Lapset hoitoon – aikuiset töihin!

julkaistu Iltalehden blogissani 4.1.2013. 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL julkaisi vuoden alkuun tärkeitä -ja hälyttäviä- tutkimustuloksia. Vuonna 1987 syntyneitä koskevassa seurantatutkimuksessa seurattiin miten näiden nyt 25-vuotiaiden nuorten aikuisten elämä on lähtenyt käyntiin. Kyseessä on kohortti, joka eli lapsuuttaan lama-ajan leikkausten keskellä. Tulokset ovat hätkähdyttäviä ja olisivat ansainneet huomattavasti enemmän huomiota mediassa kuin mitä ne ovat toistaiseksi saaneet.

Lyhyesti todettuna: leikkauspolitiikan kriitikot olivat valitettavan oikeassa. Sosioekonominen eriytyminen on syventynyt nopeasti ja se periytyy. Ilman koulutusta näistä ihmisistä on joka viides, toimeentulo-ongelmia tai rikostaustaa on yhtä monella, toimeentulotukeen on turvautunut joillain alueilla useampi kuin joka kolmas.

Tärkein havainto koskee taustan periytymistä. Riski pudota köyhyyteen, pitkittyvään työttömyyteen tai muuhun osattomuuteen riippuu suoraan ja merkitsevästi omien vanhempien yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta asemasta. Tiiviisti: köyhän lapsi pysyy köyhänä – ja tuntee sen nahoissaan. Tässä suomalainen hyvinvointivaltio pettää yhden suurimmista ja tärkeimmistä lupauksistaan – edes mahdollisuuksien tasa-arvoa ei kyetä turvaamaan – lopputuloksista puhumattakaan.

Lapset eivät valitse vanhempiaan. Siksi sosioekonomisen taustan vaikutuksen valtava merkityksellisyys ongelmiin ajautumisen todennäköisyyden osalta kertoo perustavanlaatuisesta epäoikeudenmukaisuudesta -ja epäonnistumisesta. Käytännössä yhteiskunta epäonnistuu näiden perheiden lasten ja nuorten osaamisen hyödyntämisessä.

Mitä tulisi tehdä? THL puhuu ennaltaehkäisyn merkityksestä ja sosiaalityön merkityksestä. Tämä on tärkeää, mutta samalla tulisi huomata, että Suomessa syrjäytyminen yhteiskunnasta alkaa usein työttömyyden kokemuksen myötä. Kun aikuisilla on työtä ja sitä kautta ihmisarvoinen toimeentulo (jota kaikki työ ei tällä hetkellä riittävästi kuitenkaan takaa), ovat perheen mahdollisuudet tarjota turvallinen ja ehyt kasvuympäristö heti selkeästi paremmat.

Tällä ei ole tarkoitus tietenkään väittää, että työttömät ihmiset olisivat huonoja vanhempia. Ihmiset ja perheet ovat aina yksilöllisiä ja mitä parhainta hoivaa tarjotaan kaikenlaisissa perheissä – ja vastaavasti ongelmiin ajautuu myös rikkaiden perheiden lapsia. Mutta tilastollisesti ja keskimäärin selvää on, että toimeentulo-ongelmat säteilevät perheiden hyvinvointiin ja Suomessa nämä ongelmat liittyvät useimmiten työttömyyteen.

Suomessa työttömyyttä on perinteisesti ratkottu erityisesti työvoiman tarjontaan vaikuttamalla. On pidetty tärkeänä sosiaaliturvan “kannustavuutta” sekä panostettu työttömien työmarkkinavalmiuksien parantamiseen. Lama-ajan massiivityöttömyydestä onkin tultu merkittävällä tavalla alas. Mutta silti meille on jäänyt pysyvältä näyttävä, lähes 150 000n ihmisen kokoinen työstä syrjäytyneiden ryhmä. On riski, että heidän lapsensa tulevat muodostamaan seuraavan pysyvän “alaluokan” ellei asiaan kyetä puuttumaan.

