Populist tide still rising high in Finland

julkaistu 23. 10.2012 brittiläisen ajatushautomon Policy Networkin kotisivuilla osana kuukausittaista State of the Left -sarjaa.

With municipal elections taking place in 3 weeks, the polls in Finland have seen the continuing rise of the True Finns party at the expense of almost all other parties. The True Finns are currently fighting for 3rd place with the traditional municipal political force the Centre Party, right behind the main government parties, the rightist Kokoomus and the Social Democrats.

The gap has closed in the last few weeks, and in any case it seems unavoidable that the True Finns will almost triple their numbers on the municipal councils across the country. They have already made significant gains in presenting candidates in almost every municipality in Finland, exceeding even their own expectations.

If the final results end up as the polls currently suggest it will be a major change in the Finnish political landscape, resulting in a much more fragmented political system at the municipality level of governance. The future political outcome also remains a mystery, since the True Finn’s political line at the local level has much more to do with personalities than the actual policies of the party.

The leader of the party, Mr. Timo Soini, has declared these municipal elections as an elections on Europe and the euro crisis and Finland’s response to it. As absurd as this might sound, it has gained a certain ground as a symbolic issue. At the same time when the government is planning it’s much-criticized municipal reforms and public services in many municipalities are finding  themselves under funded, the message which states that Finnish peoples’ “hard-earned money” is being shipped to the Mediterranean in support of the faltering euro project, finds a willing audience. The euro crisis and the proposed antidotes are symbols and examples of an estranged political elite, far removed from normal citizens and their concerns.

The outcome of the upcoming municipal elections will thus surely have an influence on the national agenda. The main centre of attention will concern the fate of the municipal reforms presented by the six-party coalition government. True Finn gains might not endanger these reforms, since the other opposition party and the traditional flag-bearers of agrarian Finland, the Centre Party, are expected to fare especially poorly in these elections. This is because the True Finn candidate gains have been made primaril in their countryside strongholds.

Although the Centre Party has made opposing municipal reforms their only focus in the campaign, they have found it hard to be seen as a force capable of stopping the reforms altogether since the whole reform agenda was originally initiated during their long reign in power. The replacement of one opposing force with another will not make much difference if the government parties can keep their own ranks in order.

The likely True Finn surge will most probably not have very significant consequences on the already hard Finnish line on the euro crisis. Finnish Minister of Finance and Social Democratic Party chairwoman, Jutta Urpilainen has already stated before that Finland will not support the leveraging of the ESM and for the government to change their position, the issue would first have to pass the Finnish parliament.

As the election draws near no clear domestic “big” topic has yet emerged to take the attention away from the Europe .Unless such a big issues emerges to steal the limelight, this will, in all cases, work in favor of the True Finns since they represent the “natural pole” of this discussion.

But what is significant in all this is the result from one recent study which shows the Finnish public still sees Europe and the EU as important. A clear majority of citizens still favor both EU and euro membership. Their opinions have grown more critical towards the content of European policies, but they still see European cooperation as an important tool.

This provides an important lesson for political decision-makers. Finnish people do not, as a whole, wish to depart the European project. They now simply view the current state and direction of European cooperation through a more critical lense. This suggests that constructive criticism of the current content of EU policies has a possibility to attract support. At the program and action level, the Finnish Social Democrats would be in a best position to present such options, but these elections look like coming too early and too focused on the bail-out packages for this discussion to begin.

Mainokset

Jytkyä kuurnimassa

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 28.9.2012.

Kunnallisvaalien lähestyessä perussuomalaisten jo hiipunut kannatus on näyttänyt uudelleen elpymisen merkkejä. Selittäväksi tekijäksi noussee toisaalta eurokriisin pitkittyminen, mutta koko ”jytkyn” syntymiseen johtaneet tekijät ovat nekin edelleen olemassa.

