Perhepaketti, tasa-arvo ja mielen muuttamisen taito

Viikonvaihteen suurin poliittinen uutinen oli ehdottomasti hallituksen suunnitteleman ns. perhepaketin eli subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajauksen sekä kotihoidon tuen jakamisen peruminen. Hallituspuolueiden johtajat päättivät ettei pitkälle valmisteltuja esityksiä tulla viemään eteenpäin eduskuntaan. Näin ollen päivähoito-oikeutta ei rajata eikä kotihoidontukeen tule jakoa.

Kotihoidon tuen jakaminen molemmille vanhemmille olisi ollut tärkeä uudistus, joka toteutuessaan lisäisi merkittävällä tavalla työmarkkinoiden tasa-arvoa. Tällä hetkellä pitkät vapaat kasaantuvat lähes yksinomaan naisille. Tämä johtaa naisten lyhyempiin työuriin sekä riskialttiuteen työnantajien silmissä. Pelko siitä, että palkattu tai vakinaistettu nuori nainen jää pitkälle hoitovapaalle on suuri verrattuna samanikäiseen mieheen. Pitkät poissaolot työelämästä syövät työmarkkinakelpoisuutta, vanhentavat osaamista ja näkyvät ansiotason myötä aina eläkkeelle asti.

On siis harmillista, että tämä uudistus ei etene. Mutta hyvänä on sen sijaan pidettävä sitä, että subjektiivinen päivähoito-oikeus säilyy nykyisellään.

Päivähoito-oikeuden rajaus olisi ollut kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla uskomattoman typerä uudistus. Ensinnäkin kyse on lasten, ei vanhempien, oikeudesta. Lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen, ikäiseensä seuraan ja virikkeisiin ei tule rajata hänen vanhempiensa aseman, työ- tai perhetilanteen perusteella.

Vaikka SDP onnistui kamppailemaan aiotut rajoitukset pois työttömien lapsilta (tämä rajaus olisi toteutuessaan tarkoittanut varsinaista lapsiapartheidia päiväkodeissa; ”Jessen on nyt lähdettävä kotiin kesken leikkien koska Jessen isä on työtön”), olisi suunniteltukin malli tuottanut lähinnä byrokratian lisääntymistä ja lasten jakamista kahteen kastiin. Rajoituksen piiriin olisi kuulunut vain hyvin pieni määrä lapsia, hekin iässä jossa omanikäinen seura on jo tärkeää. Sosiaalisin syin tapahtuva täyden päivän myöntäminen olisi tarkoittanut paperityön lisääntymistä. Ja niin edelleen.

Lattemammakeskustelussa unohtuu myös se, että mikäli perhe tosiaan halutaan pitää lasta päivähoidossa myös silloin kun itse ollaan kotona, voi päiväkoti itse asiassa olla lapselle oikein hyvä ja virikkeellinen paikka. Varhaiskasvatuksesta hyötyvät tutkitusti eniten heikoimmista oloista tulevat lapset joille pedagogian alan ammattilaisten tarjoama tuki sekä vertaisryhmä ovat arvokkaita tulevan opinpolun ja elämän kannalta. Rajaus siivoaisi korostuneesti juuri näitä lapsia pois päivähoidosta. Ei mitään järkeä.

Ratkaiseva virhe tapahtui, kun nämä kaksi esitystä sidottiin yhteen. Asiaa perusteltiin sillä, että rajaus tuo säästöjä joilla kuitataan tuen jaon mukanaan tuomia lisääntyneitä päivähoidon kustannuksia. Yhtälö ei kuitenkaan olisi mennyt mitenkään umpeen. Lisäksi yksi hyvä olisi tuonut mukanaan ketään hyödyttämättömän, yksin haitallisen uudistuksen. Jos olisi haluttu tehdä hyvää sukupuolten välistä tasa-arvoa lisäävää  politiikkaa, rajaus olisi pitänyt jättää alun perinkin päättämättä.

On odotettavaa, että paketin kaataneita, erityisesti SDPtä, tullaan arvostelemaan. Ensinnäkin on kuitenkin todettava, että viivyttämisen ja sovitusta luistamisen ovat hallinneet tässä hallituksessa aivan muut kuin SDP. Metropolilainsäädäntöä on viivytetty ja vesitetty, oppivelvollisuus jäi pidentämättä vaikka asia sovittiin moneen otteeseen ja niin edelleen.

