Yliopistojen rahoitus ei heikkene

imageBudjetin ympärillä kihisee, ja erityisesti koulutuspolitiikan. Luvut jäävät helposti elämään omaa elämäänsä ja niiden taakse on aina syytä kurkistaa ennen kuin vetää kovinkaan suuria johtopäätöksiä. Tästä on kyse, kun Kokoomuksen Verkkouutiset uutisoivat ”Rinteen budjetin leikkaavan eniten yliopistoilta ja tutkimuksesta”. Juttu antaa harhaanjohtavan käsityksen yliopistojen rahoitustilanteesta vuonna 2015. Artikkelissa on käsitelty säästöjä unohtaen samanaikaisesti tehtävät määrärahalisäykset ja toimet yliopistojen perusrahoituksen vahvistamiseksi.

Opetus- ja kulttuuriministeriö teki toukokuussa talousarvioehdotuksensa vuodelle 2015, johon saatiin elokuun alussa valtiovarainministeriön kanta. Valtiovarainministeriön kantaan sisältyy eri hallinnonaloille uudelleenkohdentamissäästöjä, joista yliopistoille ja tieteelle on kohdennettu mainittu 6 miljoonaa euroa. Opetusministeri Kiuru ehdottaa näistä säästöistä luopumista, sillä koulutukseen tehtävät leikkaukset eivät ole parhaita säästökohteita. Erityisesti Verkkouutisten laskujen maksaja Kokoomus on vaatinut voimakkaita toimia julkisen talouden menojen vähentämiseksi.

Vaikka olisikin mukavaa, että korkeakoululaitosta voitaisiin kehittää jatkuvasti lisääntyvän rahoituksen vallitessa – eikä näin ikävä kyllä ole, ei yliopistojen ensi vuodelle hahmoteltu rahoitustilanne ei ole kokonaisuutena tarkastellen laisinkaan niin huono kuin Verkkouutisten artikkelista voisi päätellä. Hallitusohjelman mukaisen kertaluonteisen 10 miljoonan euron lisäksi yliopistojen rahoitukseen on tulossa 22,3 miljoonan euron määrärahalisäys täysimääräisen kustannustason huomioon ottamisen perusteella. Tämä selittyy sillä, että Antti Rinteen VM on hyväksynyt osaksi omaa esitystään OKMn esityksen indeksileikkausten perumisesta.

Yliopistojen kesken kohdennettava rahoitus on säästöistä huolimatta itse asiassa lisääntymässä kuluvasta vuodesta. Tämä selittyy pitkälti sillä, että Aalto-yliopistolle kohdennettua lisärahoitusta ollaan aiempien linjausten mukaisesti asteittain purkamassa. Molempien ministeriöiden esityksissä Aalto-yliopiston lisärahoituksesta ollaan siirtämässä 21,5 miljoonaa euroa osaksi yliopistojen perusrahoitusta. Näin Aalto-yliopiston lisärahoituksen taso olisi vuonna 2015 48,5 miljoonaa euroa aiemman 70 miljoonan euron sijaan.

Siis: päinvastoin kuin Verkkouutisten artikkelissa väitetään, yliopistojen rahoitus ei ole vähentymässä kuluvasta vuodesta 24 miljoonalla eurolla, vaan lisääntyy 8 miljoonalla eurolla. Yliopistojen perusrahoitus tulee lisääntymään kuluvasta vuodesta kaikilla yliopistoilla Aalto-yliopistoa lukuun ottamatta edellyttäen, että toiminnan tuloksellisuudessa ei ole tapahtunut heikentymistä suhteessa muihin yliopistoihin.

 

Mainokset

Sumaa purkamassa

tukinuittoKehysriihtä ja rakennepoliittisen ohjelman toimeenpanoa valmisteltaessa on keskustelua riittänyt erityisesti linjatusta hakijasuman purusta korkeakouluissa. Kriittisiä on oltu erityisesti muutamien akavalaisten ammattiliittojen ja joidenkin poliittisten opiskelijajärjestöjen suunnassa. Koska kyseessä on kuitenkin niin työurien pidentämisen, nuorten elinikäisten tulojen kasvattamisen kuin Suomen kilpailukyvyn näkökulmasta äärimmäisen tärkeä hanke, on syytä paitsi vastata kritiikkiin, myös avata hieman sumanpurun motiiveja ja vaikutuksia.

