Hallitus on kehittänyt oppisopimusta

Mielipidekirjoitus Kauppalehdessä 11.9.2014.

Ilkka Lampi kaipasi Kauppalehden kolumnissaan (1.9.) oppisopimuskoulutusta Suomeen. Kirjoitus ansaitsee muutaman huomion

Toisin kuin Lampi vaikuttaa kuvittelevan, oppisopimusta käytetään Suomessa jo laajalti. Perinteisesti kyseessä on ollut aikuisten suosima opiskelumuoto ja nuoria on ollut n. 20% kaikista oppisopimusta suorittavista. Vuosittain opiskelijoita on ollut n. 56 000. Tällä hallituskaudella oppisopimusta on kuitenkin kehitetty voimakkaasti nimenomaan nuorten kouluttamisen osalta.

Pääosa kehittämistoimista on käynnistynyt vuoden 2014 alusta lukien ja niihin on kohdennettu noin 20 miljoonaa euroa. Perusopetuksen päättävien, samana vuonna oppisopimuskoulutuksen aloittavien oppisopimusopiskelijoiden työnantajille maksetaan korotettua koulutuskorvausta ensimmäisenä vuonna jopa 800 euroa kuukaudessa. Nuorten työpaikalla tapahtuvan ohjauksen laadun ja riittävyyden varmistamiseksi on osoitettu lisäresursseja työpaikkaohjaajien ja –kouluttajien koulutukseen.

Kehittämistoimien lisäksi on paikkoja lisätty niille 20-29-vuotiaille nuorille, joilla ei ole perusasteen jälkeistä tutkintoa. Näillä nuorten aikuisten osaamisohjelmassa tarjottavilla oppisopimuskoulutuksen paikoilla lisätään koulutusmahdollisuuksia aikaisemmin perusopetuksen päättäneille ja ilman toisen asteen koulutusta jääneille nuorille aikuisille.

Samalla on tärkeää huomata, että oppisopimuksen ollessa tärkeä muoto koulutuksessa, se on opiskelijalle erittäin vaativa eikä yksin ratkaise koulutusjärjestelmämme ongelmia. Tulevaisuudessa suurin vaje tulee edelleen olemaan korkeakoulutetuissa ja suurimmat ongelmat perusasteen jälkeisessä pudokkuudessa.

Esa Suominen
opetusministerin erityisavustaja
Helsinki

Advertisement

Kansa korkeaan kouluun

Kolumni Demokraatissa 11.9.2014. 

Suomea on pidetty perinteisesti korkean koulutustason maana. Ilmiö on kuitenkin historiallisesti tuore, sukupolvien väliset koulutuserot ovat meillä olleet erittäin suuret. Tilanne näkyy myös OECDn aikuisväestön osaamista mittaavissa vertailuissa, Suomessa peruskoulua edeltäneiden sukupolvien osaamistaso yltää vain kansainväliselle keskitasolle, keski-ikäisten osalta olemme maailman ehdotonta eliittiä.

Nopeasti muuttuvassa maailmassa koulutus on arvokasta pääomaa ja kilpailu on kiristymässä. Käytännössä kaikki maailman maat panostavat nykyisin koulutusjärjestelmiensä kehittämiseen. Myös Aasian nousevat ja jo talousmahdeiksi nousseet maat kehittävät voimakkaasti erityisesti korkeakoulutusta, koska pitävät tärkeänä elinkeinorakenteensa kehittymistä. Tässä osaamisen ja koulutuksen tasoon liittyvässä kilpailussa Suomi on jäämässä jälkeen.

Opetus- ja kulttuuriministeriössä hiljattain valmistuneen selvityksen mukaan suomalaisten koulutustason nousu on pysähtymässä. Korkea-asteen tutkinnon saavuttaa hieman alle kolmannes suomalaisista, ja eläkkeelle jäävien maistereiden määrä alkaa saavuttaa työmarkkinoille valmistuvien määrän. Seurauksena koko väestön koulutustason nousu ensin hidastuu, sitten pysähtyy ja pahimmillaan uhkaa kääntyä laskuun.

Sinällään on totta, ettei yhteiskunta tee mitään tutkinnoilla, vaan osaavilla ja kykenevillä ihmisillä. Silti tutkintojen suorittaminen korreloi voimakkaasti niin yleisen työllisyyden kuin palkkatason kanssa. Myös työvoimaennusteet ovat yksiselitteisiä – Suomen taloudesta katoaa ennen kaikkea vähän tai ei lainkaan koulutusta vaativia työtehtäviä, lisääntymässä ovat ainoastaan korkeaa osaamista ja koulutusta vaativat työtehtävät.

Kyse on myös kilpailukykytekijästä. Kun digitaalisen ja globaalin talouden yritykset etsivät paikkoja tutkimukselleen, tuotekehitykselleen tai tuotannolleen, on työvoiman osaamistaso eräs oleellinen kilpailutekijä. Muodollinen koulutus ei ole ainoa tapa osoittaa työntekijöiden osaamistasoa, mutta eräs oleellinen osa se on.

Periaatteessa Suomessa on jo nyt tarjolla korkeakoulupaikkoja yli puolelle vuosittain toiselta asteelta valmistuvista. Tämä on valitettavasti kuitenkin teoreettinen luku, koska lähes kolmannes näistä paikoista menee alaansa vaihtaville tai uutta tutkintoa aloittaville. Seurauksena on työurien lyhenemistä ei-toivottujen välivuosien lisääntyessä, valmistumisen myöhästymistä, turhautumista ja koulutuspanostusten kasaantumista jo koulutukseen hyväksytyille.

SDP on hallituksessa käynnistänyt niin korkeakoulujen opiskelijavalintoja koskevan uudistuksen kuin purkanut hakijasumaa 3000 lisäpaikalla. Lisätoimia kuitenkin tarvitaan. Pitkällä tähtäimellä korkeakoulutuksen tarjontaa tulisi lisätä huomattavasti, ja tarjota myös yhä kattavammin avoimen väylän kautta saavutettavia opintoja aikuisväestölle. Korkeakoulujen mahdollisuudet myös aikuiskoulutukseen tulisi hyödyntää täysimääräisesti – koulutuksellinen infrastruktuuri on saatava täyteen käyttöön.

Oppivelvollisuudesta ratakiskomallilla

kolumni Demokraatissa 14.8.2014.

Viime kuukausien koulutuspoliittisessa keskustelussa on noussut esiin erityisesti oppivelvollisuuden pidentäminen. Kuntaliiton laatimilla propagandalaskelmilla itsensä vyöttänyt oikeisto on käynyt tarmokkaasti uudistusta vastaan, ja saanut mukaansa myös merkittävän määrän pääkirjoitustoimittajia. Siksi yleisimpiin väitteisiin on syytä vastata tiiviisti.

Velvoittavuus on kerännyt kritiikkiä erityisesti poliittisesta oikeistosta. Tässä ei ole mitään uutta, sillä samoilla argumenteilla on vastustettu kaikkia aiempiakin iän nostoja. Myöhemmin voitaneen kysyä oliko tuossa vastustamisessa järkeä. Lisäksi kun samaan aikaan Kokoomuksen ministerit ovat innolla kehittelemässä ”osallistavaa sosiaaliturvaa” pakkotyöllistämisineen, on periaatteellinen velvoittavuuskritiikki onttoa.

Velvollisuus on valittu keinoksi tehokkuutensa vuoksi. Aiemmat velvollisuuden pidennykset ovat tuottaneet kovaa tulosta – käytännössä kaikki ovat suorittaneet uuden, pidemmän oppivelvollisuuden. Ero nykytilanteeseen, jossa perusasteen varaan jäävien osuus on jumittunut samalle tasolle kuin 80-luvulla, on huikea. Tehostettuihin ja syrjäytyviin nuoriin suunnattuihin toimenpiteisiin käytetään vuositasolla kymmeniä miljoonia euroja mutta paikallisia menestystarinoita lukuun ottamatta tulokset ovat olleet kansallisella tasolla vaatimattomia. On hölmöyttä tehdä kerta toisensa jälkeen samoja asioita ja odottaa eri lopputulosta.

