Työtakuu pitkäaikaistyöttömille?

Työttömyys on suomalaisen yhteiskunnan pahin ongelma. Viimeisimmät tilastot osoittavat ongelmien edelleen pahentuneen taantuman pitkittymisen seurauksena. TEMin mukaan helmikuun lopussa Suomessa oli yli 355 000 ihmistä ilman työtä. Heistä pitkäaikaistyöttömiä on yli 100 000. Yli vuoden työttömänä olleiden määrä on kasvanut lähes viidenneksellä viime vuodesta.

Työttömyyden pitkittyminen on paitsi taloudellinen, myös potentiaalinen sosiaalinen ongelma. Työ on paljon muutakin kuin toimeentuloa, se on osallisuutta, sosiaalisia suhteita ja yhteenkuulumista. Työn saamisen merkitys näkyykin paitsi rahatilanteen helpottumisena, myös yleisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden lisääntymisenä. Erityisen totta tämä on suomalaisessa työkeskeisessä kulttuurissa, jossa uudelta ihmiseltä tavataan helposti kysyä nimen jälkeen ”mitä sinä teet työksesi?”.

Vaikkei työn menettämisessä olekaan mitään häpeämistä, varsinkaan heikon taloudellisen tilanteen aikana jolloin tilanne voi kohdata ketä tahansa, stigman riski on suuri ja suurenee työttömyyden pitkittyessä. Suurin osa työnsä menettävistä löytää kyllä nopeasti uuden työn jopa matalasuhdanteessa, mutta aina on heitä jotka eivät yrityksistä huolimatta löydä uutta paikkaa. Riski pettymyksiin työnhaussa kasvaa sitä mukaa mitä iäkkäämmästä ja vähemmän koulutetusta työnhakijasta on kyse.

Mitä pidempään työnhaku ilman tulosta kestää, sitä vaikeammaksi tilanne käy. Työkyky kärsii, kun taidot ja tiedot eivät ole aktiivisessa käytössä – tai kääntäen, työkykyä pitää yllä parhaiten tehty työ. Työttömyys ei sinällään tuota kenellekään sosiaalisia ongelmia, mutta riskit kasvavat ja kasautuvat. Yhtä kaikki – työttömyyden pitkittyminen uhkaa usein muuttua pysyväksi asiantilaksi.

Kun yli vuoden työttömänä olleita on maassa sata tuhatta ja määrä kasvaa joka kuukausi, tarvitaan vakavampia toimia. Tarjontatoimista ei vaikuta olevan riittävää hyötyä, joten on pohdittava miten lisätä tämänkaltaisen työvoiman kysyntää sekä ylläpitää nykyistä paremmin työkykyä. Osaratkaisua voidaan hakea taatun työn suunnalta.

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne esitti ratkaisuksi erilaisten avustavien töiden takaamista pitkäaikaistyöttömyyden uhkaamille ihmisille. Ideana on katkaista pitkittyvä työttömyys takaamalla (osa-aikainen) työpaikka, josta maksetaan asiaankuuluva palkka. Työtä voisivat järjestää kunnat, järjestöt tai yksityiset sosiaaliset yritykset. Työjakso voisi kestää muutamia kuukausia, tavoitteena työelämävalmiuksien ylläpito, avoimille työmarkkinoille palaamisen helpottaminen sekä toimeentulon parantaminen. Taattuun työhön liittyisi velvoite ottaa työ vastaan.

Esimerkkejä eräänlaisista mahdollisuuksista tarjoavat jo nyt mm. Tampere ja Vaasa, jossa pitkäaikaistyöttömiä on työllistetty erilaisiin avustaviin tehtäviin pientä, mutta kuitenkin ihmisarvoista palkkaa vastaan. Rinne käytti esimerkkinä vanhustenhoidon avustavia tehtäviä, kuten esimerkiksi kaupassa käyntiä, pieniä korjaustöitä sekä ulkoilussa avustamista, mutta yhtä lailla kyse voi olla teknisemmistä töistä, nuorten tai lasten kanssa tehtävästä työstä, puhtaanapidosta ja kierrätyksestä ja niin edelleen. Arvokkaista ja tärkeistä töistä, jotka nyt jäävät osin tekemättä. Vantaalla on kokemusta vanhustenhuollon ”kumppaneista”, jotka toimivat varsinaisen henkilöstön apuna ja tukena.

Tärkeä kysymys on luonnollisesti se, ettei ihmisiä velvoiteta töihin, jotka eivät heille sovi tai joihin he itse eivät sovellu. Tästä tulee luonnollisesti huolehtia ja kunnioittaa ihmisten erilaista osaamista. Mutta kuten Tampereen ja Vaasan esimerkkien haastateltavat työllistetyt kertovat, heidän tekemiään täydentäviä töitä ei suinkaan tule pitää ”vähäarvoisena” työnä, vaan osana kokonaisuutta – alalla kuin alalla. Samaten tärkeää on, ettei olemassa olevaa työtä korvata, vaan takuutyönä teetettävä työ esim. kunnan hyvinvointipalveluihin liittyvissä tehtävissä on täydentävää lisää varsinaisten ammattilaisten työlle.

Kolmas tärkeä kysymys koskee korvaustasoa jolla työtä teetettäisiin. Reilusta työstä kuuluu reilu palkka. Esityksiä, jossa matalan sosiaaliturvan eteen teetetään työtä palkatta, ei tule hyväksyä. Niissä on kyse orjatyöstä. Sen sijaan työ, josta maksetaan asiaankuuluva tuntikorvaus josta jää aina enemmän käteen on aidosti osallistavaa ja työntekijää kunnioittavaa.

Uudistuksen kustannus julkiselle taloudelle riippuu siitä, mikä olisi tarjottavan taatun työn tuntimäärä, työsuhteen kesto sekä toimiin osallistuvien määrä. Mikäli työttömyysturvaa voitaisiin käyttää pohjana, jonka päälle maksettaisiin tuntien mukaan asiaankuuluvaa palkkaa, voidaan päästä eteenpäin maltillisilla kustannuksilla. Tarjottava työmäärä voisi vastata osa-aikaista työpäivää, jotta työnhakuun avoimelta sektorilta jää myös aikaa. Tällä hetkellä kunnat maksavat huomattavia sakkoja puuteellisesta aktivoinnista – tämänkin rahan voisi varmasti suunnata järkevämmin myös esimerkiksi kehittämällä välityömarkkinoita.

Myös saamapuolelle jäisi rahaa – ja mikä tärkeintä, hyvinvointia. Pienituloisten ihmisten käteen jäävien tulojen lisääminen tuo kysyntää kotimarkkinoille, vähentää muita sosiaalimenoja – ja tehdyn työn tulos näkyy parempana elinympäristönä meille kaikille. Mikäli takuutyöt auttaisivat ihmisiä työllistymään uudelleen avoimelle sektorille, säästäisi tämä työttömyysmenoissa pitkällä aikavälillä. Lisäksi työstä kokonaan syrjäytymiseen silloin tällöin liittyvät lieveilmiöt vähenisivät ja mikä tärkeintä – moni nyt tekemättä jäävä tärkeä työ tulisi tehdyksi.