Toiseksi kyse on järjen käytöstä. Kun sovittu uudistus näyttää valmistelun jälkeen yhä järjettömämmältä, viisautta ei ole painaa päälle ketään kuuntelematta. Viisautta on todeta tilanne ja muuttaa tarvittaessa suuntaa. Päivähoito-oikeuden rajaaminen olisi tuonut mukanaan erään keskeisimmän tasa-arvoistavan palvelun periaatteellisen haaksirikon, mitättömät säästöt ja merkittäviä ongelmia perheiden arkeen – siksi paketin kaatuminen ja puhtaalta pöydältä aloittaminen on parempi vaihtoehto.

Mainokset

Kotihoidontuki, työ ja tasa-arvo

Kolumni Kaarina-lehdessä 25.9.2013

kaarinalehtiArkadianmäen syyskausi käynnistyi vilkkaasti, kun hallitus saa eteensä välikysymyksen. Aiheena on esitys nykymuotoisen lasten kotihoidon tuen muuttamisesta siten, että käytettävissä oleva aika jaettaisiin vanhempien kesken. Nykyisin kotihoidontuen saajista miehiä on vain muutama prosentti.

Miksi uudistusta ajetaan? Ensinnäkin kyse on tasa-arvosta työmarkkinoilla. Kun pitkät vapaat kasaantuvat naisille, kasvaa nuoren naisen palkkaamisriski työnantajan näkökulmasta. Tämä koskee kaikkia naisia, riippumatta siitä aikovatko he perheellistyä tai ei. Samalla kotiin pitkäksi ajaksi jäävien ammattitaito ja osaaminen rapistuvat ja paluu työmarkkinoille voi olla vaikeaa. Seurauksena pysyvä jälkeen jääminen urakehityksessä ja ansioissa – joka säteilee aina eläkkeelle asti.

Toinen peruste koskee tasa-arvoa perheessä. Vaikka isät ovat ilahduttavasti ottaneet jatkuvasti enemmän vastuuta kotioloista ja perinteinen työnjako osoittaa muuttumisen merkkejä, on hoivavastuu edelleen korostuneesti naisilla. Osittamalla kotihoidontuen kuulumaan selkeästi myös miehille kannustaa yhteiskunta kotihoito-orientoituneita perheitä tasa-arvoisempaan vanhemmuuteen sekä korostaa isän roolia.

Kolmas peruste on taloudellinen. Muutos saattaa lisätä päivähoidon tarvetta ja siten kustannuksia kunnille. Mutta samaan aikaan säästöä koituu nyt kotiin maksetuista tuista, ja työelämään palaavat äidit paitsi tekevät työtä, myös osallistuvat verojen muodossa hyvinvointivaltion rahoitukseen.

Neljäs peruste liittyy lapsen etuun. Ei ole olemassa tutkimuksellista näyttöä siitä, että kotihoito olisi hyvää päiväkotihoitoa parempaa, kun puhutaan yli 1-vuotiaista lapsista. Eniten varhaiskasvatuksesta hyötyvät pienituloisimpien vanhempien lapset. Varhaiskasvatuksen palveluiden käytön lisääminen on myös lasten etu.

Muutos siis kannattaa, sillä siitä hyötyy lapsi, isä, äiti ja koko kansa.

Kotihoidontuen erinomainen uudistus

437px-Äiti_ja_lapsiKuten tiedettyä ja analysoitua, hallitus teki budjettiriihen yhteydessä merkittäviä päätöksiä rakennepoliittisen ohjelman muodossa. Erääksi julkisuudessa keskustelluimmaksi nousi nopeasti kotihoidontuen jakaminen molempien vanhempien kesken. Oppositiopuolueet perussuomalaiset ja Keskusta intoutuivat jopa välikysymykseen asiasta.

Itse olen sitä mieltä, että kotihoidontuen jakaminen puoliksi molemmille vanhemmille on parhaita poliittisia päätöksiä pitkään aikaan ja on itse asiassa eräs harvoista aidosti rakenteellisista uudistuksista joita kyseinen ohjelma pitää sisällään. Linjauksen vieminen käytäntöön lisää merkittävällä tavalla työmarkkinoiden tasa-arvoa naisten ja miesten välillä, muokkaa merkittävällä tavalla käsitystä vanhemmuudesta sekä pidentää erityisesti naisten työuria. Tällä tulee olemaan myös huomattavan myönteisiä taloudellisia seuraamuksia niin yksilöille kuin yhteiskunnalle.

