Häkämies arvostelee omia päätöksiään

EK_logoBudjettiehdotus puhuttaa, ja eilen saimme nauttia myös Elinkeinoelämän keskusliitto EK:n tiedotteesta aiheeseen liittyen. On hieman metkaa, että kyseisen tahon vaatimukset ovat toistaiseksi perustuneet lähes täysin rajujen leikkausten vaatimiseen, mutta nyt pääasiassa yritystukiin kohdistuva leikkausesitys ei nyt sitten olekaan hyvä asia. EK:ssakin voitaisiin pohtia oman viestin koherenssia – tai sitten tulisi esittää suoraan sitä mitä halutaan sanoa eli leikkaukset köyhien sosiaaliturvaan ja säästyneet rahat bisneksen tukemiseen tai verolahjoihin varakkaille. Joskus sitä vaan ajattelee että olikohan maassa joskus sellainen aika että siellä oli rehellisiä markkinatalousporvareita eikä pelkkiä oman edun ajajia.

TEKESin mahdolliset leikkaukset ovat sinällään ikäviä ja niistä tulee voida keskustella, mutta tiedotteessa erityishuomion ansaitsee EK:n toimitusjohtajan ja entisen ministerin Jyri Häkämiehen lausunto Aalto-yliopiston ylimääräisen rahoituksen purusta. Häkämies toteaa, että:

Aalto-yliopiston rahoitukseen esitetään roimaa yli 20 miljoonan euron leikkausta. Tämä aiheuttaisi yliopiston toimintaan suuren loven ottaen huomioon, että valtiovallan rahoitus ei ole alun alkaenkaan toteutunut luvatulla tavalla, muistuttaa Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies.

– Aaltoa perustettaessa valtiovalta ja elinkeinoelämä sopivat yliopiston rahoituksesta, ja elinkeinoelämä kokosi hankkeeseen 200 miljoonaa euroa. Jos valtiovalta yhä jatkaa oman rahoitusosuutensa supistamista, se vaarantaa tämän Suomelle tärkeän hankkeen tulevaisuuden. Siihen ei ole varaa.

Tämä on aivan legitiimi mielipide, ei siinä mitään. Metkaksi sen tekee kuitenkin se, että Aallon lisärahoituksen purusta sovittiin jo edellisen porvarihallituksen aikana. Valtiontalouden kehyspäätöksessä 2009-2012 todetaan, että Aalto-yliopiston ylimääräinen rahoitus puretaan vuoteen 2020 mennessä ja se aloitetaan vuonna 2015.

Tätä päätöstä on ollut tekemässä myös valtioneuvoston jäsen Jyri Häkämies. Joka nyt siis vaatii tiukkaan sävyyn oman päätöksensä perumista syyttäen siitä SDP:tä ja valtionvarainministeri Rinnettä.

Ainahan sitä politikoida saa, mutta ei nyt pitäisi sentään ihan näin härski olla. Toki vaihtoehtona on se, ettei muista mitä on tullut itse aikoinaan päättäneeksi. Tosin en tiedä kumpi nyt sitten lopulta on yhteiskunnan kannalta huonompi.

Mainokset

Sitä saat mitä tilaat

truecolorsPerussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini lohkaisi jossain ennen edellisiä eduskuntavaaleja, että ”vain Kokoomuksella ja perussuomalaisilla on itsensä näköiset puheenjohtajat”. Tämän pystyi lukemaan piikkinä erityisesti SDP:lle ja Keskustalle, joita johtivat tuolloin Jutta Urpilainen ja Mari Kiviniemi. Soinin ajattelussa heidän johtajuutensa taustalla oli enemmän toive siitä miltä oman puolueen tulisi näyttää ja mitä sen tulisi olla kuin mitä se oikeasti on. Ajatus palasi mieleen tänään katsellessa Kokoomuksen puoluekokouksen valintoja ja Alexander Stubbin nousua puheenjohtajaksi.

Sosialidemokraatit ovat vuosikausia tavoitelleet ”laajentumista” poliittiseen keskustaan sekä toimihenkilöäänestäjien sydänten valloitusta vaaleissa. Nuoren, opettajataustan omaavan, naispuolisen johtajan valinnan nähtiin aikoinaan olevan yksi tällainen ”symbolinen teko”, joka kertoisi kansalaisille SDP:n halusta lähestyä heidän elämänpiiriään. Ongelmaksi kuitenkin kävi, että itseluottamukseltaan heikentynyt ja aatteellisessa käymistilassa ollut SDP ei kyennyt luottamaan olemassaolleen kivijalkansa kestävyyteen. Tämä johti tilanteeseen, jossa tuolloin uuden puheenjohtajan oli pyrittävä milloin milläkin tavalla vakuuttamaan perinteisempi kannattajakunta ja olemassaolleet rakenteet – ja samalla uudistuminen ja uuden kannattajakunnan lähestyminen jäi vähemmälle.

