Perhepaketti, tasa-arvo ja mielen muuttamisen taito

Viikonvaihteen suurin poliittinen uutinen oli ehdottomasti hallituksen suunnitteleman ns. perhepaketin eli subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajauksen sekä kotihoidon tuen jakamisen peruminen. Hallituspuolueiden johtajat päättivät ettei pitkälle valmisteltuja esityksiä tulla viemään eteenpäin eduskuntaan. Näin ollen päivähoito-oikeutta ei rajata eikä kotihoidontukeen tule jakoa.

Kotihoidon tuen jakaminen molemmille vanhemmille olisi ollut tärkeä uudistus, joka toteutuessaan lisäisi merkittävällä tavalla työmarkkinoiden tasa-arvoa. Tällä hetkellä pitkät vapaat kasaantuvat lähes yksinomaan naisille. Tämä johtaa naisten lyhyempiin työuriin sekä riskialttiuteen työnantajien silmissä. Pelko siitä, että palkattu tai vakinaistettu nuori nainen jää pitkälle hoitovapaalle on suuri verrattuna samanikäiseen mieheen. Pitkät poissaolot työelämästä syövät työmarkkinakelpoisuutta, vanhentavat osaamista ja näkyvät ansiotason myötä aina eläkkeelle asti.

On siis harmillista, että tämä uudistus ei etene. Mutta hyvänä on sen sijaan pidettävä sitä, että subjektiivinen päivähoito-oikeus säilyy nykyisellään.

Päivähoito-oikeuden rajaus olisi ollut kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla uskomattoman typerä uudistus. Ensinnäkin kyse on lasten, ei vanhempien, oikeudesta. Lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen, ikäiseensä seuraan ja virikkeisiin ei tule rajata hänen vanhempiensa aseman, työ- tai perhetilanteen perusteella.

Vaikka SDP onnistui kamppailemaan aiotut rajoitukset pois työttömien lapsilta (tämä rajaus olisi toteutuessaan tarkoittanut varsinaista lapsiapartheidia päiväkodeissa; ”Jessen on nyt lähdettävä kotiin kesken leikkien koska Jessen isä on työtön”), olisi suunniteltukin malli tuottanut lähinnä byrokratian lisääntymistä ja lasten jakamista kahteen kastiin. Rajoituksen piiriin olisi kuulunut vain hyvin pieni määrä lapsia, hekin iässä jossa omanikäinen seura on jo tärkeää. Sosiaalisin syin tapahtuva täyden päivän myöntäminen olisi tarkoittanut paperityön lisääntymistä. Ja niin edelleen.

Lattemammakeskustelussa unohtuu myös se, että mikäli perhe tosiaan halutaan pitää lasta päivähoidossa myös silloin kun itse ollaan kotona, voi päiväkoti itse asiassa olla lapselle oikein hyvä ja virikkeellinen paikka. Varhaiskasvatuksesta hyötyvät tutkitusti eniten heikoimmista oloista tulevat lapset joille pedagogian alan ammattilaisten tarjoama tuki sekä vertaisryhmä ovat arvokkaita tulevan opinpolun ja elämän kannalta. Rajaus siivoaisi korostuneesti juuri näitä lapsia pois päivähoidosta. Ei mitään järkeä.

Ratkaiseva virhe tapahtui, kun nämä kaksi esitystä sidottiin yhteen. Asiaa perusteltiin sillä, että rajaus tuo säästöjä joilla kuitataan tuen jaon mukanaan tuomia lisääntyneitä päivähoidon kustannuksia. Yhtälö ei kuitenkaan olisi mennyt mitenkään umpeen. Lisäksi yksi hyvä olisi tuonut mukanaan ketään hyödyttämättömän, yksin haitallisen uudistuksen. Jos olisi haluttu tehdä hyvää sukupuolten välistä tasa-arvoa lisäävää  politiikkaa, rajaus olisi pitänyt jättää alun perinkin päättämättä.

