Perhepaketti, tasa-arvo ja mielen muuttamisen taito

Viikonvaihteen suurin poliittinen uutinen oli ehdottomasti hallituksen suunnitteleman ns. perhepaketin eli subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajauksen sekä kotihoidon tuen jakamisen peruminen. Hallituspuolueiden johtajat päättivät ettei pitkälle valmisteltuja esityksiä tulla viemään eteenpäin eduskuntaan. Näin ollen päivähoito-oikeutta ei rajata eikä kotihoidontukeen tule jakoa.

Kotihoidon tuen jakaminen molemmille vanhemmille olisi ollut tärkeä uudistus, joka toteutuessaan lisäisi merkittävällä tavalla työmarkkinoiden tasa-arvoa. Tällä hetkellä pitkät vapaat kasaantuvat lähes yksinomaan naisille. Tämä johtaa naisten lyhyempiin työuriin sekä riskialttiuteen työnantajien silmissä. Pelko siitä, että palkattu tai vakinaistettu nuori nainen jää pitkälle hoitovapaalle on suuri verrattuna samanikäiseen mieheen. Pitkät poissaolot työelämästä syövät työmarkkinakelpoisuutta, vanhentavat osaamista ja näkyvät ansiotason myötä aina eläkkeelle asti.

On siis harmillista, että tämä uudistus ei etene. Mutta hyvänä on sen sijaan pidettävä sitä, että subjektiivinen päivähoito-oikeus säilyy nykyisellään.

Päivähoito-oikeuden rajaus olisi ollut kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla uskomattoman typerä uudistus. Ensinnäkin kyse on lasten, ei vanhempien, oikeudesta. Lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen, ikäiseensä seuraan ja virikkeisiin ei tule rajata hänen vanhempiensa aseman, työ- tai perhetilanteen perusteella.

Vaikka SDP onnistui kamppailemaan aiotut rajoitukset pois työttömien lapsilta (tämä rajaus olisi toteutuessaan tarkoittanut varsinaista lapsiapartheidia päiväkodeissa; ”Jessen on nyt lähdettävä kotiin kesken leikkien koska Jessen isä on työtön”), olisi suunniteltukin malli tuottanut lähinnä byrokratian lisääntymistä ja lasten jakamista kahteen kastiin. Rajoituksen piiriin olisi kuulunut vain hyvin pieni määrä lapsia, hekin iässä jossa omanikäinen seura on jo tärkeää. Sosiaalisin syin tapahtuva täyden päivän myöntäminen olisi tarkoittanut paperityön lisääntymistä. Ja niin edelleen.

Lattemammakeskustelussa unohtuu myös se, että mikäli perhe tosiaan halutaan pitää lasta päivähoidossa myös silloin kun itse ollaan kotona, voi päiväkoti itse asiassa olla lapselle oikein hyvä ja virikkeellinen paikka. Varhaiskasvatuksesta hyötyvät tutkitusti eniten heikoimmista oloista tulevat lapset joille pedagogian alan ammattilaisten tarjoama tuki sekä vertaisryhmä ovat arvokkaita tulevan opinpolun ja elämän kannalta. Rajaus siivoaisi korostuneesti juuri näitä lapsia pois päivähoidosta. Ei mitään järkeä.

Ratkaiseva virhe tapahtui, kun nämä kaksi esitystä sidottiin yhteen. Asiaa perusteltiin sillä, että rajaus tuo säästöjä joilla kuitataan tuen jaon mukanaan tuomia lisääntyneitä päivähoidon kustannuksia. Yhtälö ei kuitenkaan olisi mennyt mitenkään umpeen. Lisäksi yksi hyvä olisi tuonut mukanaan ketään hyödyttämättömän, yksin haitallisen uudistuksen. Jos olisi haluttu tehdä hyvää sukupuolten välistä tasa-arvoa lisäävää  politiikkaa, rajaus olisi pitänyt jättää alun perinkin päättämättä.

On odotettavaa, että paketin kaataneita, erityisesti SDPtä, tullaan arvostelemaan. Ensinnäkin on kuitenkin todettava, että viivyttämisen ja sovitusta luistamisen ovat hallinneet tässä hallituksessa aivan muut kuin SDP. Metropolilainsäädäntöä on viivytetty ja vesitetty, oppivelvollisuus jäi pidentämättä vaikka asia sovittiin moneen otteeseen ja niin edelleen.

Toiseksi kyse on järjen käytöstä. Kun sovittu uudistus näyttää valmistelun jälkeen yhä järjettömämmältä, viisautta ei ole painaa päälle ketään kuuntelematta. Viisautta on todeta tilanne ja muuttaa tarvittaessa suuntaa. Päivähoito-oikeuden rajaaminen olisi tuonut mukanaan erään keskeisimmän tasa-arvoistavan palvelun periaatteellisen haaksirikon, mitättömät säästöt ja merkittäviä ongelmia perheiden arkeen – siksi paketin kaatuminen ja puhtaalta pöydältä aloittaminen on parempi vaihtoehto.

