"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei voi mitenkään ajatella ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä." (Ulla-Lena Lundberg, teoksessa Jää)
Eduskuntavaalikeskustelussa erot puolueiden välillä ovat alkaneet syntyä ennen muuta suhteessa verotukseen. Lähes kaikki puolueet pitävät sopeutustoimien jatkamista perusteltuna myös tulevalla vaalikaudella – näkemyseroja on mittaluokasta, ajoituksesta ja järkevimmistä kohteista, mutta yhteisymmärrys siitä että menojen kasvua tulee hillitä ja tehdä myös suoria leikkauksia, on olemassa. Sen sijaan selkeä näkemysero SDPn ja oikeistopuolueiden välillä on siinä voidaanko sopeutusta tehdä myös veronkorotuksilla.
SDP haluaa kerätä miljardi euroa lisää verotuloja uudistamalla verotusta. Mahdollinen veronkevennysvara tulee suunnata pieni- ja keskituloisille osana palkkaratkaisun tukemista. Tätä kautta saadaan kotimarkkinoille luottamusta ja vauhtia. Mutta kun vaje julkisessa taloudessa on suuri, ei rikkaimmille suomalaisille meneviin verolahjoihin ikävä kyllä yksinkertaisesti ole varaa – ainakaan jos haluamme ylläpitää kouluja, terveyskeskuksia ja muita julkisia palveluita myös tulevaisuudessa.
Kun sopeutustarvetta joka tapauksessa on, on oikeudenmukaista kattaa osa siitä myös keräämällä lisää tuloja – ei vain leikkaamalla menoja. Paljon on puhuttu siitä, että sopeutustoimet tulisi tehdä reilusti ja kaikkia koskien – mutta menosopeutus luonnollisesti vaikuttaa voimakkaimmin niihin ihmisiin jotka ovat riippuvaisia hyvinvointivaltion palveluista tai eduista. Jotta heidän taakkaansa voitaisiin helpottaa, olisi hyvä että varakkaimmatkin kantaisivat kortensa kekoon.
SDP:n esitys sai luonnollisesti tyrmäyksen sekä Kokoomuksesta että Keskustasta. Kokoomus haluaa pelkkiä leikkauksia eikä hyväksy verotuksen kiristämistä. Päinvastoin, suuresta vajeesta huolimatta nykyinen pääministeripuolue haluaa 2mrd€ veroalen joka kohdistuu kaikkiin tuloluokkiin. Eli myös kaikkein suurimpia tuloja nauttiville. Keskustan ohjelma taas keskittyy vahvasti yritysten täsmäveronalennuksiin.
Argumenttina verouudistusta vastaan käytetään suosittuja hokemia siitä, että ”veronkorotusten tie on käyty loppuun” ja että ”veroaste on jo nyt liian korkea”, tai että ”verotuksen kiristäminen on haitallista kasvulle”. Kaikkia näitä on toki hyvä arvioida.
Kun katsotaan veropolitiikan suuntaa viime vuosina, on se ollut pitkään veroastetta laskeva. VATTin tuore tutkimus, jossa on arvioitu veromuutosten vaikutuksia vuosina 1993-2012 osoittaa, että ansiotuloverotus on tarkasteltuna aikana keventynyt merkittävästi. Tutkimuksen mukaan ansiotulojen verotusta on kevennetty kuluneena aikana yhteensä n. 8 ja puolella %-yksiköllä. Valtion ansiotuloverotusta on kevennetty 7 %-yksiköllä. Kun tulojen kasvu otetaan huomioon, ansiotulojen verotus on keventynyt 3%-yksikköä. Samana aikana verovähennykset ovat lisääntyneet. Kun mukaan otetaan pääomatulot, on verotus keventynyt perustemuutosten johdosta runsaat seitsemän prosenttiyksikköä.
Kun ajatellaan että verotus on tällä hetkellä selvästi kevyempää kuin mitä se on aiemmin ollut, voisi kuvitella että taloudellisessa kriisitilanteessa meillä olisi varaa – SDP:n esityksen mukaisesti – periä hieman korkeampaa veroa yli 70 000 euroa vuodessa ansaitsevilta ihmisiltä. Lisäksi yli 60 000 euron pääomatulojen saajien progression nostaminen jättäisi edelleen pääomatuloilla elävien ihmisten verotuksen kevyemmälle tasolle kuin palkansaajilla. On toki täysin legitiimiä olla tästä eri mieltä, mutta näkemys siitä että verotus nousisi näillä muutoksilla jotenkin ennennäkemättömän kireäksi on yksinkertaisesti väärä.
Kysymys veronkorotusten ja kasvun välisestä suhteesta ei sekään ole selkeä. On luonnollisesti totta, että kysyntälamassa veronkorotuksia olisi hyvä välttää. Mutta niin olisi suoria leikkauksiakin niiden syödessä suoraan kysyntää ja lisätessä kuluttajien epävarmuutta. Kyse onkin lähinnä siitä, että mikäli sopeutustoimien välitön jatkaminen katsotaan oleelliseksi, miten niitä kannattaa toteuttaa mahdollisimman vähin vahingoin.
Asiaa sivuaa mm. tuore artikkeli CEPRiltä, jossa arvioidaan ns. fiskaalikertoimia eri toimenpiteiden välillä. Tämä tarkoittaa siis sitä, kuinka paljon erilaiset kiristävät toimet vähentävät taloudellista kasvua. Tuore tutkimus on osoittanut, että taloudellisen laman aikana erityisesti leikkausten kasvua haittaavat vaikutukset ovat selvästi aikaisemmin arvioitua suurempia. Myös tämä uusi paperi osoittaa, lukuisiin aiempiin tutkimuksiin perustuen, että kasvulle haitallisinta on taantuma-aikana leikata julkisia investointeja.
Tämä havainto liittyy Suomen keskusteluun siitä tuleeko sopeutusta toteuttaa vain menoja leikkaamalla. Mikäli Suomi ei ole erityistapaus, on odotettavaa että pelkät suuret menoleikkaukset hidastavat kasvua huomattavasti enemmän kuin sopeutus, jota toteutetaan myös toteuttamalla veronkorotuksia. Eli: näyttää siltä että taloudellisen kasvun kannalta järkevämpää on siirtää osa sopeutustarpeesta veroilla katettavaksi.
Entä veroaste? Suomen veroaste on kiistatta korkeahko. Mutta samalla se on matalampi kuin esimerkiksi Tanskassa. Samaten julkisen sektorin osuus työllisistä on Suomessa Tanskaa – ja muita pohjoismaita – pienempi. Myös julkisen kulutuksen suhde BKThen on Suomea korkeammalla tasolla. Eikä tilanne näytä vauhtia haittaavan – tanskalaiset ovat maailman onnellisimpia ja talous osoittaa piristymisen merkkejä.
Tästä emme toki voi suoraan päätellä että veroasteen korkeus tekisi ketään autuaaksi – mutta emme myöskään sitä, että sen nosto veisi Suomen turmioon. On läheisten esimerkkien perusteella täysin mahdollista todeta, että riittävän tulovirran takaaminen valtiolle nopeuttaa taloudellista kasvua ja lisää hyvinvointia – ei päinvastoin. Ja että keskeisimmät väitteet, jolla suurituloisten osallistumista verojen muodossa taloustalkoisiin pyritään minimoimaan, eivät yksinkertaisesti kestä lähempää tarkastelua.
Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini lohkaisi jossain ennen edellisiä eduskuntavaaleja, että ”vain Kokoomuksella ja perussuomalaisilla on itsensä näköiset puheenjohtajat”. Tämän pystyi lukemaan piikkinä erityisesti SDP:lle ja Keskustalle, joita johtivat tuolloin Jutta Urpilainen ja Mari Kiviniemi. Soinin ajattelussa heidän johtajuutensa taustalla oli enemmän toive siitä miltä oman puolueen tulisi näyttää ja mitä sen tulisi olla kuin mitä se oikeasti on. Ajatus palasi mieleen tänään katsellessa Kokoomuksen puoluekokouksen valintoja ja Alexander Stubbin nousua puheenjohtajaksi.
Sosialidemokraatit ovat vuosikausia tavoitelleet ”laajentumista” poliittiseen keskustaan sekä toimihenkilöäänestäjien sydänten valloitusta vaaleissa. Nuoren, opettajataustan omaavan, naispuolisen johtajan valinnan nähtiin aikoinaan olevan yksi tällainen ”symbolinen teko”, joka kertoisi kansalaisille SDP:n halusta lähestyä heidän elämänpiiriään. Ongelmaksi kuitenkin kävi, että itseluottamukseltaan heikentynyt ja aatteellisessa käymistilassa ollut SDP ei kyennyt luottamaan olemassaolleen kivijalkansa kestävyyteen. Tämä johti tilanteeseen, jossa tuolloin uuden puheenjohtajan oli pyrittävä milloin milläkin tavalla vakuuttamaan perinteisempi kannattajakunta ja olemassaolleet rakenteet – ja samalla uudistuminen ja uuden kannattajakunnan lähestyminen jäi vähemmälle.
Tämä koettu epäselvyys sekä kunnallisvaaleista alkanut heikko kannatuskehitys loivat tyytymättömyyttä, joka purkautui puheenjohtajavaihdokseen Seinäjoen puoluekokouksessa. Puheenjohtajaksi ja uudeksi valtionvarainministeriksi nousi Antti Rinne. Viisikymppinen jo hieman harmaantunut mies, jonka tausta on ammattiliitoissa ja jonka työhistoriaan mahtuu kaikkea mahdollista tsupparista lakiasiaintoimiston vetoon.
