Should we resist the Borg?

Etukäteen paljon keskustelua herättänyt Ruotsin entisen valtiovarainministeri Anders Borgin (M/kok) ja eduskuntavaaliehdokas, VATTin ylijohtaja Juhana Vartiaisen (kok) talouspoliittinen raportti julkaistiin tänään. Kierroksia lisäsi Vartiaisen loikka SDPstä Kokoomukseen ja eduskuntavaaliehdokkaaksi. Ajoitus oli hienosti mietitty julkisuuden näkökulmasta – maksimaalista näkyvyyttä puolueen ja myös ehdokkaan kampanjalle.

Ministeripaikalta vaalien myötä tipahtanut Borg tilattiin Ruotsista pääministeri Stubbin (kok) toimesta kirjoittamaan raportti Suomen talouden haasteista. Hallituksen tilaustyöstä ei ole kysymys, vaan nimenomaisesti Kokoomuksen puheenjohtajan toiveesta kuulla ruotsalaisen puoluetoverin näkemyksiä. Ja miksipä ei. Ruotsin taloudella on monessa suhteessa mennyt viime vuosina Suomea paremmin. Tosin kasvun taustalla on tapahtunut myös nopeaa eriarvoistumiskehitystä.

Ennakkohypetykseen nähden raportti sisältää hyvin vähän mitään radikaalia tai odottamatonta. Siinä on paljon hyvää analyysia ja se poikkeaa edukseen monista muista raporteista kokonaisvaltaisuudellaan. Se on myös paikoin yllättävä ottaen huomioon erityisesti Vartiaisen hiljattaiset siirrot. Ottaen huomioon sen miten vahvasti mm. pääministeri Stubb ja Kokoomus on viimeaikaisessa retoriikassaan hyökännyt ”konsensusta” ja työmarkkinajärjestöjä vastaan on Borgin-Vartiaisen linja selkeästi työmarkkinaratkaisuja tukeva. Raportti arvioi palkanmuodostuksen perusperiaatteet toimiviksi ja itse asiassa korostaa palkkakoordinaation merkitystä. Samalla siinä halutaan pikemminkin vahvistaa luottamusmiesten ja ammattiliittojen asemaa paikallistasolla kuin heikentää sitä.

Kun Suomen talouden ”rakenteellisista ongelmista” puhutaan, syytetään usein liiallisia palkankorotuksia tai epäonnistunutta kotimaista talouspolitiikkaa. Mutta Borgin ja Vartiaisen tilannekuva itse asiassa haastaa tämän näkemyksen. Kun poistetaan metsä- ja televiestintäsektorien merkitys niin nähdään miten Suomen vienti kehittyy aivan vastaavalla tavalla kuin Ruotsin. Toisin sanoen vientiongelmat liittyvät näiden teollisuudenalojen rakenteellisiin ongelmiin ja muutokseen – ei yhteiskuntapolitiikkaan kokonaisuutena.

Konsensuskritiikiltä vie pohjaa myös havainto yksikkötyökustannusten kasvulta suhteessa kilpailijamaihin. Suomen suhteellinen asema lähti heikkenemään juuri silloin kun keskitettyä ratkaisua ei tehty – edellisen porvarihallituksen kaudella. Kun keskitettyihin ratkaisuihin taas, sosialidemokraattien hallitusvaltaan nousun myötä, palattiin, on suhteellinen kustannuskilpailukyky lähtenyt hiljalleen paranemaan. Absoluuttisesta kilpailukyvyn heikkenemisestä ei edes ole merkkejä, sillä Suomen kustannustaso on jatkuvasti pysynyt mm. Ruotsin alapuolella. Tässäkin suhteessa Borg ja Vartiainen osoittavat Stubbin Kokoomuksen konsensuskritiikin tyhjäksi.

Laajempi kysymys liittyy palkkapolitiikkaan yleensä. De facto nollalinja, jota raportin kirjoittajat esittävät, voi olla perusteltu jos asiaa katsotaan vain mekanistisesti ulkoisen kilpailukyvyn näkökulmasta. Mutta kysymys kuuluu mitä täydellinen nollalinja tarkoittaisi kotimaiselle kysynnälle? Sen varassa pyörii kuitenkin kotimainen palvelusektori ja sitä myötä valtava määrä työpaikkoja. On myös muistettava, että tuottavuuskehityksen  ylläpito vaatii usein myös palkankorotuksia. Mikäli palkat eivät nouse, ei yrityksillä ole vastaavia kannustimia työn tuottavuuden parantamiseen. Reaalipalkkojen aleneminen voisi pahimmillaan tuottaa laskevan tuottavuuskehityksen kehän, joka olisi erityisen tuhoisaa Suomen taloudelle.

***

Raportin ongelmat liittyvät kirjoittajien ideologisiin ongelmiin valtion aktiivisuuden suhteen. Kun kirjoittajat itsekin näkevät Suomen talouden ongelmien johtuvan paljolti Nokian ja sen ympärille rakentuneen klusterin romahtamisesta, he eivät kuitenkaan suostu näkemään ratkaisuna valtion aktiivisuutta uuden teollisuuden ja elinkeinotoiminnan luomisessa. Tässä lienee eräs kysymys, joka erottaa nyky-SDPn linjan Vartiaisesta. ”Uusteollistamista” ei voida ajaa, koska se sotisi vastaan käsitystä valtion patologisesta epäonnistumisesta uusien toimialojen valinnassa ja tukemisessa. Tämä olettamus ei kuitenkaan saa todellisuudesta tai taloushistoriasta juurikaan tukea. Pikemminkin on niin, että vaihtoehtoinen tarina aktiivisesta ja ”yrittäjähenkisestä” valtiosta on saamassa jalansijaa jatkuvasti enemmän kansainvälisessä tutkimuksessa. Borg ja Vartiainen ovatkin tässä suhteessa kuihtuvan markkinaliberalistisen regiimin edustajia – myöhäisherännäisiä joiden näkemykset edustavat väistyvää valtakäsitystä.

Työvoiman tarjonnan ongelmat saavat raportissa paljon tilaa. Tämä on, molempien poliittisen taustan ja erityisesti Vartiaisen aiempien lausuntojen pohjalta, ymmärrettävää. Niin tärkeä ja oleellinen kuin teema onkin, niin se mikä kirjoittajilta vaikuttaa unohtuneen on Suomen työvoiman perinteisesti suuri liikkuvuus työmarkkinoilta esimerkiksi opintoihin tai hoitovapaille. Näin tapahtuu kun työllisyystilanne on heikko – kuten se nytkin on. Piilevää työvoimapotentiaalia on siis paljon myös opintojensa tai perheidensä parissa olevien ihmisten joukossa. Raportissa on myös selkeä virhe, kun sen puitteissa vaaditaan saatavuusharkintaa vapautettavaksi ”asiantuntijoiden” osalta. Ns. asiantuntijat kun eivät tällä hetkelläkään ole saatavuusharkinnan piirissä – harkinta koskee enää erinäisiä työntekijäammatteja joiden piirissä ulkomaista työvoimaa, jo maassa olevaa, on usein käytetty häikäilemättä hyväksi.

Mielenkiintoinen havainto on raportissa esitetty vaatimus pienimuotoisesta elvytysvarasta mikäli rakenteellisissa uudistuksissa onnistutaan. Myös tämä näkemys on ristiriidassa Kokoomuksen linjan kanssa, joka painottaa rajuja leikkauksia tilanteessa kuin tilanteessa sekä elvyttämisen olevan ”Kreikan tie” kasvun tukemisen sijasta. Tämä osio jää kuitenkin kovin kevyeksi sillä mitään konkreettisia esityksiä elvytyspanosten käytöstä ei ole – kaupunkiseutujen infrahankkeet mainitaan mahdollisuutena. Jälleen mielenkiintoisena yksityiskohtana – Pisararata olisi ollut juuri tällainen ja senkin torppasi Vartiaisen nykyinen puolue.

