulissi kunnolla romahtaa, tulee paikalle enää lääkäri ja poliisi.

Kevään ja kesän kirjasatoa III

heinäluoma

Eräs alkuvuoden keskustelluimmista kotimaan poliittisista elämäkerroista oli Heikki Saaren kirjoittama henkilökuva kansanedustaja, eduskunnan puhemies Eero Heinäluomasta. Saaren teos Eero Heinäluoma – Tasavallan vahva mies piirtää kohteestaan arvostavan ja kohteliaan kuvan valottaen paitsi Heinäluoman henkilökohtaisia taustoja, myös hänen poliittista ajatteluaan ja merkkipaaluja uran varrelta.

Kirjan alkupuolen ansioihin liittyy erityisesti 70-luvun alun mielenkiintoinen kuvaus silloisesta nuorisojärjestöpolitiikasta sekä siitä, miten vahvasti vasta uransa alussa olevat poliittiset toimijat joutuivat tekemisiin neuvostoliittolaisten kansa. Nuorisojärjestöaikoja kuvaavassa osiossa huomattava paino annetaan taistolaisten ja sosialidemokraattien väliselle kamppailulle. Lopulta huomionarvoista kuitenkin on se, miten lyhyestä ajasta lopulta oli kyse. Nuorison vasemmistolaistumisen aalto oli nopea ja raju, mutta laantui lopulta hämmästyttävän nopeasti. 80-luvun alkuun mennessä oikeistopuolueiden valta-asema oli palautunut ja nuoriso voimakasta vauhtia epäpolitisoitumassa, myös järjestöissään.

Mielenkiintoinen sivujuonne tarinassa on muistikuva 80-luvun lopusta, jolloin Kalevi Sorsan ideasta valmisteltiin eurooppalaista vasemmistofoorumia. Sorsa näki jo tuolloin neuvostokommunismin ongelmat ja arvioi eurooppalaisen vasemmiston joutuvan täysin uudenlaiseen asemaan. Sorsan ideassa oli kyse sosialidemokraattien ja kommunistien mielipiteenvaihdosta tilanteessa, jossa totalitaarinen neuvostokommunismi oli ajautumassa lopulliseen haaksirikkoon. Heinäluoma palkattiin valmistelemaan kyseistä, Tampere-talolle ajateltua kokousta. Hänen mukaansa Sorsa haki massiivista kalaa, Euroopan vasemmiston uudenlaista yhdistymistä. Kommunismi romahti kuitenkin vauhdilla, kokouksen idealta putosi pohja eikä sitä järjestetty aiotussa muodossa. Idea oli kuitenkin mitä mielenkiintoisin ja osoitti tuon ajan suomalaisen sosialidemokratian kykyä havainnoida jopa maailmanpoliittisia muutoksia ja etsiä paikkaansa siinä.

Heinäluoman aika SAK:ssa ja sitä kautta eräänä valtakunnan politiikan keskeisimpänä taustavaikuttajana kuvataan tarkasti, tosin paljolti eri instituutioiden välisiin suhteisiin keskittyen. Erityisen paljon huomiota saa lama-ajan porvarihallituksen pääministeri Esko Ahon sekä ammattiyhdistysliikkeen välinen vastakkainasettelu. Paradoksaalista kyllä, 90-luvun alun suora uhka suoristi ay-liikkeen rivejä sekä vakuutti suomalaiset uudelleen sen merkityksellisyydestä yhteiskunnallisena voimana. Kauan roikkunut uudistuminen sai lopulta vauhtia vasta ulkoisesta uhasta. Tätä jatkoi Keskustan esittelemä työreformi, jota ay-liike vastusti voimakkaasti, Heinäluoman toimiessa vastarinnan johtajana. Keskustan voimakas gallupnousu tyrehtyi, SDP selviytyi vuoden 1999 vaaleista suurimpana puolueena ja Keskusta ajautui toiseksi kaudeksi oppositioon.

Se, mitä kirja jättää kaipaamaan, on SDP:n entisen puheenjohtajan analyysi vuoden 2007 vaalitappion syistä. Kirjassa hän tyytyy tarkastelemaan lähinnä SAK:n mainontaa ja sen aikaansaamaa hämmennystä sosialidemokraattien kentässä. Poliittisten syiden ja sosialidemokratian poliittisen ohjelman tai identiteetin pohdinta jää melko pintapuoliseksi. Sen sijaan huomiota saa vaalitappion jälkeinen todellisuus, jota koskevalla analyysilla kirja nousi julkaistuksi tultuaan myös mediaan.

Aikalaisena ja tuolloista tilannetta Erkki Tuomiojan eduskunta-avustajana läheltä seuranneena arvelut puoluehajaannuksen riskistä tuntuvat voimakkaasti liioitelluilta. Omat silminnäkijä- tai kuulohavainnot ajalta eivät rekisteröineet keskustelua käydyn sävyssä jossa olisi keskusteltu uudesta puolueesta. Sen sijaan uudenlaisesta sosialidemokratiasta ja puolueen toiminnan kehittämisestä kyllä – mutta fokus oli vain ja ainoastaan olemassaolevan rakenteen sisällä toimimisesta. Ideana oli tosin sen kehittäminen kansanliike- ja verkostomaisemmassa muodossa jossa ”puoluemonoliitti” avautuisi erityisesti tuolloin hyvällä oraalla olleeseen vasemmistolaiseen kansalaistoimintaan mm. Attacin ympärillä. Tulkintaa siitä, että kysymys ei missään vaiheessa ollut Tuomioja-vetoisesta hajoitusoperaatiosta vahvistanee jo sekin, että hän osallistui puheenjohtajakisaan vuoden 2008 puoluekokouksessa, Urpilainen valittiin eikä kukaan lähtenyt mihinkään.

vesilaitosE.L. Doctorowin Vesilaitos sijoittuu USA:n sisällissodan jälkeiseen New Yorkiin ja sen aikaisiin kiihkeän kasvun ja levottomuuden vuosiin. Kertojana toimii Telegram-lehden lehtimies McIlvaine, joka alkaa selvittää parhaan avustajansa, kiihkeän ja periaatteellisen Martin Pembertonin selittämätöntä katoamista. Martin on paikallisen mahtimiehen, sittemmin edesmenneen Augustus Pembertonin poika jonka isä on tehnyt perinnöttömäksi hänen arvosteltuaan miljonääri-isänsä kyseenalaisia sisällissodan aikaisia vaurastumiskeinoja.

Martin Pembertonin katoamista edeltää hänen kohtaamisensa kiireisellä kadulla hevosomnibussin kanssa. Tältä tapaamiselta Martin palaa kauhistuneena. Kuollut ja haudattu isä ajoi kyseisen omnibussin kyydissä – ilmielävänä.  Häntä etsivä McIlvaine lyöttäytyy yhteen New Yorkin ehkä ainoan korruptoimattoman poliisin, ylikomisario Donnen kanssa, tavoitteenaan selvittää tapaus ja löytää Martin ja selvittää mitä tapahtui Augustus Pembertonille. Tutkimukset vievät heidät Pembertonin puille paljaille jääneen perikunnan ja kotikartanon kautta kadulle hylätyille orpolapsille tarkoitettuun Pienten Vaeltajien Kotiin sekä tohtori Sartoriuksen jäljille.

Doctorowin teos imaisee täysillä mukaansa ja on pahimmillaan/parhaimmillaan piinallisen pelottava. Erityisesti Sartoriuksen hahmosta piirtyy lahjakkaan, työlleen omistautuneen mutta samalla täysin hullun tiedemiehen muotokuva. Lääkärinvala ei sido häntä ihmisten elämän pelastamiseen, vaan niitä voidaan uhrata tieteelle ja edistykselle jotka ovat arvoja itsessään. Mutta toisaalta, kuka milloinkin ja missäkin määrittelee kuka on ”elinkelpoinen” ja tekeekö niitä valintoja vain mielenvikaisuuden rajoilla liikkuva, helpon syyllisen tarjoava  tiedemies.

vieraalla_maallaW.G. Sebaldin Vieraalla maalla sisältää neljä kertomusta juutalaisista maanpakoon joutuneista miehistä jotka ovat kuuluneet tavalla tai toisella nimettömäksi jäävän kertojan elämään; kuka pidempään, kuka vain hetkellisesti. Henry Selwynin, Paul Bereyterin, Ambros Adelwarthin ja Max Aurachin elämäntarinat kerrataan tarkasti, seuranaan valokuvat näiden edustamasta kadonneesta maailmasta.

Maanpakolaismiehet ovat kaikki eläneet erilaiset elämät, mutta heitä yhdistää ulkopuolisuus ja särkyneisyys, omalla tavallaan elämän tarkoituksen menettäminen. Useampi heistä päätyykin lopulta riistämään itseltään hengen. Selwyn, liettuanjuutalainen Englantiin muuttanut rikkaan sveitsittären mies erkaantuu todellisesta maailmasta ja samalla vaimostaan, ja lopulta ampuu itsensä. Saksassa elänyt, juutalaista perimää kantava opettaja Bereyter joutuu natsiaikana syrjään kutsumustyöstään. Tarkoituksettomuuden kokemus purkautuu toivottomuutena, tämä voimattomuutena joka ohjaa Bereyterin junan alle. Ikääntynyt heikkohermoisen herraspojan palvelija Adelwarth kuolee sähköshokkihoitojen heikentämänä mielisairaalassa. Ja niin edelleen. Taiteilja Aurach pelastuu rappeutuvaan Manchesteriin kun taas hänen vanhempansa nielee Hitlerin Saksa.

Kirjan vahvimmaksi teemaksi kohoaa shoahista selvinneiden mutta sen mukana vahingoittuneiden yksilökohtaloiden kuvauksen rinnalle muistaminen, muisto. Muistot vangitsevat ja piinaavat, mutta toisaalta lohduttavat ja vapauttavat, antavat kaikelle merkityksen. Muistojen kautta elämät saavat merkityksensä ja kontekstinsa, myös arvonsa. Kuten kirjan avavan Henry Selwynin osuuden aloittava sitaatti toteaa: ”Säilyttäkää muistot, viimeinen mitä jää.”

Kiinnostavan näyteikkunan kiinalaiseen nykykirjallisuuteen ja sikäläisten suurkaupunkien elämään tarjoaa Liu Dingin, Carol Yinghua Lun sekä Ra Pagen toimittama antologia Shi Cheng – Short Stories from Urban China.  Kirja sisältää eri suurkaupunkeihin sijoittuvia novelleja kiinalaisista kaupunkilaisista, usein nuorehkoista aikuisista etsimässä elämänsä merkityksellisyyttä. Samalla novellit kuvaavat Kiinan kaupunkien nopeaa urbanisaatiota sekä sikäläistä kaupunkikulttuuria.

 Novelleista mielenkiintoisimpia ja vertauskuvallisimpia on Diao Doun Shenyangiin sijoittuva tarina Squatting, jossa intellektuelliseurue kirjelmöi yhteiskunnallisista huolistaan ”korkeimmalle kunnalliselle viranomaiselle”, ilahtuen kovasti merkeistä joista he voivat tulkita huolenaiheensa tulleen luetuksi. Lopulta, rikollisuuden rehottaessa kaupungissa viranomaiset antavat määräyksen, jonka mukaan tiettynä kellonaikana ulkona jalkaisin liikkuminen on tehtävä kyykkykävellen. Aktivistit luonnollisesti vastustavat moista, kunnes korkeimman viranomaisen rikollisuudentorjuntayksikkö, CrackCom, lahjoittaa heille autot.

Toinen mieleen jäävä tarina on Nankingiin sijoittuva, Han Dongin This Moron Is Dead. Yhdelle bussipysäkille sijoittuva tarina kuvaa tyttöystäväänsä odottavan miehen tilanteen jossa saman pysäkin viereen kuollut koditon mies ei herätä juuri minkäänlaista kiinnostusta ympäristössään. Ihmiset kulkevat ympäriinsä, odottavat linja-autoa, katsovat kyllä ruumista mutta välttävät tuijottamasta. Pienet huomaavaisuuden eleet kuten pahvin nostaminen miehen kasvojen peitoksi aiheuttavat lähinnä tahatonta tragikomiikkaa, kun kuolleen miehen kasvojen tarkastelusta tulee pahankuristen pikkupoikien leikkiä. Väistämättä mieleen hiipii viimevuotinen tositapaus Kiinasta, jossa auton tönäisemäksi joutunut lapsi joutui turhaan odottamaan ohikävelijöiden apua.

oppituleeidästäRäävitöntä (”ilo”)tulitusta tarjoaa puolestaan Stewart Homen pääasiassa mitä mielikuvituksellisimpiin poliittisiin ääriliikkeisiin ja oraaliseksiin keskittyvä Oppi tulee idästä. Lontooseen sijoittuvassa romaanissa mittelevät katujen vallasta niin Adolf Hitlerin kirkko, Spartakistinen Työväenpuolue, Luokkaoikeus, valkoista ylivaltaa ajava Kristuksen Valkoinen Siemen kuin äärifeministinen, ali-ihmisinä pitämiään miehiä surmaava Valerie Solanasin kirkko. Kaikki taistelevat rajulla väkivallalla toisiaan -ja poliisia- vastaan, panoksenaan poliittis-filosofinen valta – tai oikeammin henkilökohtainen nautinto ja hyöty.