Advertisement

Kotihoidontuen erinomainen uudistus

Kuten tiedettyä ja analysoitua, hallitus teki budjettiriihen yhteydessä merkittäviä päätöksiä rakennepoliittisen ohjelman muodossa. Erääksi julkisuudessa keskustelluimmaksi nousi nopeasti kotihoidontuen jakaminen molempien vanhempien kesken. Oppositiopuolueet perussuomalaiset ja Keskusta intoutuivat jopa välikysymykseen asiasta.

Itse olen sitä mieltä, että kotihoidontuen jakaminen puoliksi molemmille vanhemmille on parhaita poliittisia päätöksiä pitkään aikaan ja on itse asiassa eräs harvoista aidosti rakenteellisista uudistuksista joita kyseinen ohjelma pitää sisällään. Linjauksen vieminen käytäntöön lisää merkittävällä tavalla työmarkkinoiden tasa-arvoa naisten ja miesten välillä, muokkaa merkittävällä tavalla käsitystä vanhemmuudesta sekä pidentää erityisesti naisten työuria. Tällä tulee olemaan myös huomattavan myönteisiä taloudellisia seuraamuksia niin yksilöille kuin yhteiskunnalle.

Kotihoidontuen piirissä olevat henkilöt ovat tällä hetkellä lähes poikkeuksetta naisia. Naisten pitkät poissaolot työelämästä keskellä työuraa aiheuttavat urakehityksen pysähtymistä, osaamisen vanhentumista ja sitä kautta pysyvästi hitaampaa ansiokehitystä joka säteilee aina eläkkeisiin asti. Lisäksi nuorehko nainen, lapsilla tai ilman, suunnitelmilla perheellistyä tai ilman, näyttäytyy työnantajan näkökulmasta erittäin potentiaalisena riskinä: jos tuon tuosta palkkaan niin liekö heti pitkään poissa töistä perhevapaalla? Seuraus: nuoret miehet kirivät usein koulutetumpien nuorten naisten ohi pysyvämpiin työsuhteisiin, paremmille palkoille ja nopeampaan herrahissiin.

Tasajako tuottaa tilanteen, jossa toivon mukaan yhä useampi mies käyttää oman osuutensa tukiajasta mikäli perhe haluaa hoitaa omaa lastaan kotona. Tämä tasapainottaa paitsi vanhemmuutta ylipäänsä ja korjaa vikuuntunutta tilannetta jossa hoivavastuun katsotaan kuuluvan enemmän äidille, myös tervehdyttää työmarkkinoita. Riskit nuorten miesten ja naisten välillä tasaantuvat: on aina vain luonnollisempaa että molemmat vanhemmat kantavat vastuuta jos lasta ylipäänsä kotona hoidetaan. Yhteiskunta antaa tukimuodon uudistamisen kautta vahvan viestin tasa-arvoisen vanhemmuuden puolesta: myös isät ovat arvokkaita vanhempia.

On oletettavaa, että päivähoidon käyttö tulee lisääntymään ja sitä kautta kuntien kustannukset kasvavat. Kaikilla pitkää kotihoitoa suosivilla perheillä ei ole halua tai mahdollisuutta tilanteeseen jossa isä jäisi puoleksitoista vuodeksi hoitamaan lasta kotiin. Tämä lisää päivähoidon kysyntää kunnissa ja siten myös kuluja. Toisaalta tilanne myös lisää, pysyvästi, verotuloja. Jos lapset siirtyvät nykyistä aikaisemmin varhaiskasvatuksen palveluiden piiriin nousee pienten lasten vanhempien, erityisesti äitien, työllisyysaste (edellyttäen, että on olemassa työ johon palata tai jonka löytää), tulot kohoavat nopeammin koska poissaolot jäävät lyhyemmiksi ja siten myös verokertymä kasvaa. Tällä hetkellä pienten lasten äitien työllisyysaste on Suomessa matala ja sitä tulisi nostaa jo julkisen taloudenkin kannalta.

Myös myyttinen ”lapsen etu” on käsiteltävä tässä yhteydessä. Uudistuksen vastustajat vetoavat kotona tapahtuvan hoidon ylivoimaisuuteen varhaiskasvatukseen ja päiväkoteihin verrattuna. Heidän kannaltaan ikävää on kuitenkin se, ettei mitään tutkimuksellista näyttöä kotihoidon ylivoimaisuudesta laadukkaaseen varhaiskasvatukseen verrattuna ole olemassakaan kun puhutaan yli 1-vuotiaista lapsista. Vertailun vuoksi, Tanskassa 90% ja Ruotsissa reilusti yli 70% lapsista on päivähoidossa 1-2 vuoden iässä. Suomessa vastaava luku on 41%. En usko, että kukaan voi väittää, että pohjoismaisissa naapurimaissa lapset voisivat erityisen pahoin verrattuna Suomeen, pikemminkin päinvastoin. Itse asiassa varhaiskasvatuksella on havaittu olevan erittäin myönteisiä vaikutuksia erityisesti heikoimmista asemista tuleviin lapsiin.