Kokoomus puolestaan on menestynyt viime vuosikymmenen erinomaisesti niillä markkinoilla, jonne SDP on äänestäjien osalta pyrkinyt. Pitkälti Jyrki Kataisen persoonan kannattelemana Kokoomus on ollut voitokas tai vähintään edennyt lukuisissa vaaleissa. Ajatus ”keskustaoikeistolaisesta arvopuolueesta”, jolla on sosiaalinen omatunto ja joka välittää, on myynyt hyvin sellaisten liikkuvien äänestäjien keskuudessa joilla ei ole vahvaa poliittista näkemystä. Kokoomus on kyennyt madaltamaan kynnystä äänestää ”oikeistoa” ja samalla profiloitunut yksilökeskeiseen, individualistiseen aikaan sopivalla tavalla ”dynaamisten, päämäärätietoisten ja menestyvien” ihmisten puolueeksi. Uskottavan poliittisen voiman puuttuminen oikealta laidalta on myös helpottanut tätä mielikuvallista siirtymää – äänestäjävuotoa ei ole tarvinnut pelätä kuin arvokonservatiivisimpien osalta.
Kauan on kuitenkin ollut selvää, että Kokoomuksen aktiiveissa on kaipuuta selkeästi aatteellisempaan politiikantekoon. Kokoomusnuorten libertaarit mielipiteet ovat olleet marginaalissa, mutta ne ovat levinneet nuorten kasvaessa aikuisiksi myös itse puolueeseen. Kireämpiä kannanottoja on alkanut ilmestyä milloin veroasteen laskemisesta alle 40%iin, milloin ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeuden poistosta, perintöveron poistosta, yhteisöveron poistosta ja niin edelleen. Kaikki rajuja esityksiä, jotka eivät mitenkään sovi ”yhteistyöhakuisen” ja ”pragmaattisen” puolueen kuvaan. Mölyt ovat pysyneet suhteellisen vähäisinä oikeastaan vain siksi, että puolue on ollut niin voitokas, ja että se on osin ajanut tiukempaa linjaa kabineteissa kuin julkisuudessa.
Puheenjohtajakamppailussa tyylipuhtaimmin tätä uudenlaista aatteellisempaa oikeistolinjaa veti nimenomaan Alexander Stubb. Kun Vapaavuori kävi pääministerikisaa ja Risikko antoi kasvot ”unohdetulle kentän äänelle”, Stubb esiintyi vahvimpana aatepoliitikkona joka kritisoi voimakkaimmin julkista sektoria, esitti rajuimmat vaateet hyvinvointivaltion saneeraamiseksi ja otti näkyvimmin kantaa NATO-jäsenyyden puolesta. Ja hänet valittiin.
***
Mitä opimme tästä? Värillä -ja habituksella- oli puoluekokouksissa väliä. Kun puolueita on moitittu samankaltaistumisesta (johtajien profiilit ja taustat, aatteet ja tavoitteet), on yhtäkkiä ainakin johtajien profiileissa tapahtunut merkittäviä muutoksia – ja samalla eriytymistä.
Ajatellaan vaikka Rinnettä ja Stubbia. Toista on vaikea kuvitella pechakuchaamassa tai heittämässä stand-up -keikkaa, toista taas mahdoton nähdä Mäntsälän torilla makkaraa paistamassa ja kuuntelemassa eläkeläisten ajatuksia. Toinen edustaa sitä, mitä tämän päivän alfauros tai -naaras haluaa olla; oli kyse sitten ulosannista, ulkonäöstä tai urheilutuloksista. Toinen taas sitä, mitä moni epätäydellisyydessään aidosti on ja jonka hyväksyy. Toinen edustaa globalisaatiovoittajia kaikella olemuksellaan ja mielipiteillään, toinen taas nojaa vahvasti myös siihen maailmaan, joka on joutunut näkemään muutoksen nurjat puolet.
Se, mikä heitä kuitenkin yhdistää, ja joka samalla ehkä kertoo jotain politiikan muutoksesta on se, että he todellakin näyttävät ja kuulostavat puolueidensa aktiivi/kannattajaväeltä. Molemmat heistä ovat monella tapaa ”aitoja” siinä mielessä että heitä ei voi syyttää siitä, että he yrittäisivät olla jotain muuta kuin ovat tai että heidän kauttaan yriteltäisiin antaa muunneltua kuvaa siitä, mitä liike aidosti, tällä hetkellä, on. Näiden henkilöiden kautta on hylätty ajatus, että johtajan persoonan kautta yritettäisiin viestiä jotain muuta kuin mitä puolue on.
Tarkoituksena ei tietenkään ole sanoa, etteivätkö edelliset johtajat niin Kokoomuksessa kuin SDP:ssä olisi olleet aitoja ihmisiä. Kyse on nimenomaan mielikuvasta. Kokoomuksen osalta Kataisen profiili onnistui peittämään yhä radikaalimmaksi käyvän puolueväen ja estämään näkyvän oikeistolaistumisen puolueen julkikuvassa. SDP:ssä tämä puolestaan epäonnistui – yritys viestiä linjanmuutoksesta ja uudistumisesta edellisen puheenjohtajan profiilin kautta jäi – syystä tai toisesta- torsoksi eikä kaivattua luottamusta syntynyt.
***
Kun nyt katsoo eduskuntavaaleihin valmistautuvien puolueiden johtajia, on todettava että monella tapaa Kari Suomalaisen karikatyyrit ovat, tosin ajanmukaisemmassa muodossa, heränneet eloon. Kokoomus asettaa vaaleihin leveähymyisen, markkinafundamentalistisia linjauksia esittäneen eurofiilin joka saa samppanjan virtaamaan, SDP törmäkän ay-miehen perikuvan, jolla vaikuttaa kuitenkin olevan sydämessään herkkä paikka yhteiskunnan vähäosaisille, Keskusta self-made-manin pohjoisen uskonnollisilta lakeuksilta, perussuomalaiset epäsovinnaisen äijäilijän joka kaikella tekemisellään pyrkii osoittautumaan ”eliitin” vastavoimaksi, Vihreät asiantuntevan mutta kuivakasta imagosta kärsivän luokan fiksuimman pojan, Vasemmistoliitto taas tennarijalkaisen ja rääväsuisen radikaalin, jossa on enemmän kuin ripaus kärsimättömyyttä ja aggressiivisuutta.
Itse en osaisi piirtää osuvampaa karikatyyria kuin minkä todellisuus tulevissa vaalipaneeleissa tarjoilee.
Eurovaalit huipentuvat sunnuntaina. Vaikka listat ovat olleet tasokkaita, eivät sen paremmin keskustelu kuin äänestysaktiivisuuskaan ole toistaiseksi osoittaneet piristymisen merkkejä. YLE ansaitsee tosin papukaijamerkin meppigalleriastaan sekä puoluepäivistään televisiossa, kaupallinen media taas on keskittynyt tekemään juttuja itse valitsemistaan”kärkikandidaateista”.
Vaikka vaaleissa on jonkin verran päästy puhumaan eurooppalaisista viiteryhmistä, ei vaalien eurooppalaisuus edelleenkään korostu riittävästi. Väittelyissä haetaan eroja ennen muuta sillä kuka vetäisi milläkin tapaa eniten ”kotiin päin”. Harmi vain, että ”suomalaisten etu” on monin paikoin todellisuudesta irtaantunut käsite. Kun tämä etu määrittyy eri ihmisten mielissä kovin eri tavoin Helsingissä, miksi se olisi yhtenäinen Brysselissä?
Todellinen vaihtoehto – ja viesti, joka tulisi viime metreillä kyetä sosialidemokraattien toimesta kirkastamaan, koskee vaalien eurooppalaista luonnetta. Vaihtoehdot kokonaisuuden tasolla ovat konservatiiviryhmän jatkaminen suurimpana ryhmänä tai maltillisen vasemmiston nousu suurimmaksi – ja siten suunnanmuutos eurooppalaisen politiikan suunnassa parlamentin osalta. Eli viisi vuotta lisää samaa lääkettä – kasvavaa työttömyyttä, leikkauksia, kurjistuvaa kysyntää ja inhimillistä tragediaa erityisesti eteläisessä Euroopassa – tai vallanvaihto ja painopisteen siirtymä kohti sosiaalisempaa Eurooppaa.
Suomalaisille äänestäjille tulisi alleviivata, että vaikka liberaaleilla, vihreillä ja vasemmistoliiton ryhmällä on hyviä ehdokkaita , heidän äänestämisensä ei tuo näissä vaaleissa mitään muutosta. Vihreiden ryhmä tullee kutistumaan marginaaliin – aivan siitä riippumatta saavatko Suomen vihreät vaaleissa 0 vai 3 paikkaa. Ja mitä tulee vihreisiin tavoitteisiin, uskooko kukaan, että vihreiden edustamat arvot Euroopassa etenisivät kokoomuksen ja kristillisdemokraattien EPP-ryhmän johdolla?
Viimeisten eurogallupien mukaan parlamentin äärilaidat vahvistuvat. Sosialidemokraateille povataan pientä nousua – siis Euroopan tasolla. Suuri kuva ei kuitenkaan tule minkään jytkyn kautta muuttumaan – suuri valinta tehdään edelleen demarien ja konservatiivien välillä. Ja mikäli haluaa äänensä vaikuttavan maksimaalisesti, se kannattaa antaa toiselle näistä ryhmistä. Edelleenkään tässä ei ole kyse mielipiteestä vaan faktasta.
Eurooppalaisten sosialidemokraattien talouslinja on osin poikennut suomalaisen sosialidemokratian viime vuosien linjasta. Näissä vaaleissa olemme kuitenkin eurooppalaisia ja osa eurooppalaista linjaa – toki siihen aktiivisesti vaikuttaen. Tätä on turha yrittää häivyttää, vaan ottaa siitä irti kaikki se ilo ja mahdollisuus jonka se sisältää. Lisäksi yhdistävät tekijät ovat paljon suurempia kuin erottavat – hieman kauempaa katsottuna eurooppalainen sosialidemokratia on hyvin yhtenäinen juuri niissä kysymyksissä, jotka ovat Euroopan ja sitä kautta myös Suomen kannalta tärkeimpiä.