Minkäänlaista uhkaa järjestäytyneelle yhteiskunnalle, jos sellaisesta voidaan Homen dystopiassa enää puhua, eivät kaduilla riehuvat ja nopeasti puolta anarkokommunismista fasismiin vaihtavat ryhmät lopulta aiheuta, ellei sitten surmatöitä ja niiden yhteydessä tapahtuvaa collateral damagea lasketa. Kirjan loppua kohden satunnaiset pahoinpitelyt ja lentolehtispainojen hajottamiset kuitenkin antavat tilaa synkille joukkomurhille, joiden kohteeksi joutuvat milloin eri aktivistiryhmät joko toistensa tai poliisin taholta, milloin taloudellisen eliitin edustajat jotka saavat kohdata ”proletariaatin vihan”.

Homen slapstick-splatter -tyyli lienee tämän anarkismi-vasemmistolaisen skinheadin tapa hyökätä kirjallisuuden perinteisiä konventioita vastaan. Mikään romaanin henkilöistä tai tilanteista ei ole kuvattavissa ”normaaliksi”. Lukukokemuksen jälkeen olo on lähinnä hämmentynyt, hieman pahoinvoiva ja sekainen. Erikoinen trippi, jolta palaa hieman enemmän terapian tarpeessa olevana kuin matkalle lähtiessä.

Kevään ja kesän kirjasatoa II

Juha Seppälän Mr. Smith on hämmentävä romaani. Toisaalla on ennen Venäjän vallankumousta elävä Herr Schmidt, kauppamies jolle Karjalan Kannas on villi rajamaa joka ei nuku ja jossa Pietarin nouseva porvarisluokka juhlii ja kuluttaa. Kaikki on kaupan ja kaikki käy kaupaksi koska ”ryssä syö kaiken, räkäkiisketkin”. Hänen pojanpoikansa, tässä ajassa elävä Mr Smith, taas ratkaisee työkseen ongelmia. Hän jäljittää isoisänsä Schmidtin käsikirjoitusta, romaaninalkua jonka WSOY on hylännyt. Hän odottaa, että isoisän kadonneen romaanin löytäminen kertoisi hänelle niin isoisästä kuin itsestäänkin.

Romaani hyppii yli aikakausien ja ihmisten, mutta kapitalismin ja rahan teema säilyy muuttumattomana. Todelliset muutosvoimat ovat raha ja markkinat, jotka hallitsevat kaikkea ja joiden rinnalla yksittäisten ihmisten yritykset ja erehdykset ovat merkityksettömiä, kuten myös valtioiden tai kulttuurin. Kaikki kääntyy lopulta rahaan ja sen tekemiseen – ja parasta bisnestä voi olla ihmisten ja heidän elämäntyönsä tuhoutuminen. Smith opettaa kirjoittamisen kykynsä menettänyttä kirjailija Erkka Torroa:

”Raha ei petä. Se on suvereeni, itsenäinen, riippumaton. Sillä ei ole isänmaata, uskollisuusvelvoitetta eikä yhteiskuntavastuuta. Siksi siihen voi luottaa. Se ei lupaa mitään. Se ei etsi kotia eikä aatetta. Se ei tarvitse ketään. Se on arvokas minulle. Se on arvokas sinulle. Se on arvokas meistä riippumatta, kukaan ei pääse siltä karkuun. Se on kaikkialla kuin ilma, mittaa ja arvottaa kaiken. Se riisuu kaikelta muuhun suhteutumattomuuden, mutta on itse suhteutumaton. Se on puhdas, viaton, täydellinen, se on mitä tahansa koska sillä saa mitä tahansa. Koska se on absoluuttinen väline, se on absoluuttinen päämäärä. Kaikki elävät vain hankkiakseen rahaa… Kirjoita rahasta.”

Edes Seppälän karussa maailmassa kaikkivaltiaan valta ei ulotu kaikkialle. Vaikka Mr Smithinkin tavoitteet ja toiveet raukeavat tyhjiin ja tuhkaan, kohtaavat kaksi maailman kolhimaa täydellisessä rakkaudessa, vaikka vain hetken.

Riku Korhosen uutuusteos Nuku lähelläni on eurooppalaiseen finanssikeskukseen, käytännössä Frankfurtiin, sijoittuva rakkaustarina. Suuressa pankissa korkeassa asemassa työskennellyt suomalainen Tuomas on löytynyt pankkinsa parkkihallista kuolleena. Hänen nuorempi velipuolensa, virkaheitto ja päämäärätön humanisti Teemu lähtee selvittämään Tuomaan kohtaloa sekä hoitamaan veljensä tuhkausta. Samalla hän käy läpi oman elämänsä suuntaa tai pikemminkin sen puutetta. Paikan päällä Teemulle selviää, että veljellä on ollut erikoinen kaksoiselämä toisaalta finanssikapitalismin työmyyränä, toisaalta iltaisin ja öisin sen kriitikkona. Hän myös tapaa Tuomaan lyhytaikaisen naisystävän Ninan jonka kanssa aloittaa suhteen joka pakottaa molemmat arvioimaan itseään ja menneisyyttään uudelleen.

Korhosen henkilöhahmot ovat aina monitahoisia ja mielenkiintoisia ja hänen käyttämänsä kieli runsasta ja kaunista. Kirjan juonta, tai juonia, ei pyritäkään viemään loogisiin tai perusteltuihin loppuihinsa, vaan ne jäävät usein ilmaan ja keskeneräisiksi, jopa pinnallisiksi. Erityisesti tämä koskee edesmennyttä Tuomasta ja hänen ajatuksiaan. Erikoista kuitenkin on, ettei se oikeastaan häiritse. Mikään ei tule valmiiksi, koska mikään ei voi tulla valmiiksi ja tietomme muiden ihmisten motiiveista, unista, toiveista ja rikkonaisuuksista on aina väistämättä pinnallista. Ja lopulta jäljelle jää toivo, jonka löytäminen on ehkä sittenkin kaikkein tärkeintä ja merkityksellisintä.

Kaunokirjallisuuden osalta eräisiin parhaista viime vuosien lukuelämyksistä nousee Jhumpa Lahirin novellikokoelma Unaccustomed Earth, joka on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Tuore maa. Kyseessä on novellikokoelma, joka kuvaa ensimmäisen ja toisen bengalilaisen siirtolaissukupolven elämää, kohtaloita, tunteita ja odotuksia uudessa kotimaassaan USAssa. Kokoelman avaa Nathaniel Hawthornen sitaatti, jonka teema kulkee läpi novellien, ei tosin välttämättä samaa johtopäätöstä tukien:

”Human nature will not flourish, any more than a potato, if it be planted and replanted, for too long a series of generations, in the same worn-out soil. My children have had other birthplaces, and, so far as their fortunes may be within my control, shall strike their roots into unaccustomed earth.” 

Novellien valossa voisi kuitenkin pikemminkin nähdä miten ihmisten koti onkin ehkä lopulta siellä missä voit olla oma itsesi. Eikä sillä ole välttämättä tekemistä maantieteellisen sijainnin kanssa. Ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajista tulee amerikkalaisempia kuin omista USA:ssa kasvaneista jälkeläisistään. Vanheneva isä näkee Amerikassa syntyneen, korkeakoulut käyneen tyttärensä tekevän intialaisen äitinsä valinnat ja uhrautuvan miehensä uran eteen. Ja niin edelleen.

Lahirin kieli on äärimmäisen kaunista ja novellit monessa kohtaa lyhyydestään huolimatta hämmästyttävän syviä. Ehkä syy piilee aiheiden näennäisessä rauhallisuudessa ja pienuudessa. Novelleissa kuvataan muun muassa perheensä eteen uhrautuneen siirtolaisäidin piilotetusta ihastuksesta aviomiehensä veljeen, intialais-amerikkalaisen pariskunnan matkaa miehen collegeaikaisen ihastuksen häihin sekä nuoren naisen, Sudhan, vihaista, syyllisyydentäyteistä ja epätoivoista yritystä pelastaa alkoholismiin ajautunutta veljeään.

Kokoelman toinen puolikas koostuu kolmesta toisiinsa liittyvästä novellista, jossa seurataan pojan ja tytön, myöhemmin naisen ja miehen, Heman ja Kaushikin kohtaamisia lapsuuden kautta lyhyeen mutta intensiiviseen rakkaustarinaan vuosia myöhemmin. Mutta niinkuin kohtalo voi tuoda ihmiset vuosien jälkeen yhteen, voi se myös erottaa heidät lopullisesti ja kaikki voi olla lopulta hyvin pienestä kiinni.

Asko Sahlbergin koskettava ja ahdistava romaani Höyhen kertoo kehitysvammaisen Villen tarinan hänen omasta näkökulmastaan. Villen ilot ja onnen hetket ovat pieniä ja yksinkertaisia, toisten ihmisten häntä kohtaan suuntaama julmuus puolestaan näiden pienten ilojen epäämistä. Ilojen epääminen on keino rangaista ”huonosti käyttäytyvää” vammaista, jonka päälle ”seinät kaatuvat”, ”ovet iskevät päähän” ja joka ei pelästyessään saa sanotuksi ymmärrettävää sanaa. Ville on puolustuskyvytön ja toisten armoilla. Ja armoa jaetaan epätasaisesti: hoitajalta voi saada toisenkin suihkun, samana iltana mieshoitaja työntää Villen päätä kohti wc-pöntön viereen osunutta ulostetta: ”Syö se.”

Ville on ympäristölleen kolmas persoona, ”se”, jolle puhutaan suoraan vain kun häntä uhkaillaan rangaistuksilla tai houkutellaan palkinnoilla. Tai kun äiti yrittää itsemurhaa ”pilatun elämänsä” vuoksi yhteisellä etelänmatkalla. ”Haista paska, äiti sanoi. Vitun epäsikiö. Sut mun pitäis.” Villen ainoa ystävä on sisko, johon liittyvät muistot ja tuntemukset ovat Villen elämän valot. Niissä hän viipyy, nauraa ja tuntee lämpöä. Mutta niissä jos jossain on myös kirjaimellisesti verenkarvas sävy. Ja höyhen, se on Villen menetetyn vapauden symboli joka myös vapauttaa hänet lopullisesti.

Kevään ja kesän kirjasatoa I

austerityBrownin yliopiston poliittisen taloustieteen professori Mark Blyth on kirjoittanut poleemisen mutta mielenkiintoisen katsauksen erityisesti euroalueen austerity-politiikkaan. Uutuusteoksessaan Austerity – the history of a dangerous idea hän myös läpikäy tiheällä kammalla harjoitetun leikkaus- ja vyönkiristyspolitiikan tuloksia eurooppalaisissa yhteiskunnissa viime vuosina.

Blythin keskeisin pointti on siinä, että austerity-politiikan taustalla on aina ollut, ja jälleen on, pankkien pelastaminen joka tehdään valtioiden eli käytännössä veronmaksajien varoilla. Erityisesti euroalueella kyse on hänen mukaansa ylisuureksi kasvaneen pankkisektorin ajautuminen systeemiseen kriisiin. Kun pankeista on tullut liian suuria sen paremmin kaatumaan kuin pelastettaviksikaan, valtioiden taseisiin on luotava tilaa jotta ne voivat toimia koko finanssijärjestelmän vakuuttajina. Ja tilaahan tehdään – leikkauksilla. Jotta tämä onnistutaan esittämään julkisuudessa uskottavasti, on leikkauslinjan poliittisten kannattajien käännettävä velkaongelman syy valtion viaksi sekä esitettävä argumenttinsa moraalisina.