Uudistuksen myötäkään kukaan ei pakota viemään lastaan päivähoitoon eikä tuen aika tai taso edes lyhene, se vain jaetaan uudella tavalla. Ja ennen kuin menee huutamaan vanhempien ohjailusta ja perheiden valinnanvapauden rajoittamisesta on hyvä ymmärtää että koko kotihoidontuki on etuusmuotona kansainvälisesti hyvin harvinainen. Hyvin harvassa maassa erikseen tuetaan yhteiskunnan varoilla sitä, että parhaassa työiässä oleva väestönosa jää kotiin eikä osallistu työmarkkinoille. Toisin sanoen Suomen järjestelmä, muutetussakin muodossa, on perheille erittäin antelias.

On toki selvää, ettei tasajako tuessa ole yksin autuaaksitekevä ratkaisu. Edelleen tarvitaan samapalkkaisuuden eteen tehtävää työtä esimerkiksi palkkapolitiikassa, kustannusten tasaisempaa jakamista, myös alkupään perhevapaiden tasaisempaa jakautumista, parempia mahdollisuuksia osa-aikatyöhön siirtymiseen, joustavaa hoitorahaa ja niin edelleen. Mutta yksi, merkittävä pala loksahtaa kohdalleen tämän uudistuksen myötä ja siitä, sen logiikalla, on erittäin hyvä jatkaa.

Koska nykymuotoinen kotihoidontuki on ongelmallinen järjestelmä niin tasa-arvon kuin talouden kannalta, on erittäin hienoa että hallituksella on ollut rohkeutta ottaa voimakas linjaus asiaintilan korjaamisen puolesta. Sen sijaan erityisesti oppositiopuolue Keskusta saisi hävetä. Samaan aikaan kun puheenjohtaja Sipilä esiintyy Suomen talouden asiantuntijana hänen puolueensa pyrkii kaatamaan hallituksen asiaan joka lisäisi sekä työn tekemistä Suomessa että sukupuolten välistä tasa-arvoa. Uudistuksellisen imagon takaa vaikuttaakin nousevan ihan tavallinen, vanhanaikainen konservatiivikepulainen. Erityisesti nuorten naisten tulisikin aina muistaa, Keskusta on aina ollut ja näyttää aina tulevan olemaankin, sinun tasa-arvoisten mahdollisuuksiesi ykkösvihollinen.

Kuva: Wikimedia Commons

Älä lyö lyödyn lasta

julkaistu lyhennettynä Helsingin Sanomien mielipideosastolla 5.4.2013.

Mediassa on viime viikkoina keskusteltu aktiivisesti subjektiivisen päivähoidon rajaamisesta. Asia nousi pintaan, kun EVA:n johtaja Matti Apunen väitti HS:n kolumnissaan Turun Sanomien uutiseen perustuen joka kymmenennen lohjalaisen lapsen viettävän koko kesän hoidossa. Vaikkei Apusen siteeraama selvitys lopulta pitänytkään paikkaansa (Lohjalla ainutkaan lapsi ei jäänyt vaille lomaa), rajaamista kannatettiin useissa puheenvuoroissa.

Subjektiivisen päivähoidon rajaaminen on kuitenkin monella tapaa ongelmallinen ajatus. Ensinnäkin sen kannattajat unohtavat, että kyseessä on lasten, ei aikuisten oikeus. Miksi lapsen oikeutta varhaiskasvatuksen palveluihin tulisi rajoittaa, mikäli hänen vanhempaansa on kohdannut vaikkapa työttömyys?

Mikäli ongelmana ovat ylipitkät hoitopäivät, niihin tulisi puuttua kaikkien lasten osalta, ei vain työttömien. Lapset ovat tarkkoja ja huomaavat kyllä ketkä napsitaan porukasta pois muita aikaisemmin siksi, että heidän kotonaan on esimerkiksi työttömyyttä. Tämänkaltaisesta leimaamisesta tulisi pyrkiä pikemminkin pois kuin korostaa sitä pakottamalla lapsi kotiin kesken leikkien.

On fakta, että varhaiskasvatuksesta ja muiden lasten seurasta hyötyvät eniten ne lapset, joiden kotona on sosiaalisia ongelmia. Työttömyys, erityisesti pitkittyvä sellainen, korreloi voimakkaasti näiden kanssa. Toisin sanoen rajaus satuttaisi eniten juuri niitä lapsia, joiden saama hyöty päivähoidosta olisi suurin. Tätä ei voida pitää oikeudenmukaisena.

Kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että varhaiskasvatuksen ammattilaisilla, päiväkodin tädeillä ja sedillä, on kädet täynnä tärkeää työtä. Siksi ei ole järkevää, että heidän tehtävänkuvaansa lisättäisiin lasten vanhempien työmarkkina-aseman kyttääminen sen varmistamiseksi, että lapsi varmasti haetaan kesken päivää pois. Tämäkin aika käytettäneen paremmin vaikkapa leikeissä tai opetuksessa.

Lapset ja tasa-arvopolitiikka

kolumni Demokraatissa 21.2.2013.

Hallituksen puolivälitarkastelun lähestyessä on tärkeää arvioida saavutuksia liittyen hallitusohjelman toteuttamiseen. Sosialidemokraattien vaatimuksesta yhdeksi tämän hallituksen päätavoitteeksi sovittiin köyhyyden, eriarvoisuuden ja syrjäytymisen vähentäminen. Kyseisen kokonaisuuden osalta onkin tehty paljon työtä niin veropolitiikassa, työllisyyspolitiikassa kuin sosiaali- ja koulutuspolitiikassakin.

Mitä enemmän perehtyy eriarvoisuutta ja sen syntyä selittävään tutkimukseen ja kirjallisuuteen, sitä enemmän huomio huono-osaisuuden lähteistä paikantuu elämän ensimetreihin. Sosiaalisen taustan merkitys lasten tulevaisuutta määrittävänä tekijänä on edelleen, myös Suomessa ja muissa pohjoismaissa, valtaisa. Duunarin lapsesta tulee edelleen keskimääräistä selkeästi useammin duunari, tohtorin lapsesta tohtori ja päihdeongelmaisen perheen jälkeläisen riski ajautua itse vastaaviin ongelmiin on selvästi muita ikätovereitaan suurempi. Yksilöt luonnollisesti murtavat kuvaa, mutta väestötasolla trendit ovat selkeät.

Se, että hyvin ratkaisevia kehityskulkuja tulevan elämän kannalta muodostuu jo varhaislapsuudessa, sekä se, että koulutuksen merkitys eroja tuottavana tekijänä lisääntyy, korostaa varhaiskasvatuksen ja sittemmin peruskoulun merkitystä. Näissä yhteiskunnan palveluissa voidaan omalta osaltaan paikata niitä eriarvoisuuksia, joita kotitausta saattaa tuottaa sekä varustaa lapset mahdollisumman tasa-arvoisilla mahdollisuuksilla ja näköaloilla tuleville työurilleen.

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi viime vuoden loppupuolella erittäin tärkeän selvityksen liittyen koulutuksellisen tasa-arvon edistämiseen. Sillä on erityinen merkitys juuri nyt, kun olemme havaitsemassa aiemman Pisa-menestyksemme peruspilarien hapertuvan. Kehitys 2000-luvulla on edennyt siten, että kaikkein heikoimpien suoritukset ovat entisestään huonontuneet ja koulujen väliset erot kasvaneet. Osa kouluistamme suoriutuu entistä huonommin tasa-arvoisten valmiuksien tuottamisessa.

Tärkein esitys liittyy valtionosuuksien uudistamiseen. Oppimistuloksiltaan eriytyvät koulut juontavat juurensa alueelliseen eriarvoisuuteen. Tietyille alueille on alkanut kasaantua toisaalla parempiosaisia, toisaalla huonompiosaisia väestöryhmiä. Sosiaaliset haasteet lähiympäristössä heijastuvat myös kouluihin. Tähän on puututtava rahoituksellisesti siten, että rahaa kanavoidaan entistä enemmän niille kouluille, joiden toimintaympäristö on muita vaikeampi ja odotettavissa olevian ongelmia on enemmän. Tätä kautta voidaan toisaalta parantaa palveluita siellä missä tarve on suurin, ja myös luoda kannusteita koulutusmotivoituneille perheille lähettää lapsensa toivon mukaan entistä monipuolisemmat vaihtoehdot tarjoavaan lähiökouluun.

Toinen, lukumääräisesti pientä mutta periaatteellisesti merkittävää ryhmää koskeva tärkeä esitys on esiopetuksen velvoittavuus. Tällä hetkellä esiopetuksesta syrjäytyvät tällä hetkellä juuri ne lapset, jotka tarvitsisivat eniten tukea koulutiensä aloittamiseen. Ongelma koskee erityisesti maahanmuuttajataustaisia lapsia. Velvoittavuus toisi palveluiden piiriin nimenomaan heidät. Heikommista sosiaalisista asemista ponnistavien lasten kannalta erityisen tärkeää olisi myös edistää heidän osallistumistaan aamu- ja iltapäivätoimintaan.