Merkittävin kysymys on talouslinjassa. Vaikka europarlamentin suora valta talouspolitiikkaan ei ole suurimmillaan, on sen koostumuksella huomattavaa merkitystä. Oleellisin kysymys sosialidemokraattisen ja oikeistolaisen linjan välillä liittyy elvyttävän talouspolitiikan mahdollistamiseen – niin eurooppalaisella kuin kansallisella tasolla. Oikeisto vastustaa julkisen sektorin aktiivisuutta ja velkaa ideologisista syistä. Sosialidemokraatit taas lähestyvät asiaa korostuneen pragmaattisesti. Asiaa voi valottaa esimerkillä liittyen vaikkapa paljon puhuttuun valtiolliseen velkaan. Yksikään toimitusjohtaja ei myisi firman omaisuutta pois maksaakseen velkoja, jos velan korko on alhaisempi kuin omaisuuden tuotto. Jos näin halutaan toimia, on kyse taloudellisesti typerästä teosta, joka ei perustu järkeen vaan tunteeseen.
Toinen kysymys, jonka toivoisi vielä vaalikamppailun viime metreillä nousevan esiin, liittyy työntekijöiden oikeuksien edistämiseen unionin tasolla. Suhtautuminen työntekijöiden asemaa parantaviin hankkeisiin mm. ryhmäkanneoikeuden muodossa jakaa nimenomaan oikeiston ja sosialidemokraatit. Sama koskee mm. vanhempainvapaita, joita koskeva direktiivi jumittui Kokoomuksen ryhmän vastarintaan. Tuohon konservatismiin pysähtyivät tuolloin palkallisten isyysvapaiden edistämiset sekä äitiysvapaan pidennykset.
Viime hetken vaalityössä näitä asioita voitaisiin vielä nostaa. Yhdenkin paikan siirtymä Suomessa gallupien osalta oikealta vasemmalle voi vaikuttaa valtaisasti Euroopan suuntaan. Panosta on pelissä nyt paljon.
Eurovaalit ovat viikon päästä. Vaali-into on ollut Suomessa jälleen kerran ainakin ennakkoäänestyksen perusteella alhaista, vaikka eurovaalien ehdokaslistat ovat omalta osaltaan osoittamassa miten tärkeistä vaaleista on kyse. Euroopan parlamentin aseman vahvistuminen, yhdessä eurooppalaisen päätöksentekoulottuvuuden merkityksen korostumisen kanssa, tekee näistä vaaleista todella merkittävät. Siksi on erittäin tärkeää, että viimeisellä viikolla kaikki puolueet ja aktiiviset kansalaiset, media mukaanlukien, alleviivaavat äänestämisen ja vaikuttamisen merkitystä.
EU-parlamentissa on, ja tulee näidenkin vaalien jälkeen olemaan kaksi selkeästi muita suurempaa ryhmää, joiden keskinäinen järjestys tulee määrittämään merkittävällä tavalla politiikan suuntaa. Toinen näistä ryhmistä on viime vuodet vallassa ollut Euroopan kansanpuolueen EPP:n konservatiiviryhmä johon Suomesta kuuluvat Kokoomus ja Kristillisdemokraatit, ja toinen Euroopan sosialistien ja demokraattien ryhmä, johon kuuluu SDP. Muut ryhmät ovat selkeästi pienempiä ja siten niiden merkitys eurooppalaisessa vallankäytössä on marginaalisempaa.
Viimeisimpien gallupien mukaan konservatiivit ja sosialidemokraatit ovat lähes tasoissa, kun kampanja-aikaa on jäljellä viikko. Gallupien kolmen paikan ero putoaisi yhteen, jos Suomessa SDP saavuttaisi kolmannen paikan, ja Kokoomus jäisi neljättä paikkaa vaille. Toisin sanoen Suomessa annettu ääni voi, nyt jos koskaan, vaikuttaa valtaisalla tavalla koko EU-parlamentin ja siten EU:n suuntaan. Tosin vain, jos sen käyttää joko SDP:n tai Kokoomuksen ehdokkaan kannattamiseen. Tämä ei ole mielipidekysymys vaan fakta.
Sosialidemokraattien lista on näissä vaaleissa selkeästi edellisiä kierroksia parempi. Erinomaisia ehdokkaita on paljon, ja listalta voisin suositella monia. Itse olen kuitenkin harkinnan jälkeen päätynyt kannattamaan Timo Harakkaa, ja osallistun myös aktiivisesti hänen kampanjatyöhönsä.
Haluan parlamenttiiin edustajan, joka on erikoistunut erityisesti Eurooppa-tason talouspoliittisiin kysymyksiin. Tästä Timo Harakalla on tietokirjailijatason näytöt. Harakka omaa laaja-alaiset tiedot paitsi eurokriisin taustoista, myös vastalääkkeistä. Tässä suhteessa hän poikkeaa edukseen monista EU-politiikan kriitikoista – hän keskittyy kritiikissään oleelliseen populististen pikkuseikkojen sijasta, ja tarjoaa tilalle uskottavaa ja harkittua vaihtoehtoa. Tällaista tapaa tehdä politiikkaa arvostan itse, ja sellaista tarvitaan.
Oikeistojohtoinen EU-politiikka on viime vuodet tarkoittanut hidasta taloudellista kasvua tai jopa taantumaa, sekä sosiaalista eriarvoistumista ja inhimillistä hätää erityisesti Etelä-Euroopassa. Leikkaukset olivat väärä ja tehoton lääke kriisiin, ja ongelman tunnistaminen nimenomaan julkisen sektorin kriisiksi on, osin Kreikkaa lukuunottamatta, väärä. Suuntaa on muutettava ja nykyiset, monin paikoin perustavanlaatuisesti epäonnistuneet vallanpitäjät Euroopassa vaihdettava. Parlamentin vaalit eivät yksin riitä, vaan kyse on myös jäsenvaltioiden vaaleista niiden käyttäessä valtaa neuvostossa, mutta oleellinen osa muutosta on parlamentin tasapainon muutos kohti elvyttävämpää politiikkaa.
En pidä Suomessa tällä hetkellä vallitsevasta ajattelusta, jossa eurovaaleissa ehdokas toisensa perään vannoo lähtevänsä Eurooppaan kamppailemaan ”suomalaisten” etujen puolesta, muita eurooppalaisia tai Euroopan Unionia vastaan. Haluan, että ehdokkaani osaa ajatella nimenomaan yhteistä hyvää ja Euroopan parasta sen ollessa useimmiten myös Suomen ja suomalaisten paras. Leikkauspolitiikan kritiikki on konkreettinen esimerkki tästä. Ehdokkaat, jotka heiluttavat puheissaan raippaa ”laiskojen etelän ihmisten” selkään ovat osa ongelmaa, eivät ratkaisua. He itse asiassa vain voimistavat sitä kahtiajakoa joka uhkaa koko Euroopan yhteistyön ideaa, ja ovat osaltaan lisäämässä taantuman syvyyttä vastustamalla sellaisia toimia joilla kasvu myös etelässä, meidänkin vientimarkkinallamme, voisi uudelleen käynnistyä.
Timo Harakka tarjoaa hyvän esimerkin myös sellaisesta ehdokkaasta, jolla on monipuolista kokemusta erilaisista tehtävistä ja toimista. Monipuolinen kokemus ja perehtyneisyys, sekä kyky ilmaista itseään ja mielipiteitään ymmärrettävästi ja innostavasti ovat tärkeitä ominaisuuksia mepin(kin) työssä. Hänellä on myös realistinen mahdollisuus läpimenoon – aikaisemman tunnettuutensa, näkyvän kampanjan sekä puhuttelevien teemojensa vuoksi.
Heille, jotka kannattavat SDP:tä, mutta etsivät naisehdokasta, suosittelen lämpimästi Suomessa toistaiseksi liian tuntematonta, mutta toivon mukaan pian laajalti tunnettua Kaisa Pennyä. Kaisa on suomalaisista meppiehdokkaista kansainvälisimmästä päästä, Euroopan demarinuorten puheenjohtajana eurooppalainen päätöksenteko ja politiikka ovat tuttuja. Tämän lisäksi hän tietää mistä puhuu kun puhuu talouspolitiikasta, nuorten työllisyydestä (Kaisa toimii mm. eurodemarien nuorisotakuutyöryhmän puheenjohtajana yhdessä Luxemburgin työministerin kanssa) sekä maahanmuuttajien asemasta.
Hyviä ehdokkaita on myös muissa puolueissa. Jos äänestäisin vihreitä, ääni saattaisi livahtaa Johanna Sumuvuorelle, Vasemmistoliitossa Jussi Saramolle, Kokoomuksessa Sirpa Pietikäiselle ja Keskustassa Timo Kaunistolle. Mutta tämän kiusauksen voi välttää, sillä erinomaisia ehdokkaita jokaiselle löytyy täältä.
Kehysriihen päätösten sekä Vasemmistoliiton hallituksesta lähdön jälkeen poliittinen huomio on alkanut kiinnittyä päähallituspuolueiden SDP:n ja Kokoomuksen puheenjohtajavalintoihin sekä EU-vaaleihin. Molemmilla on merkittävää vaikutusta myös alle vuoden päässä häämöttäviin eduskuntavaaleihin, jotka tullaan mitä todennäköisimmin käymään jälleen talouden ja työllisyyden teemoilla.
