Oikeutta osa-aikaisille – myös valtion yrityksissä!

Kirjoitus Hämeen Kaiku – verkkolehdessä 11.2.2013.

Osa-aikaisten työntekijöiden ongelmat ovat olleet pinnalla moneen otteeseen viime aikoina. Näin on syytä ollakin, sillä osa-aikatyö on paitsi erittäin laajalle levinnyt ilmiö, myös useimmiten vastentahtoista. Perushavainto on, että mielellään osa-aikaisia töitä tekevät ovat useimmiten opiskelijoita, sen sijaan alalla pysyvästi työtään tekevät toivoisivat täysiä työpäiviä.

Osa-aikatyö on erityisen yleistä kaupan alan yrityksissä, joissa eri arvioiden mukaan jopa kolmannes tekee työtään vajailla tunneilla. Vähittäiskauppa erottuu vielä enemmän ylöspäin, uusimman PAM-lehden (2/2013) mukaan S-ryhmässä osuus on yli 60% ja valtion monopolissa, Alkossa, peräti 85%. Siis harvempi kuin joka viides myyjä tekee täysipäiväistä työtä.

Alkon osalta tilanne on hyvin erikoinen. Kyseessä on ilman kilpailua toimiva yritys, jolla tuskin on taloudellisia perusteita työntekijöidensä tunneista nipistämiseen. Yli miljardin liikevaihtoa pyörittävä yritys teki voittoa vähintään kohtuulliset 5.7% eli 66,9 miljoonaa euroa vuonna 2011. Tästä huolimatta alan duunarit joutuvat rimpuilemaan vajailla tunneilla ja uusia osa-aikaisia palkataan. Kun peruspalkat lähtevät alle 2000 eurosta kuussa, on selvää ettei kyseisen kaltaisilla palkoilla yksinkertaisesti elä.

Tilanne on kiusallinen myös valtion kannalta. Työministeri Lauri Ihalaisen (sd.) johtamassa ministeriössä valmistellaan merkittäviä uudistuksia liittyen työelämän kehittämiseen. Eräänä erityisryhmänä ovat osa-aikatyötä tekevät. Ay-järjestöt ovat ajaneet lakimuutosta, jonka mukaan työnantajan olisi aina ensin tarjottava kokoaikatyötä ja perusteltava erikseen työn osa-aikaisuus. Nykyisin lisätuntivelvoitteesta lipeäminen on helppoa, ja tulos näkyy edellä mainitun kaltaisina lukuina, jotka käytännössä ovat synnyttämässä Suomeen työtä tekevien köyhien ryhmää.

On erittäin tärkeää, että osa-aikaisen työvoiman käytölle luodaan rajoja. Nykyinen tilanne ei palvele pitkällä tähtäimellä edes työnantajia, sillä aloille voi olla tulevaisuudessa vaikea houkutella pysyvää, työstään innostunutta ja sitä kehittämään halukasta työvoimaa. Joustavan opiskelijatyövoiman käyttö voi olla lyhyellä kvartaaliajattelulla liiketaloudellisesti perusteltua, mutta pysyväksi alan kapeikkojen täyttäjäksi siitä ei ole, eikä tule olla. Olisi järkevämpää, että yhä useampi korkeakouluopiskelija voisi keskittyä opintoihinsa täysipäiväisesti, samalla vapauttaen tunteja niitä kipeämmin tarvitseville.

Mainokset

Saksa yli kaiken?

julkaistu Iltalehden blogissani 4.12.2012.

GSuomen taloudesta käytävässä keskustelussa on viitattu muita maita useammin Saksaan ja sen saavuttamaan ”työllisyysihmeeseen”. Erityisesti oikeiston suunnalta onkin toivottu Suomen seuraavan omassa talous- ja työmarkkinapolitiikassaan Saksan tietä, jolle ominaista on ollut työmarkkinoiden joustavoittaminen sekä erittäin maltilliset, jopa miinusmerkkiset palkankorotukset. Tämän on nähty voimistaneen saksalaista talouskasvua ja laskeneen työttömyyttä.

Mutta onko Saksasta esikuvaksi? On totta, että työttömyys on vähentynyt, vuoden 2007 8,9%:sta vuoden 2011 5,9%:iin. Samalla matalasuhdanteessa yritykset ovat kyenneet pitämään työvoimastaan kiinni monia muita maita paremmin. Oleellista on kuitenkin katsoa myös millaiseksi työmarkkinat ovat muuttuneet ja mitä laajempia seurauksia pysähtyneellä palkkakehityksellä on ollut.