Työmarkkinat tulevat vaatimaan tulevaisuudessa entistä enemmän koulutusta ja osaamista. Pitkän aikavälin trendit osoittavat, että korkeaa koulutustasoa vaativien työtehtävien määrä tulee Suomessa kasvamaan – alemman koulutustason tehtävien määrä puolestaan vähenemään. Kun samaan aikaan olemme tilanteessa, jossa korkeasti koulutettujen työllisyys on valmiiksi erittäin korkealla tasolla verrattuna kaikkiin muihin ryhmiin, emme voi saavuttaa täyttä potentiaaliamme vain parantamalla olemassa olevan ryhmän työllisyyttä. Tarvitsemme yksinkertaisesti lisää korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotta potentiaaliset syntyvät työpaikat voivat tulla täytetyiksi – ja työurat yleisesti ottaen pidentyä.

Erityisesti ekonomien ammattijärjestö SEFE on argumentoinut koulutusmäärien lisäyksiä vastaan sillä perusteella, että ekonomien työllisyystilanne on tällä hetkellä heikentynyt aiempaan verrattuna. Tämä voi pitää paikkansa, mutta vaikka aloituspaikkojen lisäys toteutettaisiin välittömästi, tulisivat nämä, uuden paikan saaneet henkilöt työmarkkinoille valmistuneina ekonomeina aikaisintaan viiden vuoden kuluttua. Tuolloin suhdannetilanne on, ainakin toivon mukaan, aivan erilainen kuin nyt ja joka tapauksessa koulutusvaatimukset kasvaneet. Siksi argumentti on tarttuvuudestaan huolimatta huono ja paikkansa pitämätön.

Tällä hetkellä Suomessa on käynnissä erittäin merkittävä korkeakoulutettujen lukumäärän kasvun hidastuminen. Käytännössä valmistuneiden määrä riittää suurin piirtein kattamaan työmarkkinoilta eläkkeelle poistuvien korkeakoulutettujen määrän. Kun kaikki tiedämme, että koulutuksen merkitys kasvaa, voimme hiljentyä hetkeksi miettimään onko tämä linja kestävä? Samaan aikaan muut maat ajavat ohitsemme – suhteellisen koulutustasomme suhteen kyse on romahduksesta. Kun vielä 90-luvun alussa Suomi oli suhteellisesti maailman koulutetuimman kansan maa, olemme nykyisellään pudonneet jopa Puolan taakse kun katsotaan korkeakoulututkinnon suorittaneiden 25-34-vuotiaiden osuutta väestöstä. Lienee selvää, että näin ei voida loputtomasti jatkaa mikäli aiomme rakentaa elinkeinopolitiikkamme korkean osaamisen elinkeinojen varaan.

Ongelmaa ei tässä määrin olisi olemassa, mikäli kaikki korkeakoulujen aloituspaikat otettaisiin täysimääräisesti uusien, opintojaan aloittavien opiskelijoiden käyttöön. Ikävä kyllä näin ei ole. Suomalaiselta ylioppilaalta kestää keskimäärin kaksi vuotta ennen kuin korkeakoulun ovet avautuvat. Syy on selvä: erittäin suuri osa aloituspaikoista, useampi kuin joka kolmas menee henkilöille joilla on jo olemassaoleva opinto-oikeus korkeakoulussa. Toisin sanoen he ottavat uuden paikan olemassaolevan rinnalle, tarkoituksenaan joko pääaineen vaihto, toisen tutkinnon suorittaminen tai opiskeluiden jatkaminen myöhemmässä vaiheessa toisen tutkinto-oikeuden kautta.

Alan vaihtoon tulee toki olla oikeus, mutta on valitettavaa että vaihto tapahtuu niin usein pääsykokeen kautta. Käytännössä joudumme tilanteeseen jossa toiselta asteelta valmistuneet kilpailevat jo korkeakouluopintoja suorittaneiden kanssa samoissa valintakokeissa, jäävät valitsematta ja vastentahtoisille välivuosille tai vaihtoehtoisesti ottamaan vastaan paikan josta eivät missään tapauksessa tule valmistumaan. Noidankehä on valmis: toisaalla välivuosia, toisaalla opintoja ja paikkojen täyttöä ilman aikomustakaan valmistua. Hintana työurien lyhentyminen, opiskelupaikkojen epätarkoituksenmukainen jakautuminen sekä julkisten varojen haaskuu. Tällä hetkellä sumassa seisoo, sisäänpääsyä odottamassa, jo lähes 60 000 nuorta. Kysymys kuuluu: onko tähän varaa?