Blyth käy kirjassaan läpi austerity-ideologian filosofisia ja tutkimuksellisia taustoja, jotka hän havaitsee hyvin kevyiksi mutta poliittisesti erittäin vaikutusvaltaisiksi. Ne pohjaavat markkinaliberalismiin ja valtioepäilyyn, mutta liberalismin suuret klassikot eivät oikeastaan milloinkaan pitäneet julkista velkaa sellaisena ongelmana kuin millaisena austerity-politiikkaa ajavat tahot sen nykyisin esittävät. Sen sijaan ikiaikainen liberaalien filosofien valtiotrauma, joka Blythin mukaan tiivistyy muotoon: ”can’t live with it, cant’t live without it, don’t want to pay for it” näkyy myös nykypolitiikan taustalla. Adam Smithistä tai David Humesta nykypolitiikka ei kuitenkaan juurikaan saa tukea. Selkeimmin austerityn filosofinen tausta hahmottuu taloustieteiden itävaltalaisen koulukunnan ajattelussa sekä sellaisessa kapitalismin luovan tuhon (Schumpeter) ajatuksessa jossa lama on jopa toivottava ja vapauttava tosiasia.

Erityisen huomion kirjassa saa  Saksa, joka on Blythin tulkinnassa kansallisessa politiikassaan ajanut kaikkein selkeimmin austerity-linjaa Euroopassa. Hän näkee saksalaisen ordoliberalismin  perinnön eräänä keskeisenä vaikuttavana tieteellis-poliittisena voimana joka selittää valittua linjaa eurokriisin hoidossa. Saksalainen talouspolitiikka on pitkään perustunut säästämisasteen nostamiselle sekä vähäiselle kulutukselle. Tätä tukemaan on luotu erityisen itsenäinen keskuspankki, Bundesbank. Sitovilla ja yksityiskohtaisilla säännöillä on tässä ajattelussa korostunut rooli. Nyt tätä, kotimaassa toiminutta linjaa, on viety Saksan voiman kasvun myötä eurooppalaiselle tasolle mutta huonoin tuloksin.

Nykytilanteen kannalta oleellista on hänen mukaansa ensinnäkin myöntää ettei austerity toimi. Kriisimaissa on tehty leikkauksia julkisen velan kuriin saamiseksi. Mutta Kreikan ja muiden kriisimaiden kasvun sakattua ja BKT:n romahdettua velan osuus on päinvastoin kasvanut rajusti. Kaikki eivät voi leikata itseään kohti kasvua, eivätkä kaikki voi vähentää ulkoista velkaantumistaan samaan aikaan – siksi Euroopan nykyresepti on hänen mielestään toimimaton.

Syytettyjen listalla on myös nykymuotoinen eurovaluutta. Blythin mukaan euroalue ei muodosta optimaalista valuutta-aluetta sisäisten epätasapainojensa vuoksi. Käytännössä Saksan alhaiset korot tulivat EKP:n ja euron mukana myös periferiatalouksiin. Tämä synnytti vaarallisia kuplia, joita kansallisen valuuttansa menettäneet valtiot eivät enää kyenneet itse säätelemään ja joka räjähti lopulta käsiin – veronmaksajien maksettavaksi.

Blyth myös osoittaa että puhe paisuneista julkisista sektoreista ja veloista ei ennen kriisin puhkeamista edes pitänyt erityisesti paikkaansa. Kyse on koko ajan ollut yksityisen sektorin ja erityisesti pankkien ongelmista, jotka on sittemmin kaadettu valtioiden syliin. Leikkauspolitiikan historia ei tarjoa käytännössä lainkaan esimerkkejä nopeaan kasvuun palaamisesta ja erityisesti 1900-luvun alun ja 193o-luvun esimerkit tarjoavat suorastaan kylmääviä vertailukohtia EU:n ja Etelä-Euroopan tilanteisiin tänä päivänä. Myöskään viime vuosina onnistumisena esitelty Latvia on käytännössä köyhtynyt, kärsii korkeasta työttömyydestä ja on menettänyt valtavan osan väestöään maastamuuton seurauksena.

Blyth katsoo, ettei erityisesti euroalue kykene toipumaan nykyongelmistaan ilman talouspoliittista ja -teoreettista suunnanmuutosta sekä paluuta Keynesin keskeisiin teeseihin. Oleellista on myös kysynnän luonti sekä tasapaino valuutta-alueen sisällä.  Hän myös kehottaa erityisesti oppimaan Islannin mallista pankkikriisinsä hoidossa sekä kiinnittämään erityistä huomiota parhaiten ansaitsevien nykyistä kireämpään verotukseen valtioiden kassojen täyttämisessä. Blythin mukaan pankkien pelastaminen kaikissa tilanteissa on politiikkana vaarallinen ja virheellinen, sijoittajien tulisi antaa kärsiä liiallisen riskinoton seuraukset, koska vain tätä kieltä markkinat ymmärtävät.

Risto Uimonen on kirjoittanut  mielenkiintoisen elämäkerran Metalliliiton legendaarisesta puheenjohtajasta sekä laaja-alaisesta yhteiskunnallisesta vaikuttajasta, ministeri Per-Erik Lundhista. Rautakoura – Per-Erik Lundh kertoo vaatimattomista oloista nousseen suomenruotsalaisen porvoolaispojan matkan kansakunnan kaapin päälle sekä yhdeksi merkittävimmistä ay-vaikuttajista Suomen historiassa.

Talvisodan alla syntynyt yksinhuoltajaperheen poika joutui jättämään oppikoulut väliin ja pestautumaan jo nuorena paikalliselle tehtaalle sorvariksi. 16-vuotiaana hänen kykynsä huomattiin luottamusmiesten keskuudessa ja hän sai tärkeän tehtävän, Metalliliiton paikallisen ammattiosaston jäsenmaksujen kerääjän luottamustoimen. Tässä tehtävässä hän kiersi työpaikkoja ja jopa työläisten koteja ovelta ovelle. Samaan aikaan hän alkoi jo aktivoitua poliittisesti. Kun SDP hajosi kahtia, vähän päälle parikymppinen Lundh oli mukana pitämässä porvoolaisia metallimiehiä sosialidemokraattien rivissä sekä tuomassa heitä mukanaan Metallista irtautuneeseen Teräsliittoon.

SDP:n jäsenyys ja Teräsliittoon siirtyminen toivat aikanaan mukanaan myös uranvaihdoksen, kun sorvari siirtyi 60-luvun puolessavälissä ammattiliittonsa tehtäviin. Kun puolueen ja SAK-laisen ammattiyhdistysliikkeen hajaannus päättyi, hän siirtyi yhdistyneen Metalliliiton keskustoimistolle, poliittisesti erittäin vaikeisiin olosuhteisiin jota leimasi kommunistien ja sosialidemokraattien välinen valtataistelu. Rauhallinen ja pohdiskeleva mies voitti kuitenkin pikku hiljaa puolelleen eri toimijoiden luottamuksen.

Merkittävä askel Lundhin uralla tapahtui, kun hän siirtyi vuonna 1977 Metalliliitosta SAK:n palvelukseen miljoonajäsenisen keskusjärjestön sihteeriksi. Elettiin SAK-laisen ay-liikkeen kultakautta – joka tosin tarkoitti myös kovia sisäisiä vääntöjä. SAK:ssa ns. kaksoismiehitys oli vielä voimissaan ja sosialidemokraateilla ja kommunisteilla oli kullakin omat toimitsijansa ja jopa tekninen henkilökuntansa. SAK-vuosiin sijoittui myös Suomen talouden hidastuminen ja ay-johtajien totuttaminen uudenlaiseen aikaan jolloin etujen vaatiminen ja saaminen osoittautui aiempaa vaikeammaksi.

Monelle oli ollut jo pitkään selvää, että Lundh oli kasvamassa korkoa SAK:ssa. Vuonna 1984 hänet valittiin Metalliliiton puheenjohtajaksi. Samana vuonna hänet valittiin myös SDP:n puoluehallitukseen. SDP:n ollessa tuolloin edelleen Suomen kiistaton valtapuolue, oli Lundhista tullut, SAK:n puheenjohtajan ohella, käytännössä maan vaikutusvaltaisin työmarkkinajohtaja.

90-luvun alku ja Esko Ahon porvarihallitus saavat kirjassa merkittävän osuuden. Kirjasta piirtyy kuva kovakorvaisesta nuoresta porvarijohtajasta, joka ei suostunut kuuntelemaan teollisuusmiesten, sekä Lundhin, varoituksia liian vahvan markan ongelmista ja pyrki syrjäyttämään kolmikantaisen tavan valmistella talouspolitiikkaa. Lundh kuului työmarkkinajohtajiin, jotka vetosivat devalvaation puolesta ennen ecu-kytkentää. Aho ei myöskään ymmärtänyt työmarkkinapolitiikan dynamiikkaa, jonka vuoksi hän ajautui törmäyskurssille erityisesti teollisuuden ammattiliittojen kanssa. Lopulta Lundhin jatkuvasti vaatima linja, devalvaatio ilman palkkojen leikkausta nollakorotuksilla toteutui, mutta valitettavasti liian myöhään ja pakon edessä, ei hallitusti.

Uimosen kirjasta piirtyy kuva äärimmäisen sitoutuneesta ay-miehestä, maltillisesta sosialidemokraatista joka muistutti monella tapaa SAK:n entistä puheenjohtajaa, ja seuraajaansa SAK:n sihteerinä, Lauri Ihalaista. Lundh ei juonut eikä rellestänyt, ei pitänyt palopuheita vaan uskoi rauhalliseen neuvotteluun. Hän kuului tupojen ja kolmikannan tukimiehiin, mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Tästä hyväksi esimerkiksi käy ns. Sorsan yhteiskuntasopimuksen kaataminen vuonna 1991. Hän ei myöskään kaihtanut oman puolueensa haastamista jos katsoi sen olevan liittonsa jäsenten edun mukaista. Tästä esimerkiksi käy Lipposen I hallituksen ajautuminen hankauksiin ay-liikkeen kanssa työttömyysturvan leikkauksista. Lundh otti aktiivisen roolin myös Metallin ja Teknologiateollisuuden neuvottelu- ja sopimuskäytäntöjen uudistamisessa joustavampaan suuntaan sekä oli aktiivinen yleisyhteiskunnallinen keskustelija. Hän oli myös ensimmäisiä työmarkkinajohtajia, jotka ottivat suoraan myönteistä kantaa EU- ja EMU-jäsenyyksiin. Hyvällä omallatunnolla häntä voisi kutsua valtiomieheksi joka toimi ay-liikkeessä.

Kirja on myös erinomainen johdatus Metalliliiton sisäiseen poliittiseen todellisuuteen ja valtapeleihin jotka ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen koko SAK-laiseen ammattiyhdistysliikkeeseen vaikka meno onkin monessa suhteessa muuttunut. Myös SDP:n ja SAK-laisen ay-liikkeen johtajien yhteyksiä ja tapoja toimia valotetaan mielenkiintoisesti.

Vuoden keskustelluimpiin suomalaisiin tietokirjoihin on kuulunut Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen kirjoittama teos Konsulttidemokratia – miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton. Kuusela ja Ylönen käyvät vakuuttavasti läpi kehitystä, jossa erityisesti valtion tuottavuusohjelman myötä Suomen hallinnon asiantuntemus ja valmisteluvalta on siirtynyt virkavastuulla työtään tekeviltä virkamiehiltä yhä korostuneemmin yksityisten yritysten palveluksessa toimiville konsulteille. Lopputuloksena on heidän mukaansa ollut kustannusten kasvu, valmistelun tason heikentyminen sekä valtion suorituskyvyn yleinen heikentyminen.

Konsulttidemokratia on harvinaisen tärkeä kirja. Se osoittaa erittäin konkreettisin esimerkein ja laajoin haastatteluin valtionhallinnon tilan sekä sen työntekoedellytyksien rapautumisen/rapauttamisen. Tätä työtä on tehty pohjaten ns. uuden julkisjohtamisen oppeihin ja sitä on edistänyt Suomessa erityisesti Sitra. Kehitys on ollut läheisesti sidoksissa ns. avainhenkilöiden palkitsemisen sekä innovaatioiden korostamiseen sekä oletukseen yksityisen sektorin organisaatiomallien ylivoimaisuudesta myös julkisten tehtävien hoidossa. Uudistuksia myydään asiakaslähtöisinä ja ketteryyttä edistävinä, mutta hyvin usein ne itse asiassa keskittävät valtaa ja syrjäyttävät laajempia yhteistyörakenteita.