Ensinnäkin palkka- ja sitä kautta tuloerot ovat kasvaneet. Vuosien 1999-2009 välillä saksalaisten palkansaajien pienituloisimman desiilin tulot ovat laskeneet 10%. Samalla ylin desiiili on kasvattanut palkkatulojaan 16%. Erot ovat kasvaneet myös alojen välillä. Palvelualat ovat jääneet teollisuuden jalkoihin. Tämä on huomionarvoista, sillä usein saksalaisia uudistuksia perustellaan nimenomaan vientikilpailukyvyllä.

Ikävä tosiasia on myös, että työllisyysihme selittyy nimenomaan silpputyön kasvulla. Osa-aikatyön määrä on kaksinkertaistunut 20 vuodessa, ja naisista osa-aikatyössä käy peräti 38%. Tämä on tapahtunut vakituisten ja kokoaikaisten, toimeentulon turvaavien töiden kustannuksella. Työn määrä maassa onkin, työllisen työvoiman lisääntymisen sijasta itse asiassa vähentynyt, koska kokoaikaisten työntekijöiden määrä on vähentynyt 20 vuodessa yli viidellä miljoonalla hengellä.

”Enemmän aikaa – vähemmän roinaa” voisi vielä vaappuen toimia jos palkalla eläisi. Mutta ei elä. Palkkaköyhyys on kasvanut Saksassa räjähdysmäisesti. Vuonna 2010 23% saksalaisista palkansaajista ansaitsee vähemmän kuin 2/3 mediaanitulosta. Tämä luku on samaa tasoa kuin USA:ssa. Vertailun vuoksi Tanskassa vastaava luku on alle 9%. 4% saksalaisesta työvoimasta ansaitsee alle 5 euroa tunnissa, alle 850 euron tulojen jää joka viides. Vähemmän kuin 15 tuntia viikossa tekevien määrä on 12% koko työvoimasta. Summa summarum: joustavuuden lisääminen, nollalinja palkankorotuksissa ja työttömyysturvan leikkaaminen toi mukanaan työtä tekevät köyhät.

Palkkojen polkeminen paikallaan on tarkoittanut myös tuottavuuden kasvun pysähtymistä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana työn tuottavuus on kasvanut Suomessa lähes 19%, Saksassa vain 10%. Nopeampi palkkakehitys ja solidaarisempi linja myös matalan tuottavuuden työpaikkojen työntekijöitä kohtaan on kannustanut tuottavuuden parantamiseen. Saksassa vastaavat kannustimet ovat reaalisten palkanalennusten vuoksi puuttuneet.

Saksan nollalinja palkankorotuksissa on myös säteillyt ulkomaille. Erääksi eurokriisin selitysmalliksi on noussut euroalueen riittämätön kysyntä. Kun kertynyttä vaurautta erityisesti mantereen voimakkaimmassa taloudessa ei ole jaettu ulos palkansaajakorvauksina, on se virrannut pääomina ulkomaille, muun muassa ruokkimaan Etelä-Euroopan sittemmin puhjenneita kuplia. Keskimääräistä pienemmät palkankorotukset ytimessä ruokkivat euroalueen sisäistä epätasapainoa, joka sittemmin aiheutti merkittäviä ongelmia.

Saksan-mallin ihailijoiden kannattaa myös huomata, että itse isäntämaakin on korjaamassa kurssiaan. Tulevaa aikaa silmällä pitäen sovitut palkkaratkaisut tulevat nostamaan sikäläisiä palkkoja selkeästi enemmän kuin mikä on Suomessa solmitun raamisopimuksen kustannusvaikutus. Toisin sanoen Saksassa on herätty tilanteeseen jossa matalat palkankorotukset ja työmarkkinoiden liberalisointi ovat johtaneet liian alhaiseen kotimarkkinakysyntään ja tuottavuuden laskuun, eli reseptiin jolla ei voiteta sen paremmin kilpailukykyvertailuja kuin hyvinvointitilastojakaan.

Yhteenvetona voidaankin todeta, että Saksassa noudatettu työmarkkinapolitiikka ei ole tuottanut erityisen hyviä yhteiskunnallisia tuloksia ja on pikemminkin lisännyt kuin vähentänyt eurooppalaisen talouden ongelmia. Nyttemmin tehdyt virheet on havaittu, ja Saksa on pikemminkin kääntymässä pois kiristyslinjalta kohti kysyntää tukevaa palkkapolitiikkaa. Suomelta olisikin kallis virhe lähteä myöhässä imitoimaan mallia josta sen rakentajatkin pyrkivät poispäin.

Varmuutta vuokratyöntekijöille

julkaistu 30.7.2012 Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa.

