Perhepaketti, tasa-arvo ja mielen muuttamisen taito

Viikonvaihteen suurin poliittinen uutinen oli ehdottomasti hallituksen suunnitteleman ns. perhepaketin eli subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajauksen sekä kotihoidon tuen jakamisen peruminen. Hallituspuolueiden johtajat päättivät ettei pitkälle valmisteltuja esityksiä tulla viemään eteenpäin eduskuntaan. Näin ollen päivähoito-oikeutta ei rajata eikä kotihoidontukeen tule jakoa.

Kotihoidon tuen jakaminen molemmille vanhemmille olisi ollut tärkeä uudistus, joka toteutuessaan lisäisi merkittävällä tavalla työmarkkinoiden tasa-arvoa. Tällä hetkellä pitkät vapaat kasaantuvat lähes yksinomaan naisille. Tämä johtaa naisten lyhyempiin työuriin sekä riskialttiuteen työnantajien silmissä. Pelko siitä, että palkattu tai vakinaistettu nuori nainen jää pitkälle hoitovapaalle on suuri verrattuna samanikäiseen mieheen. Pitkät poissaolot työelämästä syövät työmarkkinakelpoisuutta, vanhentavat osaamista ja näkyvät ansiotason myötä aina eläkkeelle asti.

On siis harmillista, että tämä uudistus ei etene. Mutta hyvänä on sen sijaan pidettävä sitä, että subjektiivinen päivähoito-oikeus säilyy nykyisellään.

Päivähoito-oikeuden rajaus olisi ollut kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla uskomattoman typerä uudistus. Ensinnäkin kyse on lasten, ei vanhempien, oikeudesta. Lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen, ikäiseensä seuraan ja virikkeisiin ei tule rajata hänen vanhempiensa aseman, työ- tai perhetilanteen perusteella.

Vaikka SDP onnistui kamppailemaan aiotut rajoitukset pois työttömien lapsilta (tämä rajaus olisi toteutuessaan tarkoittanut varsinaista lapsiapartheidia päiväkodeissa; ”Jessen on nyt lähdettävä kotiin kesken leikkien koska Jessen isä on työtön”), olisi suunniteltukin malli tuottanut lähinnä byrokratian lisääntymistä ja lasten jakamista kahteen kastiin. Rajoituksen piiriin olisi kuulunut vain hyvin pieni määrä lapsia, hekin iässä jossa omanikäinen seura on jo tärkeää. Sosiaalisin syin tapahtuva täyden päivän myöntäminen olisi tarkoittanut paperityön lisääntymistä. Ja niin edelleen.

Lattemammakeskustelussa unohtuu myös se, että mikäli perhe tosiaan halutaan pitää lasta päivähoidossa myös silloin kun itse ollaan kotona, voi päiväkoti itse asiassa olla lapselle oikein hyvä ja virikkeellinen paikka. Varhaiskasvatuksesta hyötyvät tutkitusti eniten heikoimmista oloista tulevat lapset joille pedagogian alan ammattilaisten tarjoama tuki sekä vertaisryhmä ovat arvokkaita tulevan opinpolun ja elämän kannalta. Rajaus siivoaisi korostuneesti juuri näitä lapsia pois päivähoidosta. Ei mitään järkeä.

Ratkaiseva virhe tapahtui, kun nämä kaksi esitystä sidottiin yhteen. Asiaa perusteltiin sillä, että rajaus tuo säästöjä joilla kuitataan tuen jaon mukanaan tuomia lisääntyneitä päivähoidon kustannuksia. Yhtälö ei kuitenkaan olisi mennyt mitenkään umpeen. Lisäksi yksi hyvä olisi tuonut mukanaan ketään hyödyttämättömän, yksin haitallisen uudistuksen. Jos olisi haluttu tehdä hyvää sukupuolten välistä tasa-arvoa lisäävää  politiikkaa, rajaus olisi pitänyt jättää alun perinkin päättämättä.

On odotettavaa, että paketin kaataneita, erityisesti SDPtä, tullaan arvostelemaan. Ensinnäkin on kuitenkin todettava, että viivyttämisen ja sovitusta luistamisen ovat hallinneet tässä hallituksessa aivan muut kuin SDP. Metropolilainsäädäntöä on viivytetty ja vesitetty, oppivelvollisuus jäi pidentämättä vaikka asia sovittiin moneen otteeseen ja niin edelleen.

Toiseksi kyse on järjen käytöstä. Kun sovittu uudistus näyttää valmistelun jälkeen yhä järjettömämmältä, viisautta ei ole painaa päälle ketään kuuntelematta. Viisautta on todeta tilanne ja muuttaa tarvittaessa suuntaa. Päivähoito-oikeuden rajaaminen olisi tuonut mukanaan erään keskeisimmän tasa-arvoistavan palvelun periaatteellisen haaksirikon, mitättömät säästöt ja merkittäviä ongelmia perheiden arkeen – siksi paketin kaatuminen ja puhtaalta pöydältä aloittaminen on parempi vaihtoehto.

Advertisement

Hyväntekeväisyys, hyvinvointivaltio ja hidden agenda

Aamun Hesari aloitti uuden, mielenkiintoiselta idealta vaikuttavan juttusarjan koskien yritysjohtajia sekä heidän yhteiskunnallisia mielipiteitään. Sarjan avaa OP-Pohjolan pääjohtaja Reijo Karhinen, joka esittelee lehdessä näkemyksiään. Tiivistettynä: Karhinen haluaa karsia julkista sektoria ja hyvinvointivaltiota yksilöiden oman vastuun ja kolmannen sektorin ”hyväksi”. Julkisia tehtäviä tulisi hoitaa entistä enemmän vapaaehtoisten työnä jota yritykset sitten tukisivat lahjoitusvaroin.

Karhinen ei ole ensimmäistä kertaa yhteiskunnallisine mielipiteineen julkisuudessa. Aiemmin hän on mm. uhkaillut OP Pohjolan pääkonttorin siirrolla mikäli rahoitusmarkkinavero tulee voimaan. OP Pohjolan massairtisanomiset tilanteessa, jossa yhtiö tekee hyvää voittoa eivät myöskään pääjohtajaa liiemmälti liikuttaneet. ”Se on vain viisi prosenttia” totesi Karhinen. Siis seitsemänsataa ihmistä. Voitollisesta yrityksestä keskelle taantumaa.

