Korkeakoulutus periytyy – mitä voidaan tehdä?

julkaistu Suomen ylioppilaskuntien liiton Tulevaisuuden yliopisto -blogissa 22.10.2013.

imageSuomessa ollaan usein korostuneen ylpeitä tasa-arvoisesta koulutusjärjestelmästämme. Ylpeyteen on myös monin paikoin syytä. Peruskoulun loistavat oppimistulokset ovat suurelta osin seurausta yhtenäisistä ryhmistä sekä siitä, että koulujen väliset erot ovat Suomessa kansainvälisesti katsoen ainakin toistaiseksi pieniä. Mutta toiselle asteelle ja korkeakoulutukseen siirtyessä alkaa tapahtua asioita, jotka haastavat ajattelemaan onko opintie aidosti tasa-arvoisesti avoin kaikille?

Kyse on koulutuksen periytyvyydestä. Vaikka koulutus on maksutonta ja opintotuki takaa periaatteessa kaikille taloudelliset mahdollisuudet opiskeluun, kovin harva duunaritaustainen nuori lopulta löytää itsensä yliopistosta. Yliopistokoulutettujen vanhempien lapsista yliopistoon päätyy noin 60 %, ei-yliopistokoulutettujen lapsista noin 15 %.

Mikäli, ja kun, lähdemme ajatuksesta, että lahjakkaiden ja yliopisto-opintoihin kykenevien osuus ei ole köyhemmissä tai matalammin koulutetuissa perheissä neljännestä koulutetumpien perheiden vesoista, on meillä käsissämme sosiaalinen ongelma. Järjestelmä syrjäyttää merkittävän osan sellaisista nuorista, joilla olisi periaatteessa täydet mahdollisuudet hakeutua korkea-asteen opintojen piiriin ja menestyä niissä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että korkea-asteen opintoihin ei kokonaisuudessaan hakeudu se opiskelija-aines, jolla olisi parhaat edellytykset menestyä niissä. Toisin sanoen kyseessä on kansallisen lahjakkuusreservin vajaakäyttö ja siten tarpeettoman hidas tieteen kehittyminen ja taloudellinen kasvu.

Kyse on luonnollisesti kulttuurista. Tietyissä sosioekonomisissa taustoissa koulutukseen hakeutumiseen ei vastaavalla tavalla kannusteta kuin joissain muissa. Joissain perheissä ajatus tytön tai pojan siirtymisestä toisen asteen ammatilliseen koulutukseen on kauhistus, toisaalla taas turhaa kirjojen lueskelua saatetaan pitää ajan haaskauksensa. Osin kyse on kuitenkin myös rahasta: kalliisiin valmennuskursseihin ei ole varaa eikä ilman niitä kannata haaveilla paikasta suositussa tiedekunnassa tai pääaineessa. Aikaisin tehty valinta esimerkiksi hakeutumisesta ammatillisten opintojen pariin lukion sijasta nostaa tehokkaasti nostosillat korkeakouluun hakeutumisen edestä – vaikka muodollista umpiperää ei olekaan. Ja niin edelleen.

Tulevaisuuteen katsottaessa piirtyy selkeä kuva siitä miten koulutusta tulisi kokonaisuutena kehittää kun näkökulmaksi otetaan työmarkkinoiden kehitys. Ensinnäkin matalaa koulutusta vaativat työtehtävät ovat nopeasti katoamassa työmarkkinoilta. Tämä tarkoittaa sitä, että perusasteen varassa ei, harvoja onnekkaita poikkeuksia lukuun ottamatta, voi odottaa pysyvää työllistymistä. Toiseksi työpaikan ja jopa ammatinvaihto tulee olemaan yhä useammalle arkipäivää jossain vaiheessa työuraa. Kun kokonaiset toimialat voivat syntyä ja kadota, tarkoittaa tämä voimakasta vaatimusta jatkuvien opiskelumahdollisuuksien ja osaamisen täydentämisen osalta kaikille kansalaisille. Ja kolmanneksi: korkean tason osaaminen, niin akateeminen kuin ammatillinenkin, tulee yhä tärkeämmäksi niin yksilöille kuin koko yhteiskunnalle.

Kaikki tämä yhdessä korostaa tarvetta poistaa kaikki koulutukselliset umpiperät, niin muodolliset kuin epämuodolliset. Samalla puhtaasta tutkintokeskeisyydestä tulisi siirtyä entistä enemmän kohti yleisiä valmiuksia ja sen päälle käytännössä koeteltua osaamista. Ja kolmanneksi on avattava merkittävällä tavalla lisää mahdollisuuksia korkean koulutuksen hankkimiseen. Erityisen tärkeää tämä on koulutuksellisesti huono-osaisemmista taustoista tulevien nuorten, ja miksei vanhempienkin ihmisten, kohdalla.