Kvintetiksi kutistunut sixpack-hallitus on kautensa aikana sopeuttanut julkista taloutta miljardeilla. Samaan aikaan on tehty merkittäviä työmarkkinaratkaisuja, jotka ovat rajanneet palkankorotukset varsin pieniksi ja siten vaikuttaneet kustannuskilpailukykyyn. Kansainvälisten suhdanteiden heikon tilan sekä edelleen vajaalla pyörivän kysynnän vuoksi kasvu ei kuitenkaan ole käynnistynyt toivotulla tavalla, eikä julkinen talous siten ole tasapainottunut kuten odotettiin. Työttömyys on sekin edelleen korkealla tasolla ja jopa nousussa, sillä sopeutustoimilla on usein kotimaista kysyntää vähentävä vaikutus. Ellei kasvua synny, voivat sopeutustoimet kääntyä itseään vastaan.
Noidankehästä ulos pääseminen vaatii joka tapauksessa uusia tuotteita, palveluita sekä investointeja. Näiden osalta Suomen ongelma on kauan ollut investointien toteutuminen maamme rajojen ulkopuolella. Yhteisöveron merkittävä alennus oli eräs täsmätoimi, jonka toivotaan auttavan tilannetta mutta sen vaikutusta on toistaiseksi liian aikaista arvioida. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten investoinnit etenevät tulevina vuosina ja kuinka veroale maksaa itsensä takaisin. Mittatikkuna voidaan käyttää toisaalta yhteisöveron alennuksen tuottamaa lovea valtion verotuloihin ja toisaalta sellaisia yritysten perustamisia tai laajennuksia joiden voidaan arvioida toteutuvan veroalen ansiosta. Tämä on vaikeaa, mutta tarpeellista mikäli haluamme saada luotettavan kuvan reformin vaikuttavuudesta ja toimivuudesta.
Työllisyystilanteen ollessa heikko kuitenkin tässä ja nyt, ja kansainvälisen toipumisen ollessa edelleen huteralla pohjalla on tärkeää pohtia miten investointien nouseva taso varmistetaan. Yksityiselle sektorille voidaan luoda kannusteita, mutta takeita niiden hyödyntämisestä ei ole. Sen sijaan julkisista investoinneista tai suorista panostuksista voidaan päättää ja niiden käynnistymistä ja toteutumista pitää varmana. Siksi olisi tärkeää hyödyntää julkisen sektorin vipuvoimaa mahdollisimman täysimääräisesti.
Valtion rooli markkinataloudessa on tärkeä kysymys josta on myös SDP:ssä keskusteltu viime aikoina entistä aktiivisemmin. Kyseessä on kansainvälinen trendi. Yleinen suomalainen käsitys, jonka mukaan valtio rakentaa edellytyksiä elinkeinotoiminnalle, mutta ei ”valitse voittajia” tai itse ole aktiivinen toimija tulee haastetuksi paitsi kertyvän todistusaineiston, myös tuoreemman teoreettisen työn näkökulmasta. Erityisen vahvan haasteen tälle ”pelokkaan ja passiivisen” valtion, joka ei ota riskejä markkinoilla on heittänyt amerikkalainen tutkija Marianna Mazzucato.
Mazzucato on omassa työssään osoittanut miten usein ”vapaiden markkinoiden” ja ”minivaltion” ihmemaana esitelty USA itse asiassa panostaa erittäin voimakkaasti julkiseen rahoitukseen ja julkisiin investointeihin aloilla, joille on ominaista korkea riskitaso, pitkä tuotekehitysaika sekä merkittävä mahdollisuus epäonnistua. Tuonkaltaiset markkinat ovat niitä, joille yksityinen sektori ei itse asiassa investoi riittävästi koska riskiä ei haluta vastaavasti kantaa. Siksi valtion voimakas aktiivisuus niin vision kuin tutkimuksen, innovaatiotoiminnan suunnan antamisen suhteen on välttämätöntä uusien innovaatioiden syntymiseksi. Esimerkkeinä hän esittelee internetin syntyä USAn valtion tutkimuslaitoksissa sekä amerikkalaisten yritysjättien tuotteiden pohjautumista julkisin varoin tehtyihin teknologisiin innovaatioihin, jollaisia ovat vaikkapa Applen huipulle nostaneet kosketusnäytöt.
Valtion vahvempaa roolia taloudessa toivovat on Suomessa tavattu naureskellen leimata ”savupiippujen halailijoiksi, jotka haluavat perustaa uuden Valcon”. Tämä pilkka on kuitenkin paitsi matalaotsaista tahallaan väärin ymmärtämistä, myös sisällöllisesti lyhytnäköistä. Epävarmassa maailmassa julkinen sektori voi olla myös turvallinen ja vakaa markkinoiden luoja. Suomen kaltainen pitkälle edistynyt yhteiskunta voisi omalla ostamisellaan luoda liiketoimintamahdollisuuksia ja vientituotteita. Saksa on luonut omalla energiakäänteellään ja kotimarkkinoiden luomisella omasta alueestaan energiantuotannon teknologiaa tuottavan teollisuuden keskuksen. Voisimmeko me luoda omaa vastaavaa menestystarinaamme vaikkapa älyteknologiaa soveltavien, puusta rakennettujen rakennusten varaan joista olisi vientituotteiksi, tai ICTn ja koulutuksen liiton varaan josta esimerkkinä täydellinen suomalainen kouluratkaisu valmiina vientiin: fyysisestä koulurakennuksesta opettajankoulutuksen kautta käytettäviin materiaaleihin?
Moni voi sanoa, että tämä on jo mahdollista. Mutta eikö vientiponnisteluissa auttaisi kovasti, jos kotimarkkinoilla kyseisiä ratkaisuja otettaisiin jo voimakkaasti valtion ja kuntien kysynnän vauhdittamana käyttöön? Voisiko tällainen kasvuinvestointi toimia markkinoiden ja uusien tuotteiden markkinoilletulon kannalta aina jatkuvia veronalennuksia paremmin? Tässä on kysymys seuraavien vaalien jälkeisen talouspolitiikan suunnittelijoille.
Puolueen puheenjohtajakisa tulee tulevina viikkoina toivon mukaan etenevän nykyistä enemmän aatteelliseen ja poliittiseen linjapohdintaan. Tähän on myös hyviä aineksia nyt kun Jutta Urpilaisen kiertue käynnistyy ja Antti Rinne on julkaissut oman ohjelmapaperinsa. Yhtenä näkökulmana tähän keskusteluun tulisi nostaa mielestäni merkityksellinen ja tärkeä jaottelu, joka mielestäni havainnollistaa puolueen aatteellisen suuntakeskustelun juuria ja auttaa viemään keskustelua periaatteellisemmalle tasolle.
Kutsun tätä jännitteeksi toisaalta sosialistisesta arvopohjasta ja yhteiskunta-analyysista kumpuavan ajattelun sekä kristillis-sosiaalisen, edellistä voimakkaammin nimenomaan arvoihin liittyvän ajattelun välillä. Sosialistinen ajattelu tulee tässä yhteydessä ymmärtää eetoksena ja yhteiskunnan toiminnan dynamiikan ymmärtämisenä, ei näkemyksenä esimerkiksi tavoiteltavasta tuotantovälineiden omistusmuodosta, kristillis-sosiaalinen taas filosofisena lähtökohtana ja viitekehyksenä eikä viittauksella tiettyyn uskontoon tai sen sakramentteihin.
SDP on, ja toivon mukaan tulee aina olemaan sekä arvo-, että intressipuolue. Arvopohja ja yhteiskunta-analyysi kun tuottavat aina sellaisen näkökulman yhteiskuntaan, jossa tietyt ihmisryhmät näyttäytyvät vajaavaltaisina, syrjittyinä tai syrjäytettyinä. Sosialidemokratian arvopohjaan nojaavan puolueen on silloin luontevaa toimia näihin ryhmiin kuuluvien ihmisten yhteiskunnallisten intressien, eli konkreettisten etujen, ajajana. Mutta se, miltä pohjalta analyysi rakennetaan, vaikuttaa merkittävällä tavalla näiden ryhmien tunnistamiseen sekä yhteiskuntapolitiikan suuntaan ylipäänsä. Ja juuri tässä on nähdäkseni aidon suuntakeskustelun paikka.
Sosialististen arvojen ja yhteiskunta-analyysin pohjalle rakentuva sosialidemokraattinen puolue tarkastelee yhteiskuntaa ennen muuta ihmisten taloudellisten suhteiden ja materialistisen todellisuuden kautta. Se hahmottaa keskeisimmät yhteiskunnalliset ristiriidat talouden kentässä ja on siksi hakenut paikkansa ennen muuta suhteessa pääomaan ja siihen liittyvään valtaan. Kasaantuvat pääomat ja kapitalistinen yhteiskuntajärjestys antavat yhteiskunnassa suhteetonta valtaa omistajille suhteessa muihin. Taloudelliset resurssit nähdään ensisijaisiksi eriarvoisuuksien tuottajiksi ja sitä kautta yksilönvapauden asteen määrittäjiksi.
Tästä näkökulmasta tarkastellen yhdenvertaisen täyden kansalaisuuden saavuttamiseksi ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan rakentamiseksi on rakennettava paitsi tapoja jakaa talouden tuotokset oikeudenmukaisemmin kaikkien taloudelliseen tuotantoon ja vaihdantaan osallistuvien kesken, myös laajaa julkiseen vastuuseen perustuvaa hyvinvointivaltiota joka tarjoaa tasa-arvoisia elämän eväitä luokka-asemaan katsomatta kaikille. Tämä koituu luonnollisesti eniten heikoimmassa asemassa olevien hyväksi – ja kaventaa valtaresursseissa olevia eroja ihmisten välillä. Niin ikään (palkka)työ näyttäytyy tässä ajattelussa poliittisen kamppailun areenana, jonka puitteissa saavutetaan, tai ollaan saavuttamatta, tiettyjä vapaus- ja muita arvotavoitteita.