Nopeampi sisäänpääsy – ja valmistuminen- näkyisi myös palkoissa ja työllisyydessä. Toisen asteen suorittaneiden alle 25-vuotiaiden työllisyysaste on 58%, korkea-asteen suorittaneilla 86%. Tutkinnon suorittaminen  lähes tuplaa keskimääräiset ansiot. Lienee selvää, että näistä ansioista kertyy myös huomattavasti enemmän veroja valtion ja kuntien taskuun – kestävyysvajetta helpottamaan. Ja kun otamme huomioon, että sosiaaliturva ja eläkkeet ovat ansiosidonnaisia, olisi aiempi työmarkkinoille tutkinnolla varustettuna siirtyminen erinomaisen hyödyllistä myös yksilöiden omalle taloudelle.

Huolet siitä, että koulutuksen taso romahtaisi mikäli opiskelijamääriä lisättäisiin ovat osin tuulesta temmattuja. Ensinnäkin opiskelija-aines joka jää valintakokeissa valitsematta on hyvin usein muutaman pisteen päässä hyväksymisestä. Toisin sanoen merkittävää eroa heidän kyvykkyydessään suorittaa opintoja valituiksi tulleisiin verrattuna ei useinkaan ole. Laadukkaan opetuksen järjestäminen luonnollisesti maksaa, mutta investoinnin tuotto olisi tässä yhteydessä huomattava. Tuhansia nuoria nopeammin haluamilleen aloille, vähemmän välivuosia, nopeampaa siirtymistä työmarkkinoille, parempia tuloja koko työuralle ja kirsikkana kakun päällä pysyvästi kasvavat verotulot.

Sumanpurun osalta kysymykseksi jäävät toki vielä alat. OKM on lähtenyt suunnitelmissaan siitä, että mahdolliset lisäpaikat suunnataan aloille joilla on odotettavissa lisääntyvää työvoimatarvetta. Oleellisiksi nousevat tuolloin monet hyvinvointipalveluiden tuotantoon liittyvät alat, mutta elinkeinoelämän tarpeita ja työllisyystilastojakaan ei voida väheksyä. Siksi onkin erikoista, että sumanpurkua on kritisoitu nimenomaan poliittisesta oikeistosta – tahoilta, jotka ovat yleensä olleet halukkaita kuuntelemaan työnantajien toiveita koulutusmäärien suhteen sekä kehittämään suomalaista elinkeinotoimintaa osaamisintensiivisempään suuntaan. Mutta ehkä järki voittaa, ja tuottava investointi ollaan valmiita tekemään.

Kuvalähde: Wikimedia Commons. 

Suomalainen salto mortale

Suomea on totuttu, viimeisimmistä PISA-pudotuksista huolimatta, pitämään koulutuksen suurvaltana ja suomalaisia poikkeuksellisen osaavana ja koulutettuna kansakuntana. Monin paikoin tämä onkin totta. Tuloksemme ovat monessa suhteessa huippuluokkaa, ja suomalaisen aikuisväestön osaamistaso maailman kärkeä. Mutta eräs nopeasti tapahtunut muutos koskee suomalaisten koulutustasoa sekä akateemisten määrän kasvua. Tilastojen valossa suomalaisten korkea koulutustaso on myytti, johon uskominen voi vahingoittaa merkittävällä tavalla Suomen taloutta ja tulevaa kilpailukykyä.

Vielä 1990-luvun alussa Suomi oli OECD-vertailuissa maailman kärkeä, kun puhuttiin korkeakoulutettujen väestöosuudesta. Alla olevasta taulukosta käy ilmi, että niiden 25-34-vuotiaiden kansalaisten osuus, jotka olivat suorittaneet korkea-asteen tutkinnon, oli Suomessa maailman huippua vuonna 1991. Mutta se, mitä tämän jälkeen on tapahtunut, kertoo karua kieltä Suomen suhteellisen koulutustason syöksystä muihin maihin verrattuna. Suhteellinen koulutustasomme on romahtanut, koska muut maat ovat lisänneet korkeakoulutuksen tarjontaa merkittävästi Suomea enemmän. Viime vuonna meidät ohitti koulutustasossa Puola.

oecdkoulutustaso

Peruslähestymiskulma asiaan on korostaa, sinällään aivan oikein, tutkintojen merkityksettömyyttä suhteessa siihen mitä aidosti osataan. Tärkeää on myös muistuttaa korkeakoulutuksen laadun takaamisesta sekä siitä, että volyymin merkittävä lisääminen ilman vastaavia taloudellisia panoksia koulutuksen järjestämisen edellytyksiin saattaa laskea koulutuksen tasoa. Ja niin edelleen. Usein nostetaan vielä akateeminen työttömyys- ja ”liikakoulutus”-kortit.