Lopulta tärkeintä on omanarvontunnon palauttaminen ja oikeus osallistua yhteiskuntaan myös työn kautta. Jokaisella on annettavaa yhteiseksi hyväksi. Jos markkinat eivät kykene ihmisille riittävissä määrin työtä tarjoamaan, on yhteiskunnan velvollisuus auttaa ihmisiä mahdollisimman hyvään uuteen alkuun ja kiinni työn syrjään.

Advertisement

Sopeutusta veroilla vai ilman?

Eduskuntavaalikeskustelussa erot puolueiden välillä ovat alkaneet syntyä ennen muuta suhteessa verotukseen. Lähes kaikki puolueet pitävät  sopeutustoimien jatkamista perusteltuna myös tulevalla vaalikaudella – näkemyseroja on mittaluokasta, ajoituksesta ja järkevimmistä kohteista, mutta yhteisymmärrys siitä että menojen kasvua tulee hillitä ja tehdä myös suoria leikkauksia, on olemassa. Sen sijaan selkeä näkemysero SDPn ja oikeistopuolueiden välillä on siinä voidaanko sopeutusta tehdä myös veronkorotuksilla.

SDP haluaa kerätä miljardi euroa lisää verotuloja uudistamalla verotusta. Mahdollinen veronkevennysvara tulee suunnata pieni- ja keskituloisille osana palkkaratkaisun tukemista. Tätä kautta saadaan kotimarkkinoille luottamusta ja vauhtia. Mutta kun vaje julkisessa taloudessa on suuri, ei rikkaimmille suomalaisille meneviin verolahjoihin ikävä kyllä yksinkertaisesti ole varaa – ainakaan jos haluamme ylläpitää kouluja, terveyskeskuksia ja muita julkisia palveluita myös tulevaisuudessa.

Kun sopeutustarvetta joka tapauksessa on, on oikeudenmukaista kattaa osa siitä myös keräämällä lisää tuloja – ei vain leikkaamalla menoja. Paljon on puhuttu siitä, että sopeutustoimet tulisi tehdä reilusti ja kaikkia koskien – mutta menosopeutus luonnollisesti vaikuttaa voimakkaimmin niihin ihmisiin jotka ovat riippuvaisia hyvinvointivaltion palveluista tai eduista. Jotta heidän taakkaansa voitaisiin helpottaa, olisi hyvä että varakkaimmatkin kantaisivat kortensa kekoon.

SDP:n esitys sai luonnollisesti tyrmäyksen sekä Kokoomuksesta että Keskustasta. Kokoomus haluaa pelkkiä leikkauksia eikä hyväksy verotuksen kiristämistä. Päinvastoin, suuresta vajeesta huolimatta nykyinen pääministeripuolue haluaa 2mrd€ veroalen joka kohdistuu kaikkiin tuloluokkiin. Eli myös kaikkein suurimpia tuloja nauttiville. Keskustan ohjelma taas keskittyy vahvasti yritysten täsmäveronalennuksiin.

Argumenttina verouudistusta vastaan käytetään suosittuja hokemia siitä, että ”veronkorotusten tie on käyty loppuun” ja että ”veroaste on jo nyt liian korkea”, tai että ”verotuksen kiristäminen on haitallista kasvulle”. Kaikkia näitä on  toki hyvä arvioida. 

Kun katsotaan veropolitiikan suuntaa viime vuosina, on se ollut pitkään veroastetta laskeva. VATTin tuore tutkimus, jossa on arvioitu veromuutosten vaikutuksia vuosina 1993-2012 osoittaa, että ansiotuloverotus on tarkasteltuna aikana keventynyt merkittävästi. Tutkimuksen mukaan ansiotulojen verotusta on kevennetty kuluneena aikana yhteensä n. 8 ja puolella %-yksiköllä. Valtion ansiotuloverotusta on kevennetty 7 %-yksiköllä. Kun tulojen kasvu otetaan huomioon, ansiotulojen verotus on keventynyt 3%-yksikköä. Samana aikana verovähennykset ovat lisääntyneet. Kun mukaan otetaan pääomatulot, on verotus keventynyt perustemuutosten johdosta runsaat seitsemän prosenttiyksikköä.

Kun ajatellaan että verotus on tällä hetkellä selvästi kevyempää kuin mitä se on aiemmin ollut, voisi kuvitella että taloudellisessa kriisitilanteessa meillä olisi varaa – SDP:n esityksen mukaisesti – periä hieman korkeampaa veroa yli 70 000 euroa vuodessa ansaitsevilta ihmisiltä. Lisäksi yli 60 000 euron pääomatulojen saajien progression nostaminen jättäisi edelleen pääomatuloilla elävien ihmisten verotuksen kevyemmälle tasolle kuin palkansaajilla. On toki täysin legitiimiä olla tästä eri mieltä, mutta näkemys siitä että verotus nousisi näillä muutoksilla jotenkin ennennäkemättömän kireäksi on yksinkertaisesti väärä.

Kysymys veronkorotusten ja kasvun välisestä suhteesta ei sekään ole selkeä. On luonnollisesti totta, että kysyntälamassa veronkorotuksia olisi hyvä välttää. Mutta niin olisi suoria leikkauksiakin niiden syödessä suoraan kysyntää ja lisätessä kuluttajien epävarmuutta. Kyse onkin lähinnä siitä, että mikäli sopeutustoimien välitön jatkaminen katsotaan oleelliseksi, miten niitä kannattaa toteuttaa mahdollisimman vähin vahingoin.

Asiaa sivuaa mm. tuore artikkeli CEPRiltä, jossa arvioidaan ns. fiskaalikertoimia eri toimenpiteiden välillä. Tämä tarkoittaa siis sitä, kuinka paljon erilaiset kiristävät toimet vähentävät taloudellista kasvua. Tuore tutkimus on osoittanut, että taloudellisen laman aikana erityisesti leikkausten kasvua haittaavat vaikutukset ovat selvästi aikaisemmin arvioitua suurempia. Myös tämä uusi paperi osoittaa, lukuisiin aiempiin tutkimuksiin perustuen, että kasvulle haitallisinta on taantuma-aikana leikata julkisia investointeja.

Tämä havainto liittyy Suomen keskusteluun siitä tuleeko sopeutusta toteuttaa vain menoja leikkaamalla. Mikäli Suomi ei ole erityistapaus, on odotettavaa että pelkät suuret menoleikkaukset hidastavat kasvua huomattavasti enemmän kuin sopeutus, jota toteutetaan myös toteuttamalla veronkorotuksia. Eli: näyttää siltä  että taloudellisen kasvun kannalta järkevämpää on siirtää osa sopeutustarpeesta veroilla katettavaksi.

Entä veroaste? Suomen veroaste on kiistatta korkeahko. Mutta samalla se on matalampi kuin esimerkiksi Tanskassa. Samaten julkisen sektorin osuus työllisistä on Suomessa Tanskaa – ja muita pohjoismaita – pienempi. Myös julkisen kulutuksen suhde BKThen on Suomea korkeammalla tasolla. Eikä tilanne näytä vauhtia haittaavan – tanskalaiset ovat maailman onnellisimpia ja talous osoittaa piristymisen merkkejä.