Raportin suurin puute liittyykin investointien edistämisen unohtamiseen. Tämä siitä huolimatta, että investointilama sekä kysynnän puute ovat monella tapaa nykyisen taloudellisen kriisin ytimessä. Tämä kertonee kirjoittajien ideologiasta – vain työn tarjonta nähdään merkityksellisenä, koska teoria opettaa niin. Sen sijaan tulevaisuuden kasvu- ja tuotantopotentiaalia kasvattavien investointien merkitystä kasvulle ja sitä kautta kestävyysvajeen pienentämiselle ei nähdä relevanttina. Kuitenkin voisi nähdä myös niin, että onnistuneilla investoinneilla esimerkiksi infraan tai koulutukseen kasvatetaan kakkua pitkällä aikavälillä. Tätä ei kuitenkaan raportissa haluta myöntää tai antaa sille arvoa. Parempaan työllisyyteen päästään kirjoittajien mielestä luottamalla näkymättömään käteen ja antamalla mennä. Ottaen huomioon miten heikkoa taloudellinen kehitys on viime vuosina ollut kun sääntelyä ja valtion aktiivisuutta on karsittu, ei tällaiseen optimismiin ja luottamukseen tyhjästä ilmestyvästä lisääntyvästä kysynnästä liene aihetta.

Kokonaisuutena paperi on siis maltillinen ja sisältää monia täysin oikeita ja perusteltuja huomioita nykytilasta sekä perusteltuja toimenpide-esityksiä vaikkapa kotihoidontuen suhteen. Mutta kysynnän merkityksen ideologinen kieltäminen syö monelta tavoitteelta loogiset keinot ja typistää näin raportin sinällään mielenkiintoiseksi tilannekuvaukseksi muiden vastaavien joukkoon. Mitään uutta se ei suomalaiseen keskusteluun ikävä kyllä kyennyt tuomaan.

Advertisement

Nuoriso vs Suomen Yrittäjät ry

Eräs hallituksen kärkihankkeista, nuorisotakuu, on saanut viime aikoina aktiivisen kriitikon. Suomen Yrittäjät ry on kautta kesäkuukausien heitellyt toimitusjohtajatason kapuloita rattaisiin. Ensin heinäkuisessa Kauppalehdessä (18.7.) toimitusjohtaja Jussi Järventaus syytti takuuseen liittyvää nuoren työllistämiseen saatavaa tukea byrokraattiseksi, epävarmaksi ja aikaa vieväksi. Lisää löylyä kiukaalle heitti varatoimitusjohtaja Anssi Kujala, joka ampui täyslaidallisen nuorisotakuuta vastaan Verkkouutisissa. Myös hänen maalinaan oli ”byrokratia”, jonka lisäksi myös oppisopimusjärjestelmä sai kyytiä.

Syytökset ovat luonnollisesti vakavia. Mutta samaan aikaan yleisesti viljelty käsitys kaikenlaisen julkisen toiminnan ”byrokraattisuudesta” jäi jälleen kerran määrittelemättä. Millä tavalla takuu ja sen puitteissa toimiva Sanssi-kortti- ja palkkatukijärjestelmä on ”byrokraattinen”?

Ennen varsinaisten väitteiden arviointia muutama fakta. Nuorisotakuun osana toimiva Sanssi-kortti voidaan myöntää alle 30-vuotiaalle työttömälle työnhakijalle. Palkkatukea voidaan puolestaan myöntää yritykselle, yhdistykselle, säätiölle, kunnalle tai muulle työnantajalle. Palkkatuen määrä on kokopäivätyössä noin 700 euroa kuukaudessa. Työnantaja voi saada sitä enintään 10 kuukauden ajan. Palkkatukea voi saada oppisopimuskoulutukseen koko koulutuksen ajaksi.

Tuen hakeminen vaatii yhden netistä löytyvän sähköisen (myös paperivaihtoehto löytyy) lomakkeen täyttämisen eikä ainuttakaan liitettä, paitsi jos tukea haetaan oppisopimuskoulutukseen. Kun päätös tuesta on tehty, työnantaja hakee maksatusta ELY-keskukselta. Jakson pituuden saa valita itse. Edes tähän prosessiin, jonka puitteissa myönnetään kuitenkin huomattavia määriä veronmaksajien varoja, ei tarvita muita liitteitä kuin kopio nuoren työsopimuksesta.

En ole etujärjestön toimitusjohtaja joten en tiedä heidän käsityksistään mutta allekirjoittaneesta yllä oleva ”byrokratia” vaikuttaa varsin kohtuulliselta kun kyseessä on kuitenkin julkisen rahan käyttö. Esimerkiksi toimeentulotuen hakeminen tai miltei mikä tahansa sosiaaliturvaan liittyvä haku on huomattavasti voimakkaammin kontrolloitua. Yrittäjäjärjestön johtajien vihjailema väite siitä, ettei suomalainen pk-yrittäjä selviytyisi yksinkertaisen verkkolomakkeen täyttämisestä on minusta ahkeria ja nuorten työllistymisestä huolta kantavia yrittäjiä halventava. Lisäksi oikeistopuolueiden edustajat, jollaisia Järventaus ja Kujala siviilielämässään ovat, usein vaativat nykyistä enemmän tarkkuutta julkisten varojen käytössä. Miksi siis juuri tässä kohdassa rahaa tulisi kylvää täysin ilman kontrollia?

Tuen saamisen epävarmuus tuntuu sekin hieman kaukaa haetulta väitteeltä. Vaatimuksia, joita työnantajan tulee täyttää on periaatteessa viisi, käytännössä kolme (kaksi muuta tulevat esteeksi vain harvoin). Ensinnä: mikäli verot tai sotumaksut ovat jääneet oleellisissa määrin maksamatta, tukea ei saa. Toiseksi: mikäli tuotannollis-taloudellisista syistä on viimeisen vuoden aikana irtisanottu väkeä niin samankaltaisiin tehtäviin ei palkkatukea saa. Ja kolmanneksi: mikäli työnantaja saa muuta valtion tukea tuella palkattavan kustannuksiin, ei nuorisotakuun palkkatukea pääsääntöisesti saa (poikkeukset tästä työnantajan eduksi).

Myös aikaa vievyys on sekin hieman venyvä käsite. Tutkimustietoa asiasta ei ole, mutta lomakkeen täyttö vie aikaa muutamia minuutteja ja päätökset TE-toimistoista saapuvat TEMin arvion mukaan 1-2 viikossa. Tämäkään ei kuulosta kohtuuttomalta kun miettii vaikkapa sosiaaliturvaetuuksien käsittelyaikoja.

Muukin nuorisotakuuta koskeva kritiikki tuntuu varsin tyhjältä muun muassa siksi, että nuorisotakuun osalta valtion piikki on ns. auki. 700 euron kuukausittaista tukea myönnetään niin monelle kuin ikinä jaksaa työllistää. Tuen määrä on myös kohonnut nuorisotakuun voimaantulon myötä merkittävästi. Myös varatoimitusjohtaja Kujalan marina oppisopimuskoulutuksen heikkoudesta kolisee tyhjyyttään. Hän puhuu 200 nuoresta kun jo tänä oppisopimuskoulutusta voidaan tarjota 800 nuorelle. Määrää on lisätty ja tuen tasoa nostettu – Suomen Yrittäjien toivomusten mukaisesti.

Summa summarum; kun tarkastellaan herrojen Järventaus ja Kujala väitteitä faktojen valossa, piirtyy esiin kaksi mahdollista selitystä heidän puheenvuoroilleen. Joko he pitävät omia jäseniään niin yksinkertaisina että heitä tulee varjella yhden lomakkeen täytöltä vaikka luvassa olisi 700 euron kuukausittainen tuki uudelle työntekijälle, tai sitten kyseessä on tarkoitushakuinen ja epärehellinen mustamaalaus jonka tavoitteena on sabotoida nuorisotakuun toteutusta.