Yritys, ei pankkikaan, ole moraalinen vaan juridinen olento ja siten se toimii miten tahtoo, luonnollisesti lakien puitteissa. Siitä huolimatta tuntuu hieman kornilta, että sama mies saarnaa vuotta myöhemmin maan päälehden sunnuntaiaukeamalla siitä, miten tärkeää on se, että kanssaihmisistä välitetään ja heikommassa asemassa olleista kannetaan vastuuta, nimenomaan toisten ihmisten toimin, ei valtion kautta. Suomesta nämä hyveet ovat Karhisen mukaan kadonneet. Kenestä hän puhuu? Itsestäänkö?

Karhisen agenda Helsingin Sanomissa ansaitsee kuitenkin oman huomionsa. Hänen ajattelussaan yritysten tulisi osallistua entistä enemmän hyväntekeväisyystyöhön ja sponsoroida kansalaisyhteiskunnan toimintaa. Tämä on luonnollisesti hyvä, kaunis ja  kannatettava ajatus jota tosin ei mikään estä nykyiselläänkään. On myös mukava huomata että suuren pankin varmasti kiireinen pääjohtaja antaa aikaansa HelsinkiMission kaltaisten organisaatioiden toimintaan. Se on hieno juttu ja ansaitsee kenen tahansa kehut.

Se mikä sen sijaan on ongelma on haastattelussa esiin nouseva ajatus siitä, että tällaisen vapaaehtoistoiminnan pitäisi korvata julkisen sektorin hoiva- tai muuta työtä. Sitä se ei voi tehdä, eikä sitä pidä myöskään tavoitella. Sillä niin hyvää ja kaunista kuin vapaaehtoistyö ja hyväntekeväisyys ovatkin, niiden ongelmaksi voi tulla vapaaehtoisten tai toimintaan käytettävissä olevien varojen määrän tai voimien ehtyminen sekä kohteiden valitseminen pikemminkin auttajien kuin autettavien tarpeista ja ajatuksista lähtien.

Karhisen mallissa valtio vetäytyisi hyvinvointivastuusta luovuttaen tilaa vapaaehtoisille ja hyväntekeväisyydelle. Mutta mikä olisi tämän touhun lopputulos? Yksittäiset filantroopit alkaisivat viranomaisten sijaan päättää kuka ansaitsee apua ja kuka ei. Eikä olisi vaikea arvata kuinka paljon hyvää pr-hyötyä generoivaa rahaa rapsahtaisi vaikkapa syöpäsairaiden lasten tueksi verrattuna vaikkapa alkoholisoituneeseen pitkäaikaistyöttömään? Ja tämän päätöksen tekisivät tulevaisuudessa karhiset itse. Sosiaalipolitiikka ottaisi täyskäännöksen kohti 1800-luvun köyhäinhoitoa.

Sanomattakin on selvää, että kuvioon kytkeytyy veroasteen lasku. Mistään emme kuitenkaan saa varmuutta siitä, että yritykset hyvää hyvyyttään lahjoittaisivat vastaavan määrän euroja yksittäisiin hyviin tarkoituksiin, kohdentamisesta tarpeen mukaan puhumattakaan. Karhisen malli tuottaisikin yrityksille varsinaisen tuplajättipotin. Ensinnäkin veroja alennettaisiin jotta voitot ja tulospalkkiot aina vain kasvaisivat ja sitten siitä rovosta jonka sattuisi pistämään itse valikoimilleen kivoille köyhille, saisi vetäistä komeat otsikot lehtiin ja esiintyä yhteiskuntavastuun kantajana. Ainoa mikä unohtui oli se, että myös niillä verotuloilla olisi ostettu kummasti keskoskaappeja -ja sivussa myös kaikkea muuta. Mutta: tuplasti mainetta puoleen hintaan, mikäs sen mukavampaa!

Hyvä on myös muistaa se, että ”kasvoton byrokratia” tarjoaa aika ajoin esiin nousevien kiistattomien ongelmiensa lisäksi myös tietynlaista ennustettavuutta ja turvaa tuen saajan näkökulmasta. Sosiaalinen turvallisuus ja jonkinlainen varmuus yhteiskunnassa olisi harvojen herkkua ilman jossain määrin persoonatonta järjestelmää. Kun oikeudet riippuvat laista eikä pärstäkertoimesta, on sellaisellakin ihmisellä jolla ei ole ketään jotain mihin turvautua. Kun oma omainen jättää niin jäljelle jää sentään viranomainen. Mikäli tuki ja apu on filantrooppien varassa, ei lakien ja sääntöjen noudattaminen välttämättä riitä.

Karhisen kuvitelma siitä, että yhteisvastuu ja toisista välittäminen olisivat ristiriidassa julkisten palveluiden tai julkisen vastuun kanssa on heikosti perusteltu ellei se sitten yhdisty tähän mahdolliseen hidden agendaan eli välittämisen ja yhteisöllisyyden kaapuun puetusta halusta laskea (omia) veroja sekä karsia julkista sektoria. Laajan julkisen hyvinvointivastuun Suomessa ja muissa pohjoismaissa myös yhdistystoiminta on aktiivista joten yhtäläisyysmerkkejä passiivisuuden ja hyvinvoinnin välille ei voi piirtää. Itse asiassa julkiset palvelut ovat paljon laajempaa yhteisvastuuta kuin verkostot sillä ne ulottavat solidaarisuutta ihmisiin joita emme välttämättä koskaan edes tapaa. Eikä hyvinvointivaltion palveluverkosto ole estänyt Reijo Karhistakaan tukemasta vapaaehtoistoimintaan. Miksi se siis estäisi jotakuta muuta?

Hyväntekeväisyys ja vapaaehtoistyö ovat mitä tärkeimpiä täydentäviä tekijöitä suomalaisen sosiaalipolitiikan kokonaisuudessa. Mutta paino on sanalla täydentävä. Eli eiköhän, Reijo, nähdä pallokentän laidalla ensi keväänä kun nappulaliigan mehunjakajia tarvitaan – itse olen ajatellut aloittaa Herttoniemen Toverien apumiehenä. Ei siihen mitään veroalea tai kuntatyöntekijöiden irtisanomista tarvita.

Kuvalähde: Wikimedia Commons

Pari sanaa palveluntuotannosta

Kirjoitus Hämeen Kaiku -verkkolehdessä 1.10.2012. 

Kunnallisvaalien alla, kuten odottaa ja toivoakin sopii, on keskusteluihin noussut kuntapalveluiden uudistaminen. Poliittiset rajalinjat kulkevat, myös odotetusti, ennen muuta sosialidemokraattien ja Kokoomuksen välillä. SDP painottaa palveluiden kehittämistä lähtökohtaisesti kunnan omana työnä, Kokoomus taas katsoo uudistamisen ja kehittämisen edellyttävän kilpailua ja usein palvelun tuottajan muuttamista julkisesta yksityiseksi toimijaksi.