Tämä koettu epäselvyys sekä kunnallisvaaleista alkanut heikko kannatuskehitys loivat tyytymättömyyttä, joka purkautui puheenjohtajavaihdokseen Seinäjoen puoluekokouksessa. Puheenjohtajaksi ja uudeksi valtionvarainministeriksi nousi Antti Rinne. Viisikymppinen jo hieman harmaantunut mies, jonka tausta on ammattiliitoissa ja jonka työhistoriaan mahtuu kaikkea mahdollista tsupparista lakiasiaintoimiston vetoon.

Kokoomus puolestaan on menestynyt viime vuosikymmenen erinomaisesti niillä markkinoilla, jonne SDP on äänestäjien osalta pyrkinyt. Pitkälti Jyrki Kataisen persoonan kannattelemana Kokoomus on ollut voitokas tai vähintään edennyt lukuisissa vaaleissa. Ajatus ”keskustaoikeistolaisesta arvopuolueesta”, jolla on sosiaalinen omatunto ja joka välittää, on myynyt hyvin sellaisten liikkuvien äänestäjien keskuudessa joilla ei ole vahvaa poliittista näkemystä. Kokoomus on kyennyt madaltamaan kynnystä äänestää ”oikeistoa” ja samalla profiloitunut yksilökeskeiseen, individualistiseen aikaan sopivalla tavalla ”dynaamisten, päämäärätietoisten ja menestyvien” ihmisten puolueeksi. Uskottavan poliittisen voiman puuttuminen oikealta laidalta on myös helpottanut tätä mielikuvallista siirtymää – äänestäjävuotoa ei ole tarvinnut pelätä kuin arvokonservatiivisimpien osalta.

Kauan on kuitenkin ollut selvää, että Kokoomuksen aktiiveissa on kaipuuta selkeästi aatteellisempaan politiikantekoon. Kokoomusnuorten libertaarit mielipiteet ovat olleet marginaalissa, mutta ne ovat levinneet nuorten kasvaessa aikuisiksi myös itse puolueeseen. Kireämpiä kannanottoja on alkanut ilmestyä milloin veroasteen laskemisesta alle 40%iin, milloin ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeuden poistosta, perintöveron poistosta, yhteisöveron poistosta ja niin edelleen. Kaikki rajuja esityksiä, jotka eivät mitenkään sovi ”yhteistyöhakuisen” ja ”pragmaattisen” puolueen kuvaan. Mölyt ovat pysyneet suhteellisen vähäisinä oikeastaan vain siksi, että puolue on ollut niin voitokas, ja että se on osin ajanut tiukempaa linjaa kabineteissa kuin julkisuudessa.

Puheenjohtajakamppailussa tyylipuhtaimmin tätä uudenlaista aatteellisempaa oikeistolinjaa veti nimenomaan Alexander Stubb. Kun Vapaavuori kävi pääministerikisaa ja Risikko antoi kasvot ”unohdetulle kentän äänelle”, Stubb esiintyi vahvimpana aatepoliitikkona joka kritisoi voimakkaimmin julkista sektoria, esitti rajuimmat vaateet hyvinvointivaltion saneeraamiseksi ja otti näkyvimmin kantaa NATO-jäsenyyden puolesta. Ja hänet valittiin.

***

Mitä opimme tästä? Värillä -ja habituksella- oli puoluekokouksissa väliä. Kun puolueita on moitittu samankaltaistumisesta (johtajien profiilit ja taustat, aatteet ja tavoitteet), on yhtäkkiä ainakin johtajien profiileissa tapahtunut merkittäviä muutoksia – ja samalla eriytymistä.

Ajatellaan vaikka Rinnettä ja Stubbia. Toista on vaikea kuvitella pechakuchaamassa tai heittämässä stand-up -keikkaa, toista taas mahdoton nähdä Mäntsälän torilla makkaraa paistamassa ja kuuntelemassa eläkeläisten ajatuksia. Toinen edustaa sitä, mitä tämän päivän alfauros tai -naaras haluaa olla; oli kyse sitten ulosannista, ulkonäöstä tai urheilutuloksista. Toinen taas sitä, mitä moni epätäydellisyydessään aidosti on ja jonka hyväksyy. Toinen edustaa globalisaatiovoittajia kaikella olemuksellaan ja mielipiteillään, toinen taas nojaa vahvasti myös siihen maailmaan, joka on joutunut näkemään muutoksen nurjat puolet.

Se, mikä heitä kuitenkin yhdistää, ja joka samalla ehkä kertoo jotain politiikan muutoksesta on se, että he todellakin näyttävät ja kuulostavat puolueidensa aktiivi/kannattajaväeltä. Molemmat heistä ovat monella tapaa ”aitoja” siinä mielessä että heitä ei voi syyttää siitä, että he yrittäisivät olla jotain muuta kuin ovat tai että heidän kauttaan yriteltäisiin antaa muunneltua kuvaa siitä, mitä liike aidosti, tällä hetkellä, on. Näiden henkilöiden kautta on hylätty ajatus, että johtajan persoonan kautta yritettäisiin viestiä jotain muuta kuin mitä puolue on.