Jälkimmäinen selitys on uskottavampi. Syy on se, että Suomen Yrittäjät ry on tunkenut julkisuuteen omaa koulutussopimusmalliaan. Sen puitteissa työnantaja tarjoaisi käytännössä työharjoittelua nuorelle, jolle maksettaisiin pientä kannustinrahaa sekä valtion taskusta opintotukea. Idea on läheistä sukua siellä täällä, mm. Osmo Soininvaaran ja Juhana Vartiaisen Lisää matalapalkkatyötä -raportissa pohditulle koulutustyösuhteelle. Käytännössä kyse on nuorten alepalkkauksesta, jolla ei ole vastaavia tutkintotavoitteita kuin oppisopimuskoulutuksella.

Nuorisotakuun leimaaminen totuudenvastaisella tavalla julkisuudessa sopii hyvin järjestölle, jonka varsinaisena tavoitteena on kumota nykymuotoinen toimintamalli. Kun etujärjestön korkeat johtajat pyörivät mediassa kertomassa miten takuu on tehty niin kovin vaikeaksi saattavat yrittäjät, omaksi vahingokseen, jopa uskoa heitä. Tällä tavoin heitä pelotellaan pois tarjoamasta takuun piirissä oleville nuorille töitä, tavoitteista jäädään ja keulamiehet pääsevät kertomaan ”katsokaa, mehän sanoimme, eikös kannattaisi sittenkin kaivaa alepalkat komerosta”.

Yrittäjäjärjestön harjoittaman valtapelin hinta on kova. Nuoria jää vaille työmahdollisuutta ja yrittäjiä vaille tulevaisuuden työvoimaa. Järventaukselta ja Kujalalta tulisikin kysyä, kuinka paljon nuoria he ovat valmiita uhraamaan saadakseen läpi sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta kyseenalaisen, ja tutkitusti toimimattoman fantasiansa nuorten alepalkoista?

Palkoista, tuloeroista ja taloudellisesta kasvusta

Kirjoitus Hämeen Kaiku -verkkolehdessä 23.4.2013

Tulevan työmarkkinakierroksen asemiinajon käynnistyessä Suomessa tultaneen jälleen käymään kierros tulonjaosta, palkanmuodostuksesta ja niiden vaikutuksesta kilpailukykyyn ja talouskasvuun. Esimakua on saatu, kun työnantajat ovat tarjonneet käytännössä nollalinjaa, vedoten suomalaisen työn kalleuteen ja kansallisen kilpailukyvyn romahtamiseen.

Suomalaisen työn kalleus on myytti, joka ei saa tukea todellisuudesta. Työn hinta on suomalaisessa teollisuudessa taloustiikeri Saksan tasolla ja selkeästi Ruotsia alempana. Samalla työn tuottavuus on Suomessa kehittynyt selkeästi mm. Saksaa paremmin. Osasyy voitaneen osoittaa palkkapolitiikkaan, joka on osaltaan kannustanut myös ns. matalan tuottavuuden työtä tekevien työntekijöiden osaamisen kehittämiseen. Palkkajoustojen ja pätkätöiden Saksassa tämä kannustin on puuttunut. Suomi menestyy myös erinomaisesti niissä kilpailukykymittauksissa, joissa arvioidaan yhteiskunnan rakenteita.

Uskottavampi selitys Suomea vaivaavalle investointipulalle onkin elinkeinorakenteessa ja alojen kehittymiskyvyssä. Perinteisten teollisuudenalojen kehitys on ollut liian hidasta, eikä uusia nousevia yrityksiä ole noussut tilalle toivotulla ja tarvittavalla vauhdilla. Suomalaiselta teollisuudelta vaikuttaakin puuttuvan ennen kaikkea tuotteistamis- ja myyntikykyä. Laadukasta yritysympäristöä ja osaavaa työvoimaa ei osata käyttää hyväksi.

Toinen kysymys tulee mitä todennäköisimmin liittymään paikallisten erien suuruuteen ja sitä kautta palkkaeroihin. Yleisenä totuutena toistellaan usein näkemystä, jonka mukaan paikallinne sopiminen ja suuremmat palkkaerot johtavat parempaan kilpailukykyyn, koska ne kannustavat työntekijöitä parempiin suorituksiin. Samalla niiden katsotaan olevan työllisyysnäkökulmasta perusteltuja. Mutta onko tosiaan näin?

Suuret palkkaerot ja paikalliset sopimukset ovat tyypillisiä maille, joissa ay-liikkeen vaikutusvalta on heikko ja jossa työehtosopimusten kattavuus on pieni. Kuitenkin, mm. kansainvälisen ay-keskusjärjestö ITUCin tuoreen raportin mukaan, talous on kasvanut nopeammin ja työttömyys pysynyt paremmin hallinnassa maissa, joissa on kyetty keskitettyihin sopimuksiin ja kattaviin ratkaisuihin. Taloudelliset tosiseikat siis puhuvat erityisesti oikeiston ja työnantajien markkinoimaa linjaa vastaan.

Tuloerojen merkityksen taloudellisen menestyksen takaajana ovat hiljattain asettaneet kyseenalaiseksi myös Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tutkijat. Andrew Berg ja Jonathan Ostry katsovat, että tasainen tulonjako tuottaa ennen kaikkea pitkäaikaista ja pysyvää taloudellista kasvua.

Bergin ja Ostryn tutkimustulokset osoittavat sen, että taloudellinen eriarvoisuus vaikeuttaa ennen kaikkea kasvun ylläpitämistä. Kasvun käynnistäminen voi onnistua myös epätasa-arvoisissa yhteiskunnissa, mutta ellei tuloeroihin kiinnitetä huomiota, kasvu sakkaa nopeasti. Mikäli tavoitellaan ennen muuta tasapainoista yhteiskunnallista kehitystä ja vaurastumista, on oleellista nostaa ennen muuta vähiten ansaitsevien ansiotasoa. Näin luodaan uutta keskiluokkaa.

Kaiken kaikkiaan reaalimaailma antaa vain vähän tukea vaatimuksille sen paremmin keskitetyistä sopimuksista luopumiselle kuin palkkaerojen kasvattamiselle. Näiden vaatimusten taustalla onkin yleisen edun sijasta valta- ja edunvalvontapolitiikka. Tässä ei toki sinällään ole mitään paheksuttavaa, järjestöille maksetaan siitä, mutta poliittisten päätöksentekijöiden on omia reaktioitaan ja tavoitteenasetteluaan silmällä pitäen syytä ottaa huomioon ne yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnin kannalta kiistattomat tosiasiat, jotka puhuvat nimenomaan pienipalkkaisten työntekijöiden palkankorotusten ja ostovoiman parantamisen puolesta.

Nollakorotukset ja keskiluokan kuolema

julkaistu Iltalehden blogissani 17.12.2012. 

Ajankohtaisessa työmarkkinakeskustelussa on erityisesti elinkeinoelämän suunnalta esitetty kriisilääkkeeksi nollakorotuksia palkkoihin tai jopa palkanalennuksia. Ajatuksena ilmeisesti on, että alentuneet palkkakustannukset säteilisivät suomalaisten vientituotteiden hintaan ja siten piristäisivät hiipuvaa ulkomaankauppaa ja pitäisivät yllä työllisyyttä.

Idean taustalla on ajatus, jonka mukaan suomalaisen viennin ongelmana olisi ennen kaikkea liian kovat työvoimakustannukset. Tämä tuskin kuitenkaan pitää paikkaansa. Vienti ei vedä lähinnä kysynnän puutteen vuoksi. Kysynnän puute ei johdu Suomesta tai suomalaisista duunareista, vaan lähes maailmanlaajuisesta taantumasta joka lähti liikkeelle vuoden 2008 rahoitusmarkkinoiden kriisistä ja jota julkisten talouksien kiristämistoimenpiteet syventävät erityisesti Euroopassa.

Jotta suomalainen vienti alkaisi uudelleen vetää, ei tarvita palkanalennuksia, vaan vientimarkkinoidemme kysynnän elpymistä, luottamusta tulevaan ja elvyttävämpää otetta koko talouspolitiikkaan. Palkka-alet niin meillä kuin muualla toimivat päinvastaiseen suuntaan.