Tästä emme toki voi suoraan päätellä että veroasteen korkeus tekisi ketään autuaaksi – mutta emme myöskään sitä, että sen nosto veisi Suomen turmioon. On läheisten esimerkkien perusteella täysin mahdollista todeta, että riittävän tulovirran takaaminen valtiolle nopeuttaa taloudellista kasvua ja lisää hyvinvointia – ei päinvastoin. Ja että keskeisimmät väitteet, jolla suurituloisten osallistumista verojen muodossa taloustalkoisiin pyritään minimoimaan, eivät yksinkertaisesti kestä lähempää tarkastelua.   

Should we resist the Borg?

Etukäteen paljon keskustelua herättänyt Ruotsin entisen valtiovarainministeri Anders Borgin (M/kok) ja eduskuntavaaliehdokas, VATTin ylijohtaja Juhana Vartiaisen (kok) talouspoliittinen raportti julkaistiin tänään. Kierroksia lisäsi Vartiaisen loikka SDPstä Kokoomukseen ja eduskuntavaaliehdokkaaksi. Ajoitus oli hienosti mietitty julkisuuden näkökulmasta – maksimaalista näkyvyyttä puolueen ja myös ehdokkaan kampanjalle.

Ministeripaikalta vaalien myötä tipahtanut Borg tilattiin Ruotsista pääministeri Stubbin (kok) toimesta kirjoittamaan raportti Suomen talouden haasteista. Hallituksen tilaustyöstä ei ole kysymys, vaan nimenomaisesti Kokoomuksen puheenjohtajan toiveesta kuulla ruotsalaisen puoluetoverin näkemyksiä. Ja miksipä ei. Ruotsin taloudella on monessa suhteessa mennyt viime vuosina Suomea paremmin. Tosin kasvun taustalla on tapahtunut myös nopeaa eriarvoistumiskehitystä.

Ennakkohypetykseen nähden raportti sisältää hyvin vähän mitään radikaalia tai odottamatonta. Siinä on paljon hyvää analyysia ja se poikkeaa edukseen monista muista raporteista kokonaisvaltaisuudellaan. Se on myös paikoin yllättävä ottaen huomioon erityisesti Vartiaisen hiljattaiset siirrot. Ottaen huomioon sen miten vahvasti mm. pääministeri Stubb ja Kokoomus on viimeaikaisessa retoriikassaan hyökännyt ”konsensusta” ja työmarkkinajärjestöjä vastaan on Borgin-Vartiaisen linja selkeästi työmarkkinaratkaisuja tukeva. Raportti arvioi palkanmuodostuksen perusperiaatteet toimiviksi ja itse asiassa korostaa palkkakoordinaation merkitystä. Samalla siinä halutaan pikemminkin vahvistaa luottamusmiesten ja ammattiliittojen asemaa paikallistasolla kuin heikentää sitä.

Kun Suomen talouden ”rakenteellisista ongelmista” puhutaan, syytetään usein liiallisia palkankorotuksia tai epäonnistunutta kotimaista talouspolitiikkaa. Mutta Borgin ja Vartiaisen tilannekuva itse asiassa haastaa tämän näkemyksen. Kun poistetaan metsä- ja televiestintäsektorien merkitys niin nähdään miten Suomen vienti kehittyy aivan vastaavalla tavalla kuin Ruotsin. Toisin sanoen vientiongelmat liittyvät näiden teollisuudenalojen rakenteellisiin ongelmiin ja muutokseen – ei yhteiskuntapolitiikkaan kokonaisuutena.

Konsensuskritiikiltä vie pohjaa myös havainto yksikkötyökustannusten kasvulta suhteessa kilpailijamaihin. Suomen suhteellinen asema lähti heikkenemään juuri silloin kun keskitettyä ratkaisua ei tehty – edellisen porvarihallituksen kaudella. Kun keskitettyihin ratkaisuihin taas, sosialidemokraattien hallitusvaltaan nousun myötä, palattiin, on suhteellinen kustannuskilpailukyky lähtenyt hiljalleen paranemaan. Absoluuttisesta kilpailukyvyn heikkenemisestä ei edes ole merkkejä, sillä Suomen kustannustaso on jatkuvasti pysynyt mm. Ruotsin alapuolella. Tässäkin suhteessa Borg ja Vartiainen osoittavat Stubbin Kokoomuksen konsensuskritiikin tyhjäksi.

Laajempi kysymys liittyy palkkapolitiikkaan yleensä. De facto nollalinja, jota raportin kirjoittajat esittävät, voi olla perusteltu jos asiaa katsotaan vain mekanistisesti ulkoisen kilpailukyvyn näkökulmasta. Mutta kysymys kuuluu mitä täydellinen nollalinja tarkoittaisi kotimaiselle kysynnälle? Sen varassa pyörii kuitenkin kotimainen palvelusektori ja sitä myötä valtava määrä työpaikkoja. On myös muistettava, että tuottavuuskehityksen  ylläpito vaatii usein myös palkankorotuksia. Mikäli palkat eivät nouse, ei yrityksillä ole vastaavia kannustimia työn tuottavuuden parantamiseen. Reaalipalkkojen aleneminen voisi pahimmillaan tuottaa laskevan tuottavuuskehityksen kehän, joka olisi erityisen tuhoisaa Suomen taloudelle.

***

Raportin ongelmat liittyvät kirjoittajien ideologisiin ongelmiin valtion aktiivisuuden suhteen. Kun kirjoittajat itsekin näkevät Suomen talouden ongelmien johtuvan paljolti Nokian ja sen ympärille rakentuneen klusterin romahtamisesta, he eivät kuitenkaan suostu näkemään ratkaisuna valtion aktiivisuutta uuden teollisuuden ja elinkeinotoiminnan luomisessa. Tässä lienee eräs kysymys, joka erottaa nyky-SDPn linjan Vartiaisesta. ”Uusteollistamista” ei voida ajaa, koska se sotisi vastaan käsitystä valtion patologisesta epäonnistumisesta uusien toimialojen valinnassa ja tukemisessa. Tämä olettamus ei kuitenkaan saa todellisuudesta tai taloushistoriasta juurikaan tukea. Pikemminkin on niin, että vaihtoehtoinen tarina aktiivisesta ja ”yrittäjähenkisestä” valtiosta on saamassa jalansijaa jatkuvasti enemmän kansainvälisessä tutkimuksessa. Borg ja Vartiainen ovatkin tässä suhteessa kuihtuvan markkinaliberalistisen regiimin edustajia – myöhäisherännäisiä joiden näkemykset edustavat väistyvää valtakäsitystä.

Työvoiman tarjonnan ongelmat saavat raportissa paljon tilaa. Tämä on, molempien poliittisen taustan ja erityisesti Vartiaisen aiempien lausuntojen pohjalta, ymmärrettävää. Niin tärkeä ja oleellinen kuin teema onkin, niin se mikä kirjoittajilta vaikuttaa unohtuneen on Suomen työvoiman perinteisesti suuri liikkuvuus työmarkkinoilta esimerkiksi opintoihin tai hoitovapaille. Näin tapahtuu kun työllisyystilanne on heikko – kuten se nytkin on. Piilevää työvoimapotentiaalia on siis paljon myös opintojensa tai perheidensä parissa olevien ihmisten joukossa. Raportissa on myös selkeä virhe, kun sen puitteissa vaaditaan saatavuusharkintaa vapautettavaksi ”asiantuntijoiden” osalta. Ns. asiantuntijat kun eivät tällä hetkelläkään ole saatavuusharkinnan piirissä – harkinta koskee enää erinäisiä työntekijäammatteja joiden piirissä ulkomaista työvoimaa, jo maassa olevaa, on usein käytetty häikäilemättä hyväksi.

