Oppivelvollisuudesta ratakiskomallilla

kolumni Demokraatissa 14.8.2014.

Viime kuukausien koulutuspoliittisessa keskustelussa on noussut esiin erityisesti oppivelvollisuuden pidentäminen. Kuntaliiton laatimilla propagandalaskelmilla itsensä vyöttänyt oikeisto on käynyt tarmokkaasti uudistusta vastaan, ja saanut mukaansa myös merkittävän määrän pääkirjoitustoimittajia. Siksi yleisimpiin väitteisiin on syytä vastata tiiviisti.

Velvoittavuus on kerännyt kritiikkiä erityisesti poliittisesta oikeistosta. Tässä ei ole mitään uutta, sillä samoilla argumenteilla on vastustettu kaikkia aiempiakin iän nostoja. Myöhemmin voitaneen kysyä oliko tuossa vastustamisessa järkeä. Lisäksi kun samaan aikaan Kokoomuksen ministerit ovat innolla kehittelemässä ”osallistavaa sosiaaliturvaa” pakkotyöllistämisineen, on periaatteellinen velvoittavuuskritiikki onttoa.

Velvollisuus on valittu keinoksi tehokkuutensa vuoksi. Aiemmat velvollisuuden pidennykset ovat tuottaneet kovaa tulosta – käytännössä kaikki ovat suorittaneet uuden, pidemmän oppivelvollisuuden. Ero nykytilanteeseen, jossa perusasteen varaan jäävien osuus on jumittunut samalle tasolle kuin 80-luvulla, on huikea. Tehostettuihin ja syrjäytyviin nuoriin suunnattuihin toimenpiteisiin käytetään vuositasolla kymmeniä miljoonia euroja mutta paikallisia menestystarinoita lukuun ottamatta tulokset ovat olleet kansallisella tasolla vaatimattomia. On hölmöyttä tehdä kerta toisensa jälkeen samoja asioita ja odottaa eri lopputulosta.

Paikkapulastakaan ei ole kyse, sillä koulutustarjonnan vähennys on ollut olennaisesti pienempi kuin ikäluokkien pieneneminen. Vuonna 2014 ammatillisessa koulutuksessa on noin 150 700 opiskelijapaikkaa, 4,7 % enemmän kuin vuonna 2009, vaikka peruskoulun päättävä ikäluokka on kooltaan vain noin 58 650 henkeä, selvästi pienempi kuin vuonna 2009. Huomionarvoista on myös, että kokoomuslaisen opetusministeri Sarkomaan aikana ammatillista koulutusta lisättiin kahden vuoden aikana yli 5400 opiskelijalla, noin 46 miljoonan euron kustannuksella, jotta paikkoja saataisiin peruskoulun päättäneille. Silti toisen asteen ulkopuolelle jäi 2009 suurempi osa peruskoulun päättäneistä kuin 2007.

Minkäänlaista koulupakkoa ei edelleenkään Suomeen ole tulossa. Vaihtoehtoina oppivelvollisuuden suorittamisessa ovat mukana niin lukiot ja ammatilliset oppilaitokset, kuin valmistavat koulutukset, oppisopimukset ja muut toiminnallisemmat opetuksen ja oppimisen muodot. Pulpettiin ei ketään pakoteta, sen sijaan aikaisin tapahtuvaa syrjäytymistä halutaan estää. Vapaus syrjäytyä koulutuksesta ei sosialidemokraattisen arvomaailman mukaan kuulu 15-vuotiaan nuoren perusoikeuksiin.

Uudistukseen on varattu rahaa 15 miljoonaa euroa.  Tätä hintalappua on epäilty ja pidetty liian pienenä. Kuitenkin on niin, että mikäli oletetaan että lukion tai ammatillisen koulutuksen ensimmäisenä vuonna kirjoja ja muita materiaaleja voitaisiin kierrättää samalla tehokkuudella kuin vuotta alemmalla asteella peruskoulun yhdeksännellä luokalla, maksuttomat materiaalit mahtuvat kustannusraamiin.

Uudistuksen vastustajia motivoi osaltaan ideologia, osaltaan se että he saavat palkkansa tämänkaltaisten uudistusten jarruttamisesta. Siksi kritiikkiin vastaaminen on ollut monilta osin turhauttavaa työtä – samat väitteet kierrätetään eteen siitä huolimatta että ne on kumottu moneen kertaan. Tästä huolimatta työtä pitää jatkaa – R.H. Oittisen unelma peruskoulusta vei yli kaksikymmentä vuotta toteutuakseen. Toivottavasti nyt pääsemme nopeammin tulokseen, yhteiseksi hyväksi.

Mainokset

Oppivelvollisuudesta tosiasioiden valossa

mielipidekirjoitus/vastine Helsingin Sanomissa 13.6.2014.

hs_logoRaija Vahasalo ja Sari Sarkomaa pitivät (HS 12.6.) oppivelvollisuuden pidentymistä vahingollisena. He pitivät esitystä ongelmien siirtämisenä, kritisoivat resursseja ja kaipasivat voimavaroja ”tehokkaampiin keinoihin”.

