Finland’s social democratic election hangover

julkaistu 9.2.2011 brittiläisen ajatushautomon Policy Networkin kotisivuilla.

As in Sweden, the Finnish left succumb to a social-liberal, centre-right catch-all party that has successfully claimed the middle-ground

On Sunday 5 February, Finland got its 12th President. The conservative National Coalition Party (Kokoomus) candidate, Sauli Niinistö, was elected by a landslide of 62.4% against his Green Party opponent Pekka Haavisto in the second round of the presidential elections.

Observers familiar with Finnish political history might well ask the whereabouts of the Social Democratic candidate come the second round of voting. After all, the last three presidents, Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari and Tarja Halonen, have all been Social Democrats, between them representing 30 years of social democratic leadership.

This election was a disaster for the social democratic candidate, former prime minister Paavo Lipponen, who got only 6.7% of the total vote in the first round run-off. Even the total combined support of the Finnish traditional left, the Social Democrats and the successor party of the once-strong Communists, the Left Alliance, would not have carried a candidate to the second round.

To understand the reasons behind the social democratic demise, we first have to look at the candidates. This was Niinistö’s second time running, having been narrowly beaten by incumbent president Halonen in 2006. His popularity ratings soared after this narrow defeat and he continued to poll well during the whole lead up to this year’s elections.

Niinistö has a history as a tough player on the economy. He was the minister of finance and chairman of his party during the late 1990s when the coalition government led by Social Democrats steered Finland out of its most severe economic recession in history. After a brief absence he returned as speaker of the parliament, using this new role very effectively by introducing many ideas categorised as populist, but which were popular among ordinary Finns and gave him the much-needed opportunity to stand out from his party.

Niinistö’s personal rise mirrors that of his party, Kokoomus, which has successfully captured the middle-ground of Finnish politics. The former socially conservative, economically neo-liberal party for the upper classes has evolved, as in Sweden, towards a social-liberal, centre-right catch-all party. This strategic shift was very much formulated by current prime minister Jyrki Katainen when in opposition.

Social democratic candidate Paavo Lipponen on the other hand, clearly possessed the most experience in European issues and foreign policy, both realms where the president still wields considerable influence. So why did he score so miserably?

Firstly, he failed to differentiate himself from the early favourite, Niinistö. They were the main duo in the governments of 1995-2003, and considered politically very close. When Lipponen entered the race he was, although a veteran and a political heavyweight, clearly a challenger. When he was then unable to formulate a clear, symbolically important position which would have stood against Niinistö, the electorate remained uninspired.

The heritage of Lipponen’s prime ministerial tenure is disputed among Finnish progressives. These eight years saw an economic miracle, rapidly rising employment, improvement to the Finnish economy, lowering foreign debt and the rise of Finland as the international example both in education and as the dynamic future information and innovation economy. But they also saw the widening gap between the rich and poor in society and the entering of market mechanisms to the public services.

Lipponen was also seen as the main architect of Finland’s very integration-oriented European policy, including the introduction of the Euro. In times of bail-out packages and the chaotic euro rescue operation, this didn’t favour the candidate. This has also left him politically isolated since the Social Democratic Party has, under its chairwoman and incumbent finance minister, Jutta Urpilainen, revised its European policies and has been clearly more critical towards the Euro rescue operations, especially in Greece.

Lost momentum was also a major factor. From the beginning of the campaign it was fairly obvious that Niinistö would reach a second round and interest soon shifted onto who would be his most likely opponent. For a long time the polls were stagnant, but it was the campaign of the Green Party candidate, Pekka Haavisto, which was able to read the signs and exploit the situation.

The Greens are undeniably one of Finland’s smaller parties, but enjoy considerable support in big cities and among young, educated people. Haavisto’s campaign was extremely successful in the media and his rise in the polls created a phenomenon, which became self-fulfilling. Progressive voters, already uninspired by a social democrat campaign that found it hard to market a 70-year old former prime minister as a fresh alternative, saw Haavisto as the most-likely challenger from the non-Niinistö block and started to group behind him. For these reasons the Lipponen campaign was doomed to fail.