On odotettavaa, että paketin kaataneita, erityisesti SDPtä, tullaan arvostelemaan. Ensinnäkin on kuitenkin todettava, että viivyttämisen ja sovitusta luistamisen ovat hallinneet tässä hallituksessa aivan muut kuin SDP. Metropolilainsäädäntöä on viivytetty ja vesitetty, oppivelvollisuus jäi pidentämättä vaikka asia sovittiin moneen otteeseen ja niin edelleen.

Toiseksi kyse on järjen käytöstä. Kun sovittu uudistus näyttää valmistelun jälkeen yhä järjettömämmältä, viisautta ei ole painaa päälle ketään kuuntelematta. Viisautta on todeta tilanne ja muuttaa tarvittaessa suuntaa. Päivähoito-oikeuden rajaaminen olisi tuonut mukanaan erään keskeisimmän tasa-arvoistavan palvelun periaatteellisen haaksirikon, mitättömät säästöt ja merkittäviä ongelmia perheiden arkeen – siksi paketin kaatuminen ja puhtaalta pöydältä aloittaminen on parempi vaihtoehto.

Mainokset

Kotihoidontuki, työ ja tasa-arvo

Kolumni Kaarina-lehdessä 25.9.2013

kaarinalehtiArkadianmäen syyskausi käynnistyi vilkkaasti, kun hallitus saa eteensä välikysymyksen. Aiheena on esitys nykymuotoisen lasten kotihoidon tuen muuttamisesta siten, että käytettävissä oleva aika jaettaisiin vanhempien kesken. Nykyisin kotihoidontuen saajista miehiä on vain muutama prosentti.

Miksi uudistusta ajetaan? Ensinnäkin kyse on tasa-arvosta työmarkkinoilla. Kun pitkät vapaat kasaantuvat naisille, kasvaa nuoren naisen palkkaamisriski työnantajan näkökulmasta. Tämä koskee kaikkia naisia, riippumatta siitä aikovatko he perheellistyä tai ei. Samalla kotiin pitkäksi ajaksi jäävien ammattitaito ja osaaminen rapistuvat ja paluu työmarkkinoille voi olla vaikeaa. Seurauksena pysyvä jälkeen jääminen urakehityksessä ja ansioissa – joka säteilee aina eläkkeelle asti.

Toinen peruste koskee tasa-arvoa perheessä. Vaikka isät ovat ilahduttavasti ottaneet jatkuvasti enemmän vastuuta kotioloista ja perinteinen työnjako osoittaa muuttumisen merkkejä, on hoivavastuu edelleen korostuneesti naisilla. Osittamalla kotihoidontuen kuulumaan selkeästi myös miehille kannustaa yhteiskunta kotihoito-orientoituneita perheitä tasa-arvoisempaan vanhemmuuteen sekä korostaa isän roolia.

Kolmas peruste on taloudellinen. Muutos saattaa lisätä päivähoidon tarvetta ja siten kustannuksia kunnille. Mutta samaan aikaan säästöä koituu nyt kotiin maksetuista tuista, ja työelämään palaavat äidit paitsi tekevät työtä, myös osallistuvat verojen muodossa hyvinvointivaltion rahoitukseen.

Neljäs peruste liittyy lapsen etuun. Ei ole olemassa tutkimuksellista näyttöä siitä, että kotihoito olisi hyvää päiväkotihoitoa parempaa, kun puhutaan yli 1-vuotiaista lapsista. Eniten varhaiskasvatuksesta hyötyvät pienituloisimpien vanhempien lapset. Varhaiskasvatuksen palveluiden käytön lisääminen on myös lasten etu.

Muutos siis kannattaa, sillä siitä hyötyy lapsi, isä, äiti ja koko kansa.

Kotihoidontuen erinomainen uudistus

437px-Äiti_ja_lapsiKuten tiedettyä ja analysoitua, hallitus teki budjettiriihen yhteydessä merkittäviä päätöksiä rakennepoliittisen ohjelman muodossa. Erääksi julkisuudessa keskustelluimmaksi nousi nopeasti kotihoidontuen jakaminen molempien vanhempien kesken. Oppositiopuolueet perussuomalaiset ja Keskusta intoutuivat jopa välikysymykseen asiasta.