Jos oppivelvollisuus vain siirtäisi ongelmia eteenpäin, sitä kannattaisi lyhentää. Kuten he kirjoittavat ”tavoitteena ei voi olla säilöä nuoria pakolla vuodeksi johonkin oppilaitokseen.” Miksi ysi- tai ekaluokkalaiset haluttaisiin ”säilöä”? Tarjoaako Kokoomus peruskoululaisillekin ”räätälöityä ohjausta ja tukea pakon sijaan”?

Kustannusten osalta viitataan Kuntaliiton vanhaan arvioon josta liitto itse luopui. Ko. arviossa suuri osa uudistuksen kustannuksista tulisi lisäpaikoista, vaikka uudistus voidaan toteuttaa nykyisellä koulutustarjonnalla. Peruskoulun päättäneille tulee vuonna 2015 olemaan tarjolla kymmeniä tuhansia paikkoja ikäluokan kokoa enemmän.

Edustajat viittaavat myös oppimateriaalikustannuksiin, mutta eivät tiedä esityksen lähtevän materiaalien kierrätettävyydestä peruskoulun tapaan. Kun kierrätys huomioidaan, Kuntaliiton ja OKM:n arviot kustannuksista ovat lähes yhdenmukaiset. Jos oppimateriaalien kierrätys olisi mahdotonta toisella asteella, se olisi samoilla perusteilla mahdotonta peruskoulussa.

”Tehokkaampien toimien” osalta tulee muistaa, että niitä tehdään jo. Erilaisiin tukitoimiin käytetään vuosittain kymmeniä miljoonia euroja. Silti peruskoulun varaan jää yhtä moni kuin 30 vuotta sitten.  Opetusministeri Sarkomaan aikana ammatillista koulutusta lisättiin vuosina 2008–2009 yli 5400 opiskelijalla, noin 46 miljoonan euron kustannuksella, jotta paikkoja saataisiin peruskoulun päättäneille. Silti toisen asteen ulkopuolelle jäi 2009 suurempi osa peruskoulun päättäneistä kuin 2007.

Peräänkuulutetut kohdennetut toimet ovat osoittautuneet kalliiksi, mutta tehottomiksi. Looginen johtopäätös onkin ryhtyä toimiin, joiden me tiedämme omasta ja kansainvälisestä kokemuksesta johtavan tuloksiin.

Esa Suominen
opetusministerin erityisavustaja
Helsinki

 

Opetusministeri tarttunut ongelmiin jo ennalta

mielipidekirjoitus/vastine Ilkassa 5.6.2014. 

ilkkaKauko Kallioniemi Parkanosta oli huolissaan (Ilkka 3.6.) erityisesti toisen asteen koulutuksen rahoituksesta ja aloituspaikoista.

Toisin kuin Kallioniemi pelkää, aloituspaikkoja ei toisen asteen koulutuksessa ole kuitenkaan vähennetty olennaisesti, vaan koulutustarjonnan vähennys on ollut olennaisesti pienempi kuin ikäluokkien pieneneminen. Esimerkiksi vuonna 2009 toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa oli lähes 144 000 opiskelijapaikkaa, mikä vastasi noin 50 000 aloituspaikkaa. Samana vuonna perusopetuksen päätti noin 64 000 nuorta. Vuonna 2014 ammatillisessa koulutuksessa on noin 150 700 opiskelijapaikkaa, 4,7 % enemmän kuin vuonna 2009, vaikka peruskoulun päättävä ikäluokka on kooltaan vain noin 58 650 henkeä, selvästi pienempi kuin vuonna 2009.

Se, että aloituspaikkoja on tarjolla aiempaa enemmän suhteessa ikäluokkaan, helpottaa nuorten sijoittumista koulutukseen ja vähentää peruskoulun varaan jäävien määrää, erityisesti kun oppivelvollisuuden pidentämiseen liittyvät toimet takaavat koulutuspaikan jokaiselle peruskoulun päättäneelle.

Kallioniemi viittaa kirjoituksessaan Kuntaliiton laskelmaan oppivelvollisuuden pidentämisen kustannuksista. Valtaosa kuntaliiton arvioimista kustannuksista syntyisi kuitenkin aloituspaikkojen lisäyksestä, joka ei ole tarpeen, koska koulutustarjonta riittää hyvin peruskoulun päättävälle ikäluokalle. Ikäluokkien pienenemisen ja koulutustarjonnan paranemisen takia pidennys ei edes edellytä aikuisille suunnattujen paikkojen vähentämistä. Virhe johtunee siitä, että Kuntaliitto ennakoi peruskoulun päättävän ikäluokan koon noin 3500 henkilöä suuremmaksi kuin tuore väestöennuste.