Mielenkiintoinen havainto on raportissa esitetty vaatimus pienimuotoisesta elvytysvarasta mikäli rakenteellisissa uudistuksissa onnistutaan. Myös tämä näkemys on ristiriidassa Kokoomuksen linjan kanssa, joka painottaa rajuja leikkauksia tilanteessa kuin tilanteessa sekä elvyttämisen olevan ”Kreikan tie” kasvun tukemisen sijasta. Tämä osio jää kuitenkin kovin kevyeksi sillä mitään konkreettisia esityksiä elvytyspanosten käytöstä ei ole – kaupunkiseutujen infrahankkeet mainitaan mahdollisuutena. Jälleen mielenkiintoisena yksityiskohtana – Pisararata olisi ollut juuri tällainen ja senkin torppasi Vartiaisen nykyinen puolue.

Raportin suurin puute liittyykin investointien edistämisen unohtamiseen. Tämä siitä huolimatta, että investointilama sekä kysynnän puute ovat monella tapaa nykyisen taloudellisen kriisin ytimessä. Tämä kertonee kirjoittajien ideologiasta – vain työn tarjonta nähdään merkityksellisenä, koska teoria opettaa niin. Sen sijaan tulevaisuuden kasvu- ja tuotantopotentiaalia kasvattavien investointien merkitystä kasvulle ja sitä kautta kestävyysvajeen pienentämiselle ei nähdä relevanttina. Kuitenkin voisi nähdä myös niin, että onnistuneilla investoinneilla esimerkiksi infraan tai koulutukseen kasvatetaan kakkua pitkällä aikavälillä. Tätä ei kuitenkaan raportissa haluta myöntää tai antaa sille arvoa. Parempaan työllisyyteen päästään kirjoittajien mielestä luottamalla näkymättömään käteen ja antamalla mennä. Ottaen huomioon miten heikkoa taloudellinen kehitys on viime vuosina ollut kun sääntelyä ja valtion aktiivisuutta on karsittu, ei tällaiseen optimismiin ja luottamukseen tyhjästä ilmestyvästä lisääntyvästä kysynnästä liene aihetta.

Kokonaisuutena paperi on siis maltillinen ja sisältää monia täysin oikeita ja perusteltuja huomioita nykytilasta sekä perusteltuja toimenpide-esityksiä vaikkapa kotihoidontuen suhteen. Mutta kysynnän merkityksen ideologinen kieltäminen syö monelta tavoitteelta loogiset keinot ja typistää näin raportin sinällään mielenkiintoiseksi tilannekuvaukseksi muiden vastaavien joukkoon. Mitään uutta se ei suomalaiseen keskusteluun ikävä kyllä kyennyt tuomaan.

Tuottavuustalkoisiin porkkana edellä

kolumni Demokraatissa 26.6.2014. 

Kuntien työntekijöiden – ja kriittisen yleisön- korviin lause ”tuottavuuden parantaminen kuntapalveluissa” särähtää usein ikävästi. Monesti kyseinen lause kun on käytännössä tullut tarkoittamaan henkilöstön ja kulujen karsimista vaikuttavuudesta välittämättä, seurauksenaan palvelutason heikentyminen ja työntekijöiden pahoinvointi.

Tuottavuustyön maineen pilaaminen on ollut haitallista, koska tuottavuuden parantaminen on paitsi taloudellisesti välttämätöntä, myös oikein toteutettuna työntekijöiden ja palveluiden käyttäjien etu. Tuottavuuden parantamisen vastustaminen kun määritelmällisesti tarkoittaa epätarkoituksenmukaisten työtapojen puolustamista tai suoranaista tuhlausta. Kumpikaan ei käy mikäli hyvinvointivaltiota halutaan kehittää. Onkin tarve lähteä hakemaan tuottavuuden kehittämistä kepin sijasta porkkanalla. Kunnissa tämä voisi tarkoittaa ennen kaikkea uudenlaista investointipolitiikkaa.

Huomattava osa kuntien menoista liittyy kiinteistöihin. Samalla monet käytössä olevista rakennuksista on otettu käyttöön hyvinvointivaltion rakennuskaudella. Moni lähestyy käyttöikänsä päätä ja kaipaa vähintään kallista remonttia johon tiukoilla olevat kunnat saattavat olla kyvyttömiä sitoutumaan.

Erityisen selkeästi tämä näkyy kouluissa. Moni pieni koulu sijaitsee paikassa, josta muuttoliikkeen myötä ovat lapsiperheet kadonneet. Home on valtaisa ongelma. Lapset ja koulujen henkilökunta joudutaan ahtaamaan pihalle parakkeihin kun koulurakennus on käynyt terveydelle vaaralliseksi.

Myös käsitys modernista pedagogiikasta muuttuu. On hämmästyttävää miten paljon nykyinen luokkahuonetyöskentely muistuttaa kansakouluaikoja. Yksi puhuu, moni kuuntelee ja pyrkii painamaan mieleensä. Tämä siitä huolimatta, että saatavilla olevan tiedon määrä on räjähdysmäisesti kasvanut, ja erityisesti teknologia mahdollistaisi hyvin monipuolisen osaamisen näyttämisen ja käytön.

Oppiminen on luonnollisesti aina eniten sosiaalisia tilanteita. Mutta myös tiloilla on merkitystä. Suomalainen koulurakennuskanta tarvitseekin aivan uudenlaisia tilainvestointeja. Vanhoista luokkahuoneista pitäisi päästä muunneltaviin tiloihin, jotka taipuvat auditorioista ryhmätyötiloiksi ja takaisin, pitävät sisällään nopeat tietoliikenneyhteydet sekä asianmukaiset välineet teknologian avulla tapahtuvaan tiedon rakenteluun.

Tämä ei kuitenkaan onnistu vanhoissa koulutiloissa ilman raskaita ja kalliita remontteja. Siksi kannattaisikin aloittaa merkittävä kansallinen ponnistus vanhojen, usein huonokuntoisten koulutilojen kokonaan sulkemiseksi sekä uusinvestointien laatimiseksi. Tähän valtio voisi tarjota käden, helpottaen näin kuntatason päättäjien asemaa.

Erityinen valtion avustus, tai nyt innovoidun Remontti Oyjn käyttö kouluinvestointeihin voisi olla järkevää. Mikäli kunta sitoutuisi kouluverkon tarkasteluun sekä huonokuntoisten tai epätarkoituksenmukaisessa paikassa sijaitsevien koulujen lakkauttamiseen, valtio voisi tulla tuntuvalla panoksella mukaan kokonaan uuden koulun rakentamiseen. Nämä uudet koulut varusteltaisiin ajanmukaisen pedagogiikan tarvitsemilla työkaluilla ja olisivat helposti muunneltavissa mihin tahansa käyttöön. Mukaan voitaisiin kytkeä uusiutuva, paikallinen energiaratkaisu esim. maalämmön tai aurinkosähkön muodossa.