Kaikkia edellä mainittuja argumentteja voidaan sinällään pitää valideina, mutta niitä voidaan myös erittäin hyvin kritisoida. Ensinnäkin ensiluokkaisetkaan korkea-asteen suorittaneet ammattilaiset eivät välttämättä tuota toivottua työllisyyshyötyä tai korkean osaamisen teollisuuden tai palvelutuotannon sijoittumista alueellemme, mikäli korkeakoulutuksen suorittaneiden määrä ei ole riittävän korkealla tasolla. Osaavaa työvoimaa ei suhteellisen niukkuuden vallitessa riitä kaikille. Totta on myös se, että tutkinnot voivat olla riittämätön tae sille, että työntekijät aidosti osaavat asiansa, mutta jonkinlainen vakuutus ne yleensä kuitenkin ovat. Suomessa ei muutamia poikkeusaloja lukuunottamatta, ole syntynyt tilannetta jossa jonkin korkeakoulun antama tutkinto olisi katsottu selkeästi jotain toista laadukkaammaksi.

Tulevaisuuden talous tulee mitä todennäköisimmin olemaan entistä osaamis- ja koulutusintensiivisempi. Vaikka keskiluokan katoamisella pelotellaan, on siinä kyse paljon enemmän palkkapolitiikalla hoidettavasta kysymyksestä kuin työmarkkinoiden muutoksesta. Sen sijaan on helppo ennustaa automaation kehittymisen hävittävän nimenomaan vähäistä koulutusta vaativaa työtä kuten esimerkiksi kassalla tehtävää asiakaspalvelutyötä, siivousta tai myöhemmin kuljetusalan ammatteja. Tämä tarkoittaa, että vähäisellä koulutuksella tai ammattitaidolla pärjää tulevaisuudessa entistä heikommin.

Eikä tilanne tälläkään hetkellä näytä hyvältä. Sillä vaikka akateeminen työttömyys onkin olemassaoleva ongelma ja erityisesti työllisyyspalveluiden osaamista suhteessa akateemisten kohtaamiseen olisi kehitettävä paljon, on havaittava se selkeä ja kiistaton fakta, että mitä korkeampi koulutus, sitä parempi työllisyys, pidempi työura ja korkeammat ansiot. TEMin tilasto osoittaa kovan faktan: ero työurien pituudessa perusasteen varaan jäävien sekä korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden välillä on jopa 15 vuotta.

TEMtilasto

Toisin sanoen (korkea)koulutus kannattaa, niin  yksilölle kuin yhteiskunnalle.

Tätä taustaa vasten on erittäin huolestuttavaa, että Suomessa koulutustason nousu on käytännöllisesti katsoen pysähtynyt ja paikoin kääntymässä jopa laskuun. Kun samalla perusasteen varaan jäävien osuus on jämähtänyt arviolta 10%:iin ikäluokasta, tarvitaan voimakkaita korjausliikkeitä mikäli maamme haluaa pitää kiinni suhteellisen korkeasta koulutustasostaan verrattuna keskeisiin verrokkimaihin sekä samalla turvaamaan työmarkkinoille kiinnittymisen perusedellytykset jokaiselle nuorelle.

Hallitus on rakennepoliittisessa ohjelmassaan sitoutunut purkamaan korkeakoulujen hakijasumaa määräaikaisella sisäänottojen lisäyksellä. Tällä pyritään kuitenkin ennen muuta nopeuttamaan nuorten siirtymistä työmarkkinoille, sillä nyt kasaantuvat välivuodet aiheuttavat kalliiksi käyvää tyhjäkäyntiä. Merkittäväksi yleistä koulutustasoa nostavaksi uudistukseksi siitä tuskin yksin kuitenkaan on. Onkin tärkeää, että myös korkeakoulujen opiskelijavalintauudistus katsoo kansallisesti tärkeässä aiheessa riittävän kauas ja että sen puitteissa saadaan aikaan aidosti vaikuttavia ratkaisuja jotka lisäävät pysyvästi akateemisesti koulutettujen ihmisten määrää Suomessa.

Edellä mainittua taustaa vasten olisikin tärkeää että koulutusmäärillä politikointi kyettäisiin asettamaan oikeisiin mittasuhteisiinsa sekä ymmärtämään sellaisena mitä se on – edunvalvontapuheena. Joka on sinällään täysin legitiimiä, mutta joka ei välttämättä aja takaa yhteistä etua. Vääränlaiseen duunariromantiikkaankaan ei tule syyllistyä, sillä vaikka ammatillista osaamista tarvitaan aina ja paljon, eivät nuo alat tule, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, tuottamaan huomattavia määriä uusia lisätyöpaikkoja joita talouteen kipeästi kaivataan. Havainnollista onkin, että valmistumisen jälkeinen työllistyminen on samalla tasolla yliopistokoulutettujen heikoimmin työllistäviltä aloilta kuin ammatillisten alojen parhailta.