Kuntaliiton arvio lähtee myös siitä, ettei oppimateriaaleja voisi toisella asteella kierrättää, toisin kuin perusopetuksessa. Opetus- ja kulttuuriministeriö on valmistelussa lähtenyt siitä, että oppivelvollisuus tuottaa oikeuden maksuttomaan materiaaliin, mutta tuo oikeus ei voi olla merkittävästi vahvempi kuin perusopetuksessa.

Kallioniemen huoli pelkän perusasteen varaan jäävistä nuorista on tärkeä ja siksi hallitus on ryhtynyt lisätoimiin sekä koulutustarjonnan parantamiseksi että oppivelvollisuuden pidentämiseksi, jotta jokainen peruskoulun päättävä nuori myös koulutukseen pääsisi. Näistä odotetaan päätöksiä ja toimien käynnistymistä jo ennen vaalikauden päätöstä.

Esa Suominen
opetusministeri Krista Kiurun erityisavustaja
Helsinki

Oppivelvollisuus tehokkain tapa puuttua ongelmiin

Mielipidekirjoitus/vastine Turun Sanomissa 4.6.2014. 

turun_sanomat_logoAlli Huovinen vastusti mielipidekirjoituksessaan (TS 2.6.) oppivelvollisuuden pidentämistä. Kirjoitus ansaitsee muutaman huomion.

Oppivelvollisuusiän nosto on tehokkain tapa torjua tälläkin hetkellä liian yleistä koulupudokkuutta ja koulutuksen keskeyttämistä. Suomen oppivelvollisuus on eräs Euroopan lyhimmistä, ja joka vuosi meiltä jää tuhansia nuoria vaille toisen asteen koulutuspaikkaa tai keskeyttää opintonsa. Tähän voimavarojen tuhlaukseen meillä ei yksinkertaisesti enää ole varaa.

Monissa kaupungeissa, myös Turussa, on tehty ansiokasta työtä paikallistasolla pudokkuuden vähentämiseksi. Tästä huolimatta niiden ihmisten määrä, jotka ovat pelkän perusasteen varassa, ei ole viime vuosikymmeninä oleellisesti muuttunut. Toisin sanoen paljon mainostetut täsmätoimet eivät valitettavasti ole saavuttaneet toivottuja tuloksia.

Toisen asteen tutkinnon, ylioppilastutkinnon tai ammatillisen tutkinnon, saavuttaminen on yhä useammin edellytys pysyvälle kiinnittymiselle työelämään. Perusasteen varassa olevien työllisyysaste on tällä hetkellä vain hieman yli 40 prosenttia.

Sen sijaan toisen asteen tutkinnon suorittaminen parantaa tilannetta selvästi. Koulutus kannattaa paitsi työttömyysriskin oleellisena pienentymisenä myös paremman palkan muodossa.

Koulukielteisten nuorten asenteista huolehtivat voivat etsiä lohtua historiasta sekä nykymaailmasta. Historiasta opimme, että aiemmat oppivelvollisuuden pidennykset ovat johtaneet siihen, että käytännössä kaikki suorittavat uuden, pidemmän velvollisuuden loppuun.

Lisäksi oppivelvollisuuden pidennys toteutetaan tavalla, joka säilyttää kaikki erilaiset vaihtoehdot – kymppiluokat, oppisopimukset ja ynnä muut.

Oppivelvollisuudesta pidemmän kaavan mukaan

liberty-the-enlightenmentHarvasta hallituksen koulutuspoliittisesta uudistuksesta on riittänyt keskustelua yhtä paljon kuin oppivelvollisuusiän nostosta. Kyseessä oli rakenneriihessä viime vuoden lopulla tehty päätös, joka nyt viimeisteltiin kehysriihessä ja jonka osalta pyritään jättämään hallituksen esitys lähitulevaisuudessa eduskunnalle. Asiaan on kuitenkin liittynyt paljon niin disinformaatiota kuin periaatteellista vastustusta, jonka vuoksi aihetta koskevia avoimia kysymyksiä lienee syytä valaista perin pohjin.

Kuten hallituksen päätöksessä on todettu, oppivelvollisuuden pidennys tullaan toteuttamaan koko ikäluokkaa koskien. Paitsi että uudistuksen toteutus kaikkia koskien on tarkoituksenmukaista ylipäänsä, syitä löytyy myös muualta. Eräs tärkeä syy siihen, että uudistus toteutetaan a) kaikkia koskien ja b) maksuttomin oppimateriaalein ensimmäisen vuoden osalta on perustuslaillinen. Vaikka itse perustuslaissa todetaan, että perusopetus on maksutonta ja nythän tapahtuva oppivelvollisuuden pidennys ei peruskoulua koske, on tulkinta esitöiden osalta sekä asiantuntijakuulemisten perusteella selkeä: velvoittavasta koulutuksesta ei voida periä maksuja. Myöskään oppivelvollisuutta ei voisi säätää kuin kaikkia koskien – velvollisuus joka realisoituisi esimerkiksi sillä perusteella jossa joku jättää esimerkiksi hakematta koulutukseen olisi juridisesti ongelmallinen – käytännöstä puhumattakaan. Ei voisi olla niin, että koulut läskiksi lyövä olisi oppivelvollinen ilmaisin materiaalein, kun taas asiansa hyvin hoitanut maksaisi niistä.