Perussuomalaisten nousu ja vakiintuminen johtaa juurensa kolmeen tekijään. Ensinnäkin kysymys on epäluottamuksen ilmapiiristä yhteiskunnassa. Yhä suurempi osa niin politiikan agendasta kuin reunaehdoista tulee kansallisten rajojen tuolta puolen. Myös kansallisvaltion, edelleen kansalaisille läheisimmän ja tärkeimmän poliittisen yhteisön, suhteellinen voima tehdä ratkaisuja on kaventunut.

Syitä on monia. Taloudellinen globalisaatio on vahvistanut yritysten ja pääoman edustajien asemaa suhteessa niin palkansaajaliikkeeseen kuin valtioihin. Pääoman exit-optio, on sitten todellinen tai ei, on voimakas pelote ja rajoittaa talouspolitiikan mahdollisuuksia. Tietyt euroon ja eurooppalaiseen talouspolitiikkaan liittyvät säännöt tekevät raha- tai finanssipolitiikan harjoittamisesta vaikeaa.  Ja niin edelleen.

Yhtä kaikki, kansallinen valtio ja julkinen sektori ovat voimattomampia ratkaisemaan, vaurastumisestaan huolimatta, niitä ongelmia joita kansalaiset kokevat arjessaan. Tämä johtaa puolestaan epäluottamukseen instituutioita kohtaan. Instituutioepäluottamus tiivistyy elitistisinä pidettyihin poliittisiin johtajiin ja puolueisiin, joiden ei nähdä enää edustavan ”meitä” ja nousevan ”meistä”, vaan olevan itse itseään täydentävä politiikan ammattilaisten areena. Tähän oletettuun käsitykseen perussuomalainen viesti osuu ja uppoaa.

Jos epäluottamuksen kokemus politiikkaa tai yhteiskuntaa kohtaan on yksi selittävä tekijä, on toinen myös puolueen edustama linja. Vaikka perussuomalaisen lipun alle on kerääntynyt mitä kirjavin joukko uusnatseista ja rikollisista aina äärimarkkinaliberaaleihin voimiin asti, on puolueen pääasiallinen kuva sosiaalikonservatiivinen. Nämä arvot taas eivät ole olleet erityisen muodikkaita päämedioissa tai siellä, missä politiikan agendaa on asetettu, nuorten koulutettujen globalisaatiovoittajien toimesta.

Suomeen on kuin pikku hiljaa syntynyt tilanne, jossa miltei kaikkien keskeisten puolueiden näkyvimmät vaikuttajat nousevat korkeakoulutetuista kaupunkilaisista. Poliittisia eroja on, mutta taustat vastaavat paljolti toisiaan. Yhteistä on ollut myös pyrkimys kansainväliseen avautumiseen, myönteinen suhtautuminen EU:hun, liberaalit arvot sekä tietynlainen ”vihreys”.

Maassa on kuitenkin paljon ihmisiä, joille nämä arvot eivät ole itsestäänselvyyksiä ja jotka eivät tunnista itseään näistä ”menestyjistä”. Heille kyse on pikemminkin uhista, tai vähintäänkin asioista, jotka eivät ole heidän kannaltaan oleellisia.

Erityisesti tämä koskee keskustaa. Kepun irtoaminen sosiaalisista juuristaan ja siirryttyä tavoittelemaan sosiaaliliberaalien kaupunkilaisten ääniä avasi tien perussuomalaisten nousulle. ”Vahvan keskustan tietä” hahmotelleet, nyt jo takavasemmalle poistuneet oikeistokepulaiset pyrkivät luomaan keskustasta johtavan oikeistopuolueen Suomeen.

Toisin kävi, kokoomus täytti kyseisen ekologisen lokeron lähes täydellisesti, ja peruskannattajat vieraantuivat. Lopputulos näkyi eduskuntavaaleissa ja tulee näkymään kuntavaaleissa.

Työväenpuolueiden kannalta oleellista on ammattiyhdistysliikkeen piirissä tapahtuvan poliittisen toiminnan väheneminen sekä agendan muutos. Ei liene salaisuus, että myös sdp on menettänyt kannattajiaan perussuomalaisille. Kysymys kuuluu: miksi?