Itse olen sitä mieltä, että kotihoidontuen jakaminen puoliksi molemmille vanhemmille on parhaita poliittisia päätöksiä pitkään aikaan ja on itse asiassa eräs harvoista aidosti rakenteellisista uudistuksista joita kyseinen ohjelma pitää sisällään. Linjauksen vieminen käytäntöön lisää merkittävällä tavalla työmarkkinoiden tasa-arvoa naisten ja miesten välillä, muokkaa merkittävällä tavalla käsitystä vanhemmuudesta sekä pidentää erityisesti naisten työuria. Tällä tulee olemaan myös huomattavan myönteisiä taloudellisia seuraamuksia niin yksilöille kuin yhteiskunnalle.

Kotihoidontuen piirissä olevat henkilöt ovat tällä hetkellä lähes poikkeuksetta naisia. Naisten pitkät poissaolot työelämästä keskellä työuraa aiheuttavat urakehityksen pysähtymistä, osaamisen vanhentumista ja sitä kautta pysyvästi hitaampaa ansiokehitystä joka säteilee aina eläkkeisiin asti. Lisäksi nuorehko nainen, lapsilla tai ilman, suunnitelmilla perheellistyä tai ilman, näyttäytyy työnantajan näkökulmasta erittäin potentiaalisena riskinä: jos tuon tuosta palkkaan niin liekö heti pitkään poissa töistä perhevapaalla? Seuraus: nuoret miehet kirivät usein koulutetumpien nuorten naisten ohi pysyvämpiin työsuhteisiin, paremmille palkoille ja nopeampaan herrahissiin.

Tasajako tuottaa tilanteen, jossa toivon mukaan yhä useampi mies käyttää oman osuutensa tukiajasta mikäli perhe haluaa hoitaa omaa lastaan kotona. Tämä tasapainottaa paitsi vanhemmuutta ylipäänsä ja korjaa vikuuntunutta tilannetta jossa hoivavastuun katsotaan kuuluvan enemmän äidille, myös tervehdyttää työmarkkinoita. Riskit nuorten miesten ja naisten välillä tasaantuvat: on aina vain luonnollisempaa että molemmat vanhemmat kantavat vastuuta jos lasta ylipäänsä kotona hoidetaan. Yhteiskunta antaa tukimuodon uudistamisen kautta vahvan viestin tasa-arvoisen vanhemmuuden puolesta: myös isät ovat arvokkaita vanhempia.

On oletettavaa, että päivähoidon käyttö tulee lisääntymään ja sitä kautta kuntien kustannukset kasvavat. Kaikilla pitkää kotihoitoa suosivilla perheillä ei ole halua tai mahdollisuutta tilanteeseen jossa isä jäisi puoleksitoista vuodeksi hoitamaan lasta kotiin. Tämä lisää päivähoidon kysyntää kunnissa ja siten myös kuluja. Toisaalta tilanne myös lisää, pysyvästi, verotuloja. Jos lapset siirtyvät nykyistä aikaisemmin varhaiskasvatuksen palveluiden piiriin nousee pienten lasten vanhempien, erityisesti äitien, työllisyysaste (edellyttäen, että on olemassa työ johon palata tai jonka löytää), tulot kohoavat nopeammin koska poissaolot jäävät lyhyemmiksi ja siten myös verokertymä kasvaa. Tällä hetkellä pienten lasten äitien työllisyysaste on Suomessa matala ja sitä tulisi nostaa jo julkisen taloudenkin kannalta.

