SDP eteenpäin – sosialistiselta vai kristillis-sosiaaliselta pohjalta?

Artikkeli julkaistu Demokraatissa 4.4.2014.

sdp_vanhaPuolueen puheenjohtajakisa tulee tulevina viikkoina toivon mukaan etenevän nykyistä enemmän aatteelliseen ja poliittiseen linjapohdintaan. Tähän on myös hyviä aineksia nyt kun Jutta Urpilaisen kiertue käynnistyy ja Antti Rinne on julkaissut oman ohjelmapaperinsa. Yhtenä näkökulmana tähän keskusteluun tulisi nostaa mielestäni merkityksellinen ja tärkeä jaottelu, joka mielestäni havainnollistaa puolueen aatteellisen suuntakeskustelun juuria ja auttaa viemään keskustelua periaatteellisemmalle tasolle.

Kutsun tätä jännitteeksi toisaalta sosialistisesta arvopohjasta ja yhteiskunta-analyysista kumpuavan ajattelun sekä kristillis-sosiaalisen, edellistä voimakkaammin nimenomaan arvoihin liittyvän ajattelun välillä. Sosialistinen ajattelu tulee tässä yhteydessä ymmärtää eetoksena ja yhteiskunnan toiminnan dynamiikan ymmärtämisenä, ei näkemyksenä esimerkiksi tavoiteltavasta tuotantovälineiden omistusmuodosta, kristillis-sosiaalinen taas filosofisena lähtökohtana ja viitekehyksenä eikä viittauksella tiettyyn uskontoon tai sen sakramentteihin.

SDP on, ja toivon mukaan tulee aina olemaan sekä arvo-, että intressipuolue. Arvopohja ja yhteiskunta-analyysi kun tuottavat aina sellaisen näkökulman yhteiskuntaan, jossa tietyt ihmisryhmät näyttäytyvät vajaavaltaisina, syrjittyinä tai syrjäytettyinä. Sosialidemokratian arvopohjaan nojaavan puolueen on silloin luontevaa toimia näihin ryhmiin kuuluvien ihmisten yhteiskunnallisten intressien, eli konkreettisten etujen, ajajana. Mutta se, miltä pohjalta analyysi rakennetaan, vaikuttaa merkittävällä tavalla näiden ryhmien tunnistamiseen sekä yhteiskuntapolitiikan suuntaan ylipäänsä. Ja juuri tässä on nähdäkseni aidon suuntakeskustelun paikka.

Sosialististen arvojen ja yhteiskunta-analyysin pohjalle rakentuva sosialidemokraattinen puolue tarkastelee yhteiskuntaa ennen muuta ihmisten taloudellisten suhteiden ja materialistisen todellisuuden kautta. Se hahmottaa keskeisimmät yhteiskunnalliset ristiriidat talouden kentässä ja on siksi hakenut paikkansa ennen muuta suhteessa pääomaan ja siihen liittyvään valtaan. Kasaantuvat pääomat ja kapitalistinen yhteiskuntajärjestys antavat yhteiskunnassa suhteetonta valtaa omistajille suhteessa muihin. Taloudelliset resurssit nähdään ensisijaisiksi eriarvoisuuksien tuottajiksi ja sitä kautta yksilönvapauden asteen määrittäjiksi.

Tästä näkökulmasta tarkastellen yhdenvertaisen täyden kansalaisuuden saavuttamiseksi ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan rakentamiseksi on rakennettava paitsi tapoja jakaa talouden tuotokset oikeudenmukaisemmin kaikkien taloudelliseen tuotantoon ja vaihdantaan osallistuvien kesken, myös laajaa julkiseen vastuuseen perustuvaa hyvinvointivaltiota joka tarjoaa tasa-arvoisia elämän eväitä luokka-asemaan katsomatta kaikille. Tämä koituu luonnollisesti eniten heikoimmassa asemassa olevien hyväksi – ja kaventaa valtaresursseissa olevia eroja ihmisten välillä. Niin ikään (palkka)työ näyttäytyy tässä ajattelussa poliittisen kamppailun areenana, jonka puitteissa saavutetaan, tai ollaan saavuttamatta, tiettyjä vapaus- ja muita arvotavoitteita.

Tämänkaltaisen ajattelun rinnalla on, viime vuosina voimistuen, kulkenut ajattelutendenssi jota nimitän tässä kristillis-sosiaaliseksi ajatteluksi ja analyysiksi. Tässä ajattelussa käsitys työn ja pääoman välisestä suhteesta ja ristiriidasta antaa tilaa erityisesti kristillisestä perinteestä ammentavalle käsitykselle velvollisuusetiikasta erityisesti yhteisöä kohtaan, lähimmäisyydestä sekä hyvyydestä köyhiä ja osattomia kohtaan. Moraalin merkitys poliittisen mobilisaation lähteenä korostuu työmarkkina-asemaan (”luokkaan”) ja valta-asetelmiin perustuvan rakennekritiikin sijasta. Tämä ajattelu ei tietenkään hylkää yhteiskunnallisia rakenteita ja niiden merkitystä, mutta painottaa niiden sijasta enemmän eettisiä ja moraalisia hyveitä sekä yksilön vastuuta.

Kristillis-sosiaalisiin hyveisiin liittyy ennen muuta anteliaisuus ja hyväntekeväisyys sekä voimakas moraalinen ulottuvuus jonka puitteissa tuomittavaksi käyttäytymiseksi yhteisöä kohtaan lasketaan yhtä lailla ahneus kuin laiskuus. Luokkapohjainen vastakkainasettelu ja sen merkitys politiikassa vähenee, koska tämänkaltainen kollektiivispohjainen edunvalvonta-ajattelu yhdistyy huonosti ajatukseen yhteiseen moraaliin sitoutuneista ihmisistä.