Paikkapulastakaan ei ole kyse, sillä koulutustarjonnan vähennys on ollut olennaisesti pienempi kuin ikäluokkien pieneneminen. Vuonna 2014 ammatillisessa koulutuksessa on noin 150 700 opiskelijapaikkaa, 4,7 % enemmän kuin vuonna 2009, vaikka peruskoulun päättävä ikäluokka on kooltaan vain noin 58 650 henkeä, selvästi pienempi kuin vuonna 2009. Huomionarvoista on myös, että kokoomuslaisen opetusministeri Sarkomaan aikana ammatillista koulutusta lisättiin kahden vuoden aikana yli 5400 opiskelijalla, noin 46 miljoonan euron kustannuksella, jotta paikkoja saataisiin peruskoulun päättäneille. Silti toisen asteen ulkopuolelle jäi 2009 suurempi osa peruskoulun päättäneistä kuin 2007.

Minkäänlaista koulupakkoa ei edelleenkään Suomeen ole tulossa. Vaihtoehtoina oppivelvollisuuden suorittamisessa ovat mukana niin lukiot ja ammatilliset oppilaitokset, kuin valmistavat koulutukset, oppisopimukset ja muut toiminnallisemmat opetuksen ja oppimisen muodot. Pulpettiin ei ketään pakoteta, sen sijaan aikaisin tapahtuvaa syrjäytymistä halutaan estää. Vapaus syrjäytyä koulutuksesta ei sosialidemokraattisen arvomaailman mukaan kuulu 15-vuotiaan nuoren perusoikeuksiin.

Uudistukseen on varattu rahaa 15 miljoonaa euroa.  Tätä hintalappua on epäilty ja pidetty liian pienenä. Kuitenkin on niin, että mikäli oletetaan että lukion tai ammatillisen koulutuksen ensimmäisenä vuonna kirjoja ja muita materiaaleja voitaisiin kierrättää samalla tehokkuudella kuin vuotta alemmalla asteella peruskoulun yhdeksännellä luokalla, maksuttomat materiaalit mahtuvat kustannusraamiin.

Uudistuksen vastustajia motivoi osaltaan ideologia, osaltaan se että he saavat palkkansa tämänkaltaisten uudistusten jarruttamisesta. Siksi kritiikkiin vastaaminen on ollut monilta osin turhauttavaa työtä – samat väitteet kierrätetään eteen siitä huolimatta että ne on kumottu moneen kertaan. Tästä huolimatta työtä pitää jatkaa – R.H. Oittisen unelma peruskoulusta vei yli kaksikymmentä vuotta toteutuakseen. Toivottavasti nyt pääsemme nopeammin tulokseen, yhteiseksi hyväksi.

Yliopistojen rahoitus ei heikkene

Budjetin ympärillä kihisee, ja erityisesti koulutuspolitiikan. Luvut jäävät helposti elämään omaa elämäänsä ja niiden taakse on aina syytä kurkistaa ennen kuin vetää kovinkaan suuria johtopäätöksiä. Tästä on kyse, kun Kokoomuksen Verkkouutiset uutisoivat ”Rinteen budjetin leikkaavan eniten yliopistoilta ja tutkimuksesta”. Juttu antaa harhaanjohtavan käsityksen yliopistojen rahoitustilanteesta vuonna 2015. Artikkelissa on käsitelty säästöjä unohtaen samanaikaisesti tehtävät määrärahalisäykset ja toimet yliopistojen perusrahoituksen vahvistamiseksi.

Opetus- ja kulttuuriministeriö teki toukokuussa talousarvioehdotuksensa vuodelle 2015, johon saatiin elokuun alussa valtiovarainministeriön kanta. Valtiovarainministeriön kantaan sisältyy eri hallinnonaloille uudelleenkohdentamissäästöjä, joista yliopistoille ja tieteelle on kohdennettu mainittu 6 miljoonaa euroa. Opetusministeri Kiuru ehdottaa näistä säästöistä luopumista, sillä koulutukseen tehtävät leikkaukset eivät ole parhaita säästökohteita. Erityisesti Verkkouutisten laskujen maksaja Kokoomus on vaatinut voimakkaita toimia julkisen talouden menojen vähentämiseksi.

Vaikka olisikin mukavaa, että korkeakoululaitosta voitaisiin kehittää jatkuvasti lisääntyvän rahoituksen vallitessa – eikä näin ikävä kyllä ole, ei yliopistojen ensi vuodelle hahmoteltu rahoitustilanne ei ole kokonaisuutena tarkastellen laisinkaan niin huono kuin Verkkouutisten artikkelista voisi päätellä. Hallitusohjelman mukaisen kertaluonteisen 10 miljoonan euron lisäksi yliopistojen rahoitukseen on tulossa 22,3 miljoonan euron määrärahalisäys täysimääräisen kustannustason huomioon ottamisen perusteella. Tämä selittyy sillä, että Antti Rinteen VM on hyväksynyt osaksi omaa esitystään OKMn esityksen indeksileikkausten perumisesta.

Yliopistojen kesken kohdennettava rahoitus on säästöistä huolimatta itse asiassa lisääntymässä kuluvasta vuodesta. Tämä selittyy pitkälti sillä, että Aalto-yliopistolle kohdennettua lisärahoitusta ollaan aiempien linjausten mukaisesti asteittain purkamassa. Molempien ministeriöiden esityksissä Aalto-yliopiston lisärahoituksesta ollaan siirtämässä 21,5 miljoonaa euroa osaksi yliopistojen perusrahoitusta. Näin Aalto-yliopiston lisärahoituksen taso olisi vuonna 2015 48,5 miljoonaa euroa aiemman 70 miljoonan euron sijaan.

Siis: päinvastoin kuin Verkkouutisten artikkelissa väitetään, yliopistojen rahoitus ei ole vähentymässä kuluvasta vuodesta 24 miljoonalla eurolla, vaan lisääntyy 8 miljoonalla eurolla. Yliopistojen perusrahoitus tulee lisääntymään kuluvasta vuodesta kaikilla yliopistoilla Aalto-yliopistoa lukuun ottamatta edellyttäen, että toiminnan tuloksellisuudessa ei ole tapahtunut heikentymistä suhteessa muihin yliopistoihin.

 

Yhteisvastuuta lapsista, omaa vastuuta aikuisille

<Seuraava teksti on henkilökohtaista pohdintaa, ei minkäänlaista virallista visiota OKMöstä tai SDPstä. Tarkoitettu selkeyttämään omaa ajattelua sekä saamaan siihen palautetta sen kehittämistä varten>

Julkisen talouden kestävyysvaje, huoltosuhteen heikentyminen ja menopaineen kasvu erityisesti vanhuspalveluissa on moneen kertaan kerrattua asiaa. Haasteet ovat merkittäviä, vaikka tämän hetken talouspolitiikan mahdollisuuksia rajaavat finanssipolitiikan raamit tulisivatkin tulevaisuudessa muuttumaan mm. EKP:n roolin muutoksen myötä. Siksi on oleellista pohtia jatkuvasti sitä, mihin julkista rahoitusta erityisesti suunnataan; missä tarvitaan entistä enemmän ja missä voitaisiin ehkä pärjätä vähemmällä, korostaen ihmisten omaa vastuuta. Kyse on myös oikeudenmukaisuudesta; siitä, että kun yksilö hyötyy yhteisesti rahoitetuista palveluista ja rakenteista, hän vastavuoroisesti osallistuu samojen mahdollisuuksien ylläpitämiseen muille.