Suomessa on keskusteltu paljon –ja aiheesta- erilaisten pätkä- ja silpputyöntekijöiden asemasta ja sen parantamisesta. Paljon on tehty mm. työttömyysturvan piiriin pääsyn helpottamiseksi, mutta edelleen riittää paljon tehtävää erityisesti työlainsäädännön kehittämisen puolella.

Eräs erityisen huomionarvoinen työntekijäryhmä ovat vuokratyöntekijät. Keväällä 2012 Helsingin yliopistossa tarkastetun Antti Tanskasen väitöskirjan mukaan nimenomaan vuokratyössä tiivistyvät monet työelämän ongelmat sääntelemättömyydestä, epävarmuudesta sekä työnantajien hegemonisesta asemasta suhteessa työntekijään. Vaikka vuokratyöntekijöiden osuus työllisestä työvoimasta on edelleen hyvin pieni, TEM:n mukaan vain n. 1%, ovat heidän kohtaamansa haasteet työmarkkinoilla usein laajempia ilmiöitä kuvaavia.

Vuokratyötä on usein perusteltu erityisesti työnantajien taholta sillä, että ihmiset nimenomaan haluavat tehdä vuokratyötä ja että vuokratyö tarjoaa väyliä pysyvämpään työllistymiseen työmarkkinoilla. Akateeminen tutkimus tarjoaa kuitenkin lohduttomamman näkökulman vallitsevaan tilanteeseen. Tanskasen mukaan vuokratyöntekijöiden työelämän laatu on keskimäärin selkeästi muita työntekijöitä huonompi. Taloudellinen korvaus työstä jää heikommaksi ja uralla eteneminen on vaikeaa.

Tanskanen paikantaa ongelmat ennen muuta löysään lainsäädäntöön. Työlainsäädäntö ei hänen mukaansa täytä tehtäväänsä heikomman osapuolen suojelemisesta vuokratyöntekijöiden kohdalla. Aihetta koskeva lainsäädäntö on hajallaan eikä muodosta kattavaa suojaa epävarmuudelta. Samalla työyhteisön puuttuminen heikentää työhyvinvointia ja jättää vuokratyötä tekevän usein vaille yhteisön tukea ongelmien ilmaantuessa.

Erityinen ongelma vuokratyöntekijöiden kohdalla koskee työn osittumista. Heidän toiveissaan olisikin saada työskennellä enemmän nykyistä pidempien työpäivien muodossa. Moni etsiikin samaan aikaan uutta työtä. Kyseessä on ennen muuta parempaan toimeentuloon liittyvä kysymys.

Toive siirtyä osa-aikaisesta työstä nimenomaan täysipäiväiseen työhön alleviivaa myös kehittämissuuntaa, jonka vaikeimmassa työmarkkina-asemassa olevat ihmiset kokevat omakseen. Vaikka periaatteessa yksilön toimeentulon turvaava ratkaisu voitaisiin saavuttaa myös perustulon kaltaisella etuudella joka korvaisi puuttuvaa tuloa, on ihmisten omana toiveena ennen muuta työllistyminen siten, ettei sosiaaliturvaa tarvittaisi vaan riittävä elanto saavutetaan nimenomaan työllä.

Näitä tuloksia silmällä pitäen onkin tärkeää pyrkiä korjaamaan alityöllisyyden ongelmaa. Erään vaihtoehdon tarjoaa malli, jossa vuokratyötä tekeville henkilöille taataan vakituinen työsuhde vuokratyötä tarjoavaan yritykseen sekä ns. takuupalkka. Tätä kautta riski päivästä ilman työtä siirtyy yritykselle yksilön sijasta – sinne minne se normaalissa markkinataloudessa kuuluu.

Tämänkaltaisen tilanteen oloissa yritykselle syntyy entistä vaikuttavampi intressi myydä työntekijän työpanos joka päivälle, eikä hänen itsensä tarvitse kärsiä epävarmuudesta. Ennakkotapauksia siitä, ettei ”käyttäjäyrityksen tilaus” ole riittävä syy määräaikaisuudelle, on olemassa jo nyt. Nyt on aika siirtyä asiassa eteenpäin ja kohti sitovaa lainsäädäntöä joka takaa turvalliset työsuhteet ja niihin kuuluvat oikeudet.

Tarvittaessa töihin ja muita porsaanreikiä

Kolumni Stadin Ruusussa (4/2011).

Työelämää koskevassa keskustelussa törmää usein oletuksiin työskentelyolosuhteiden heikentymisestä ja työsuhteiden silppuuntumisesta. Monin paikoin tämä pitääkin paikkansa. Erilaiset työn teettämisen muodot perinteisen kokopäiväisen ja vakituisen työsuhteen rinnalla yleistyivät 90-luvun laman jälkeen. Sittemmin pätkätöiden osuus kaikista työsuhteista ei ole lisääntynyt, mutta on alkanut koskea uudella tavalla erilaisia ryhmiä kuten korkeakoulutettuja.