Tässä ajattelussa esimerkiksi sosiaalipolitiikan painopiste siirtyy ”viattomien köyhien” tukemiseen esimerkiksi työmarkkinoilla vaikeassa asemassa olevien sijasta. Sosiaalipolitiikka on apua köyhille ja heidän asemansa parantamista, ei niinkään kamppailua sellaisten olosuhteiden puolesta joissa köyhyys tulee mahdottomaksi. Myös työ nähdään toisin, kristillis-sosiaalisessa ajattelussa työ on ennen kaikkea moraalista vastuunkantoa yhteiskunnasta johon jokaisella on velvollisuus. Kapitalismin rakenteiden ja logiikan kritiikki muuttuu kapitalismin toimintatapojen kritiikiksi ja vaatimus ”muutoksesta” vaihtaa sisältöään. Sen sijaan että vaadittaisiin esimerkiksi laajapohjaisempaa omistusta, vaaditaankin yritysjohtajilta sosiaalista vastuuta työntekijöistään.

Näiden sosialidemokraattisten aatesuuntien laaja tavoite on sama: parempi ja ihmisläheisempi talous ja yhteiskunta. Sen sijaan niiden keskeinen erottava tekijä on analyysi siitä miten markkinavetoinen kapitalistinen yhteiskuntamalli muutetaan nykyistä oikeudenmukaisemmaksi, vakaammaksi ja välittävämmäksi. Varmaa on toki se, että molempia tarvitaan, mutta onko puolueen ensisijainen strategia muuttaa talouden toiminnan logiikkoja ja rakenteita, vaiko vedota ihmisissä asuvaan laupeuden- ja oikeudentuntoon sekä yhteiskunnan ja taloudellisten toimijoiden yhteisöllisen moraalin kohotukseen? Tästä painopistevalinnasta tämän ajan sosialidemokraattisessa linjakeskustelussa tulisi mielestäni olla kyse.

Kyse ei ole kahdesta toisiaan poissulkevasta teoreettisesta rakennelmasta, koska molemmat ovat tärkeitä ja tarpeellisia osia laajassa  työväenliikkeessä jossa parempaa yhteiskuntaa rakennetaan monesta suunnasta. Lisäksi molemmat kohtaavat osin samoja haasteita kulttuurisesti yksilökeskeistyvässä maailmassa puhuttelevan identiteetin rakentamisessa. Painopistevalinta on kuitenkin oleellinen, ja se on syytä tehdä tietoisesti.

Mainokset

Puoluekokous – aftermath

SDP:n 43. puoluekokous on ohi ja uudet johtajat valittu tulevalle kaksivuotiskaudelle. Toivoa sopii, että onnistumisia tapahtuu siten, ettei seuraavassa kokouksessa eduskuntavaalien alla tarvitse henkilövalintoihin palata, vaan että tämä kokoonpano jatkaa yli seuraavienkin vaalien.

Erityisesti puheenjohtajiston valinta kirvoitti mediassa paljon keskustelua, pääkirjoituksista Matti Apuseen. Merkittävintä, kuten kokousedustaja Pilvi Torstikin toteaa, oli kuitenkin kokoussalin vallan kasvu suhteessa piiriryhmien vetäjiin. Tämä näkyi ennen muuta siinä, että kokous päätyi suoraan avoimeen vaaliin myös varapuheenjohtajista. Päivien mittaan kävi ilmiselväksi, että saliedustajat haluavat nimenomaan korostaa omasta mielestään pätevän puheenjohtajiston valintaa. Aluekorttia käytettiin vain vähän. Kiurun ja Lindtmanin valinta oli selviö, mutta Eero Vainion nousu johtoon kertoi juuri tästä ilmiöstä. Tätä vain korosti selkeä ero ja äänivyöry verrattuna jälkimmäisiin ehdokkaisiin.

Se, mikä nyt on kuitenkin lopulta huomattava on se, että puoluekokous ei osoittanut uudistumishalukkuuttaan ensimmäistä kertaa. Hämeenlinnassa neljä vuotta sitten kokous valitsi nuoren Jutta Urpilaisen ja uudet politiikan tekijät, mm. Maria Guzenina-Richardsonin ja Ilkka Kantolan, johtajiksi. Kaksi vuotta sitten Joensuussa puoluesihteerin valinta osui Mikael Jungneriin – myös erittäin ennakkoluuloton valinta. Nyt puoluehallitus täyttyi kolmenkymmenen kieppeillä olevista miehistä. Toisin sanoen uudistustahto on ollut jatkuvasti olemassa.

Tätä taustaa vasten viimeistään tämän puoluejohdon on lopetettava muiden selän takana piileskely sekä ”jäykän kentän” syyttäminen siitä, etteivät monet projektit etene. Kokous on huutanut jo kolme kertaa putkeen haluaan uudistua ja siitä merkkinä ovat olleet erittäin ennakkoluulottomat valinnat. Siten kenttäväkeä ei voida vaikeuksista tai uudistumishalun puutteesta syyttää. Tällä hetkellä näyttää lupaavalta, ettei niin tulla tekemäänkään. Ideat ja avaukset on jalkautettava fyysisesti entistä paremmin – ja samalla kehittää niitä alhaalta käsin.

Erityisen positiivista kokouksessa oli henki. SDP:n henkisessä tilassa on tapahtunut eduskuntavaalien jälkeen selkeä muutos. Viimeiset viisi vuotta on kulunut korostuneesti heikohkon itseluottamuksen ja omien ongelmien riipimisessä. Nyt henki oli täysin toinen. Näyttämisen halu ja itsetunto olivat läsnä kaikessa toiminnassa. Kun muutama vuosi sitten pohdittiin lähinnä sitä mikä kaikki omassa toiminnassa on epäonnistunutta, on nyt suunta selkeästi kohti tulevaisuuteen tähyämistä -rakentavaa kritiikkiä kuitenkaan unohtamatta. Hyvää tekee myös sellaisten nuorten ja muutenkin uusien toimijoiden nousu mukaan toiminnan keskiöön, joille Lipposen ajan aikaiset ja jälkeiset henkiset sisällissodat ovat vieraita. Historia tulee tuntea, sitä ymmärtää ja kunnioittaa sekä vanhoista virheistä oppia, mutta sen vangiksi ei tule jäädä.