Sorting through the rubble

So where does the result leave the Finnish social democracy and the SDP? The answer isn’t absolutely clear as personality-centric presidential elections do not precisely replicate party support, but certain conclusions can already be made with confidence.

First is, that the Social Democratic core vote has become obsolete and party loyalty has dropped to its lowest point. Each vote will have to be hard-won again. A fragmented core vote means the Social Democrats will find it hard to set the agenda in a way which would make the SDP attractive to both traditional employee voters and young social liberal-minded educated people.

The party is also losing trust and lacks a clear identity, both co-dependant factors. Finnish social democracy has proven vulnerable when cultural identities have become more important in determining voter behavior. Who is a Finnish social democrat? This question is becoming increasingly hard to answer.

After the SDP lost elections in 2007 and remained in opposition, the actions of the party have been guided by the urgent need of renewal. But without a clear vision of what this renewal would mean politically, the policy revision has looked more like a collection of separate positions without a unifying idea, rather than a coherent set of policies aimed towards fulfillment of a set of values.

When the ideological picture of the party is blurred, the identity problem worsens. At the same time, trust towards the party will suffer among the electorate. If trust is not regained, even popular or genuinely innovative policy ideas, which the SDP maintains, will not receive electoral support.

A final conclusion, one which has often been overlooked, is the strong grip the centre-right has on Finnish society. For decades the National Coalition Party was the third biggest party, and in permanent opposition. Now it has been the biggest political force in four consecutive elections, leading the current government, adding a newly-elected president, and is clearly topping the polls before the municipal elections due to be held in October 2012.

The left has been too keen to discredit this success on the growing individualism, crooked media and light and irresponsible attitude of many people concerned with politics. But this lazy analysis misses the point that the image of the party has actually changed in people’s minds. Kokoomus is trusted most by the electorate on economic and employment issues. This is due to their rather collaborative and cooperation-oriented outlook, good control of policies and message and also the revision of their most disliked policies. Their political message is very much value-oriented, and not position-oriented, aimed to minimise the obstacles to become their supporter. This was central to Niinistö’s campaign.

There is a need for the Social Democrats to pay attention to the lessons that the successive centre-right victories give. The party must strengthen their identity in a way which is inclusive, not exclusive, and rediscover their core values and commitments if they are to succeed again.

Advertisement

Miksi kävi niinkuin kävi?

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros on käyty ja tulos muodostui lopulta odotetuksi. Sauli Niinistö purjehti vakuuttavasti ykköseksi ja sai seurakseen vihreiden ehdokkaan Pekka Haaviston. Vasemmiston ehdokkaiden tulos oli heikko, SDP:n Paavo Lipponen sijoittui ehdokasjoukossa viidenneksi 6,7% kannatuksella ja Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki kuudenneksi 5,5%:n kannatuksella.

Haaviston nousu ei ollut yllätys. Hänen tuloksessaan -ja kampanjassaan, oli paljon samaa kuin Elisabeth Rehnin kampanjassa vuonna 1994, jolloin pienpuolueen ehdokas eteni toiselle kierrokselle, sekä Tarja Halosen ensimmäisessä valinnassa vuonna 2000, jolloin takamatkalta lähteneen Halosen taakse syntyi ilmiö, joka kantoi hänet voittoon asti.

Haaviston kampanja oli taidokas. Vihreys hävitettiin ehdokkaasta mainontaa myöten niin syvälle kaappiin, että leijat ja villaliivit ovat todennäköisesti Narniassa asti. Kampanja lähti julkisuudessa nousuun juuri silloin kun tarve oli, nimittäin itsenäisyyspäivän ympäristön mediatyhjiössä, johon sijoittui paitsi vierailu Hakkaraisen sahalla, myös esiintyminen Uutisvuodossa. Itse uskon Hakkarais-tempauksen olleen silkka mainoskikka, jossa yksinkertaista perussuomalaista käytettiin hieman hyväksi, mutta se onnistuttiin myymään upeasti kädenojennuksena ja lämpimänä eleenä. Oli miten oli, mediahuomio oli joka tapauksessa taattu ja kaikki maalit lasketaan.