Kaiken kaikkiaan raportti on mitä parhaimmalla asialla ja sen ehdotukset tulisi toteuttaa täysimääräisesti. Samalla on pohdittava keinoja lisätä varhaiskasvatuksen vetovoimaa erityisesti niiden perheiden kohdalla joiden lasten syrjäytymisvaara on suurin. Päiväkoti tarjoaisi juuri näille lapsille tarpeellisia kontakteja, virikkeitä ja kulttuurista pääomaa, sekä myös aikaista puuttumista mikäli kotiolot heikkenevät. SDP:n puoluekokouksen kantaa päivähoidon maksuttomuudesta pitkän tähtäimen tavoitteena kannattaa pitää mukana.

Lapset hoitoon – aikuiset töihin!

julkaistu Iltalehden blogissani 4.1.2013. 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL julkaisi vuoden alkuun tärkeitä -ja hälyttäviä- tutkimustuloksia. Vuonna 1987 syntyneitä koskevassa seurantatutkimuksessa seurattiin miten näiden nyt 25-vuotiaiden nuorten aikuisten elämä on lähtenyt käyntiin. Kyseessä on kohortti, joka eli lapsuuttaan lama-ajan leikkausten keskellä. Tulokset ovat hätkähdyttäviä ja olisivat ansainneet huomattavasti enemmän huomiota mediassa kuin mitä ne ovat toistaiseksi saaneet.

Lyhyesti todettuna: leikkauspolitiikan kriitikot olivat valitettavan oikeassa. Sosioekonominen eriytyminen on syventynyt nopeasti ja se periytyy. Ilman koulutusta näistä ihmisistä on joka viides, toimeentulo-ongelmia tai rikostaustaa on yhtä monella, toimeentulotukeen on turvautunut joillain alueilla useampi kuin joka kolmas.

Tärkein havainto koskee taustan periytymistä. Riski pudota köyhyyteen, pitkittyvään työttömyyteen tai muuhun osattomuuteen riippuu suoraan ja merkitsevästi omien vanhempien yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta asemasta. Tiiviisti: köyhän lapsi pysyy köyhänä – ja tuntee sen nahoissaan. Tässä suomalainen hyvinvointivaltio pettää yhden suurimmista ja tärkeimmistä lupauksistaan – edes mahdollisuuksien tasa-arvoa ei kyetä turvaamaan – lopputuloksista puhumattakaan.

Lapset eivät valitse vanhempiaan. Siksi sosioekonomisen taustan vaikutuksen valtava merkityksellisyys ongelmiin ajautumisen todennäköisyyden osalta kertoo perustavanlaatuisesta epäoikeudenmukaisuudesta -ja epäonnistumisesta. Käytännössä yhteiskunta epäonnistuu näiden perheiden lasten ja nuorten osaamisen hyödyntämisessä.

Mitä tulisi tehdä? THL puhuu ennaltaehkäisyn merkityksestä ja sosiaalityön merkityksestä. Tämä on tärkeää, mutta samalla tulisi huomata, että Suomessa syrjäytyminen yhteiskunnasta alkaa usein työttömyyden kokemuksen myötä. Kun aikuisilla on työtä ja sitä kautta ihmisarvoinen toimeentulo (jota kaikki työ ei tällä hetkellä riittävästi kuitenkaan takaa), ovat perheen mahdollisuudet tarjota turvallinen ja ehyt kasvuympäristö heti selkeästi paremmat.

Tällä ei ole tarkoitus tietenkään väittää, että työttömät ihmiset olisivat huonoja vanhempia. Ihmiset ja perheet ovat aina yksilöllisiä ja mitä parhainta hoivaa tarjotaan kaikenlaisissa perheissä – ja vastaavasti ongelmiin ajautuu myös rikkaiden perheiden lapsia. Mutta tilastollisesti ja keskimäärin selvää on, että toimeentulo-ongelmat säteilevät perheiden hyvinvointiin ja Suomessa nämä ongelmat liittyvät useimmiten työttömyyteen.

Suomessa työttömyyttä on perinteisesti ratkottu erityisesti työvoiman tarjontaan vaikuttamalla. On pidetty tärkeänä sosiaaliturvan “kannustavuutta” sekä panostettu työttömien työmarkkinavalmiuksien parantamiseen. Lama-ajan massiivityöttömyydestä onkin tultu merkittävällä tavalla alas. Mutta silti meille on jäänyt pysyvältä näyttävä, lähes 150 000n ihmisen kokoinen työstä syrjäytyneiden ryhmä. On riski, että heidän lapsensa tulevat muodostamaan seuraavan pysyvän “alaluokan” ellei asiaan kyetä puuttumaan.

Olisikin aika tunnustaa ettei työttömyyttä kyetä poistamaan vain toivomalla työpaikkojen syntyvän vapaille markkinoille joihin pitkään työttömänä olleet työllistyvät. On alettava pohtia miten työn kysyntää lisätään. Olisiko sittenkin järkevämpää pohtia erilaisia suoria työllistämismahdollisuuksia, jotka voivat olla julkisia, kolmannen sektorin kanssa yhteistyössä  tehtäviä hankkeita, ynnä muuta joilta vaikeasti työllistyvät voisivat löytää työtä. Tämä maksaa, mutta niin maksaa ihmisten työttömänä pitäminenkin, niin sosiaalikulujen lisääntymisenä kuin inhimillisen pääoman haaskauksena.