Tarkoituksena ei tietenkään ole sanoa, etteivätkö edelliset johtajat niin Kokoomuksessa kuin SDP:ssä olisi olleet aitoja ihmisiä. Kyse on nimenomaan mielikuvasta. Kokoomuksen osalta Kataisen profiili onnistui peittämään yhä radikaalimmaksi käyvän puolueväen ja estämään näkyvän oikeistolaistumisen puolueen julkikuvassa. SDP:ssä tämä puolestaan epäonnistui – yritys viestiä linjanmuutoksesta ja uudistumisesta edellisen puheenjohtajan profiilin kautta jäi – syystä tai toisesta- torsoksi eikä kaivattua luottamusta syntynyt.

***

Kun nyt katsoo eduskuntavaaleihin valmistautuvien puolueiden johtajia, on todettava että monella tapaa Kari Suomalaisen karikatyyrit ovat, tosin ajanmukaisemmassa muodossa, heränneet eloon. Kokoomus asettaa vaaleihin leveähymyisen, markkinafundamentalistisia linjauksia esittäneen eurofiilin joka saa samppanjan virtaamaan, SDP törmäkän ay-miehen perikuvan, jolla vaikuttaa kuitenkin olevan sydämessään herkkä paikka yhteiskunnan vähäosaisille, Keskusta self-made-manin pohjoisen uskonnollisilta lakeuksilta, perussuomalaiset epäsovinnaisen äijäilijän joka kaikella tekemisellään pyrkii osoittautumaan ”eliitin” vastavoimaksi, Vihreät asiantuntevan mutta kuivakasta imagosta kärsivän luokan fiksuimman pojan, Vasemmistoliitto taas tennarijalkaisen ja rääväsuisen radikaalin, jossa on enemmän kuin ripaus kärsimättömyyttä ja aggressiivisuutta.

Itse en osaisi piirtää osuvampaa karikatyyria kuin minkä todellisuus tulevissa vaalipaneeleissa tarjoilee.

Suomen toivot tarkastelussa

kokoomus_vaalijuliste_20-luvultaPolitiikan superviikot jatkuvat, vaikka SDPn valinnat sekä eurovaalit ovat ohi. Päämielenkiinto kohdistuu seuraavaksi Kokoomuksen puoluekokoukseen sekä niitä seuraaviin minihallitusneuvotteluihin. Erityisen kiinnostavaa on seurata miten pätkäpääministeriksi pyrkivät porvareiden pj-ehdokkaat linjaavat tulevaisuutta. Kaksi ehdokasta kolmesta, Alex Stubb ja Jan Vapaavuori, ovat julkaisseet omat linjapaperinsa, kuten myös varapuheenjohtajaksi tarjolla oleva kansanedustaja Sanni Grahn-Laasonen.

Ensinnä on aina annettava kehut siitä, että ehdokkaat tekevät aatteellista työtä ja kertovat ohjelmien muodossa näkemyksistään. On itse asioista sitten samaa tai eri mieltä, niin ohjelmat antavat mahdollisuuden arvioida ehdokkaiden arvoja ja tavoitteita sekä päämääriä. Ideologinen työ on politiikan polttoainetta, ilman tavoitteita ja arvoasetelmia niiden taustalla poliittinen mobilisaatio on mahdotonta. Omien ajatusten pitäminen taktisista tai muista syistä ”vakan alla” ei kuulu reiluun kilpailuun. Tässä mielessä on hienoa, että ehdokkaat ovat avanneet ajatteluaan toisten arvioitavaksi ja keskustelun pohjaksi.

Kokoomuksen ehdokkaiden paperit ovat hyvin arvolähtöisiä ja taiten kirjoitettuja. Niistä löytyy monia yleisiä linjauksia, joista voi olla samaa mieltä, on puhe sitten uudistushalusta, epäonnistumisen sallimisesta kuin kansainvälisyydestäkin. Sen sijaan toivomista jää erityisesti konkretian osalta. Vaikka onkin järkevää jättää linjaukset osin yleiselle tasolle – puoluehan on paljon muutakin kuin johtajansa ja keinot eivät ole päämääriä, olisi tärkeää että pääministeriksi pyrkivät osaisivat antaa edes esimerkkejä tavoitteistaan. Vaikeita valintoja vaaditaan, priorisointia ja valtion vastuun vähentämistä ihmisten elämästä peräänkuulutetaan – mutta esimerkit mistä tulisi leikata, kenen etuja heikentää ja mitä lakeja karsia – loistavat monessa kohdassa poissaolollaan. Stubbin ohjelma saa tässä vertailussa parhaat pisteet sen uskaltaessa sanoa eniten – vaikka asiat ovatkin sellaisia ettei niiden esiin nostamisella varmasti synny pelkkiä ihastuksen huokauksia.