Menestys ruokkii menestystä. Kun Lipposen kannatus gallupeissa vajosi ja Arhinmäki antoi ensin odottaa itseään ja sen jälkeen viestien väkisin ehdolla olemista, syntyi selkeä tila edistyksellisiä arvoja edustavan, Niinistön vastaehdokkaan, nousulle. Kun tähän yhdistyi Haaviston oletettu tuoreus sekä mahdollisimman vähäinen ärsyttävyys, oli paketti valmis. Nokkela ja aidosti innostunut sosiaalisen median kampanja tuskin itse Facebookissa toi valtaisia määriä uusia kannattajia, mutta siitä kirjoitetut uutisjutut perinteiseen lehdistöön toivat. Ne yhdessä loivat, aiheestakin, kuvaa dynaamisesta kampanjasta ja ehdokkaasta.

Vihreät odottavat Haaviston menestyksestä piristysruisketta gallupeissa laahanneelle puolueelleen. Sitä he voivat saadakin, mutta tuskin liikoja. Presidentinvaali on nykymuodossaan henkilövaali par excellence. Muistin virkistykseksi; Tarja Halosen vaalivoittoa vuonna 2000 pidetään edelleen yleisesti sosialidemokratian riemuvoittona. Harva muistaa, että muutamaa kuukautta myöhemmin pidetyissä kunnallisvaaleissa SDP otti puolitoista prosenttiyksikköä turpiinsa. Toisin sanoen menestys presidentinvaaleissa on yksi asia, menestyminen eduskunta- tai kunnallisvaaleissa, jotka ovat selkeästi enemmän puoluevaalit, on aivan toinen asia.

Entä sitten SDP:n ehdokas? Kisan ainoa valtiomiessarjan ehdokas Paavo Lipponen jäi alle seitsemään prosenttiin ja kauas kärjestä. Miksi? Syitä on monia.

Ensimmäinen liittyy mielestäni Lipposen erottautumisvaikeuteen Sauli Niinistöstä. Lipposen oli kampanjassaan vaikea löytää sellaista erottautumispintaa suhteessa Niinistöön, joka olisi julkisuudessa ja uusien, liikkuvien äänestäjien mielessä noussut selkeäksi -ja ennen kaikkea uskottavaksi ja innostavaksi- teemaksi jonka edestä ottaa kantaa nimenomaan äänestämällä Lipposta. Osaamiserot eivät tähän riittäneet, vaan olisi tarvittu symbolinen kysymys, johon on mahdollista ottaa kantaa helposti.

Toinen syy liittyy momentumiin. Haavisto käytti hetkensä, jollaista Lipponen ei löytänyt. Oli selvää, että kuka tahansa ehdokas, joka onnistuu muutamaa viikkoa ennen vaalipäivää näyttäytymään Niinistön ”edistyksellisenä” ykkösvastuksena, kerää taakseen liikkuvia äänestäjiä, jotka haluavat ottaa kantaa nimenomaan asetelmaan, tai pudottaa toiselta kierrokselta epäsuotuisia vaihtoehtoja. Näitä jälkimmäisiä liberaaleilla kaupunkilaisilla riitti tungokseksi asti.

Uutuuteen liittyy myös aina viehätystä. Haavisto käytti oman, lievän ”ulkopuolisuutensa” täysimääräisesti hyväksi. Arhinmäellä olisi ollut sama mahdollisuus, mutta tämä  valui hukkaan myöhästyneen liikkeellelähdön sekä yleisen passiivisuuden vuoksi. Haaviston oli helppo lähestyä keskikenttää, Arhinmäki taas tyytyi valumaan takaisin vasemmistoliiton joka kerta epäonnistuneeseen taktiikkaan vetoamalla olevansa ”ainoa vasemmistolainen ehdokas”.

