Työ, oikeudenmukaisuus ja perustulo

Kolumni julkaistu Demokraatissa 12.4.2012.

Perustulo puhuttaa jälleen. HS julkaisi hiljattain vihreiden kansanedustajien Ville Niinistön ja Outi Alanko-Kahiluodon kirjoituksen liittyen perustuloon. Samaan aikaan kerätään nimiä aihetta koskevaan kansalaisaloitteeseen.

Kyse on kymmeniä vuosia vanhasta ideasta, jonka juuret löytyvät markkinaliberaalista oikeistosta. Sittemmin perustulo on ollut erityisesti vihreiden agendalla. Erona alkuperäiseen perustuloon on tuen taso sekä sillä korvattavien tulonsiirtojen määrä.

Vihreät ja vasemmistoliitto markkinoivat omia mallejaan ”oikeudenmukaisina”. Tavoitteet ovatkin humaaneja. Sen sijaan keinon etsiminen perustulosta paljastaa ajattelun puutteellisuuden erityisesti suhteessa työmarkkinoihin sekä erikoisen käsityksen työttömyyden syistä.

Niinistö ja Alanko-Kahiluoto näkevät työttömyyden työvoiman tarjonnan ongelmana. Ajattelu lähtee siitä, että työttömät ottaisivat vastaan työtä, mikäli tukijärjestelmä vain mahdollistaisi tämän. Tämä sivuuttaa sen seikan, että työttömyydessä on kyse työn kysynnän puutteesta – siitä ettei töitä ole. Samalla logiikalla myös kaikki sosiaaliturvan heikennykset olisivat erinomaista työllisyyspolitiikkaa, koska ne lisäävät kannusteita ottaa vastaan työtä.

Keskeinen kritiikki perustuloa kohtaan on sen aiheuttama silpputyön vakinaistuminen. Tähän näkemykseen vastataan usein väitteellä, että pätkätyö on tullut jäädäkseen. Pätkätyö onkin levinnyt koulutettujen keskuuteen. Ilmiönä se ei kuitenkaan ole sen paremmin uusi kuin edes merkittävästi kasvanut 90-luvun laman jälkeen. Edelleen suurin osa työsuhteista on vakituisia ja kokoaikaisia, jollaisia ihmiset myös toivovat.

Mikäli oletetaan, että tehty työ lisääntyisi pelkillä sosiaalietuuksien muutoksilla, johtaisi se jo tällä hetkellä heikoimmilla työehdoilla työtään tekevien ihmisten aseman heikentymiseen entisestään. Osa-aikaisten mahdollisuudet saada täydet tunnit heikkenisivät, kun työ voitaisiin helposti teettää pienissä pätkissä eri ihmisillä.

Perustulo kiistääkin työn ja pääoman intressiristiriidan. Se hyväksyy työnantajien vaatimuksen siitä, ettei heillä ole vastuuta työntekijöiden toimeentulosta. Työtä voidaan teettää pätkässä tai silpussa, optimoiden ajankäyttö työnantajan näkökulmasta. Riskin kuittaa valtio perustulon kautta.

Perustulon kustannukset maksavat veronmaksajat veroillaan, eli enimmäkseen palkansaajat itse. Voidaan myös tiedustella miten kansantalouden kannalta olisi edullista jakaa rahaa vastikkeetta kaikille verrattuna siihen, että sitä jaetaan vain niille, jotka syystä tai toisesta sitä tarvitsevat?

Perustulo toki säästää rahaa, jos sillä korvataan nykyisiä tarveharkintaisia etuuksia. Tämä heikentäisi sosiaaliturvan tasoa. Mikäli näin ei tehdä, jäävät byrokratiavähennykset tekemättä. Jos taas turva leikkaantuu hitaammin, valuu lisäraha parempituloisille. On myös havaittava, että vihreiden esittämä perustulo on tasoltaan nykyistä perusturvaa matalampi. Siten he, jotka eivät löydä tai kykene tekemään pientäkään työtä, putoaisivat yhä syvempään köyhyyteen.

Kyse on myös vastuusta. Kenellä on vastuu työtä tekevien riittävästä toimeentulosta ja turvallisuudesta? Kuuluuko tämän turvan luominen työstä hyötyvän ja lisäarvon kerääjän eli työnantajan vastuulle, vai hyväksytäänkö se, ettei heiltä voi tai pidä tällaista vastuuta vaatia?