Ensinnä kyse on agendan muutoksesta. Niin kauan kuin politiikan keskeiset jakolinjat kulkivat ennen kaikkea sen suhteen mikä oli henkilön asema taloudellisessa tuotannossa, määrittyivät myös äänestysrajat sen mukaisesti. Nämä asiat myös koskivat kaikkia. Kun agendalle, erityisesti julkisuudessa, nousevat kysymykset kuten seksuaalivähemmistöjen oikeus adoptioon tai ympärileikkaukset, ei liene ihme, että moni katsoo politiikan siirtyneen käsittelemään asioita jotka ovat omalta kannalta täysin toisarvoisia.

Mutta miksi agenda sitten on mikä on? Talous ja tulonjako ovat monelta osin siirtyneet poliittisen keskustelun ulkopuolelle. Taloudesta toki puhutaan, mutta nyanssitasolla, vertaillaan kestävyysvajelaskelmia. Tulonjaostakin puhutaan, mutta siinä huomio keskittyy siihen kuinka paljon kukakin esittää jotakin tukea nostettavaksi.

Palkoista ja ensisijaisesta tulonjaosta markkinoilla, talouden ja työmarkkinoiden kovasta ja jokaista koskettavasta sisällöstä, puhuvatkin nykyisin eniten työmarkkinajärjestöt. Ne taas ovat monin paikoin tyhjentyneet politiikasta, etääntyneet siitä eivätkä kansalaiset enää näe kyseisten rakenteiden yhteyksiä poliittiseen toimintaan tai tiettyihin arvopohjiin. Seurauksena on tilanne, jossa liiton mies voi kyllä kannattaa ammattiliittonsa vaatimuksia palkkatason ja työolojen parantamisesta sekä kokea tämän hyvinkin puhuttelevaksi, mutta äänestää silti perussuomalaisia koska työmiehen asiat hoidetaan neuvotteluissa ja puoluepolitiikassa on kyse toisarvoisista arvokysymyksistä.

Tämä ilmiö, enemmän kuin moni muu, selittää mielestäni tilannetta, jossa palkansaajaäänestäjiä siirtyy perussuomalaisten tueksi. Ja mikäli työväenpuolueet, erityisesti sdp, haluavat tähän vastata, on sen uudelleen löydettävä yhteys työelämän arkitodellisuuteen työpaikoilla sekä nostettava esiin kaikkia koskettavat kysymykset työmarkkinoilla keskeiseksi osaksi omaa poliittista agendaansa.

Tämä ei tarkoita sen paremmin luopumista tärkeistä tavoitteista vaikkapa seksuaalivähemmistöjen tasa-arvon saralla. Eikä se tarkoita myöskään paluuta menneeseen tai linnoittautumista järjestöjen kantoihin. Vaan se tarkoittaa oleellisten peruskysymysten uudelleenpolitisointia ja niistä puhumista tavalla joka resonoi nykyaikaisen ihmisen oman elämän kanssa, kestäviä perusarvoja unohtamatta.

Are Finns showing their ”True” colors?

julkaistu 30.8.2012 brittiläisen Policy Network -ajatushautomon kotisivuilla.

Narrow national interests led Finland to join the EU. Now those same narrow national interests are shaping Finland’s domestic political response to the Euro crisis

The Finnish political landscape witnessed a seismic shift in the 2011 general elections, when the populist anti-EU party Perussuomalaiset (True Finns) became the third largest political force in the country with a landslide of 19,1% of the total vote (+15% points) under their hugely popular party leader, Mr Timo Soini.

Their surge had already been predicted in the polls, but was seen in its full force only on election evening, with the rise of the True Finns and the concurrent demise of the Centre Party from being formerly the biggest party to 4th place. After the elections the True Finns assumed the role of leading opposition party, concentrating their opposition policy on European issues.