Kirja marssittaa esiin lukuisia konkreettisia esimerkkejä konsulttien käytön lisääntymisestä sekä sen hinnasta jonka veronmaksajat kärsivät niin huonoina tuloksina kuin kalliina hintoina. Valtio on surutta myynyt ulos omaa osaamistaan ja ostaa sitä yksityiseltä sektorilta kalliilla takaisin. Erityisen leimallista tämä on ollut IT-sektorilla, jossa toimitaan erikoisessa pienen markkinan oligopolissa ja jossa valtion tietohallintomenot ovat kasvaneet kymmenessä vuodessa lähes kaksinkertaisiksi samalla kun ostopalveluiden määrä on kohonnut  reilusti yli puoleen. Ja niin edelleen.

Esimerkit auttavat konkreettisesti ymmärtämään miten tuottavuusohjelman tavoitteita valtion henkilöstövähennysten suhteen on käytännössä pyritty ostamaan sama työ yksityiseltä sektorilta usein kovemmalla hinnalla sekä siten, ettei kertynyt osaaminen jää omaan organisaatioon. Pienen maan markkinoilla koko valtiokonserni saattaa tulla riippuvaiseksi yhdestä konsultista – joka osaa laskutuksen. Konsulteilla ei ole vastuuta sen paremmin kansalaisille kuin valtioasiakkaalleenkaan – heidän ainoa velvollisuutensa on tuottaa yritykselleen voittoa ja varmistaa jatkodiili.

Liikesalaisuuksien mukaantulo erilaisten julkisten hankintojen ja palveluiden tuottamisen muotoihin uhkaa monella tapaa kansalaisten ja jopa päätöksentekijöiden oikeutta riittävään tietoon. Tämä lisää riskiä korruptioon ja tekee aidosti toimivan kilpailun varmistamisesta vaikeaa tai jopa mahdotonta. Sopimuksia julistetaan salaisiksi kevyin perustein ja julkisuuslakia voidaan näin kiertää.

Erityisen ongelmallista on kuitenkin valtion ”tyhmeneminen”. Kun julkisen sektorin tehtäväksi alkaa kutistua palveluiden ostaminen, ei omaa osaamista itse substanssiin kerry. Tätä kautta tehtävien palauttaminenkin tulee jatkuvasti vaikeammaksi. Myös kustannukset kasvavat koska oman väen väheneminen ei kerro tehtävien vähentymisestä. Tätä kautta aina vain suurempi osa valtion tehtävistä on resurssipulan vuoksi pakko ostaa ulkoa. Huomionarvoista onkin, että porvarihallituksen kaudella mm. Ulkoministeriön ulkoa ostettujen palveluiden arvo nousi alle 15 miljoonasta eurosta (2007) yli 40 miljoonaan euroon (2011).

Ylönen ja Kuusela tarjoavat ratkaisuksi siirtymistä ”pelkurivaltiosta” rohkeaan valtioon. Demokratia vaatii hitautensa ja kitkansa, jotta päätökset voivat olla tehdyt aidosti kaikkia kuunnellen. Paras substanssiosaaminen sekä ydinprosessit on oleellista pitää omassa organisaatiossa ja siten resurssoida nyt yksityisille, usein ulkomaalaisessa omistuksessa oleville konsulttitaloille kulkeutuvat veroeurot korostuneesti oman organisaation vahvistamiseen ja kehittämiseen. Edustuksellisuuden vahvistaminen valmistelussa, ehdoton asiakirjajulkisuus sekä komitealaitoksen arvonpalautus olisivat keskeisiä demokratian varmistajia. Myös julkisen sektorin työllisyysosuuden alentaminen ideologisena tavoitteena on kyseenalaistettava ja varmistettava aidon kilpailun olemassaolo niiden toimintojen osalta joita aiotaan kilpailuttaa ja ulkoistaa.

Tuoreisiin ja tärkeisiin tietokirjoihin lukeutuu myös tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2011 saaneen toimittaja-kirjailija Hanna Nikkasen teos Verkko ja vapaus. Siitä on tullut jopa julkaisuajankohtaansa päivänpolttavampi kun NSA-urkintaskandaali on Edward Snowdenin tekemien paljastusten vuoksi noussut koko laajuudessaan yleiseen tietoisuuteen.

Nikkanen esittelee kirjassaan ensin internetin ”lupauksia”, sitä miten internet on viime vuosina vapauttanut tiedonvälitystä ja tukenut demokratiakehitystä. Tietovuotojen mahdollistuminen, jonka pioneerina toimi WikiLeaks, mahdollistaa uudenlaisen avoimuuden ja läpinäkyvyyden. Avoimuus koskee entistä enemmän myös yksityiselämää. Verkon yhteisöpalveluiden mukana on tapahtumassa kulttuurinmuutos jossa oma elämä muuttuu yhä enemmän puolijulkiseksi. Teknologian kehitys ja julkaisemisen helppous pakottavat sortohallinnot miettimään keinojaan: väkivallasta jää nykyisin aina ja nopeasti kiinni. Avoimen lähdekoodin ohjelmistot tarjoavat valtaisia mahdollisuuksia kehittyville maille. Ja niin edelleen.

Mutta teknologialla on myös varjopuolensa. Kuten NSA-casesta on opittu, kansalaisista voidaan kerätä entistä enemmän ja yksityiskohtaisempaa tietoa. Yksityiseen käyttöön tarkoitettuja viestejä voidaan lukea, tallentaa ja käyttää lähettäjiään tai vastaanottajiaan vastaan. Internetiin pääsyä tai siellä tehtävää toimintaa voidaan rajoittaa tai säädellä. Myös kansalaisten seuraaminen on mahdollistunut aivan uudella tavalla. On selvää, mitä riskejä tämä voi tarkoittaa diktatuureissa toimiville poliittisille aktivisteille – tai länsimaidenkin toisinajattelijoille. Merkittävät teknologiayritykset näkevät tässä kaikessa lähinnä valtaisat kasvavat markkinat – eivätkä ihmisoikeudet vaikuta merkitsevän myöskään niistä mielellään puhuville hallituksille liikoja.

Valvonnan yksityistyminen tuo mukanaan myös kysymyksen siitä kuka laatii säännöt? Lainsäätäjä ja sitä kautta välillisesti demokraattinen järjestelmä vaiko yksityinen yritys? Julkista puhetta käytetään yhä enemmän yksityisten omistamissa palveluissa. Ja niissä ihmiset eivät ole kansalaisia vaan asiakkaita. Globaalien internetpalveluyhtiöiden säätely kansallisista lähtökohdista on vaikeaa, jopa toivotonta.

Teknologia sisältää kuitenkin lopulta enemmän lupauksia kuin uhkia. Nikkasen kirjan kolmas osuus käsittelee sitä miten ongelmia voitaisiin vähentää ja mahdollisuuksia korostaa. Ensinnäkin uudet tiedonvälityksen muodot voivat merkittävällä tavalla lisätä yhteiskunnallisesti merkityksellisten uutisten laatua ja määrää. Julkisuuden perinteisten portinvartijoiden merkitys vähenee ja siten tiedonvälityksen kenttä voi demokratisoitua. Poliittinen demokratia voi uudistua teknologian kautta, mielenkiintoinen esimerkki koskee Islantia, jossa talousromahduksen jälkeen uusittiin perustuslakia täysin läpinäkyvästi ja koko kansa osallistaen ja jossa tietosuojaan ja teknologiaan liittyvät kysymykset on otettu lainsäädännöllisesti huomattavan edistyksellisesti haltuun.

Keväthankikirjoja

Susan Abulhawan teos Jeninin aamut avaa kipeän ja lohduttoman näköalan mailtaan häädettyjen palestiinalaisten elämään -ja usein liian aikaiseen ja turhaan kuolemaan. Kirja seuraa erään palestiinalaissuvun tarinaa aina sodanjälkeisestä Ein Hodin kylästä, joka jää syntyvän Israelin jyrän alle ja jonka asukkaat karkoitetaan. Sittemmin suvun jälkeläiset hajaantuvat maailman tuuliin, pääosin kuitenkin Jeninin pakolaisleirille, jossa väliaikainen maanpakolaisuus muuttuu pikku hiljaa pysyväksi olotilaksi.

Hieman laiskasti käynnistyvä teos muuttuu sivu sivulta intensiivisemmäksi kun sodan ja maanpakolaisuuden kauhut kertautuvat. Loppua kohti palaa kurkussa on vaikea välttää, kun kirjailija kuvailee hahmojensa kautta vuoden 1982 Sabran ja Satilan pakolaisleirien verilöylyjä ja Libanonissa käytyä sotaa, jossa päähenkilön, Amerikkaan emigroituneen Amalin lääkärimies saa surmansa päivää ennen kun hän olisi matkustanut vaimonsa ja vielä syntymättömän lapsensa luo.

”Yhteiset unelmamme kiersivät tätä uutta todellisuutta. Lapset joita saisimme, paikat joissa kävisimme, koti jonka rakentaisimme, naurut jotka nauraisimme, elämä jonka eläisimme, rakkaus… kaikki tanssi piirissä sen todellisuuden ympärillä, että Majid oli kuollut. Tapettu. Unelmat tuhkana.”

Vihasta syntyy vain vihaa, minkä kokevat sittemmin myös juutalaiset ja amerikkalaiset. Kunnes koston kierre palaa heikoimpiin ja köyhimpiin. Lopulta kummallakin puolella on vain uhreja ja tuhottuja elämiä, sekä murskautuvia perheitä kun kauan varjellut salaisuudet alkavat paljastua. Toivoakin on, Amalin USA:ssa isättömänä kasvanut tytär Sara haluaa palata Palestiinaan. Paluun hinta on kuitenkin kova.

”Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu kun näköpiiriin tulee vene, ei voi mitenkään ajatella ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.” Tällä, omasta mielestäni suomalaisen kaunokirjallisuuden kauneimpiin aloituksiin kuuluvalla virkkeellä alkaa viime vuoden Finlandia-voittajan Ulla-Lena Lundbergin koskettava romaani Jää. 

Romaanin tapahtumat sijoittuvat pieneen saaristoyhdyskuntaan sodanjälkeisessä Suomessa. Luotojen seurakuntaan muuttaa nuori  uusi pappi pienine perheineen. Uuden pastorin tutustumista uuteen laumaansa sävyttää molemminpuolinen etsintä, uuden löytäminen ja siitä iloitseminen.  Yhteisö elää karun ja ankaran luonnon mukana, johon myös papin perhe kasvaa kiinni. Mutta kun pastori puhuu tunteista ja pohtii teologiaa, on pastorska hänen vastakohtansa, arjen ankara ihminen joka pitää lapsen kurissa ja lehmän rehussa. Mutta ehkäpä juuri siksi hän edustaa turvaa ja jatkuvuutta.

Nuori pastori on onnellinen, löytää paikkansa ja perhe kasvaa. Kunnes yhtäkkiä, täysin äkkiarvaamatta ja turhaan, kaikki voi olla poispyyhitty ja rakkaat lähimmäiset jätettävä ikuisiksi ajoiksi. Kaiken hetkittäisyys pyyhkäisee lukijan yli ja saa pohtimaan sitä, miten tämän elämänsä, pienen välähdyksen hetken, haluaa lopulta käyttää.

Matti Salminen on laatinut mielenkiintoisen elämäkerran eräästä Suomen poliittisen historian mielenkiintoisimmista ajattelijoista ja poliitikoista, Yrjö Kallisesta. Yrjö Kallisen elämä ja totuus -teos maalaa kuvan ainutlaatuisesta ajattelijasta, joka oli paitsi kansanedustaja ja Suomen sodanjälkeinen puolustusministeri, myös sosialidemokraatti, osuustoimintamies, puhuja, pasifisti ja harvinaisen laaja-alainen ja syvällinen filosofi. Häntä kutsuttiin aikoinaan paitsi Suomen parhaaksi puhujaksi, myös ”työväenliikkeen omatunnoksi”.

