Jytkyä kuurnimassa

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 28.9.2012.

Kunnallisvaalien lähestyessä perussuomalaisten jo hiipunut kannatus on näyttänyt uudelleen elpymisen merkkejä. Selittäväksi tekijäksi noussee toisaalta eurokriisin pitkittyminen, mutta koko ”jytkyn” syntymiseen johtaneet tekijät ovat nekin edelleen olemassa.

Perussuomalaisten nousu ja vakiintuminen johtaa juurensa kolmeen tekijään. Ensinnäkin kysymys on epäluottamuksen ilmapiiristä yhteiskunnassa. Yhä suurempi osa niin politiikan agendasta kuin reunaehdoista tulee kansallisten rajojen tuolta puolen. Myös kansallisvaltion, edelleen kansalaisille läheisimmän ja tärkeimmän poliittisen yhteisön, suhteellinen voima tehdä ratkaisuja on kaventunut.

Syitä on monia. Taloudellinen globalisaatio on vahvistanut yritysten ja pääoman edustajien asemaa suhteessa niin palkansaajaliikkeeseen kuin valtioihin. Pääoman exit-optio, on sitten todellinen tai ei, on voimakas pelote ja rajoittaa talouspolitiikan mahdollisuuksia. Tietyt euroon ja eurooppalaiseen talouspolitiikkaan liittyvät säännöt tekevät raha- tai finanssipolitiikan harjoittamisesta vaikeaa.  Ja niin edelleen.

Yhtä kaikki, kansallinen valtio ja julkinen sektori ovat voimattomampia ratkaisemaan, vaurastumisestaan huolimatta, niitä ongelmia joita kansalaiset kokevat arjessaan. Tämä johtaa puolestaan epäluottamukseen instituutioita kohtaan. Instituutioepäluottamus tiivistyy elitistisinä pidettyihin poliittisiin johtajiin ja puolueisiin, joiden ei nähdä enää edustavan ”meitä” ja nousevan ”meistä”, vaan olevan itse itseään täydentävä politiikan ammattilaisten areena. Tähän oletettuun käsitykseen perussuomalainen viesti osuu ja uppoaa.

Jos epäluottamuksen kokemus politiikkaa tai yhteiskuntaa kohtaan on yksi selittävä tekijä, on toinen myös puolueen edustama linja. Vaikka perussuomalaisen lipun alle on kerääntynyt mitä kirjavin joukko uusnatseista ja rikollisista aina äärimarkkinaliberaaleihin voimiin asti, on puolueen pääasiallinen kuva sosiaalikonservatiivinen. Nämä arvot taas eivät ole olleet erityisen muodikkaita päämedioissa tai siellä, missä politiikan agendaa on asetettu, nuorten koulutettujen globalisaatiovoittajien toimesta.

Suomeen on kuin pikku hiljaa syntynyt tilanne, jossa miltei kaikkien keskeisten puolueiden näkyvimmät vaikuttajat nousevat korkeakoulutetuista kaupunkilaisista. Poliittisia eroja on, mutta taustat vastaavat paljolti toisiaan. Yhteistä on ollut myös pyrkimys kansainväliseen avautumiseen, myönteinen suhtautuminen EU:hun, liberaalit arvot sekä tietynlainen ”vihreys”.

Maassa on kuitenkin paljon ihmisiä, joille nämä arvot eivät ole itsestäänselvyyksiä ja jotka eivät tunnista itseään näistä ”menestyjistä”. Heille kyse on pikemminkin uhista, tai vähintäänkin asioista, jotka eivät ole heidän kannaltaan oleellisia.

Erityisesti tämä koskee keskustaa. Kepun irtoaminen sosiaalisista juuristaan ja siirryttyä tavoittelemaan sosiaaliliberaalien kaupunkilaisten ääniä avasi tien perussuomalaisten nousulle. ”Vahvan keskustan tietä” hahmotelleet, nyt jo takavasemmalle poistuneet oikeistokepulaiset pyrkivät luomaan keskustasta johtavan oikeistopuolueen Suomeen.