As with the rest of the Finnish political landscape in general, the True Finns party is difficult to categorize and is often simply put in the continuum of the rising far-right forces in Europe. First of all, their background is in the former Finnish Rural Party (SMP) which experienced a similar surge in the elections in the early 70’s. The rhetoric and topics of the current True Finn party are a mirror of their SMP predecessors. SMP campaigned with anti-elitist and anti-establisment rhetoric and under a charismatic leader, Mr Veikko Vennamo. They got most of their support from low-income rural families, which have traditionally been the core base for the Centre Party vote.

In this way, it is very difficult to stamp the True Finns as simply another far-right party. It is true, that the party holds within it’s ranks MPs convicted for “hate speech” against minorities and believers of Islam and that the growing number of Finnish anti-immigrant groups have found homes in it. MP Mr Jussi Halla-aho is the most visible member of this wing. Halla-aho`s politics can be seen as part of the European Counter-Jihad movement, which has been built around the claim, seen tragically elsewhere in Europe, that we are witnessing the “Islamization of Europe”.

The True Finns also contain a strong element of old SMP-style politicians, who present themselves as the “voice of the forgotten/basic normal people”. Their rhetoric draws a distinction between the people (True Finns) vs the Elite (all established political forces). The European Union, the Euro and immigration are then taken as examples of the ways in which this perceived elite is “lying” to the people, making them the guinea pigs for the elites’ ideological pursuits.

The True Finns have in very many ways adopted the role of a social-conservative, nationalist anti-establishment party. They, at least at the programme level, are leaning left in tax policies and are heavily criticizing the retrenchment of the welfare state. At the same time they have been aggressively advocating against many symbolically important issues such as proposals concerning same-sex marriage and euthanasia. In this way they have subsumed also the religious themes traditionally occupied by the small Christian Democratic Party.

However, these “stands” are also very much the personal opinions of the party’s leader and it is questionable how much they actually drive individual party MP’s or local council members. For starters, the anti-immigration wing of the party is, by contrast, advocating very neo-liberal economic policies.

The True Finns influence on other parties has been a big debate in the Finnish media. In particular, the Social Democratic Party (SDP) has been criticized by its political opponents for adopting positions and ways of doing politics closer to the True Finns than used to be the case before the True Finns spectacular rise. This has, however, not been seen in image polling, where the SDP, currently the minor party in the ruling coalition, is still considered as a responsible party of government by the general public.

It is however notable, that the Finnish SDP has been adopting a more critical stand towards the current state of the EU. This can be seen best in the way the Finnish government has demanded collateral for its support of the rescue packages designed for financially troubled EU member states. The SDP has also sharpened its own political message while being a party of government. This has been a cause of concern to the prime minister’s party, the centre-right Kokoomus (National Coalition Party), which after a long reign in polls, is increasingly being challenged by the resurgent SDP.

It is a matter of debate whether this change has to do with the reaction to the True Finns’ rise, or because of a genuine policy renewal of the SDP itself. There has been growing disillusionment concerning the current state of the union policies within the party, and also among the general public, over the last years. The bail-out packages have been seen as the rescue of the big banks and investors, not the people and the welfare systems. Many within the SDP ranks have been interested in a union with stronger powers to contain market forces, not to keep on liberating them and paying for the dysfunctions with the taxpayer’s purse.

This does not, however, remove the fact that the current SDP/Finnish line towards the EU and the euro crisis maintains a strong national benefit element and is directed more by a national than a European interest. This could be interpreted as a phenomena influenced by the True Finns, and as a line which can’t stand genuinely intellectual scrutiny, if seen from the European perspective. Finland lacks a response to the crisis as a whole, and seems to be more than fine with this fact, focusing on its own interest in a quite narrow way.

Kiihkosuomalaiset voisivat keskittyä olennaiseen

Lontoon olympialaisissa saavutettiin vihdoin suomalaismenestystä, kun purjelautailija Tuuli Petäjä nappasi lajissaan hopeamitalin. Mitalijuhlia seurasi kuitenkin hämmentävä pikku-uutinen, jossa Suomalaisuuden liitto paheksui juhlintaa ”Suomen lipun epäkunnioittavasta käytöstä”. Huomautusta tervehdittiin, syystä, lähinnä huumorilla, mutta samaan aikaan voi hieman miettiä liiton yleisiä toimintatapoja ja kehitystä.