***

Jos kohta henkilövalinnat ja niistä jälkeenpäin käyty keskustelu on ollut rohkaisevaa, samaa laatusanaa ei voi käyttää kokouksen poliittisen sisällön käsittelystä. Kolmepäiväiseen kokoukseen oli valmisteltu kaksi laajaa asiakirjaa demokratiasta ja eurooppapolitiikasta, sekä lisäksi osastot ja jäsenet olivat toimittaneet käsittelyyn yli 200 aloitetta. Perinteistä valiokuntatyöskentelyä ei ollut, ja kokouksen järjestäjät selkeästi aliarvioivat salissa käytävän keskustelun määrän. Tämä on yllättävää, sillä kuten todettua, SDP:n puoluekokous on aina ollut paikka, jossa käydään tasokasta, laajaa ja syvää keskustelua.

On erittäin valitettavaa, mikäli kokous taantuisi pelkäksi hengennostatustilaisuudeksi. Laadittu koreografia viittasi liiaksi tähän suuntaan, koska asioiden käsittely katkaistiin monesti joko sellaisten keskusteluiden tieltä, jotka tärkeydestään huolimatta eivät koskeneet päätösasioita, tai sitten hehkutuksiin liittyen sinällään hienoihin henkilövalintoihin. Lopputuloksena maakunnista tulleiden kuljetukset painoivat päälle ja tärkeitä päätöksiä nuijittiin pöytään vajaalla porukalla kunnes kokous päätettiin keskeyttää ja siirtää merkittävä osa aloitteista puoluevaltuuston käsittelyyn. Tämä on erittäin valitettavaa, ja estää käytännössä sääntöjenmukaisen päätöksenteon, luvatuista neuvoa-antavista äänestyksistä huolimatta.

Riskinä on, että kyseisestä katastrofista tehdään väärät johtopäätökset, toisin sanoen halutaan pienentää kokousta tai sitten pidentää aikaväliä. Eli palata vanhaan. Tätä ei kuitenkaan tulisi tehdä. Väite siitä, että 500n edustajan kokous ei voi käydä perehtynyttä sisältökeskustelua, mutta 350n hengen kokous voi, on typerä. Missä menee tarkka raja milloin keskustelu ei ole järkevää? Riippunee keskustelijoista, ja valiokuntien määrästä. Toisaalta taas kokousvälin pidentäminen rikkoisi idean siitä, että kokoukset järjestetään vaalien alla, joka toinen eduskunta- ja joka toinen kunnallisvaalien alla. Tarkoituksena oli, että tärkeät vaalien peruslinjaukset voitaisiin näin käsitellä isolla porukalla. Näin ei ole toistaiseksi tehty, mutta näin voitaisiin tehdä.

Eräs vaihtoehto olisi kehittää kokousta edelleen siten, että ensimmäinen päivä käytettäisiin täysin lähetekeskusteluun nimenomaan politiikasta. Osa voisi olla yleistä linjakeskustelua, osa taas avoimissa valiokunnissa käytävää pohdintaa kokousasiakirjoista ja aloitteista. Toinen päivä puolestaan käytettäisiin yksin sisällöistä päättämiseen, nykyisen mallin pohjalta salissa debatoiden, joskin paremmin pohjustettuna. Henkilövalinnat siirrettäisiin listalla viimeiseksi, seikka, joka paitsi a) pitäisi edustajat salissa, myös b) pakottaisi johtoon pyrkivät aktiiviseen salikeskusteluun sisällöistä ja c) painottaisi sitä, että pääosassa ovat asiat, eivät henkilöt.

***

Ennen kokouksen keskeyttämistä myös useista asioista ehdittiin päättää. Aloitteiden ja julkilausumien yhteydessä SDP linjasi mm. translain uudistamisen tarpeesta, opintotuen kehittämisestä siten, että ensisijainen merkitys on toisen asteen opiskelijoiden opintotukeen vaikuttavien vanhempien tulorajojen poistamisella, nuorisotakuuohjelmasta joka kuntaan, päivähoitomaksujen muuttamisesta todelliseen käyttöön perustuvaksi ennen täydellistä maksuttomuutta, kiinteistöveron ulottamisesta kaivosten maapohjaan ja niin edelleen. Ohjelmatyötä edistetään tulevalla puoluekokouskaudella merkittävästi niin periaatteiden kuin ennen kaikkea talouspoliittisen ohjelman muodossa.

Keskusteluissa esiin nousi ennen kaikkea talouden, työn ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teemat. Näiltä osin perusviesti on vahvistunut ja kirkastunut -ja vahvistaa myös luonnollista yhteyttä palkansaajaliikkeeseen. Omat puheenvuoroni koskivat ennen kaikkea luottamuksen merkitystä yhteiskuntapolitiikasta, palkkapolitiikan merkitystä talouspolitiikassa sekä perhepolitiikkaa. Otin myös kantaa molempia sukupolvia koskevan kansalaispalveluksen selvittämisen tarpeesta.  Translakikysymys ja paperittomien pakolaisten oikeuksien vahvistamistavoitteet asemoivat SDP:n myös selkeästi liberaaliin arvoasemaan suomalaisessa puoluekentässä. Näissä puitteissa on hyvä mennä eteenpäin.

Parempaan puolueeseen

SDP:n puoluekokous, joka järjestetään tulevan viikon torstaista lauantaihin, tekee merkittäviä päätöksiä. Käsittelyssä ovat laajat Eurooppa– ja demokratiaohjelmat, julkilausumat sekä yli kaksisataa aloitetta, jotka käsittelevät laajalti ajankohtaisia poliittisia teemoja. Samalla keskustelua riittänee erityisesti lähestyvistä kunnallisvaaleista, poliittisesta tilanteesta sekä puolueen kehittämisestä.

SDP:n säännöt eivät ole käsittelyssä tässä kokouksessa, vaikka aiheeseen liittyviä aloitteita onkin tehty. Onkin todennäköistä, että seuraava sääntöremontti toteutuu kahden vuoden päästä järjestettävässä puoluekokouksessa. Koska sääntöjä ja toimintatapoja on kuitenkin aiheellista valmistella huolella, tulee jo nyt aloittaa keskustelu muutosten suunnasta.

Itse näen, että mikäli puolue haluaa menestyä tulevaisuudessa, on sen kyettävä ennen kaikkea valtaistamaan ja voimauttamaan jäseniään nykyistä selvästi paremmin. Miksi ihmiset liittyvät puolueeseen? Vastaus on: vaikuttaakseen. Siten ainoa tapa saada ihmisiä motivoituneesti mukaan on avata heille vaikuttamisen kanavia. Muuten lupaus jää lunastamatta.