Lipposta oli vaikea myydä raikkaana vaihtoehtona. Kokemus ja osaaminen olivat tosiasiallisia valtteja, mutta, kuten edellä todettua, niitä on paneelikeskusteluissa tai muissa tilanteissa, joissa politiikkaa pintapuolisesti seuraavat ihmiset keskusteluita kuuntelevat, vaikea tuoda erottuvalla tavalla esiin, varsinkin kun kisassa oli mukana myös muita pitkän linjan politiikan tekijöitä. Tämän lisäksi asiantuntemus tuli esiin kysymyksissä, joissa ehdokkaiden välillä ei ollut merkittäviä aatteellisia eroja tai joista olisi ollut jakavaksi tekijäksi.

Sosialidemokraattien vaalityö oli, hienoja ja loppuvaiheessa useita poikkeuksia lukuunottamatta,  vaisuhkoa. Miksi? Lipposen pääministerikauden muistot ovat monipuoliset – toisten näkökulmasta tuolloin hyvinvointivaltio pelastettiin erityisesti työllisyyden ja talouden vakiintumisen eteen tehdyn työn ansiosta, toisten mielestä taas hyvinvointivaltion periaatteellinen rapautuminen tuloerojen kasvun ja julkisten palveluiden markkinoistamisen myötä vakiintui ja syveni. SDP:n puoluesihteerin vaihtoehtohistoriallinen näkemys antaa ymmärtää, että käännöstä suunniteltiin, mutta vuoden 2003 vaalitulos esti sen. Lopputuloksena on ollut vahva oikeistolais- ja jyräleima, jota vastaan SDP oli yllättävän aseeton.

Edellä mainitusta syystä moni itseään vasemmistolaisena pitävä oli vaaleissa passiivinen. Vähintään vaalityö jäi tekemättä. Moni taas koki siirtymisen Haaviston tai Arhinmäen – tai paikka paikoin myös Soinin- kannattajaksi houkuttelevaksi. Näin kävi erityisesti puolueen ehdokkaan galluplukujen huonontuessa. Innokkaat ”lipposlaiset” ovat taas vuosien varrella käyneet vähiin, ja moni sellainen kansalainen, joka oli tekemässä Lipposesta eduskuntavaalien äänikuningasta 2003, kokee vaikeaksi äänestää nyky-SDP:n ehdokasta.

Tämä kaikki nostaa esiin myös SDP:n identiteettiongelman ja edelleen muotoaan hakevan linjan. Henkilöt ovat myös viestejä ja erittäin voimakkaita imagon luojia. Lipposen symboloima erittäin vahva euromyönteisyys on vähintään näennäisessä ristiriidassa EU-politiikkaansa uudelleenarvioineen SDP:n kanssa. SDP on Jutta Urpilaisen kaudella toiminut varsin voimakkaasti – ja myös tehokkaasti, mm. tuloerojen kaventamisen puolesta, tätä taas ei pidetä Lipposen vahvana alueena. Lipposen tärkeällä tavalla esiin nostamat suvaitsevaisuus- ja avoimuusteemat mielletään ennen kaikkea vihreiden pelikentäksi. Ja niin edelleen.