Työelämän epävarmuuteen on esitetty monenlaisia ratkaisuja. Aktiivisimpia julkisessa keskustelussa ovat olleet sosiaaliturvajärjestelmän muuttamista vaatineet tahot. Ideana on ollut, että työmarkkinoiden epävarmuustekijät ovat tulleet jäädäkseen ja että vastuu työntekijöiden toimeentulon varmistamisesta kuuluu yhteiskunnalle. Ammattiyhdistysliikkeessä on arjen työn tasolla lähdetty kuitenkin liikkeelle ennen muuta siitä, että epäoikeudenmukaisuuksia voidaan korjata myös työlainsäädännössä ja että sosiaaliturvan tulee jatkossakin kannustaa työhön eikä sen tule tukea työsuhteiden pilkkomista yhä epävarmemmiksi ja pätkittäisemmiksi.

Paljon on saavutettu, mutta paljon on työtä myös tehtävänä. Tällä hetkellä sosiaaliturvaa ja työtä voidaan jo yhdistää monella tavalla mm. sovitellun päivärahan kautta. Sen sijaan erityistä lisäpohdinta- ja toimenpidetarvetta on olemassa osatyökykyisten integroimisessa työmarkkinoille sekä vuokratyöntekijöiden ja tarvittaessa töihin kutsuttavien työntekijöiden aseman parantamisessa.

Erityisesti tarvittaessa työhön kutsuttavien työntekijöiden asemaan ei ole julkisuudessa kiinnitetty riittävää huomiota. Kyseessä on suurehko joukko työntekijöitä, joiden työpäivät ovat hajanaisia, tieto lähiaikojen työtilanteesta epävarma ja toimeentulo-ongelmat yleisiä. Heitä, yhdessä vuokratyöntekijöiden kanssa, kohtaa työelämän epävarmuus karuimmillaan ja konkreettisimmillaan.

Työsopimuslain mukaan työsopimukset ovat voimassa toistaiseksi, ellei niitä ole perustelluista syistä tehty määräaikaiseksi. Tarvittaessa työhön kutsuttavien kohdalla tilanne on sama. Toisin sanoen työntekijät voivat lain mukaan olla tarvittaessa työhön kutsuttavia vain, jos he tekevät työtä lyhytaikaisissa määräaikaisissa työsuhteissa, he tulevat töihin vain erillisestä kutsusta ja heillä on oikeus kieltäytyä tarjottavasta työvuorosta.

Käytännössä kuitenkin moni työntekijä, jonka sopimus määrittelee tarvittaessa töihin kutsuttavaksi, on säännöllinen osa-aikainen työntekijä. Tällaisessa tilanteessa heille kuuluisivat ne edut, joita vakituisessa työsuhteessa olevalle osa-aikaiselle työntekijälle kuuluu, kuten työsuhteeseen perustuvat etuudet mm. palkanmaksussa tai vuosilomaeduissa, lain tarkoittamista irtisanomisperusteista puhumattakaan. Kun työsopimusta ei kuitenkaan ole tämän mukaisesti tehty, voidaan työsuhde purkaa milloin tahansa ilman erillistä syytä. Usein näin käykin, mikäli työntekijät alkavat perätä oikeuksiaan.

Epäoikeudenmukaisiin tilanteisiin puuttuminen tapahtuu ennen kaikkea työpaikoilla. Tässä erityisesti paikallisten luottamusmiesten rooli on keskeinen. Myös ay-liikkeen ja mm. sosialidemokraattien tavoite ammattiliittojen kanneoikeudesta tukisi usein omalla työpaikallaan epävarmassa asemassa olevien aseman vahvistamista. Kanneoikeuden olemassa ollessa liitto voisi uhata kanteella eikä yksittäisen, työpaikkansa puolesta pelkäävän työntekijän tarvitsisi nousta työnantajaansa vastaan.

Monet työelämän tämän päivän haasteista palautuvat lainsäädäntöön ja ratkaisut paikallisen edunvalvonnan toimivuuteen sekä ammattiyhdistysliikkeen läsnäoloon työpaikoilla. Tämä yhdistelmä myös korostaa ammatillisen ja poliittisen työväenliikkeen yhteistoiminnan merkitystä palkansaajien asemaa parannettaessa. Tämän ymmärryksen toivoisi lisääntyvän kaikilla tasoilla, ja näkyvän paitsi uusien ay-aktiivien, myös aktiivisten poliittisten toimijoiden muodossa.

Kuva: Wikimedia Commons