Ensimmäiseksi muutosta kaipaisi toisen asteen koulutus. Nykymuotoinen tiukasti kahtia jakautunut toisen asteen koulutus on historiallinen jäänne joka ei tue elinikäisen oppimisen ideaalia. Tarpeettoman korkeat raja-aidat urauttavat herkässä ikävaiheessa valintoja tekeviä nuoria poluille, joiden tarkoituksenmukaisuudesta vain harva 15-vuotias voi olla järkähtämättömän varma. Jotta korkeakoulukelpoisuus toisen asteen tutkinnon suorittamisen jälkeen olisi teorian lisäksi entistä useamman kohdalla mahdollista käytännössä, tulee sisältöihin rakentaa yleissivistäviä ja jatko-opintoihin valmentavia kokonaisuuksia kummallakin puolella toista astetta. Turhaa hajurakoa akateemisen ja ammatillisen maailman välillä voitaisiin poistaa myös yhteisillä kurssitarjottimilla, tilojen yhteiskäytöllä ja yhteisillä oppitunneilla vaikkapa kielissä.

Toiseksi Suomessa tulisi laajentaa korkeakoulutuksen tarjontaa. Suomi on jo nyt jäänyt pahasti jälkeen koulutustasonsa suhteen. Kun vielä 1990-luvun alussa olimme maailman kärkeä, olemme OECD-maiden joukossa tällä hetkellä sijalla 18 kun tarkastellaan sitä kuinka suuri osuus 25–34-vuotiaasta ikäluokasta on suorittanut korkea-asteen tutkinnon. Puola, jossa 15 vuotta sitten tutkinnon suorittaneiden osuus oli kolmanneksen Suomen tasosta, on ohittamassa meidät. Viimeisen kymmenen vuoden aikana korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden työikäisten määrä on OECD-maissa ja EU-maissa noussut 3,4 % vuodessa. Vertailun kärjessä ovat Luxemburg ja Puola, joissa kasvuvauhdit ovat yli 6,5 prosenttia vuodessa. Suomessa kasvuvauhti on ollut 1,7 prosenttia jolla sijoitutaan 33 maan vertailussa sijalle 29. Tarjonnan lisääminen toisi korkeakouluopinnot entistä lähemmäksi myös sellaisille nuorille jotka jäävät tällä hetkellä koulutusta paitsi samalla kun se antaisi vauhtia hallitusohjelman tavoitteelle olla luoda suomalaisista maailman osaavin kansakunta.

Kolmanneksi korkeakoulujen opiskelijavalintaa tulee uudistaa. Tällä hetkellä vuosittain noin 13 000 aloituspaikkaa suuntautuu hakijoille, joilla on jo korkeakoulututkinto tai opiskelupaikka korkeakoulussa. Tämä tosiasia heikentää nimenomaan niiden opiskelijoiden asemaa, jotka ovat pyrkimässä sisään, niiden eduksi jotka ovat kerran jo päässeet sisään. Ja kun sisään päässeet ovat taustoiltaan voimakkaasti valikoituneet, ei laajakaan sisäänotto yksin välttämättä auta tilannetta. Tämän vuoksi jo valmistelussa oleva opiskelijavalintauudistus jonka puitteissa korkeakoulujen päävalinnat varataan niille hakijoille, joilla ei ole aiempaa vastaavantasoista tutkinto-oikeutta on erittäin tärkeä ja oikeudenmukainen. Se varmistaa, yhdessä koulutusmäärien kasvattamisen kanssa että huomattavasti useampi nuori pääsee suorittamaan toiveidensa ja motivaationsa mukaista koulutusta ilman kasautuvia välivuosia.

Kolmanneksi tulisi tutkintorakenne hahmottaa uudella tavalla. On pohdittava sitä kannattaako nykymuotoinen pääainevalinta tehdä jo heti opintojen alkuvaiheessa vai tulisiko korkeakoulutuksessa suunnata yleisempiin teoreettisiin suuntiin kandidaattivaiheessa jonka jälkeen erikoistuminen ja pääainevalinta tapahtuisi maisterivaiheessa. Malliksi voisi tarjota ajatusta, jossa vaikkapa yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan pyrkivä opiskelija saisi kandidaattivaiheen tutkinto-oikeuden tiedekunnan opiskelijaksi, suorittaisi yleisiä yhteiskuntatieteellisiä opintoja ja valitsisi varsinaisen syventävän ja erikoistavan pääaineen vasta kandidaattitutkielman yhteydessä tai jälkeen. Maisterivaiheen opintoihin voisi puolestaan kuulua selkeästi nykyistä enemmän ajatus työnteon ja opintojen limittymisestä – seikka jonka tulisi näkyä myös opintojen järjestämistavassa.

