Kateus vie kalatkin vedestä

Vastine julkaistu Aamulehdessä 30.4.2013.

Päätoimittaja Jorma Pokkinen kirjoitti (AL 24.4.) poleemiseen sävyyn Ylen taloudellisesta tilanteesta ja Yle-verosta. Kirjoitus ansaitsee muutamia huomioita.

Ensinnäkin on hyvä huomata, ettei Pokkinen arvioi tehtyjä ratkaisuja puolueettomasti. Hänen palkkansa maksaa Alma Media, joka kokee itsensä Yleisradion kilpailijaksi. Hänen huomionsa tulee siis ymmärtää suhteessa tähän viitekehykseen.

Päätökset Ylen asemasta ja rahoituksesta on tehty yhdessä kaikkien puolueiden kanssa yksimielisesti. Siten myös Ylen rahoituksen muuttamisesta tulee päättää parlamentaarisesti. Mikäli hallitus olisi luopunut indeksikorotuksesta, olisi paitsi rikottu parlamentaarista sopimusta myös hyväksytty se, että Yle-veron nimellä kerättyjä tuloja ei käytettäisi täysimääräisesti Ylen toimintaan.

Ylen riippumattomuus kulloisestakin hallituksesta on tärkeää. Mikäli hallitus voisi omin toimin ja helposti heilutella Ylen taloutta, voisi sillä olla ikäviä seurauksia demokratialle ja sananvapaudelle. Ellei tavoitteena sitten ole italialaistyyppinen mediamaisema.

Myös alan teknologinen kehitys on huimaa. Veromalliin siirtyminen vastaa juuri tähän haasteeseen. Pokkisen haikailema vanha tv-lupamaksu oli teknologiasidonnaisuutensa vuoksi vanhanaikainen. Ruotsissa, jossa on alettu harkita veromuotoiseen malliin siirtymistä, maksetaan tv-lupamaksuja mm. tietokoneista ja tablettilaitteista. Tätäkö Pokkinen haluaisi myös Suomeen?

Nyt olisikin korkea aika siirtyä vanhoista poteroista uuteen ajatteluun sekä lopettaa turhasta valittaminen. Haasteet aikansa eläneille ansaintamalleille eivät tule Ylestä tai liikenne- ja viestintäministeriöstä vaan teknologian kehityksestä, kovenevasta kilpailusta ja digitaalisesta murroksesta. Ylen kadehtiminen ei tässä auta, vaan ratkaisuja pitää hakea oman toiminnan kehittämisestä.

Mainokset

Politiikkaa puolustamaan!

Kolumni julkaistu Demokraatissa 15.3.2012.

Suomalainen demokratia on ongelmissa. Tämä näkyy paitsi alhaisina äänestysprosentteina vaaleissa, myös yleisenä arvostuksen puutteena politiikkaa, puolueita ja päätöksentekijöitä kohtaan.

Miten tähän on tultu? Sosiologisemmat selitykset lähtevät puolueiden etääntymisestä kansalaisyhteiskunnasta sekä identiteettien murroksesta. Vahvempien luokkaidentiteettien yhteiskunnassa puoluepolitiikka oli läsnä kaikessa elämässä, urheilu- tai näyttämöharrastuksista työpaikoille.

Sittemmin sosiaalisen taustan vaikutus on heikentynyt ja puoluepoliittinen vaikuttaminen eriytynyt omaksi lokerokseen laajemmasta kansalaistoiminnasta. Samalla siitä on tullut harvojen aktiviteetti. Koska harvempi tuntee enää politiikassa toimivia, syntyy käsitys politiikassa toimivasta ”eliitistä”.  Puoluetoimintaan osallistuminen alkaa näyttäytyä pikemminkin uravalinnalta kuin osalta jokapäiväistä elämää. Seurauksena on etäisyyden kasvaminen ja luottamuksen hapertuminen; edustavatko ”he” ”meitä”? Koko viime vaalikauden vellonut vaalirahakohu toimi eräänlaisena esimerkkinä koetun epäluulon aiheellisuudesta.

Edellä kuvattu ei ole koko totuus. On mietittävä kuinka paljon poliitikot itse, ja ennen kaikkea media, ovat vaikuttaneet puoluetoiminnan arvonlaskuun ja mitä siitä voi pahimmillaan seurata.

Politiikka on lopulta paitsi valtakamppailua, myös neuvotteluita, kompromisseja sekä ennen kaikkea konfliktien ratkomista keskusteluin. Siksi poliittinen työ onkin paljon vaativampaa kuin mitä mediaa seuraamalla voisi kuvitella.

Yksinkertaistaminen näkyy kuitenkin myös poliitikkojen omissa toimissa, erityisesti negatiivisessa kampanjoinnissa tai puolueiden siirtyessä oppositioon. Rakentavuus katoaa ja vallassa olijoita syytetään väärinteosta, valehtelusta, milloin mistäkin. Tällä voi saada muutaman irtopisteen, mutta samalla yleisen eripuran ja epäluulon kylväminen laskee luottamusta koko järjestelmään. Kaiken vastustaminen vain vastustamisen vuoksi peittää politiikan todellisuuden, monitahoisuuden ja monimutkaisuuden, näkyvistä ja antaa yksinkertaistetun ja epätotuudenmukaisen kuvan, leimaten paitsi leimatut, myös leimaajat.

Kaupallisin perustein toimiva media pahentaa tilannetta. Suomalaisen mediakentän saastuttanut sensaatiohakuisuus johtaa konfliktien lietsontaan, mutkien suoriksi vetämiseen sekä tilanteisiin, jossa media ei tarjoa foorumia poliittisten mielipiteiden vaihtoon, vaan ottaa roolin hyökkäyksessä koko poliittista järjestelmää kohtaan. Uutiset rakennetaan henkilöistä, pitkäjänteisistä poliittisista valinnoista ei kerrota, tai ainakaan niiden toteutumisesta ei raportoida.

Poliittista kulttuuria onkin muutettava ja demokratiaa puolustettava. Poliitikkojen tulisi yli puoluerajojen sitoutua entistä rakentavampaan keskusteluun ja toistensa kunnioittamiseen. Liioittelusta, mustamaalauksesta, pelottelusta ja tahallisesta väärinymmärtämisestä on irtauduttava. Eroja löytyy siitä huolimatta kyllä. Samaten puolueiden tulisi kyetä edustamaan samaa linjaa niin oppositiossa kuin hallituksessa. Myös median olisi tunnettava vastuunsa ja tarkasteltava itseään kriittisesti. Halveksunnan kulttuuri on aika murtaa myös tuosta suunnasta.

Epäluottamus puolueisiin ja poliitikkoihin koituu pitkällä tähtäimellä koko demokraattisen järjestelmän tappioksi. Demokratia heikkenee paitsi laadullisesti, myös joutuu uhatuksi populistien ja epädemokraattisten voimien taholta. Kansanvallan nimissä puolueaktiivien – demokratian sotureiden- tulisi keskittyä rakentamaan ennen muuta luottamusta, katkeruuden kylvön sijaan.