Kotihoidontuen piirissä olevat henkilöt ovat tällä hetkellä lähes poikkeuksetta naisia. Naisten pitkät poissaolot työelämästä keskellä työuraa aiheuttavat urakehityksen pysähtymistä, osaamisen vanhentumista ja sitä kautta pysyvästi hitaampaa ansiokehitystä joka säteilee aina eläkkeisiin asti. Lisäksi nuorehko nainen, lapsilla tai ilman, suunnitelmilla perheellistyä tai ilman, näyttäytyy työnantajan näkökulmasta erittäin potentiaalisena riskinä: jos tuon tuosta palkkaan niin liekö heti pitkään poissa töistä perhevapaalla? Seuraus: nuoret miehet kirivät usein koulutetumpien nuorten naisten ohi pysyvämpiin työsuhteisiin, paremmille palkoille ja nopeampaan herrahissiin.

Tasajako tuottaa tilanteen, jossa toivon mukaan yhä useampi mies käyttää oman osuutensa tukiajasta mikäli perhe haluaa hoitaa omaa lastaan kotona. Tämä tasapainottaa paitsi vanhemmuutta ylipäänsä ja korjaa vikuuntunutta tilannetta jossa hoivavastuun katsotaan kuuluvan enemmän äidille, myös tervehdyttää työmarkkinoita. Riskit nuorten miesten ja naisten välillä tasaantuvat: on aina vain luonnollisempaa että molemmat vanhemmat kantavat vastuuta jos lasta ylipäänsä kotona hoidetaan. Yhteiskunta antaa tukimuodon uudistamisen kautta vahvan viestin tasa-arvoisen vanhemmuuden puolesta: myös isät ovat arvokkaita vanhempia.

On oletettavaa, että päivähoidon käyttö tulee lisääntymään ja sitä kautta kuntien kustannukset kasvavat. Kaikilla pitkää kotihoitoa suosivilla perheillä ei ole halua tai mahdollisuutta tilanteeseen jossa isä jäisi puoleksitoista vuodeksi hoitamaan lasta kotiin. Tämä lisää päivähoidon kysyntää kunnissa ja siten myös kuluja. Toisaalta tilanne myös lisää, pysyvästi, verotuloja. Jos lapset siirtyvät nykyistä aikaisemmin varhaiskasvatuksen palveluiden piiriin nousee pienten lasten vanhempien, erityisesti äitien, työllisyysaste (edellyttäen, että on olemassa työ johon palata tai jonka löytää), tulot kohoavat nopeammin koska poissaolot jäävät lyhyemmiksi ja siten myös verokertymä kasvaa. Tällä hetkellä pienten lasten äitien työllisyysaste on Suomessa matala ja sitä tulisi nostaa jo julkisen taloudenkin kannalta.

Myös myyttinen ”lapsen etu” on käsiteltävä tässä yhteydessä. Uudistuksen vastustajat vetoavat kotona tapahtuvan hoidon ylivoimaisuuteen varhaiskasvatukseen ja päiväkoteihin verrattuna. Heidän kannaltaan ikävää on kuitenkin se, ettei mitään tutkimuksellista näyttöä kotihoidon ylivoimaisuudesta laadukkaaseen varhaiskasvatukseen verrattuna ole olemassakaan kun puhutaan yli 1-vuotiaista lapsista. Vertailun vuoksi, Tanskassa 90% ja Ruotsissa reilusti yli 70% lapsista on päivähoidossa 1-2 vuoden iässä. Suomessa vastaava luku on 41%. En usko, että kukaan voi väittää, että pohjoismaisissa naapurimaissa lapset voisivat erityisen pahoin verrattuna Suomeen, pikemminkin päinvastoin. Itse asiassa varhaiskasvatuksella on havaittu olevan erittäin myönteisiä vaikutuksia erityisesti heikoimmista asemista tuleviin lapsiin.

Uudistuksen myötäkään kukaan ei pakota viemään lastaan päivähoitoon eikä tuen aika tai taso edes lyhene, se vain jaetaan uudella tavalla. Ja ennen kuin menee huutamaan vanhempien ohjailusta ja perheiden valinnanvapauden rajoittamisesta on hyvä ymmärtää että koko kotihoidontuki on etuusmuotona kansainvälisesti hyvin harvinainen. Hyvin harvassa maassa erikseen tuetaan yhteiskunnan varoilla sitä, että parhaassa työiässä oleva väestönosa jää kotiin eikä osallistu työmarkkinoille. Toisin sanoen Suomen järjestelmä, muutetussakin muodossa, on perheille erittäin antelias.

On toki selvää, ettei tasajako tuessa ole yksin autuaaksitekevä ratkaisu. Edelleen tarvitaan samapalkkaisuuden eteen tehtävää työtä esimerkiksi palkkapolitiikassa, kustannusten tasaisempaa jakamista, myös alkupään perhevapaiden tasaisempaa jakautumista, parempia mahdollisuuksia osa-aikatyöhön siirtymiseen, joustavaa hoitorahaa ja niin edelleen. Mutta yksi, merkittävä pala loksahtaa kohdalleen tämän uudistuksen myötä ja siitä, sen logiikalla, on erittäin hyvä jatkaa.