Pudokkuuden ehkäisemisen toteutus hoidetaan velvollisuuden pidentämisellä koska se on käytettävissä olevista keinoista tehokkain ja vaikuttavin. Ensinnäkin Suomen oppivelvollisuus on Euroopan lyhimpiä. Tällä hetkellä tuhansia nuoria jää joka vuosi vaille peruskoulun jälkeistä opiskelupaikkaa. Lisäksi moni keskeyttää toisen asteen opintonsa pian niiden aloittamisen jälkeen. Vaikka osa näistä nuorista myöhemmin aloittaa koulutuksen, jää perusasteen varaan huomattavan suuri osa ikäluokasta, tällä hetkellä n. 15%. Kun samaan aikaan tiedetään, että perusasteen varassa olevien työllisyysaste on n. 40% ja työuran odote 15 vuotta lyhyempi kuin korkea-asteen tutkinnon suorittaneilla, on työurien pidentämistavoitteen sekä syrjäytymisen ehkäisyn kannalta tärkeää toimia tehokkaasti pudokkuuden vähentämiseksi.

Kun oppivelvollisuutta on aiemmin pidennetty, on 99% uuden, pidennetyn oppivelvollisuuden piiriin tulleista opiskelijoista suorittanut tämän uuden, pidemmän velvollisuuden. Sen sijaan nykymalli, jossa on panostettu ohjaukseen ja täsmätoimiin ei ole kyennyt merkittäviin parannuksiin. Vaikka paikallisella tasolla monessa kaupungissa on saavutettu merkittäviä edistysaskeleita ja hyviä käytäntöjä pudokkaiden saattamisessa koulujen pariin, ei lopputulos ole ollut populaatiotasolla riittävän hyvä. Perusasteen varaan jäävien osuus koko väestöstä on pysynyt käytännössä samana vuodesta 1985 ja on tällä hetkellä 30-34-vuotiaissa lähes 15% (ja noussut viime vuosina). Siten erityisesti Kokoomuksen esillä pitämät täsmätoimet ovat sinällään tärkeitä ja hyviä mutta eivät ole vastanneet itse ongelmaan. Samaan aikaan on huomattava, että vuoden pidennys oppivelvollisuuteen tuo huomattavasti uusia keinoja puuttua opintojen keskeyttämiseen joka on myös niiden nuorten ongelma jotka eivät koe ongelmia toiselle asteelle siirtymisen suhteen.

Väitteet siitä, että oppivelvollisuuden pidentäminen ”pakottaisi kouluun soveltumattomat kouluun” ei sekään pidä paikkaansa, koska kaikki myös nykyisin käytössä olevat tavat suorittaa opintoja säilyvät (kymppiluokat, ammattistartit, oppisopimukset jne.). Tavoitteena on, että myös työpajoja ja kuntoutusta voitaisiin hyödyntää ongelmaisimpien nuorten osalta. Tästäkin sisältyy osuus hallituksen kehyspäätökseen. Myöskään toisen asteen yhteistyötä ei ole oppivelvollisuuden pidentämisen yhteydessä suunniteltu lisättäväksi vaikka sitä ovat monet (syyttä) pelänneet.

Eniten porua  on syntynyt kustannuksista. Uudistukselle sovittiin hallituksen syksyn rakenneriihessä 15 miljoonan euron hintalappu. Lukua on kritisoitu julkisuudessa liian matalaksi ja vedottu mm. Kuntaliiton laskelmiin joiden mukaan kustannus olisi 100M euroa. VM:n asiantuntijat ovat valmistelun aikaisemmassa vaiheessa arvioineet kustannukset hieman yli 20 miljoonaksi ja OKM 15 miljoonaksi – sittemmin valmistelun edetessä arviot ovat tarkentuneet OKM:n luvun suuntaan. Erot arvioissa johtuvat paikkamääräoletuksista. Kuntaliiton arvio lähtee siitä, että jokaiselle nyt putoavalle nuorelle tulee perustaa uusi paikka. OKM ja VM sen sijaan arvioivat, että jo tehdyt päätökset paikoista (ja niille varatut rahat) riittävät joten kustannuksia ei uusista paikoista tule. Volyymin turvaavat paikat ja niiden tarvitsevat resurssit ovat jo tällä hetkellä kehyksissä.