Myös myyttinen ”lapsen etu” on käsiteltävä tässä yhteydessä. Uudistuksen vastustajat vetoavat kotona tapahtuvan hoidon ylivoimaisuuteen varhaiskasvatukseen ja päiväkoteihin verrattuna. Heidän kannaltaan ikävää on kuitenkin se, ettei mitään tutkimuksellista näyttöä kotihoidon ylivoimaisuudesta laadukkaaseen varhaiskasvatukseen verrattuna ole olemassakaan kun puhutaan yli 1-vuotiaista lapsista. Vertailun vuoksi, Tanskassa 90% ja Ruotsissa reilusti yli 70% lapsista on päivähoidossa 1-2 vuoden iässä. Suomessa vastaava luku on 41%. En usko, että kukaan voi väittää, että pohjoismaisissa naapurimaissa lapset voisivat erityisen pahoin verrattuna Suomeen, pikemminkin päinvastoin. Itse asiassa varhaiskasvatuksella on havaittu olevan erittäin myönteisiä vaikutuksia erityisesti heikoimmista asemista tuleviin lapsiin.

Uudistuksen myötäkään kukaan ei pakota viemään lastaan päivähoitoon eikä tuen aika tai taso edes lyhene, se vain jaetaan uudella tavalla. Ja ennen kuin menee huutamaan vanhempien ohjailusta ja perheiden valinnanvapauden rajoittamisesta on hyvä ymmärtää että koko kotihoidontuki on etuusmuotona kansainvälisesti hyvin harvinainen. Hyvin harvassa maassa erikseen tuetaan yhteiskunnan varoilla sitä, että parhaassa työiässä oleva väestönosa jää kotiin eikä osallistu työmarkkinoille. Toisin sanoen Suomen järjestelmä, muutetussakin muodossa, on perheille erittäin antelias.

On toki selvää, ettei tasajako tuessa ole yksin autuaaksitekevä ratkaisu. Edelleen tarvitaan samapalkkaisuuden eteen tehtävää työtä esimerkiksi palkkapolitiikassa, kustannusten tasaisempaa jakamista, myös alkupään perhevapaiden tasaisempaa jakautumista, parempia mahdollisuuksia osa-aikatyöhön siirtymiseen, joustavaa hoitorahaa ja niin edelleen. Mutta yksi, merkittävä pala loksahtaa kohdalleen tämän uudistuksen myötä ja siitä, sen logiikalla, on erittäin hyvä jatkaa.

Koska nykymuotoinen kotihoidontuki on ongelmallinen järjestelmä niin tasa-arvon kuin talouden kannalta, on erittäin hienoa että hallituksella on ollut rohkeutta ottaa voimakas linjaus asiaintilan korjaamisen puolesta. Sen sijaan erityisesti oppositiopuolue Keskusta saisi hävetä. Samaan aikaan kun puheenjohtaja Sipilä esiintyy Suomen talouden asiantuntijana hänen puolueensa pyrkii kaatamaan hallituksen asiaan joka lisäisi sekä työn tekemistä Suomessa että sukupuolten välistä tasa-arvoa. Uudistuksellisen imagon takaa vaikuttaakin nousevan ihan tavallinen, vanhanaikainen konservatiivikepulainen. Erityisesti nuorten naisten tulisikin aina muistaa, Keskusta on aina ollut ja näyttää aina tulevan olemaankin, sinun tasa-arvoisten mahdollisuuksiesi ykkösvihollinen.

Kuva: Wikimedia Commons

Lapset hoitoon – aikuiset töihin

Kolumni Demokraatissa 14.6.2012. 

Suomalaisen työurakeskustelun kuuma peruna on kysymys pitkiksi venyvistä lasten kotihoidon jaksoista. Suomessa eletään tilanteessa, jossa huomattava osa parhaassa työiässä olevasta työvoimasta, käytännössä naisista, on pitkään poissa työelämästä.

Tilanne on pohjoismaisittain poikkeuksellinen. Vuonna 2008 Suomessa hoidettiin 42% 1-3-vuotiaista lapsista päivähoidossa. Vastaava luku Tanskassa on 90% ja Ruotsissakin 70%. Tilanne muuttuu, kun lapset lähestyvät kouluikää, mutta kun naapurimaissa hoitoluvut lähentelevät sataa prosenttia, on meillä joka neljäs lapsi edelleen –korostuneesti- äitinsä helmoissa.