Palveluiden ulkoistaminen ei lähtökohtaisesti voi olla mikään tabu, eikä vaikkapa palveluita tuottavaa henkilöstöä tule arvottaa sillä perusteella ovatko he kunnan vai yksityisen yrityksen palveluksessa. Reilut työehdot, kunnon palkka jolla tulee toimeen sekä mahdollisuus vaikuttaa omaan työhönsä kuuluvat kaikille työtä tekeville, riippumatta siitä kuka heidät työllistää.

Ulkoistaminen ei myöskään kuitenkaan voi olla minkäänlainen ihmelääke palveluiden laadun parantamiseen tai edes kustannusten karsimiseen. Viime viikkoina erityisesti pääkaupunkiseudulla on huomiota saanut Fazer-konsernin tytäryhtiö Blue Service Partners, jolle monet koulut ja päiväkodit ovat ulkoistaneet ruokailuun ja siivoukseen liittyviä toimintoja. Seurauksena on ollut ruuan loppuminen kesken, nälkäisiksi jääneet koululaiset sekä päiväkotien hygieniatason romahdus lakanoiden ja roskien maatessa vaihtamattomina.

Blue Service Partners on erinomainen esimerkki siitä, mihin kritiikitön ja ideologinen ulkoistamisvimma johtaa. Se johtaa heikentyvään laatuun, huonoon asiakastyytyväisyyteen ja lisääntyviin ongelmiin. Kustannuksia voi säästyä joltain momentilta, mutta ne kasvavat toisella kun yli kantokykynsä pingotetut työntekijät sairastuvat tai etsiytyvät muihin työpaikkoihin, sairaita lapsiaan kotiin hoitamaan jäävät vanhemmat ovat poissa työpaikoiltaan ja niin edelleen. Lyhytnäköinen säästäminen tuottaa merkittävät kulut.

Ulkoistamisella ei aina saavuteta edes tavoiteltuja säästöjä. Terveyspalveluiden osalta uutisointi on nostanut esiin jopa huomattavaa kustannusten kasvua. Kilpailutus ei itsessään ole ilmaista vaan usein hyvinkin työllistävää ja byrokraattista, ja kunnat löytävätkin itsensä usein markkinaoikeudesta. Tämän juridisoitumisen kustannukset ovat vielä paljolti piilossa, sekä sen vaikutus mm. markkinatoimijoiden väliseen asemaan. Maalaisjärjellä ajateltuna voisi kuvitella, että suuren ylikansallisen konsernin voima mm. juristien osalta on melkoisesti pientä kuntaa suurempi. Vastaaviin prosesseihin pienillä yrityksillä ei olisi edes varaa.

Monet hyvinvointipalvelut ovat luonteeltaan hyvin työvoimavaltaisia, toisin sanoen niiden tuottamisessa henkilöstökuluilla on merkittävä osuus. Myös tämä on muistettava kun pohditaan ulkoistamista. Mikäli säästöä saadaan aikaan tehostamalla prosesseja ja tekemällä työstä mukavampaa, joustavampaa ja siten tuottavampaa, kaikki voittavat. Jos sen sijaan, kuten aivan liian usein on tilanne, säästö haetaan vaikkapa luomalla kohtuuttomia mitoituksia vaikkapa siivouskohteiden osalta pelkän tarjousvoiton vuoksi, on kyse työntekijöiden riistosta ja poliittisten päätöksentekijöiden huijaamisesta.

Tärkeää onkin huomata, että mikään ei tee julkisesta sektorista määritelmällisesti sellaista ettei se kykenisi tehostamaan omaa toimintaansa ilman kallista ja hankalaa kilpailutusbyrokratiaa. Tämä on kuitenkin otettava selkeästi kehittämistyön kärjeksi niin kunnissa kuin erityisesti sosialidemokraattisessa puolueessa. On hyväksyttävä se, että ihmiset kaipaavat yksityisiä palveluita niin kauan kuin julkiset palvelut eivät jostain syystä vastaa heidän toiveitaan ja odotuksiaan. Terveydenhuollossa on selkeästi nähtävissä mitä tapahtuu, kun julkinen puoli ei kykene vastaamaan työtä tekevien odotuksiin.

Tavoitteeksi on otettava, että julkisella sektorilla säilyy selkeästi keskeisin vastuu palveluiden tuottamisesta. Sitä ei kuitenkaan tule tavoitella tekemällä yksityisen sektorin toiminnasta vaikeaa, vaan panostamalla reiluihin ostamiskriteereihin joka karsii markkinoilta epärehelliset yritykset sekä kehittämällä omaa toimintaa voimakkaasti laadun näkökulmasta. Tällä tapaa syntyvät sellaiset julkiset hyvinvointipalvelut, joita ihmiset haluavat käyttää sosioekonomiseen asemaan katsomatta ja jotka valtaavat markkinat takaisin ylikansallisilta yritysryppäiltä.

Working class comeback

Artikkeli julkaistu ruotsalaisessa Dagens Arena -verkkolehdessä 21.4.2012.

The first anniversary of the Finnish six-pack coalition and the return of the Social Democrats to the government is approaching. This first year has seen major decisions taking place, especially when it comes to the economy, the labour market and European policies. But what is even more relevant is the re-emergence of the Finnish trade union movement at the centre of economic and social policy preparation.

In previous years, pension policy and retirement age questions have dominated the Finnish social policy debate. Traditionally these issues have been prepared and adopted by tripartite cooperation between state, employers and trade unions. This was the case when Finland last renewed its pension system in 2005, when the lowest age of retirement was lowered to 63 years, but at the same time significant incentives were created to encourage individuals to voluntarily prolong their careers to 68 years. The result was a flexible work-leaving age, which was accompanied with a pact on the future of pension contributions and the introduction of other reforms such as a life expectancy coefficient which encourages – or effectively forces – younger generations to stay longer in the labour market.

This tripartite cooperation suffered a serious rupture when the previous right-wing government, under Prime Minister Matti Vanhanen from the Centre Party, unilaterally declared that the lowest retirement age should be lifted to 65 years. This maneuver quickly froze the relations between trade unions and the government. Although the government retreated and handed down the issue to be negotiated with the social partners, mistrust ran deep.

After the Centre Party suffered defeat in the 2011 general election, the trade union movement has made a significant comeback to the tables where decisions are made. First the new government urged the social partners to negotiate a major pact concerning salary policy for the future. The so-called frame treaty, which gives guidelines for different sectors on the future costs of labor, was signed between the main confederations and then adjusted in union level negotiations. This new model of a nation-wide treaty was achieved, although the employer side had previously stated that the era of cross-sector collective agreements would be over.