Lapsiköyhyyden ja tasa-arvoisten lähtökohtien osalta huomio tulee kiinnittää varhaiskasvatukseen. On torjuttava erityisen harmillisina ja jopa julmina puheet, joiden mukaan työttömien vanhempien lapsilta tulisi evätä oikeus päivähoitoon. Päivähoito on paikka, jossa lapset voivat kohdata ja ystävystyä yli yhteiskunnallisten luokkarajojen, saada yhteisiä kokemuksia, tasa-arvoisesti virikkeitä ja nauttia yhdessä ammattilaisten kasvatusosaamisesta. Eniten tätä tukea tarvitsisivat ne lapset, joiden perheissä kotona on ongelmia.

Väitän, että voimme välttää vuoden 1987 vauvoja kohdanneista ongelmista monet, jos nyt ymmärrämme että leikkauspolitiikka ei säästä vaan ainoastaan siirtää ja sen myötä kasvattaa yhteiskunnan kuluja. Verovaroja kannattaa käyttää työn kysynnän lisäämiseen ja työpaikkojen luontiin vaikeasti työllistyville ihmisille, ja varhaiskasvatukseen tulee kohdistaa voimavaroja siten, että jokainen voi laittaa sinne lapsensa hyvin ja turvallisin mielin, varmana siitä että jokainen saa huomiota ja pääsee osallistumaan yhteiseen tekemiseen.

Kuvalähde: http://www.publicdomainpictures.net/

Lapsiköyhyys haavoittaa

Kirjoitus Hämeen Kaiku -verkkolehdessä 18.12.2012.

Kahden vuoden takaisen joulunajan parhaiten osuneisiin teksteihin lukeutui Turun Sanomissa julkaistu tähtitieteilijä Esko Valtaojan kolumni otsikolla Tyhjälän joulu. Siinä pysäyttää erityisesti huomio köyhimmän desiilin asemasta, alle 4% kaikista tuloista sekä fakta, joka on tosi mutta kipeä myöntää. Heistä harva luki heitä käsittelevää kolumnia, koska harva on kiinnittynyt yhteiskuntaan niin hyvin, että seuraisi vaikkapa lehdistöä.

Eriarvoisuuden kasvu on ollut Suomessa nopeaa 90-luvun lamasta lähtien. Poliittinen herääminen asiaan tapahtui kunnolla oikeastaan vasta vuoden 2011 vaalien alla. Sittemmin, vaaleissa tapahtuneen hallitusvaihdoksen myötä, eroja on päättäväisesti lähdetty tasaamaan mm. vahvistamalla perusturvaa 100 eurolla kuukaudessa ja poistamalla työmarkkinatuesta puolison tuloihin kohdistuva tarveharkinta, myös verotuksen painopistettä muuttamalla. Rakenteellisia toimenpiteitä on lupa odottaa mm. OKM:n uutukaisesta, toimintaohjelmasta koulutuksellisen tasa-arvon vahvistamiseksi.

Matkaa on kuitenkin paljon, ja ongelmat kouriintuntuvia. Erityisen kipeän näkökulman kokonaisuuteen toi näkyvästi uutisoitu Kelan uusi tutkimus, joka kertoo köyhyydestä ja taloudellisesta eriarvoisuudesta lasten näkökulmasta. Sen mukaan kulutukseen perustuva erottautuminen on tyypillistä ja huomiota herättävää jo lapsena, ja että alaspäin erottuminen uhkaa johtaa kiusatuksi joutumiseen.

Köyhyys, kohdistuessaan lapsiin, on erityisen julmaa sillä he ovat tilanteeseen täysin syyttömiä. Samalla tiedämme miten säälimätön ja kova lasten maailma voi pahimmillaan olla, ja että lapsuuden kokemukset ovat usein pitkäkestoisia sekä vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen, jopa kykyihin ja ominaisuuksiin. Tilanne ei parane murrosikää lähestyessä, jolloin ulkopuolelle ajautuminen tekee kipeää ja riistää iloa ja toivoa herkässä elämänvaiheessa.

Pienituloisuus ja köyhyys rasittavat usein myös pari- ja perhesuhteita. Tämä taas säteilee suoraan lasten hyvinvointiin perheissä. Vaikkei rakkaus katso lompakkoon eikä välittäminen luokka-asemaan, on keskimääräinen todennäköisyys ongelmiin suurempi siellä, missä tulot ovat pienimmät. Tämä näkyy myös lastensuojelussa. Usein interventio tehdään kuitenkin myöhään, ja vaikka tilanne voi parantua, ongelmat kasaantuvat. Tuoreen Yhteiskuntapolitiikka- lehdessä julkaistun artikkelin mukaan kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten keskuudessa koulupudokkuus, toimeentulotukiasiakkuus, mielenterveysongelmat ja työttömyys ovat selvästi yleisempiä kuin nuorilla keskimäärin.