Tällaisella mallilla voitaisiin käynnistää merkittävät työllistävät investoinnit, jotka samaan aikaan koituisivat kuntien taloudelliseksi hyödyksi kiinteistömassan ja sitä kautta korjausvelan pienentyessä sekä turvattaisiin niin lapsille kuin koulujen henkilökunnalle ensiluokkaiset ja terveelliset tilat. Uusia kouluja innovatiivisine ratkaisuineen voitaisiin myös esitellä koulutusviennin tukena – ehkä jopa lippulaivatuotteena.

Mistä eurovaaleissa on oikeastaan kysymys?

kolumni Demokraatissa 23.5.2014.

Eurovaalit huipentuvat sunnuntaina. Vaikka listat ovat olleet tasokkaita, eivät sen paremmin keskustelu kuin äänestysaktiivisuuskaan ole toistaiseksi osoittaneet piristymisen merkkejä. YLE ansaitsee tosin papukaijamerkin meppigalleriastaan sekä puoluepäivistään televisiossa, kaupallinen media taas on keskittynyt tekemään juttuja itse valitsemistaan”kärkikandidaateista”.

Vaikka vaaleissa on jonkin verran päästy puhumaan eurooppalaisista viiteryhmistä, ei vaalien eurooppalaisuus edelleenkään korostu riittävästi. Väittelyissä haetaan eroja ennen muuta sillä kuka vetäisi milläkin tapaa eniten ”kotiin päin”. Harmi vain, että ”suomalaisten etu” on monin paikoin todellisuudesta irtaantunut käsite. Kun tämä  etu määrittyy eri ihmisten mielissä kovin eri tavoin Helsingissä, miksi se olisi yhtenäinen Brysselissä?

Todellinen vaihtoehto – ja viesti, joka tulisi viime metreillä kyetä sosialidemokraattien toimesta kirkastamaan, koskee vaalien eurooppalaista luonnetta. Vaihtoehdot kokonaisuuden tasolla ovat konservatiiviryhmän jatkaminen suurimpana ryhmänä tai maltillisen vasemmiston nousu suurimmaksi – ja siten suunnanmuutos eurooppalaisen politiikan suunnassa parlamentin osalta. Eli viisi vuotta lisää samaa lääkettä – kasvavaa työttömyyttä, leikkauksia, kurjistuvaa kysyntää ja inhimillistä tragediaa erityisesti eteläisessä Euroopassa – tai vallanvaihto ja painopisteen siirtymä kohti sosiaalisempaa Eurooppaa.

Suomalaisille äänestäjille tulisi alleviivata, että vaikka liberaaleilla, vihreillä ja vasemmistoliiton ryhmällä on hyviä ehdokkaita , heidän äänestämisensä ei tuo näissä vaaleissa mitään muutosta. Vihreiden ryhmä tullee kutistumaan marginaaliin – aivan siitä riippumatta saavatko Suomen vihreät vaaleissa 0 vai 3 paikkaa. Ja mitä tulee vihreisiin tavoitteisiin, uskooko kukaan, että vihreiden edustamat arvot Euroopassa etenisivät kokoomuksen ja kristillisdemokraattien EPP-ryhmän johdolla?

Viimeisten eurogallupien mukaan parlamentin äärilaidat vahvistuvat. Sosialidemokraateille povataan pientä nousua – siis Euroopan tasolla. Suuri kuva ei kuitenkaan tule minkään jytkyn kautta muuttumaan – suuri valinta tehdään edelleen demarien ja konservatiivien välillä. Ja mikäli haluaa äänensä vaikuttavan maksimaalisesti, se kannattaa antaa toiselle näistä ryhmistä. Edelleenkään tässä ei ole kyse mielipiteestä vaan faktasta.

Eurooppalaisten sosialidemokraattien talouslinja on osin poikennut suomalaisen sosialidemokratian viime vuosien linjasta. Näissä vaaleissa olemme kuitenkin eurooppalaisia ja osa eurooppalaista linjaa – toki siihen aktiivisesti vaikuttaen. Tätä on turha yrittää häivyttää, vaan ottaa siitä irti kaikki se ilo ja mahdollisuus jonka se sisältää. Lisäksi yhdistävät tekijät ovat paljon suurempia kuin erottavat – hieman kauempaa katsottuna eurooppalainen sosialidemokratia on hyvin yhtenäinen juuri niissä kysymyksissä, jotka ovat Euroopan ja sitä kautta myös Suomen kannalta tärkeimpiä.

Merkittävin kysymys on talouslinjassa. Vaikka europarlamentin suora valta talouspolitiikkaan ei ole suurimmillaan, on sen koostumuksella huomattavaa merkitystä. Oleellisin kysymys sosialidemokraattisen ja oikeistolaisen linjan välillä liittyy elvyttävän talouspolitiikan mahdollistamiseen – niin eurooppalaisella kuin kansallisella tasolla. Oikeisto vastustaa julkisen sektorin aktiivisuutta ja velkaa ideologisista syistä. Sosialidemokraatit taas lähestyvät asiaa korostuneen pragmaattisesti. Asiaa voi valottaa esimerkillä liittyen vaikkapa paljon puhuttuun valtiolliseen velkaan. Yksikään toimitusjohtaja ei myisi firman omaisuutta pois maksaakseen velkoja, jos velan korko on alhaisempi kuin omaisuuden tuotto. Jos näin halutaan toimia, on kyse taloudellisesti typerästä teosta, joka ei perustu järkeen vaan tunteeseen.

Toinen kysymys, jonka toivoisi vielä vaalikamppailun viime metreillä nousevan esiin, liittyy työntekijöiden oikeuksien edistämiseen unionin tasolla. Suhtautuminen työntekijöiden asemaa parantaviin hankkeisiin mm. ryhmäkanneoikeuden muodossa jakaa nimenomaan oikeiston ja sosialidemokraatit. Sama koskee mm. vanhempainvapaita, joita koskeva direktiivi jumittui Kokoomuksen ryhmän vastarintaan. Tuohon konservatismiin pysähtyivät tuolloin palkallisten isyysvapaiden edistämiset sekä äitiysvapaan pidennykset.

Viime hetken vaalityössä näitä asioita voitaisiin vielä nostaa. Yhdenkin paikan siirtymä Suomessa gallupien osalta oikealta vasemmalle voi vaikuttaa valtaisasti Euroopan suuntaan. Panosta on pelissä nyt paljon.

Investointipolitiikan arvonpalautus

Kolumni Demokraatissa 25.4.2014. 

Kehysriihen päätösten sekä Vasemmistoliiton hallituksesta lähdön jälkeen poliittinen huomio on alkanut kiinnittyä päähallituspuolueiden SDP:n ja Kokoomuksen puheenjohtajavalintoihin sekä EU-vaaleihin. Molemmilla on merkittävää vaikutusta myös alle vuoden päässä häämöttäviin eduskuntavaaleihin, jotka tullaan mitä todennäköisimmin käymään jälleen talouden ja työllisyyden teemoilla.