The frame treaty was followed by a tripartite deal concerning future funding of pensions and the prolongment of careers. A whole package of activities is expected to raise the effective age of retirement by one year. One important innovation, which was also agreed upon, is the so-called youth guarantee, which makes sure that every young person leaving school will receive a place in employment, education or training.

***

The next occasion in which a similar kind of “working class comeback” can be seen, will be the SDP congress in May.  There will be no candidate to challenge the current party leader Jutta Urpilainen, but on the lower levels the ground is shaking.

Positions of all three vice-presidents and the party secretary general will be contested, and it is likely that all incumbent vice-presidents will face strong challenges. Since the party congress in 2007 the leadership of the party has faced criticism retarding their visibility and the degree to which they are ‘in touch’ with the party’s more traditional and grassroots, salaried workers. It would now seem likely that the Congress will opt for more “traditional-looking” and sounding politicians.

The hunt for “something more familiar” can be seen also in the quest for a new Secretary General. The incumbent, Mikael Jungner, who was elected two years ago with great expectations after his politically motivated removal from his job as the CEO of the Finnish public broadcasting company YLE, is voluntarily standing down. He has publically stated that the reason is the SDP’s poor performance in the last presidential elections. Other sources claim though, that the tensions between him and the local level had grown so strong, that it would have been hard for him to continue.

It is obvious that although SDP is in a need of a lot of work in the improvement of its policies and the development of a distinct ideological vision for the future, this discussion has so far been in practice non-existent. The new party leadership will also need ways of improving the content of the SDP’s core messages of work and social justice in the October local elections. Mere organizational attention will not be enough.

Työ, oikeudenmukaisuus ja perustulo

Kolumni julkaistu Demokraatissa 12.4.2012.

Perustulo puhuttaa jälleen. HS julkaisi hiljattain vihreiden kansanedustajien Ville Niinistön ja Outi Alanko-Kahiluodon kirjoituksen liittyen perustuloon. Samaan aikaan kerätään nimiä aihetta koskevaan kansalaisaloitteeseen.

Kyse on kymmeniä vuosia vanhasta ideasta, jonka juuret löytyvät markkinaliberaalista oikeistosta. Sittemmin perustulo on ollut erityisesti vihreiden agendalla. Erona alkuperäiseen perustuloon on tuen taso sekä sillä korvattavien tulonsiirtojen määrä.

Vihreät ja vasemmistoliitto markkinoivat omia mallejaan ”oikeudenmukaisina”. Tavoitteet ovatkin humaaneja. Sen sijaan keinon etsiminen perustulosta paljastaa ajattelun puutteellisuuden erityisesti suhteessa työmarkkinoihin sekä erikoisen käsityksen työttömyyden syistä.

Niinistö ja Alanko-Kahiluoto näkevät työttömyyden työvoiman tarjonnan ongelmana. Ajattelu lähtee siitä, että työttömät ottaisivat vastaan työtä, mikäli tukijärjestelmä vain mahdollistaisi tämän. Tämä sivuuttaa sen seikan, että työttömyydessä on kyse työn kysynnän puutteesta – siitä ettei töitä ole. Samalla logiikalla myös kaikki sosiaaliturvan heikennykset olisivat erinomaista työllisyyspolitiikkaa, koska ne lisäävät kannusteita ottaa vastaan työtä.

Keskeinen kritiikki perustuloa kohtaan on sen aiheuttama silpputyön vakinaistuminen. Tähän näkemykseen vastataan usein väitteellä, että pätkätyö on tullut jäädäkseen. Pätkätyö onkin levinnyt koulutettujen keskuuteen. Ilmiönä se ei kuitenkaan ole sen paremmin uusi kuin edes merkittävästi kasvanut 90-luvun laman jälkeen. Edelleen suurin osa työsuhteista on vakituisia ja kokoaikaisia, jollaisia ihmiset myös toivovat.

Mikäli oletetaan, että tehty työ lisääntyisi pelkillä sosiaalietuuksien muutoksilla, johtaisi se jo tällä hetkellä heikoimmilla työehdoilla työtään tekevien ihmisten aseman heikentymiseen entisestään. Osa-aikaisten mahdollisuudet saada täydet tunnit heikkenisivät, kun työ voitaisiin helposti teettää pienissä pätkissä eri ihmisillä.

Perustulo kiistääkin työn ja pääoman intressiristiriidan. Se hyväksyy työnantajien vaatimuksen siitä, ettei heillä ole vastuuta työntekijöiden toimeentulosta. Työtä voidaan teettää pätkässä tai silpussa, optimoiden ajankäyttö työnantajan näkökulmasta. Riskin kuittaa valtio perustulon kautta.

Perustulon kustannukset maksavat veronmaksajat veroillaan, eli enimmäkseen palkansaajat itse. Voidaan myös tiedustella miten kansantalouden kannalta olisi edullista jakaa rahaa vastikkeetta kaikille verrattuna siihen, että sitä jaetaan vain niille, jotka syystä tai toisesta sitä tarvitsevat?

Perustulo toki säästää rahaa, jos sillä korvataan nykyisiä tarveharkintaisia etuuksia. Tämä heikentäisi sosiaaliturvan tasoa. Mikäli näin ei tehdä, jäävät byrokratiavähennykset tekemättä. Jos taas turva leikkaantuu hitaammin, valuu lisäraha parempituloisille. On myös havaittava, että vihreiden esittämä perustulo on tasoltaan nykyistä perusturvaa matalampi. Siten he, jotka eivät löydä tai kykene tekemään pientäkään työtä, putoaisivat yhä syvempään köyhyyteen.

Kyse on myös vastuusta. Kenellä on vastuu työtä tekevien riittävästä toimeentulosta ja turvallisuudesta? Kuuluuko tämän turvan luominen työstä hyötyvän ja lisäarvon kerääjän eli työnantajan vastuulle, vai hyväksytäänkö se, ettei heiltä voi tai pidä tällaista vastuuta vaatia?

Toisaalta kyse on yksilöstä. Onko aikuinen, työkykyinen ihminen yhteiskunnan jäsenenä periaatteessa velvollinen tekemään työtä ja on oikeutettu yhteiskunnan tukeen kun työtä ei ole tarjolla tai ihminen on estynyt sitä tekemästä? Vai onko ihmisellä oikeus yhteiskunnan tarjoamaan rahaan, jonka päälle työnteko on oma valinta?

OECD, tuloerot ja mitä muun muassa tulisi tehdä?