Kaikki puolueet ovat olleet Suomessa perinteisesti yksimielisiä koulutukseen panostamisen tärkeydestä. Painopiste-eroja esiintyy lähinnä koulutusasteiden välisessä arvostuksessa, koulutukselliseen tasa-arvoon sekä yhtenäisiin ryhmiin ja valinnaisuuteen liittyvissä asioissa. Päälinja on kuitenkin ollut kaikille selkeä; koulutusta arvostetaan, siihen panostetaan ja järjestelmän kansainvälisesti katsoen korkea taso on yhteinen kansallinen ylpeydenaihe. Taannoisessa suomalaisten historiakäsitystä koskeneessa tutkimuksessa kävi mm. ilmi, että kansalaiset pitävät peruskoulua suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpänä saavutuksena jonka merkitys ihmisten mielissä ylittää jopa viime sodat.

Suomessa on tarvetta panostaa tuntuvasti koulutukseen myös rahallisesti. Syitä on monia. Varhaiskasvatuksen tavoittavuus ei ole maassa sillä tasolla kuin mikä olisi perusteltua niin lasten välisen tasa-arvon kuin erityisesti pienten lasten äitien työmarkkina-aseman kannalta. Peruskoulun oppimistulokset ovat edelleen eurooppalaista huipputasoa, mutta laskussa erityisesti koulutuksellisesti huono-osaisista taustoista tulevien lasten kohdalla. Eriarvoisuuden kasvu näkyy niin tuloksissa kuin motivaatiossa ja alueellinen eriytyminen pahentaa ongelmia. Toiselle asteelle siirryttäessä tuhannet putoavat tyhjän päälle jäädessään vaille jatkopaikkaa lukiossa tai ammatillisessa koulutuksessa. Korkeakoulujen hakijasuma ja opiskelijavalintojen toimimattomuus tuottavat toisille moninkertaista koulutusta toisten jäädessä joko yo-tutkinnon varaan tai hakukierteeseen jossa haaskaantuu vuosia. Yleinen koulutustaso – osaamista ja koulutusta painottavassa maailmassa ja kilpailun kiristyessä – on Suomessa jämähtämässä paikoilleen. Ja lopulta aikuiskoulutusjärjestelmä ei laajuudestaan huolimatta tavoita kovinkaan hyvin niitä ihmisiä, jotka eniten tarvitsisivat täydentävää koulutusta.

Miten ratkoa näitä ongelmia tilanteessa, mikäli julkisen rahoituksen määrä ei koko talouden puitteissa tule merkittävästi kasvamaan, ja jossa sosiaali- ja terveyspuolta kohtaa selkeästi kasvava menopaine? Vaikka koulutukseen panostamisen tärkeyden ymmärtävät kaikki, ja kaikki tietävät että siitä leikkaaminen on leikkaamista tulevaisuuden kasvun ja hyvän elämän edellytyksistä, tulee rahoitus olemaan kovassa paineessa. Syinä se, että nuoremmat ikäluokat ovat pienempiä kuin vanhemmat sekä välitöntä helpotusta vaativien tarpeiden, kuten terveyteen ja sairauteen liittyvien kysymysten olevan lähes kenen tahansa silmissä akuutimpia ratkaistavia kuin mahdollisesti kymmenien vuosien päästä hedelmää kantavat investoinnit vaikkapa varhaiskasvatukseen.

Lisää yhteisvastuuta lapsista ja nuorista

Paras tuotto yksittäiselle yhteiskunnan eurolle saadaan elämän- ja koulutuspolun alussa. Toisin sanoen syrjäytymisen ehkäisyyn sekä hyvien lähtökohtien turvaamiseen kannattaa puuttua mahdollisimman aikaisin. Myöhempi jo syntyneiden ongelmien korjaaminen tulee moninkertaisesti kalliimmaksi kuin yrittää rakentaa sellaiset olosuhteet jossa kyseisiä ongelmia ei pääsisi syntymään. Siksi loogiselta tuntuisi panostaa julkista rahoitusta selkeästi nykyistä enemmän opintien alkupäähän, sillä siellä syntyvät sellaiset erot, jotka vaikuttavat pitkälle elämään, jopa ratkaisevasti.

Jo alle kouluikäisten lasten sanavarastoissa, oppimisvalmiuksissa ja kyvyissä on havaittavissa isoja eroavaisuuksia, jotka selittyvät taustalla ja kasvuolosuhteilla. Kun koulu alkaa, voi eroa olla jopa vuoden opintoja vastaavassa määrin. Siis _ennen_ koulun alkamista. Kun vaikuttava tekijä on ennen muuta tausta, ja usein varhaiskasvatuksen palveluita vaille jäävät ne lapset, joiden vanhempien työmarkkina-asema voi olla huono, työttömyyttä ja sosiaalisia ongelmia enemmän kuin väestössä keskimäärin ja niin edelleen, olisi tärkeää varmistaa että erityisesti nämä lapset saataisiin laadukkaiden palveluiden piiriin. Käytännössä siis päivähoitoon, jossa on tarjolla pedagogista osaamista, monipuolisia virikkeitä sekä harrastuksia ja mikä tärkeintä, toisia lapsia erilaisista kokemusmaailmoista ja perheistä.

Vertaisryhmän merkitys korostuu ja se tekee sitä myös päiväkodeissa ja kouluissa. Olisi kaikkien etu, että lapset altistuisivat jo mahdollisimman aikaisin monenlaisille erilaisille ihmisille – ja ennen kaikkea toisille lapsille toisenlaisista perheistä. Tämä opettaa erilaisuuden hyväksymistä ja kunnioittamista – sekä ymmärrystä siitä, että olemme kaikki yhtä arvokkaita ja ainutlaatuisia. Varhaiskasvatuksen osalta tällaisten ryhmien aikaansaaminen tarkoittaa kannustinloukkujen purkamista päivähoitomaksuista (nykyisin pienipalkkaisen työn vastaanottava vanhempi ei välttämättä näe juurikaan muutosta tilipussissaan, koska jo hyvinkin alhaisilla tuloilla päivähoitomaksu nousee merkittäväksi – seurauksena voi olla erityisesti pienipalkkaisten osalta kotiin jääminen ja pysyvä syrjäytyminen työmarkkinoilta), päivähoidon laatuun panostaminen niin riittävän pienten ryhmien kuin ammattitaitoisen henkilökunnan osalta sekä riittävän monipuolisten ryhmien syntymisen varmistaminen erityisesti siten, etteivät asuinalueet eriytyisi enempää toisaalla rikkaiden ja toisaalla köyhien reservaateiksi.

Toisin sanoen julkista rahoitusta tulisi nykyistä enemmän suunnata erityisesti varhaiskasvatukseen, niin lisäpaikkoina, perheiden oman maksurasituksen vähentämisenä kuin laadun jatkuvana kehittämisenä. Lasten tulevaisuuden kannalta tämä olisi perusteltua myös siksi, etteivät he alaikäisinä voi itse juuri vaikuttaa tilanteeseensa omilla valinnoillaan vaan ovat toisten varassa. Siksikin yhteiskunnan interventio ja sen toimeenpanema lähtökohtien tasoittaminen on perustellumpaa täällä kuin monessa muussa paikassa. Sama logiikka jatkuu peruskouluun, jossa luodaan ne koulutuksellisemmat eväät joilla elämään lähdetään eteenpäin.