Kustannuksia aiheuttavat myös oppimateriaalit ja mahdolliset matkakorvaukset. Tällä hetkellä arvioidaan, että oppikirjojen ja muiden materiaalien osalta noudatettaisiin samaa käytäntöä kuin perusopetuksessa eli kirjoja kierrätetään keskimäärin 3 kertaa. Kun tämä toiminta on täysin kiistatonta ja toimii hyvin yhdeksännen luokan osalta, on hyvä kysymys mikä siitä tekisi ylivoimaista seuraavan kouluvuoden osalta? Matkakorvaukset maksettaisiin alustavien ajatusten mukaan vain valmentaviin opintoihin osoitettaville oppilaille. Lisäksi kustannuksia alentaa siirtyminen enenevissä määrin digitaalisessa muodossa oleviin aineistoihin. Tämänkaltainen laskenta tuo kulut lähelle 15 miljoonaa.

On sinällään totta, että maksuttomat materiaalit hyödyttävät myös sellaisia nuoria ja perheitä joille kirjojen ja muiden materiaalien osto ei ole ollut minkäänlainen ongelma. Tätä on arvosteltu erityisesti oikeiston suunnasta. Mutta erikoista on, että yhteiskunnan tukien virtaaminen niitä tarvitsemattomille ei ollut vaikkapa oppivelvollisuuden pidennystä aiemmin ahkerasti vastustaneelle Kokoomukselle mikään ongelma hallituksen valitessa lapsilisäleikkausten muotoa. Miksi joillekuille se, että peruspalveluista nauttiminen on maksutonta on ongelma mutta tulonsiirto niitä tarvitsemattomille sen sijaan ei? Ja kun lapsiperheiden asemasta ollaan oltu viime aikoina  huolissaan, niin hyvä on muistaa että lapsiksi myös teini-ikäiset tällä hetkellä kansantalouden kirjanpidossa lasketaan. Maksuttomat materiaalit tuovat monelle perheelle tarpeellista taloudellista helpotusta aikana jolloin nuorilla (ja nuorista) on paljon muitakin kuluja.

Se, mikä keskustelussa on myös, hämmästyttävää kyllä erityisesti kuntapäättäjien osalta, unohtunut on nykyisin vaille paikkaa jäävien nuorten kunnille aiheuttamat kustannukset. Tällä hetkellä koulutuksesta putoavat nuoret eivät ole kunnille ilmaisia – päinvastoin, varsinkin kun otetaan huomioon pidemmästä pudokkuudesta aiheutuva vaikeus kiinnittyä koulutukseen ja työmarkkinoille myöhemmässä vaiheessa elämää. Etsivä nuorisotyö sekä sosiaalitoimen toiminta pudokkaiden kanssa ei ole ilmaista ja nämä kustannukset kantaa kunta. Kun oppilaista suurempi osa on koulutuksessa, voivat nämä kustannukset vastaavasti pienentyä. Tätä kautta kuntatalouden taakka kevenee.

Oppivelvollisuuden pidentämistä koskevaa hallituksen esitystä on tämänhetkisen ajattelun mukaan tarkoitus täydentää muutoksilla yhteishaussa mikäli katsotaan, että tämä auttaisi ohjauksen tehostamisessa. Ajatus on, että yhteishaun muokkaaminen siten, että tulokset sekä varsinaisesta hausta että täydennyshauista olisivat tiedossa jo ennen kesälomia varmistaisisen, että jäljelle jäävät oppilaat ilman paikkaa ovat edelleen peruskoulun oppilaanohjauksen palveluiden piirissä kun heille haetaan paikat valmentavasta tai valmistavasta koulutuksesta. Tällä tavoin ennen kesälaitumille siirtymistä joka ikisellä nuorella olisi tieto siitä paikasta missä he jatkavat opintojaan syksyllä. Se, miten tämä käytännössä tehdään, on toistaiseksi valmistelussa mutta idea suunnasta on selvä.

Koko keskustelun suosituin olkiukko on ollut toteamus, että ”tälläkö kuvitellaan ratkaistavan nuorten syrjäytymisongelma”. No ei kuvitella. Aivan samalla logiikalla voisi vastustaa vaikkapa lääkäreiden palkkaamista terveyskeskuksiin, koska ei sillä ratkaista kansanterveysongelmaa. Välttämätön osa se kuitenkin kokonaispalettia on.

Oppivelvollisuus hyvä tapa puuttua ongelmiin

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 31.10.2013.

Oppivelvollisuuden pidentämisehdotus puhuttaa. HS uutisoi (25.10.) Tero Järvisen ja Markku Vanttajan näkemyksestä, jonka mukaan oppivelvollisuuden pidentämisen sijaan olisi tärkeämpää ”kohdentaa tukea erityisesti sinne, missä sitä todella tarvitaan.”

Järvinen ja Vanttaja nostavat esiin tärkeän hyvinvointivaltion peruskysymyksen siitä, ratkaistaanko ongelma paremmin kohdennetuilla toimilla vai universaalilla, kaikkia koskevalla ratkaisulla.