Parhaimmillaan hyvin monipuolisten ja vahvojen, tunnetusti erilaisia mielipiteitä omaavien henkilöiden nosto keskiöön voi toimia erinomaisena tapana osoittaa kaikkien ”siipien” mukanaolo nyky-SDP:n toiminnassa. Tarkoitus on myös varmasti ollutkin tämä – ja siten paitsi kannatettava, myös kunnioitettava. Onnistuakseen se vaatii kuitenkin erittäin vahvaa ja selkeää puolueen perusviestiä ja -identiteettiä. Kun sokkeli on kunnossa, voi taloon rakentaa vaikka minkälaisia siipiä. Kun pohja on kuitenkin osin vielä remontin kohteena, uhkaa rakennelmasta muodostua hutera ja epäselvä. Tällöin hyvin sekalaiset viestit hämmentävät yleisöä eivätkä saa aikaan toivottua innostusta.

Kaikesta tästä huolimatta Lipposen kampanja oli sisällöllisesti vahva ja teemat eurooppalaisuudesta, sivistyksestä, avoimuudesta ja vähemmistöjen kunnioittamisesta olivat tärkeitä. Henkilöpainotteisessa vaalissa tämä ei kuitenkaan riittänyt tämän pidemmälle. Valtiomies Lipponen ansaitsee kuitenkin suuret kiitokset tekemästään työstä. Seuraavalla kierroksella ääneni saa kahdesta liberaalista sosiaalisempi, Pekka Haavisto.

Kuvalähde Wikipedia.

Viisi syytä valita Paavo Lipponen

Kirjoitin jo aiemmin omista ajatuksistani miksi äänestän näissä presidentinvaaleissa, toivottavasti molemmilla kierroksilla, Paavo Lipposta tasavallan presidentiksi. Näin vaalien alla voisi kuitenkin vielä tiivistää substanssiperustelut lyhyesti viiteen keskeiseen kohtaan, jotka ovat mielestäni vastaansanomattomia. Nämä ovat:

1. Ylivoimainen kokemus ja osaaminen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa

Tasavallan presidentti johtaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yhteistyössä valtioneuvoston kanssa. Lipposen kokemus sekä osaaminen nimenomaan näissä kysymyksissä on ehdokkaista selkeästi vahvin. Kun kyseessä on presidentin tärkein tehtävä, ei tätä osaamista tule sivuuttaa. Näitä asioita hoitamaan tarvitaan paras mahdollinen henkilö.

2. Ylivoimainen osaaminen EU-asioissa

Kahdeksan vuotta Suomen pääministerinä, jonka aikana Suomi oli mukana tiiviisti eurooppalaisessa yhteistyössä ja pyrki eteenpäin tarkastellen ennen kaikkea unionin kokonaisetua, ovat näyttöjä, joiden arvoa ei voi kiistää. Pääministerikautensa jälkeen Lipponen on osallistunut erilaisten ryhmien toimintaan, joiden puitteissa on pyritty löytämään ratkaisuja unionin haasteisiin ja ongelmiin. Ehdokkaista Lipposella on parhaat kontaktit muihin eurooppalaisiin johtajiin. Pienen maan tulee hyödyntää tämä osaaminen ja siihen sisältyvät mahdollisuudet, jotta se voi olla kokoaan vaikutusvaltaisempi toimija.

3. Visiointi -ja johtamiskyky

Näyttöjä tästä riittää. Kuka muistaa ainuttakaan Matti Vanhasen poliittista avausta, Mari Kiviniemestä puhumattakaan? Lipposen pääministerikauden perintö Suomelle on merkittävä. On totta, että sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen olisi tullut kiinnittää enemmän huomiota ja eriarvoisuus kasvoi liikaa. Samalla on kuitenkin niin, että maahan syntyi valtava määrä uusia työpaikkoja, kymmenet tuhannet ihmiset nousivat köyhyydestä saatuaan jälleen uutta työtä, nousimme kansakuntana maailman ykkösiksi tietoyhteiskuntakehityksessä, kilpailukyvyssä, peruskoulujen oppimistuloksissa jopa onnellisuudessa. Samalla Suomi avautui ja integroitui Eurooppaan. Puolesta tai vastaan – mutta johtajuudesta on näyttöä.