Konkretian vähyydestä huolimatta monia periaatteellisesti tärkeitä linjauksia papereista kuitenkin löytyy. Eräs niistä koskee valtion osuutta taloudessa. Ilmeisenä vastavetona niin uudemmalle tutkimukselle valtion roolista, kuin SDP:n pj-kisalle voidaan nähdä selkeä irtisanoutuminen valtion roolista talouden veturina – edes taantumassa. Stubb toteaa ohjelmassaan suoraan:

Pysyvän valtio-omistuksen määrää taloudessa tulee vähentää.

Tälle linjaukselle ei anneta rajauksia. Valtio-omistusta tulee vähentää, vaikka se tarkoittaisi valtion tulojen pudotusta. Tämä on selkeä ideologinen kanta, joka ansaitsee huomion.

Stubb katsoo Suomen työllisyyasteen olevan ”valinta” ja työttömyyden johtuvan hyvinvointiyhteiskunnan rakenteista. Se, että tuotteillamme tai palveluillamme ei ole kysyntää maailmanmarkkinoilla, ei näytä vaikuttavan hänen ajatteluunsa. Hyvinvointivaltion palvelurakenteen osalta hän paaluttaa sote-ratkaisun yhteydessä selkeän eron tilaajan ja tuottajan välille. Ei siis in-house -mahdollisuutta.

Stubbin ohjelman mielenkiintoisimmat kohdat koskevat koulutusta. Hän ottaa pienen mutta tärkeän pesäeron Kokoomuksen perinteiseen konservatiivilinjaan koskien ammatillisen ja lukiokoulutuksen hajurakoa. Tämän eronteon ylläpitäminen ja juoksuhaudan kaivuu nuorten väliin on ollut kokoomuslaisen koulutuspolitiikan kantavin teema jo vuosia. Nyt Stubb kuitenkin näyttää vihreää valoa niin näyttötutkinnoille kuin lisääntyvälle opiskelijoita ja yhteiskuntaa hyödyttävälle yhteistyölle toisella asteella. Miinuksena on tosin pantava merkille rivien väliin kätketty tasoryhmähaihattelu, jonka tutkimus ja oppimistulosten analyysi on moneen kertaan huonoksi todennut. Kokoomus ei vaikutakaan pääsevän vieläkään täysin irti peruskouluallergiastaan.

Vapaavuoren ohjelmassa arvo-osuus on Stubbia tasapainoisempi – liberalismi/libertarismi saa enemmän sosiaalisia reunaehtoja jos kohta ne ovatkin lähinnä filantropiaan vivahtavia. Onkin mielenkiintoista havaita, että niin ohjelmiensa kuin tv-haastatteluiden perusteella Stubb on selkeämmin puhdasoppinen aatteellinen vaihtoehto nykymenolle kun taas Vapaavuori vaikuttaa kompromissihakuisemmalta. Toisaalta Vapaavuoren ohjelmassa mainitaan erikseen demarit tahona, joiden valtaa ja voimaa vastaan Vapaavuori haluaa nimenomaisesti toimia.

Vapaus ja kannustavuus ovat tärkeitä arvoja, mutta silti meidän on lakkaamatta varottava näiden edistämistä toisista välittämisen kustannuksella.

Vapaavuoren ohjelma välttää konkreettisia linjanvetoja politiikan sisällön suhteen ja on siinä mielessä hatarampi kuin Stubbin vastaava paperi. Sivistyksestä lausutaan tärkeitä ja oikeita periaatteita, mutta se, miten niihin kouluja tai korkeakouluja kehittämällä päästään, jää roikkumaan ”teknologisen kehityksen huomioimisen” tasolle. Ohjelman toinen kantava teema: luottamus, jää tarkoittamaan yhteisöllistä yhdessäoloa ja julkista taloutta – työmarkkinoiden rakenteita, kolmikantaa tai sosiaaliturvajärjestelmää julkisine palveluineen ei katsota tarpeelliseksi mainita luottamusta ja keskinäistä solidaarisuutta luovina voimina. Ehkä siksi, ettei niihin sellaisina uskota?