Yrjö Kallinen, rautatieläinen Oulusta, aloitti jo nuorella iällä perehtymisen erityisesti teosofiaan ja idän uskontoihin. Hän löysi myös aikaisin sosialismin ja toimi Oulun sosialidemokraattisissa nuorissa. Vuoden 1918 sisällissodan aikaan Kallinen kieltäytyi tarttumasta aseisiin ja pyrki sovitteluun kaupunkia sodan loppuvaiheessa lähestyvien valkoisten kanssa. Hänen sovitteluyrityksensä kuitenkin kariutui Mannerheimin antamaan käskyyn, joka johti Oulun taisteluun, 60 suomalaisen kuolemaan ja Kallisen vangitsemiseen yhdessä tuhannen muun miehen kanssa. Aseistakieltäytyjä ja neuvottelija sai valkoisilta kuolemantuomion kaikkiaan neljä kertaa. Kertaakaan tuomiota ei kuitenkaan laitettu täytäntöön.

Kallinen kuvaa laajassa kirjallisessa tuotannossaan myös sisällissodan leirien oloja ja omaa henkistä kehitystään vankiaikana. ”Iäksi särkyivät sellaiset ihmismielen rakennelmat kuin opinkappaleet, uskontokunnat, kansallisuudet, puolueet, onni ja vapaus ja ennen kaikkea usko taisteluun minkä tahansa moisen harharakennelman puolesta. Näkyi vain omiin rakennelmiinsa eksynyt ihminen, jota sen omat rakennelmat ahdistavat ja pimittävät ja oka sen vuoksi muuttuu julmaksi, kasaa tililleen kärsimystä, rääkkää ja tappaa välttääkseen kärsimystä tai kostaakseen. Ystävät ja viholliset… hekumoivat voittaessaan, vaikka voitto on ostettu voitetun tuskalla.” Mutta Kallinen armahtaa myös valkoiset vanginvartijansa, sillä: ”Ihminen joka kaikissa kansoissa ja puolueissa rääkkää ja tappaa, on pohjaltaan hyvään uskova ja hyvää uneksiva olento. Hän tuskin edes tunnustaa vihaavansa milloin minkin arvon puolesta kiivaillessaan, arvon, joka aina ja joka tapauksessa on harha-arvo, sillä todellinen arvo ei koskaan aja ihmistä julmuuteen. Mutta koska näin, että ihminen, tuo eksynyt, petomaisesti käyttäytyvä ei ole pohjimmiltaan paha, käsitin myös että häneen on suhtauduttava kuin sairaaseen. Jos vihaan häntä, on se vain omaa sokeuttani. Jos pelkään häntä, on se omaa surkeaa heikkouttani. Ja jos yritän torjua kärsimystä aiheuttamalla hänelle kärsimystä, olen samassa kadotuksessa hänen kanssaan ja ylläpidän kadotusta.” 

Varsinaisen elämäntyönsä Kallinen teki osuustoimintaliikkeen parissa, josta hän löysi arvoilleen soveltuvan kodin. Osuustoiminta oli hänen mukaansa yhteistoimintaa kuluttajien hyväksi. Sodan sytyttyä hän arvosteli voimakkaasti nationalismia sekä ääriajattelua, joka tekee ”maailmasta, joka on päämäärien kannalta taivas, keinoiltaan helvetin.”  Politiikkaan jo kerran pettyneenä Kallinen lähti uudelleen ehdolle vaaleihin ja saavutti kansanedustajan paikan SDP:n riveistä sodanjälkeisissä vaaleissa. Hän kritisoi sotasyyllisyyskysymyksen ympärillä käytyä tekopyhyyttä, arvosteli sosialidemokraattien irtoamista periaatteistaan heidän edetessään yhteiskuntahierarkiassa sekä YYA-sopimuksen muotoiluja, joilla hänen mukaansa Suomi sidottiin valmiiseen viholliseen, Saksaan. Kallisen mukaansa ”sodanenteilyssä usko pyrkii todellistamaan itsensä”.

Kirjan loppu kerää yhteen Kallisen filosofisempaa ajattelua, terävää yhteiskunta- ja myös puoluekritiikkiä sekä kuvaa hänen viimeisiä vuosiaan. Ja löytyypä kirjasta pieni yksityiskohta, joka saattaa lohduttaa tämänkin päivän  järjestötoimijaa, löytyy Kallisen kirjoittamasta osuustoimintamiesten kokouksen kokouspöytäkirjasta vuodelta 1928. Siinä hän osoittaa pienen kirjoitelman vuoden 2000 lukijalle. Se kuuluu näin:

”Arvoisa tuntematon ystävämme. Sinua kiinnostavat kellastuneet aika- ja asiakirjat. Haalistuneet rivit, jotka kertovat ammoin olleiden ihmisten aikeista ja yrityksistä, herättävät myötätuntoasi, ehkä liikuttavatkin sinua. Hymyilet ystävällisesti noille ammoin olleille, sille pikkutärkeydelle ja vakavuudelle jolla he touhusivat. Parammin kuin he, tässä tapauksessa, paremmin kuin me, sinä käsität kuinka ohimenevää tuo touhu loppulta oli. Ja vain sinä tiedät miten vähän nuo vanhanaikaiset tulevaisuudenkuvitelmat vastasivat sitä uudenaikaista todellisuutta jossa sinä elät. Tähän tapaan tunnet sinä, silmäillessäsi ihmisiä ja asioita joista nämä aikakirjat kertovat. Samaan tapaan tunnemme me katsellessamme aikoja, jotka ovat ennen meitä olleet. Ja näin ystävällisesti hymyillen ojentakaamme toisillemme kätemme yli aikojen, ymmärtäen sitä, mikä asioissa ja ihmisissä on pientä ja ohimenevää ja kunnioittaen sitä, mikä näennäisesti ehkä vähäpätöisenä kuitenkin suorittaa osansa ikuisesti jatkuvassa rakennustyössä.”

Toimittaja Johanna Vehkoo on kirjoittanut äärimmäisen mielenkiintoisen, hyvin taustoitetun ja sujuvan analyysin journalismin tilasta ja tulevaisuudesta. Teos Painokoneet seis – kertomuksia uuden journalismin ajasta nostaa esiin mediakentän murroksen jatkuvuuden sekä vanhankaltaisten bisnesmallien väistämättömän murskautumisen. Vehkoo on ollut keskeisesti mukana huomattavaa julkisuutta mm. Pekka Himasen tekemisten osalta saaneen uuden Long Play -julkaisun rakentamisessa. Tätä kautta hän myös elää uudenlaista ajatteluaan todeksi suomalaisessa mediakentässä.

Vehkoo tuomitsee selkeästi ja vakuuttavasti sanomalehtien viihteellistymisen ja pitää sitä lopullisen, hitaan mutta varman, tuhon tienä. Kun nopea uutisointi saadaan joka tapauksessa maksuttomana verkosta, tulisi sanomalehtien erikoistua, syventyä ja panostaa laatuun. Vain tätä kautta voidaan uskottavasti tuottaa lisäarvoa lukijoille, yhteiskunnallisesta merkityksestä puhumattakaan. Suomessa valittu linja – suurten tuottojen ylläpito kasvavista kustannuksista huolimatta – on johtamassa lehtien pinnallistumiseen ja laadun heikkenemiseen, joka tulee lisäämään lukijakatoa.

Kirja käy vakuuttavasti läpi yhteiskunnallisia ilmiöitä yleisöjen pirstaloitumisesta ja siitä johtuvasta lisääntyneestä atomisoitumisesta. Vaikka tietoa ja uutisia on olemassa enemmän kuin koskaan, ihmiset eivät enää altistu vastaavalla tavalla poikkeaville ja erilaisia näkökulmia avaaville kirjoituksille. Sosiaalisen median luoma ”samanmielisten kupla” pitää tästä tehokkaasti huolen, voimistaen samalla ääriliikkeitä ja .-ajatuksia. Verkossa vanhan paperilehden ”nippumalli” ei yksinkertaisesti toimi – ja siksi asiat on ajateltava uusiksi. Verkko ja digitaalisuus tulee ottaa lähtökohdaksi, valjastaa käyttäjät mukaan juttujen tekoon, toimia läpinäkyvästi, tarkistaa faktat, erikoistua, hyödyntää valtaisaa datan määrää ja tehdä ”merkityksellisestä mielenkiintoista” eikä mennä siitä, missä aita on matala(mielisin). Hyvänä esimerkkinä laadun paranemisen ja levikin lisääntymisen kohtalonyhteydestä hän nostaa Economistin ja Svenska Dagbladetin, jotka kulkevat yleistä trendiä vastaan.

Teoksen lopulla Vehkoo listaa kymmenen käskyä media-alalle. Ongelmien tunnustaminen sekä vanhan ansaintamallin toimimattomuuden ymmärtäminen on alku. Tämän lisäksi tarvitaan ymmärrys siitä, että sanomalehdet eivät tarvitse pelastamista, sen sijaan journalismi tarvitsee. Sisällön kehittäminen tulee nostaa ykkössijalle, uutisbisnes ei varsinkaan printissä enää ole tätä päivää, laadun korostaminen on välttämätön kilpailutekijä, digitaaliset julkaisualustat otettava todesta ja etulinjaan, toimittajien erikoistumista tuettava, toimitusten ovia avattava sekä epäonnistuminenkin sallittava. Voisi kuvitella, että näistä opeista voisi ammentaa moni muukin toimija kuin sanomalehti.

Erityisen hyvänä, politiikkaankin soveltuvana ohjeena voidaan poimia Vehkoon siteeraaman David Weinbergerin toteamus: ”Läpinäkyvyys on uusi objektiivisuus.” Lehtien asiantuntija-asema on romuttunut, objektiivisuuteen ei enää uskota. Mutta mikäli juttujen (tai avausten) taustoja valotetaan, linkitetään olemassa olevaan tietoon ja käännetään ylösalaisin vanha ajatus tiedon salaamisesta, voidaan uudelleen löytää luottamus lukijoiden (kansalaisten) ja viestimen (viestijän) välillä.

Ammatillisista julkaisuista huomionarvoinen on Timo Paukun teos Kymmenen uutta ihmettä – teknologiat jotka muuttavat maailmaa. Kirja on tiivis johdatus uusiin, erittäin kiinnostaviin teknologian mahdollisuuksiin joista voidaan mainita kolmiulotteinen tulostus johon Suomen valtavirtainenkin lehdistö on alkanut herätä, kantasolujen tutkimus tai esineiden internet.

Paukun perusviesti on, että teknologian kehitys tulee vain nopeutumaan tulevaisuudessa ja muutos on yhtä nopea ja täydellinen kuin mitä se on ollut internetin kehittymisestä alkaen. Ja mahdollisuudet ovat kirjan perusteella huikeita. 3D-printterit voivat tehdä tuotteiden varastoinnista turhaa, nanoteknologiaan perustuvat robotit voivat korjata verisuonten seinämiä sisältä käsin, hiilestä tehdyt nanomuistit ovat kestäviä ja tallentavat tietoa tuhatkertaisesti pienempään tilaan, kantasoluista voidaan kasvattaa uusia elimiä, bakteereja kouluttaa pilkkomaan jätettä ja niin edelleen. Myös materiaalit, jotka muuttuvat, tarjoavat huikeita näköaloja. Mitä tarkoittaisi jätteen määrän vähenemisen kannalta vaikkapa se, että lapsen kasvaessa kenkä vain muuttaa muotoaan suuremmaksi?

Kirjan luettuaan voi tulevaisuuteen suhtautua hieman optimistisemmin. Luonnollisesti erityisesti DNAn ja geenien kanssa tehtävään työhön liittyy valtaisa määrä eettisiä(kin) kysymyksiä, mutta lohdullista on ymmärtää että aikamme suuriin kysymyksiin etsitään vastauksia myös, ja ehkä korostuneesti, teknologian puolella. Politiikkaa tarvitaan maailman pelastamiseen, mutta teknologia voi parhaimmillaan helpottaa työtä merkittävästi.

Vuodenvaihteen kirjoja

Rosa Liksomin Hytti nro 6 on kuvailevan kielen ja ikuisen liikkeen juhlaa, jossa sulkeutunut suomalainen, Moskovassa opiskeleva tyttö matkustaa Trans-Siperian rautatiellä pääkaupungista Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin. Hänen hyttikumppanikseen sattuu katujen kasvatti, törkypuheinen misogyyni, rakennusmies ja pikkurikollinen Vadim. Kirja kuvaa murroksen keskellä olevaa, henkisesti ja fyysisesti sortuvaa maata ja sen kansaa, jossa juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua.