Kvintetiksi kutistunut sixpack-hallitus on kautensa aikana sopeuttanut julkista taloutta miljardeilla. Samaan aikaan on tehty merkittäviä työmarkkinaratkaisuja, jotka ovat rajanneet palkankorotukset varsin pieniksi ja siten vaikuttaneet kustannuskilpailukykyyn. Kansainvälisten suhdanteiden heikon tilan sekä edelleen vajaalla pyörivän kysynnän vuoksi kasvu ei kuitenkaan ole käynnistynyt toivotulla tavalla, eikä julkinen talous siten ole tasapainottunut kuten odotettiin. Työttömyys on sekin edelleen korkealla tasolla ja jopa nousussa, sillä sopeutustoimilla on usein kotimaista kysyntää vähentävä vaikutus. Ellei kasvua synny, voivat sopeutustoimet kääntyä itseään vastaan.

Noidankehästä ulos pääseminen vaatii joka tapauksessa uusia tuotteita, palveluita sekä investointeja. Näiden osalta Suomen ongelma on kauan ollut investointien toteutuminen maamme rajojen ulkopuolella. Yhteisöveron merkittävä alennus oli eräs täsmätoimi, jonka toivotaan auttavan tilannetta mutta sen vaikutusta on toistaiseksi liian aikaista arvioida. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten investoinnit etenevät tulevina vuosina ja kuinka veroale maksaa itsensä takaisin. Mittatikkuna voidaan käyttää toisaalta yhteisöveron alennuksen tuottamaa lovea valtion verotuloihin ja toisaalta sellaisia yritysten perustamisia tai laajennuksia joiden voidaan arvioida toteutuvan veroalen ansiosta. Tämä on vaikeaa, mutta tarpeellista mikäli haluamme saada luotettavan kuvan reformin vaikuttavuudesta ja toimivuudesta.

Työllisyystilanteen ollessa heikko kuitenkin tässä ja nyt, ja kansainvälisen toipumisen ollessa edelleen huteralla pohjalla on tärkeää pohtia miten investointien nouseva taso varmistetaan. Yksityiselle sektorille voidaan luoda kannusteita, mutta takeita niiden hyödyntämisestä ei ole. Sen sijaan julkisista investoinneista tai suorista panostuksista voidaan päättää ja niiden käynnistymistä ja toteutumista pitää varmana. Siksi olisi tärkeää hyödyntää julkisen sektorin vipuvoimaa mahdollisimman täysimääräisesti.

Valtion rooli markkinataloudessa on tärkeä kysymys josta on myös SDP:ssä keskusteltu viime aikoina entistä aktiivisemmin. Kyseessä on kansainvälinen trendi. Yleinen suomalainen käsitys, jonka mukaan valtio rakentaa edellytyksiä elinkeinotoiminnalle, mutta ei ”valitse voittajia” tai itse ole aktiivinen toimija tulee haastetuksi paitsi kertyvän todistusaineiston, myös tuoreemman teoreettisen työn näkökulmasta. Erityisen vahvan haasteen tälle ”pelokkaan ja passiivisen” valtion, joka ei ota riskejä markkinoilla on heittänyt amerikkalainen tutkija Marianna Mazzucato.

Mazzucato on omassa työssään osoittanut miten usein ”vapaiden markkinoiden” ja ”minivaltion” ihmemaana esitelty USA itse asiassa panostaa erittäin voimakkaasti julkiseen rahoitukseen ja julkisiin investointeihin aloilla, joille on ominaista korkea riskitaso, pitkä tuotekehitysaika sekä merkittävä mahdollisuus epäonnistua. Tuonkaltaiset markkinat ovat niitä, joille yksityinen sektori ei itse asiassa investoi riittävästi koska riskiä ei haluta vastaavasti kantaa. Siksi valtion voimakas aktiivisuus niin vision kuin tutkimuksen, innovaatiotoiminnan suunnan antamisen suhteen on välttämätöntä uusien innovaatioiden syntymiseksi. Esimerkkeinä hän esittelee internetin syntyä USAn valtion tutkimuslaitoksissa sekä amerikkalaisten yritysjättien tuotteiden pohjautumista julkisin varoin tehtyihin teknologisiin innovaatioihin, jollaisia ovat vaikkapa Applen huipulle nostaneet kosketusnäytöt.

Valtion vahvempaa roolia taloudessa toivovat on Suomessa tavattu naureskellen leimata ”savupiippujen halailijoiksi, jotka haluavat perustaa uuden Valcon”. Tämä pilkka on kuitenkin paitsi matalaotsaista tahallaan väärin ymmärtämistä, myös sisällöllisesti lyhytnäköistä. Epävarmassa maailmassa julkinen sektori voi olla myös turvallinen ja vakaa markkinoiden luoja. Suomen kaltainen pitkälle edistynyt yhteiskunta voisi omalla ostamisellaan luoda liiketoimintamahdollisuuksia ja vientituotteita. Saksa on luonut omalla energiakäänteellään ja kotimarkkinoiden luomisella omasta alueestaan energiantuotannon teknologiaa tuottavan teollisuuden keskuksen. Voisimmeko me luoda omaa vastaavaa menestystarinaamme vaikkapa älyteknologiaa soveltavien, puusta rakennettujen rakennusten varaan joista olisi vientituotteiksi, tai ICTn ja koulutuksen liiton varaan josta esimerkkinä täydellinen suomalainen kouluratkaisu valmiina vientiin: fyysisestä koulurakennuksesta opettajankoulutuksen kautta käytettäviin materiaaleihin?

Moni voi sanoa, että tämä on jo mahdollista. Mutta eikö vientiponnisteluissa auttaisi kovasti, jos kotimarkkinoilla kyseisiä ratkaisuja otettaisiin jo voimakkaasti valtion ja kuntien kysynnän vauhdittamana käyttöön? Voisiko tällainen kasvuinvestointi toimia markkinoiden ja uusien tuotteiden markkinoilletulon kannalta aina jatkuvia veronalennuksia paremmin? Tässä on kysymys seuraavien vaalien jälkeisen talouspolitiikan suunnittelijoille.

Työn vai tekijöiden puutetta?

kolumni Kaarina-lehdessä 15.1.2014.

Julkisuudessa käytävä keskustelu työurien pidentämisestä sekä erityisesti eläkeiän nostamisesta vilkastunee jälleen hallituksen kevään kehysriihen lähestyessä. Perusteet ovat vanhat tutut, ja sinällään paikkansa pitävät: suomalaiset ikääntyvät, työikäisen työvoiman määrä kääntyy laskuun ja julkinen talous on kovilla. Tämän vuoksi työuria on pidennettävä.

Tavoite on oikea ja tärkeä, ja sen eteen on tehtävä kaikki mahdollinen. Silti keskustelussa ilmenevä näkemys, jonka mukaan kyse on vain työvoiman tarjonnasta, on ihmeellisen vajavainen. Samaan aikaan kun haluamme yhä useamman työssä olevan jatkavan työuraansa entistä pidempään, emme laisinkaan murehdi samalla mittasuhteella niistä sadoista tuhansista suomalaisista jotka ovat ilman työtä tai pätkätöissä joista saadulla tulolla ei elä.