Jos oppivelvollisuuden tavoitteet saavutettaisiin paremmin ja tehokkaammin kohdennetuilla toimilla kuin oppivelvollisuudella, täytyisi suunnitella vakavasti myös oppivelvollisuuden lyhentämistä. Ellei sitten ajatella, että olemme saavuttaneet oppivelvollisuudessa optimaalisen pisteen, jossa nykymittainen velvollisuus on välttämätön, mutta pidempi tarpeeton tai haitallinen.

Koulutuksessa meillä onneksi on tietoa siitä, miten oppivelvollisuus suhteutuu kohdennettuihin toimiin kun tavoitteena on, että kaikki jatkavat opintoja.

Jokainen oppivelvollisuuden pidennys on johtanut siihen, että 99 % ikäluokasta suorittaa pidemmän oppivelvollisuuden. 1970-luvun alusta saakka on kohdennetuilla toimilla yritetty saada kaikki jatkamaan opintojaan peruskoulun jälkeen. Tulos: Vuonna 1985 oli pelkän peruskoulun varassa 20,8 prosenttia 20-24-vuotiaista. Vuonna 2011 osuus oli 19,3 %.

Kahdessakymmenessä vuodessa osuus on siis pudonnut 1,5 %-yksikköä. Ja tänä aikana toisen asteen koulutustarjontaa on laajennettu valtavasti ja opiskelijavalintaakin uudistettu moneen otteeseen. Luvut riittänevät osoittamaan kohdennettujen ja yleisten, kaikkia koskevien toimien tehokkuuseron.

Riihestä eväät koulutusremonttiin

Kolumni Kaarina-lehdessä 4.9.2013.

kaarinalehtiSuomen koulutusjärjestelmä on kuulunut jo kymmenisen vuotta maailman ehdottomaan eliittiin. Pisa-menestyksen taustalla on horisonttiin kuitenkin alkanut nousta pilviä. Paitsi että peruskoulun, ja siinä sivussa koko suomalaisen yhteiskunnan, menestyksen edellytys eli suhteellisen tasa-arvoinen yhteiskuntamalli ja tulonjako ovat 90-luvun laman jälkeen kärsineet kolhuja, olemme myös jääneet ihastelemaan saavutuksiamme liikaa ja unohtaneet peruskoulun jälkeisen ajan.

Seurauksena on ollut kehitys, jossa tuhansia nuoria jää joka vuosi vaille peruskoulun jälkeistä opiskelupaikkaa. Peruskoulun onnistunut suorittaminen, siirtyminen toiselle asteelle sekä tutkinnon saavuttaminen ovat tulleet synonyymeiksi töihin pääsemisen kanssa. Ne työt, joihin vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten saattoi tulla palkatuksi ilman muodollista koulutusta ovat historiaa. Enää ei ole apumiehiä rakennuksilla, merille menemistä tai piikomista kaupungin porvariskodeissa.

Tilastot ovat armottomia. Vaille toisen asteen koulutusta jääminen lyhentää keskimääräistä työuraa vuosilla. Kun otetaan huomioon, että niin eläkkeet kuin monet muutkin sosiaalietuudet ovat ansiosidonnaisia, uhkaavat nämä nuoret jäädä pysyvään köyhyyteen. Työttömyysriski on kolmanneksen väestön keskiarvoa korkeampi ja niin edelleen.

Viimeviikkoinen budjettiriihi rakenneuudistuksineen muodosti käännekohdan suomalaisen koulutuspolitiikan uudelleen tulemiselle suhteessa peruskoulun päättäviin nuoriin. Päätös pidentää oppivelvollisuutta vuodella kattamaan toisen asteen tutkinnon ensimmäinen vuosi takaa jokaiselle nuorelle jonkinlaisen startin tulevaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeisiin opintoihin. Väyliä ja tapoja voi olla monia, koulumuotoinen opiskelu kun ei kaikille käy. Mutta ainakin jokaiselle löytyy jotain jonka päälle rakentaa.

Oppivelvollisuusikää nostettava

Kesäkuumien koulutuspoliittinen keskustelu on tiivistynyt kysymykseen oppivelvollisuusiän nostosta. Aiheen nosti keskusteluun ensin työministeri Lauri Ihalainen, joka sai sittemmin tukea asian päällä varsinaisesti istuvalta tuoreelta opetusministeriltä Krista Kiurulta. Keskusteluun osallistui sittemmin myös Opetusalan ammattijärjestö OAJ, joka myös ilmaisi kannattavansa ajatusta. Sen sijaan ei-linja tunki päälle odotetusta suunnasta, Kokoomuksen kansanedustaja Raija Vahasalolta, joka on kunnostautunut lasten ja nuorten oppimisoikeuden laajentamisen vastustajana jo lukuisia kertoja aiemminkin.