Tuloerojen kasvu keskustelutti merkittävällä tavalla Suomen eduskuntavaalien alla. Keskustelun seurauksena mm. perusturvaan tehdään merkittäviä parannuksia ja budjettimuutokset kaventavat tuloeroja. Tätä kehitystä on pidettävä tärkeänä, muttei riittävänä. Syytä suunnanmuutokseen nimittäin on.

OECD:n tuore tulonjakoa käsittelevä raportti Divided We Stand – Why Inequality Keeps Rising huomauttaa Suomen kuuluneen maihin, joissa tuloerot ovat kasvaneet kaikkein nopeimmin viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Suomessa lähinnä julkisen sektorin kriitikkona tunnetuksi tullut järjestö pitää eriarvoistumisen lisääntymistä epätoivottavana ja vaatii hallituksilta toimenpiteitä sen torjumiseksi.

Tutkimus nostaa esiin muutaman keskeisen huomion. Sen mukaan globalisaation merkitystä yleisen eriarvoisuuden luojana liioitellaan. On kuitenkin muistettava, että juuri sitä käytetään usein keppihevosena, kun mm. verotusta halutaan keventää tai tarkistaa työehtoja työnantajia suosivampaan suuntaan. OECDn mukaan ennen kaikkea veromuutokset ja sosiaaliturvan tason suhteellinen heikkeneminen ovat olleet eriarvoistumiskehityksen taustalla, jonka lisäksi erityisesti työmarkkinasuhteiden muutos kohti paikallisempaa sopimista on lisännyt palkkaeroja.

Työmarkkinoilla osa-aika- ja pätkätyö altistavat köyhyydelle. Samoin vaikutusta on kotitalouksien muutoksella. Mielenkiintoinen huomio koskee sinkkutalouksien lisääntymistä sekä avioliittojen muodon muutosta. OECDn mukaan sosiaaliryhmien rajat ylittävien parisuhteiden määrä on vähentynyt. Tämä saattaa tosin johtua osin myös koulutuksen laajenemisesta. Joka tapauksessa ilmiö on mielenkiintoinen, koska se johtaa paitsi perheiden välisten tuloerojen, myös kulttuuristen erojen kasvuun. Koulutetut pariskunnat suosivat tilastollisesti useammin lastensa koulutusta, kouluttamattomien vanhempien lapsia saattaa useammin uhata sosiaalisen ja koulutuksellis/kulttuurisen pääoman, joka tulevaisuuden yhteiskunnassa tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä olemaan entistäkin tärkeämpää, osalta vähäosaisuus.

OECD tarjoaa lääkkeeksi ennen muuta aktiivista työllisyyspolitiikkaa, aikuiskoulutusta ja elinikäistä oppimista, sekä verotuksen oikeudenmukaisuuden vahvistamista suurituloisten kohdalla. Kaikkia näitä oppeja voidaan soveltaa, ja sovelletaan, myös Suomessa. Suurten tulojen ja omaisuuksien osalta verotuksessa voisi edelleen olla tarkistamisen varaa.

Tärkeitä huomioita erityisesti Suomen kannalta ovat julkiset palvelut. Rahamuotoisen sosiaaliturvan rinnalla palveluita tulisikin korostaa entistä enemmän. Erityisesti päivähoidon merkitys korostuu. Koulutuserojen noustessa merkittävimmäksi eroja selittäväksi tekijäksi on tärkeää luoda kohtaamisia ja yhdenvertaisuutta erilaisista perheistä tulevien lasten välille. Tämä tasaa taustoista kumpuavia eroja, jotka syventyessään uhkaisivat lasten välistä tasa-arvoa ja yhtäläisiä mahdollisuuksia. Laadukas ja kaikille perheille taloudellisesti järkevä päivähoito onkin tärkein etulinjan investointi eriarvoisuutta vastaan.

Toinen koskee työelämän kehittämistä ja erityisesti työttömyyden ja vajaatyöllisyyden vähentämistä. Palkkapolitiikallakin eroja voidaan kuroa, mutta tärkeää toimeentulon kannalta olisi kyetä myös takaamaan nyt vajaita päiviä vasten tahtoaan tekevien osa-aikaisille työntekijöille riittävä määrä työtä, jotta siitä saadulla palkalla voi elää. Tätä ei tule lähteä ensisijaisesti ratkaisemaan sosiaaliturvaa muuttamalla, vaan ennen kaikkea vahvistamalla oikeutta kokoaikaiseen, täysimääräiseen työhön, josta saadulla palkalla voi elää ilman yhteiskunnan tukea.

Tulevaisuudessa entistä suurempi rooli tulee antaa myös pohdinnalle varallisuuden ja omistuksen jakautumisesta yhteiskunnassa sekä sen laajentamisesta. Omaisuuserot ovat pohjoismaissakin merkittävällä tavalla suurempia kuin tuloerot. Omaisuus myös antaa pelkkiä työtuloja merkittävämmän turvan realisoituvien riskien varalta. Erityisen ajankohtaiseksi kysymys tulee siinä vaiheessa, kun nuoremmille polville alkaa siirtyä huomattavissa määrin perittyä omaisuutta.

Perusteellisemmin perustulosta

Julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 22.11.2011.

Edellinen AY-jyräys perustulosta sekä niistä perusteista, jonka vuoksi ammattiyhdistysliike on perinteisesti suhtautunut siihen varauksellisesti, herätti ilahduttavasti keskustelua. Siksi aiheesta on syytä vielä jatkaa valottaen perusteita lisää sekä vastaten kritiikkiin.

Aivan aluksi on kuitenkin syytä todeta, että perustuloajattelussa on paljon hyviä ja huomionarvoisia pointteja. Erityisen tärkeää tulevaisuudessa onkin tehdä työtä mahdollisimman laajalla rintamalla sen puolesta, että erityisesti nykyistä useampi osatyökykyinen voisi osallistua työelämään. Tässä yhteydessä toimia tarvitaan varmasti niin sosiaaliturvan osalta kuin tukitoimissa ja työelämän käytännöissä.

Kriittisistä huomioista ensinnä kannattaa käsittelyyn ottaa osa-aikatyö ja sen toivottavuus. On totta, että monet, erityisesti korkeakouluopintoja tekevät ihmiset ottavat mielellään vastaan osa-aikatyötä ja näkevät sen kätevänä mahdollisuutena yhdistellä opintoja ja työtä.

Väite, jonka mukaan tämä halukkuus koskisi yhteiskunnallista enemmistöä, ei kuitenkaan valitettavasti pidä paikkaansa. Osa-aikatyö on tutkimusten valossa useimmille sitä tekeville ennen muuta vastentahtoinen pakko, ei oma toive.