Eläkeiän mahdollisesta nostosta sopivat työmarkkinajärjestöt osana laajempaa eläkeratkaisua. Tältä toimelta olisi kuitenkin jopa sen toteutuessa turha odottaa suuria apuja julkisen talouden tilaan. Kun suomalaisessa työttömyydessä on kyse ennen kaikkea työn puutteesta ja työkyvyttömyydestä, on kysyttävä kumpaan näistä eläkeiän nosto tarjoaa ratkaisun? Ei kumpaankaan.

Hyvinvoinnin turvaaminen on kiinni ennen kaikkea siitä, että mahdollisimman moni on työssä. Siksi julkisen keskustelun, ja valtion sekä työmarkkinajärjestöjen toimintojen myös eläkkeiden turvaamisen osalta tulisi panostaa työttömyyden painamiseen mahdollisimman alas sekä työllisyyden nostoon. Työn tarjonnastahan meillä ei lukumääräisesti ole nytkään pulaa, Tilastokeskuksen mukaan työvoimaansa tarjoaa tälläkin hetkellä yli 200 000 suomalaista. Sen sijaan työn kysyntä, tarjolla olevien työpaikkojen määrä, on ongelma.

Jotta hyvinvointivaltion taloudellinen kestävyys voidaan taata myös tuleville sukupolville, on tärkeää tunnistaa haaste oikein. Kevään keskusteluissa kannattaakin katsoa kuka puhuu aidasta ja kuka aidan seipäästä.

Takuulla työhön

kolumni Demokraatissa 31.10.2013. 

Työ- ja elinkeinoministeriö julkaisi hiljattain työllisyyskatsauksen, jonka tietojen mukaan työttömien määrä on kasvanut viime vuodesta yli 43 000lla lähestyen 300 000 hengen rajaa. Avoimia työpaikkoja oli 58 600, pudotusta vuodentakaisesta 4200 eli 7%. Toisin sanoen työvoimaa on tarjolla yli viisinkertainen määrä avoimiin työpaikkoihin nähden, ja luvut kehittyvät kumpikin tahoillaan väärään suuntaan.

Lukuja katsellessa voisi kuvitella, että keskustelu työllisyydestä painottuisi työvoiman kysynnän edistämiseen. Näin ei kuitenkaan ole. Sen sijaan on puhuttu työvoiman tarjonnan lisäämisestä sekä siitä miten työnsä menettäneitä pitäisi entistä paremmin kannustaa työn hakuun ja vastaanottamiseen. Kysymys kuuluu: mihin töihin näitä ihmisiä ollaan kannustamassa?

Jos ongelma onkin ennen muuta työpaikkojen, ei tarjolla olevan vapaan työvoiman määrässä, tulisi huomio keskittää työn luontiin. Tällöin kyse on ennen kaikkea elinkeinotoiminnan virkistämisestä, joka puolestaan tarvitsee markkinoita ja ostovoimaisia sekä –halukkaita asiakkaita. Mutta markkinoiden luomisestakaan emme Suomessa erityisen paljon puhu, vaan näitä keskusteluita hallitsee ajatus kustannusten karsimisesta.

Kustannuspainotteinen näkemys unohtaa palkkojen kaksoisroolin. Palkat ovat yrityksille kulu, mutta samalla ne ovat kotimarkkinoiden osalta tärkein kulutuskysynnän lähde. Ja kun työttömyys on suurta ja palkkakehitys heikkoa, ei markkinoilla ole riittävästi ostovoimaa. Epävarmat ajat saavat ihmiset varovaisiksi ja lykkäämään investointejaan – ja kärsijäksi joutuu yritys joka ei saa tuotettaan tai palveluaan kaupaksi.

Mikä neuvoksi? Ensinnäkin talouspolitiikassa tulisi keskittyä luomaan mahdollisimman laajalle yhteiskuntaan leviävää kulutuskysyntää. Tätä voitaisiin toteuttaa julkisen sektorin investointipolitiikalla jolla rakennettaisiin tulevan kasvun edellytyksiä ja työllistettäisiin suoraan ihmisiä. Mutta myös luomalla aktiivisesti työtä, viime kädessä valtion tai kunnan laskuun.

Työttömyys maksaa yhteiskunnalle valtaisia summia, ja toimettomuuden hinta on suuri myös inhimillisesti. Tilastot ovat armottomia, käyttämättöminä taidot rapistuvat ja uudelleentyöllistyminen vaikeutuu, sairaudet alkavat jyllätä ja syrjäytymisriski kasvaa. Negatiivinen kierre iskee myös perheisiin.. Samaan aikaan tekemätöntä työtä on paljon. Kouluista ja päiväkodeista puuttuu turvallisia aikuisia, vanhuksilta hoitoapulaisia ja niin edelleen.

Tästä syystä sosialidemokraattien tulisi tulevissa eduskuntavaaleissa aloittaa ennakkoluuloton pohdinta työtakuun ideasta. Idean puitteissa jokaiselle työnsä menettävälle taattaisiin, oikeudenmukaista korvausta eli palkkaa vastaan, yleishyödyllistä työtä. Mutta toisin kuin kokoomuslaisissa utopioissa, siitä myös maksettaisiin.

Työllistämiskustannusten kasvun kruunapuolena olisi ostovoiman lisääntyminen sekä markkinaluottamuksen vahvistuminen. Kysynnän kasvu sekä tieto siitä, että tarvittaessa julkisen sektorin työtakuuohjelmat pitävät huolen ostovoimaisten kuluttajien eli asiakkaiden olemassaolosta, antaisivat yrityksille investointipäätösten tueksi tarvittavaa varmuutta tulevaisuudesta. Sillä yhtä paljon kuin kustannukset, yritysten tulevaisuuteen suuntautuvia päätöksiä leimaavat odotukset.

Työtakuun luominen uudeksi automaattiseksi vakauttajaksi olisi merkittävä uudistus, joka vakauttaisi markkinoita, loisi luottamusta markkinoille sekä edistäisi taloudellista kasvua. Samalla se nostaisi ihmisiä ylös köyhyydestä ja työttömyydestä, antamaan osaamistaan omaksi ja yhteiseksi hyödyksi. Sen mahdollisuutta ja käytännön toteuttamisvaihtoehtoja tulisikin siten lähteä aktiivisesti arvioimaan.

Palkoista, tuloeroista ja taloudellisesta kasvusta

Kirjoitus Hämeen Kaiku -verkkolehdessä 23.4.2013

Tulevan työmarkkinakierroksen asemiinajon käynnistyessä Suomessa tultaneen jälleen käymään kierros tulonjaosta, palkanmuodostuksesta ja niiden vaikutuksesta kilpailukykyyn ja talouskasvuun. Esimakua on saatu, kun työnantajat ovat tarjonneet käytännössä nollalinjaa, vedoten suomalaisen työn kalleuteen ja kansallisen kilpailukyvyn romahtamiseen.