Avaus on tärkeä ja sen vastustaminen samaa vanhanaikaista poteroihin kaivautumista, jossa käytössä ovat samat kuluneet argumentit kuin aina ennenkin. Se, miksi näin on, on perusteltavissa paitsi nuorten tulevaisuuden nykyistä paremman turvaamisen periaatteellisen merkityksen vuoksi, myös kylmillä faktoilla ja luvuilla.

Ensinnäkin Suomessa jää joka vuosi tuhansia nuoria toisen asteen tai sille valmistavien koulutusten ulkopuolelle. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2011 kyseinen luku oli 3560 nuorta. Tämä on 5,7% ikäluokasta. Nämä siis erilaisista projekteista, tuista ynnä muista huolimatta, ulos jääviä nuoria ihmisiä. Vuonna 2010 näitä nuoria oli 4416, vuonna 2009 4247. Ja niin edelleen.

Aivan liian moni tästä porukasta jää pysyvästi vaille opiskelupaikkaa, jonka lisäksi jo aloittamansa toisen asteen koulutuksen keskeyttää aivan liian moni nuori. Näiden ihmisten työmarkkinaennuste on heikko. Toisen asteen koulutukseen hakeutuminen ja siitä suoriutuminen vaikuttaa erittäin merkittävällä tavalla niin elinikäisiin tuloihin sekä työurien pituuteen. Perusasteen varaan jäävien nuorten työuran odote on alle 25 vuotta, tytöillä hieman poikia vähemmän. Vertailun vuoksi toisen asteen suorittaneiden työuran odote on 32 ja korkea-asteen suorittaneiden 38 vuotta. Eroa pituuksissa on siis parhaiten ja vähiten koulutetun ryhmän välillä viisitoista vuotta. Työurissa, joista myös Kokoomus kertoo olevansa huolissaan.

Pääasiassa eron selittää työllisyysaste. Pelkän perusasteen varassa olevien 25-50- vuotiaiden työllisyysaste liikkuu 40% tietämissä, kun toisen asteen suorittaneiden vastaava luku on lähellä 70%:a. Tämä kertoo karua kieltä siitä, mikä on yleisen, ja myös laadullisen työllistymisen tulevaisuus vähiten koulutusta saaneiden ryhmien osalta. Tilastokeskuksen lukujen mukaan myös työttömyysriski on huomattavasti koko väestöä suurempi perusasteen varassa olevien kohdalla, eroa kertyy lähes kolmannes keskiarvoon verrattuna, vähiten koulutusta saaneiden vahingoksi.

Tulisi myös muistaa, ettei oppivelvollisuuden pidennys tarkoita välttämättä koulun penkkiä siinä muodossa kuin se on perinteisesti ymmärretty. Nuorten oppisopimuksen laajentaminen, uudenlaiset työssä oppimisen muodot jne tuovat huomattavasti uusia vaihtoehtoja oppilaitosmuotoiselle koulutukselle. Toisin sanoen väkisin kyhätty olkinukke ”kouluun pakottamisesta” ei yksinkertaisesti kestä älyllistä tarkastelua. Tämä ei kaikkia keskustelijoita luonnollisesti laisinkaan haittaa, mutta se on asiaa avoimin mielin tarkastelevien hyvä ottaa huomioon.

Kansanedustaja Vahasalo kertoo vastustavansa oppivelvollisuuden pidennystä pääasiassa siksi, että se ”tulisi kalliiksi koskiessaan kaikkia”. Vahasalo kuitenkin unohtaa, että koulutuksesta syrjäytyminen vasta kalliiksi tuleekin, niin nuorille itselleen kuin yhteiskunnalle. Samalla hän, tarkoituksella tai yksinkertaisuuttaan, unohtaa sen että lähes 95% ikäluokasta jatkaa toiselle asteelle ja siten iän pidennyksellä ei olisi heidän osaltaan minkäänlaista käytännön merkitystä. Sen sijaan se varmistaa opinpolun alun niille nuorille, jotka jäävät ulos toiselta asteelta. Olisikin hyvä esittää kysymys kuinka paljon kuluja itse asiassa tulee siitä, että näille nuorille suunnataan erillisprojektia erillisprojektin perään? Ei sekään ilmaista ole.

Kulukysymys onkin oleellinen ainoastaan siitä vinkkelistä, että oppivelvollisuuden piiriin kuuluvasta koulutuksesta ei voida periä maksuja. Tätä kautta mm. oppimateriaalit, kurssikirjat jne tulisivat ensimmäisen vuoden osalta maksuttomiksi. Kun on niin, ettei kaupassa kysytä vuosituloja nytkään, olisi tämäkin panostus katsottavissa opiskelijoiden tasa-arvoisemman kohtelun tukemiseksi. Työtä vailla olevien perheiden lasten opintojen aloitus toisella asteella kun saattaa olla monesti huomattava taloudellinenkin panostus.