Osallistumisen helpottaminen, puhutteleva identiteetti, hyvä ja tarttuva viesti ja meininki ovat tärkeitä. Mutta aktiiveille niitä ei synny ilman sisältöä sekä todellista ja aitoa merkityksellisyyden tunnetta. Siksi kaiken ”pöhinän” takaa on löydettävä syvä arvotarina ja ohjelma, johon kaikki muu toiminta pohjaa ja johon se aina palaa.

Itse lähtisin kehittämään puoluetyötä muutamilla alla olevan kaltaisilla askelilla.

Poliittisen kulttuurin kehittäminen

Se, miten asioita tehdään on usein yhtä tärkeää kuin se mitä tehdään. Siksi kaikilla toiminnan tasoilla tulisi sopia -ja myös noudattaa- selkeitä toimintaperiaatteita. Minusta tähän ”huoneentauluun” voisivat kuulua:

  • älyllinen rehellisyys
  • avoimuus erilaisille mielipiteille
  • demokratian kunnioittaminen ja edistäminen
  • sitoutuminen oman toiminnan jatkuvaan kehittämiseen

Demokraattisessa yhteiskunnassa politiikan tehtävä on sovitella vastakkaisia näkemyksiä, arvoja ja luoda kompromisseja yhteisen hyvän toteuttamiseksi. Tätä tehtävää on uskallettava puolustaa myös julkisuudessa. Epäluottamusta politiikkaan, poliittiseen järjestelmään ja sen toimijoihin on korjattava puolustamalla demokraattista järjestelmää populismia ja lyhytnäköisyyttä vastaan.

SDP:n tulee sitoutua rehelliseen poliittiseen keskusteluun, rakentavuuteen ja avoimeen mielipiteenvaihtoon. Omat esitykset tulee perustella paitsi faktoilla, myös arvolähtöisesti. Puolueen tulee sitoutua toisia kunnioittavan ja rakentavan keskusteluilmapiirin luomiseen poliittisessa keskustelussa sekä edustamaan omaa linjaansa riippumatta siitä ollaanko  hallituksessa vai oppositiossa. Näkemyksiä voi toki aina vaihtaa, mutta muutos on perusteltava.

Yhteistyöhön kansalaisliikkeiden kanssa

Sosialidemokraattien voima on noussut laajasta kansanliikkeestä, johon on kuulunut paitsi puoluepoliittinen toiminta, myös osuustoiminta, kulttuuri, sosiaali-, terveys-, ja raittiusjärjestöt, urheilu ja liikunta, ja luonnollisesti ammattiyhdistysliike. Paljolti näiden voimien yhteistyönä on syntynyt nykymuotoinen suomalainen hyvinvointivaltio.

Monessa suhteessa puoluepolitiikan irtoaminen kansalaistoiminnasta on ollut seurausta poliittisesta menestyksestä. Monet työväenliikkeen omaehtoiset toiminnot on valtiollistettu. Tämä on kuitenkin siirtänyt puoluetta kansanliikkeestä valtionhoitoon erikoistuneeksi elimeksi ja yhteys ihmisiin on vähentynyt ja hapertunut. Ruohonjuuritason liikkeisiin, uudemmista liikkeistä puhumattakaan, on ollut vaikea löytää toimivaa yhteyttä.

Jotta sosialidemokratia voi säilyä laajana muutosvoimana yhteiskunnassa, on sen uudelleen avauduttava osaksi kansalaisyhteiskuntaa. SDP:n tulee toimia  läheisessä ja avoimessa vuorovaikutuksessa muun kansalaisyhteiskunnan kanssa sekä tarjottava järjestöille, verkostoille ja niiden aktiiveille toimiva kanava omien tavoitteidensa edistämiseen puoluetoiminnan ja poliittisen vaikuttamisen kautta.

Yhteistyö voi tapahtua puolueen ja järjestöjen välisenä vuorovaikutuksena sekä sen kautta, että puolueen toimintaan osallistuu muitakin kuin sen jäseniä sekä, ennen kaikkea, sen kautta että sosialidemokraattisen puolueen jäsenet osallistuvat muiden järjestöjen, verkostojen ja liikkeiden toimintaan.

Yhteiskunnallisen osaamisen vahvistaminen

Poliittisen puolueen jäsenten valtaistaminen tarkoittaa uudistuksia, joilla jäsenille annetaan entistä enemmän valtaa puolueessa. Vaikuttavan ja tehokkaan vallankäytön tueksi on luotava kanavat, joiden kautta jäsenet saavat tarvittavia valmiuksia ja edellytyksiä osallistua täysimääräisesti poliittiseen toimintaan. Siksi SDP:n on luotava, yhdessä yhteistyökumppaniensa kanssa, korkeatasoinen ja päämäärätietoinen poliittinen koulutusjärjestelmä. Sosialidemokraattisen poliittisen koulutuksen tavoitteena on ennen kaikkea antaa eväitä ja mahdollisuuksia oman poliittisen ajattelun kehittämiseen, kriittiseen medialukutaitoon sekä auttaa hahmottamaan monipuolista todellisuutta ja julkisuutta sosialidemokraattisesta arvopohjasta käsin, ei valmiiden totuuksien toitottaminen.

Koulutusta tulisi tarjota kaikille kiinnostuneille jäsenille. Se voisi jakaantua uusien jäsenten perusopintokokonaisuuksiin, jatko-opintoihin erilaisissa politiikan sisällöissä, vaali- ja järjestökoulutuksiin sekä syventäviin, vaativiin yhteiskunnallisiin opintoihin. Resurssien tarkoituksenmukaisen käytön varmistamiseksi puolueen tarjoaman, tai sen yhteistyössä järjestämän koulutuksen tulee keskittyä nimenomaan arvolähtöisiin kysymyksiin.

Jäsenten näkemykset poliittisen valmistelun pohjaksi

SDP:n tulisi entistä paremmin hyödyntää jäsentensä näkemyksiä ja laajaa tietämystä poliittisen valmistelun pohjana. Toisin sanoen joukkoistaa, antaa valtaa niille ihmisille, jotka ovat liittyneet motivaationaan vaikuttaa. Jäsenille on suunnattava säännöllisiä kyselyitä ja tiedusteluita heidän mielipiteidensä selvittämiseksi, sekä rakennettava ympäristöjä, jossa voidaan yhdessä työstää ja jakaa tietoa. Viestinnän on oltava jatkuvasti kaksisuuntaista. Tämä toiminta tukee paitsi poliittista suunnittelua, myös tutkimuksellisia tarpeita ja osallisuuden kasvattamista.