Toisen asteen koulutuksen ollessa jo nyt käytännössä edellytys työmarkkinoille pysyvämmin kiinnittymisen kannalta, on oletettavaa ja toivottavaa että sen suorittaminen otetaan pikku hiljaa oppivelvollisuuden piiriin. Jo nyt työllisyysasteet ovat pelkän perusasteen varassa toimivien osalta 40% kieppeillä ja tilanne tulee tulevaisuudessa vain heikkenemään sillä vain vähän tai ei lainkaan osaamista vaativien työtehtävien määrä putoaa nopeutuvasti automaation ja digitalisaation saavuttaessa myös nyt suuria määriä vähän koulutusta omaavia ihmisiä työllistävät palvelualat.

Yhteiskunnan tulisi tavalla tai toisella varmistaa, että erityisesti aikaisin tapahtuva syrjäytyminen tehdään mahdollisimman vaikeaksi. Siksi oppivelvollisuus on paras tapa puuttua ongelmiin koulupudokkuuden osalta. Se ei luonnollisestikaan poista nuoriso-, tai sosiaalityön, erityisopetuksen, terveydenhuollon tai opinto-ohjauksen tarvetta. Mutta valitettavasti niillä ei ole saavutettu riittäviä tuloksia vaan perusasteen varaan jäävien määrä ei ole juurikaan vähentynyt vuosikausiin. On taattava mahdollisuus vapaasti valita oma suuntansa, mutta niin kauan kuin puhutaan käytännössä perusvalmiuksia antavasta koulutuksesta, tulisi umpiperiä ja raiteelta putoamista välttää. Parempi mielikuva löytyy ratapihasta, jossa raiteita on monia, mutta kaikki vievät eteenpäin eikä kiskoilta voi pudota. Toisen asteen tutkinnon suorittamisen jälkeen ollaan tilanteessa, jossa omien siipien on alettava kantaa entistä vahvemmin.

Aikuisille monipuolisempia mahdollisuuksia ja omaa vastuuta

Suomessa koulutustason nousu on nuoremmissa ikäluokissa pysähtynyt ja laskee suhteessa keskeisiin kilpailijamaihin. Siksi meillä on tarvetta laajentaa korkeakoulutuksen tarjontaa. Ellei laajennusta tehdä, voimme hyvästellä asemamme ja utopiamme osaamiseen perustuvasta kansantaloudesta – muut maat ajavat Suomen ohi houkuttelevana investointikohteena sillä niillä on laajemmin käytössään koulutettua työvoimaa. Suuremman laajennuksen vaihtoehtona on nykyisen opiskelijavalinnan sujuvoittaminen niin, ettei sisäänpääsyä tarvitse odotella vuosikausia, sekä läpäisyn parantaminen. Tätä taas voisi edistää paitsi yleisesti vetävämmillä työmarkkinoilla (harva venyttää valmistumistaan jos töitä on tarjolla ja tutkintoa työn saamiseksi vaaditaan), päivittämällä tutkintojen rakenteita sekä suorittamismuotoja sekä luomalla taloudellisia kannusteita.

Hyvä kysymys on, tarvitaanko 2030-luvun Suomessa nykyistä määrää korkeakouluja? Kun MOOCit valtaavat alaa ja teknologia tuo kaikkien maailman huippuyliopistojen luentotarjonnan mille tahansa tietokoneruudulle, ryhmätöitä voidaan tehdä maantieteellisistä rajoista piittaamatta ja niin edelleen, on kysyttävä mitä erityistä lisäarvoa kontaktiopetus suomalaisessa korkeakoulussa tarjoaa? Yksinkertainen vastaus voisi sisältää ajatuksen siitä, että resursseja siirrettäisiin massaluennoista pienryhmiin ja itse oppilaitosten kohdalla erikoistumiseen. Voisimmeko, ajatusleikkinä, pohtia tulevaisuutta jossa peruskurssit suoritetaan, oikeastaan koulutusasteeseen katsomatta, verkkopohjaisesti ja itse opetustilanteet ovat keskustelua, kritiikkiä, valmennusta ja soveltamaan oppimista? Nk. flipped classroom -mallista on perusasteella hyviä kokemuksia.

Tällaisessa maailmassa voitaisiin ajatella _jälleen ajatusleikkinä_, että suomalainen korkeakoululaitos koostuisi ensinnä laajoista tiedeyliopistoista, joihin opiskelijat valittaisiin tiedekuntatason kandidaattiohjelmiin. Kandidaattivaiheessa tutustuttaisiin laajalti tieteenalan eri tieteisiin, yhdisteltäisiin rajapintoja ynnä muuta. Massaluennot tehtäisiin verkossa ja kotitöinä, kontaktiopetus painottuu ongelmanratkaisuun ja ajattelun taitoihin, ei jäljentämiseen. Kandidaattivaiheen jälkeen valittaisiin maisteriohjelman muodossa pääaine – ja tässä yhteydessä tiedeyliopistojen (jotka luonnollisesti myös tarjoaisivat maisteriohjelmia) rinnalle tulevat erikoistuneet korkeakoulut jotka tarjoavat huipputason syventävää koulutusta – niin ammatillisesti kuin tieteellisemmin orientoituneissa ohjelmissa. Lopputyöt kuten pro gradut voisivat olla paljon nykyistä useammin yhteistyössä työelämän kanssa tehtäviä yhteishankkeita: selvityksiä, kehittämishankkeita tai muita, ja selkeästi tieteellis-teoreettiseen työhön orietoituneen opinnäytetyön jättäisivät ennen muuta ne, jotka suunnittelevat tohtorikoulutusta ja tutkijanuraa. Tällaisessa maailmassa ei tarvitsisi käyttää vastaavaa rahaa seiniin kuin nykyisin, mutta voitaisiin kuitenkin säilyttää alueellisesti kattava korkeakoululaitos. Saattaisimme saavuttaa pienemmällä rahalla enemmän tutkintoja ja samalla siirtää painopistettä julkisten varojen käytössä aikuisista lapsiin.

Opiskelijoille korkeakoulutus on kouluttamattomiin verrattuna rahasampo. Koulutus kannattaa, mitataan sitä sitten elinkaaren mittaisina tuloina, työttömyysriskin pienenemisenä tai eliniän odotteen pituutena. Korkeakoulutukseen osallistuvien opintoja rahoittavat myös muut kuin siihen osallistuvat, joten on perusteltua että he vastaavasti saavat, mm. progressiivisen verotuksen avulla, yhteiskunnan palveluina takaisin toisiin sijoittamiaan varoja. Tätä taustaa vasten on tärkeää, että koulutuksella saatua osaamista myös todella hyödynnetään työelämässä mikäli siihen vain mahdollisuus on.

Tutkinnon suorittaminen parantaa keskimääräisesti sekä työllistymistä että tulotasoa. Tulojen myötä lisääntyvät myös yhteiskunnan verotulot. Tässä mielessä nopea valmistuminen on yhteisen edun mukaista ja ottaen huomioon sen, että koulutuksen maksavat sen saantihetkellä muut ihmiset on solidaarista ja vastuullista pyrkiä valmistumaan kohtuullisessa ajassa. Joustoa tottakai aina tarvitaan, mutta vuosikausia roikkuvat opinnot tai moneen kertaan tapahtuvat alanvaihdot eivät ole erityisen perusteltuja tai sitten niistä pitäisi olla valmis kantamaan myös omaa vastuuta.  Nopeampi valmistuminen, työelämän kanssa yhteistyössä tehtävät lopputyöt ynnä muut voisivat pienentää erityisesti opintotuesta ja myös graduvaiheen opiskelusta koituvia julkisia menoja. Samaten jonkinlainen taloudellinen kannuste opintotukeen liittyvän lainan muodossa (yhdistettynä esimerkiksi ko. lainan anteeksiantoon tilanteessa, jossa asiat hoituvat hyvin) ei olisi kohtuutonta, varsinkin jos mahdollinen takaisinmaksu sidottaisiin valmistumisen jälkeiseen tulotasoon ja säästyviä varoja voitaisiin jälleen kerran siirtää ongelmien ennaltaehkäisyyn koulutuspolun alussa.