Vadim kertoo matkan ajan tytölle tarinoita, jotka vaihtelevat lapsuuden ajan kohtaloista katukokemusten kautta perheväkivaltaan. Välillä hän vonkaa seksiä, välillä muka katuu puheitaan ja pyytää tyttöä lyömään häntä, iskemään pukin kallon paskaksi.  Hiljainen tyttö puolestaan tutkii itseään ja suhdettaan Moskovaan jääneeseen poikaystäväänsä, hullujenhuoneeseen suljettuun Mitkaan. Perillä Mongoliassa hän lopulta löytää itsensä ja on valmis uuteen.

Kuten mainittua, Liksomin kieli on soljuvaa ja upeaa, mutta onko se lopulta melko tavanomainen, tai jopa kulunut, tapa kuvata Neuvostoliittoa/Venäjää? Hyvä kansa, huonot johtajat, surkea köyhyys, kaikki nämä ovat totta mutta moneen kertaan luetut. Joka tapauksessa kauniin ja elävän kielen ystävä saa kirjasta paljon.

Euroopan historiaan sekä kadonneisiin kuningaskuntiin retkahtaneen romantikon kannattaa lisätä lukulistaansa Norman Daviesin uroteko Vanished Kingdoms – the History of Half-Forgotten Europe, jossa hän käy läpi Euroopassa vaikuttaneiden, mutta sittemmin kadonneiden valtakuntien historiaa. Davies seuraa lähes 700-sivuisessa järkäleessä yksityiskohtaisesti sellaisten aikansa suurvaltojen kuin Aragonian (1137-1714), Burgundin (411-1795), Liettuan (1253-1795) tai sitten pienten mutta omalla tavallaan huomionarvoisten valtakuntien kuten Karpaatti-Ukrainan päivän kestäneen tasavallan (15.3.1939) historiaa ja kytköksiä nykypäivään.

Daviesin tarjoama aikamatka on huikea ja osoittaa miten lyhyitä tämän päivän suurvaltojen historiat vieläkin ovat. Ja miten kaikki imperiumit ovat aina olleet ajalliset ja rajalliset. Daviesin sanoin moderni maailma on rakentunut ”rikkoutuneiden kuvien pinon” päälle. Kadonneet valtakunnat ovat näitä ”rikkonaisia kuvia”, joiden merkitykset muuttuvat, mutta jotka vaikuttavat siihen millainen maailma tänään on. Se myös osoittaa miten historialla tehdään politiikkaa, ja miten historian peittämisellä tavoitellaan poliittisia päämääriä. Kuka tiesi, että Englannin kuninkaallisen perheen kohtuullisen julkisestikin käyttämä kieli oli ensimmäiseen maailmansotaan asti saksa, ja että ensimmäinen korostuneesti englantilaiset sukujuuret omaava henkilö, joka on perheeseen liittynyt oli eräs Diana Spencer?

Kirjasta löytyy myös koskettavan karuja kertomuksia ajoista jolloin valta on vaihtunut. Tähän on usein liittynyt historian tuhoaminen, paikkojen ja ihmisten identiteetin murskaaminen. Muinaisen Preussin valtakunnan tärkein kaupunki Königsberg koki tämän toisen maailmansodan jälkeen, kun neuvostojoukot valtasivat Immanuel Kantin synnyinkaupungin ja muuttivat sen Kaliningradiksi. Erään pakolaisen mukaan: ”It was one of the few places where Stalin succeeded completely in what he set out to do. He exterminated the East Prussians … He destroyed the houses, churches and the trees and put concrete blocks in their place. He obliterated the past. If I were dropped in this town with aa parachute and asked where I was, I would answer: Perhaps Irkutsk?”

Pilvi Torsti julkaisi viime vuoden loppupuolella paljon huomiota saaneen teoksen Suomalaiset ja historia, joka summaa Historiatietoisuus Suomessa -tutkimushankkeen havainnot. Tutkimuksessa selvitettiin ennen kaikkea tavallisten suomalaisten käsitystä historiasta, siitä miten he historiaa ymmärtävät ja millaista merkitystä sillä heille on.

Kirja on monella tapaa mielenkiintoinen kokonaisesitys, joka antaa aihetta yleisempäänkin yhteiskunnalliseen ja poliittiseen pohdintaan. Se osoittaa, että Suomessa on edelleen olemassa hyvinkin poikkeavia historian luentatapoja, jotka palautuvat erityisesti erilaisten sukujen historiaan. Poliittisilla näkemyseroilla on merkitystä, kun ihmiset kertovat näkemyksistään vuoden 1918 tapahtumista. Kokonaiskuvaksi asettuu historiaan monipuolisesti ja varsin asiantuntevasti suhtautuvasta, lähdekritiikin merkityksen ymmärtävästä kansasta.

Kirjan parhaaseen antiin kuuluvat erityisesti pohdinnat viidestä eri historiallisesta sukupolvesta sekä koulutustason merkityksestä historian tulkintoihin. Vasemmistolaisesti ajattelevaa pohdituttaa pienituloisten ja vähemmän koulutusta saaneiden ihmisten muita useammin ilmaisema  kaipuu voimakkaaseen johtajaan, uskomus suomalaisten erityiseen kansanluonteeseen työteliäänä ja ahkerana, muista erottuvana kansana sekä muita torjuvampi asenne monikulttuurisuuteen ja kansainväliseen yhteistyöhön. Samalla kuitenkin nähdään, että samat henkilöt suhtautuvat epäilevästi viralliseen ”kansalliseen tarinaan”, joka vaikuttaa puhuttelevan erityisesti oikeistolaisesti suuntautunutta keskiluokkaa. Tästäkö historiakäsityksestä nousee perussuomalaisten menestystarina; ”hyvä kansa, jota johtavat huonot johtajat”?

Tutkimuksen havainnot nuorista ikäluokista ovat nekin erittäin mielenkiintoisia. Suomessa kasvaa alle 20-vuotiaita, jotka ovat varsin työkeskeisiä, isänmaallisia mutta suhtautuvat avoimesti kansainväliseen yhteistyöhön ja joiden sukupolvikokemukseen liittyy, kaikista muista poiketen, turvattomuuden kokemus. Eräs hätkähdyttävin havainto liittyy kouluampumisiin ja niiden nousuun määrittäväksi kokemukseksi koko nuorimmalle tutkitulle ikäluokalle. Tärkeä havainto on myös hyvinvointivaltion ja erityisesti peruskoulun merkityksen korostuminen suomalaisten historiakäsityksessä erityisen tärkeänä elementtinä.

Pidin kovasti Tommi Uschanovin ”trilogian” ensimmäisestä teoksesta Mikä vasemmistoa vaivaa, eikä uutuusteos Miksi Suomi on Suomi tuottanut sekään pettymystä. Uschanov ruotii riemullisesti suomalaisia kliseitä ja osoittaa monia kansallisia erityispiirteitä – jotka eivät välttämättä lainkaan ole niitä, jotka yleisesti mielletään sellaisiksi.

Uschanovin teksti liikkuu sujuvasti kulttuurista politiikkaan ja talouteen sekä historiallisiin hahmoihin ja tapahtumiin. Keskeisimmät huomiot suomalaisista erityispiirteitä liittyvät mm. totuuden käsittelyyn. Uschanov lainaa Risto Alapuroa kirjoittaessaan suomalaisesta ”totuudenkaipuusta”. Suomi on maa, jossa kirjallisuudelta vaaditaan todellisuuspaon sijasta tinkimätöntä totuudessa pysymistä. Suomessa dekkarista tekee hyvän se, että sen on kirjoittanut oikea poliisi ja että sen tapahtumat ovat realistisia. Suhtautuminen muissa maissa vaikkapa kirjallisuuteen on usein aivan toisenlainen. Uschanov luettelee samankaltaisia esimerkkejä aina Jouko Turkan Seitsemän veljestä -tulkinnasta, uskosta lakiin ja oikeusjärjestykseen sekä kansallisesta keskustelusta, jossa lakien ”tulkintaa” pidetään yleisesti ongelmallisena ajatuksena.

Vetävimmillään kirja on taloutta käsittelevässä luvussa. Uschanov osoittaa miten hyvinvointivaltio Suomi on itse asiassa toiminut pitkässä talouspoliittisessa linjassaan lähes aina hyvin epäkeynesiläisellä tavalla. Aiheesta kirjoittivat aikoinaan klassikossa ”Suomen talouspolitiikan pitkä linja” myös Jukka Pekkarinen ja Juhana Vartiainen. Suomelle on ollut ominaista liioitteleva talouspessimismi ja itse luotuihin ”pakkoihin” alistuminen. Uschanov tekeekin hieman populistisen, mutta omalla tavallaan mielenkiintoisen tulkinnan, jonka mukaan koko hyvinvaltioprojekti oli aikoinaan suomalaisille ulkoa tuotu ”pakko”, joka oli hyväksyttävä taloudellisena rationaliteettina.

Viimeinen luku koskee suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun historiattomuutta. Kun edellä mainittu Pilvi Torstin tutkimus luo kuvaa aktiivisesti historiaa harrastavasta kansasta, ei tämä Uschanovin tulkinnan mukaan välity ainakaan julkiseen tai yhteiskunnalliseen keskusteluun. Media syyllistyy hänen mukaansa usein erilaisiin harhoihin ja välittää epätodenmukaista kuvaa historiasta. Esimerkit ovat samaan aikaan havainnollisia, mutta myös hykerryttäviä.

Syksyn kirjasatoa

Markus Nummi kirjoitti viime vuonna huomattavasti julkisuutta saaneen romaaninsa Karkkipäivä. Tartuin itse kirjaan vasta nyt, tietämättä sen paremmin sen aihepiiristä. Ja kun Suomi vielä hetki sitten kohisi 8-vuotiaan tytön surman vuoksi lasten heitteillejätöstä, lastensuojelun ongelmista sekä perheiden pahoinvoinnista, oli lukuelämys ajankohtaisuudessaan ahdistava, kipeä ja siksi ehkä juuri niin mieleenpainuva.

Karkkipäivän päähenkilöistä toinen, Ari, on uransa alkuun jumittunut kirjailija. Hän tapaa epäsiistin ja sekavan pikkupojan, Tomin eli omien sanojensa mukaan Tohtori Tok Kilmoorin, joka haluaa pelastaa ”prinsessan”, Sessa Mirabellan, ”noidalta ja örkeiltä”. Toisin sanoen tytön omalta äidiltä, jonka Tomi uskoo vanginneen prinsessan, jonka lämmintä ”purkerikättä” hän on saanut puristaa. Tomi itse on alkoholisti-isän ja uusiin naimisiin menneen äitinsä hylkäämä, koulutovereidensa kiusaama poika, jonka tarinoita aikuiset eivät ota todesta. Tomi lyöttäytyy puoliväkisin Arin seuraan, voisiko Ari auttaa häntä?

Nummen kieli on sujuvaa ja kerronta rakentaa jännitystä loppuhuipennukseen asti. Samaan aikaan vatsassa kääntää aikuisten piittaamattomuus, lasten toisiinsa kohdistama julmuus joka on niin monen koulukiusatun arkea sekä keskiluokkaiset kulissit, joiden ylläpito elämänhallinnan pettäessä voi johtaa epätoivoisiin ja mielenvikaisiin tekoihin. Hienoina lankoina kirjan läpi kulkevat myös niin monen lapsen kohtaloita työpöydällään tapaavan sosiaalityöntekijä Katrin pohdinnat, jotka kiteytyvät romaanissa muotoon: ”Lapsille, joiden varhaislapsuuteen liittyy poikkeuksellisen rankkoja kokemuksia, kehittyy taito jähmettyä paikalleen niin, että he ikään kuin muuttuvat näkymättömiksi. Meidän sosiaalityöntekijöinä pitää yrittää nähdä juuri nuo lapset.”

Miika Nousiaisen Metsäjätti kertoo tarinan, joka voisi olla Varkaudesta, Kemijärveltä, Valkeakoskelta, Kuusankoskelta tai miltä tahansa yhden tehtaan paikkakunnalta, jota kohtaa paikallinen atomipommi, tehtaan sulkeminen. Se sijoittuu kuitenkin keskellä Suomea sijaitsevaan kuvitteelliseen Törmälän kaupunkiin, muutaman tuhannen ihmisen metsäteollisuuspaikkakuntaan, joka elää vaneritehtaan ympärillä. Törmälän menestynein nuori mies, Helsingissä opiskellut ja Metsäjätti-konsernin johtotehtäviin noussut Pasi lähetetään ”vittumaiselle” keikalle, sulkemaan vanhan kotipaikkakuntansa tehdas, jossa paikkakunnalle jääneet vanhat ystävät (ja viholliset) sekä heidän vanhempansa ovat työssä.