Tämänkaltaisen ajattelun rinnalla on, viime vuosina voimistuen, kulkenut ajattelutendenssi jota nimitän tässä kristillis-sosiaaliseksi ajatteluksi ja analyysiksi. Tässä ajattelussa käsitys työn ja pääoman välisestä suhteesta ja ristiriidasta antaa tilaa erityisesti kristillisestä perinteestä ammentavalle käsitykselle velvollisuusetiikasta erityisesti yhteisöä kohtaan, lähimmäisyydestä sekä hyvyydestä köyhiä ja osattomia kohtaan. Moraalin merkitys poliittisen mobilisaation lähteenä korostuu työmarkkina-asemaan (”luokkaan”) ja valta-asetelmiin perustuvan rakennekritiikin sijasta. Tämä ajattelu ei tietenkään hylkää yhteiskunnallisia rakenteita ja niiden merkitystä, mutta painottaa niiden sijasta enemmän eettisiä ja moraalisia hyveitä sekä yksilön vastuuta.
Kristillis-sosiaalisiin hyveisiin liittyy ennen muuta anteliaisuus ja hyväntekeväisyys sekä voimakas moraalinen ulottuvuus jonka puitteissa tuomittavaksi käyttäytymiseksi yhteisöä kohtaan lasketaan yhtä lailla ahneus kuin laiskuus. Luokkapohjainen vastakkainasettelu ja sen merkitys politiikassa vähenee, koska tämänkaltainen kollektiivispohjainen edunvalvonta-ajattelu yhdistyy huonosti ajatukseen yhteiseen moraaliin sitoutuneista ihmisistä.
Tässä ajattelussa esimerkiksi sosiaalipolitiikan painopiste siirtyy ”viattomien köyhien” tukemiseen esimerkiksi työmarkkinoilla vaikeassa asemassa olevien sijasta. Sosiaalipolitiikka on apua köyhille ja heidän asemansa parantamista, ei niinkään kamppailua sellaisten olosuhteiden puolesta joissa köyhyys tulee mahdottomaksi. Myös työ nähdään toisin, kristillis-sosiaalisessa ajattelussa työ on ennen kaikkea moraalista vastuunkantoa yhteiskunnasta johon jokaisella on velvollisuus. Kapitalismin rakenteiden ja logiikan kritiikki muuttuu kapitalismin toimintatapojen kritiikiksi ja vaatimus ”muutoksesta” vaihtaa sisältöään. Sen sijaan että vaadittaisiin esimerkiksi laajapohjaisempaa omistusta, vaaditaankin yritysjohtajilta sosiaalista vastuuta työntekijöistään.
Näiden sosialidemokraattisten aatesuuntien laaja tavoite on sama: parempi ja ihmisläheisempi talous ja yhteiskunta. Sen sijaan niiden keskeinen erottava tekijä on analyysi siitä miten markkinavetoinen kapitalistinen yhteiskuntamalli muutetaan nykyistä oikeudenmukaisemmaksi, vakaammaksi ja välittävämmäksi. Varmaa on toki se, että molempia tarvitaan, mutta onko puolueen ensisijainen strategia muuttaa talouden toiminnan logiikkoja ja rakenteita, vaiko vedota ihmisissä asuvaan laupeuden- ja oikeudentuntoon sekä yhteiskunnan ja taloudellisten toimijoiden yhteisöllisen moraalin kohotukseen? Tästä painopistevalinnasta tämän ajan sosialidemokraattisessa linjakeskustelussa tulisi mielestäni olla kyse.
Kyse ei ole kahdesta toisiaan poissulkevasta teoreettisesta rakennelmasta, koska molemmat ovat tärkeitä ja tarpeellisia osia laajassa työväenliikkeessä jossa parempaa yhteiskuntaa rakennetaan monesta suunnasta. Lisäksi molemmat kohtaavat osin samoja haasteita kulttuurisesti yksilökeskeistyvässä maailmassa puhuttelevan identiteetin rakentamisessa. Painopistevalinta on kuitenkin oleellinen, ja se on syytä tehdä tietoisesti.
Kuntavaalit käytiin ja vaikka eduskuntavaalien kaltainen jytky jäikin tapahtumatta, riittää myös näissä vaaleissa pureskeltavaa. Eniten sitä riittää sosialidemokraateilla, jotka olivat vaalien selkein ja suurin häviäjä.
Vaikka kunnallisvaalit ovat aina paikalliset ja yleisillä ilmiöillä rajallisemmin merkitystä, selittävät ne vaalien henkistä tilaa. Ja äänestyspäätökset, erityisesti liikkuvien äänestäjien osalta ovat, halusi tai ei, hyvin pitkälle myös tunne- ja identiteettikysymyksiä. Oma näkökulmani on korostuneesti etelän suurista kaupungeista/Helsingistä ja disclaimerina totean, että se ei varmasti tee oikeutta kaikille tilanteille ja kaupungeille. Jotain yleistäkin uskallan silti väittää.
19,6%. Vaalipäivän äänistä SDP sai 18,6%. Samalla puolueen kokonaisäänimäärä painui alle 500 000n. Ja ensimmäistä kertaa historiassa Kokoomuksella on enemmän valtuutettuja kuin sosialidemokraateilla.
Ei ole torjuntavoitto. Ei ole voitto gallupeista. Muutamaa iloista poikkeuspaikkakuntaa lukuunottamatta SDP otti pataan ja kunnolla. Kaiken muun uskottelu on pään pistämistä pensaaseen ja kylvää vain ja ainoastaan uuden tappion siemenen. Tämän voi todeta faktana eikä se ole epäluottamuslause, sillä kaikki varmasti tekivät parhaansa eikä mikään yksi ilmiö, asia, henkilö tai valinta selitä tulosta.
Näin naapurissa
Ennen kuin tarkennetaan sosialidemokraatteihin ja vaaliasetelmaan on syytä arvioida myös muita puolueita. Kokoomus kärsi myös pahan tappion ja on SDP:n jälkeen toiseksi suurin häviäjä. Porvarien hymy alkoi hyytyä ennen kaikkea suurissa kaupungeissa, takkiin tuli kunnolla niin Helsingissä, Vantaalla kuin Tampereellakin. On kuitenkin muistettava, että Kokoomuksella oli takanaan puolueen historian paras vaalitulos. SDP:llä huonoin. Samalla monet perinteiset demarilinnakkeet joissa SDP:n tappio oli suurin, siirtyivät kokoomusjohtoon. Tällaisiin kuului mm. Pori ja Forssa.
Se, mihin kuitenkin kannattaa kiinnittää huomiota on Kokoomuksen uusien valtuustoryhmien sisältö. Oikeistosiiven vahvat nimet tulivat voimalla eteenpäin. Wille Rydman yli kahdella tuhannella äänellä on esimakua siitä, miltä Kataisen jälkeinen Kokoomus tulee näyttämään.
Vaalien aito torjuntavoittaja on Keskusta. Vaikka maalaisliitto sai prosentuaalisesti köniinsä lähes yhtä paljon kuin päähallituspuolueet, oli odotusarvo paljon pahempi. Perussuomalaisten erinomaisesti sujuneen ehdokasasettelun piti viedä tuntuvasti ääniä nimenomaan pienemmillä paikkakunnilla. Suuremmissa kaupungeissa PS oli Keskustaa selkeästi edellä ehdokasmäärissä. Tämän jos minkä olisi pitänyt tuoda soinilaisia lähemmäs Sipilän joukkoja.
Toisin kuitenkin kävi. Kepu oli toinen niistä puolueista joka kasvatti äänimääräänsä eduskuntavaaleista. Tämä siitä huolimatta, että äänestäneiden kansalaisten määrä väheni huomattavasti. Vaikka tulos, kolmas sija, 18,7% kannatus sekä yli neljänsadan valtuutetun menetys on erittäin huono, antaa tulos Juha Sipilälle vahvan mandaatin ja työrauhan kohti eduskuntavaaleja.
Perussuomalaisten jytkyn piti olla tähtiin kirjoitettu ja kovan nousun puolue tekikin. Mutta suhteessa odotuksiin ja mahdollisuuksiin eduskuntavaalien jälkeen tuloksen on oltava pettymys. Perussuomalaiset menettivät eduskuntavaaleista neljännesmiljoonan verran äänestäjiä, puheenjohtaja Soini palasi äänimäärissä aivan tavallisten kuolevaisten joukkoon eikä Uuraisten ja Kihniön siirtyminen perussuomalaisjohtoon mullista mitään vaikka iltapäivälehtiä seuratessa voisi toiseenkin johtopäätökseen päätyä.
Vihreiden ennakkoäänitulos oli surkea, mutta vaalipäivänä he äityivät yli 10% tulokseen. Tämä pelasti puolueen romahdukselta. Vaalien häviäjiin kuuluvat, kovasta sosiaalisen median spinnauksesta huolimatta, kuitenkin myös he. Väitteeni on, että fiksummalla kampanjalla SDP ja Kokoomus olisivat pitäneet huolen siitä, että vihreät olisivat ottaneet turpiinsa lähes eduskuntavaalien veroisesti, mutta nyt kyseiset puolueet avasivat tien sille, että vihreiden kannatus jäi vain polkemaan paikallaan.
Vasemmistoliitto kuuluu vaalien suurhäviäjiin. Lähes joka neljännen valtuustopaikkansa hävinnyt Vasemmistoliitto jäi sekä vihreiden että perussuomalaisten jalkoihin. Ääniä Vasemmistoliitto menetti lähes puolet demareiden vastaavasta määrästä, vaikka puolue on reippaasti alle puolet SDP:tä pienempi. Suhteellinen isku oli siis jopa SDP:n vastaavaa kovempi.