Verkkopohjaiset ratkaisut tarjoavat kustannustehokkaita välineitä tällaiseen työhön. Erilaisilla kyselyillä ja tiedusteluilla voitaisiin selvittää jäsenten toiveita esim. SDP:n vaalien kärkiteemoiksi. Tätä kautta voidaan vahvistaa jäsenten mahdollisuuksia päättää puolueen keskeisistä linjauksista myös puoluekokouskausien välillä. Jo olemassa olevaa puolueosastojen jatkuvaa aloiteoikeutta on kannustettava käyttämään aktiivisesti myös tässä yhteydessä.

Ohjelmatyön tulee rakentua suunnitelmallisesti ja tarjota mahdollisuudet osallistumiseen eri vaiheissa. Prosessi voi jakaantua kolmeen vaiheeseen, jossa alkuun laaditaan keskusteluasiakirja avoimine kysymyksineen ja perusteluineen, tämän pohjalta saadaan jäsenkunnalta evästys ohjelmaluonnoksen laadintaan, joka vuorostaan keskustelutetaan, sekä valmistella noilta pohjin valmis esitys demokraattisesti valittujen puolue-elinten päätöksiä varten.

Linjakysymyksiä jäsenten päätettäväksi

Keskeisimmistä linjakysymyksistä ratkaisut tekee puoluekokous. Kokousten välillä korkeinta valtaa käyttää puoluevaltuusto. Näiden lisäksi on lisättävä jäsenille suunnattuja linjaäänestyksiä. Tämänkaltaisiin äänestyksiin voidaan valmistella taustoitettuja vaihtoehtoja, joiden pohjalta järjestää tilaisuuksia, luentoja tai yhteistyötahojen kanssa erilaisia aineistoja kuten kirjallisuutta. Jäsenet voivat äänestää puolueen kannasta valmisteltujen vaihtoehtojen pohjalta.

Puolueen tuottaman tiedon ja tausta-aineistojen on oltava entistä vapaammin jäsenten käytössä. Tämän suuntaan on jo otettu hyviä askelia. Tämä on tärkeää, jotta  jäsenillä olisi mahdollisuus osallistua täysimääräisesti informoituna poliittisiin keskusteluihin omissa vaikuttamispiireissään.

Yhdessä politikan tekoon

SDP:n työryhmät ovat puoluehallituksen itselleen nimittämiä apuelimiä, joille voidaan delegoida poliittisten tavoitteiden valmisteluvastuita. Työryhmien kokoonpanosta päättää puoluehallitus. Nykymuodossaan ryhmätyössä on paljon hyvää, mutta paljon osaamista jää myös käyttämättä. Siksi ennen ryhmien nimittämistä on järjestettävä jäsenille mahdollisuus avoimeen hakuun ryhmien jäseneksi. Tämä toisi piileviä kykyjä ja tietoa entistä paremmin myös esiin.

Erityisesti niille ryhmille, joilla on yhtymäkohtia paikallispoliittisiin teemoihin kuten hyvinvointipalveluihin, voitaisiin luoda alueellisia verkostoja. Myös tätä työtä on jo käynnistelty, ja sitä tulee jatkaa. Näihin verkostoihin tulee kytkeä  paikalliset kunnalliset luottamushenkilöt sekä aiheesta innostuneet jäsenet. Samalla verkostot voisivat toimia alueellisina poliittisina ajatuspajoina ja vertaisryhminä luottamustoimissa oleville.

Uusia vaikuttamiskanavia kuntapolitiikkaan

Kuntauudistuksen yhteydessä SDP:n valtuusto- ja lautakuntaryhmien on vahvistettava jäsen- ja kansalaisyhteyksiään. Keskeiset valtuustossa käsiteltävät asiat tulee tuoda paikallisten jäsenten keskusteltavaksi ja linjattavaksi vaikkapa yhdistyksen kokoukseen tai muuhun avoimeen tilaisuuteen. SDP:n lautakuntaryhmät tulisi velvoittaa järjestämään säännöllisiä kuulemistilaisuuksia paikallisille puolueen jäsenille sekä muille kansalaisille, jotka haluavat vaikuttaa lautakuntien käsittelemiin asioihin sekä nostaa uusia asioita esille.

Puolueen tarjoamien digitaaliset viestintä-, ryhmätyö- ja kyselypalveluiden tulee olla myös paikallistoimijoiden käytössä heidän omia projektejaan silmällä pitäen. Tässäkin suhteessa ollaan jo hyvällä alulla. Kuntatasolla on kyettävä luomaan paikallisiin olosuhteisiin soveltuvia ”kuntaklinikoita”, joissa pyritään suoraan ja neuvottelevaan vuorovaikutukseen kansalaisten kanssa paikallisten asioiden läpikäyntiä varten.

Jäsenäänestysten käyttö

SDP:n jäsenillä on oltava suora oikeus ottaa kantaa puolueen puheenjohtajaan ja pääministeriehdokkaaseen neuvoa-antavalla jäsenäänestyksellä. Kannanottomahdollisuus näihin keskeisimpiin johtotehtäviin siirtää huomattavan määrän valtaa rivijäsenille sekä luo merkittävän kannustimen puoluejäsenyyteen. Liity SDP:hen – valitse pääministeri.

Jäsenäänestystä tulee käyttää harkiten. Eräs vaihtoehto voisi olla, että äänestys järjestetään, jos jokin ehdokas saa taakseen esimerkiksi kolme piiriä, tai sovittavan määrän puolueen äänioikeutettujen jäsenten allekirjoituksia.