4. Arvoliberaali vähemmistöjen puolustaja

Lipponen on säännönmukaisesti puolustanut niin seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, maahanmuuttajia kuin myös ruotsinkielisen väestön kielellisiä oikeuksia. Tasa-arvoinen vanhemmuus on saanut hänestä näkyvän puolustajan, myös Suomen rajojen ulkopuolella.

5. Työmarkkinapolitiikan osaaja – sitoutunut ammattiyhdistysliikkeen tavoitteisiin ja työtä tekevien ihmisten aseman parantamiseen.

Esko Ahon porvarihallituksen yritykset musertaa suomalainen ammattiyhdistysliike torjuttiin Lipposen kausilla. Tuolloin palkansaajien edustajat otettiin mukaan päätöksentekoon ja suomalaisen sopimuspolitiikan vahvuuksia käytettiin hyväksi. Tässä vaalikampanjassa Lipponen on vahvimmin puhunut palkansaajien oikeuksien puolesta ja ottanut kantaa myös tärkeisiin, mm. lakko-oikeutta koskeneisiin kysymyksiin.

Human interest -osastosta kiinnostuneille suosittelen vielä jälkiruuaksi Imagen haastattelua vuodelta 2008.

Näistä, ja monista muista syistä, oma ääneni meni numerolle 5. Rohkeutta Suomi!

Miksi minä äänestän Paavo Lipposta

Presidentinvaalien ensimmäiseen kierrokseen on kolme viikkoa. Sauli Niinistön gallupsuosio laskee, mutta kiidättää hänet kevyesti paalupaikalta toiselle kierrokselle. Kakkospaikasta kilpailevat tasapäisesti Paavo Lipponen, Paavo Väyrynen, Pekka Haavisto ja Timo Soini. Näistä tällä hetkellä vaikuttavimmassa nosteessa näyttävät olevan Keskustan peruskannattajia itsensä taakse kovaa vauhtia voittava Väyrynen sekä median lemmikiksi noussut Haavisto. Soini sen sijaan vaikuttaa väsähtäneen jo alkumetreillä, eikä pakotettuna ja epämotivoituneena ehdolle vääntäytynyt Arhinmäki näytä edes yrittävän vihreiden haastamista ja eduskuntavaalien onnistuneen tempun toistamista.

Itse äänestän Paavo Lipposta. Mutta miksi?

Presidentin tehtävien onnistuneen hoitamisen kannalta korostuvat kyky ottaa kantaa laajoihin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin sekä toimia erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajana. Tässä suhteessa Lipposella on kokemuksensa ja osaamisensa puolesta parhaat  valmiudet. Kahdeksan vuotta pääministerinä sekä sen jälkeenkin jatkunut kansainvälinen toiminta ovat meriittejä, joihin muut ehdokkaat eivät kykene vastaamaan,  vaikka heidänkin keskuudestaan löytyy monipuolista osaamista.

Kun puhutaan johtajuudesta ja visiokyvystä, erottuu Lipponen muista ehdokkaista. Ei liene sattumaa, että Lipposen hallitukset henkilöityivät johtajaansa. Noista ajoista monella on vahvoja mielipiteitä, ja on totta, että suomalaista hyvinvointivaltiota nykyisellään luonnehtiva tulo- ja varallisuuserojen kasvu alkoi vakiintua ja syventyä noina aikoina. Samalla yhtä totta on se, että Lipposen hallitukset olivat laajapohjaisia, vakaita ja niiden politiikan avulla Suomi nousi kansainväliseen kärkeen niin koulutuksessa, erilaisissa onnellisuusmittauksissa, tietoyhteiskuntakehityksessä kuin taloudellisena menestyjänäkin. Yhä useampi ihminen sai uuden työn myötä otteen elämästä. ”Lipposen linjasta” monella on käsitys. Onko ”Vanhasen linja” käsite? Tai Kiviniemen?