Toinen ongelma nollakorotus/palkanalennuslinjassa on sen tuhoisuus kotimaisen kysynnän ja tavallisten kansalaisten taloudellisen turvallisuuden kannalta. Vaikka palkankorotukset olisivatkin nollassa, kohoavat kustannukset tästä huolimatta. Tällöin ostovoimaa, siis sitä rahaa joka siirtyy palkansaajien kukkaroista kaupan kassalle, ravintolaan tai muihin palveluihin, jää vähemmän.

Palkat ovat pääasiallinen mekanismi joka levittää tuotettua lisäarvoa yhteiskuntaan. Eikä tarvitse olla kummoinenkaan ekonomisti, jotta ymmärtää tämän olevan erittäin tärkeää taloudellisen aktiivisuuden kannalta. Euro tavallisen työntekijän lompakossa siirtyy vikkelästi kiertoon paikallisyhteisössä. Euro markkinajohtajan osakkaan lompakossa ei niinkään.

Kun nollakorotuslinjaan yhdistetään kohoava veronkorotuspaine mm. julkisen talouden tasapainottamisen sekä hoivalupauksesta selviämisen vuoksi, tullaan todelliseen keskiluokan loukkuun. Yritysten verotuksen nostaminen on hankalaa, sillä siihen kohdistuu merkittävä kilpailupaine ulkomailta. Pääomat liikkuvat vikkelästi yli rajan, työvoima, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, ei. Siten ollaan helposti tilanteessa, jossa valtio täyttää verokirstujaan tavallisiin ihmisiin kohdistuvilla tasaveroilla kuten arvonlisäveron korotuksilla. Tavallinen työntekijä maksaa, ja omistajat pesevät kätensä yhteisten asioiden hoidosta.

Lopputuloksena on alaspäin vievä kierre, jossa palkkojen ostovoima pienenee, kotimainen kysyntä sakkaa ja tavallisen työtä tekevän väestönosan vastuu koko hyvinvointivaltion rahoituksesta lisääntyy. Samalla jo valmiiksi vaurain, pääomatuloilla elävä yläluokka, nauttii kohoavista tuotoista kun yhä pienempi osa tuotoista jaetaan ulos palkkoina. Lopputuloksena kasvavat erot ja eriarvoisuus sekä hidastuva kasvu.

Tärkeää onkin huomata, ettei nollakorotus tarkoita nykytilanteen betonoitumista, vaan suhteellista köyhtymistä. Kyse on aivan samasta ilmiöstä kuin talouskasvun putoamisesta nollaan. Sekään ei tarkoittaisi elintason jäämistä tälle tasolle, vaan sen heikentymistä.

Keskiluokan ajautuminen kriisiin juuri kohoavien verojen, liian matalien palkankorotusten ja turvattomien työolosuhteiden ansiosta on arkipäivää monissa eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Vain harvoin vaihtoehtona on nousta eliittiin. Suurin osa putoaa alempiin desiileihin. Länsimaissa on olemassa pitkäaikainen trendi, jossa yhteiskunnan keskituloinen 60% on menettänyt osuuttaan tuloista – jotka ovat valuneet rikkaille. Viimeisimmättutkimustulokset tulevat Saksasta, jossa keskiluokka on kutistunut 5,5 miljoonalla kansalaisella vuodesta 1997, ja palkkaköyhien määrä on puolestaan lisääntynyt 4,4 miljoonalla.

Toisin sanoen: puhe palkkojen leikkaamisesta tai korottamatta jättämisestä ei ole puhetta kilpailukyvyn parantamisesta, vaan ainoastaan omien voittojen lisäämisestä ja maksimoinnista. Suomen ongelmat eivät ole liian korkeassa palkkatasossa, vaan vientiin kelpaavien tuotteiden vähyydessä ja liian alhaisessa jalostusasteessa. Näitä ongelmia ei palkkaleikkuri ratkaise, lähinnä päinvastoin.

Kuvalähde: Wikimedia Commons

Saksa yli kaiken?

julkaistu Iltalehden blogissani 4.12.2012.

Suomen taloudesta käytävässä keskustelussa on viitattu muita maita useammin Saksaan ja sen saavuttamaan ”työllisyysihmeeseen”. Erityisesti oikeiston suunnalta onkin toivottu Suomen seuraavan omassa talous- ja työmarkkinapolitiikassaan Saksan tietä, jolle ominaista on ollut työmarkkinoiden joustavoittaminen sekä erittäin maltilliset, jopa miinusmerkkiset palkankorotukset. Tämän on nähty voimistaneen saksalaista talouskasvua ja laskeneen työttömyyttä.

Mutta onko Saksasta esikuvaksi? On totta, että työttömyys on vähentynyt, vuoden 2007 8,9%:sta vuoden 2011 5,9%:iin. Samalla matalasuhdanteessa yritykset ovat kyenneet pitämään työvoimastaan kiinni monia muita maita paremmin. Oleellista on kuitenkin katsoa myös millaiseksi työmarkkinat ovat muuttuneet ja mitä laajempia seurauksia pysähtyneellä palkkakehityksellä on ollut.

Ensinnäkin palkka- ja sitä kautta tuloerot ovat kasvaneet. Vuosien 1999-2009 välillä saksalaisten palkansaajien pienituloisimman desiilin tulot ovat laskeneet 10%. Samalla ylin desiiili on kasvattanut palkkatulojaan 16%. Erot ovat kasvaneet myös alojen välillä. Palvelualat ovat jääneet teollisuuden jalkoihin. Tämä on huomionarvoista, sillä usein saksalaisia uudistuksia perustellaan nimenomaan vientikilpailukyvyllä.

Ikävä tosiasia on myös, että työllisyysihme selittyy nimenomaan silpputyön kasvulla. Osa-aikatyön määrä on kaksinkertaistunut 20 vuodessa, ja naisista osa-aikatyössä käy peräti 38%. Tämä on tapahtunut vakituisten ja kokoaikaisten, toimeentulon turvaavien töiden kustannuksella. Työn määrä maassa onkin, työllisen työvoiman lisääntymisen sijasta itse asiassa vähentynyt, koska kokoaikaisten työntekijöiden määrä on vähentynyt 20 vuodessa yli viidellä miljoonalla hengellä.

”Enemmän aikaa – vähemmän roinaa” voisi vielä vaappuen toimia jos palkalla eläisi. Mutta ei elä. Palkkaköyhyys on kasvanut Saksassa räjähdysmäisesti. Vuonna 2010 23% saksalaisista palkansaajista ansaitsee vähemmän kuin 2/3 mediaanitulosta. Tämä luku on samaa tasoa kuin USA:ssa. Vertailun vuoksi Tanskassa vastaava luku on alle 9%. 4% saksalaisesta työvoimasta ansaitsee alle 5 euroa tunnissa, alle 850 euron tulojen jää joka viides. Vähemmän kuin 15 tuntia viikossa tekevien määrä on 12% koko työvoimasta. Summa summarum: joustavuuden lisääminen, nollalinja palkankorotuksissa ja työttömyysturvan leikkaaminen toi mukanaan työtä tekevät köyhät.

Palkkojen polkeminen paikallaan on tarkoittanut myös tuottavuuden kasvun pysähtymistä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana työn tuottavuus on kasvanut Suomessa lähes 19%, Saksassa vain 10%. Nopeampi palkkakehitys ja solidaarisempi linja myös matalan tuottavuuden työpaikkojen työntekijöitä kohtaan on kannustanut tuottavuuden parantamiseen. Saksassa vastaavat kannustimet ovat reaalisten palkanalennusten vuoksi puuttuneet.

Saksan nollalinja palkankorotuksissa on myös säteillyt ulkomaille. Erääksi eurokriisin selitysmalliksi on noussut euroalueen riittämätön kysyntä. Kun kertynyttä vaurautta erityisesti mantereen voimakkaimmassa taloudessa ei ole jaettu ulos palkansaajakorvauksina, on se virrannut pääomina ulkomaille, muun muassa ruokkimaan Etelä-Euroopan sittemmin puhjenneita kuplia. Keskimääräistä pienemmät palkankorotukset ytimessä ruokkivat euroalueen sisäistä epätasapainoa, joka sittemmin aiheutti merkittäviä ongelmia.