Laajempiin opintokokonaisuuksiin siirtyminen kandidaattivaiheessa mahdollistaisi joustavammat siirtymiset koulutukseen, ja maisteriohjelmien käyttäminen erikoistumisohjelmina niiden myöhemmän käyttämisen täydennyskoulutuksen välineenä työelämässä jo toimivien ihmisten osalta. Näinkin korkeakoulutusta ja yliopistoja kyettäisiin kytkemään osaksi yhä useamman ihmisen sivistyksellistä kasvua ja työuran rakentamista.

Mainokset

Koulutus kannattaa – erityisesti tulevaisuudessa

Kolumni Demokraatissa 3.10.2013. 

Hallituksen rakennepoliittiset päätökset sisälsivät useita merkittäviä linjauksia, joista eräät tärkeimmät liittyvät koulutuspolitiikkaan. Esiopetuksen velvoittavuus, oppivelvollisuuden pidentäminen sekä nuorisotakuun toimeenpanon tehostaminen ovat tehokkaita toimia aikaisin tapahtuvan pudokkuuden ja nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn, mutta huomio kannattaa kiinnittää myös toimenpiteisiin joilla lisätään korkeakoulutuksen volyymia.

Vaikka talouden ongelmat koskettavat myös korkeakoulutuksen saaneita ihmisiä ja akateeminenkin työttömyys on kasvanut, on koulutuksen hankkiminen edelleen yksilön paras vakuutus työttömyyttä ja köyhyyttä vastaan. OECD:n Education at a Glance 2013 -raportti alleviivaa tätä kehityskulkua, työttömyyserot korkeimmin ja matalimmin koulutettujen välillä ovat lähes kolminkertaiset ja ero on viime vuosien aikana kasvanut entisestään.

Sama kehitys koskee myös Suomea. Työ- ja elinkeinoministeriön tilastojen mukaan erot työvuosien odotteessa ovat pelkän perusasteen varassa ja toisen asteen suorittaneiden välillä seitsemän vuotta. Kun tarkastelu laajennetaan korkeakoulututkinnon suorittaneisiin kasvaa ero peräti viiteentoista vuoteen.

Kun katsotaan tulevaisuutta, nähdään että matalan koulutustason työpaikat tulevat vähenemään merkittävästi. Kilpailu vain vähän koulutusta vaativista työpaikoista kiristyy entisestään koska niiden määrä taloudessa vähenee. Seuraavaksi palvelualoille etenevä automaatio tulee nopeuttamaan tätä kehitystä – itsepalvelukassat, verkkokauppa ja automaattinen liikenne tekevät tuloaan. Nämä eivät toki tee kyseisten alojen ammattilaisista tarpeettomia, ehkä jopa päinvastoin, mutta avautuvien työpaikkojen absoluuttinen määrä mitä todennäköisimmin putoaa.

Koulutus heijastuu työllisyyden lisäksi tulotasoon. Vaikka myytti köyhästä akateemikosta ja rikkaasta paperimiehestä istuu tiukasti monin paikoin, on korkeakoulutus usein myös reitti paitsi keskimäärin parempaan työllisyyteen, myös tulotasoon. Kansainvälisellä tasolla, jälleen OECDn mukaan, korkeakoulutuksen saaneiden tulot ovat 25-50% korkeammalla tasolla kuin matalammin koulutettujen. Ero kasvaa iän myötä, eli koulutuksella hankittu osaaminen kantaa erityisesti ajan yli.

Suomen kannalta nämä havainnot ovat oleellisia siksi, että väestömme koulutustaso verrattuna verrokkimaihin on laskenut nopeasti. Suomen suhteellinen asema väestön koulutustason suhteen on laskenut 90-luvun alun ensimmäiseltä sijalta sijalle 18. Seuraavaksi meidät ohittaa Puola. Viimeisen kymmenen vuoden aikana korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden työikäisten määrä on OECD- ja EU-maissa noussut 3,4 % vuodessa. Suomessa kasvuvauhti on ollut 1,7 prosenttia, jolla sijoitumme 33 maan vertailussa sijalle 29. Kun tulevaisuus on osaamisessa ja koulutuksessa, tulisi hälytyskellojen soida.
Tätä taustaa vasten rakennepoliittiseen ohjelmaan sisältyvät päätökset mm. korkeakoulutuksen volyymin nostamisesta hakijasuman purkamiseksi sekä käynnissä oleva korkeakoulujen opiskelijavalintauudistus ovat erittäin tärkeitä. Ne lisäävät korkeakoulutuksen saaneiden henkilöiden määrää ja myös päästävät nuoria entistä nopeammin toivottujen ja odotettujen opintojensa piiriin, vähentäen turhia välivuosia. Tätä avattua tietä koulutusmahdollisuuksien parantamisen suhteen tulee jatkaa.