Opintotuella tehtävää työtä pidetään usein esimerkkinä niistä eduista, joita työn ja toimeentuloturvan helppo yhdistely tuottaa. Tässä jää näkemättä kuitenkin kolikon toinen puoli. Ne ihmiset, joiden faktiset työllistymismahdollisuudet rajoittuvat esimerkiksi opiskelijoiden suosimille palvelualoille, kohtaavat erittäin kovaa kilpailua työtehtävistä.

Työnantajan on helppo sivuuttaa näiden ihmisten toiveet täysistä työpäivistä, koska tarjolla on käytännössä rajaton määrä erittäin joustavaa, tarvittaessa töihin kutsuttavaa työvoimaa. Tästä syystä ammattiyhdistysliikkeen tulisikin herätä vaatimaan korotusta niihin opintotuen osiin, jotka tukevat täysipäiväistä opiskelua.

Tästä hyötyisivät niin opiskelijat toimeentulon parantuessa, yhteiskunta opintoaikojen lyhentyessä sekä alalla pysyvästi toimivat työntekijät neuvotteluaseman parantuessa.

Mitä tulee köyhyyteen, niin muun muassa vihreiden esittämä perustulo on tasoltaan alhaisempi kuin nykyinen perusturva. Sen oletettu köyhyyttä vähentävä vaikutus perustuu siis ajatteluun, että yhä useampi paikkaisi pienellä työnteolla toimeentuloaan ja siten nostaisi itsensä köyhyysrajan yläpuolelle.

On kuitenkin huomattava, että toimiessaan näin perustulo parantaisi vain niiden ihmisten asemaa, jotka kykenisivät täydentämään heikkenevää perusturvaansa työnteolla. Täysin työkyvyttömien osalta toimeentulon taso heikkenisi nykyisestä.

Lisäksi tällä voi olla arvaamattomia yhteiskuntapoliittisia seurauksia, jotka pahimmillaan edelleen siirtävät työmarkkinoilla neuvotteluvoimaa työnantajalle: jos perustulo ei takaisi kohtuullista toimeentuloa, ja ihmisten olisi enemmän tai vähemmän pakko täydentää sitä palkkatuloilla, työmarkkinoille tulisi, edellä mainitun esimerkin mukaisesti, suuri joukko joustavaa työvoimaa, jonka olisi otettava vastaan lähes mitä tahansa työtä turvatakseen toimeentulonsa.

Tämä edelleen vähentäisi työnantajien kiinnostusta neuvotella kohtuullisista palkoista ja muista työehdoista. Pitkälle edettyään tämä voisi olla uhka myös työehtosopimusten yleissitovuudelle.

Ikuinen ay-kriitikkojen viljelemä klisee ammattiyhdistysliikkeen keskittymisestä vain hyvin toimeentulevien työntekijöiden etujen ajamiseen ei kanna. Tällä hetkellä keskimääräinen ansioturvan saaja sijaitsee täsmälleen köyhyysrajalla ja vain todellisuudesta vieraantunut elitisti uskaltaisi kutsua heitä ”ensi luokassa matkustaviksi”.

Useilla SAK:laisilla aloilla keskimääräiset palkat alittavat kokoaikaisissakin työsuhteissa 2 000 euron rajan. Lisäksi on muistettava, että ay-liike tuki voimakkaasti ensi vuoden alusta toteutuvaa, historiallisen suurta korotusta perusturvaan, jonka puitteissa tuplataan viime hallituksen perusturvapanostukset.

Myös väite työttömien unohtamisesta on enemmän poliittinen lyömäase kuin faktoihin perustuva analyysi. Mikäli raamiratkaisu tulee voimaan, sisältää se merkittäviä uudistuksia muun muassa työttömyysturvaan sovitellun päivärahan osalta samalla kun osatyökykyisten työhön osallistumismahdollisuuksia lisätään.

Myös kaivattua työttömyysturvan yksinkertaistamista jatketaan, Jo tällä hetkellä ay-liike tekee huomattavan paljon työtä sen puolesta, että työtä ja sosiaaliturvaa voidaan yhdistää. Se, ettei perustuloa nähdä toivottavana uudistuksena, ei tarkoita ettei asiaa käsiteltäisi tai kannatettaisi.

Kaiken kaikkiaan on aika siirtyä kliseiden ja yksittäistapausten pyörittelystä laajempaan kuvaan sosiaalipolitiikasta, johon liittyvät rahamuotoisten etuuksien ohella myös palvelut. Keskeiset linjat määrittyvät myös sen mukaan halutaanko työelämän silppuuntumista pitää luonnonvoimana vai toimintana, johon on mahdollista vaikuttaa, ja halutaanko sosiaaliturvan kertymis- sekä hyvinvointivaltion peruslogiikan perustuvan työnteolle vai ei.

Joukkoliikenne maksuttomaksi?

Liikenneministeri Merja Kyllönen (vas) lämmitti Helsingin Sanomissa uudelleen mm. kansanedustaja Päivi Lipposen (sd) aikanaan esiin nostaman ajatuksen maksuttomasta joukkoliikenteestä nuorille. Hän perustelee esitystään mm. uusien sukupolvien totuttamisella joukkoliikenteen käyttöön.

Huoli yksityisautoilun lisääntymisestä edelleen on varmasti perusteltu, eikä pedagoginenkaan elementti ole turha. Ehdotus voisi olla perusteltu myös sosiaalipoliittisesti erityisesti pienituloisten sekä lähiöiden ja kauempana asuvien nuorten näkökulmasta, joille avautuisivat keskustojen harrastus- ym. ajanviettomahdollisuudet entistä edullisemmin. Samalla uudistuksen lopullinen kustannus olisi laskennallista hintaa pienempi, koska sen myötä lippujärjestelmien ylläpito, ostopisteet ynnä muut voitaisiin lakkauttaa. Sen sijaan ilmasto- ja ympäristöpoliittisesti siinä ei ole järkeä.

Nuoret itse tuskin ovat ongelma, koska alaikäiset eivät ajokortin puutteessa missään tilanteessa muutoinkaan yksityisautoile. Nuorten pääasiallinen liikkumismuoto onkin kävely tai polkupyörä ja niistä luopuminen joukkoliikenteen hyväksi ei vähennä päästöjä.

Mikäli tavoitteena on päästöjen vähentäminen, tulisi miettiä miten joukkoliikenne saisi uusia käyttäjiä niistä henkilöistä, jotka tällä hetkellä käyttävät työ- ja muihin matkoihinsa yksityisautoa. Joukkoliikenteen hinta ei näille henkilöille luonnollisestikaan ole ratkaiseva tekijä palveluiden käyttämättä jättämiseen, koska yksityisautoilu on jo nyt kaikissa tilanteissa huomattavasti kaupunkijoukkoliikennettä kalliimpaa. Tämä koskee myös lapsia harrastuksiin yksityisautolla kuskaavia vanhempia.