Toisaalta kyse on yksilöstä. Onko aikuinen, työkykyinen ihminen yhteiskunnan jäsenenä periaatteessa velvollinen tekemään työtä ja on oikeutettu yhteiskunnan tukeen kun työtä ei ole tarjolla tai ihminen on estynyt sitä tekemästä? Vai onko ihmisellä oikeus yhteiskunnan tarjoamaan rahaan, jonka päälle työnteko on oma valinta?

Advertisement

Perusteellisemmin perustulosta

Julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 22.11.2011.

Edellinen AY-jyräys perustulosta sekä niistä perusteista, jonka vuoksi ammattiyhdistysliike on perinteisesti suhtautunut siihen varauksellisesti, herätti ilahduttavasti keskustelua. Siksi aiheesta on syytä vielä jatkaa valottaen perusteita lisää sekä vastaten kritiikkiin.

Aivan aluksi on kuitenkin syytä todeta, että perustuloajattelussa on paljon hyviä ja huomionarvoisia pointteja. Erityisen tärkeää tulevaisuudessa onkin tehdä työtä mahdollisimman laajalla rintamalla sen puolesta, että erityisesti nykyistä useampi osatyökykyinen voisi osallistua työelämään. Tässä yhteydessä toimia tarvitaan varmasti niin sosiaaliturvan osalta kuin tukitoimissa ja työelämän käytännöissä.

Kriittisistä huomioista ensinnä kannattaa käsittelyyn ottaa osa-aikatyö ja sen toivottavuus. On totta, että monet, erityisesti korkeakouluopintoja tekevät ihmiset ottavat mielellään vastaan osa-aikatyötä ja näkevät sen kätevänä mahdollisuutena yhdistellä opintoja ja työtä.

Väite, jonka mukaan tämä halukkuus koskisi yhteiskunnallista enemmistöä, ei kuitenkaan valitettavasti pidä paikkaansa. Osa-aikatyö on tutkimusten valossa useimmille sitä tekeville ennen muuta vastentahtoinen pakko, ei oma toive.

Opintotuella tehtävää työtä pidetään usein esimerkkinä niistä eduista, joita työn ja toimeentuloturvan helppo yhdistely tuottaa. Tässä jää näkemättä kuitenkin kolikon toinen puoli. Ne ihmiset, joiden faktiset työllistymismahdollisuudet rajoittuvat esimerkiksi opiskelijoiden suosimille palvelualoille, kohtaavat erittäin kovaa kilpailua työtehtävistä.

Työnantajan on helppo sivuuttaa näiden ihmisten toiveet täysistä työpäivistä, koska tarjolla on käytännössä rajaton määrä erittäin joustavaa, tarvittaessa töihin kutsuttavaa työvoimaa. Tästä syystä ammattiyhdistysliikkeen tulisikin herätä vaatimaan korotusta niihin opintotuen osiin, jotka tukevat täysipäiväistä opiskelua.

Tästä hyötyisivät niin opiskelijat toimeentulon parantuessa, yhteiskunta opintoaikojen lyhentyessä sekä alalla pysyvästi toimivat työntekijät neuvotteluaseman parantuessa.

Mitä tulee köyhyyteen, niin muun muassa vihreiden esittämä perustulo on tasoltaan alhaisempi kuin nykyinen perusturva. Sen oletettu köyhyyttä vähentävä vaikutus perustuu siis ajatteluun, että yhä useampi paikkaisi pienellä työnteolla toimeentuloaan ja siten nostaisi itsensä köyhyysrajan yläpuolelle.

On kuitenkin huomattava, että toimiessaan näin perustulo parantaisi vain niiden ihmisten asemaa, jotka kykenisivät täydentämään heikkenevää perusturvaansa työnteolla. Täysin työkyvyttömien osalta toimeentulon taso heikkenisi nykyisestä.

Lisäksi tällä voi olla arvaamattomia yhteiskuntapoliittisia seurauksia, jotka pahimmillaan edelleen siirtävät työmarkkinoilla neuvotteluvoimaa työnantajalle: jos perustulo ei takaisi kohtuullista toimeentuloa, ja ihmisten olisi enemmän tai vähemmän pakko täydentää sitä palkkatuloilla, työmarkkinoille tulisi, edellä mainitun esimerkin mukaisesti, suuri joukko joustavaa työvoimaa, jonka olisi otettava vastaan lähes mitä tahansa työtä turvatakseen toimeentulonsa.

Tämä edelleen vähentäisi työnantajien kiinnostusta neuvotella kohtuullisista palkoista ja muista työehdoista. Pitkälle edettyään tämä voisi olla uhka myös työehtosopimusten yleissitovuudelle.