Suomalaisuuden liiton historia on merkillepantava ja sen aktiiveihin on kuulunut monia kansallisia merkkihenkilöitä. Nykyisin se on kuitenkin taantunut ahtaaksi ja yltiönationalistiseksi, kieliriitaa lietsovaksi häirikköjärjestöksi. Huomiota herättää myös liiton selkeä puoluepolitisoituminen perussuomalaisten suuntaan. Suomalaisuuden liiton hallituksessa istuu lukuisia perussuomalaisten keskeisiä toimijoita, puheenjohtajana europarlamentaarikko Sampo Terho. Huomionarvoinen on myös liiton suhde kansallismieliseen äärijärjestöön Suomen Sisuun. Järjestöillä on yhteistä historiaa ja huomattava määrä yhteisiä aktiiveja, kärjessään IKL:n henkiin herättäjä ja äärioikeistomarsseilta tutuksi tullut Teemu Lahtinen.

Kyseenalaiset taustat ja vaikuttajat ovat yksi asia. Toinen asia on järjestön agenda. Minun on vaikea ymmärtää liiton toiminnan keskittymistä ruotsin kielen vainoamiseen suomalaisessa yhteiskunnassa. On vaikea nähdä millaista uhkaa suomen kielelle tai suomalaisuudelle nimenomaan ruotsi tai suomenruotsalaisuus edustavat. En näe, että ruotsin kielen asema olisi vaikuttanut haitallisella tavalla suomalaisen kansallisvaltion syntyyn tai sen tulevaisuuden kehitykseen.

Vaikken liiton kohderyhmään kuulukaan, uskaltaudun silti huutelemaan rannalta purjehdusohjeita. Se, mistä voisi olla huolissaan, liittyy pikemminkin kieleen ja katukuvaan leviäviin anglismeihin sekä suomen kielen rappeutumiseen vaikkapa yritysten tai valtion laitosten nimistössä. Suomenkielisen nimen omaavan ruoka-annoksen, baarin, yökerhon tai palvelualan yrityksen löytäminen voi olla vaikeaa. On boutiqueta, Giant Burgeria, Night Clubia, Bar Hemingwaysia, Hair Style Salonia ja vaikka mitä. Julkinen valta tekee yhtä lailla parhaansa tuhotakseen ymmärrettävää suomenkielistä sanastoa. Pohditaanpa vaikka Destiaa (entinen tieliikennelaitos), Itellaa (Suomen posti) tai Centria ammattikorkeakoulua (Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulu).

Toinen keskeinen kysymys koskee suomen kielen asemaa tieteen ja tutkimuksen tai korkeimman opetuksen kielenä. Tälläkin alueella tarkoituksensa mukaisesti toimiva ja aikansa tasalla oleva liitto voisi toimia. Suomenkielinen tieteellinen julkaisutuotanto jää tarpeettoman vähälle tutkijoiden keskittyessä kirjoittamaan kansainvälisiin julkaisuihin englanniksi. Tämä johtaa väistämättä elävän kielen taantumiseen sekä kielen kehittymisen hidastumiseen.

Takinkääntäjä

Perussuomalaisten vaalijytkyn jälkeinen taivallus on ollut surkuhupaisaa katsottavaa. Olemattoman oppositiopolitiikan kuivuttua kasaan jo alkumetreillä ovat otsikoihin nousseet milloin Teuvo Hakkaraisen kohellukset rikollisjärjestöjen tiloissa, milloin erinäisten parlamentaarikkojen saamat tuomiot rikkomuksistaan. Samaan aikaan paikallisia äkkimenestyksestä villiintyneitä persuaktiiveja on pullahdellut ilmoille milloin milläkin agendalla, aina tappouhkailuista (1,2seksuaalivähemmistöjen vainoamiseen. Ei liene ihme, että puolueen kannatuskäyrät ovat kääntyneet lähes yhtä romahdusmaiseen laskuun kuin mikä oli nousu vaalien alla.  Ihmiset ovat kyllästyneet siihen, että heidän toiveensa itsensä kuuntelusta ja muutoksesta politiikassa ovat hukkuneet koheltamiseen, pelleilyyn ja valehteluun.