Oppi ei lopu koskaan

Aikuiskoulutuksen osalta fakta on se, että aivan liian suuri osa sinällään hyvästä ja laajasta tarjonnasta kohdistuu niille ihmisille, joiden koulutustaso on jo valmiiksi korkea. Kärjistäen, työväenopistoissa näkyy vähemmän rautakouria kuin ylemmän keskiluokan rouvia. Ikebanasta ja italian kielestä on  takuulla hyötyä ja opetuksen hyvinvointivaikutukset varmasti positiivisia, mutta voidaan perustellusti kysyä onko kohderyhmä saavutettu? Työnantajan maksama koulutus kasaantuu ylemmille toimihenkilöille ja johtavassa asemassa oleville, duunaritaso joka on rakennemuutoksessa kovimmilla, jää vähemmälle.

Nykyinen hallitus on tehnyt paljon aikuiskoulutuksen eteen. Nuorten aikuisten osaamisohjelmalla on tavoitettu tuhansia tutkintoa vailla olevia. Kehysneuvotteluissa sovittiin 20 miljoonan euron potista ns. Noste2-ohjelmaan jossa panostetaan iäkkäämpien tutkintoa vailla olevien työllisyyden parantamista palvelevaan koulutukseen. Ja työmarkkinoilla pitkään hiertänyt kolmen päivän koulutusoikeus, joka muotoutui lopulta työnantajan verovähennykseksi, on tärkeä periaatteellinen siirtymä, jossa osaamisen kehittäminen ensimmäistä kertaa tunnustetaan tietyllä tavalla jokaisen työuraan kuuluvaksi kokonaisuudeksi josta työnantajan on kannettava oma vastuunsa.

Seuraavassa vaiheessa kyse on siitä, millä toisaalta estetään kouluttamattomien varannon syntyminen tulevaisuudessa, ja toisaalta siitä miten jatkuva ammatillinen ja yleinen sivistyksellinen kehittyminen voidaan mahdollistaa mahdollisimman tasa-arvoisesti kaikille, ammatilliseen asemaan katsomatta. Itse asiassa erityinen huomio jo työssä olon aikana tapahtuvaan osaamisen vahvistamiseen ja monipuolistamiseen tulisi kohdistaa niihin ihmisiin joiden riski ajautua nykytyöstään työttömyyteen ja työmarkkinoilta putoamiseen on suurin. Tämä koskee erityisesti vähän koulutusta saaneita, rakennemuutoksen aloilla tai alueilla työskenteleviä iäkkäämpiä työntekijöitä.

Ensimmäiseen ongelmaan pureudutaan tehokkaimmin oppivelvollisuuden pidentämisellä. Kun varmistetaan tiettyjen  perusvalmiuksien saavuttaminen sekä nuorisotakuun keinoin autetaan löytämään ensimmäistä työpaikkaa, voidaan vähentää aikaista putoamista. Toisaalla oikein rakennettu henkilökohtainen koulutustili voisi tarjota osaratkaisun ongelmiin aikuisten osalta. Jos jokaisella olisi käytössään henkilökohtainen, aikuisena tapahtuvaan kouluttautumiseen tarkoitettu tili jolle kertyy rahamuotoista etuutta, voisi oikeus oppimiseen avautua uudella tavalla. Tilille voisi kertyä ko. etuutta niin osana TESsejä, suorina sijoituksina joko työnantajalta, työntekijältä itseltään (voisiko malliin kytkeä verovähenteisyyttä) tai julkiselta vallalta esimerkiksi sillä perusteella että henkilö kuuluu riskiryhmään?

Ideana tulisi olla, että tätä etuutta voisi käyttää mahdollisimman vapaasti. Periaatteellisempana tavoitteena työkyvyn ylläpidon ja laajentamisen lisäksi olisi työntekijän riippuvuuden vähentäminen. Kun riippuvaisuus yhdestä työnantajasta vähenisi, eikä työnantajalla olisi direktio-oikeutta koulutuksen suuntaamiseen, voisi kyseessä olla myös henkilökohtaisen valtaistamisen työkalu – autonomiaa ja vaihtoehtoja lisäävä ratkaisu. Tällaiseen luulisi ammattiliittojenkin tarttuvan.

Oppivelvollisuudesta tosiasioiden valossa

mielipidekirjoitus/vastine Helsingin Sanomissa 13.6.2014.

Raija Vahasalo ja Sari Sarkomaa pitivät (HS 12.6.) oppivelvollisuuden pidentymistä vahingollisena. He pitivät esitystä ongelmien siirtämisenä, kritisoivat resursseja ja kaipasivat voimavaroja ”tehokkaampiin keinoihin”.

Jos oppivelvollisuus vain siirtäisi ongelmia eteenpäin, sitä kannattaisi lyhentää. Kuten he kirjoittavat ”tavoitteena ei voi olla säilöä nuoria pakolla vuodeksi johonkin oppilaitokseen.” Miksi ysi- tai ekaluokkalaiset haluttaisiin ”säilöä”? Tarjoaako Kokoomus peruskoululaisillekin ”räätälöityä ohjausta ja tukea pakon sijaan”?

Kustannusten osalta viitataan Kuntaliiton vanhaan arvioon josta liitto itse luopui. Ko. arviossa suuri osa uudistuksen kustannuksista tulisi lisäpaikoista, vaikka uudistus voidaan toteuttaa nykyisellä koulutustarjonnalla. Peruskoulun päättäneille tulee vuonna 2015 olemaan tarjolla kymmeniä tuhansia paikkoja ikäluokan kokoa enemmän.

Edustajat viittaavat myös oppimateriaalikustannuksiin, mutta eivät tiedä esityksen lähtevän materiaalien kierrätettävyydestä peruskoulun tapaan. Kun kierrätys huomioidaan, Kuntaliiton ja OKM:n arviot kustannuksista ovat lähes yhdenmukaiset. Jos oppimateriaalien kierrätys olisi mahdotonta toisella asteella, se olisi samoilla perusteilla mahdotonta peruskoulussa.

”Tehokkaampien toimien” osalta tulee muistaa, että niitä tehdään jo. Erilaisiin tukitoimiin käytetään vuosittain kymmeniä miljoonia euroja. Silti peruskoulun varaan jää yhtä moni kuin 30 vuotta sitten.  Opetusministeri Sarkomaan aikana ammatillista koulutusta lisättiin vuosina 2008–2009 yli 5400 opiskelijalla, noin 46 miljoonan euron kustannuksella, jotta paikkoja saataisiin peruskoulun päättäneille. Silti toisen asteen ulkopuolelle jäi 2009 suurempi osa peruskoulun päättäneistä kuin 2007.

Peräänkuulutetut kohdennetut toimet ovat osoittautuneet kalliiksi, mutta tehottomiksi. Looginen johtopäätös onkin ryhtyä toimiin, joiden me tiedämme omasta ja kansainvälisestä kokemuksesta johtavan tuloksiin.

Esa Suominen
opetusministerin erityisavustaja
Helsinki

 

Opetusministeri tarttunut ongelmiin jo ennalta

mielipidekirjoitus/vastine Ilkassa 5.6.2014. 

Kauko Kallioniemi Parkanosta oli huolissaan (Ilkka 3.6.) erityisesti toisen asteen koulutuksen rahoituksesta ja aloituspaikoista.