Saksan-mallin ihailijoiden kannattaa myös huomata, että itse isäntämaakin on korjaamassa kurssiaan. Tulevaa aikaa silmällä pitäen sovitut palkkaratkaisut tulevat nostamaan sikäläisiä palkkoja selkeästi enemmän kuin mikä on Suomessa solmitun raamisopimuksen kustannusvaikutus. Toisin sanoen Saksassa on herätty tilanteeseen jossa matalat palkankorotukset ja työmarkkinoiden liberalisointi ovat johtaneet liian alhaiseen kotimarkkinakysyntään ja tuottavuuden laskuun, eli reseptiin jolla ei voiteta sen paremmin kilpailukykyvertailuja kuin hyvinvointitilastojakaan.

Yhteenvetona voidaankin todeta, että Saksassa noudatettu työmarkkinapolitiikka ei ole tuottanut erityisen hyviä yhteiskunnallisia tuloksia ja on pikemminkin lisännyt kuin vähentänyt eurooppalaisen talouden ongelmia. Nyttemmin tehdyt virheet on havaittu, ja Saksa on pikemminkin kääntymässä pois kiristyslinjalta kohti kysyntää tukevaa palkkapolitiikkaa. Suomelta olisikin kallis virhe lähteä myöhässä imitoimaan mallia josta sen rakentajatkin pyrkivät poispäin.

Lamalääkkeitä vaativampaan makuun

Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen (kesk) avasi sanaisen arkkunsa koskien Suomen taloudellista tilannetta ja esitti monipuolista keinovalikoimaa haasteisiin vastaamiseen. Hän piti yhteiskunnan taloudellista tilannetta äärimmäisen hälyttävänä, kilpailukykyä romahtaneena sekä ”vaikeiden ratkaisujen” välttämättömyyttä itsestäänselvyytenä. Pentikäisen lamalääkkeisiin kuuluivat mm. palkkojen nollakorotukset, sosiaaliturvan leikkaukset sekä eläkeiän nosto. Muun muassa.

Pentikäinen ei ole analyyseineen eikä vaatimuksineen yksin. Huoli kilpailukyvyn heikkoudesta ja viennin vaikeuksista on jaettu monien tahojen toimesta. Sen sijaan se, onko kyse kotimaassa luodusta ongelmasta vaiko kenties maailmanlaajuisesta lamasta, johon osaltaan syynä on Euroopan valtioiden itse itselleen asettama kiristyskuuri, ei saa liiemmälti analyysia talouselämän ja lehdistön huippujohtajilta. Miksi ei, sitä sopii pohtia.

Ennen kuin mennään itse lamalääkkeiden toimivuuteen, on syytä arvioida väittämää kilpailukyvystä ja sen romahtamisesta. Päivää Pentikäisen hälytyskellon jälkeen ilmestyi Maailman talousfoorumin kilpailykykyraportti, joka listasi Suomen maailman kolmanneksi kilpailukykyisimmäksi maaksi. Suomi oli kohonnut yhdellä sijalla ohi eurooppalaisen taloustiikerin eli Ruotsin. Syitä nousuun olivat WEF:n mielestä onnistuneet pienet uudistukset ja erityisesti työvoiman osaamistaso, joka tukee innovaatioita ja työllisyyttä.

Niin. Työvoiman osaamistaso, joka tukee innovaatioita ja työllisyyttä. Erityinen vahvuustekijä.

Koko syksyä on leimannut Etelärannan kokoomusherrojen itsepäinen vastustus juuri tätä nimenomaista osaamisen kehittämistä kohtaan, josta jo aiemmin sovittiin. Nyt nämä samat tyypit tarjoavat yhteiskunnalle kriisilääkkeeksi veronalennuksia vauraille, sosiaaliturvan varassa elävien sekä palkansaajien toimeentulon leikkauksia sekä eläkkeelle siirtymisen myöhentämistä pakolla.

Miksi heitä pitäisi uskoa? Nykyisen talouskriisin taustalla on eriarvoistumiskehitys. Nyt oikeisto ja työnantajat tarjoavat lääkkeeksi samaa eriarvoistavan politiikan jatkamista ja syventämistä. Kun kilpailukyvyn takeena Suomen kaltaisessa maassa on nimenomaan koulutus ja osaaminen, nämä samat tyypit kieltäytyvät edes keskustelemasta asiasta, koska haluavat pidättää nämäkin varat itsellään.

On aika huomata, ettei tämä joukko edusta minkäänlaista ”talouden” asiantuntemusta, vaan omia intressejään. Heidän antamansa ”neuvot” ovat heidän oman, suppeasti määritellyn taloudellisen etunsa ajamista eivätkä edusta sen paremmin puolueetonta asiantuntemusta kuin yhteiskunnallista hyvääkään.

Mutta: ottaen huomioon suomalaisen yhteiskunnan ikärakenteen ja kiistatta todellisen ongelman työllisyydessä, työurissa ja tulokertymässä, ei voida lähteä siitä ettei mitään tarvitsisi tehdä. Ongelmat on kuitenkin tunnistettava oikein, jotta niihin voidaan vastata oikein.

Vientimarkkinoiden hiljaisuudelle voimme kansallisin toimin vain vähän. Se, mitä voisimme tälle asialle tehdä, liittyy hallituksen politiikkaan EU:ssa. Suomen tulisi tukea sellaista politiikkaa, joka tukee kriisimaiden elpymistä ja niiden taloudellista toimeliaisuutta.  Ilman riittävää kysyntää ja ostovoimaa ei suomalaisille tuotteille riitä ostajia. Ellei ostajilla ole rahaa, ei tuotteitamme hankita vaikka tekisimme niitä ilmaiseksi. Osana eurooppalaisen kriisin ratkaisua ja kestävämpää tulevaisuutta Suomi voisi tukea EKP:n toiminnan kehittämistä yhä enemmän jatkuvaa kysynnänsääntelyä ja työllisyyspolitiikkaa tukevaksi elimeksi hintavakauden turvaamisen lisäksi.

Suomalaisessa keskustelussa vika viennin vetämättömyyteen liittyy usein nimenomaan työn hintaan. Mutta onko se todellinen syy? Ovatko kustannuksista purnaajien omat tuotteet sellaisia, että niille löytyy ostajia? Halpatuotantomaata meistä ei saada tekemälläkään, siksi tarvitsemme panostusta laatuun, erikoistumiseen ja tuottavuuteen. Teollisuus on monin paikoin itse ollut tässä asiassa liian passiivinen – monella alalla tuotantoa tehostavat investoinnit sekä uusien tuotteiden kehittely on jäänyt liian vähälle. Kuten WEF:n vertailusta käy ilmi, suomalainen yhteiskunta näyttäisi tukevan tällaista toimintaa, ongelma löytyy siis valtion sijasta muualta. Jatkuvan turhasta valittamisen sijasta pamput voisivat keskittyä yritystensä parempaan johtamiseen ja tuotteidensa kehittelyyn.

Koska tuottavuuskehitys on kaiken a ja o, on palkkapolitiikalla tuettava tuottavuuden kasvua. Samalla on pidettävä, työllisyyssyistä, huolta siitä, ettei kotimaista kysyntää romuteta. Nollalinja palkankorotuksissa on de facto palkkojen alennus, koska kustannukset asumisessa ym. kuluissa todennäköisesti nousevat. Mikäli vienti ei vedä ja kotimaassa vedetään kulutuksessa liinat kiinni, seurauksena on taloudellisen toimeliaisuuden heikentyminen ja lisää työttömiä.