Oppivelvollisuuden pidennys on myös kansainvälinen trendi. Suomi on kovaa vauhtia putoamassa kelkasta koulutustason parantamisen suhteen. Kun nousevat taloudet Aasiassa ja myös naapurimaamme Skandinaviassa panostavat koulutustason nostoon, me olemme jääneet ihastelemaan omia saavutuksiamme peruskoulun suhteen. Nykyisellään eurooppalaisista maista vain Turkin oppivelvollisuus on meitä lyhyempi eikä kukaan ole lyhentämässä sitä aikaa, jona nuoret ovat taatun oppimisen piirissä. Siksi on toivottavaa, että myös Suomessa asia ottaa tuulta siipiensä alle.

Kohti osallisuustakuuta

Kolumni Demokraatissa 11.7.2012.

Nuorten syrjäytyminen ja työttömyys on tällä hallituskaudella vihdoin alkanut saada ansaitsemaansa huomiota. Yhteiskunnalliset keskustelijat laidasta laitaan ovat nostaneet ongelman esille, ja SDP:n kärkitavoitteisiin vaaleissa kuulunut yhteiskuntatakuu on toteutumassa. Tämän voidaan toivoa auttavan niitä tuhansia nuoria, jotka joka vuosi jäävät ilman opiskelu- tai työpaikkaa ja siten altistuvat ongelmille.

Työmarkkinat ja yhteiskunta ovat kuitenkin jatkuvassa muutoksessa. Osaamisvaatimusten kasvu työssä, jatkuvan työn ohessa tapahtuvan oppimisen nousu keskeiseksi turvaa luovaksi tekijäksi sekä lisääntyvä tarve omata paitsi ammattitaito, myös sosiaalisia ja eri kulttuurien kohtaamiseen liittyviä kykyjä asettavat vaatimuksia koulutusjärjestelmälle.

Jo nyt voidaan todeta, että vähintään toisen asteen koulutuksen suorittaminen on ennakkoedellytys työmarkkinoille sijoittumiselle. Pelkän peruskoulun varaan jäävät nuoret ovat hyvin todennäköisiä työelämästä ja siten myös kohtuullisesta toimeentulosta syrjään jääviä. Tämä kehitys jatkuu ja syvenee tulevaisuudessa.

Tätä taustaa vasten on oleellista, että yhteiskuntatakuu nuorten osalta laajenee erityisesti koulutuksen puolella. Motivaation puutteesta kun ei nuorten kohdalla todistettavasti ole kyse. Ylivoimaisesti suurin osa niistä nuorista, jotka jäävät ilman jatkopaikkaa, ovat kuitenkin hakeneet toisen asteen koulutukseen.

Tutkinnon suorittaminen on myös paras vakuutus koskien kaukaisempaa tulevaisuutta – se on pääomaa, joka on aina mukana. Samalla on huolehdittava, että ne työ- ja harjoittelupaikat, joita takuun piirissä luodaan, ovat aidosti eteenpäin vieviä ja laadukkaita – eikä niitä käytetä aloilla jo olevien työntekijöiden työtä korvaamaan.

Pidemmälle vietynä nuorten yhteiskuntatakuuta voitaisiin kehittää yleisemmän osallisuustakuun suuntaan. Nuorten osalta tämä voisi tarkoittaa oppivelvollisuusiän pidentämistä 18 ikävuoteen sekä sen varmistamista, että jokaiselle järjestyy jonkinlainen kontakti työelämään oppivelvollisuuden päättyessä, mikäli jatko-opintoihin ei ovi suoraan avaudu. Ensimmäinen työpaikka on usein tärkein, jonka vuoksi sen saamisen merkitystä ei tule väheksyä.

Laajemmin osallisuustakuu voisi tarkoittaa joustavia, jokaiselle kuuluvia aikuiskoulutusmahdollisuuksia työn ohessa tutkintojen suorittamisen jälkeen. Kolmen päivän koulutusoikeus on merkittävä periaatteellinen askel tähän suuntaan, nyt tätä tietä on jatkettava kohti mallia, jossa työ ja jatkuva oppiminen limittyvät sujuvasti ammatissa kuin ammatissa. Tämä lisäisi joustavuutta niin työntekijän kuin –antajan näkökulmasta, lisää tuottavuutta ja hyvinvointia sekä pitää mielen virkeänä.

Osallisuutta on myös oikeus niihin valmiuksiin joita täysimääräinen kansalaisuus edellyttää – sekä välineisiin joiden kautta näitä valmiuksia voi vaikuttavasti käyttää. Tätä kautta aukeaa pohdinta demokratian vahvistamisesta avaamalla hallintoa edelleen kansalaisten ideoille ja palautteelle, kohti aitoa vastavuoroisuutta. Osallisuustakuun idea avaisi sosialidemokratian ohjelmatyölle mielenkiintoisia näköaloja, kohti hyvinvointivaltion seuraavaa vaihetta, jossa panostetaan kollektiivisten vakuutusten ohella myönteisten elämänmahdollisuuksien ja yhteisvastuullisen yksilönvapauden maksimointiin.