Nousiainen kuvailee Törmälänsä runsaasti ja rikkaasti, mutta  hieman kliseisesti. Osansa saavat suomirokki, umpimielinen ilmapiiri, puhumattomuus ja kömpelyys, herrojen ja työläisten väliset rajat. Tosin kunnon herroja ei Törmälässä ole ollut kuin patruuna. Patruunan aikana tosin ajat olivat toiset, tehtaan ja sen omistajan suhde paikallisyhteisöön oli suora, välittävä ja todellinen. Nyt omistajat ovat kasvottomia, vaatimukset kohtuuttomia ja omien tekojen ulottumattomissa, palkattujen johtajien puheet vain valheellisen toivon luomista ennen lopullista iskua. Yhteisö on edelleen työläisten, mutta dynamiikan luonut pääoma on hajonnut ilmaan, kadonnut ja ajanut myös työväen identiteetin kriisiin.

”Kun kuuluu johonkin, voi pyrkiä johonkin ja  vastustaa jotakin. Nyt työläisille on markkinoitu keskiluokkaisuus haaveena. Ne eivät saavuta sitä, mutta eivät ole enää työväenluokkaakaan, siksi ne eivät kuulu enää mihinkään. Ne on riisuttu aseista. 

Vastakkainasettelun aika on kuulemma ohi. Ja Suomi ei ole luokkayhteiskunta. Jotenkin vain tuntuu että työväestölle on jäänyt vain huonot osat luokkaeroista. Sairastelu, reikäiset hampaat, ahtaat asunnot, juopottelu, epäterveellinen ruoka ja huoli työpaikkojen puolesta.

Kyllä työläinen vastakkainasettelun kesti, kun oli jotain vastapainoa, ennen kuin hyvät puolet katosivat. Nyt ei ole punapääomaa, ei omistusta, ei luokkatietoisuutta, ei omia urheiluseuroja, ei ylpeyttä. Pelkkiä yksilöitä ilman luokkaa.”

Tarina kiertyy lopulta yksilöiden tarinoiden ympärille. Pasin traaginen tausta, pako Törmälästä ja juuriensa häpeäminen uuden tyttöystävänsä perheessä sekä hänen parhaan ystävänsä Jannen lupaavan kirjoittajauran katkeaminen nuorena saatuun lapseen sekä kannustamattomaan kouluun ja perheeseen hallitsevat kerrontaa. Mutta lopulta toivoa on, ja uusia alkuja voi syntyä yllättävilläkin tavoilta.

Karo Hämäläisen Erottaja osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi sukellukseksi varainhoitomaailmaan. Vuoden 2008 finanssikriisi iskee myös Suomen menestyneimpiin varainhoitajiin ja ykköstiimi, erottamattomat kolme finanssimaailman tähteä, Rainer Olavi ”Rotta” Oraspää, Krista Saukkonen ja Anders Sundström löytävät itsensä tilanteista, joissa joko tuhoudutaan tai tehdään omaisuuksia.

Oma etu ja asiakkaiden etu risteävät, ja kuplia löytyy myös omista salkuista. Kun varainhoitotalo laitetaan myyntiin, dream teamin kymmenen vuoden ystävyys ja yhteinen elämäntyö menettää arvonsa kun kannattavaksi  tuleekin toisten pudottaminen ja jopa  tuhoaminen. Palkintona on rikkaus ja voitto, ainakin taloudellisessa mielessä, hävinneet nöyryytetään ja heitä voi kohdata pahin kaikesta – suuren rahan ja sen mukanaan tuoman mielenkiintoisen ja vahvan ihmisen statuksen menettäminen.

Erottajan maailma on säälimätön ja raaka, sen ihmiset kylmiä ja piittaamattomia, valmiita välineellistämään ihmissuhteensa ja mittaamaan kaiken rahassa. Ihmisen arvo on hänen tuottamassaan hyödyssä, eikä tätä ajattelutapaa ole valmis kiistämään edes kaikkensa menettänyt. Onkin näkökulmakysymys haluaako tämän lukea toivon viestinä, vaiko kaikkein masentavimpana loppukaneettina. Se ei koskaan lopu.

Isoke Aikpitanyi kertoo pohjattoman surullisen, mutta selviytymiseen ja nousuun päättyvän tarinansa osana kymmenien tuhansien kohtalotoveriensa verkkoa yhdessä Laura Maragnanin kanssa kirjoittamassaan teoksessa Musta, kaunis ja kaupan.

Teos käy läpi nuorten afrikkalaisten, usein nigerialaisten naisten karuja taustoja lähtömaissaan, heidän toiveitaan paremmasta elämästä sekä kertoo monien raa’asta pettymyksestä kun luvattu tarjoilijan tai tanssijan työn sijasta heidät pakotetaan prostituutioon väkivallan ja velan uhalla. Tärkeä, läpi kirjan kulkeva termi on maman. Maman on nainen, usein entinen prostituoitu, joka nyt hallitsee uusia tyttöjä. Maman kerää rahat, majoittaa ja maksaa pienen palkan. Hänen varassaan on kaikki, hänen vihansa tai tykästymisensä ratkaisee saatko lääkettä sairauteesi, miten hoidat abortin tultuasi raskaaksi asiakkaalle.

Kirja avaa monitasoisen kuvan katujen naisten elämästä. Toivoakin on. Kaikki asiakkaat eivät ole väkivaltaisia. Italialais-nigerialaisia pareja syntyy, ihastuneet miehet suojelevat tyttöjä ja vartioivat kaduilla. Mutta yhtä pelastunutta kohden on monta raiskattua, pahoinpideltyä, kadulle kuollutta. Masentavimpia ovat tarinat tyttöjen omista perheistä, jotka estävät Euroopassa hyväksikäytetyn tyttärensä kotiinpaluun. Syynä voi olla häpeä, tai sitten ahneus. Tytöt lähettävät kotiin rahaa, jota tarvitaan mikäli suku haluaa nousta keskiluokkaan. Tyttö ei tuota kotimaassa, sen sijaan italialaisella kadulla hän ansaitsee. Siksi äiti kertoo ettei kotiin ole tulemista – sen sijaan setäsi tarvitsee leikkauksen ja veljesi auton.

Monet tytöt myös tottuvat elämään, ja nousevat itse parempiin asemiin. Heistä tulee mamaneja, jotka ovat yhtä säälimättömiä omia ”alaisiaan” kohtaan kuin mitä heitä kohtaan oltiin. Tätä pidetään luonnollisena ja heille kuuluvana oikeutena. He haluavat palata käymään kotimaassaan kauniina ja rikkaina, ihailtuina ja menestyneinä. Ja kun he näin tekevät, syntyy tilausta uudelle kierrokselle nuoria tyttöjä ja perheitä, jotka unelmoivat paremmasta.

Ulpu Iivari valottaa sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän historiaa teoksessaan Kansanvallan puolustajat – sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä 100 vuotta. Kirja tarjoaa helposti luettavan ja lähestyttävän katsauksen sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän työhön ja toimintaan sekä keskeisiin henkilöihin. Varsinainen tutkimus se ei kuitenkaan ole, vaan pikemminkin johdatus.

Sosialidemokraattisen maailmankatsomuksen omaavalle ihmiselle teos on kohottavaa luettavaa. Iivari osoittaa eduskunnan ja ryhmän omiin pöytäkirjoihin perustuen sosialidemokratian tuloksekkaan työn erityisesti vähäosaisen työväestön aseman parantamisessa kautta ryhmän satavuotisen historian. Myöskään ongelmilta ei ole vältytty. Alkuvaiheen lukumääräisesti vahvaa sosialidemokratiaa vaivasi kokemuksen puute, myöhemmin sisäiset linjaristiriidat heikensivät sitä voimaa, jota olisi tarvittu tavoitteiden tehokkaampaan läpivientiin.

Kirja nostaa esiin poliittisten saavutusten ja persoonien lisäksi mielenkiintoisia yksityiskohtia Suomen itsenäisyyden alkuvaiheilta – erityisesti sisällissotaan ajautumisen osalta. Monet sosialidemokraatit suhtautuivat epäillen Venäjän bolsevikkivallankumouksen siunauksellisuuteen. Sisällissodan syttymisen kannalta kohtalokkaaksi osoittautuikin ennen kaikkea porvarien liittoutuminen Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa koskien kysymystä sosialistienemmistöisen eduskunnan hajottamisesta vuonna 1917. Tämä antoi radikalisoituville punakaartilaisille lisää todisteita sen suhteen, ettei tavoitteita voida saavuttaa demokraattista tietä. Loppuvuodesta 1917, itsenäisyysjulistuksen jälkeen, vallankumoukselliset syrjäyttivät puoluekokouksen valitsemat maltilliset päättäjät – seurauksena sodan syttyminen, lähes 40 000 suomalaisen kuolema sekä syvästi jakautunut, traumatisoitunut kansakunta.

Vahvin kautta historian kulkeva linja piirtyy parlamentarismin ja demokratian puolustamisesta. Tämä on ollut sosialidemokraattisen ryhmän toiminnan peruspilari vuosikymmenten läpi, niin itsenäisyyttä tavoiteltaessa kuin sittemmin suomalaista hallitusmuotoa kehitettäessä erityisesti kylmän sodan vuosina. Myös länteen sitoutuminen ensin pohjoismaisen ja sitten, aikojen vaihtuessa, eurooppalaisen yhteistyön kautta on SDP:n pitkää linjaa.

Merkittävimmiksi hahmoiksi nousevat Iivarin tulkinnassa ennen muuta Väinö Tanner, jonka ansioksi hän laskee ennen muuta vastuunkannon ja yhteistyön korostamisen maan ja puolueen kannalta vaikeina aikoina. Parlamentaristisen suuntauksen läpimurto presidenttikeskeisyyden ajasta tapahtuu Iivarin tulkinnassa ennen muuta Mauno Koiviston kieltäydyttyä Urho Kekkosen vaatimuksesta erota pääministerin tehtävästä vedoten eduskunnan tahtoon.

Kalevi Sorsa -säätiön raporttisarjassa on hiljattain ilmestynyt Ilkka Vuorikurun toimittama raportti Maahanmuutto harmaan talouden kysymyksenä. Koska raportin aihe on mitä tärkein ja ajankohtaisin sekä myös poliittisesti keskeinen, on paitsi erikoista, myös harmillista että kirjoittajia on ensinnäkin vain kourallinen, eikä heistä kukaan edusta sen paremmin verotuksen kuin työelämänkään asiantuntemusta. Tämä ei sinällään haittaisi, mikäli asia olisi muutoin hallussa. Puutteita ja vaikeasti ymmärrettäviä yleistyksiä on kuitenkin valitettavan paljon, jonka lisäksi niiden kriittinen arviointi loistaa poissaolollaan.

Raportin ansioiksi on luettava Vuorikurun artikkelissa esiin tuotu tärkeä poliittinen havainto, jonka mukaan ”moraalipaniikkia” esiintyy tilanteissa, joissa puolueiden erot talous- ja sosiaalipolitiikassa ovat, ainakin julkisuudessa, pieniä. Keskustelun vähäisyys näitä suuria linjoja koskien jättää tilaa marginaalisemmille aiheille, joita voidaan lähestyä antagonistisesti. Tärkeitä pointteja nostaa esiin myös Markus Himanen, jonka artikkeli avaa laajalti paperittomia maahanmuuttajia koskevaa keskustelua sekä esittää monia mielenkiintoisia ajatuskulkuja esimerkiksi laittoman maahanmuuton syntymisen mekanismeista, jotka ovat huomionarvoisia vaikkei niiden esittämiä näkemyksiä jakaisikaan. Natalia Ollus taas osoittaa omassa artikkelissaan selkeän epäkohdan suomalaisessa lainsäädännössä. Työperäiseen ihmiskauppaan läheisesti liittyvää pakkotyötä ei ole Suomen laissa toistaiseksi määritelty.