Toisin kävi, kokoomus täytti kyseisen ekologisen lokeron lähes täydellisesti, ja peruskannattajat vieraantuivat. Lopputulos näkyi eduskuntavaaleissa ja tulee näkymään kuntavaaleissa.

Työväenpuolueiden kannalta oleellista on ammattiyhdistysliikkeen piirissä tapahtuvan poliittisen toiminnan väheneminen sekä agendan muutos. Ei liene salaisuus, että myös sdp on menettänyt kannattajiaan perussuomalaisille. Kysymys kuuluu: miksi?

Ensinnä kyse on agendan muutoksesta. Niin kauan kuin politiikan keskeiset jakolinjat kulkivat ennen kaikkea sen suhteen mikä oli henkilön asema taloudellisessa tuotannossa, määrittyivät myös äänestysrajat sen mukaisesti. Nämä asiat myös koskivat kaikkia. Kun agendalle, erityisesti julkisuudessa, nousevat kysymykset kuten seksuaalivähemmistöjen oikeus adoptioon tai ympärileikkaukset, ei liene ihme, että moni katsoo politiikan siirtyneen käsittelemään asioita jotka ovat omalta kannalta täysin toisarvoisia.

Mutta miksi agenda sitten on mikä on? Talous ja tulonjako ovat monelta osin siirtyneet poliittisen keskustelun ulkopuolelle. Taloudesta toki puhutaan, mutta nyanssitasolla, vertaillaan kestävyysvajelaskelmia. Tulonjaostakin puhutaan, mutta siinä huomio keskittyy siihen kuinka paljon kukakin esittää jotakin tukea nostettavaksi.

Palkoista ja ensisijaisesta tulonjaosta markkinoilla, talouden ja työmarkkinoiden kovasta ja jokaista koskettavasta sisällöstä, puhuvatkin nykyisin eniten työmarkkinajärjestöt. Ne taas ovat monin paikoin tyhjentyneet politiikasta, etääntyneet siitä eivätkä kansalaiset enää näe kyseisten rakenteiden yhteyksiä poliittiseen toimintaan tai tiettyihin arvopohjiin. Seurauksena on tilanne, jossa liiton mies voi kyllä kannattaa ammattiliittonsa vaatimuksia palkkatason ja työolojen parantamisesta sekä kokea tämän hyvinkin puhuttelevaksi, mutta äänestää silti perussuomalaisia koska työmiehen asiat hoidetaan neuvotteluissa ja puoluepolitiikassa on kyse toisarvoisista arvokysymyksistä.

Tämä ilmiö, enemmän kuin moni muu, selittää mielestäni tilannetta, jossa palkansaajaäänestäjiä siirtyy perussuomalaisten tueksi. Ja mikäli työväenpuolueet, erityisesti sdp, haluavat tähän vastata, on sen uudelleen löydettävä yhteys työelämän arkitodellisuuteen työpaikoilla sekä nostettava esiin kaikkia koskettavat kysymykset työmarkkinoilla keskeiseksi osaksi omaa poliittista agendaansa.

Tämä ei tarkoita sen paremmin luopumista tärkeistä tavoitteista vaikkapa seksuaalivähemmistöjen tasa-arvon saralla. Eikä se tarkoita myöskään paluuta menneeseen tai linnoittautumista järjestöjen kantoihin. Vaan se tarkoittaa oleellisten peruskysymysten uudelleenpolitisointia ja niistä puhumista tavalla joka resonoi nykyaikaisen ihmisen oman elämän kanssa, kestäviä perusarvoja unohtamatta.

Advertisement

Tavoitteenasettelusta ja mahdollisuuksien taiteesta

kolumni julkaistu Demokraatissa 1.8.2012.