Oman lisänsä venkoiluun ja takinkääntelyyn toi tänään puheenjohtaja Timo Soini kommentoidessaan kansanedustaja, hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-ahon saamaa tuomiota kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Kyseessä on korkeimman oikeuden päätös. Soini totesi, ettei asia aiheuta ”minkäänlaisia toimenpiteitä” perussuomalaisissa.

Ääni on nyt kovin erilainen kuin kolmisen vuotta sitten. Silloin, tapauksen saadessa alkutahtinsa, Soini linjasi Ilta-Sanomissa (17.2.2009) selkeästi, ettei puolueessa ole mitään sijaa rasismille tai rasisteille. Hän totesi mm, että:

Mielestäni on selvää, että jos tulee lainvoimaisia tuomioita, niin toivon, että siinä vaiheessa ihmiset ymmärtävät, että vastuun kantaminen on myös sitä, että vetää johtopäätökset. Se koskee kaikkia, Soini korosti.

ja

on täysin selvää, että tällaisilla tyypeillä ei ole puolueessa tulevaisuutta.

Kun Soinin itsensä peräänkuuluttama tuomio tuli, ei hänellä ollut mitään sanottavaa. Ei mitään.

Luonnollisesti kyseessä voi olla, jälleen kerran, poliittinen temppu. Soini ulkoistaa vastuun muille ryhmille pakottaen ne ottamaan kantaa Halla-ahon edellytyksiin jatkaa hallintovaliokunnan puheenjohtajana,  ja pesee kätensä maahanmuuttokriitikoiden edessä. Tämä tarkoittanee kuitenkin sitä, että enemmän kuin itsensä paljastumista valehtelijaksi sekä muka kammoamaansa ”rasistileimaa”, hän pelkää maahanmuuttokriittisten reaktiota. On siis syytä olettaa, että näiden merkitys puolueessa on huomattavan suuri, ja Soini rimpuilee heidän vankinaan.

Käärme Soinin sylissä

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini pahoitti sadatta kertaa mielensä, kun erityisesti SDP:n presidenttiehdokas Paavo Lipponen vaati häntä tekemään lopullisen pesäeron puolueessaan vaikuttaviin, äärioikeistolaisia mielipiteitä vaaliviin voimiin. Soini turvautui paneelivastauksissaan jälleen kerran siihen, ettei hän itse ole syyllistynyt vihan lietsontaan. Huomiotta häneltä jäi, ettei asiassa puhuttu hänestä, vaan hänen selkänsä takana piileksivistä voimista, jotka lihottavat häntä ja hänen puoluettaan.

Erityisen mielenkiinnon kohteena on historioitsija ja takavuosina ääriliikkeissä viihtynyt kansanedustaja, puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö. Niinistö kuuluu Jussi Halla-ahon ohella perussuomalaisten lukeneisto-osastoon, joka valtasi keskeisimmät vaikuttamisen paikat eduskunnassa ison jytkyn tuotua puolueelle merkittäviä luottamustoimia valiokuntien johtotehtäviä myöten. Merkille pantavaa onkin, että niinkuin Soini työläisasian ajanana esiintyykin, ei ryhmän duunariosasto kelvannut merkittäviin luottamustehtäviin kun puolue teki omia valintojaan. Eduskuntaryhmääkin johtaa moninkertainen puolueloikkari, jolle ei työväenliike ole milloinkaan kelvannut.