Kaikki Kokoomuksen ehdokkaiden puheenvuorot vilisevät termejä ”sääntelyn purusta” ja ”terveen järjen käytöstä”. Tämä on varmasti hyvä ja kannatettava ajatus, mutta kokoomuslaisilta toivoisi edes jotain katetta sloganeilleen. Heidän olisi hyvä kertoa missä tätä paljon parjattua sääntelyä esiintyy ihmisten elämää tai talouden kasvua ylivoimaisesti haittavalla tavalla, mistä saavutetuista eduista tulisi luopua tai mitä ”vaikeita valintoja” tulisi ”rohkeasti” tehdä. Yhteiskunnassa kun varmasti esiintyy kaikenlaisia sääntöjä, normeja ja kieltoja. Monille niistä on kuitenkin peruste. Kännissä ajamista on rajoitettu, suojaikärajoja seksille on asetettu, rakennusmääräyksiä on annettu. Mitkä näistä tai muista ovat niitä haitallisia pykäliä jotka niin häiritsevät elämää ja jotka ylittävät sietokyvyn muuttuen irvikuviksi tarkoituksestaan? Tähän kysymykseen eivät asiasta kovin huolissaan olevat kokoomuspoliitikot vastaa, pois lukien Sanni Grahn-Laasonen, joka pitää käsittämättömänä tähtisadetikkujen ikärajoja. Niistä luopuminen tuskin kuitenkaan on a) kovinkaan vaikea valinta kenellekään tai b) kansantaloudellisesti merkittävä kysymys.

Innokas normien ja sääntelyn vastustaminen herättää myös kysymyksen siitä, mikä niissä estää vaikkapa huolenpidon lähimmäisestä? En edelleenkään ymmärrä miksi esimerkiksi vanhuspalvelulain säätäminen tai oppivelvollisuuden pidentäminen estäisi minua (tai ketään muutakaan) vaikkapa ryhtymästä nappulaliigan futisjoukkueen huoltajaksi tai käymästä kahvittelemassa ikääntyneiden sukulaisten luona? Kokoomuslaisille nämä vaikuttavat olevan toisensa poissulkevia asioita. Tässäkin faktat ja tutkimus kulkevat eri suuntaan kokoomusaatteen kanssa, sillä niin ihmisten onnellisuus kuin sosiaalisen pääoman tasokin vaikuttavat korreloivan melko voimakkaasti kattavan hyvinvointivaltion kanssa. Voisiko siis sittenkin olla niin, että kaikkien kovin peräänkuuluttama luottamus itse asiassa tarvitsee toimivaa ja verrattain laajaa julkista sektoria?

Mistä eurovaaleissa on oikeastaan kysymys?

kolumni Demokraatissa 23.5.2014.

Eurovaalit huipentuvat sunnuntaina. Vaikka listat ovat olleet tasokkaita, eivät sen paremmin keskustelu kuin äänestysaktiivisuuskaan ole toistaiseksi osoittaneet piristymisen merkkejä. YLE ansaitsee tosin papukaijamerkin meppigalleriastaan sekä puoluepäivistään televisiossa, kaupallinen media taas on keskittynyt tekemään juttuja itse valitsemistaan”kärkikandidaateista”.

Vaikka vaaleissa on jonkin verran päästy puhumaan eurooppalaisista viiteryhmistä, ei vaalien eurooppalaisuus edelleenkään korostu riittävästi. Väittelyissä haetaan eroja ennen muuta sillä kuka vetäisi milläkin tapaa eniten ”kotiin päin”. Harmi vain, että ”suomalaisten etu” on monin paikoin todellisuudesta irtaantunut käsite. Kun tämä  etu määrittyy eri ihmisten mielissä kovin eri tavoin Helsingissä, miksi se olisi yhtenäinen Brysselissä?

Todellinen vaihtoehto – ja viesti, joka tulisi viime metreillä kyetä sosialidemokraattien toimesta kirkastamaan, koskee vaalien eurooppalaista luonnetta. Vaihtoehdot kokonaisuuden tasolla ovat konservatiiviryhmän jatkaminen suurimpana ryhmänä tai maltillisen vasemmiston nousu suurimmaksi – ja siten suunnanmuutos eurooppalaisen politiikan suunnassa parlamentin osalta. Eli viisi vuotta lisää samaa lääkettä – kasvavaa työttömyyttä, leikkauksia, kurjistuvaa kysyntää ja inhimillistä tragediaa erityisesti eteläisessä Euroopassa – tai vallanvaihto ja painopisteen siirtymä kohti sosiaalisempaa Eurooppaa.

Suomalaisille äänestäjille tulisi alleviivata, että vaikka liberaaleilla, vihreillä ja vasemmistoliiton ryhmällä on hyviä ehdokkaita , heidän äänestämisensä ei tuo näissä vaaleissa mitään muutosta. Vihreiden ryhmä tullee kutistumaan marginaaliin – aivan siitä riippumatta saavatko Suomen vihreät vaaleissa 0 vai 3 paikkaa. Ja mitä tulee vihreisiin tavoitteisiin, uskooko kukaan, että vihreiden edustamat arvot Euroopassa etenisivät kokoomuksen ja kristillisdemokraattien EPP-ryhmän johdolla?

Viimeisten eurogallupien mukaan parlamentin äärilaidat vahvistuvat. Sosialidemokraateille povataan pientä nousua – siis Euroopan tasolla. Suuri kuva ei kuitenkaan tule minkään jytkyn kautta muuttumaan – suuri valinta tehdään edelleen demarien ja konservatiivien välillä. Ja mikäli haluaa äänensä vaikuttavan maksimaalisesti, se kannattaa antaa toiselle näistä ryhmistä. Edelleenkään tässä ei ole kyse mielipiteestä vaan faktasta.