Perussuomalaisten nousu merkittäväksi poliittiseksi voimaksi käynnisti suomalaisessa politiikassa ilmiön, jota voisi kuvata yksinkertaisten totuuksien ajaksi. Viime eduskuntavaalien alla monissa yhteyksissä nousi esiin tarve puhua asioista ”kansan kielellä”. Esikuvaksi kielenkäytön osalta nousi nykyinen opposition ykkösjohtaja Soini, jonka sittemmin elähtäneitä lohkaisuja ja kiteytyksiä lähes ihailtiin ja katsottiin haasteeseen vastaamisen vaativan retoriikan kehittämistä myös vakiintuneemmilta poliittisilta voimilta.

Selkokielisyyden ja iskevyyden vaatimus on aina perusteltu ja on totta, ettei poliittisten toimijoiden tule piiloutua virkamies- tai sivistyssanajargonin taakse oraakkelin asemaa tavoitellen. Samaan aikaan on kuitenkin tärkeää varmistua siitä, etteivät poliittiset tavoitteet ala muuttua epätarkoituksenmukaisiksi siitä syystä, että etsitään kansaan menevää ilmausta esittää niitä.

Eräs verrattain yleinen tapa yksinkertaistaa monimutkaisia asioita on sitoutua ehdottomiin kantoihin koskien joitain symbolisiksi nostettuja yksityiskohtia laajoista kokonaisuuksista. Sosiaalietuuksien kehittämisessä on helppo tarrautua vaikkapa detaljiin lapsilisien ja toimeentulotuen välisestä suhteesta, vaikkei asia ole lainkaan yksinkertainen. Verojen osalta voi poimia esiin yhden veromuodon ja vastustaa (tai kannattaa) sen muuttamista ja jättää laajempi keskustelu verotuksen rakenteesta syrjään.

Miksi tästä asiasta keskusteleminen sitten on merkityksellistä? Ensinnäkin kyse on politiikkaa – ja poliitikkoja – kohtaan tunnetusta luottamuksesta. Puheiden pyörtäminen ehdottoman kannanoton jälkeen heikentää uskottavuutta. Kansaan menevällä heitolla voidaan herättää ihmisissä toive jonkin asian toteuttamisesta – jota ei kuitenkaan sitten toteuteta. Seurauksena on pettymyksen tunnetta ja luottamuspulaa.

Mikäli poliittinen eliitti tekee johtopäätöksen jonka mukaan kansalaisille ei voi tai kannata selittää laajoja kokonaisuuksia tai että heillä ei olisi kykyä ymmärtää niitä, ollaan demokratian kannalta kaltevalla pinnalla. Aidosti ”isänmaan asialla” oleva poliitikko luottaa myös ihmisiin ja heidän arvostelukykyynsä. Hän avaa ja perustelee laajat asiat selkeästi eikä sitoudu pelkkiin symboleihin. Järkipuhe ja kärsivällisyys lisäävät luottamusta.

Luottamuksen herättäminen ja vahvistaminen onkin parasta lääkettä populismia vastaan. Siksi on vältettävä tilanteita, joissa yksinkertaistettu viesti johtaa selittelyyn myöhemmässä vaiheessa. Konkreettisin ja helpoin tapa välttyä tältä on pitäytyä lupausten osalta päämäärissä ja lopputuloksissa, ei tehdä keinoista päämääriä itsessään. SDP:n tulee esimerkiksi tavoitella tasaisempaa tulonjakoa edistävää verotusta. Keinot itsessään ovat vähempimerkityksisiä lopullisen päämäärän ja tulosten rinnalla. Tärkeää on gini-käyrän muutos oikeaan suuntaan, ei se, tapahtuuko käänne tavalla joka sisältää tai ei sisällä esimerkiksi arvonlisäveron korotusta.

Tavoitteenasettelu joka tähtää päämääriin jättää tilaa väistämättömille kompromisseille ja on siten rehellisempää ja avoimempaa. Samalla se antaa arvon ihmisten omalle järjenkäytölle ja arvostelukyvylle. Mauno Koivisto totesi, ettei milloinkaan tule yliarvioida ihmisten kiinnostusta politiikkaan, muttei myöskään aliarvioida heidän kykyään ymmärtää sitä. Se, joka uskaltaa luottaa, voittaa.