Niinistön ollessa takuuvarmasti potentiaalinen Soinin seuraajaehdokas perussuomalaisen puolueen johdossa, kannattaa hänen tekemisiinsä kiinnittää huomiota. Nyanssiosastoon kuuluu mm. hänen toistaiseksi lyhyen eduskuntauransa aikana käyttämä puheenvuoro, joissa hän on  kertonut ”poistavansa varmistimen” kun presidenttikeskustelussa viitataan parlamentarismiin. Viittaus oli käytössä natsi-Saksassa. Lisäksi hän on väläyttänyt kielipoliittisia asenteitaan vaatimalla ennen kaikkea Dragsvikin varuskunnan lakkauttamista. Tämän lisäksi hän on ehtinyt pohtia myös puolisotilaallisten kodinturvajoukkojen perustamista sekä ennen edustajaksi valitsemistaan Karjalan palauttamista.

Niinistö on myös Suomalaisuuden liiton hallituksen jäsen. Liiton hallitus onkin tiukasti perussuomalaisten hallussa, siellä vaikuttavat mm. puheenjohtajana europarlamentaarikko Sampo Terho, sekä sinimustaa IKL-taustaa omaava Suomen Sisu -aktiivi Teemu Lahtinen. Viime vuosien vallankaappaus on merkillepantava, koska takavuosina järjestö kokosi huomattavan määrän erilaisia yhteiskunnallisia vaikuttajia erityisesti Kokoomuksen riveistä. Nämä ovat kuitenkin tulleet savustetuksi ulos liitosta ja kokeneet sen luisuneen ääriainesten haltuun.

Liitto on tullut tunnetuksi militantista suhtautumisestaan ruotsin kielen asemaan Suomessa. Kuvaavaa on, ettei se ole juurikaan kiinnittänyt huomiota mm. anglismien yleistymiseen kielessä sekä englannin kieleen ylivaltaan niin viihteessä, mainoksissa kuin katukuvassakaan, vaan maali on nimenomaan omassa kansallisessa vähemmistössä ja heidän kielessään. Siten motiivi tuskin niinkään on suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin puolustamisessa kuin nimenomaan ruotsin kielen ja vähemmistön vastustamisessa.

Myös Jussi Niinistön aiempi poliittinen toiminta ansaitsee korostunutta huomiota. Ossi Mäntylahti nostaa Uuden Suomen blogissaan esiin puolustusvaliokunnan puheenjohtajan aktiivisuuden Kansallisen kulttuuririntaman toiminnassa 1990-luvun alussa. Järjestön Valkoinen rintama -lehti vaati ”avointa isänmaallista oikeistopolitiikkaa”, toivoi Kokoomuksen ”tukehtuvan bolsevistiseen oksennukseensa” ja laajamittaista putschia puolueessa. Niinistö kuului kyseisen julkaisun tekijöihin. Kokoomuksen nuorten liiton Varsinais-Suomen piirin silloinen puheenjohtaja Petri Lahesmaa tuomitsi Turun Sanomissa eräiden kokoomuslaisten toimijoiden yhteistyön näiden Kansallisen kulttuuririntaman toiminnassa olleiden henkilöiden kanssa, ja katsoi kyseessä olleen rasistis-fasistisen liikkeen.

Ihmiset voivat muuttua ja kasvaa, myös nuoruudessaan vaarallisille harhateille joutuneet. Tätä mahdollisuutta tulee kunnioittaa ja se tulee aidosti antaa. Siitä huolimatta on tärkeää, varsinkin kun Niinistön kohdalla muutos vaikuttaa varsin kosmeettiselta ja hänen nykyinen toimintansa viittaa edelleen vahvasti äärikansallismielisyyteen, verkostoitumiseen äärioikeistolaisten hahmojen kanssa sekä haaveisiin puolisotilaallisista toiminnoista korostuneempana osana yhteiskuntaa, että tämän ajattelun ja esitysten historiaa ja ideologisia taustoja tuodaan esiin. Tämä on myös Timo Soinin vastuu. Hän ruokkii povellaan käärmeitä, ja vielä on näkemättä purevatko ne häntä, vai ovatko ne hänen lemmikkejään?