Kansalaiset mukaan ehdokasvalintoihin

Politiikan lähemmäksi tavallisia ihmisiä tuomisessa voisi kokeilla myös uudenlaisia menetelmiä tuoda ehdokkaita tutuksi. Eräs vaihtoehto olisi avata nyt jäsenille varattua vaalien ehdokasasettelua myös kansalaisille. Osa SDP:n kunnallisvaaliehdokkaista voitaisiin esimerkiksi valita alueellisten kansanäänestysten avulla. Tällaisessa mallissa puolue asettaa tietyltä alueelta tietyn määrän ehdokkaita ja avaa alueen asukkaille mahdollisuuden valita puolueen kyseiseltä alueelta asettama ehdokas.

Tässä yhteydessä on huomioitava, että SDP:n nykyinen tapa valita ehdokkaansa on muihin puolueisiin nähden suorastaan yltiödemokraattinen. Helsingissä sata ehdokasta valittiin jäsenäänestyksellä, toisin kuin vaikka vihreissä tai Kokoomuksessa, jossa pikku piiri suhmuroi mieleisensä listan. Tässä kohdassa voitaisiin kuitenkin ottaa vielä yksi loikka eteenpäin, varsinkin kun jäsenten painoarvoa omien johtajien valinnassa korostettaisiin entisestään jäsenäänestysoikeudella.

Finland’s social democratic election hangover

julkaistu 9.2.2011 brittiläisen ajatushautomon Policy Networkin kotisivuilla.

As in Sweden, the Finnish left succumb to a social-liberal, centre-right catch-all party that has successfully claimed the middle-ground

On Sunday 5 February, Finland got its 12th President. The conservative National Coalition Party (Kokoomus) candidate, Sauli Niinistö, was elected by a landslide of 62.4% against his Green Party opponent Pekka Haavisto in the second round of the presidential elections.

Observers familiar with Finnish political history might well ask the whereabouts of the Social Democratic candidate come the second round of voting. After all, the last three presidents, Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari and Tarja Halonen, have all been Social Democrats, between them representing 30 years of social democratic leadership.

This election was a disaster for the social democratic candidate, former prime minister Paavo Lipponen, who got only 6.7% of the total vote in the first round run-off. Even the total combined support of the Finnish traditional left, the Social Democrats and the successor party of the once-strong Communists, the Left Alliance, would not have carried a candidate to the second round.

To understand the reasons behind the social democratic demise, we first have to look at the candidates. This was Niinistö’s second time running, having been narrowly beaten by incumbent president Halonen in 2006. His popularity ratings soared after this narrow defeat and he continued to poll well during the whole lead up to this year’s elections.

Niinistö has a history as a tough player on the economy. He was the minister of finance and chairman of his party during the late 1990s when the coalition government led by Social Democrats steered Finland out of its most severe economic recession in history. After a brief absence he returned as speaker of the parliament, using this new role very effectively by introducing many ideas categorised as populist, but which were popular among ordinary Finns and gave him the much-needed opportunity to stand out from his party.

Niinistö’s personal rise mirrors that of his party, Kokoomus, which has successfully captured the middle-ground of Finnish politics. The former socially conservative, economically neo-liberal party for the upper classes has evolved, as in Sweden, towards a social-liberal, centre-right catch-all party. This strategic shift was very much formulated by current prime minister Jyrki Katainen when in opposition.

Social democratic candidate Paavo Lipponen on the other hand, clearly possessed the most experience in European issues and foreign policy, both realms where the president still wields considerable influence. So why did he score so miserably?

Firstly, he failed to differentiate himself from the early favourite, Niinistö. They were the main duo in the governments of 1995-2003, and considered politically very close. When Lipponen entered the race he was, although a veteran and a political heavyweight, clearly a challenger. When he was then unable to formulate a clear, symbolically important position which would have stood against Niinistö, the electorate remained uninspired.

The heritage of Lipponen’s prime ministerial tenure is disputed among Finnish progressives. These eight years saw an economic miracle, rapidly rising employment, improvement to the Finnish economy, lowering foreign debt and the rise of Finland as the international example both in education and as the dynamic future information and innovation economy. But they also saw the widening gap between the rich and poor in society and the entering of market mechanisms to the public services.

Lipponen was also seen as the main architect of Finland’s very integration-oriented European policy, including the introduction of the Euro. In times of bail-out packages and the chaotic euro rescue operation, this didn’t favour the candidate. This has also left him politically isolated since the Social Democratic Party has, under its chairwoman and incumbent finance minister, Jutta Urpilainen, revised its European policies and has been clearly more critical towards the Euro rescue operations, especially in Greece.

Lost momentum was also a major factor. From the beginning of the campaign it was fairly obvious that Niinistö would reach a second round and interest soon shifted onto who would be his most likely opponent. For a long time the polls were stagnant, but it was the campaign of the Green Party candidate, Pekka Haavisto, which was able to read the signs and exploit the situation.

The Greens are undeniably one of Finland’s smaller parties, but enjoy considerable support in big cities and among young, educated people. Haavisto’s campaign was extremely successful in the media and his rise in the polls created a phenomenon, which became self-fulfilling. Progressive voters, already uninspired by a social democrat campaign that found it hard to market a 70-year old former prime minister as a fresh alternative, saw Haavisto as the most-likely challenger from the non-Niinistö block and started to group behind him. For these reasons the Lipponen campaign was doomed to fail.

Sorting through the rubble

So where does the result leave the Finnish social democracy and the SDP? The answer isn’t absolutely clear as personality-centric presidential elections do not precisely replicate party support, but certain conclusions can already be made with confidence.

First is, that the Social Democratic core vote has become obsolete and party loyalty has dropped to its lowest point. Each vote will have to be hard-won again. A fragmented core vote means the Social Democrats will find it hard to set the agenda in a way which would make the SDP attractive to both traditional employee voters and young social liberal-minded educated people.

The party is also losing trust and lacks a clear identity, both co-dependant factors. Finnish social democracy has proven vulnerable when cultural identities have become more important in determining voter behavior. Who is a Finnish social democrat? This question is becoming increasingly hard to answer.

After the SDP lost elections in 2007 and remained in opposition, the actions of the party have been guided by the urgent need of renewal. But without a clear vision of what this renewal would mean politically, the policy revision has looked more like a collection of separate positions without a unifying idea, rather than a coherent set of policies aimed towards fulfillment of a set of values.

When the ideological picture of the party is blurred, the identity problem worsens. At the same time, trust towards the party will suffer among the electorate. If trust is not regained, even popular or genuinely innovative policy ideas, which the SDP maintains, will not receive electoral support.