Eurooppalaisten sosialidemokraattien talouslinja on osin poikennut suomalaisen sosialidemokratian viime vuosien linjasta. Näissä vaaleissa olemme kuitenkin eurooppalaisia ja osa eurooppalaista linjaa – toki siihen aktiivisesti vaikuttaen. Tätä on turha yrittää häivyttää, vaan ottaa siitä irti kaikki se ilo ja mahdollisuus jonka se sisältää. Lisäksi yhdistävät tekijät ovat paljon suurempia kuin erottavat – hieman kauempaa katsottuna eurooppalainen sosialidemokratia on hyvin yhtenäinen juuri niissä kysymyksissä, jotka ovat Euroopan ja sitä kautta myös Suomen kannalta tärkeimpiä.

Merkittävin kysymys on talouslinjassa. Vaikka europarlamentin suora valta talouspolitiikkaan ei ole suurimmillaan, on sen koostumuksella huomattavaa merkitystä. Oleellisin kysymys sosialidemokraattisen ja oikeistolaisen linjan välillä liittyy elvyttävän talouspolitiikan mahdollistamiseen – niin eurooppalaisella kuin kansallisella tasolla. Oikeisto vastustaa julkisen sektorin aktiivisuutta ja velkaa ideologisista syistä. Sosialidemokraatit taas lähestyvät asiaa korostuneen pragmaattisesti. Asiaa voi valottaa esimerkillä liittyen vaikkapa paljon puhuttuun valtiolliseen velkaan. Yksikään toimitusjohtaja ei myisi firman omaisuutta pois maksaakseen velkoja, jos velan korko on alhaisempi kuin omaisuuden tuotto. Jos näin halutaan toimia, on kyse taloudellisesti typerästä teosta, joka ei perustu järkeen vaan tunteeseen.

Toinen kysymys, jonka toivoisi vielä vaalikamppailun viime metreillä nousevan esiin, liittyy työntekijöiden oikeuksien edistämiseen unionin tasolla. Suhtautuminen työntekijöiden asemaa parantaviin hankkeisiin mm. ryhmäkanneoikeuden muodossa jakaa nimenomaan oikeiston ja sosialidemokraatit. Sama koskee mm. vanhempainvapaita, joita koskeva direktiivi jumittui Kokoomuksen ryhmän vastarintaan. Tuohon konservatismiin pysähtyivät tuolloin palkallisten isyysvapaiden edistämiset sekä äitiysvapaan pidennykset.

Viime hetken vaalityössä näitä asioita voitaisiin vielä nostaa. Yhdenkin paikan siirtymä Suomessa gallupien osalta oikealta vasemmalle voi vaikuttaa valtaisasti Euroopan suuntaan. Panosta on pelissä nyt paljon.

Kokoomus ja ”verovarojen tuhlaus”

Budjettineuvotteluiden alusaikaa on leimannut ajoittain jopa harvinaisen raivokkaaksi yltynyt hallituspuolueiden keskinäinen vääntö vanhuspalvelulaista. Huomion on varastanut yksi lain yksityiskohta, sitova henkilöstömitoitus, jolla tulisi toteutuessaan olemaan merkittäviä kustannusvaikutuksia. Asian erityisyys näkyy siinä, että Kokoomus on jopa puheenjohtajansa, pääministeri Kataisen, suulla ilmoittanut vastustavansa mitoitusta. Tähän asti Katainen on pysynyt kaukana hallituksen sisäisistä väännöistä ja korostanut nimenomaan rooliaan koossapitävänä johtajana.

Kataisen takki, jos nyt ei kääntynyt niin ainakin koki uudelleensovituksen, sillä aiemmin hän oli pitänyt sitovaa mitoitusta ”mahdollisena”. Osa Kokoomuksen edustajista on kuitenkin vastustanut muiden hallituspuolueiden kannattamaa mitoitusta määrätietoisesti. Toistaiseksi kovimman laidallisen ampui Kokoomuksen nouseva tähti, kansanedustaja Lasse Männistö, joka  syytti SDP:tä ”valtion varojen tuhlaamisesta” ja piti mitoituksen vaatimista ”kuntavaalikiimana”.

Mitä tulee itse vanhuspalvelulakiin, niin selvää on, ettei mitoitus yksin ratkaise ongelmia. Kukaan ei myöskään ole niin väittänytkään. Samalla kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että hoitajien määrää on lisättävä, niin kotihoidossa kuin laitoshoidossa. Tämä on tarpeen, jotta kotona asumista voidaan tukea mahdollisimman pitkälle, ja ettei kenenkään tarvitsisi pelätä laitoshoitoon joutumista. Vanhustenhuollon epäkohdat erityisesti riittämättömän henkilöstön osalta ovat olleet tiedossa jo kauan ja niiden korjaamista on pidettävä suomalaisen hyvinvointivaltion keskeisimpänä tulevaisuuden haasteena, yhdessä terveyspalveluiden vahvistamisen kanssa. Myös tästä vallitsee jos nyt ei täydellinen, niin verrattain laaja konsensus yli puoluerajojen.