Toisin kuin Kallioniemi pelkää, aloituspaikkoja ei toisen asteen koulutuksessa ole kuitenkaan vähennetty olennaisesti, vaan koulutustarjonnan vähennys on ollut olennaisesti pienempi kuin ikäluokkien pieneneminen. Esimerkiksi vuonna 2009 toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa oli lähes 144 000 opiskelijapaikkaa, mikä vastasi noin 50 000 aloituspaikkaa. Samana vuonna perusopetuksen päätti noin 64 000 nuorta. Vuonna 2014 ammatillisessa koulutuksessa on noin 150 700 opiskelijapaikkaa, 4,7 % enemmän kuin vuonna 2009, vaikka peruskoulun päättävä ikäluokka on kooltaan vain noin 58 650 henkeä, selvästi pienempi kuin vuonna 2009.

Se, että aloituspaikkoja on tarjolla aiempaa enemmän suhteessa ikäluokkaan, helpottaa nuorten sijoittumista koulutukseen ja vähentää peruskoulun varaan jäävien määrää, erityisesti kun oppivelvollisuuden pidentämiseen liittyvät toimet takaavat koulutuspaikan jokaiselle peruskoulun päättäneelle.

Kallioniemi viittaa kirjoituksessaan Kuntaliiton laskelmaan oppivelvollisuuden pidentämisen kustannuksista. Valtaosa kuntaliiton arvioimista kustannuksista syntyisi kuitenkin aloituspaikkojen lisäyksestä, joka ei ole tarpeen, koska koulutustarjonta riittää hyvin peruskoulun päättävälle ikäluokalle. Ikäluokkien pienenemisen ja koulutustarjonnan paranemisen takia pidennys ei edes edellytä aikuisille suunnattujen paikkojen vähentämistä. Virhe johtunee siitä, että Kuntaliitto ennakoi peruskoulun päättävän ikäluokan koon noin 3500 henkilöä suuremmaksi kuin tuore väestöennuste.

Kuntaliiton arvio lähtee myös siitä, ettei oppimateriaaleja voisi toisella asteella kierrättää, toisin kuin perusopetuksessa. Opetus- ja kulttuuriministeriö on valmistelussa lähtenyt siitä, että oppivelvollisuus tuottaa oikeuden maksuttomaan materiaaliin, mutta tuo oikeus ei voi olla merkittävästi vahvempi kuin perusopetuksessa.

Kallioniemen huoli pelkän perusasteen varaan jäävistä nuorista on tärkeä ja siksi hallitus on ryhtynyt lisätoimiin sekä koulutustarjonnan parantamiseksi että oppivelvollisuuden pidentämiseksi, jotta jokainen peruskoulun päättävä nuori myös koulutukseen pääsisi. Näistä odotetaan päätöksiä ja toimien käynnistymistä jo ennen vaalikauden päätöstä.

Esa Suominen
opetusministeri Krista Kiurun erityisavustaja
Helsinki

Oppivelvollisuus tehokkain tapa puuttua ongelmiin

Mielipidekirjoitus/vastine Turun Sanomissa 4.6.2014. 

Alli Huovinen vastusti mielipidekirjoituksessaan (TS 2.6.) oppivelvollisuuden pidentämistä. Kirjoitus ansaitsee muutaman huomion.

Oppivelvollisuusiän nosto on tehokkain tapa torjua tälläkin hetkellä liian yleistä koulupudokkuutta ja koulutuksen keskeyttämistä. Suomen oppivelvollisuus on eräs Euroopan lyhimmistä, ja joka vuosi meiltä jää tuhansia nuoria vaille toisen asteen koulutuspaikkaa tai keskeyttää opintonsa. Tähän voimavarojen tuhlaukseen meillä ei yksinkertaisesti enää ole varaa.

Monissa kaupungeissa, myös Turussa, on tehty ansiokasta työtä paikallistasolla pudokkuuden vähentämiseksi. Tästä huolimatta niiden ihmisten määrä, jotka ovat pelkän perusasteen varassa, ei ole viime vuosikymmeninä oleellisesti muuttunut. Toisin sanoen paljon mainostetut täsmätoimet eivät valitettavasti ole saavuttaneet toivottuja tuloksia.

Toisen asteen tutkinnon, ylioppilastutkinnon tai ammatillisen tutkinnon, saavuttaminen on yhä useammin edellytys pysyvälle kiinnittymiselle työelämään. Perusasteen varassa olevien työllisyysaste on tällä hetkellä vain hieman yli 40 prosenttia.

Sen sijaan toisen asteen tutkinnon suorittaminen parantaa tilannetta selvästi. Koulutus kannattaa paitsi työttömyysriskin oleellisena pienentymisenä myös paremman palkan muodossa.

Koulukielteisten nuorten asenteista huolehtivat voivat etsiä lohtua historiasta sekä nykymaailmasta. Historiasta opimme, että aiemmat oppivelvollisuuden pidennykset ovat johtaneet siihen, että käytännössä kaikki suorittavat uuden, pidemmän velvollisuuden loppuun.

Lisäksi oppivelvollisuuden pidennys toteutetaan tavalla, joka säilyttää kaikki erilaiset vaihtoehdot – kymppiluokat, oppisopimukset ja ynnä muut.

Oppivelvollisuudesta pidemmän kaavan mukaan

Harvasta hallituksen koulutuspoliittisesta uudistuksesta on riittänyt keskustelua yhtä paljon kuin oppivelvollisuusiän nostosta. Kyseessä oli rakenneriihessä viime vuoden lopulla tehty päätös, joka nyt viimeisteltiin kehysriihessä ja jonka osalta pyritään jättämään hallituksen esitys lähitulevaisuudessa eduskunnalle. Asiaan on kuitenkin liittynyt paljon niin disinformaatiota kuin periaatteellista vastustusta, jonka vuoksi aihetta koskevia avoimia kysymyksiä lienee syytä valaista perin pohjin.

Kuten hallituksen päätöksessä on todettu, oppivelvollisuuden pidennys tullaan toteuttamaan koko ikäluokkaa koskien. Paitsi että uudistuksen toteutus kaikkia koskien on tarkoituksenmukaista ylipäänsä, syitä löytyy myös muualta. Eräs tärkeä syy siihen, että uudistus toteutetaan a) kaikkia koskien ja b) maksuttomin oppimateriaalein ensimmäisen vuoden osalta on perustuslaillinen. Vaikka itse perustuslaissa todetaan, että perusopetus on maksutonta ja nythän tapahtuva oppivelvollisuuden pidennys ei peruskoulua koske, on tulkinta esitöiden osalta sekä asiantuntijakuulemisten perusteella selkeä: velvoittavasta koulutuksesta ei voida periä maksuja. Myöskään oppivelvollisuutta ei voisi säätää kuin kaikkia koskien – velvollisuus joka realisoituisi esimerkiksi sillä perusteella jossa joku jättää esimerkiksi hakematta koulutukseen olisi juridisesti ongelmallinen – käytännöstä puhumattakaan. Ei voisi olla niin, että koulut läskiksi lyövä olisi oppivelvollinen ilmaisin materiaalein, kun taas asiansa hyvin hoitanut maksaisi niistä.

Pudokkuuden ehkäisemisen toteutus hoidetaan velvollisuuden pidentämisellä koska se on käytettävissä olevista keinoista tehokkain ja vaikuttavin. Ensinnäkin Suomen oppivelvollisuus on Euroopan lyhimpiä. Tällä hetkellä tuhansia nuoria jää joka vuosi vaille peruskoulun jälkeistä opiskelupaikkaa. Lisäksi moni keskeyttää toisen asteen opintonsa pian niiden aloittamisen jälkeen. Vaikka osa näistä nuorista myöhemmin aloittaa koulutuksen, jää perusasteen varaan huomattavan suuri osa ikäluokasta, tällä hetkellä n. 15%. Kun samaan aikaan tiedetään, että perusasteen varassa olevien työllisyysaste on n. 40% ja työuran odote 15 vuotta lyhyempi kuin korkea-asteen tutkinnon suorittaneilla, on työurien pidentämistavoitteen sekä syrjäytymisen ehkäisyn kannalta tärkeää toimia tehokkaasti pudokkuuden vähentämiseksi.