Eräs mahdollisuus voisi olla palkkaratkaisu, jossa korotus olisi euromääräinen. Tämä toisi (suhteellisesti) reilummat korotukset palkkahaitarin alapäähän, jossa kärsitään nyt jo riittämättömästä palkasta ja matalasta ostovoimasta. Korotukset täällä siirtyisivät hyvin tehokkaasti kotimaiseen kulutukseen ja siten ylläpitäisivät työllisyyttä ja kasvua. Matalampi suhteellinen korotus palkkahaitarin yläpäässä taas tukisi viennin kustannuskilpailukykyä. Samalla kyseinen linja loisi työnantajille taloudellisia kannusteita investoida matalamman tuottavuuden alojen tehostamiseen. Toisin sanoen entistä tehokkaampiin menetelmiin ja työvälineisiin.

Kuten Pentikäinen kirjoittaa, on opintojen nopeuttaminen kannatettavaa, kuten myös kunta- ja palvelurakenneuudistuksen läpivieminen mahdollisimman kattavasti sekä pienten lasten äitien työllisyyden vahvistaminen. Näistä viimeisen voisi toteuttaa vaikkapa pidentämällä vanhempainrahakautta vuoteen, jonka jälkeen kotona oleminen tapahtuisi omalla kustannuksella. Samalla päivähoitomaksut tulisi poistaa. Tämä toisi merkittävän taloudellisen kannusteen hakeutua työelämään (mikäli työtä on tarjolla), samalla kun se lisäisi sukupuolten välistä tasa-arvoa työmarkkinoilla.

Verotuksen osalta voitaisiin pohtia malleja, jossa tarpeettomaksi jääneitä yritystukia sekä merkittävän menoerän muodostavia maataloustukia siirrettäisiin selkeisiin kasvuyrityssijoituksiin joissa valtio tai sen puolesta toimiva sijoittajataho toimisi pitkäjänteisenä kasvusijoittajana joka odottaa investoinnilleen tuottoa. Osan tuista voisi ajaa pikku hiljaa alas ja käyttää syntyvän liikkumavaran vaikkapa yhteisöveron alentamiseen mikäli se osoittautuu tehokkaaksi. Jos yhteisöveron mahdollinen alennus saisi rinnalleen pääomatuloveron noston, voisivat kannusteet sijoittaa omaan yritykseen voittojen ulosmittaamisen sijaan kasvaa.

Työurien pidentämistä tarvitaan kautta linjan ja olisi tärkeää, että eläkkeelle jäätäisiin nykyistä myöhemmin. Eläkeiän pidentäminen pakolla on kuitenkin siinä mielessä ongelmallinen keino, ettei se vastaa todellista tilannetta, jossa työnantajat hylkivät iäkkäämpää työvoimaa eivätkä halua pidentää työuria. Kun ongelmat ko. urien osalta ovat toisaalta liian monen nuoren aikaisin tapahtuva syrjäytyminen, pitkät poissaolot työelämästä työttömyyskausien tai kotona tapahtuvan, pitkittyvän lapsenhoidon vuoksi sekä laajaksi ongelmaksi paisuneet työkyvyttömyyseläkkeet, on helppo nähdä ettei iän suoraviivainen nosto auta näistä mihinkään. Lisäksi se on epäoikeudenmukainen sellaisissa ammateissa toimivia ihmisiä kohtaan, joiden työtä leimaa fyysinen suorittaminen. Liian moni sairaanhoitaja, rakennusmies tai kiinteistönhuoltaja joutuu jäämään pois työelämästä jo reippaasti ennen 63 ikävuotta vain siksi, etteivät paikat enää kestä.

Elinaikakerroin pitää jo nyt huolen (turhankin) tehokkaasti siitä, että tänä päivänä ruuhkavuosiaan viettävät työikäiset eivät jää eläkkeelle 63-vuotiaana ilman painavia ja käytännössä terveydellisiä syitä. Kannusteet ovat myös osoittaneet  toimivuutensa, Suomessa ikääntyvien työllisyys on parantunut ja eläkkeelle jäädään nyt huomattavasti vanhempana kuin silloin kun ikäraja oli 65 vuotta. Voi olla, että elinikien toivottavasti edelleen pidentyessä alarajastakin keskustellaan, mutta olisi huomattava että kyseessä on pseudolääke joka ei vastaa itse ongelmiin jotka liittyvät ennen kaikkea yleiseen työn ja työvoiman kysyntään sekä työssä jaksamiseen.

Ja lopulta olisi vastattava kaikkein kipeimpään ongelmaan: työttömyyteen. Tarjontapuolen lääkkeitä on riittänyt, eivätkä ne merkityksettömiä ole edelleenkään. Sen sijaan työn kysyntään vaikuttaminen esimerkiksi julkisten investointien avulla, tai sitten suoran työllistämisen kautta, on Suomessa ollut mm. Ruotsia heikompaa. Seurauksena on ollut Ruotsin perinteisesti Suomea alhaisemmalla tasolla ollut rakenteellinen työttömyys.

Suomessa tulisikin lähteä kehittelemään varsin ennakkoluulottomasti uudenlaisia työtakuun malleja, jossa julkisella sektorilla olisi viimesijaisen työllistäjän vastuu. Asiaan liittyy merkittäviä kysymyksiä niin kustannuksista kuin työmarkkinavaikutuksista, mutta niitä olisi voitava arvioida avoimesti. Kaikki tietävät pitkittyvän työttömyyden tuottamat riskit ja hinnan, mitataan sitä sitten inhimillisessä tai taloudellisessa ulottuvuudessa. Työtakuun ideassa voisivat yhdistyä yhteiskunnan tarjoamat palvelut, sosiaaliset ja yhteiskunnalliset yritykset sekä muu kolmas sektori ideoimaan sellaista yhteisen vastuun kantamiseen liittyvää mallia, jossa jokainen pääsee, reilua korvausta vastaan, antamaan panoksensa yhteiseksi ja omaksi hyväkseen.

Eurooppakeskustelu oikeisiin asioihin

Kolumni Demokraatissa 19.11.2011.

Viime viikon aikana ympäri Eurooppaa järjestettiin ammattiyhdistysväen mielenilmauksia nykyistä eurokriisin ratkaisutapaa vastaan. Erityisen aktiivisesti liikkeellä olivat kriisimaiden kuten Espanjan ja Portugalin palkansaajat, mutta erilaisia tapahtumia järjestettiin myös muissa maissa. Suomessa palkansaajakeskusjärjestöjen johtajat luovuttivat yhteisen vetoomuksen pääministeri Kataiselle. Vetoomuksen kärkenä oli vaatimus komission puuttumattomuudesta kansalliseen neuvottelutoimintaan.

Myös Suomessa olisi syytä tarkastella Etelä-Euroopan protestien syitä, sillä niissä on kyse paitsi leikkauspolitiikan turmiollisuudesta, myös laajemmasta EU-politiikasta. Kotimainen EU-keskustelu on liikkunut yhteisvastuullisen velan vastustamisessa sekä mahdollisten tappioiden laskemisessa. Sen sijaan kasvu- ja vakaussopimuksen kiristäminen, euromaita koskeva ns. 2-pack –sopimus jonka puitteissa komissio saa valtaa suhteessa jäsenvaltion budjettiin sekä nk. fiscal compact, jonka puitteissa luodaan julkiselle sektorille velkajarruja, ovat edenneet ilman suurempaa suomalaista huomiota.

On selvää, että talouspoliittista koordinaatiota tarvitaan, ainakin mikäli yhteisvaluutan halutaan tulevaisuudessa toimivan nykyistä paremmin. Samaten myös Suomessa olisi käytävä keskustelua siitä miten palkkapolitiikkaa pitäisi eurooppalaisessa tasolla tehdä siten, että tasapaino euromaiden välillä lisääntyisi. Erityisesti Saksassa harjoitettu de facto nollakorotusten palkkapolitiikka on omalta osaltaan johtanut vaihtotaseiden epätasapainoon euroalueella sekä vajaaksi jääneeseen kulutuskysyntään. Mutta yhtä tärkeää on havaita, miten nyt ehdotetut, ja merkittävin osin jo sovitut, uudistukset voivat rajata talous- ja työmarkkinapolitiikan vaihtoehtoja.