Koska nykymuotoinen kotihoidontuki on ongelmallinen järjestelmä niin tasa-arvon kuin talouden kannalta, on erittäin hienoa että hallituksella on ollut rohkeutta ottaa voimakas linjaus asiaintilan korjaamisen puolesta. Sen sijaan erityisesti oppositiopuolue Keskusta saisi hävetä. Samaan aikaan kun puheenjohtaja Sipilä esiintyy Suomen talouden asiantuntijana hänen puolueensa pyrkii kaatamaan hallituksen asiaan joka lisäisi sekä työn tekemistä Suomessa että sukupuolten välistä tasa-arvoa. Uudistuksellisen imagon takaa vaikuttaakin nousevan ihan tavallinen, vanhanaikainen konservatiivikepulainen. Erityisesti nuorten naisten tulisikin aina muistaa, Keskusta on aina ollut ja näyttää aina tulevan olemaankin, sinun tasa-arvoisten mahdollisuuksiesi ykkösvihollinen.

Kuva: Wikimedia Commons

Älä lyö lyödyn lasta

julkaistu lyhennettynä Helsingin Sanomien mielipideosastolla 5.4.2013.

Mediassa on viime viikkoina keskusteltu aktiivisesti subjektiivisen päivähoidon rajaamisesta. Asia nousi pintaan, kun EVA:n johtaja Matti Apunen väitti HS:n kolumnissaan Turun Sanomien uutiseen perustuen joka kymmenennen lohjalaisen lapsen viettävän koko kesän hoidossa. Vaikkei Apusen siteeraama selvitys lopulta pitänytkään paikkaansa (Lohjalla ainutkaan lapsi ei jäänyt vaille lomaa), rajaamista kannatettiin useissa puheenvuoroissa.

Subjektiivisen päivähoidon rajaaminen on kuitenkin monella tapaa ongelmallinen ajatus. Ensinnäkin sen kannattajat unohtavat, että kyseessä on lasten, ei aikuisten oikeus. Miksi lapsen oikeutta varhaiskasvatuksen palveluihin tulisi rajoittaa, mikäli hänen vanhempaansa on kohdannut vaikkapa työttömyys?

Mikäli ongelmana ovat ylipitkät hoitopäivät, niihin tulisi puuttua kaikkien lasten osalta, ei vain työttömien. Lapset ovat tarkkoja ja huomaavat kyllä ketkä napsitaan porukasta pois muita aikaisemmin siksi, että heidän kotonaan on esimerkiksi työttömyyttä. Tämänkaltaisesta leimaamisesta tulisi pyrkiä pikemminkin pois kuin korostaa sitä pakottamalla lapsi kotiin kesken leikkien.

On fakta, että varhaiskasvatuksesta ja muiden lasten seurasta hyötyvät eniten ne lapset, joiden kotona on sosiaalisia ongelmia. Työttömyys, erityisesti pitkittyvä sellainen, korreloi voimakkaasti näiden kanssa. Toisin sanoen rajaus satuttaisi eniten juuri niitä lapsia, joiden saama hyöty päivähoidosta olisi suurin. Tätä ei voida pitää oikeudenmukaisena.

Kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että varhaiskasvatuksen ammattilaisilla, päiväkodin tädeillä ja sedillä, on kädet täynnä tärkeää työtä. Siksi ei ole järkevää, että heidän tehtävänkuvaansa lisättäisiin lasten vanhempien työmarkkina-aseman kyttääminen sen varmistamiseksi, että lapsi varmasti haetaan kesken päivää pois. Tämäkin aika käytettäneen paremmin vaikkapa leikeissä tai opetuksessa.

Lapset ja tasa-arvopolitiikka

kolumni Demokraatissa 21.2.2013.

demokraatti_logoHallituksen puolivälitarkastelun lähestyessä on tärkeää arvioida saavutuksia liittyen hallitusohjelman toteuttamiseen. Sosialidemokraattien vaatimuksesta yhdeksi tämän hallituksen päätavoitteeksi sovittiin köyhyyden, eriarvoisuuden ja syrjäytymisen vähentäminen. Kyseisen kokonaisuuden osalta onkin tehty paljon työtä niin veropolitiikassa, työllisyyspolitiikassa kuin sosiaali- ja koulutuspolitiikassakin.