Vasemmistoliiton sisällä tapahtuu mielenkiintoisia sikäli, että puolueen tulos oli kuitenkin suurissa kaupungeissa kohtuullinen. Helsingissä puolue vahvistui, eduskuntavaalien tapaan, merkittävästi. Oulussa ja Turussa nuoret vasemmistoliittolaiset naiset olivat äänikuningattaria. Käynnissä onkin prosessi, jossa Arhinmäen Vasemmistoliitto nuortuu, naisistuu, hankkii koulutuksen ja muuttaa kaupunkiin. Samalla se ryhtyy SDP:n sijasta vihreiden kilpailijaksi. Tavalliset duunarit ja palkansaaja-aktiivit katoavat pikku hiljaa valikoimasta, kuten myös pohjoisen ja pienempien kaupunkien kova kannatus. Hinta on kova, sillä kannatus tulee vielä laskemaan ennen kuin alkaa (ehkä) nousta.
Vaaliasetelmasta
Perinteinen viisaus politiikassa on, että se joka hallitsee agendaa, voittaa. Mikäli vaalien keskeisin keskustelunaihe on aihealue jolla puolueesi on uskottava, sitä kannattaa korostaa ja painottaa nimenomaan sen oleellisuutta. Äänestäjillä on aina ristiriitaisia mielipiteitä. Joillakuilla on konservatiivisia arvoja vaikkapa avioliittoinstituution suhteen mutta samalla pitävät tärkeänä vaikkapa julkisen sektorin vahvaa roolia palveluiden järjestämisessä. Mikäli äänestyspäätöstä motivoi käyty keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista, on selvää että tämä ohjaa vaaleissa tehtävää valintaa kohti konservatiivisia perhearvoja kannattavaa puoluetta. Jos taas kukaan ei käy keskustelua gay rights -issuesta vaan kiivailun kohteena on terveyspalveluiden saatavuus, voi liberaaleja arvoja kannattava puolue kirjata kannattajakseen saman ihmisen, koska sattui painottamaan julkisen palvelun merkitystä. Ja niin edelleen.
Sosialidemokraatit onnistuivat agenda settingissä erinomaisesti. Peruspalveluista ja niiden ulkoistamisesta sekä sen mahdollisista seurauksista käytiin todella paljon keskustelua. Monet muut asiat jäivät täysin varjoon, mm. koulutus, alueiden eriarvoistuminen, kuntatalouden vahvistaminen tai ympäristökysymykset. Asiasisällöltään nämä olivat terveyspalveluvaalit.
Tai ainakin niiden olisi pitänyt olla.
Ongelmaksi kuitenkin koitui, ettei syntynyt vaikutelma tukenut keskittymistä sisältöihin. Vaikutelmaksi jäi pelaaminen tärkeillä asioilla, liiallinen ja teennäiseltä vaikuttanut riitely sekä tarkoituksella luotu kiista. Joka puolestaan loi kuvan falskiudesta.
Se, pitääkö tämä paikkansa, ei ole merkitystä. Koska ”niin on miltä näyttää”. Ja, ikävä kyllä, tältä se nyt vaan näytti. Eikä iänikuinen ”porvarimedia sortaa” ole toimiva selitys, sillä aivan samankaltaisen median parissa SDP on myös voittanut vaaleja ja saavuttanut kovaa luottamusta.
Sen, että asia todella näytti tältä ja vaikutti lopputulokseen, osoittaa liikkuvien äänestäjien katoaminen sosialidemokraattien takaa. Ennakkoäänten perusteella tulos näytti jopa hyvältä, ottaen huomioon perussuomalaisten tiedossa olleen kovan nousun. Vaalipäivän romahdus taas kertoo, että nimenomaan liikkuvat äänestäjät, ne jotka eivät ole ”varmasti lukinneet” kantaansa, harkitsevat kauan ja pohtivat eri vaihtoehtoja, kiersivät kaukaa SDP:n listat.
Sote-uudistuksesta ja sen suunnasta ollaan varmasti aidosti kahta mieltä SDP:ssä ja Kokoomuksessa. Olisin huolestunut jos ei oltaisi. Mutta siitä huolimatta hallituspuolueet olisivat voineet mennä vaaliin painottaen ennen kaikkea uudistuksen tärkeyttä ja niitä perusperiaatteita joista ne olivat samaa mieltä. Tällä olisi luotu kuvaa eteenpäin menevistä ja yhteistyökykyisistä puolueista. Erä olisi voitu ottaa aiheesta miten tulevat valtuustot painottavat näitä painopisteitä. Nyt kuvaksi jäi keskeneräisestä uudistuksesta torailevat yhteistyökumppanit, jotka eivät saa asioita aikaiseksi.
Agendan hallinnasta on hyötyä vain silloin kun pystyy osoittamaan selkeän tien eteenpäin ja vaikuttamalla dynaamiselta ja uskottavalta. Väitän, että päähallituspuolueilla olisi ollut mahdollista hakeutua rakentavaan konfrontaatioon ulkoistamiskeskustelun ympäriltä, kuitenkin niin että nyt nähty mutapaini, johon syylliset löytyvät sekä oikealta että vasemmalta, olisi voitu välttää. Nyt liian näkyvä riitely ja venkoiluväitteiden tarttuminen erityisesti SDP:n pintaan antoi Keskustalle mahdollisuuden tulla mukaan keskusteluun rakentavana ja uudelleen uskottavana poliittisena voimana. Samalla SDP:n nousuun liittynyt ”hyvä fiilis” katosi puolueen ympäriltä ja antoi vihreille paikan esiintyä jälleen ”oikeamielisten ja puhtaiden” puolueena.
SDP hävisi jälleen, koska se hukkasi viisi minuuttia ennen vaaleja sen, mitä se on rakentanut onnistuneesti koko hallituskauden. Luottamuksen. Kaduille palasi kuva ”pelaavasta” SDP:stä, kuva, josta on kovalla työllä miltei onnistuttu pääsemään eroon – ja joka nyt sitten, merkittävin osin itse, onnistuttiin maalaamaan uudelleen. Ja mikään ei karkoita ihmisiä joko pois puolueesta tai kokonaan uurnilta pahemmin kuin kuva politiikasta pelinä.
Toki on totta, että äänestysprosentti jäi alhaiseksi sellaisilla alueilla suuremmissa kaupungeissa, joissa SDP on perinteisesti ollut vahva. Mutta tätäkin on pohdittava luottamuksen näkökulmasta. Miksi nämä ihmiset eivät liiku? Miksi he eivät koe tarpeelliseksi äänestää? Hehän eivät äänestäneet myöskään perussuomalaisia.
Myös äänestysvilkkautta on pohdittava rehellisesti. Omat toimet vaikuttavat myös siihen. Kukaan ei jättänyt varmasti äänestämättä siksi, että viimeinen vaalitentti oli hirveää kuraa, tai että sote-hallintohimmeli oli keskeneräinen. Mutta kuva riitelevästä puheenjohtajalaumasta huutamassa toistensa päälle oli vieraannuttavuudessaan jotain hirvittävää jopa itseni kaltaiselle political junkielle. Mitäköhän tuosta keskustelusta olisi pitänyt ajatella vaikkapa Jakomäki A:ssa? Motivoiko se uurnille?
Mitä on tehtävä?
Ennen kuin jatkuvat torjuntavoitot vievät sosialidemokraattisen rintaman Pohjanlahteen, on tehtävä korjausliikkeitä. Muutamia omia ehdotuksiani asiaan:
1. Hyvinvointipalveluiden turvaamis- ja vahvistamisagenda on tärkeä ja oikea. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion malliin ja sen kehittämiseen uskovat sosialidemokraatit ovat myös luonnollisesti julkisen tuotantomuodon kannalla. Retoriikkaa on kuitenkin muutettava. Millainen on se ”maailman paras kunta”, joka nämä palvelut myös tuottaa?
2. Porvarimörkö voi olla, ja usein onkin, aivan todellinen, mutta ihmiset eivät vaikuta uskovan siihen. Pahimmillaan jopa kiinnostuvat siitä. Siksi siitä puhuminen on jätettävä vähemmälle. Keskittyminen omaan peliin olisi keskeistä ja tärkeää, erityisesti tilanteessa, jossa ollaan ”herrojen kanssa marjassa” eli sinipunahallituksessa. Kukaan ei halua antaa lompakkoaan ja kotiavaimiaan tyypille, joka riitelee työkaveriensa kanssa.
3. Hallituksen hyvät teot omiin nimiin. Kokoomus söi Keskustan eväät porvarihallituksessa juuri siitä syystä, että kaikki se mitä hallitus teki, otettiin Kokoomuksen piikkiin. Tämä loi kuvaa dynaamisuudesta ja aikaan saavuudesta. Tässä hallituksessa miltei kaikki keskeiset uudistukset ovat olleet sosialidemokraattien kovan työn tulosta, puhutaan sitten perusturvan parantamisesta, yhteiskuntatakuusta, verouudistuksista tai työelämän kehittämisstrategiasta. Muista on ollut korkeintaan sivustatukea tai sitten ei suoranaista haittaa. Missä olivat nämä saavutukset kuntavaalikeskustelussa? Kaukana poissa.