Komission vahvistuva rooli, sanktiovallan kasvu sekä jäsenvaltioiden sitoutuminen kireisiin alijäämätavoitteisiin (0,5-1% BKT:stä) tarkoittaa käytännössä suhdannepolitiikan harjoittamisen merkittävää vaikeutumista. Se voi tarkoittaa komission puuttumista mm. palkankorotusten tasoon, mikäli Brysselissä niiden katsotaan olevan makroekonomista tasapainoa horjuttavia. Tämä avaa tien myös Suomen osalta politiikalle, jossa komissio sanelee vaatimuksia palkkojen alentamisesta. Tämä tilanne on nyt käynnissä Etelä-Euroopassa, jossa työehdot ja palkat ovat heikentyneet dramaattisesti, aiheuttaen köyhyyttä ja kurjistumista.

Se, että Suomi nauttii tällä hetkellä AAA-luokituksesta ja verrattain terveestä taloudesta, ei tarkoita sitä että näin olisi aina. Lisäksi yksisilmäinen velkaprosentteihin tuijottaminen sulkee silmät siltä tosiasialta, että Euroopan talouden ongelma ei ole niinkään liiallinen velkaantuminen vaan olematon kasvu. Kasvua taas ei saada aikaan estämällä julkisia investointeja tai pakottamalla karsimaan jo ennestään heikkoa turvaverkkoa.

Edellä mainittu tulisi muistaa myös Suomen hallituksessa. Mahdottomien kurjistamistoimien vaatiminen vaikkapa Kreikan hallitukselta saattaa johtaa epätoivottaviin seurauksiin niin Kreikassa kuin koko EU:ssa. Palveleeko suomalaisen veronmaksajan etua se, että Kreikassa kasvaa militantti äärioikeisto? Tai että maa ajautuu sosiaalisessa kehityksessään kehitysmaiden tasolle? On myös otettava huomioon, että mikäli eurooppalaiset taloudet ajautuvat leikkausten ja budjettirajoitusten myötä syvemmälle itse aiheutettuun taantumaan, ei kukaan osta myöskään Suomen vientiteollisuuden tuotteita.

Viimeinen kysymys koskee demokratiaa. Komission uusi valta sulkee pois normaalin lainsäädäntötien ja jättää Euroopan parlamentin sivustakatsojan osaan.  Merkitystä onkin paitsi sillä mitä tehdään, myös sillä miten tehdään. Jokaisen Eurooppaan ja unioniin myönteisesti suhtautuvan tulisikin suhtautua nykyiseen päätöksentekotapaan suurella kriittisyydellä. Se kun pahimmillaan tuottaa tilanteen, jossa pahimmat EU-skeptikot alkavat näyttää demokratiattomuusväitteineen uskottavilta keskustelijoilta.

Ottakaa varas kiinni!

kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 28.8.2012.  

Media on nostanut hiljattain esiin useita tapauksia ns. alipalkkaukseen liittyen. Viimeksi syyniin joutui länsimetron työmaa, jossa AKT raportoi useista kuorma-autonkuljettajista, joille ei maksettu työehtosopimuksen mukaista palkkaa. Tilannetta protestoineet kuljettajat joutuivat usein irtisanomisten kohteeksi ja tilalle palkattiin uutta työvoimaa.

Alipalkkaus on merkittävä harmaan talouden muoto, eikä rajoitu kuljetus- tai rakennuspuolelle. Mm. Palvelualojen ammattiliitto PAMin tiedossa on yli 600 tapausta, jossa työnantaja on tietoisesti maksanut työntekijöilleen sopimuksia heikompaa palkkaa. Usein kyse on erilaisten lisien kuten ylityökorvausten maksamatta jättämisestä, tai tuntipalkkojen alimitoituksesta. Myös sosiaaliturvamaksuja jätetään usein maksamatta, heikentäen näin työntekijän ansaitsemaa turvaa työttömyyden varalta.

Mikä merkillepantavaa, kyseessä ei ole kriminalisoitu toiminta siten, että siitä seuraisi minkäänlaista tuntuvaa rangaistusta. Asiansa riitauttanut –ja sen voittanut- työntekijä on kyllä oikeutettu palkkasaataviinsa, mutta mitään rangaistusta sääntöjä rikkonut työnantaja ei saa. Kyse on korkeintaan viivästyskoroista, jotka ovat mitättömän pieniä ja hyvin laiha lohtu. Työntekijälle kuuluvien varojen varastaminen ei siis ole lain näkökulmasta yhtä rangaistavaa kuin varastaminen ylipäänsä.

Tähän asiaan vaaditaan muutosta. Eduskunnassa on tällä hetkellä käsittelyssä kansanedustaja Antti Lindtmanin (sd.) aloite alipalkkauksen kriminalisoinniksi. Sen puitteissa ehdotetaan rikoslain täydentämistä siten, että työnantaja, joka tahallaan tai huolimattomuuttaan rikkoo palkanmaksuvelvoitettaan, tuomitaan palkkarikoksesta sakkoon tai vankeuteen.

Aloitteelle on toivottava menestystä ja kaikkien poliittisten ryhmien tukea. Alipalkkauksen kriminalisointi on osa laajempaa harmaan talouden vastaista toimintaa, joka on ensiarvoisen tärkeää niin rehellisen elinkeinotoiminnan ja yrittäjyyden tukemisen, rikollisuuden torjunnan sekä julkisen talouden vahvistamisen näkökulmasta. Yhdessä tilaajavastuun vahvistamisen kanssa alipalkkauksen kielto tuo uuden, tärkeän osan työpaikoilla tapahtuvan harmaan talouden kitkemiseen.

Palkankorotus Suomelle!

Kolumni julkaistu Demokraatissa 10.5.2012.

Sixpackhallituksen 1-vuotispäivä lähestyy. SDP:n hallitukseen nousun myötä on mm. perusturvaa nostettu, mahdottomaksi leimattu vakuusratkaisu saatu voimaan, verotuksen kehittämissuunta käännetty tuloeroja supistavaan suuntaan ja saavutettu kolmikantayhteistyöllä merkittäviä työmarkkinaratkaisuja, jotka turvaavat työrauhaa ja kilpailukykyä.

Raamisopimus oli merkittävä avaus uudenlaisen tulopolitiikan kentällä. Työnantajien julistettua tupot aikansa eläneiksi keskitetyt ratkaisut onnistuivat uudistumaan. Nyt työväenliikkeen huomio on suunnattava kohti erityisesti pienituloisten palkansaajien ostovoimaa sekä ensisijaista tulonjakoa markkinoilla.

Köyhyydestä käytävä keskustelu on kohdistunut lähinnä sosiaaliturvan varassa elävien ihmisten asemaan. Heidän asemaansa onkin vahvistettava edelleen. Samalla on kuitenkin nostettava esiin ne työtä tekevät ihmiset, joiden toimeentulo on heikko matalien palkkojen ja vastentahtoisien osa-aikaisuuksien vuoksi.

Myös työn kannustavuudesta puhutaan paljon. Hyvä tavoite. Mutta miksi keinoja etsitään aina sosiaaliturvan suunnasta, kun yhtä hyvin niitä voitaisiin etsiä  työmarkkinoilta ja erityisesti matalapalkkaisten alojen palkkauksesta ja työoloista? Työmarkkinoilta ei työnnä pois liian huono sosiaaliturva vaan  liian huonot työehdot. Ihmisarvoinen palkkaus ja turvallinen työsuhde  olisivat tehokkaita ”houkuttimia”. Kenen etu on se, että vastuuta vaaditaan  jatkuvasti vain valtiolta – ei työnantajilta?

Kun tulevia palkkakierroksia suunnitellaan, on matalien palkkojen erityisen  nostamisen oltava agendalla. Tämä voisi toteutua mm.  toteuttamalla korostuneesti euromääräisiä palkankorotuksia nykyisten  pelkkien prosenttikorotusten sijasta. Eurokorotukset olisivat prosentuaalisesti tuntuvimmat palkkataulukon alapäässä.