Mitä enemmän perehtyy eriarvoisuutta ja sen syntyä selittävään tutkimukseen ja kirjallisuuteen, sitä enemmän huomio huono-osaisuuden lähteistä paikantuu elämän ensimetreihin. Sosiaalisen taustan merkitys lasten tulevaisuutta määrittävänä tekijänä on edelleen, myös Suomessa ja muissa pohjoismaissa, valtaisa. Duunarin lapsesta tulee edelleen keskimääräistä selkeästi useammin duunari, tohtorin lapsesta tohtori ja päihdeongelmaisen perheen jälkeläisen riski ajautua itse vastaaviin ongelmiin on selvästi muita ikätovereitaan suurempi. Yksilöt luonnollisesti murtavat kuvaa, mutta väestötasolla trendit ovat selkeät.

Se, että hyvin ratkaisevia kehityskulkuja tulevan elämän kannalta muodostuu jo varhaislapsuudessa, sekä se, että koulutuksen merkitys eroja tuottavana tekijänä lisääntyy, korostaa varhaiskasvatuksen ja sittemmin peruskoulun merkitystä. Näissä yhteiskunnan palveluissa voidaan omalta osaltaan paikata niitä eriarvoisuuksia, joita kotitausta saattaa tuottaa sekä varustaa lapset mahdollisumman tasa-arvoisilla mahdollisuuksilla ja näköaloilla tuleville työurilleen.

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi viime vuoden loppupuolella erittäin tärkeän selvityksen liittyen koulutuksellisen tasa-arvon edistämiseen. Sillä on erityinen merkitys juuri nyt, kun olemme havaitsemassa aiemman Pisa-menestyksemme peruspilarien hapertuvan. Kehitys 2000-luvulla on edennyt siten, että kaikkein heikoimpien suoritukset ovat entisestään huonontuneet ja koulujen väliset erot kasvaneet. Osa kouluistamme suoriutuu entistä huonommin tasa-arvoisten valmiuksien tuottamisessa.

Tärkein esitys liittyy valtionosuuksien uudistamiseen. Oppimistuloksiltaan eriytyvät koulut juontavat juurensa alueelliseen eriarvoisuuteen. Tietyille alueille on alkanut kasaantua toisaalla parempiosaisia, toisaalla huonompiosaisia väestöryhmiä. Sosiaaliset haasteet lähiympäristössä heijastuvat myös kouluihin. Tähän on puututtava rahoituksellisesti siten, että rahaa kanavoidaan entistä enemmän niille kouluille, joiden toimintaympäristö on muita vaikeampi ja odotettavissa olevian ongelmia on enemmän. Tätä kautta voidaan toisaalta parantaa palveluita siellä missä tarve on suurin, ja myös luoda kannusteita koulutusmotivoituneille perheille lähettää lapsensa toivon mukaan entistä monipuolisemmat vaihtoehdot tarjoavaan lähiökouluun.

Toinen, lukumääräisesti pientä mutta periaatteellisesti merkittävää ryhmää koskeva tärkeä esitys on esiopetuksen velvoittavuus. Tällä hetkellä esiopetuksesta syrjäytyvät tällä hetkellä juuri ne lapset, jotka tarvitsisivat eniten tukea koulutiensä aloittamiseen. Ongelma koskee erityisesti maahanmuuttajataustaisia lapsia. Velvoittavuus toisi palveluiden piiriin nimenomaan heidät. Heikommista sosiaalisista asemista ponnistavien lasten kannalta erityisen tärkeää olisi myös edistää heidän osallistumistaan aamu- ja iltapäivätoimintaan.

Kaiken kaikkiaan raportti on mitä parhaimmalla asialla ja sen ehdotukset tulisi toteuttaa täysimääräisesti. Samalla on pohdittava keinoja lisätä varhaiskasvatuksen vetovoimaa erityisesti niiden perheiden kohdalla joiden lasten syrjäytymisvaara on suurin. Päiväkoti tarjoaisi juuri näille lapsille tarpeellisia kontakteja, virikkeitä ja kulttuurista pääomaa, sekä myös aikaista puuttumista mikäli kotiolot heikkenevät. SDP:n puoluekokouksen kantaa päivähoidon maksuttomuudesta pitkän tähtäimen tavoitteena kannattaa pitää mukana.

Päivähoito keskeiseksi kuntavaaliteemaksi

Mielipidekirjoitus Turun Sanomissa 2.8.2012.