Olisikin aika tunnustaa ettei työttömyyttä kyetä poistamaan vain toivomalla työpaikkojen syntyvän vapaille markkinoille joihin pitkään työttömänä olleet työllistyvät. On alettava pohtia miten työn kysyntää lisätään. Olisiko sittenkin järkevämpää pohtia erilaisia suoria työllistämismahdollisuuksia, jotka voivat olla julkisia, kolmannen sektorin kanssa yhteistyössä  tehtäviä hankkeita, ynnä muuta joilta vaikeasti työllistyvät voisivat löytää työtä. Tämä maksaa, mutta niin maksaa ihmisten työttömänä pitäminenkin, niin sosiaalikulujen lisääntymisenä kuin inhimillisen pääoman haaskauksena.

Lapsiköyhyyden ja tasa-arvoisten lähtökohtien osalta huomio tulee kiinnittää varhaiskasvatukseen. On torjuttava erityisen harmillisina ja jopa julmina puheet, joiden mukaan työttömien vanhempien lapsilta tulisi evätä oikeus päivähoitoon. Päivähoito on paikka, jossa lapset voivat kohdata ja ystävystyä yli yhteiskunnallisten luokkarajojen, saada yhteisiä kokemuksia, tasa-arvoisesti virikkeitä ja nauttia yhdessä ammattilaisten kasvatusosaamisesta. Eniten tätä tukea tarvitsisivat ne lapset, joiden perheissä kotona on ongelmia.

Väitän, että voimme välttää vuoden 1987 vauvoja kohdanneista ongelmista monet, jos nyt ymmärrämme että leikkauspolitiikka ei säästä vaan ainoastaan siirtää ja sen myötä kasvattaa yhteiskunnan kuluja. Verovaroja kannattaa käyttää työn kysynnän lisäämiseen ja työpaikkojen luontiin vaikeasti työllistyville ihmisille, ja varhaiskasvatukseen tulee kohdistaa voimavaroja siten, että jokainen voi laittaa sinne lapsensa hyvin ja turvallisin mielin, varmana siitä että jokainen saa huomiota ja pääsee osallistumaan yhteiseen tekemiseen.

Kuvalähde: http://www.publicdomainpictures.net/

Advertisement

Lapsiköyhyys haavoittaa

Kirjoitus Hämeen Kaiku -verkkolehdessä 18.12.2012.

Kahden vuoden takaisen joulunajan parhaiten osuneisiin teksteihin lukeutui Turun Sanomissa julkaistu tähtitieteilijä Esko Valtaojan kolumni otsikolla Tyhjälän joulu. Siinä pysäyttää erityisesti huomio köyhimmän desiilin asemasta, alle 4% kaikista tuloista sekä fakta, joka on tosi mutta kipeä myöntää. Heistä harva luki heitä käsittelevää kolumnia, koska harva on kiinnittynyt yhteiskuntaan niin hyvin, että seuraisi vaikkapa lehdistöä.

Eriarvoisuuden kasvu on ollut Suomessa nopeaa 90-luvun lamasta lähtien. Poliittinen herääminen asiaan tapahtui kunnolla oikeastaan vasta vuoden 2011 vaalien alla. Sittemmin, vaaleissa tapahtuneen hallitusvaihdoksen myötä, eroja on päättäväisesti lähdetty tasaamaan mm. vahvistamalla perusturvaa 100 eurolla kuukaudessa ja poistamalla työmarkkinatuesta puolison tuloihin kohdistuva tarveharkinta, myös verotuksen painopistettä muuttamalla. Rakenteellisia toimenpiteitä on lupa odottaa mm. OKM:n uutukaisesta, toimintaohjelmasta koulutuksellisen tasa-arvon vahvistamiseksi.

Matkaa on kuitenkin paljon, ja ongelmat kouriintuntuvia. Erityisen kipeän näkökulman kokonaisuuteen toi näkyvästi uutisoitu Kelan uusi tutkimus, joka kertoo köyhyydestä ja taloudellisesta eriarvoisuudesta lasten näkökulmasta. Sen mukaan kulutukseen perustuva erottautuminen on tyypillistä ja huomiota herättävää jo lapsena, ja että alaspäin erottuminen uhkaa johtaa kiusatuksi joutumiseen.