Himasen artikkelissa kysymyksiä herättää hänen kritiikkinsä työvoiman yhdenvertaista kohtelua kohtaan. Himanen katsoo, että voimassaoleva tilanne, jossa maassa oleskelu perustuu lupaan ja työhön luo tilapäisyyden syntymisen kautta paperittomuutta ja siten altistaa ihmiset hyväksikäytölle. Hän myös katsoo, että paperittomalla ei käytännössä ole mahdollisuutta käyttää oikeuksiaan, koska viranomaisten puoleen kääntyminen voisi pahimmillaan johtaa karkotukseen. Viranomaiskontaktin epämiellyttävyys voi luonnollisesti olla henkilökohtaisella tasolla totta, mutta samaan aikaan on selvää, että mm. alipalkkaukseen liittyvät oikeudet ovat olemassa ja ne ulottuvat myös maan rajojen ulkopuolelle. Oikeuksien pidättäminen on aivan eri asia kuin se, että laittoman oleskelun ilmitulo voi aiheuttaa hankaluuksia.

Himanen myös katsoo, että naissiirtolaisten tekemä hoivatyö ”vie heiltä kaiken itsenäisyyden työpaikalla ja mahdollisuuden hoivata omia lapsiaan”. Olisi mielenkiintoista kuulla onko hän samaa mieltä myös suomalaisten hoivatyöntekijöiden asemasta, ja jos ei, niin miksi ei? Onko jollakulla suurempi, tai pienempi, oikeus, etniseen alkuperäänsä vedoten, hoitaa lapsiaan kotona? Tai tulisiko hänen mielestään julkisessa hoivatyössä, tai työmarkkinoilla oleminen ylipäätään kieltää naisilta, joilla on lapsia? Vaikeasti ymmärrettävissä on myös hänen ajatuksensa siitä, että pelkkä siirtolaisen saapuminen maahan oikeuttaisi kaikkiin hyvinvointivaltion tarjoamiin oikeuksiin ja palveluihin.

Raportin  pohjanoteeraus on kuitenkin Tiina Ristikarin artikkeli koskien suomalaista ay-liikettä ja ennakkoluuloja. Kirjoittajaesittelyn mukaan hän valmistelee aiheesta myös väitöskirjaa. Säätiön raportissa julkaistun artikkelin perusteella suosittelisin kuitenkin ensi alkuun värityskirjan valmistelua, sen verran hataralla pohjalla ovat niin faktat kuin tuloksina esitellyt omat ennakkoluulotkin.

Jo termistön ja tutkimuksen teon perusteiden hallinta on heikkoa. Ammattiliitto ja ay-liike menevät sekaisin, kirjoittaja väittää pohjoismaisen työttömyyden olevan erityisen korkealla tasolla, lähteistä osa on kymmenen vuotta vanhoja tai jopa sitä iäkkäämpiä. Ristikarin mukaan ay-liike on ottanut maahanmuuttajien kokemat ongelmat ”vakavasti” niissä maissa, joissa sillä ei ole kansallisesti merkittävää asemaa. On kysyttävä mitä ”vakavasti otettavaa” on heikossa järjestössä, joka ei saa tavoitteitaan läpi?

Ristikari pitää liittojen näkemystä siitä, että pääosa maahanmuuttajien työmarkkinavaikeuksista liittyy kieleen ja koulutukseen, ”valitettavana”. Tulkinta on mielenkiintoinen. Olisi kuitenkin huomattava, että Ruotsissa ja Tanskassa liitot ovat antaneet samankaltaisia vastauksia. Hän myös vaikuttaa ajattelevan, että ammattiliittojen tulisi olla vastuussa maahanmuuttajien kielikoulutuksesta.

Täysin hansikkaasta artikkeli lähtee loppua kohden, jossa Ristikari kertoo ”tutkimuksista” joiden mukaan ay-liike epäröi toimia suurilla kansainvälisillä rakennustyömailla. Yhtään tutkimusta hän ei kuitenkaan mainitse. Hän myös kertoo ”tutkijoista”, jotka ovat kirjoittaneet suomalaisen ay-liikkeen ”etnosentrismistä, kulttuurisesta sovinismista ja vanhakantaisuudesta”. Jälleen ilman lähdeviitteitä. Myöskään mitään omaa perustetta ei väitteiden tueksi aseteta.

Mielipiteisiin on jokaisella oikeus, vaikka perusteettomiin ja typeriinkin. Niiden nimeäminen ”tutkimukseksi” on kuitenkin eri asia. Sääli, sillä se, mitä  maahanmuuttaja vähiten tarvitsee, on roskanpuhuja, jonka henkilökohtainen palo pyhän asian puolesta sumentaa niin arvostelukyvyn kuin ammattitaidon. Hyvän asian puolesta tulisi aina kamppailla puhtain asein, eikä hyvä tarkoitus muuta huonoa tai paikkaansa pitämätöntä argumenttia todeksi.

Kesän kaunokirjallisuutta

Erään vaikuttavimmista lukukokemuksistani on ollut Vasili Grossmanin suuri sotaeepos Elämä ja kohtalo. Lähes yhtä vaikuttavia elämyksiä tarjoaa teos The Road, joka on kokoelma hänen novellejaan ja artikkeleitaan. Ajallisesti kirjan osat jaottuvat 30-luvulta kirjailijan myöhäiseen tuotantoon 60-luvulle. Kirjan viisi osiota alkavat johdatuksella kirjailijan elämän tapahtumiin kirjoitusten aikana ja tuovat esiin totuutta rakastaneen ihmisen elämän vaikeudet Stalinin ajan Neuvostoliitossa. Niissä myös kuvataan sitä suurta surua, jota terrori, sota ja juutalaisvainot tuottivat niin hänelle itselleen kuin koko yhteiskunnalle. Grossman menetti holokaustissa äitinsä.

Kirjan teksteistä on vaikea nostaa toista toisen yli. Ne ovat omalla tavallaan kaikki vaikuttavia. Grossmanin läpimurtonovellissa In the Town of Berdichev puna-armeijan naiskomissaari Vavilova odottaa viimeisillään epätoivottua, isättömäksi syntyvää lasta. Hetken komissaari uskoo muuttuvansa äidiksi, kasvattavansa Aljosan elämään, mutta tempautuu mukaan vapaaehtoisten hyökkäykseen puolalaisia vastaan, jättäen lapsensa jälkeen.

Dokumentaarisimmat tarinat liittyvät Grossmanin reportaaseihin toisesta maailmansodasta. Artikkeli In the Hell of Treblinka on koskettavimpia ja raaimpia kuvauksia ihmisen julmuudesta, mitä itse olen lukenut. Kaunis, mutta pohjattoman surullinen Old Teacher puolestaan kuvaa epätoivon hetkiä miehitetyssä kaupungissa. Grossman kehittelee myös ajatuksia siitä, mistä fasismi, tai muut totalitaariset aatteet ovat saaneet alkunsa ja mihin niiden voima perustuu. Ajatus jalostuu myöhemmissä teoksissa: ”But the invisible force was crushing him. He could feel its weight, its hypnotic power: it was forcing him to think as it wanted, to write as it dictated. This force was inside him; it could dissolve his will and cause his heart to stop beating…” Natsismin ideologisen pohjan hän määrittelee tähänkin päivään sopivasti: ”What led Hitler and his followers to construct Majdanek, Sobibor, Belzec, Auschwitz and Treblinka is the imperialist idea of exceptionalism – of racial, national and every other kind of exceptionalism.

Myöhemmissä tarinoissa uppoudutaan neuvostokansalaisten elämään valvontayhteiskunnassa, pelon ja epävarmuuden keskellä. Samalla myös pyöveleistä voi tulla suosiosta pudonneita, jahdattuja ja sittemmin mestattuja. Näin käy tarinassa Mama vainojen vuoksi orvoksi jääneen pikkutytön tultua adoptoiduksi Stalinin pääteloittaja Nikolai Yezhovin perheeseen. Kokoelma päättyy novelliin Eternal rest, joka on mietteliäs tutkielma lohdullisesta kuolemasta sekä elävien ja kuolleiden suhteista, jotka ovat Grossmanin mukaan selkeitä ja molemmille hyviä. Kuolemassa toteutuu myös lopulta kaikkien ihmisten yhdenvertaisuus.

Uuden kirjallisen tuttavuuden, A.D. Millerin Snowdrops menee sekin parhaimpien kaunokirjallisten lukuelämysten joukkoon. Mukaansa tempaavassa tarinassa kertoja, englantilainen juristi Nicholas, avautuu aiemmasta elämästään Moskovassa brittiläiselle morsiamelleen. Nicholas on palannut villistä idästä, Venäjältä, jossa hän on ollut mukana muiden finanssihaiden kanssa takomassa rahaa. Tai, kuten hän kertoo kun häneltä kysyttiin miksi hän on Venäjällä: ”I wanted an adventure. But that wasn’t really true. The reason, I can see now, is that I found myself entering the thirty-something zone of disappointment, the time when momentum and ambition start to fade  and friends’ parents start to die. The time of ’Is this all there is?’… I ran away from London and how young I wasn’t any more.” Nicholaksen tarkka työ on ollut ”laittaa huulipunaa sioille”, toisin sanoen rahoittaa epämääräisten oligarkkien hämäriä bisneshankkeita suurten voittojen toivossa.

Moskovassa Nicholas tutustuu kahteen nuoreen naiseen, Mashaan ja hänen sisareensa Katyaan. Heistä Mashan kanssa hän aloittaa intohimoisen suhteen.  Kirja kuvaa tarkkanäköisesti uuden Venäjän elämää puolirikollisista bisnesmoguleista ja öljyteollisuuden vallasta  katurikollisuuteen sekä mallimittaisiin ja päämäärätietoisiin nuoriin venakoihin, joiden tavoitteena on nopea nousu lähiöiden ja provinssikaupunkien unohduksesta Moskovan jetsetiin ja hyvään elämään vailla rahahuolia. Yhteiskuntamoraali on löyhässä – tai sitä ei ole. Kuten eräs kirjan hahmoista toteaa: ”In Russia there are no business stories. And there are no politics stories. There are no love stories. There are only crime stories.”

Mashan ja Katjan kautta Nicholas tutustuu heidän tätiinsä Tatjana Vladimirovnaan, herttaiseen babushkaan, joka haaveilee paluusta nuoruutensa maisemiin Moskovan ulkopuolelle, josta hän muistaa kauniit metsät, ladut ja marjastus- ja sienestysmaat. Tatjanan koti sijaitsee hyvällä paikalla Moskovan keskustassa, asunto, joka on hänen miesvainajansa, arvostetun tiedemiehen, perintöä. Nicholaksen juristintaitoja tarvitaan, kun tytöt auttavat tätiään vaihtamaan vanhan asunnon uuteen kauniiseen kotiin lähellä sienimetsää. Mutta mikään ei olekaan miltä lopulta näyttää.

Paljon huomiota julkisuudessa saanut ja jo 11 maahan käännettäväksi myyty Katja Ketun romaani Kätilö on upea kirjallinen teos. Värikäs, aito ja raakakin kieli loihtii esiin villin sota-ajan pohjoisen ja maailmansodan viimeiset hetket kylmillä tuntureilla. Kätilö on pienessä yhteisössä hyljeksitty ”vikasilmä”, punikin tytär, mutta taitojensa vuoksi siedetty nainen. Hän tapaa miehen, SS-upseerin, Johann Angelhurstin, johon rakastuu tulisesti ja jonka aikoo voittaa itselleen keinoja kaihtamatta: ”Jumalani, tuon miehen mie haluan. Jos Jumalani tuon saan niin toista en vaadi.”

Kätilön murheeksi SS-upseeri on haluttua seuraa myös muiden suomalaisnaisten keskuudessa. Häneen iskee silmänsä myös Näkkälän Lispet, kaunis tyttö, uusi Greta Garbo Petsamon Parkkinasta. Upseeri kärsii myös sotamasennuksesta, joka pohjautuu aikaisempiin tapahtumiin Ukrainassa, jossa Angelhurst on ottanut osaa Babi Jarin verilöylyyn. Hänet on siirretty kevyempiin tehtäviin pohjoiseen, mutta Saksan sotaonnen kääntyessä on jälleen kaivettava kuoppa, pimitettävä historia ja kohdattava omat demoninsa.

Kirja kuvaa raa’asti sodan todellisuutta myös naisten näkökulmasta. Mitä tapahtuukaan Operaatio Navetassa Titovkan internointileirillä, jossa naisten työ jatkuu kun miehet pääsevät edes yöksi lepoon? Ja miten elämän antaja ja auttaja muuttuu rakkautensa vuoksi Kuoleman enkeliksi. Asemat voivat myös muuttua, kun aseiden piiput kääntyvät entisten aseveljien suuntaan ja kunnioitetut ja pelätyt muuttuvat halveksituiksi sekä julmuuksien toteuttajista niiden uhreiksi.