Kunnallisvaalien lähestyessä erityisesti suuremmissa kaupungeissa on kiinnitettävä huomiota pienipalkkaisten työntekijöiden asemaan sekä työn ja perheen yhteensovittamisen kysymyksiin. Uudet työpaikat syntyvät monilla kaupunkiseuduilla yksityisille palvelualoille. Erityisesti kaupan sekä majoitus- ja ravitsemusalan työntekijät ovat usein iältään keskimääräistä nuorempia ja heistä merkittävä osa on naisia.  Tämä korostaa erityisesti päivähoidon laatua ja kohtuuhintaisuutta.

Tällä hetkellä päivähoitomaksut muodostavat monille nuorille naisille jopa kannustinloukun. Työn vastaanottaminen ei lyhyellä tähtäimellä aina kannata vaadittavissa määrin, mikäli vaakakuppiin lisätään jo hyvinkin matalilla tuloilla huippuunsa nousevat päivähoitomaksut. Maksujen tulisikin perustua tulevaisuudessa korostuneesti tuntimääräiseen hoidon käyttöön. Pitempiaikaisena tavoitteena on pidettävä esillä maksuttomuutta, joka olisi tervetullut lisä usean lapsiperheen toimeentuloon.

Toinen kysymys koskee vuoropäivähoidon saatavuutta. Erityisesti palvelualoilla työ on usein vuorotyötä, joka jakaantuu ajallisesti ympäri vuorokautta. Tämä asettaa tarpeen tarjota laadukasta lastenhoitoa kellonaikaan katsomatta. Ellei lastenhoitoa ole saatavilla, voi työpaikka jäädä vastaanottamatta ja verotulo keräämättä myös kunnalta.

Nuorten naisten, erityisesti äitien, työllisyys on Suomessa yleisesti ottaen heikolla tasolla. Tätä taustaa vasten, erityisesti tasa-arvosyistä, on pyrittävä työllistymisen hidasteiden poistamiseen. Päivähoidon pullonkauloista on hyvä aloittaa.

Esa Suominen
hallintopäällikkö
Palvelualojen ammattiliitto PAM ry

Uusi julkaisu: Kotihoitoloukku?

Julkaisin yhdessä Saija Kaleniuksen kanssa osana Kalevi Sorsa -säätiön Impulsseja -sarjaa artikkelin ”Kotihoitoloukku?”. Argumentoimme artikkelissa päivähoidon kehittämisen puolesta ja pyrimme osoittamaan miten nykymuotoinen kotihoidontuki toimii liian usein loukkuna, jolla on haitallisia vaikutuksia tasa-arvolle ja työllisyydelle ilman, että se käytännössä saavuttaa niitä tavoitteita joita sillä toivotaan saavutettavan. Etsimme keinoja, joilla työn ja perheen yhteensovittaminen voisi olla nykyistä helpompaa ja sujuvampaa ja miten tasa-arvoista vanhemmuutta voitaisiin edistää ilman negatiivisia vaikutuksia. Tutustu!

Lapset hoitoon – aikuiset töihin

Kolumni Demokraatissa 14.6.2012. 

Suomalaisen työurakeskustelun kuuma peruna on kysymys pitkiksi venyvistä lasten kotihoidon jaksoista. Suomessa eletään tilanteessa, jossa huomattava osa parhaassa työiässä olevasta työvoimasta, käytännössä naisista, on pitkään poissa työelämästä.

Tilanne on pohjoismaisittain poikkeuksellinen. Vuonna 2008 Suomessa hoidettiin 42% 1-3-vuotiaista lapsista päivähoidossa. Vastaava luku Tanskassa on 90% ja Ruotsissakin 70%. Tilanne muuttuu, kun lapset lähestyvät kouluikää, mutta kun naapurimaissa hoitoluvut lähentelevät sataa prosenttia, on meillä joka neljäs lapsi edelleen –korostuneesti- äitinsä helmoissa.

Mitä tästä seuraa? Ensinnäkin epätasa-arvoa. Niin kauan kuin lasten hoidosta, erityisesti pitkistä vapaista ja tukijaksoista vastaavat pääasiassa naiset, jää heidän urakehityksensä miesten jälkeen. Tämä näkyy palkkaeroina ja säteilee aina eläkeikään asti. Toimeentulon pienuus tekee näistä naisista taloudellisesti riippuvaisia miehistään ja mahdollisen avioeron sattuessa riskiryhmää köyhyyden suhteen.

Pitkittyvät hoitojaksot kasaantuvat useimmiten naisille, joilla on vähän koulutusta ja heikko työmarkkina-asema. Tutkija Tapio Rissanen on arvioinut, että jopa 40% niistä naisista, jotka käyttävät kotihoidon tukea siihen asti kun lapsi täyttää kolme vuotta, jää työttömiksi. Merkittävä syy on osaamisen vanhentuminen pitkän hoitojakson aikana.  Tämä korostuu jos työkokemustakin on kertynyt aiemmin vain vähän.