Mitä opimme tästä? Ensinnäkin sen, että aikaisin kohdattu köyhyys ja osattomuus, myös suhteellinen sellainen, on haavoittavaa. Samalla se on usein kohtuuttoman urauttavaa ja tekee omaehtoisen nousemisen tarpeettoman vaikeaksi. Hyvinvointivaltion puuttumismekanismit voivat tarjota tukea ja apua, mutta niiden piiriin on päästävä aikaisin. Muuten hinta kohoaa ja vaikutukset voivat jäädä pieniksi.

Edellä mainittua taustaa vasten myös hallituksen puoliväliarvioinnissa tulisi edelleen pohtia yhteiskunnallisen tasa-arvon edistämistä. Tämä, jos mikä, olisi tulevaisuustyötä. Valtionvarainministeri Urpilaisen esittämä ennakoivan työn arvon selvittäminen toivon mukaan auttaa tässä työssä. Parhaimpia investointeja tulevaan, myös työllisyyden ja taloudellisen kasvun näkökulmasta, olisi vahvistaa resursseja erityisesti neuvoloissa, päiväkodeissa ja lastensuojelussa. Tasa-arvoinen ja laadukas varhaiskasvatus tulisi saada jokaisen lapsen oikeudeksi, samaten kuin oikeus samanikäisten, monenlaisista taustoista tulevien kaverien stimuloivaan seuraan.

Päivähoito keskeiseksi kuntavaaliteemaksi

Mielipidekirjoitus Turun Sanomissa 2.8.2012.

Kunnallisvaalien lähestyessä erityisesti suuremmissa kaupungeissa on kiinnitettävä huomiota pienipalkkaisten työntekijöiden asemaan sekä työn ja perheen yhteensovittamisen kysymyksiin. Uudet työpaikat syntyvät monilla kaupunkiseuduilla yksityisille palvelualoille. Erityisesti kaupan sekä majoitus- ja ravitsemusalan työntekijät ovat usein iältään keskimääräistä nuorempia ja heistä merkittävä osa on naisia.  Tämä korostaa erityisesti päivähoidon laatua ja kohtuuhintaisuutta.

Tällä hetkellä päivähoitomaksut muodostavat monille nuorille naisille jopa kannustinloukun. Työn vastaanottaminen ei lyhyellä tähtäimellä aina kannata vaadittavissa määrin, mikäli vaakakuppiin lisätään jo hyvinkin matalilla tuloilla huippuunsa nousevat päivähoitomaksut. Maksujen tulisikin perustua tulevaisuudessa korostuneesti tuntimääräiseen hoidon käyttöön. Pitempiaikaisena tavoitteena on pidettävä esillä maksuttomuutta, joka olisi tervetullut lisä usean lapsiperheen toimeentuloon.

Toinen kysymys koskee vuoropäivähoidon saatavuutta. Erityisesti palvelualoilla työ on usein vuorotyötä, joka jakaantuu ajallisesti ympäri vuorokautta. Tämä asettaa tarpeen tarjota laadukasta lastenhoitoa kellonaikaan katsomatta. Ellei lastenhoitoa ole saatavilla, voi työpaikka jäädä vastaanottamatta ja verotulo keräämättä myös kunnalta.

Nuorten naisten, erityisesti äitien, työllisyys on Suomessa yleisesti ottaen heikolla tasolla. Tätä taustaa vasten, erityisesti tasa-arvosyistä, on pyrittävä työllistymisen hidasteiden poistamiseen. Päivähoidon pullonkauloista on hyvä aloittaa.

Esa Suominen
hallintopäällikkö
Palvelualojen ammattiliitto PAM ry

Uusi julkaisu: Kotihoitoloukku?

Julkaisin yhdessä Saija Kaleniuksen kanssa osana Kalevi Sorsa -säätiön Impulsseja -sarjaa artikkelin ”Kotihoitoloukku?”. Argumentoimme artikkelissa päivähoidon kehittämisen puolesta ja pyrimme osoittamaan miten nykymuotoinen kotihoidontuki toimii liian usein loukkuna, jolla on haitallisia vaikutuksia tasa-arvolle ja työllisyydelle ilman, että se käytännössä saavuttaa niitä tavoitteita joita sillä toivotaan saavutettavan. Etsimme keinoja, joilla työn ja perheen yhteensovittaminen voisi olla nykyistä helpompaa ja sujuvampaa ja miten tasa-arvoista vanhemmuutta voitaisiin edistää ilman negatiivisia vaikutuksia. Tutustu!

• Artikkeli Kalevi Sorsa -säätiön sivuilla

Lapset hoitoon – aikuiset töihin

Kolumni Demokraatissa 14.6.2012. 