A final conclusion, one which has often been overlooked, is the strong grip the centre-right has on Finnish society. For decades the National Coalition Party was the third biggest party, and in permanent opposition. Now it has been the biggest political force in four consecutive elections, leading the current government, adding a newly-elected president, and is clearly topping the polls before the municipal elections due to be held in October 2012.

The left has been too keen to discredit this success on the growing individualism, crooked media and light and irresponsible attitude of many people concerned with politics. But this lazy analysis misses the point that the image of the party has actually changed in people’s minds. Kokoomus is trusted most by the electorate on economic and employment issues. This is due to their rather collaborative and cooperation-oriented outlook, good control of policies and message and also the revision of their most disliked policies. Their political message is very much value-oriented, and not position-oriented, aimed to minimise the obstacles to become their supporter. This was central to Niinistö’s campaign.

There is a need for the Social Democrats to pay attention to the lessons that the successive centre-right victories give. The party must strengthen their identity in a way which is inclusive, not exclusive, and rediscover their core values and commitments if they are to succeed again.

Talouspoliittinen uskottavuus on sosialidemokratian selkäranka

Kolumni julkaistu sd-viikkolehdissä 9.12.2011.

Sosialidemokratian vaalimenestys Euroopassa on viime vuosina ollut heikkoa. Muutamista rohkaisevista vaalituloksista huolimatta, viimeisimmän tullessa EU-jäsenyyteen valmistautuvasta Kroatiasta, sosialidemokraattisia pää- tai valtionvarainministereitä löytyy vain muutamia. Ero on suuri verrattuna tilanteeseen esimerkiksi viime vuosituhannen loppuun, jolloin EU-maita hallitsi vain muutama porvarillinen johtaja.

Mistä on kyse? Erityisen mielenkiintoiseksi kysymyksen tekee vallitseva taloudellinen epävarmuus, joka on jatkunut amerikkalaisilta asuntomarkkinoilta alkunsa saaneen finanssikriisin levittyä reaalitalouden kriisiksi ja sittemmin myös julkisiin talouksiin erityisesti euroalueella. Monessa suhteessa kriisin alkuperäiset syyt löytyvät liberalistisen talouspoliittisen regiimin haaksirikosta käytännön elämässä sekä puutteellisesta säätelystä rahoitusmarkkinoilla.

Edellä mainittu ei kuitenkaan ole kanavoitunut sosialidemokratian, tai edes laajemman vasemmiston kannatukseen, vaan eurooppalaisissa vaaleissa ovat menestyneet ennen muuta oikeisto ja toisaalta populistiset liikkeet. Tämä siitä huolimatta, että yhteiskunnassa on levinnyt laajalle käsitys siitä, että nimenomaan ne reformit ja periaatteet kuten mahdollisimman esteettä toimiva kapitalismi ja valtioiden tehtäväkentän rajaaminen jotka ovat kuuluneet ennen muuta oikeiston tavoitteenasetteluun, ovat aiheuttaneet nykyiset ongelmat.

Oikeiston edelleen jatkuvaa menestystä selittää paitsi se, että finanssikriisin myöhemmässä vaiheessa ongelmat levisivät ennen muuta julkisiin talouksiin peittäen näkyvistä niiden alkuperäiset syyt. Keynes palasi areenalle vain tullakseen sysätyksi uudelleen sivuun austerity-vaatimusten tieltä. Samaan aikaan, kuten puhe ”keskustaoikeistosta” osoittaa, ovat porvaripuolueet monissa maissa pyrkineet aktiivisesti siirtymään kohti poliittista keskustaa vähintään retoriikassaan.

Taktiikka on ollut tehokas niin Suomessa kuin muuallakin. Viime eduskuntavaalien alla tehdyt tutkimukset osoittivat ihmisten luottavan talouskysymyksissä ja työttömyyden hoidossa erityisesti Kokoomukseen. Näistä erityisesti jälkimmäinen on ollut ihmisten mielissä nimenomaan SDP:n vahvuus vuosikymmenten ajan. Nyt näin ei enää ollut.

Miksi näin? Kyse on siitä, että sosialidemokraatit ovat menettäneet uskottavuuttaan talouteen liittyvissä kysymyksissä. Kyseessä ei ole suomalainen ilmiö, vaan myös ruotsalaisessa keskustelussa SAP:n heikko menestys on paikallistettu nimenomaan oletettuun heikkouteen talouden hoidossa.

Kolumnisti Lauri Holappa kirjoittaa Ylioppilaslehdessä (14.11.2011) vasemmiston voiman perustuvan siihen, että se osaa kertoa miksi sen vaatimukset ovat myös taloudellisesti mielekkäitä tai jopa välttämättömiä. Kyse on nimenomaan hegemonian haastamisesta, todellisuuden määrittelystä. Tämän hegemonian kääntyminen oikeistolaisen argumentaation voittoon on vaikuttanut sosialidemokratian kykyyn johtaa keskustelua ja vaatia markkinajohtajuutta talouskysymyksissä.

Finanssikriisin syistä ja seurauksista sekä korjausvaihtoehdoista on puhuttu paljon, mutta totuus on, etteivät poliittiset liikkeet vasemmalla ole kyenneet artikuloimaan kokonaisvaltaista ja riittävän uskottavaa, omalta arvopohjaltaan ponnistavaa uudistusohjelmaa. Nykyinen linja on sekoitus sinällään tervetullutta painostusta mm. rahoitusmarkkinaveron käyttöönoton suhteen, suomalaisten veronmaksajien saatavien turvaamista eurooppalaisessa yhteistyössä sekä vastuullisuuden korostamista kotimaisessa budjettipolitiikassa. Nämä ovat kaikki kannatettavia ja selkeästi sosialidemokraattista ajattelua ilmaisevia esityksiä, mutta selkeää kokonaisuutta niistä ei synny.