Ymmärrän, että mitoituksen tarkoituksellisuudesta voidaan olla eri mieltä, vaikka itse sitä kannatankin. Mutta se, johon tulisi kiinnittää huomiota, on Kokoomuksen nuorten toivojen, ja koko puolueenkin, käsitys asioiden tärkeysjärjestyksestä sekä siitä, miten yhteiskuntaa heidän mielestään tulisi kehittää.

Männistön mukaan:

Sidottu henkilöstömitoitus maksaisi kunnille ja valtiolle arvioijatahosta riippuen ensi vuonna 145-525 miljoonaa euroa. Hintalappu kuitenkin nousee vuosi vuodelta vanhusten määrän lisääntyessä ja tarkoittaa tulevien vuosikymmenten aikana kymmeniä miljardeja euroja.

Suomella ei ole sidottuun henkilöstömitoitukseen varaa.

Helsingin Sanomien mukaan lisäsumma olisi 290 miljoonaa euroa vuodessa, kun mukaan lasketaan kunnat.

Summa on suuri, ja todennäköisesti tulevaisuudessa kasvava, no question about it. On myös totta, että kuntien kantokyky on kovilla. Mutta vertailun vuoksi on katsottava, mihin kokoomuslaiset itse ovat olleet valmiita sitoutumaan.

Kokoomus, Männistö mukaanlukien, on ollut kannattamassa kotitalousvähennyksen kasvattamista. Vähennyksen kasvatus Kokoomuksen esittämällä tavalla vähentäisi verotuloja arviolta sata miljoonaa euroa. Kyseisen vähennyksen hyödyt kohdentuisivat korostuneesti paremmin ansaitseville, koska he käyttävät vähennystä muita enemmän. Korotusta perustellaan työllisyyssyillä, mutta olisi huomattava, että myös hoitajamitoituksen toteuttaminen lisää työtä.

Kokoomus tuo budjettiriiheen myös toiveita merkittävistä verohelpotuksista vientiteollisuudelle. Myös näiden hintalappu nousee sataan miljoonaan. Huoli teollisuuden kilpailukyvystä rikkidirektiivin aiheuttamien kustannusten vuoksi on toki aiheellinen. Samalla poliittisen historiankirjoituksen näkökulmasta on oleellista huomata, että kyseiset kustannukset, joita nyt miljoonien verotuilla esitetään katettavaksi, syntyivät porvarihallituksen vahtivuorolla.

Kokoomus on myös profiloitunut vastustamaan veronkorotuksia, joilla paljon puhuttua vajetta voitaisiin pyrkiä kaventamaan -tai rahoittamaan lisäinvestointeja. Tuore varapuheenjohtaja Sankelo on vastustanut transaktioveron säätämistä, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Vapaavuori puolestaan epäili solidaarisuusveron säätämistä pitäen sitä merkityksettömänä. Hiljattain hän puhui myös ”tuloeroista terveen yhteiskunnan merkkinä”.

Merkittävimpänä viimeaikaisena kokoomuslaisena avauksena on kuitenkin pidettävä puoluekokouksen hyväksymää päätöstä yritysten yhteisöveron poistamisesta kokonaan. Vuoden 2013 talousarvion lukuihin perustuen tämä toimenpide maksaisi valtiolle arviolta 3,2 miljardia euroa. Kunnat ja seurakunnat menettäisivät n. 1,5 miljardia euroa. Usko dynaamisiin vaikutuksiin saa olla melko kova, mikäli kuvittelee kyseisten summien palautuvan valtion ja kuntien kassoihin.

Summa summarum: Kokoomuksessa on toiveita vähentää valtion tuloja miljardeilla keventämällä ennen kaikkea yritysten ja suurituloisimpien suomalaisten verotaakkaa. Samalla he eivät ole valmiita sitomaan tästä summasta alle kymmenesosaa vanhustenhoidon vahvistamiseen sitovien henkilöstömitoitusten osalta.

Allekirjoittanut katsoo, että tämä kertoo todellisista arvoeroista puolueiden välillä, sekä siitä, että äänelläsi on väliä.

Toinen aste ja ideologinen vastarinta

Aamun Helsingin Sanomat nostaa esiin koulutuspoliittisen ikuisuusaiheen eli Kokoomuksen ja SDP:n erimielisyyden toisen asteen koulutuksen kehittämisen suunnasta. Kokoomuksen kansanedustaja Sari Sarkomaa pelottelee ammattilukiolla sekä osaamisen heikentymisellä, mikäli koko ikäluokka suorittaisi sekä ammatillisen että yleissivistävän tutkinnon. Huomiotta entisellä ministerillä jää jälleen kerran se, ettei kukaan ole moista esittämässäkään.