4. Huomio liikkuviin äänestäjiin. Heitä on vuosi vuodelta enemmän. Mikäli SDP ei halua jumittua trendinomaiseen laskuun, sen on saatava uusia kannattajia, ja ennen kaikkea, päästävä mukaan ”valintaikkunaan”. Liian moni koulutettu kaupunkilainen, aktiivinen äänestäjä, toim. huom, elää Kokoomuksen ja vihreiden kaksipuoluejärjestelmässä. Vilkaisu Kallion tai Herttoniemenrannan äänestyskarttaan kertoo ongelmasta: tällaiset keskeiset ja suuret alueet, joilla asuu paljon aktiivista, mutta usein muualta muuttanutta väestöä eivät ole SDP:n hunting groundia. Pitäisi olla – eikä ole mitään syytä miksei ole.
5. Kokoomuksen hiljattainen kääntyminen keskustaoikeistosta kohti kovaa oikeistoa on otettava haltuun. Willerydmanit tulevat vieraannuttamaan omalla toiminnallaan ne ahkerat ja sosiaalisella omallatunnolla varustetut tavalliset työtä tekevät ihmiset, jotka nyt monin paikoin tukevat Kokoomusta ”paremman puutteessa”. Työelämä- ja talousasioissa vahva, humaani, luotettava ja kiihkoton SDP voi tarjota näille ihmisille hyvän poliittisen kodin. Tämä ryhmä ratkaisee myös sen, missä suomalaisen yhteiskunnan valtavirta kulkee, eikä heidän tavoittelemisensa vaadi poliittisen linjan reivaamista oikealle. Se vaatii ennen muuta luotettavuutta ja hyviä perusteluita, sekä dynaamisuutta.
6. Rohkeaa uudistumista henkilövalinnoissa perinteisillä sd-alueilla ja kaupungeissa. Vantaan sosialidemokraatit ottivat riskin ja nostivat nuoren Antti Lindtmanin keskeisiin asemiin. Antti kiitti, kantoi vastuun ja nosti puolueen tappioiden jälkeen uudelleen suurimmaksi ja keräsi valtaisan äänisaaliin. Siellä, missä lupaavat uudet ihmiset eivät ole saaneet vastuuta tai uusia tekijöitä ei ole jostain syystä (mistä syystä?) löytynyt, on meno koruttomampaa.
7. Äänestysaktiivisuuden nostamisen tulisi olla kaikkien puolueiden agendalla – jo demokratian legitimiteetin kannalta. Faktisesti siitä hyötyisi kuitenkin vain SDP, Vasemmistoliitto ja Perussuomalaiset, sillä näiden puolueiden potentiaalinen kannatus ”nukkuvien” keskuudessa on tutkimusten mukaan korkein.
Luottamuksensa menettäneiden houkutteleminen uurnille ja vaikuttamaan voi olla pitkä tie eikä siihen ole olemassa helppoja ratkaisuja. Tässä ”tekoja – ei loruja” -sloganilla olisikin käyttöä. Sen sijaan, että puhumme paljon syrjäytymisestä on luottamus haettava pikku hiljaa tekojen kautta.
Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 28.9.2012.
Kunnallisvaalien lähestyessä perussuomalaisten jo hiipunut kannatus on näyttänyt uudelleen elpymisen merkkejä. Selittäväksi tekijäksi noussee toisaalta eurokriisin pitkittyminen, mutta koko ”jytkyn” syntymiseen johtaneet tekijät ovat nekin edelleen olemassa.
Perussuomalaisten nousu ja vakiintuminen johtaa juurensa kolmeen tekijään. Ensinnäkin kysymys on epäluottamuksen ilmapiiristä yhteiskunnassa. Yhä suurempi osa niin politiikan agendasta kuin reunaehdoista tulee kansallisten rajojen tuolta puolen. Myös kansallisvaltion, edelleen kansalaisille läheisimmän ja tärkeimmän poliittisen yhteisön, suhteellinen voima tehdä ratkaisuja on kaventunut.
Syitä on monia. Taloudellinen globalisaatio on vahvistanut yritysten ja pääoman edustajien asemaa suhteessa niin palkansaajaliikkeeseen kuin valtioihin. Pääoman exit-optio, on sitten todellinen tai ei, on voimakas pelote ja rajoittaa talouspolitiikan mahdollisuuksia. Tietyt euroon ja eurooppalaiseen talouspolitiikkaan liittyvät säännöt tekevät raha- tai finanssipolitiikan harjoittamisesta vaikeaa. Ja niin edelleen.
Yhtä kaikki, kansallinen valtio ja julkinen sektori ovat voimattomampia ratkaisemaan, vaurastumisestaan huolimatta, niitä ongelmia joita kansalaiset kokevat arjessaan. Tämä johtaa puolestaan epäluottamukseen instituutioita kohtaan. Instituutioepäluottamus tiivistyy elitistisinä pidettyihin poliittisiin johtajiin ja puolueisiin, joiden ei nähdä enää edustavan ”meitä” ja nousevan ”meistä”, vaan olevan itse itseään täydentävä politiikan ammattilaisten areena. Tähän oletettuun käsitykseen perussuomalainen viesti osuu ja uppoaa.
Jos epäluottamuksen kokemus politiikkaa tai yhteiskuntaa kohtaan on yksi selittävä tekijä, on toinen myös puolueen edustama linja. Vaikka perussuomalaisen lipun alle on kerääntynyt mitä kirjavin joukko uusnatseista ja rikollisista aina äärimarkkinaliberaaleihin voimiin asti, on puolueen pääasiallinen kuva sosiaalikonservatiivinen. Nämä arvot taas eivät ole olleet erityisen muodikkaita päämedioissa tai siellä, missä politiikan agendaa on asetettu, nuorten koulutettujen globalisaatiovoittajien toimesta.
Suomeen on kuin pikku hiljaa syntynyt tilanne, jossa miltei kaikkien keskeisten puolueiden näkyvimmät vaikuttajat nousevat korkeakoulutetuista kaupunkilaisista. Poliittisia eroja on, mutta taustat vastaavat paljolti toisiaan. Yhteistä on ollut myös pyrkimys kansainväliseen avautumiseen, myönteinen suhtautuminen EU:hun, liberaalit arvot sekä tietynlainen ”vihreys”.
Maassa on kuitenkin paljon ihmisiä, joille nämä arvot eivät ole itsestäänselvyyksiä ja jotka eivät tunnista itseään näistä ”menestyjistä”. Heille kyse on pikemminkin uhista, tai vähintäänkin asioista, jotka eivät ole heidän kannaltaan oleellisia.
Erityisesti tämä koskee keskustaa. Kepun irtoaminen sosiaalisista juuristaan ja siirryttyä tavoittelemaan sosiaaliliberaalien kaupunkilaisten ääniä avasi tien perussuomalaisten nousulle. ”Vahvan keskustan tietä” hahmotelleet, nyt jo takavasemmalle poistuneet oikeistokepulaiset pyrkivät luomaan keskustasta johtavan oikeistopuolueen Suomeen.
Toisin kävi, kokoomus täytti kyseisen ekologisen lokeron lähes täydellisesti, ja peruskannattajat vieraantuivat. Lopputulos näkyi eduskuntavaaleissa ja tulee näkymään kuntavaaleissa.
Työväenpuolueiden kannalta oleellista on ammattiyhdistysliikkeen piirissä tapahtuvan poliittisen toiminnan väheneminen sekä agendan muutos. Ei liene salaisuus, että myös sdp on menettänyt kannattajiaan perussuomalaisille. Kysymys kuuluu: miksi?
Ensinnä kyse on agendan muutoksesta. Niin kauan kuin politiikan keskeiset jakolinjat kulkivat ennen kaikkea sen suhteen mikä oli henkilön asema taloudellisessa tuotannossa, määrittyivät myös äänestysrajat sen mukaisesti. Nämä asiat myös koskivat kaikkia. Kun agendalle, erityisesti julkisuudessa, nousevat kysymykset kuten seksuaalivähemmistöjen oikeus adoptioon tai ympärileikkaukset, ei liene ihme, että moni katsoo politiikan siirtyneen käsittelemään asioita jotka ovat omalta kannalta täysin toisarvoisia.
Mutta miksi agenda sitten on mikä on? Talous ja tulonjako ovat monelta osin siirtyneet poliittisen keskustelun ulkopuolelle. Taloudesta toki puhutaan, mutta nyanssitasolla, vertaillaan kestävyysvajelaskelmia. Tulonjaostakin puhutaan, mutta siinä huomio keskittyy siihen kuinka paljon kukakin esittää jotakin tukea nostettavaksi.
Palkoista ja ensisijaisesta tulonjaosta markkinoilla, talouden ja työmarkkinoiden kovasta ja jokaista koskettavasta sisällöstä, puhuvatkin nykyisin eniten työmarkkinajärjestöt. Ne taas ovat monin paikoin tyhjentyneet politiikasta, etääntyneet siitä eivätkä kansalaiset enää näe kyseisten rakenteiden yhteyksiä poliittiseen toimintaan tai tiettyihin arvopohjiin. Seurauksena on tilanne, jossa liiton mies voi kyllä kannattaa ammattiliittonsa vaatimuksia palkkatason ja työolojen parantamisesta sekä kokea tämän hyvinkin puhuttelevaksi, mutta äänestää silti perussuomalaisia koska työmiehen asiat hoidetaan neuvotteluissa ja puoluepolitiikassa on kyse toisarvoisista arvokysymyksistä.
Tämä ilmiö, enemmän kuin moni muu, selittää mielestäni tilannetta, jossa palkansaajaäänestäjiä siirtyy perussuomalaisten tueksi. Ja mikäli työväenpuolueet, erityisesti sdp, haluavat tähän vastata, on sen uudelleen löydettävä yhteys työelämän arkitodellisuuteen työpaikoilla sekä nostettava esiin kaikkia koskettavat kysymykset työmarkkinoilla keskeiseksi osaksi omaa poliittista agendaansa.