Työnantajille pitkät hoitojaksot näyttäytyvät erityisesti nuoriin naisiin liittyvänä riskinä. Tämä voi olla osasyynä siihen, miksi heidän on vaikea saada pysyvää työtä. Riski siitä, että mies jäisi hyvin pitkäksi aikaa pois työstä, on tilastojen valossa pienempi. Tämä on merkittävä ongelma, joka koskee myös niitä naisia, joilla ei ole aikomusta jäädä hoitamaan lastaan kotiin.

Monet kunnat maksavat kuntalisiä ajatuksenaan säästää päivähoitokuluissa. Lisäksi lisät ovat poliittisesti suosittuja. Samalla ne kuitenkin tekevät tehokkaasti työn vastaanottamisesta kannattamatonta osalle vanhemmista. Näitä kustannuksia ei ole laskettu. Laskematta on myös se, mitä tapahtuu verokertymälle, joka jää pysyvästi saamatta alhaisemman ansiokehityksen myötä.

Edellä mainitut seikat ovat toki lähinnä taloutta teknokratialla silattuna. Tärkeintä on kuitenkin lapsen ja perheen hyvinvointi. Mutta kotihoidon tukeminen julkisista varoista ei tuota todistettavasti edes sitä. Vanhemmat voivat toki tarjota lapsilleen mitä parhainta hoivaa, mutta kiistatonta tutkimuksellista näyttöä vaikkapa oppimiseen tai tunne-elämän kehittymiseen liittyvistä eduista, joita tämä toisi yhden vuoden jälkeen verrattuna laadukkaaseen päivähoitoon, ei ole. Pikemminkin päinvastoin. Perheen kiristynyt taloudellinen tilanne ja äidin yksipuolinen riippuvaisuus puolisonsa tuloista eivät myöskään ole omiaan parantamaan parisuhdetta tai lasten hyvinvointia. Onkin traagista, että moni perhe tekee suuria taloudellisia uhrauksia oletetun lapsen edun eteen – liian usein turhaan.

Mitä siis tulisi tehdä? Ensinnäkin työllisyyttä on vahvistettava, jotta mahdollisimman monella olisi työpaikka johon palata. Toiseksi vanhempainvapaita on jaettava tasaisemmin, tarvittaessa kiintiöillä, sekä panostettava työelämän laatuun. Kolmanneksi päivähoitomaksuja on laskettava, ryhmiä pienennettävä ja mahdollistettava osa-aikaisen hoidon ja työn joustava yhdistely perheiden näkökulmasta.

Viimeiseksi tulisi ottaa käteen poliittinen rohkeus ja todeta tarve panostaa yhteiset resurssit ennen kaikkea yhteisen hoidon tukemiseen. Tämän jälkeen kotihoito on edelleen jokaisen oikeus, mutta yhteiskunta käyttäisi varansa ennen muuta mahdollisuuksia tasa-arvoisesti luovaan päivähoitoon ja varhaiskasvatukseen.

Pienistä asioista hyvä mieli

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 12.11.2011.
Julkisia päiväkoteja arvostellaan milloin mistäkin. Aivan liian vähän nostetaan esiin kaikkea sitä hyvää ja tärkeää työtä mitä niissä tehdään.

Osallistuin hiljattain pienen poikani kanssa Uutelan päiväkodin henkilökunnan järjestämään joulusatukävelyyn paikallisella luonnonsuojelualueella. Kynttilöin ja lyhdyin pimeän metsäpolun varrelle saatiin luotua taianomainen tunnelma. Perillä grillikatoksessa odottivat nuotio, lämmin mehu sekä tutut tädit kertomassa satua. Lasten ilo lämminhenkisestä tapahtumasta oli käsin kosketeltava. Jutut jatkuivat kotona nukkumaanmenoon asti.

Tapahtuma oli hieno esimerkki siitä, miten pienellä rahalla ja luovuudella voidaan luoda unohtumattomia hetkiä vanhemmille ja lapsille.

Esa Suominen
Vuosaari, Helsinki

Naiset töihin!

Blogikirjoitus Vihreässä Langassa 5.10.2011.

Hyvinvointivaltion ylläpidon ja kehittämisen edellytys on mahdollisimman korkea työllisyysaste. Erityisen tärkeää tämä on, kun tulevina vuosina Suomen huoltosuhde muuttuu nopeasti epäedullisemmaksi.