Tätä työn arvostusta ja kannattavuutta – myös Kokoomuksen kannattamia  arvoja – vahvistavaa linjaa voisi tehostaa mm. uudenlaisella korotuserällä, joka suunnattaisiin aloille joilla käytetään paljon osa-aikaista tai määräaikaista työvoimaa. Erä voisi ottaa mallia esimerkiksi naispalkkaeristä. Tämä toisi paitsi parempaa toimeentuloa pätkätöissä rimpuileville, myös kannustaisi alan työnantajia vakinaistamaan työsuhteita.

Pienet palkkatulot eivät kulu ulkomaan sijoituksiin tai ylellisyyksiin. Ne kiikutetaan lähimpään päivittäistavarakauppaan ja työllistävien palveluiden käyttöön. Toisin sanoen kyseiset eurot pysyvät kotimaassa kiihdyttämässä paikallista elinkeinoelämää ja lisäämässä työllisyyttä.

Palkat ovat pääasiallinen väline, jolla arvonlisäystä jaetaan yhteiskuntaan.  Kaikki oikea varallisuus syntyy työstä, ja siksi oikeudenmukaista  on, että tekijät saavat asiaankuuluvan osan oman ja yhteisen työn
tuloksista. Samalla korotukset luovat kannusteita tuottavuuden  parantamiseen. Mikäli palkkoja ei koroteta, tai korotukset ovat hyvin pieniä, katoaa työnantajilta motivaatio parantaa yrityksen tuottavuutta. Tämä taas on turmiollista koko kansantalouden kannalta.

Usein kuulee väitettävän, että palkankorotukset veisivät työpaikat muihin  maihin. Todennäköisempää kuitenkin on, että elinkeinotoiminta pikemminkin piristyisi ostovoimaisten kuluttajien määrän kasvaessa. Huomionarvoista on myös, että monet matalapalkka-alat ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niitä voi siirtää maasta ulos. Kerrossiivousta tai tarjoilua ei tehdä Intiasta käsin. On myös kysyttävä onko näiden näkemysten esittäjien tarkoituksena sanoa, että Suomessa on ok teettää sellaista työtä, jota tekemällä ei elä?

Keskiluokka go-go

Julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 18.4.2012.

Erityisesti anglosaksisessa yhteiskuntapolitiikassa on viime vuosina puhuttu paljon keskiluokan katoamisesta ja kurjistumisesta. Tunnetuin kirjoittaja aiheen tiimoilta on ollut Barbara Ehrenreich, mutta myös akateemista tutkimusaineistoa on olemassa siitä, miten tulot ja varallisuus keskittyvät yhä pienemmälle eliitille jättäen heikentyvän toimeentulon ja turvan varaan paitsi köyhät, myös entistä useammin keskituloiset palkansaajat. USA:ssa mediaanipalkan kehitys on jäänyt 1970-luvulta lähtien junnaamaan paikalleen talouskasvusta huolimatta.  Myös brittiläiseen poliittiseen keskusteluun on Labourin toimesta noussut nk. ”squeezed middle”, jonka puitteissa viitataan paitsi finanssikriisiä edeltäneeseen tulokehitykseen, mutta myös porvarihallituksen johtaman valtion koviin säästötoimiin.

Keskiluokan kutistuminen tai katoaminen on ilmiö, jolla on toteutuessaan huomattavia yhteiskunnallisia seurauksia. Monessa suhteessa tämänkaltainen kehitys on paluuta vanhaan. Laajamittainen, ostovoimaa ja taloudellista turvallisuutta omaava keskiluokka on uudehko yhteiskunnallinen ryhmä. Työväenpuolueiden ja ammattiyhdistysliikkeen syntyvaiheen yhteiskunta oli laajamittaisen teollisuus- ja maatalousproletariaatin aikaa. Tuolloin nämä liikkeet syntyivät parantaakseen näiden riistettyjen ihmisryhmien asemaa yhteiskunnassa.

Toisen maailmansodan jälkeisellä ns. hyvinvointikapitalismin aikakaudella merkittävä osa länsimaiden työväestöstä nousi yhteiskunnallisesti parempaan asemaan – käytännössä kohti ja osaksi keskiluokkaa. Työväestön sosiaalinen nousu oli seurausta myös tulopolitiikasta ja työehtosopimuksista, hyvinvointivaltion rakentamisesta sekä laajamittaisista tulonsiirroista ja tasa-arvopolitiikasta. Myös sosiaaliset ja kulttuuriset erot vähenivät. Palkansaajaväestö muodostaa tänäkin päivänä ylivoimaisesti merkittävimmän osan keskiluokasta kaikissa kehittyneissä yhteiskunnissa. Tämä väestöryhmä tekee suurimman osan töistä, maksaa suurimman osan veroista ja pitää yhteiskunnan rattaat käynnissä.

Uusi keskustelu kaventuvasta keskiluokasta antaa ymmärtää, että nyt yhä useampaa on kohdannut sosiaalinen lasku. Myös tilastot näyttävät tukevan ajatusta. Läntisissä teollisuusmaissa yhteiskunnan tulonjaon keskellä oleva 60 prosenttia (poissa rikkain ja köyhin viidennes) on tasaisesti menettänyt osuuttaan kakusta. Siirtymä ei ole kuitenkaan suuntautunut pienituloisiin, vaan vauraille. Ranskaa ja Tanskaa lukuun ottamatta hedelmät ovat kohdistuneet ylimmille desiileille.  Huomion kiinnittäminen tähän vauraimman 20 prosentin ryhmään paljastaa edelleen, että kyse on nimenomaan kaikkein suurimpien tulojen räjähdysmäisestä kasvusta.

Syyksi keskiluokan kutistumiseen on monessa maassa jäljitetty heikko palkkakehitys. Kun palkat ovat tämän ryhmän selkeästi vallitsevin tulonlähde, on hidas palkkakehitys myrkkyä ostovoimalle ja yhteiskunnallisen aseman vahvistumiselle. Globalisaatiokehitys, joka on edennyt talouden ja pääomien liikkuvuuden osalta huomattavasti nopeammin palkansaajien yhteistoiminta tai poliittinen päätöksenteko, on vahvistanut työnantajien ja omistajien asemaa suhteessa palkoista neuvottelevaan ay-liikkeeseen. Tämä on vääristänyt elinkeinotoiminnasta saatavien tuottojen jakaantumista.

Vahvistusta yllä mainittu trendi saa tilastoista paitsi palkkojen ja BKT:n kehityksen suhteen, myös funktionaalisen tulonjaon osalta. Kaikissa näissä on havaittavissa selkeä kehitys, työtä tekevät saavat entistä pienemmän osan työnsä tuottamista voitoista ja tuloksista.  Vaikka kansainvälinen trendi pätee Suomeen työn tulo-osuuden supistumisen ja suurimpien pääomatulojen kasvun osalta, niin Suomessa keskiluokka pärjää monia muita maita paremmin. Syyksi voidaan osoittaa paitsi kohtuullisena jatkunut palkkakehitys, myös laajan hyvinvointivaltion tarjoamat universaalit palvelut. Työtä tekevien köyhyys on meillä edelleen kansainvälisesti katsoen vähäistä.

Vahvan ammattiyhdistysliikkeen merkitys korostuu, kun keskustellaan palkoista ja lisäarvon jakaantumisesta. Ilman voimakasta sopimusyhteiskunnan toimintamallia olisi oletettavaa, että myös Suomessa tapahtuisi entistäkin voimakkaampaa eriytymistä. Laajan, hyvinvoivan ja kasvavan keskiluokan edellytyksenä onkin vahva ay-liike, ja kuten kansainvälisistä esimerkeistä voidaan nähdä, ei sen rappeutuminen koidu yhteiskunnan heikompiosaisten eduksi kuten suomalaista keskustelua seuraamalla voisi joskus kuvitella, vaan voitot käärii eliitti.