Mitä tästä seuraa? Ensinnäkin epätasa-arvoa. Niin kauan kuin lasten hoidosta, erityisesti pitkistä vapaista ja tukijaksoista vastaavat pääasiassa naiset, jää heidän urakehityksensä miesten jälkeen. Tämä näkyy palkkaeroina ja säteilee aina eläkeikään asti. Toimeentulon pienuus tekee näistä naisista taloudellisesti riippuvaisia miehistään ja mahdollisen avioeron sattuessa riskiryhmää köyhyyden suhteen.

Pitkittyvät hoitojaksot kasaantuvat useimmiten naisille, joilla on vähän koulutusta ja heikko työmarkkina-asema. Tutkija Tapio Rissanen on arvioinut, että jopa 40% niistä naisista, jotka käyttävät kotihoidon tukea siihen asti kun lapsi täyttää kolme vuotta, jää työttömiksi. Merkittävä syy on osaamisen vanhentuminen pitkän hoitojakson aikana.  Tämä korostuu jos työkokemustakin on kertynyt aiemmin vain vähän.

Työnantajille pitkät hoitojaksot näyttäytyvät erityisesti nuoriin naisiin liittyvänä riskinä. Tämä voi olla osasyynä siihen, miksi heidän on vaikea saada pysyvää työtä. Riski siitä, että mies jäisi hyvin pitkäksi aikaa pois työstä, on tilastojen valossa pienempi. Tämä on merkittävä ongelma, joka koskee myös niitä naisia, joilla ei ole aikomusta jäädä hoitamaan lastaan kotiin.

Monet kunnat maksavat kuntalisiä ajatuksenaan säästää päivähoitokuluissa. Lisäksi lisät ovat poliittisesti suosittuja. Samalla ne kuitenkin tekevät tehokkaasti työn vastaanottamisesta kannattamatonta osalle vanhemmista. Näitä kustannuksia ei ole laskettu. Laskematta on myös se, mitä tapahtuu verokertymälle, joka jää pysyvästi saamatta alhaisemman ansiokehityksen myötä.

Edellä mainitut seikat ovat toki lähinnä taloutta teknokratialla silattuna. Tärkeintä on kuitenkin lapsen ja perheen hyvinvointi. Mutta kotihoidon tukeminen julkisista varoista ei tuota todistettavasti edes sitä. Vanhemmat voivat toki tarjota lapsilleen mitä parhainta hoivaa, mutta kiistatonta tutkimuksellista näyttöä vaikkapa oppimiseen tai tunne-elämän kehittymiseen liittyvistä eduista, joita tämä toisi yhden vuoden jälkeen verrattuna laadukkaaseen päivähoitoon, ei ole. Pikemminkin päinvastoin. Perheen kiristynyt taloudellinen tilanne ja äidin yksipuolinen riippuvaisuus puolisonsa tuloista eivät myöskään ole omiaan parantamaan parisuhdetta tai lasten hyvinvointia. Onkin traagista, että moni perhe tekee suuria taloudellisia uhrauksia oletetun lapsen edun eteen – liian usein turhaan.

Mitä siis tulisi tehdä? Ensinnäkin työllisyyttä on vahvistettava, jotta mahdollisimman monella olisi työpaikka johon palata. Toiseksi vanhempainvapaita on jaettava tasaisemmin, tarvittaessa kiintiöillä, sekä panostettava työelämän laatuun. Kolmanneksi päivähoitomaksuja on laskettava, ryhmiä pienennettävä ja mahdollistettava osa-aikaisen hoidon ja työn joustava yhdistely perheiden näkökulmasta.

Viimeiseksi tulisi ottaa käteen poliittinen rohkeus ja todeta tarve panostaa yhteiset resurssit ennen kaikkea yhteisen hoidon tukemiseen. Tämän jälkeen kotihoito on edelleen jokaisen oikeus, mutta yhteiskunta käyttäisi varansa ennen muuta mahdollisuuksia tasa-arvoisesti luovaan päivähoitoon ja varhaiskasvatukseen.