Kun oppivelvollisuutta on aiemmin pidennetty, on 99% uuden, pidennetyn oppivelvollisuuden piiriin tulleista opiskelijoista suorittanut tämän uuden, pidemmän velvollisuuden. Sen sijaan nykymalli, jossa on panostettu ohjaukseen ja täsmätoimiin ei ole kyennyt merkittäviin parannuksiin. Vaikka paikallisella tasolla monessa kaupungissa on saavutettu merkittäviä edistysaskeleita ja hyviä käytäntöjä pudokkaiden saattamisessa koulujen pariin, ei lopputulos ole ollut populaatiotasolla riittävän hyvä. Perusasteen varaan jäävien osuus koko väestöstä on pysynyt käytännössä samana vuodesta 1985 ja on tällä hetkellä 30-34-vuotiaissa lähes 15% (ja noussut viime vuosina). Siten erityisesti Kokoomuksen esillä pitämät täsmätoimet ovat sinällään tärkeitä ja hyviä mutta eivät ole vastanneet itse ongelmaan. Samaan aikaan on huomattava, että vuoden pidennys oppivelvollisuuteen tuo huomattavasti uusia keinoja puuttua opintojen keskeyttämiseen joka on myös niiden nuorten ongelma jotka eivät koe ongelmia toiselle asteelle siirtymisen suhteen.

Väitteet siitä, että oppivelvollisuuden pidentäminen ”pakottaisi kouluun soveltumattomat kouluun” ei sekään pidä paikkaansa, koska kaikki myös nykyisin käytössä olevat tavat suorittaa opintoja säilyvät (kymppiluokat, ammattistartit, oppisopimukset jne.). Tavoitteena on, että myös työpajoja ja kuntoutusta voitaisiin hyödyntää ongelmaisimpien nuorten osalta. Tästäkin sisältyy osuus hallituksen kehyspäätökseen. Myöskään toisen asteen yhteistyötä ei ole oppivelvollisuuden pidentämisen yhteydessä suunniteltu lisättäväksi vaikka sitä ovat monet (syyttä) pelänneet.

Eniten porua  on syntynyt kustannuksista. Uudistukselle sovittiin hallituksen syksyn rakenneriihessä 15 miljoonan euron hintalappu. Lukua on kritisoitu julkisuudessa liian matalaksi ja vedottu mm. Kuntaliiton laskelmiin joiden mukaan kustannus olisi 100M euroa. VM:n asiantuntijat ovat valmistelun aikaisemmassa vaiheessa arvioineet kustannukset hieman yli 20 miljoonaksi ja OKM 15 miljoonaksi – sittemmin valmistelun edetessä arviot ovat tarkentuneet OKM:n luvun suuntaan. Erot arvioissa johtuvat paikkamääräoletuksista. Kuntaliiton arvio lähtee siitä, että jokaiselle nyt putoavalle nuorelle tulee perustaa uusi paikka. OKM ja VM sen sijaan arvioivat, että jo tehdyt päätökset paikoista (ja niille varatut rahat) riittävät joten kustannuksia ei uusista paikoista tule. Volyymin turvaavat paikat ja niiden tarvitsevat resurssit ovat jo tällä hetkellä kehyksissä.

Kustannuksia aiheuttavat myös oppimateriaalit ja mahdolliset matkakorvaukset. Tällä hetkellä arvioidaan, että oppikirjojen ja muiden materiaalien osalta noudatettaisiin samaa käytäntöä kuin perusopetuksessa eli kirjoja kierrätetään keskimäärin 3 kertaa. Kun tämä toiminta on täysin kiistatonta ja toimii hyvin yhdeksännen luokan osalta, on hyvä kysymys mikä siitä tekisi ylivoimaista seuraavan kouluvuoden osalta? Matkakorvaukset maksettaisiin alustavien ajatusten mukaan vain valmentaviin opintoihin osoitettaville oppilaille. Lisäksi kustannuksia alentaa siirtyminen enenevissä määrin digitaalisessa muodossa oleviin aineistoihin. Tämänkaltainen laskenta tuo kulut lähelle 15 miljoonaa.

On sinällään totta, että maksuttomat materiaalit hyödyttävät myös sellaisia nuoria ja perheitä joille kirjojen ja muiden materiaalien osto ei ole ollut minkäänlainen ongelma. Tätä on arvosteltu erityisesti oikeiston suunnasta. Mutta erikoista on, että yhteiskunnan tukien virtaaminen niitä tarvitsemattomille ei ollut vaikkapa oppivelvollisuuden pidennystä aiemmin ahkerasti vastustaneelle Kokoomukselle mikään ongelma hallituksen valitessa lapsilisäleikkausten muotoa. Miksi joillekuille se, että peruspalveluista nauttiminen on maksutonta on ongelma mutta tulonsiirto niitä tarvitsemattomille sen sijaan ei? Ja kun lapsiperheiden asemasta ollaan oltu viime aikoina  huolissaan, niin hyvä on muistaa että lapsiksi myös teini-ikäiset tällä hetkellä kansantalouden kirjanpidossa lasketaan. Maksuttomat materiaalit tuovat monelle perheelle tarpeellista taloudellista helpotusta aikana jolloin nuorilla (ja nuorista) on paljon muitakin kuluja.

Se, mikä keskustelussa on myös, hämmästyttävää kyllä erityisesti kuntapäättäjien osalta, unohtunut on nykyisin vaille paikkaa jäävien nuorten kunnille aiheuttamat kustannukset. Tällä hetkellä koulutuksesta putoavat nuoret eivät ole kunnille ilmaisia – päinvastoin, varsinkin kun otetaan huomioon pidemmästä pudokkuudesta aiheutuva vaikeus kiinnittyä koulutukseen ja työmarkkinoille myöhemmässä vaiheessa elämää. Etsivä nuorisotyö sekä sosiaalitoimen toiminta pudokkaiden kanssa ei ole ilmaista ja nämä kustannukset kantaa kunta. Kun oppilaista suurempi osa on koulutuksessa, voivat nämä kustannukset vastaavasti pienentyä. Tätä kautta kuntatalouden taakka kevenee.

Oppivelvollisuuden pidentämistä koskevaa hallituksen esitystä on tämänhetkisen ajattelun mukaan tarkoitus täydentää muutoksilla yhteishaussa mikäli katsotaan, että tämä auttaisi ohjauksen tehostamisessa. Ajatus on, että yhteishaun muokkaaminen siten, että tulokset sekä varsinaisesta hausta että täydennyshauista olisivat tiedossa jo ennen kesälomia varmistaisisen, että jäljelle jäävät oppilaat ilman paikkaa ovat edelleen peruskoulun oppilaanohjauksen palveluiden piirissä kun heille haetaan paikat valmentavasta tai valmistavasta koulutuksesta. Tällä tavoin ennen kesälaitumille siirtymistä joka ikisellä nuorella olisi tieto siitä paikasta missä he jatkavat opintojaan syksyllä. Se, miten tämä käytännössä tehdään, on toistaiseksi valmistelussa mutta idea suunnasta on selvä.

Koko keskustelun suosituin olkiukko on ollut toteamus, että ”tälläkö kuvitellaan ratkaistavan nuorten syrjäytymisongelma”. No ei kuvitella. Aivan samalla logiikalla voisi vastustaa vaikkapa lääkäreiden palkkaamista terveyskeskuksiin, koska ei sillä ratkaista kansanterveysongelmaa. Välttämätön osa se kuitenkin kokonaispalettia on.