Vasemmistolaiseen arvomaailmaan kuuluu mielestäni ehdottomana osana kansainvälisyys, solidaarisuus ja kyky tarkastella asioita yli kansallisten rajojen. Jos Paavo Lipposen poliittisesta elämäntyöstä tulisi poimia esiin jokin suuri linja, olisi se minusta sitoutuminen eurooppalaiseen yhteistyöhön sekä Suomen juurruttaminen osaksi eurooppalaista yhteisöä. Tätä näkemystä tulee Suomessa vahvistaa. Sen ei tule tarkoittaa kaiken meille Brysselistä tulevan kritiikitöntä hyväksymistä, vaan kykyä rakentavaan kritiikkiin ja visioon siitä mistä EU:ssa voisi olla kyse. EU:n politiikkaa ei muuteta eristäytymällä Euroopasta tai suhtautumalla Eurooppaan pelkkänä edunvalvontakenttänä.

Ajankohtaisista kannanotoista, jotka kuuluvat presidentin rooliin arvojohtajana, tärkeimpinä olen pitänyt työmarkkinapolitiikkaan ja vähemmistöjen asemaan liittyviä kysymyksiä. Lipponen tuntee kokemuksesta ammattiyhdistysliikkeen merkityksen, ja työmarkkinaneuvotteluiden aikana kuului ainoisiin ehdokkaisiin, jotka ovat myös linjanneet aiheeseen liittyen. Toinen tärkeä kysymys liittyy hänen kannanottoihinsa liittyen mm. maahanmuuttajiin sekä muihin vähemmistöihin, mukaan lukien ruotsinkieliset suomalaiset. Lipponen osoittaa esimerkillään, ettei vähemmistöjen puolesta tehtävä työ ole sukupolvikysymys. Ehdokkaista vanhin kuuluu, yhdessä nuorimman Arhinmäen ja Haaviston kanssa, arvoiltaan ja asenteiltaan liberaaleihimpiin.

”Sosialidemokraatit tukevat sosialidemokraattia.”, totesi Lipposen politiikkaa usein arvostellut ulkoministeri Tuomioja. Myös allekirjoittaneelle tärkeää on myös puolue. Moni pitää presidentinvaalia puhtaana henkilövaalina. Henkilö onkin tärkeä, mutta väliä on myös sillä, mitä värejä presidentti tunnustaa, koska se kertoo hänen arvomaailmastaan. Niinistön kannattajien tulisi ymmärtää, että he antavat äänensä paitsi Niinistön, myös kokoomuslaisen maailmankuvan puolesta. Lipposen kannattaja antaa äänensä myös sosialidemokratian puolesta. Sosialidemokraattien linjaa ei kuitenkaan tänä päivänä piirrä Lipponen, vaan nykyinen puoluejohto.

Viittaukset ehdokkaan ikään eivät ole merkityksellisiä. Klisee iästä pelkkänä numerona pitää paikkansa. Omassa poliittisessa toiminnassani olen tavannut ikiradikaaleja 80-vuotiaita ja pystyyn kuolleita, ikävystyttäviä ja lyhytnäköisiä parikymppisiä. Ja päinvastoin. Kun myös otetaan huomioon se, millaiseksi Suomen ikärakenne tulevaisuudessa muuttuu, olisi viesti, jonka mukaan lakisääteisen eläkkeen yläikärajan parilla vuodella ylittäneet eivät olisi toivottavia yhteisten asioiden hoitajia, paitsi vastuuton, myös typerä. Jos kokemus on jotain opettanut, se on opettanut sen, että parhaat onnistumiset syntyvät laajoissa ja rajat ylittävissä verkostoissa.

Olen tietoinen, että suuri osa näistä periaatteista sopii tietyin osin moniin ehdokkaisiin. Parhaiten nämä itselleni tärkeät kysymykset yhdistyvät kuitenkin Lipposessa. Siksi toivon, että mahdollisimman moni tuttu ja tuntematon piirtää äänestyslippuun molemmilla kierroksilla numeron 5.