Ikuinen ay-kriitikkojen viljelemä klisee ammattiyhdistysliikkeen keskittymisestä vain hyvin toimeentulevien työntekijöiden etujen ajamiseen ei kanna. Tällä hetkellä keskimääräinen ansioturvan saaja sijaitsee täsmälleen köyhyysrajalla ja vain todellisuudesta vieraantunut elitisti uskaltaisi kutsua heitä ”ensi luokassa matkustaviksi”.

Useilla SAK:laisilla aloilla keskimääräiset palkat alittavat kokoaikaisissakin työsuhteissa 2 000 euron rajan. Lisäksi on muistettava, että ay-liike tuki voimakkaasti ensi vuoden alusta toteutuvaa, historiallisen suurta korotusta perusturvaan, jonka puitteissa tuplataan viime hallituksen perusturvapanostukset.

Myös väite työttömien unohtamisesta on enemmän poliittinen lyömäase kuin faktoihin perustuva analyysi. Mikäli raamiratkaisu tulee voimaan, sisältää se merkittäviä uudistuksia muun muassa työttömyysturvaan sovitellun päivärahan osalta samalla kun osatyökykyisten työhön osallistumismahdollisuuksia lisätään.

Myös kaivattua työttömyysturvan yksinkertaistamista jatketaan, Jo tällä hetkellä ay-liike tekee huomattavan paljon työtä sen puolesta, että työtä ja sosiaaliturvaa voidaan yhdistää. Se, ettei perustuloa nähdä toivottavana uudistuksena, ei tarkoita ettei asiaa käsiteltäisi tai kannatettaisi.

Kaiken kaikkiaan on aika siirtyä kliseiden ja yksittäistapausten pyörittelystä laajempaan kuvaan sosiaalipolitiikasta, johon liittyvät rahamuotoisten etuuksien ohella myös palvelut. Keskeiset linjat määrittyvät myös sen mukaan halutaanko työelämän silppuuntumista pitää luonnonvoimana vai toimintana, johon on mahdollista vaikuttaa, ja halutaanko sosiaaliturvan kertymis- sekä hyvinvointivaltion peruslogiikan perustuvan työnteolle vai ei.

Miksi ay-liike ei innostu perustulosta?

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 2.11.2011.

Sosiaalietuuksien kehittämisestä keskustelevat poliittiset liikkeet sekä edunvalvontajärjestöt jakaantuvat perinteisesti nelikenttään. Näistä akseleista toinen virittyy tason mukaan, jonka toisessa päässä ovat matalat, ja toisessa korkeat etuudet, toinen taas sen perusteella tuleeko sosiaaliturvan perustua ensisijaisesti työhön ja ansioihin, vai tuleeko se järjestää perustulon muodossa. Välimuotoja on luonnollisesti myös monia. Ammattiyhdistysliike ei ole perinteisesti innostunut perustulokaavailuista. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä on usein varsin humanistisesta ajattelusta kumpuava esitys.

Ensinnäkin perustulo on suunniteltu maailmaan, jossa silputtu työ on kannatettava ilmiö. On totta, että se helpottaisi lyhytaikaisten projektitöiden vastaanottamista. Samalla se kuitenkin tekee tämänkaltaisen työn teettämisen työnantajan näkökulmasta erittäin kannattavaksi.

Suurin osa sellaisesta silpputyöstä, jota perustulo todennäköisesti tuottaisi työmarkkinoille, ei ohjautuisikaan välttämättä luovaan taiteiluun, vaan hyvinkin suorittaviin tehtäviin esimerkiksi palvelusektorille. Häviäjiä olisivat nimenomaan ne osa-aikaiset työntekijät, joiden mahdollisuudet saada täydet tunnit katoaisivat, kun työn entistäkin joustavampi teettäminen tulisi työnantajalle mahdolliseksi ja edullisemmaksi. Työmarkkinoilla neuvotteluvoimaa siirtyisi yhä voimakkaammin palkansaajilta työnantajille samalla kun kunnon työpaikan saaminen vaikeutuisi.

Toinen kysymys koskee vastuuta työtä tekevien toimeentulosta. Kuuluuko tämä vastuu työn teettäjälle vai yhteiskunnalle? Perustulomaailmassa työnantajan mahdollisuus teettää työtä elämiseen riittämättömällä palkalla helpottuisi ja vastuu työntekijöiden taloudellisesta turvallisuudesta siirtyisi entistä enemmän valtiolle.