Tämä ei tarkoita sen paremmin luopumista tärkeistä tavoitteista vaikkapa seksuaalivähemmistöjen tasa-arvon saralla. Eikä se tarkoita myöskään paluuta menneeseen tai linnoittautumista järjestöjen kantoihin. Vaan se tarkoittaa oleellisten peruskysymysten uudelleenpolitisointia ja niistä puhumista tavalla joka resonoi nykyaikaisen ihmisen oman elämän kanssa, kestäviä perusarvoja unohtamatta.
julkaistu 30.8.2012 brittiläisen Policy Network -ajatushautomon kotisivuilla.
Narrow national interests led Finland to join the EU. Now those same narrow national interests are shaping Finland’s domestic political response to the Euro crisis
The Finnish political landscape witnessed a seismic shift in the 2011 general elections, when the populist anti-EU party Perussuomalaiset (True Finns) became the third largest political force in the country with a landslide of 19,1% of the total vote (+15% points) under their hugely popular party leader, Mr Timo Soini.
Their surge had already been predicted in the polls, but was seen in its full force only on election evening, with the rise of the True Finns and the concurrent demise of the Centre Party from being formerly the biggest party to 4th place. After the elections the True Finns assumed the role of leading opposition party, concentrating their opposition policy on European issues.
As with the rest of the Finnish political landscape in general, the True Finns party is difficult to categorize and is often simply put in the continuum of the rising far-right forces in Europe. First of all, their background is in the former Finnish Rural Party (SMP) which experienced a similar surge in the elections in the early 70’s. The rhetoric and topics of the current True Finn party are a mirror of their SMP predecessors. SMP campaigned with anti-elitist and anti-establisment rhetoric and under a charismatic leader, Mr Veikko Vennamo. They got most of their support from low-income rural families, which have traditionally been the core base for the Centre Party vote.
In this way, it is very difficult to stamp the True Finns as simply another far-right party. It is true, that the party holds within it’s ranks MPs convicted for “hate speech” against minorities and believers of Islam and that the growing number of Finnish anti-immigrant groups have found homes in it. MP Mr Jussi Halla-aho is the most visible member of this wing. Halla-aho`s politics can be seen as part of the European Counter-Jihad movement, which has been built around the claim, seen tragically elsewhere in Europe, that we are witnessing the “Islamization of Europe”.
The True Finns also contain a strong element of old SMP-style politicians, who present themselves as the “voice of the forgotten/basic normal people”. Their rhetoric draws a distinction between the people (True Finns) vs the Elite (all established political forces). The European Union, the Euro and immigration are then taken as examples of the ways in which this perceived elite is “lying” to the people, making them the guinea pigs for the elites’ ideological pursuits.
The True Finns have in very many ways adopted the role of a social-conservative, nationalist anti-establishment party. They, at least at the programme level, are leaning left in tax policies and are heavily criticizing the retrenchment of the welfare state. At the same time they have been aggressively advocating against many symbolically important issues such as proposals concerning same-sex marriage and euthanasia. In this way they have subsumed also the religious themes traditionally occupied by the small Christian Democratic Party.
However, these “stands” are also very much the personal opinions of the party’s leader and it is questionable how much they actually drive individual party MP’s or local council members. For starters, the anti-immigration wing of the party is, by contrast, advocating very neo-liberal economic policies.
The True Finns influence on other parties has been a big debate in the Finnish media. In particular, the Social Democratic Party (SDP) has been criticized by its political opponents for adopting positions and ways of doing politics closer to the True Finns than used to be the case before the True Finns spectacular rise. This has, however, not been seen in image polling, where the SDP, currently the minor party in the ruling coalition, is still considered as a responsible party of government by the general public.
It is however notable, that the Finnish SDP has been adopting a more critical stand towards the current state of the EU. This can be seen best in the way the Finnish government has demanded collateral for its support of the rescue packages designed for financially troubled EU member states. The SDP has also sharpened its own political message while being a party of government. This has been a cause of concern to the prime minister’s party, the centre-right Kokoomus (National Coalition Party), which after a long reign in polls, is increasingly being challenged by the resurgent SDP.
It is a matter of debate whether this change has to do with the reaction to the True Finns’ rise, or because of a genuine policy renewal of the SDP itself. There has been growing disillusionment concerning the current state of the union policies within the party, and also among the general public, over the last years. The bail-out packages have been seen as the rescue of the big banks and investors, not the people and the welfare systems. Many within the SDP ranks have been interested in a union with stronger powers to contain market forces, not to keep on liberating them and paying for the dysfunctions with the taxpayer’s purse.
This does not, however, remove the fact that the current SDP/Finnish line towards the EU and the euro crisis maintains a strong national benefit element and is directed more by a national than a European interest. This could be interpreted as a phenomena influenced by the True Finns, and as a line which can’t stand genuinely intellectual scrutiny, if seen from the European perspective. Finland lacks a response to the crisis as a whole, and seems to be more than fine with this fact, focusing on its own interest in a quite narrow way.
Perussuomalaisten nousu merkittäväksi poliittiseksi voimaksi käynnisti suomalaisessa politiikassa ilmiön, jota voisi kuvata yksinkertaisten totuuksien ajaksi. Viime eduskuntavaalien alla monissa yhteyksissä nousi esiin tarve puhua asioista ”kansan kielellä”. Esikuvaksi kielenkäytön osalta nousi nykyinen opposition ykkösjohtaja Soini, jonka sittemmin elähtäneitä lohkaisuja ja kiteytyksiä lähes ihailtiin ja katsottiin haasteeseen vastaamisen vaativan retoriikan kehittämistä myös vakiintuneemmilta poliittisilta voimilta.
Selkokielisyyden ja iskevyyden vaatimus on aina perusteltu ja on totta, ettei poliittisten toimijoiden tule piiloutua virkamies- tai sivistyssanajargonin taakse oraakkelin asemaa tavoitellen. Samaan aikaan on kuitenkin tärkeää varmistua siitä, etteivät poliittiset tavoitteet ala muuttua epätarkoituksenmukaisiksi siitä syystä, että etsitään kansaan menevää ilmausta esittää niitä.
Eräs verrattain yleinen tapa yksinkertaistaa monimutkaisia asioita on sitoutua ehdottomiin kantoihin koskien joitain symbolisiksi nostettuja yksityiskohtia laajoista kokonaisuuksista. Sosiaalietuuksien kehittämisessä on helppo tarrautua vaikkapa detaljiin lapsilisien ja toimeentulotuen välisestä suhteesta, vaikkei asia ole lainkaan yksinkertainen. Verojen osalta voi poimia esiin yhden veromuodon ja vastustaa (tai kannattaa) sen muuttamista ja jättää laajempi keskustelu verotuksen rakenteesta syrjään.
Miksi tästä asiasta keskusteleminen sitten on merkityksellistä? Ensinnäkin kyse on politiikkaa – ja poliitikkoja – kohtaan tunnetusta luottamuksesta. Puheiden pyörtäminen ehdottoman kannanoton jälkeen heikentää uskottavuutta. Kansaan menevällä heitolla voidaan herättää ihmisissä toive jonkin asian toteuttamisesta – jota ei kuitenkaan sitten toteuteta. Seurauksena on pettymyksen tunnetta ja luottamuspulaa.
Mikäli poliittinen eliitti tekee johtopäätöksen jonka mukaan kansalaisille ei voi tai kannata selittää laajoja kokonaisuuksia tai että heillä ei olisi kykyä ymmärtää niitä, ollaan demokratian kannalta kaltevalla pinnalla. Aidosti ”isänmaan asialla” oleva poliitikko luottaa myös ihmisiin ja heidän arvostelukykyynsä. Hän avaa ja perustelee laajat asiat selkeästi eikä sitoudu pelkkiin symboleihin. Järkipuhe ja kärsivällisyys lisäävät luottamusta.
Luottamuksen herättäminen ja vahvistaminen onkin parasta lääkettä populismia vastaan. Siksi on vältettävä tilanteita, joissa yksinkertaistettu viesti johtaa selittelyyn myöhemmässä vaiheessa. Konkreettisin ja helpoin tapa välttyä tältä on pitäytyä lupausten osalta päämäärissä ja lopputuloksissa, ei tehdä keinoista päämääriä itsessään. SDP:n tulee esimerkiksi tavoitella tasaisempaa tulonjakoa edistävää verotusta. Keinot itsessään ovat vähempimerkityksisiä lopullisen päämäärän ja tulosten rinnalla. Tärkeää on gini-käyrän muutos oikeaan suuntaan, ei se, tapahtuuko käänne tavalla joka sisältää tai ei sisällä esimerkiksi arvonlisäveron korotusta.
Tavoitteenasettelu joka tähtää päämääriin jättää tilaa väistämättömille kompromisseille ja on siten rehellisempää ja avoimempaa. Samalla se antaa arvon ihmisten omalle järjenkäytölle ja arvostelukyvylle. Mauno Koivisto totesi, ettei milloinkaan tule yliarvioida ihmisten kiinnostusta politiikkaan, muttei myöskään aliarvioida heidän kykyään ymmärtää sitä. Se, joka uskaltaa luottaa, voittaa.
Eduskuntavaalikeskustelussa erot puolueiden välillä ovat alkaneet syntyä ennen muuta suhteessa verotukseen. Lähes kaikki puolueet pitävät sopeutustoimien jatkamista perusteltuna myös tulevalla vaalikaudella – näkemyseroja on mittaluokasta, ajoituksesta ja järkevimmistä kohteista, mutta yhteisymmärrys siitä että menojen kasvua tulee hillitä ja tehdä myös suoria leikkauksia, on olemassa. Sen sijaan selkeä näkemysero SDPn ja oikeistopuolueiden välillä on siinä voidaanko sopeutusta tehdä myös veronkorotuksilla. 
Esa Suominen 