Hallitusohjelmassa aiheesta todetaan seuraavasti:

Toisen asteen koulutusjärjestelmä antaa nuoren rakentaa oman opinpolkunsa. Ylioppilastutkintoa ja ammatillisia tutkintoja kehitetään erillisinä tutkintoina. Samalla lisätään joustavia mahdollisuuksia suorittaa osia tutkinnosta yli tutkintorajojen.

Kirjaus vaikuttaa melko yksiselitteiseltä. Tutkinnot säilyvät itsenäisinä eikä niiden minimivaatimuksista tingitä, mutta opiskelijoille tarjotaan entistä enemmän mahdollisuuksia suorittaa osia tutkinnosta yli oppilaitosrajan. Oleellista on havaita se, että kyseessä on mahdollisuus, jonka käyttäminen on kiinni opiskelijasta. Ketään ei pakoteta lukiosta vasaran varteen, eikä ammatillisesta oppilaitoksesta syventävälle historian kurssille. Murhe kaiken alleen hautaavasta ammattilukiosta tai nuorisokoulusta on siis täysin turha, ainakin jos oma koulutie on sisältänyt sisälukutaidon opinnot.

Kokoomuksen ja sen koulutuspoliittisten toimijoiden ideologinen vastustus toisen asteen yhteistyötä kohtaan ei sinällään ole uutta. Poliittisen kentän oikealla laidalla on kauan kannettu huolta siitä, että lisääntyvä yhteistyö söisi toisaalta lukiolaisilta yleissivistyksen ja ammattiin opiskelevilta ammattitaidon. Yleensä tätä täydennetään epämääräisellä mutinalla ”tasapäistämisestä”. Se, ettei kukaan ole esittänyt minimivaatimuksista tinkimistä, ei ole haitannut hyvää propagandaa ja saman vanhan levyn puhki soittamista.

Onkin pohdittava mistä vastustuksessa aidosti on kysymys. Voisi väittää, että kysymys onkin ennen kaikkea kulttuurisen eron ylläpitämisen tarpeesta. Kulttuurinen kuilu, eriyttäminen ja rajoittaminen ovat hyväksi, jos itse sattuu olemaan rotkon ”paremmalla” puolella. Nuorten eriyttäminen aikaisessa vaiheessa palvelee koulutuksellisen kastijaon synnyttämistä ja ylläpitoa. Argumentit, joiden mukaan ”yhteistyö ei saa lisääntyä tai taso kärsii” vihjaavat ikävästi, että toiset ihmiset, tässä tapauksessa ammatillisen koulutusväylän valinneet, pilaisivat opetuksen laadun lukioissa.

Sarkomaan ja muiden toisen asteen yhteistyön vastustajien tulisi kuitenkin muistaa mitä yhteistyöllä itse asiassa tavoitellaan. Sillä tavoitellaan muun muassa entistä joustavampia valinnanmahdollisuuksia. Onkin hyvin erikoista, että itseään yksilönvapauden puolueena esiintyvän Kokoomuksen näkyvät edustajat ilmoittautuvat eturiviin vastustamaan näiden mahdollisuuksien kasvattamista.

Tällä hetkellä toisen asteen järjestelmä pakottaa nuoret tekemään hyvin urauttavia valintoja varhaisella iällä. On kuvaavaa, että julkisuudessa saatetaan olla hyvinkin huolissaan 29-vuotiaan sosiologian opiskelijan vaihtoehtojen kapenemisesta, jos opintoaikoihin tai sivuainemääriin halutaan tehdä jonkinlaisia rajauksia, mutta murrosikäisten vastaavia, huomattavasti tulevaisuuden vaihtoehtoja rajoittavampia valintoja halutaan tietyissä piireissä jopa vahvistaa. Näin ei saisi olla. On avattava ovia ja sallittava kokeilut, ei kiellettävä niitä.

Tavoitteena joustavammassa yhdistelemisessä on vahvistaa mahdollisuuksia monitaitoisten ja laaja-alaisten ammattilaisten esiinmarssille. On myös muistettava, että huomattava osa lukiolaisista jatkaa ylioppilastutkinnon jälkeen ammatillisille aloille. Myös he hyötyisivät helpommista yhdistelymahdollisuuksista. Moninkertainen koulutus vähenisi, kun tutustuminen eri aloihin helpottuisi. Yhtenäisemmät toisen asteen kampukset voisivat tulevaisuudessa turvata myös entistä useammalle opiskelijalle opiskelupaikan läheltä kotoa.

Kaiken kaikkiaan osaamistason nostoa ja laajempaa yleissivistystä tarvitaan. Suomi ei pärjää putkitutkinnoilla, sen paremmin yliopistokoulutettujensa kuin ammattilaistensakaan osalta.

Lisää aiheesta:

Kuva: Wikipedia.