Köyhyys, kohdistuessaan lapsiin, on erityisen julmaa sillä he ovat tilanteeseen täysin syyttömiä. Samalla tiedämme miten säälimätön ja kova lasten maailma voi pahimmillaan olla, ja että lapsuuden kokemukset ovat usein pitkäkestoisia sekä vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen, jopa kykyihin ja ominaisuuksiin. Tilanne ei parane murrosikää lähestyessä, jolloin ulkopuolelle ajautuminen tekee kipeää ja riistää iloa ja toivoa herkässä elämänvaiheessa.

Pienituloisuus ja köyhyys rasittavat usein myös pari- ja perhesuhteita. Tämä taas säteilee suoraan lasten hyvinvointiin perheissä. Vaikkei rakkaus katso lompakkoon eikä välittäminen luokka-asemaan, on keskimääräinen todennäköisyys ongelmiin suurempi siellä, missä tulot ovat pienimmät. Tämä näkyy myös lastensuojelussa. Usein interventio tehdään kuitenkin myöhään, ja vaikka tilanne voi parantua, ongelmat kasaantuvat. Tuoreen Yhteiskuntapolitiikka- lehdessä julkaistun artikkelin mukaan kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten keskuudessa koulupudokkuus, toimeentulotukiasiakkuus, mielenterveysongelmat ja työttömyys ovat selvästi yleisempiä kuin nuorilla keskimäärin.

Mitä opimme tästä? Ensinnäkin sen, että aikaisin kohdattu köyhyys ja osattomuus, myös suhteellinen sellainen, on haavoittavaa. Samalla se on usein kohtuuttoman urauttavaa ja tekee omaehtoisen nousemisen tarpeettoman vaikeaksi. Hyvinvointivaltion puuttumismekanismit voivat tarjota tukea ja apua, mutta niiden piiriin on päästävä aikaisin. Muuten hinta kohoaa ja vaikutukset voivat jäädä pieniksi.

Edellä mainittua taustaa vasten myös hallituksen puoliväliarvioinnissa tulisi edelleen pohtia yhteiskunnallisen tasa-arvon edistämistä. Tämä, jos mikä, olisi tulevaisuustyötä. Valtionvarainministeri Urpilaisen esittämä ennakoivan työn arvon selvittäminen toivon mukaan auttaa tässä työssä. Parhaimpia investointeja tulevaan, myös työllisyyden ja taloudellisen kasvun näkökulmasta, olisi vahvistaa resursseja erityisesti neuvoloissa, päiväkodeissa ja lastensuojelussa. Tasa-arvoinen ja laadukas varhaiskasvatus tulisi saada jokaisen lapsen oikeudeksi, samaten kuin oikeus samanikäisten, monenlaisista taustoista tulevien kaverien stimuloivaan seuraan.

Saksa yli kaiken?

julkaistu Iltalehden blogissani 4.12.2012.

Suomen taloudesta käytävässä keskustelussa on viitattu muita maita useammin Saksaan ja sen saavuttamaan ”työllisyysihmeeseen”. Erityisesti oikeiston suunnalta onkin toivottu Suomen seuraavan omassa talous- ja työmarkkinapolitiikassaan Saksan tietä, jolle ominaista on ollut työmarkkinoiden joustavoittaminen sekä erittäin maltilliset, jopa miinusmerkkiset palkankorotukset. Tämän on nähty voimistaneen saksalaista talouskasvua ja laskeneen työttömyyttä.

Mutta onko Saksasta esikuvaksi? On totta, että työttömyys on vähentynyt, vuoden 2007 8,9%:sta vuoden 2011 5,9%:iin. Samalla matalasuhdanteessa yritykset ovat kyenneet pitämään työvoimastaan kiinni monia muita maita paremmin. Oleellista on kuitenkin katsoa myös millaiseksi työmarkkinat ovat muuttuneet ja mitä laajempia seurauksia pysähtyneellä palkkakehityksellä on ollut.

Ensinnäkin palkka- ja sitä kautta tuloerot ovat kasvaneet. Vuosien 1999-2009 välillä saksalaisten palkansaajien pienituloisimman desiilin tulot ovat laskeneet 10%. Samalla ylin desiiili on kasvattanut palkkatulojaan 16%. Erot ovat kasvaneet myös alojen välillä. Palvelualat ovat jääneet teollisuuden jalkoihin. Tämä on huomionarvoista, sillä usein saksalaisia uudistuksia perustellaan nimenomaan vientikilpailukyvyllä.