On helppo nähdä, miten tätä käytettäisiin hyväksi. Koska firma on tiukoilla, palkkaa ei voida maksaa enempää, mutta ainahan valtio voi nostaa perustuloa. Tätä kautta työntekijät maksaisivat veroina omat palkankorotuksensa

Kolmas huomio koskee kannustavuutta. Perustulon kannustavuus riippuu luonnollisesti sen tasosta. Ay-liikkeen kannattama ansiosidonnainen sosiaaliturvamalli on työhön kannustava nimenomaan siitä näkökulmasta, että työhön osallistuminen parantaa myös sosiaaliturvan tasoa.

Köyhyysasteet ovat matalimmat niissä maissa, joissa sosiaaliturva perustuu ansioturvaan ja perusturvaan. Puhtaasta perustulosta tällainen elementti puuttuu. Onkin oletettavaa, että perustulo jäisi joko tasoltaan matalaksi ja siten syventäisi köyhyyttä, tai sitten korkeana kävisi kestämättömäksi julkiselle taloudelle.

Neljäs, yhteiskunnallisempi huomio koskee sosiaaliturvan legitimiteettiä. On oletettavaa, että yhteiskunnallinen enemmistö on valmiimpi hyväksymään korkeamman sosiaaliturvan tason tilanteessa, jossa kyseessä on lähtökohtaisesti väliaikainen asiaintila ja terve, työkykyinen aikuinen ansaitsee toimeentulonsa työmarkkinoille osallistumalla silloin kuin hänellä on siihen mahdollisuus.

Tilanne, jossa sosiaaliturvan taso ei enää riippuisi omasta aktiivisuudesta, voisi lietsoa kovenevia asenteita sen varassa eläviä kohtaan. Tästä kärsisivät eniten pysyvästi etuuksia tarvitsevat.

Viides, ja viimeinen huomio koskee työttömyyden vähentämistä. Ammattiyhdistysliikkeen näkökulmasta keskeisin työttömyyden aiheuttaja on työpaikkojen puute sekä laajalle levinnyt työkyvyttömyys. Työpaikkojen syntymisen kannalta oleellista on luoda otollisia edellytyksiä elinkeinotoiminnalle, sosiaaliturvamuutokset kun tuskin ovat tehokkaita uusien työpaikkojen luojia.

Pitkäaikaistyöttömien ja työkyvyttömien ongelmat taas pohjautuvat usein vanhentuneeseen osaamiseen tai puutteelliseen elämänhallintaan. Joillakin on taustallaan myös päihdeongelmia. Näitä ongelmia voidaan ratkoa kehittämällä palveluita, ei jakamalla vastikkeetonta rahaa.

Teoreettinen, työväenliikkeen aatehistoriaan liittyvä, varsin osuvakin kritiikki koskee periaatteiden muuttumista ajan kuluessa. Jos Marxin alkuperäinen tavoite oli vapauttaa työväenluokka palkkatyön orjuudesta, on nyt ammatillinen työväenliike, usein hyvässä yhteistyössä poliittisen kanssa, nimenomaan korostamassa palkkatyön merkitystä yhteiskunnassa sekä tekemässä kaikkensa, jotta työllä olisi keskeinen asema ihmisten elämässä.

Kyse lienee kuitenkin ennen kaikkea valtasuhteista. Työn tuskin katsottiin yhteiskunnasta koskaan loppuvan, kyse on pikemminkin siitä kenellä on oikeus työn tuloksiin, kuka omistaa tuotannon tuottaman lisäarvon ja kuka käyttää valtaa talousjärjestelmässä? Nämä kysymykset ovat tänä päivänä aivan yhtä ajankohtaisia ja tärkeitä kuin aiemminkin, kuten Occupy Wall Streetin ”Me olemme 99%” –tunnuksesta  voidaan havaita.

Työväenliikkeen tulevaisuuden utopioihin tulee tuskin koskaan kuulumaan vapaus työstä. Sen sijaan vapaus työssä on monella tapaa tärkeä tavoite. Tähän puitteeseen mahtuvat niin tavoitteet kohtuullisista työajoista, turvatusta toimeentulosta, riittävästä elpymisestä ja kehittymisestä, luovuuden sallivista ja monipuolisista työtehtävistä ja – paikoista, joista voi löytää myös älyllistä haastetta, omien tavoitteiden saavuttamisesta; mistä tahansa, joka samalla yhdistyy vastuuseen muista ihmisistä ja koko yhteiskunnasta.