Lyhyemmät mielenterveyspalvelujonot, Pisa-kärkisijat peruskoulutuksessa, toimivat liikenneväylät tai ihmisarvoisen ja pelosta vapaan vanhuuden turvaavat palvelut vaativat resursseja, käytännössä osaavaa työvoimaa ja rahaa.

Edellä mainittu seikka on yleisesti tiedossa oleva fakta. Siksi onkin niin erikoista, että Suomessa on kiinnitetty niin vähän huomiota pienten lasten äitien työllisyyteen.

Suomessa joka toinen äiti jää kotiin hoitamaan alle kolmivuotiasta lastaan. Kun lapsia syntyy usein parin vuoden sisään toinenkin, kasvaa tauko työelämästä nopeasti hyvin pitkäksi. Käytännössä tämä tarkoittaa laajalle levinnyttä työttömyyttä ja työhönkin palaavien osalta hidastuvaa urakehitystä, osaamisen vanhentumista, jälkeen jäämistä ansiokehityksessä ja sitä kautta pienemmiksi jääviä eläke- ja muita sosiaaliturvan kertymiä. Yhteiskunnan näkökulmasta ongelmallista on myös, jos yhteisistä varoista maksettua kallista koulutusta ei hyödynnetäkään työelämässä.

Perhevapaiden jakautuessa edelleen epätasaisesti ongelma koskee nimenomaan naisia. Kun naiset käyttävät selkeästi enemmän mahdollisuutta jäädä kotiin, leviää työnantajien keskuuteen epäluulo kaikkia lisääntymisikäisiä naisia kohtaan, myös heitä, joilla lapsia ei ole.

Vapaiden tasajakokaan ei välttämättä ratkaise ongelmia. Tämä siksi, että perheissä joissa vain miehellä on työ johon palata tai palkkaero vanhempien välillä on huomattava, eivät miehet tule vapaitaan käyttämään.

Kuntalisät ovat poliittisesti suosittuja ja tuovat monen lapsiperheen toimeentuloon tarvittavaa lisäystä. Kunnat myös kuvittelevat säästävänsä niillä päivähoitokuluissaan. Kyse voi kuitenkin olla vanhasta kunnon pakkasella housuun laskemisesta, koska laajalle levinnyt ja pitkittyvä kotona tapahtuva hoitaminen säteilee myös verokertymiin ja tarkoittaa vaikeuksia osaavan työvoiman rekrytoinnissa kunta-alalle.

Olisikin mukava nähdä sellaiset tilastot, jotka todistavat kuntalisät taloudellisesti järkeviksi vaikkapa 20-30 vuoden tähtäimellä.

Fakta on myös se, että helpoimmin pitkiksi ajoiksi lastaan kotiin hoitamaan jäävät ne äidit, joiden työllistymismahdollisuudet olisivat muutenkin heikommat. Nämä perheet ovat usein niukimmalla toimeentulolla sinnitteleviä. Samalla näiden perheiden lapset hyötyisivät kaikkein eniten varhaiskasvatuksesta ja monipuolisesta ikäisestään seurasta. Pahimmillaan tämä voi tarkoittaa sosiaalisen liikkuvuuden vähenemistä.

Mitä siis voitaisiin tehdä? Ensinnäkin aiheesta olisi voitava puhua. Jokainen lasten hoitamistapoja koskeneeseen keskusteluun osallistunut tietää miten tunteellisesta asiasta on kysymys. Olisi tunnustettava fakta, että samalla kun lapset ovat yksilöitä ja perheissä tarjolla varmasti monessa suhteessa parhainta mahdollista hoivaa, ei yksiselitteistä empiiristä näyttöä kotihoidon ylivoimaisuudesta suhteessa päivähoitoon yksinkertaisesti ole olemassa.

Toiseksi yhteiskunnallisesta näkökulmasta on tehtävä selkeä valinta työnteon kannattavuuden puolesta. Tämä tarkoittaa päivähoitomaksujen laskemista tai poistamista kannustinloukkujen purkamiseksi sekä pienten palkkojen korottamista ja täysiä työtunteja, jotta työhön menemisestä tulisi kannattavampaa suhteessa kotiin jäämiseen.

Kolmanneksi tarvitaan entistä tasa-arvoisemmat työmarkkinat, joilla isät jäävät entistä useammin kotiin hoitamaan lasta kun kotihoitoa tarvitaan, joilla alojen välinen sukupuolinen segregaatio vähenee ja jolla työ ja perhe-elämä limittyvät joustavammin. Työaikaa on voitava lyhentää kun tarvetta on ja kotihoidon tukea voitava osittaa, jotta kytkös työmarkkinoille säilyisi myös sinä aikana kun lapsi on hoidettavana kotona.