Ikävä tosiasia on myös, että työllisyysihme selittyy nimenomaan silpputyön kasvulla. Osa-aikatyön määrä on kaksinkertaistunut 20 vuodessa, ja naisista osa-aikatyössä käy peräti 38%. Tämä on tapahtunut vakituisten ja kokoaikaisten, toimeentulon turvaavien töiden kustannuksella. Työn määrä maassa onkin, työllisen työvoiman lisääntymisen sijasta itse asiassa vähentynyt, koska kokoaikaisten työntekijöiden määrä on vähentynyt 20 vuodessa yli viidellä miljoonalla hengellä.

”Enemmän aikaa – vähemmän roinaa” voisi vielä vaappuen toimia jos palkalla eläisi. Mutta ei elä. Palkkaköyhyys on kasvanut Saksassa räjähdysmäisesti. Vuonna 2010 23% saksalaisista palkansaajista ansaitsee vähemmän kuin 2/3 mediaanitulosta. Tämä luku on samaa tasoa kuin USA:ssa. Vertailun vuoksi Tanskassa vastaava luku on alle 9%. 4% saksalaisesta työvoimasta ansaitsee alle 5 euroa tunnissa, alle 850 euron tulojen jää joka viides. Vähemmän kuin 15 tuntia viikossa tekevien määrä on 12% koko työvoimasta. Summa summarum: joustavuuden lisääminen, nollalinja palkankorotuksissa ja työttömyysturvan leikkaaminen toi mukanaan työtä tekevät köyhät.

Palkkojen polkeminen paikallaan on tarkoittanut myös tuottavuuden kasvun pysähtymistä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana työn tuottavuus on kasvanut Suomessa lähes 19%, Saksassa vain 10%. Nopeampi palkkakehitys ja solidaarisempi linja myös matalan tuottavuuden työpaikkojen työntekijöitä kohtaan on kannustanut tuottavuuden parantamiseen. Saksassa vastaavat kannustimet ovat reaalisten palkanalennusten vuoksi puuttuneet.

Saksan nollalinja palkankorotuksissa on myös säteillyt ulkomaille. Erääksi eurokriisin selitysmalliksi on noussut euroalueen riittämätön kysyntä. Kun kertynyttä vaurautta erityisesti mantereen voimakkaimmassa taloudessa ei ole jaettu ulos palkansaajakorvauksina, on se virrannut pääomina ulkomaille, muun muassa ruokkimaan Etelä-Euroopan sittemmin puhjenneita kuplia. Keskimääräistä pienemmät palkankorotukset ytimessä ruokkivat euroalueen sisäistä epätasapainoa, joka sittemmin aiheutti merkittäviä ongelmia.

Saksan-mallin ihailijoiden kannattaa myös huomata, että itse isäntämaakin on korjaamassa kurssiaan. Tulevaa aikaa silmällä pitäen sovitut palkkaratkaisut tulevat nostamaan sikäläisiä palkkoja selkeästi enemmän kuin mikä on Suomessa solmitun raamisopimuksen kustannusvaikutus. Toisin sanoen Saksassa on herätty tilanteeseen jossa matalat palkankorotukset ja työmarkkinoiden liberalisointi ovat johtaneet liian alhaiseen kotimarkkinakysyntään ja tuottavuuden laskuun, eli reseptiin jolla ei voiteta sen paremmin kilpailukykyvertailuja kuin hyvinvointitilastojakaan.

Yhteenvetona voidaankin todeta, että Saksassa noudatettu työmarkkinapolitiikka ei ole tuottanut erityisen hyviä yhteiskunnallisia tuloksia ja on pikemminkin lisännyt kuin vähentänyt eurooppalaisen talouden ongelmia. Nyttemmin tehdyt virheet on havaittu, ja Saksa on pikemminkin kääntymässä pois kiristyslinjalta kohti kysyntää tukevaa palkkapolitiikkaa. Suomelta olisikin kallis virhe lähteä myöhässä imitoimaan mallia josta sen rakentajatkin pyrkivät poispäin.