Kun hinta ei selvästikään ole karkottava tekijä, kyseessä on joko mukavuudenhalu tai epätarkoituksenmukaiset yhteydet. Kumpikaan näistä ongelmista ei ratkea maksuttomuudella, vaan pikemminkin kyseinen uudistus, ellei palvelutaso samalla parane, heikentäisi tilannetta. Tämä siksi, että se todennäköisesti lisäisi hyvin lyhyitä matkoja ja siten tarkoittaisi lisääntyneitä pysähdyksiä ja sitä kautta hidastuvaa matkantekoa.

Kun kyse on lopulta rahasta, niin maksuttomuus tarkoittaisi vähentynyttä mahdollisuutta investoida johonkin muualle. Joukkoliikenteeseen on joka tapauksessa investoitava lisää. Mutta jos täysi maksuttomuus maksaisi x euroa ja se halutaan maksaa, olisiko erityisesti ympäristönäkökulmaa ajatellen tehokkaampaa investoida x osin taksojen alentamiseen tai kohtuullisena pitämiseen pelkkien nuorten sijasta yleisesti kaikille ja lopuilla pyrkiä investoimaan bussikaistoihin, nopeampaan kalustoon ja tiheämpään vuoroväliin, siis ylipäätään palvelutason parantamiseen? Minusta kyllä.

Kuva: Wikipedia.

Miksi ay-liike ei innostu perustulosta?

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 2.11.2011.

Sosiaalietuuksien kehittämisestä keskustelevat poliittiset liikkeet sekä edunvalvontajärjestöt jakaantuvat perinteisesti nelikenttään. Näistä akseleista toinen virittyy tason mukaan, jonka toisessa päässä ovat matalat, ja toisessa korkeat etuudet, toinen taas sen perusteella tuleeko sosiaaliturvan perustua ensisijaisesti työhön ja ansioihin, vai tuleeko se järjestää perustulon muodossa. Välimuotoja on luonnollisesti myös monia. Ammattiyhdistysliike ei ole perinteisesti innostunut perustulokaavailuista. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä on usein varsin humanistisesta ajattelusta kumpuava esitys.

Ensinnäkin perustulo on suunniteltu maailmaan, jossa silputtu työ on kannatettava ilmiö. On totta, että se helpottaisi lyhytaikaisten projektitöiden vastaanottamista. Samalla se kuitenkin tekee tämänkaltaisen työn teettämisen työnantajan näkökulmasta erittäin kannattavaksi.

Suurin osa sellaisesta silpputyöstä, jota perustulo todennäköisesti tuottaisi työmarkkinoille, ei ohjautuisikaan välttämättä luovaan taiteiluun, vaan hyvinkin suorittaviin tehtäviin esimerkiksi palvelusektorille. Häviäjiä olisivat nimenomaan ne osa-aikaiset työntekijät, joiden mahdollisuudet saada täydet tunnit katoaisivat, kun työn entistäkin joustavampi teettäminen tulisi työnantajalle mahdolliseksi ja edullisemmaksi. Työmarkkinoilla neuvotteluvoimaa siirtyisi yhä voimakkaammin palkansaajilta työnantajille samalla kun kunnon työpaikan saaminen vaikeutuisi.

Toinen kysymys koskee vastuuta työtä tekevien toimeentulosta. Kuuluuko tämä vastuu työn teettäjälle vai yhteiskunnalle? Perustulomaailmassa työnantajan mahdollisuus teettää työtä elämiseen riittämättömällä palkalla helpottuisi ja vastuu työntekijöiden taloudellisesta turvallisuudesta siirtyisi entistä enemmän valtiolle.

On helppo nähdä, miten tätä käytettäisiin hyväksi. Koska firma on tiukoilla, palkkaa ei voida maksaa enempää, mutta ainahan valtio voi nostaa perustuloa. Tätä kautta työntekijät maksaisivat veroina omat palkankorotuksensa

Kolmas huomio koskee kannustavuutta. Perustulon kannustavuus riippuu luonnollisesti sen tasosta. Ay-liikkeen kannattama ansiosidonnainen sosiaaliturvamalli on työhön kannustava nimenomaan siitä näkökulmasta, että työhön osallistuminen parantaa myös sosiaaliturvan tasoa.

Köyhyysasteet ovat matalimmat niissä maissa, joissa sosiaaliturva perustuu ansioturvaan ja perusturvaan. Puhtaasta perustulosta tällainen elementti puuttuu. Onkin oletettavaa, että perustulo jäisi joko tasoltaan matalaksi ja siten syventäisi köyhyyttä, tai sitten korkeana kävisi kestämättömäksi julkiselle taloudelle.

Neljäs, yhteiskunnallisempi huomio koskee sosiaaliturvan legitimiteettiä. On oletettavaa, että yhteiskunnallinen enemmistö on valmiimpi hyväksymään korkeamman sosiaaliturvan tason tilanteessa, jossa kyseessä on lähtökohtaisesti väliaikainen asiaintila ja terve, työkykyinen aikuinen ansaitsee toimeentulonsa työmarkkinoille osallistumalla silloin kuin hänellä on siihen mahdollisuus.

Tilanne, jossa sosiaaliturvan taso ei enää riippuisi omasta aktiivisuudesta, voisi lietsoa kovenevia asenteita sen varassa eläviä kohtaan. Tästä kärsisivät eniten pysyvästi etuuksia tarvitsevat.

Viides, ja viimeinen huomio koskee työttömyyden vähentämistä. Ammattiyhdistysliikkeen näkökulmasta keskeisin työttömyyden aiheuttaja on työpaikkojen puute sekä laajalle levinnyt työkyvyttömyys. Työpaikkojen syntymisen kannalta oleellista on luoda otollisia edellytyksiä elinkeinotoiminnalle, sosiaaliturvamuutokset kun tuskin ovat tehokkaita uusien työpaikkojen luojia.

Pitkäaikaistyöttömien ja työkyvyttömien ongelmat taas pohjautuvat usein vanhentuneeseen osaamiseen tai puutteelliseen elämänhallintaan. Joillakin on taustallaan myös päihdeongelmia. Näitä ongelmia voidaan ratkoa kehittämällä palveluita, ei jakamalla vastikkeetonta rahaa.