Sosialidemokraateille on turmiollista, mikäli puolue leimautuu edelleen, kiistattomista saavutuksistaan huolimatta, julkisuudessa ja ihmisten mielissä vain taloudellisen toiminnan tulosten jakopuolueena. On selvää, että sosiaaliset panostukset mm. julkisiin palveluihin ja sosiaaliturvaan ovat luonteeltaan myös investointeja ja siten taloudellista toimintaa aktivoivia. Tämä on kuitenkin osattava puhua myös kasvulähtöisesti, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon lisäksi. Samalla on luotava selkeä oma agenda ja näkemys liittyen talouden kasvuun ja talouden toimintaperiaatteisiin.

Samalla, kun SDP:n on osoitettava sitoutumisensa terveeseen talouteen, on sen muutettava keskustelun agendaa ja siirrettävä keskustelun painopistettä kyseenalaistamaan vallitsevia totuuksia. Tämä tarkoittaa nykymuotoisen taloudellisen hegemonian haastamista, jonka on lähdettävä liikkeelle hyvinkin teoreettisista kysymyksistä. Tässä on kyse mm. keskuspankkien roolin tarkastelusta, työllisyys- ja inflaatiotavoitteiden uudenlaisesta yhteensovituksesta jne. Ottaen huomioon ajankohtaisen keskustelun mm. EKP:n asemasta viime käden lainoittajana, rohkea etunoja tässä keskustelussa voisi tuoda tarpeellista uskottavuutta ja pohjaa tulevaisuuden talousosaajapuolueelle.

Finnish political landscape in change

Artikkeli ruotsalaisessa Dagens Arena -verkkolehdessä 7.11.2011.
After the general election held in April 2011, the Finnish political life has faced its greatest changes since the Second World War. The massive surge of nationalist, anti-EU, social conservative party Perussuomalaiset (True Finns) and their rise to become the 3rd largest political force in the country, only a few thousands votes short from the Social Democrats (SDP), can historically be matched only by the initial rise of the labour movement, and by the Communist SKDL landslide victory after the war, when the party was released from ban.

Since the Finnish political culture favors coalition governments and is not based on party blocks as in Sweden, the initial talks were expected to start among the biggest parties. These parties included the centre-right National Coalition Party Kokoomus, which for the first time in Finnish political history emerged as the biggest political force in the Parliament, the SDP, which was able to improve its relative position even though the actual result, 19,1 percent of the total vote, was the 2nd worst in the party history, and the True Finns.

This axis, which some foreign commentators to the left also described as quite “unholy”, was however breached when Kokoomus and SDP were able to agree on a common policy concerning the change in Finnish position towards new European financial mechanisms, and possible new bail-out packages. The content of this package was unsuitable for the True Finns, who oppose Finnish participation to the euro rescue operations in any case.

After the True Finns notified their party was to remain in opposition, actual coalition talks started with 6 parties; Kokoomus, SDP, Left Alliance, Greens, Swedish People’s Party and Christian Democrats. The coalition talks were exceptionally long and hard on Finnish scale and were even breached once, when SDP and Left Alliance left the negotiations for a week, only to return when Green party council rejected, against the will of their party leadership and parliamentary group, their involvement in the right-wing government.

The “Six-pack” coalition was described in the media as a marriage made out of reason (or with force), as the only option to avoid new elections.

The end result concerning the new government program was in general considered as a victory for the SDP. All Social Democratic positions concerning the development of taxation (no rise to VAT, progressive element and rise in the capital income tax etc.), social benefits and education were adopted as part of the program. The change concerning the government’s cooperation relations with the trade union movement was also significant. Furtermore, since it’s establishment, the policies from the new government, bear witness to a continued strong Social Democratic presence.

***

So, what has this meant to the support of the SDP and rest of the left? Latest polls put Kokoomus in supreme lead with 24,4 percent; True Finns to the 2nd place with 21,4 percent; leaving SDP 3rd with 17,1 percent. A new low in the history of the SDP. The erosion of the Centre Party is continuing and they now poll only 13,1 percent.

What is especially significant is the demise of the leftist parties compared to the right. SDP and Left Alliance are now together as big as Kokoomus alone. This has never happened before. Greens, apart from many of their European counterparts, don’t count as a leftist party, but rather as a social liberal one.

The reasons behind the continuing trouble of the Finnish left, although it’s return to government, are various. Social Democracy in Finland is still suffering from an unclear identity. It has been widely considered that the SDP has lacked a strong vision for Finland after its last prime minister, Paavo Lipponen, who held the post 1995-2003. Under his leadership the SDP was by far the most dominant political force in the country and wielded considerable influence.

At this time Finnish Social Democracy could be described best as third-wayist, with focus on European integration and economic performance.

Mr. Lipponen’s time as the Party leader and prime minister is a debated topic within the party. It is unquestionable, that during governments he led, the Finnish economy was doing extremely well. Employment rose rapidly and Finland ranked to the top in various international comparisons, including education, competitiveness and even happiness. At the same time though, the social gaps between rich and poor were growing rapidly and the persisting unemployment remained relatively high.

This has been seen by some commentators as creating a lack of trust towards SDP as a modernizing force what comes to the social justice.

SDP is also suffering from a general atmosphere in society. The True Finn phenomena has less to do with immigration and Greek bail-outs, and more with the general demise of trust towards political institutions. Their strength derives from the juxtapositioning between the so-called “elite” and their “old parties” – and the “people”.

As the SDP is considered the main party behind the build-up of the Finnish welfare state – something the party also takes credit for – the general distrust towards politics, parties and institutions, hits hard at a party considered to be “establishment”.

What Finnish Social Democracy desperately needs are ways of communicating its renewing policies as a thorough political platform. At the moment the message is, although actual work done is in many ways impressive, rather messy.

This leaves room especially for Kokoomus to take credit from the accomplishments of the government. At the moment SDP fails to create a shared and compelling story where its policies are leading. SDP also needs more trust in itself. A party constantly on alert can’t focus its energy to renewal and ideological work.

The SDP brand must also be modernized. While living in an individualized era, thanks to the welfare state, the parties who want to catch people’s attention and interest have to offer compelling identities.

To vote for a party is a way to tell something about yourself too, its part of individual identity-building. In this regard, old collective identities of class or institutions aren’t so effective any more. Simplified; a green globe on my jacket makes me ethical, blue flower makes me dynamic and the red leaf makes, me, well, at the moment like trade unions and the welfare state.

But what does it tell about me as a person? If a movement lacks a clear positive response to this question, it is in trouble.