Sumaa purkamassa

Kehysriihtä ja rakennepoliittisen ohjelman toimeenpanoa valmisteltaessa on keskustelua riittänyt erityisesti linjatusta hakijasuman purusta korkeakouluissa. Kriittisiä on oltu erityisesti muutamien akavalaisten ammattiliittojen ja joidenkin poliittisten opiskelijajärjestöjen suunnassa. Koska kyseessä on kuitenkin niin työurien pidentämisen, nuorten elinikäisten tulojen kasvattamisen kuin Suomen kilpailukyvyn näkökulmasta äärimmäisen tärkeä hanke, on syytä paitsi vastata kritiikkiin, myös avata hieman sumanpurun motiiveja ja vaikutuksia.

Työmarkkinat tulevat vaatimaan tulevaisuudessa entistä enemmän koulutusta ja osaamista. Pitkän aikavälin trendit osoittavat, että korkeaa koulutustasoa vaativien työtehtävien määrä tulee Suomessa kasvamaan – alemman koulutustason tehtävien määrä puolestaan vähenemään. Kun samaan aikaan olemme tilanteessa, jossa korkeasti koulutettujen työllisyys on valmiiksi erittäin korkealla tasolla verrattuna kaikkiin muihin ryhmiin, emme voi saavuttaa täyttä potentiaaliamme vain parantamalla olemassa olevan ryhmän työllisyyttä. Tarvitsemme yksinkertaisesti lisää korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotta potentiaaliset syntyvät työpaikat voivat tulla täytetyiksi – ja työurat yleisesti ottaen pidentyä.

Erityisesti ekonomien ammattijärjestö SEFE on argumentoinut koulutusmäärien lisäyksiä vastaan sillä perusteella, että ekonomien työllisyystilanne on tällä hetkellä heikentynyt aiempaan verrattuna. Tämä voi pitää paikkansa, mutta vaikka aloituspaikkojen lisäys toteutettaisiin välittömästi, tulisivat nämä, uuden paikan saaneet henkilöt työmarkkinoille valmistuneina ekonomeina aikaisintaan viiden vuoden kuluttua. Tuolloin suhdannetilanne on, ainakin toivon mukaan, aivan erilainen kuin nyt ja joka tapauksessa koulutusvaatimukset kasvaneet. Siksi argumentti on tarttuvuudestaan huolimatta huono ja paikkansa pitämätön.

Tällä hetkellä Suomessa on käynnissä erittäin merkittävä korkeakoulutettujen lukumäärän kasvun hidastuminen. Käytännössä valmistuneiden määrä riittää suurin piirtein kattamaan työmarkkinoilta eläkkeelle poistuvien korkeakoulutettujen määrän. Kun kaikki tiedämme, että koulutuksen merkitys kasvaa, voimme hiljentyä hetkeksi miettimään onko tämä linja kestävä? Samaan aikaan muut maat ajavat ohitsemme – suhteellisen koulutustasomme suhteen kyse on romahduksesta. Kun vielä 90-luvun alussa Suomi oli suhteellisesti maailman koulutetuimman kansan maa, olemme nykyisellään pudonneet jopa Puolan taakse kun katsotaan korkeakoulututkinnon suorittaneiden 25-34-vuotiaiden osuutta väestöstä. Lienee selvää, että näin ei voida loputtomasti jatkaa mikäli aiomme rakentaa elinkeinopolitiikkamme korkean osaamisen elinkeinojen varaan.

Ongelmaa ei tässä määrin olisi olemassa, mikäli kaikki korkeakoulujen aloituspaikat otettaisiin täysimääräisesti uusien, opintojaan aloittavien opiskelijoiden käyttöön. Ikävä kyllä näin ei ole. Suomalaiselta ylioppilaalta kestää keskimäärin kaksi vuotta ennen kuin korkeakoulun ovet avautuvat. Syy on selvä: erittäin suuri osa aloituspaikoista, useampi kuin joka kolmas menee henkilöille joilla on jo olemassaoleva opinto-oikeus korkeakoulussa. Toisin sanoen he ottavat uuden paikan olemassaolevan rinnalle, tarkoituksenaan joko pääaineen vaihto, toisen tutkinnon suorittaminen tai opiskeluiden jatkaminen myöhemmässä vaiheessa toisen tutkinto-oikeuden kautta.

Alan vaihtoon tulee toki olla oikeus, mutta on valitettavaa että vaihto tapahtuu niin usein pääsykokeen kautta. Käytännössä joudumme tilanteeseen jossa toiselta asteelta valmistuneet kilpailevat jo korkeakouluopintoja suorittaneiden kanssa samoissa valintakokeissa, jäävät valitsematta ja vastentahtoisille välivuosille tai vaihtoehtoisesti ottamaan vastaan paikan josta eivät missään tapauksessa tule valmistumaan. Noidankehä on valmis: toisaalla välivuosia, toisaalla opintoja ja paikkojen täyttöä ilman aikomustakaan valmistua. Hintana työurien lyhentyminen, opiskelupaikkojen epätarkoituksenmukainen jakautuminen sekä julkisten varojen haaskuu. Tällä hetkellä sumassa seisoo, sisäänpääsyä odottamassa, jo lähes 60 000 nuorta. Kysymys kuuluu: onko tähän varaa?

Nopeampi sisäänpääsy – ja valmistuminen- näkyisi myös palkoissa ja työllisyydessä. Toisen asteen suorittaneiden alle 25-vuotiaiden työllisyysaste on 58%, korkea-asteen suorittaneilla 86%. Tutkinnon suorittaminen  lähes tuplaa keskimääräiset ansiot. Lienee selvää, että näistä ansioista kertyy myös huomattavasti enemmän veroja valtion ja kuntien taskuun – kestävyysvajetta helpottamaan. Ja kun otamme huomioon, että sosiaaliturva ja eläkkeet ovat ansiosidonnaisia, olisi aiempi työmarkkinoille tutkinnolla varustettuna siirtyminen erinomaisen hyödyllistä myös yksilöiden omalle taloudelle.

Huolet siitä, että koulutuksen taso romahtaisi mikäli opiskelijamääriä lisättäisiin ovat osin tuulesta temmattuja. Ensinnäkin opiskelija-aines joka jää valintakokeissa valitsematta on hyvin usein muutaman pisteen päässä hyväksymisestä. Toisin sanoen merkittävää eroa heidän kyvykkyydessään suorittaa opintoja valituiksi tulleisiin verrattuna ei useinkaan ole. Laadukkaan opetuksen järjestäminen luonnollisesti maksaa, mutta investoinnin tuotto olisi tässä yhteydessä huomattava. Tuhansia nuoria nopeammin haluamilleen aloille, vähemmän välivuosia, nopeampaa siirtymistä työmarkkinoille, parempia tuloja koko työuralle ja kirsikkana kakun päällä pysyvästi kasvavat verotulot.

Sumanpurun osalta kysymykseksi jäävät toki vielä alat. OKM on lähtenyt suunnitelmissaan siitä, että mahdolliset lisäpaikat suunnataan aloille joilla on odotettavissa lisääntyvää työvoimatarvetta. Oleellisiksi nousevat tuolloin monet hyvinvointipalveluiden tuotantoon liittyvät alat, mutta elinkeinoelämän tarpeita ja työllisyystilastojakaan ei voida väheksyä. Siksi onkin erikoista, että sumanpurkua on kritisoitu nimenomaan poliittisesta oikeistosta – tahoilta, jotka ovat yleensä olleet halukkaita kuuntelemaan työnantajien toiveita koulutusmäärien suhteen sekä kehittämään suomalaista elinkeinotoimintaa osaamisintensiivisempään suuntaan. Mutta ehkä järki voittaa, ja tuottava investointi ollaan valmiita tekemään.

Kuvalähde: Wikimedia Commons.