Teoreettinen, työväenliikkeen aatehistoriaan liittyvä, varsin osuvakin kritiikki koskee periaatteiden muuttumista ajan kuluessa. Jos Marxin alkuperäinen tavoite oli vapauttaa työväenluokka palkkatyön orjuudesta, on nyt ammatillinen työväenliike, usein hyvässä yhteistyössä poliittisen kanssa, nimenomaan korostamassa palkkatyön merkitystä yhteiskunnassa sekä tekemässä kaikkensa, jotta työllä olisi keskeinen asema ihmisten elämässä.

Kyse lienee kuitenkin ennen kaikkea valtasuhteista. Työn tuskin katsottiin yhteiskunnasta koskaan loppuvan, kyse on pikemminkin siitä kenellä on oikeus työn tuloksiin, kuka omistaa tuotannon tuottaman lisäarvon ja kuka käyttää valtaa talousjärjestelmässä? Nämä kysymykset ovat tänä päivänä aivan yhtä ajankohtaisia ja tärkeitä kuin aiemminkin, kuten Occupy Wall Streetin ”Me olemme 99%” –tunnuksesta  voidaan havaita.

Työväenliikkeen tulevaisuuden utopioihin tulee tuskin koskaan kuulumaan vapaus työstä. Sen sijaan vapaus työssä on monella tapaa tärkeä tavoite. Tähän puitteeseen mahtuvat niin tavoitteet kohtuullisista työajoista, turvatusta toimeentulosta, riittävästä elpymisestä ja kehittymisestä, luovuuden sallivista ja monipuolisista työtehtävistä ja – paikoista, joista voi löytää myös älyllistä haastetta, omien tavoitteiden saavuttamisesta; mistä tahansa, joka samalla yhdistyy vastuuseen muista ihmisistä ja koko yhteiskunnasta.

Eläkeiän nosto on tarpeeton toimenpide

Erityisesti Helsingin Sanomissa on käyty viime päivinä keskustelua eläketurvan riittävyydestä sekä järjestelmän kestävyydestä. Keskustelu herätti useat kommentaattorit palaamaan jälleen kerran eläkeikäkysymykseen sekä vaatimaan eläkeiän nostamista.

Eläkeiän nostaminen on ollut ja on edelleen pseudolääke, jolla ei millään muotoa tartu niihin ongelmiin, jotka voisivat uhata suomalaisen eläkejärjestelmän ja julkisen talouden pitkän aikavälin kestävyyttä. Tämä siksi, ettei se ratkaise ainuttakaan niistä ongelmista, jotka aiheuttavat taloudellisia ongelmia.

Suurin ongelma Suomessa on edelleen työttömyys. Tälläkin hetkellä 180 000 suomalaista on vailla työtä ja poissa rahoittamasta eläke-etuuksia. Sellaista työvoimapulaa, joka mullistaisi tämän todellisuuden, ei joitain aloja ja työtehtäviä lukuun ottamatta ole näköpiirissä. Erityisen totta tämä on tilanteessa, jossa taloudellinen kasvu on hidasta tai epävakaata.

Työttömyyden ohella keskeytyvät ja pätkittäiset työurat aiheuttavat ongelmia. Niidenkin kustannus on kuitenkin pieni verrattuna ennenaikaisiin eläköitymisiin. Työterveyslaitoksen Guy Ahosen mukaan ennenaikaiset eläkkeet, jotka johtuvat eritoten pahoinvoinnista työelämässä aiheuttavat vuositasolla tappiot, jotka vastaavat jopa puolta valtion budjetista.

Tällä hetkellä Suomessa jäädään tällä hetkellä eläkkeelle hieman yli 60-vuotiaina. Kun eläkkeelle voi siirtyä joustavasti 63-68 vuodeniässä, voidaan suoraan luvuista nähdä, että liian harva jaksaa edes alarajaan asti. Samalla tulee huomioida, että merkittävä osa erityisesti parempituloisista työntekijöistä jatkaa jo nyt selkeästi yli 63 vuoden.

Eli: julkisen talouden ja eläkejärjestelmän tulevaisuuden kannalta oleellista on korkea työllisyysaste sekä pitkät ja mahdollisimman yhtenäiset työurat. Keinoista tärkeimmäksi nousevat siis työn ja työpaikkojen määrän lisääminen yhteiskunnassa sekä työssä jaksamisen parantaminen. Eläkeiän nostaminen ei vastaa näistä kumpaankaan, koska se ei synnytä yhtään uutta työpaikkaa ja pikemminkin kaventaa kuin parantaa hyvinvointia.

Matematiikan lisäksi on mietittävä myös sitä, keiden kannalta nosto olisi erityisen ongelmallinen? Vastaus: raskasta fyysistä työtä tekevien ihmisten kuten hoitajien, rakennusmiesten tai pelastuspalveluiden henkilökunnan, jotka jo nyt joutuvat jäämään muita useammin aikaisille työkyvyttömyyseläkkeille. Se, ettei tälle panna minkäänlaista painoarvoa kertoo siitä, miten erkaantuneita iän nostoa ajavat tai ymmärtävät poliittiset toimijat ovat tavallisista työntekijöistä.

Myös periaatteellinen näkökulma on tärkeä. Tuleeko työntekijöitä kannustaa työuriensa pidentämiseen tarjoamalla ennen kaikkea keppiä vai sittenkin porkkanaa? Vuonna 2005, laajalla yhteistyöllä tehty malli antaa superkarttumineen kannusteen jatkaa työuraa 63 vuoden jälkeen. Lopputulos on ollut toivottu, eläköitymisikä, joka on ainoa jolla on todellista merkitystä, on noussut huomattavasti ajoista, jolloin muodollinen eläkeikä Suomessa oli 65 vuotta.

Iän noston kannattajat vetoavat usein myös kansainvälisiin esimerkkeihin ja eläkeiän nostohankkeisiin muissa maissa. Katse kannattanee kuitenkin kohdistaa erityisesti sellaisiin maihin, jotka ovat Suomen kaltaisia. Ruotsia ja Norjaa tarkastellessa havaitaan, että Suomen 63 vuoden alaraja on näitä maita korkeampi. Huomionarvoista on, että Norjassa eläkejärjestelmää muutettiin Suomen suuntaisesti, jossa rajasta tehtiin joustavampi ja alarajaa jopa laskettiin.

Summa summarum, eläköitymisiän nostamisen osalta mekaaniset pakot ovat tehottomia julkilausutun tavoitteen saavuttamisessa. Siksi iän noston esilläpito liittyy vain symboliikkaan. Korottamislinja edustaa juuri sellaista uusliberaalia ajattelua, jossa talouden ”välttämättömyyksistä” johdetaan työntekijään kohdistuvia pakkoja, huolimatta siitä, etteivät ne ratkaise itse ongelmaa.