Suomalaisen työurakeskustelun kuuma peruna on kysymys pitkiksi venyvistä lasten kotihoidon jaksoista. Suomessa eletään tilanteessa, jossa huomattava osa parhaassa työiässä olevasta työvoimasta, käytännössä naisista, on pitkään poissa työelämästä.

Tilanne on pohjoismaisittain poikkeuksellinen. Vuonna 2008 Suomessa hoidettiin 42% 1-3-vuotiaista lapsista päivähoidossa. Vastaava luku Tanskassa on 90% ja Ruotsissakin 70%. Tilanne muuttuu, kun lapset lähestyvät kouluikää, mutta kun naapurimaissa hoitoluvut lähentelevät sataa prosenttia, on meillä joka neljäs lapsi edelleen –korostuneesti- äitinsä helmoissa.

Mitä tästä seuraa? Ensinnäkin epätasa-arvoa. Niin kauan kuin lasten hoidosta, erityisesti pitkistä vapaista ja tukijaksoista vastaavat pääasiassa naiset, jää heidän urakehityksensä miesten jälkeen. Tämä näkyy palkkaeroina ja säteilee aina eläkeikään asti. Toimeentulon pienuus tekee näistä naisista taloudellisesti riippuvaisia miehistään ja mahdollisen avioeron sattuessa riskiryhmää köyhyyden suhteen.

Pitkittyvät hoitojaksot kasaantuvat useimmiten naisille, joilla on vähän koulutusta ja heikko työmarkkina-asema. Tutkija Tapio Rissanen on arvioinut, että jopa 40% niistä naisista, jotka käyttävät kotihoidon tukea siihen asti kun lapsi täyttää kolme vuotta, jää työttömiksi. Merkittävä syy on osaamisen vanhentuminen pitkän hoitojakson aikana.  Tämä korostuu jos työkokemustakin on kertynyt aiemmin vain vähän.

Työnantajille pitkät hoitojaksot näyttäytyvät erityisesti nuoriin naisiin liittyvänä riskinä. Tämä voi olla osasyynä siihen, miksi heidän on vaikea saada pysyvää työtä. Riski siitä, että mies jäisi hyvin pitkäksi aikaa pois työstä, on tilastojen valossa pienempi. Tämä on merkittävä ongelma, joka koskee myös niitä naisia, joilla ei ole aikomusta jäädä hoitamaan lastaan kotiin.

Monet kunnat maksavat kuntalisiä ajatuksenaan säästää päivähoitokuluissa. Lisäksi lisät ovat poliittisesti suosittuja. Samalla ne kuitenkin tekevät tehokkaasti työn vastaanottamisesta kannattamatonta osalle vanhemmista. Näitä kustannuksia ei ole laskettu. Laskematta on myös se, mitä tapahtuu verokertymälle, joka jää pysyvästi saamatta alhaisemman ansiokehityksen myötä.

Edellä mainitut seikat ovat toki lähinnä taloutta teknokratialla silattuna. Tärkeintä on kuitenkin lapsen ja perheen hyvinvointi. Mutta kotihoidon tukeminen julkisista varoista ei tuota todistettavasti edes sitä. Vanhemmat voivat toki tarjota lapsilleen mitä parhainta hoivaa, mutta kiistatonta tutkimuksellista näyttöä vaikkapa oppimiseen tai tunne-elämän kehittymiseen liittyvistä eduista, joita tämä toisi yhden vuoden jälkeen verrattuna laadukkaaseen päivähoitoon, ei ole. Pikemminkin päinvastoin. Perheen kiristynyt taloudellinen tilanne ja äidin yksipuolinen riippuvaisuus puolisonsa tuloista eivät myöskään ole omiaan parantamaan parisuhdetta tai lasten hyvinvointia. Onkin traagista, että moni perhe tekee suuria taloudellisia uhrauksia oletetun lapsen edun eteen – liian usein turhaan.

Mitä siis tulisi tehdä? Ensinnäkin työllisyyttä on vahvistettava, jotta mahdollisimman monella olisi työpaikka johon palata. Toiseksi vanhempainvapaita on jaettava tasaisemmin, tarvittaessa kiintiöillä, sekä panostettava työelämän laatuun. Kolmanneksi päivähoitomaksuja on laskettava, ryhmiä pienennettävä ja mahdollistettava osa-aikaisen hoidon ja työn joustava yhdistely perheiden näkökulmasta.

Viimeiseksi tulisi ottaa käteen poliittinen rohkeus ja todeta tarve panostaa yhteiset resurssit ennen kaikkea yhteisen hoidon tukemiseen. Tämän jälkeen kotihoito on edelleen jokaisen oikeus, mutta yhteiskunta käyttäisi varansa ennen muuta mahdollisuuksia tasa-arvoisesti luovaan päivähoitoon ja varhaiskasvatukseen.