Suomalaisen työn kalleus on myytti, joka ei saa tukea todellisuudesta. Työn hinta on suomalaisessa teollisuudessa taloustiikeri Saksan tasolla ja selkeästi Ruotsia alempana. Samalla työn tuottavuus on Suomessa kehittynyt selkeästi mm. Saksaa paremmin. Osasyy voitaneen osoittaa palkkapolitiikkaan, joka on osaltaan kannustanut myös ns. matalan tuottavuuden työtä tekevien työntekijöiden osaamisen kehittämiseen. Palkkajoustojen ja pätkätöiden Saksassa tämä kannustin on puuttunut. Suomi menestyy myös erinomaisesti niissä kilpailukykymittauksissa, joissa arvioidaan yhteiskunnan rakenteita.

Uskottavampi selitys Suomea vaivaavalle investointipulalle onkin elinkeinorakenteessa ja alojen kehittymiskyvyssä. Perinteisten teollisuudenalojen kehitys on ollut liian hidasta, eikä uusia nousevia yrityksiä ole noussut tilalle toivotulla ja tarvittavalla vauhdilla. Suomalaiselta teollisuudelta vaikuttaakin puuttuvan ennen kaikkea tuotteistamis- ja myyntikykyä. Laadukasta yritysympäristöä ja osaavaa työvoimaa ei osata käyttää hyväksi.

Toinen kysymys tulee mitä todennäköisimmin liittymään paikallisten erien suuruuteen ja sitä kautta palkkaeroihin. Yleisenä totuutena toistellaan usein näkemystä, jonka mukaan paikallinne sopiminen ja suuremmat palkkaerot johtavat parempaan kilpailukykyyn, koska ne kannustavat työntekijöitä parempiin suorituksiin. Samalla niiden katsotaan olevan työllisyysnäkökulmasta perusteltuja. Mutta onko tosiaan näin?

Suuret palkkaerot ja paikalliset sopimukset ovat tyypillisiä maille, joissa ay-liikkeen vaikutusvalta on heikko ja jossa työehtosopimusten kattavuus on pieni. Kuitenkin, mm. kansainvälisen ay-keskusjärjestö ITUCin tuoreen raportin mukaan, talous on kasvanut nopeammin ja työttömyys pysynyt paremmin hallinnassa maissa, joissa on kyetty keskitettyihin sopimuksiin ja kattaviin ratkaisuihin. Taloudelliset tosiseikat siis puhuvat erityisesti oikeiston ja työnantajien markkinoimaa linjaa vastaan.

Tuloerojen merkityksen taloudellisen menestyksen takaajana ovat hiljattain asettaneet kyseenalaiseksi myös Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tutkijat. Andrew Berg ja Jonathan Ostry katsovat, että tasainen tulonjako tuottaa ennen kaikkea pitkäaikaista ja pysyvää taloudellista kasvua.

Bergin ja Ostryn tutkimustulokset osoittavat sen, että taloudellinen eriarvoisuus vaikeuttaa ennen kaikkea kasvun ylläpitämistä. Kasvun käynnistäminen voi onnistua myös epätasa-arvoisissa yhteiskunnissa, mutta ellei tuloeroihin kiinnitetä huomiota, kasvu sakkaa nopeasti. Mikäli tavoitellaan ennen muuta tasapainoista yhteiskunnallista kehitystä ja vaurastumista, on oleellista nostaa ennen muuta vähiten ansaitsevien ansiotasoa. Näin luodaan uutta keskiluokkaa.

Kaiken kaikkiaan reaalimaailma antaa vain vähän tukea vaatimuksille sen paremmin keskitetyistä sopimuksista luopumiselle kuin palkkaerojen kasvattamiselle. Näiden vaatimusten taustalla onkin yleisen edun sijasta valta- ja edunvalvontapolitiikka. Tässä ei toki sinällään ole mitään paheksuttavaa, järjestöille maksetaan siitä, mutta poliittisten päätöksentekijöiden on omia reaktioitaan ja tavoitteenasetteluaan silmällä pitäen syytä ottaa huomioon ne yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnin kannalta kiistattomat tosiasiat, jotka puhuvat nimenomaan pienipalkkaisten työntekijöiden palkankorotusten ja ostovoiman parantamisen puolesta.

Ikkunat auki itänaapuriin

Kolumni Demokraatissa 18.4.2013

Perinteinen viisaus on se, että Suomi on saari. Sijaitsemme kaukana pohjoisessa vaikeiden kulkuyhteyksien takana syrjässä Euroopan sydämestä. Kyseistä mantraa on kauan käytetty, kun on haluttu perustella milloin mitäkin taloudellista hankaluutta.

Maantieteelle emme todellakaan voi mitään, mutta historiasta voidaan oppia että maantieteen merkitys muuttuu eri aikoina. Entiset haitat voivat kääntyä eduiksi ja päinvastoin. Erityisesti taloushistoria voidaan nähdä sarjana tapahtumia, jossa alunperin perifeeriset alueet nousevat vanhojen keskusten rinnalle ja ohi.

Suomen erityiset vahvuudet liittyvät merkitystään kasvattavaan arktiseen alueeseen sekä ennen muuta Venäjään. Siksi viimeistään nyt olisi hylättävä viimeisetkin historiallisesti toki ymmärrettävät, mutta auttamattoman vanhanaikaiset asenteet itänaapuria kohtaan. On lähdettävä nopeasti syventämään taloudellista yhteistyötä sekä houkuttelemaan venäläisiä, niin yrityksiä kuin ihmisiä, Suomeen. Ellemme me sitä tee, joku muu tekee.

Venäläiset turistit ovat jo nyt Suomen tärkein matkailijaryhmä. Heidän määränsä myös kasvaa eniten, ja he käyttävät eniten rahaa suomalaisiin tuotteisiin ja palveluihin. Kysyntään on vastattava lisäämällä venäjänkielentaitoista henkilökuntaa sekä panostamalla laadukkaisiin elämyksiin. Samalla venäläisten viisumivapautta, alkuun vaikkapa rajatussa muodossa, tulee kiirehtiä.

Suomalais-venäläisen kauppakamarin toimitusjohtaja Mirja Tiri on puhunut Suomen markkinoinnista uudenlaisena bisneskeskuksena niin venäläisille yrityksille jotka haluavat kansainvälistyä kuin länsimaiselle yrityksille jotka haluavat tehdä bisnestä Venäjällä. Suomen sijainti, toimiva infra ja hallinto voivat tarjota sillanpääaseman molempiin suuntiin. Espoossa toimii jo nyt venäläisiä ICT-alan start-up -yrityksiä. Tähän junaan tulee panna lisää höyryä – myös valtion aktiivisuuden avulla.

Tulevaisuudessa erityisesti Pietari kasvaa ja kehittyy nopeasti. Kun liikenneyhteydet kehittyvät ja rajamuodollisuudet kevenevät, voidaan pohtia olisiko esimerkiksi Lappeenrannan lentokentästä Pietarin kakkoskentäksi? Venäjällä on myös suunnitteilla merkittäviä tietoliikennekaapelihankkeita, jotka toteutuessaan yhdistävät Kaukoidän ja Euroopan Koillisväylää pitkin. Mikäli tämä yhteys linkittyisi Euroopan markkinoille Suomen kautta, loisi se valtavia mahdollisuuksia uudelle liiketoiminnalle.

Nyt jos koskaan on aika ottaa aivan uudenlainen etunoja Venäjän-suhteisiin. Riskit ovat hallittavia, mahdollisuudet lähes rajattomia.