Should we resist the Borg?

Borg_cubeEtukäteen paljon keskustelua herättänyt Ruotsin entisen valtiovarainministeri Anders Borgin (M/kok) ja eduskuntavaaliehdokas, VATTin ylijohtaja Juhana Vartiaisen (kok) talouspoliittinen raportti julkaistiin tänään. Kierroksia lisäsi Vartiaisen loikka SDPstä Kokoomukseen ja eduskuntavaaliehdokkaaksi. Ajoitus oli hienosti mietitty julkisuuden näkökulmasta – maksimaalista näkyvyyttä puolueen ja myös ehdokkaan kampanjalle.

Ministeripaikalta vaalien myötä tipahtanut Borg tilattiin Ruotsista pääministeri Stubbin (kok) toimesta kirjoittamaan raportti Suomen talouden haasteista. Hallituksen tilaustyöstä ei ole kysymys, vaan nimenomaisesti Kokoomuksen puheenjohtajan toiveesta kuulla ruotsalaisen puoluetoverin näkemyksiä. Ja miksipä ei. Ruotsin taloudella on monessa suhteessa mennyt viime vuosina Suomea paremmin. Tosin kasvun taustalla on tapahtunut myös nopeaa eriarvoistumiskehitystä.

Ennakkohypetykseen nähden raportti sisältää hyvin vähän mitään radikaalia tai odottamatonta. Siinä on paljon hyvää analyysia ja se poikkeaa edukseen monista muista raporteista kokonaisvaltaisuudellaan. Se on myös paikoin yllättävä ottaen huomioon erityisesti Vartiaisen hiljattaiset siirrot. Ottaen huomioon sen miten vahvasti mm. pääministeri Stubb ja Kokoomus on viimeaikaisessa retoriikassaan hyökännyt ”konsensusta” ja työmarkkinajärjestöjä vastaan on Borgin-Vartiaisen linja selkeästi työmarkkinaratkaisuja tukeva. Raportti arvioi palkanmuodostuksen perusperiaatteet toimiviksi ja itse asiassa korostaa palkkakoordinaation merkitystä. Samalla siinä halutaan pikemminkin vahvistaa luottamusmiesten ja ammattiliittojen asemaa paikallistasolla kuin heikentää sitä.

Kun Suomen talouden ”rakenteellisista ongelmista” puhutaan, syytetään usein liiallisia palkankorotuksia tai epäonnistunutta kotimaista talouspolitiikkaa. Mutta Borgin ja Vartiaisen tilannekuva itse asiassa haastaa tämän näkemyksen. Kun poistetaan metsä- ja televiestintäsektorien merkitys niin nähdään miten Suomen vienti kehittyy aivan vastaavalla tavalla kuin Ruotsin. Toisin sanoen vientiongelmat liittyvät näiden teollisuudenalojen rakenteellisiin ongelmiin ja muutokseen – ei yhteiskuntapolitiikkaan kokonaisuutena.

Konsensuskritiikiltä vie pohjaa myös havainto yksikkötyökustannusten kasvulta suhteessa kilpailijamaihin. Suomen suhteellinen asema lähti heikkenemään juuri silloin kun keskitettyä ratkaisua ei tehty – edellisen porvarihallituksen kaudella. Kun keskitettyihin ratkaisuihin taas, sosialidemokraattien hallitusvaltaan nousun myötä, palattiin, on suhteellinen kustannuskilpailukyky lähtenyt hiljalleen paranemaan. Absoluuttisesta kilpailukyvyn heikkenemisestä ei edes ole merkkejä, sillä Suomen kustannustaso on jatkuvasti pysynyt mm. Ruotsin alapuolella. Tässäkin suhteessa Borg ja Vartiainen osoittavat Stubbin Kokoomuksen konsensuskritiikin tyhjäksi.

Laajempi kysymys liittyy palkkapolitiikkaan yleensä. De facto nollalinja, jota raportin kirjoittajat esittävät, voi olla perusteltu jos asiaa katsotaan vain mekanistisesti ulkoisen kilpailukyvyn näkökulmasta. Mutta kysymys kuuluu mitä täydellinen nollalinja tarkoittaisi kotimaiselle kysynnälle? Sen varassa pyörii kuitenkin kotimainen palvelusektori ja sitä myötä valtava määrä työpaikkoja. On myös muistettava, että tuottavuuskehityksen  ylläpito vaatii usein myös palkankorotuksia. Mikäli palkat eivät nouse, ei yrityksillä ole vastaavia kannustimia työn tuottavuuden parantamiseen. Reaalipalkkojen aleneminen voisi pahimmillaan tuottaa laskevan tuottavuuskehityksen kehän, joka olisi erityisen tuhoisaa Suomen taloudelle.

***

Raportin ongelmat liittyvät kirjoittajien ideologisiin ongelmiin valtion aktiivisuuden suhteen. Kun kirjoittajat itsekin näkevät Suomen talouden ongelmien johtuvan paljolti Nokian ja sen ympärille rakentuneen klusterin romahtamisesta, he eivät kuitenkaan suostu näkemään ratkaisuna valtion aktiivisuutta uuden teollisuuden ja elinkeinotoiminnan luomisessa. Tässä lienee eräs kysymys, joka erottaa nyky-SDPn linjan Vartiaisesta. ”Uusteollistamista” ei voida ajaa, koska se sotisi vastaan käsitystä valtion patologisesta epäonnistumisesta uusien toimialojen valinnassa ja tukemisessa. Tämä olettamus ei kuitenkaan saa todellisuudesta tai taloushistoriasta juurikaan tukea. Pikemminkin on niin, että vaihtoehtoinen tarina aktiivisesta ja ”yrittäjähenkisestä” valtiosta on saamassa jalansijaa jatkuvasti enemmän kansainvälisessä tutkimuksessa. Borg ja Vartiainen ovatkin tässä suhteessa kuihtuvan markkinaliberalistisen regiimin edustajia – myöhäisherännäisiä joiden näkemykset edustavat väistyvää valtakäsitystä.

Työvoiman tarjonnan ongelmat saavat raportissa paljon tilaa. Tämä on, molempien poliittisen taustan ja erityisesti Vartiaisen aiempien lausuntojen pohjalta, ymmärrettävää. Niin tärkeä ja oleellinen kuin teema onkin, niin se mikä kirjoittajilta vaikuttaa unohtuneen on Suomen työvoiman perinteisesti suuri liikkuvuus työmarkkinoilta esimerkiksi opintoihin tai hoitovapaille. Näin tapahtuu kun työllisyystilanne on heikko – kuten se nytkin on. Piilevää työvoimapotentiaalia on siis paljon myös opintojensa tai perheidensä parissa olevien ihmisten joukossa. Raportissa on myös selkeä virhe, kun sen puitteissa vaaditaan saatavuusharkintaa vapautettavaksi ”asiantuntijoiden” osalta. Ns. asiantuntijat kun eivät tällä hetkelläkään ole saatavuusharkinnan piirissä – harkinta koskee enää erinäisiä työntekijäammatteja joiden piirissä ulkomaista työvoimaa, jo maassa olevaa, on usein käytetty häikäilemättä hyväksi.

Mielenkiintoinen havainto on raportissa esitetty vaatimus pienimuotoisesta elvytysvarasta mikäli rakenteellisissa uudistuksissa onnistutaan. Myös tämä näkemys on ristiriidassa Kokoomuksen linjan kanssa, joka painottaa rajuja leikkauksia tilanteessa kuin tilanteessa sekä elvyttämisen olevan ”Kreikan tie” kasvun tukemisen sijasta. Tämä osio jää kuitenkin kovin kevyeksi sillä mitään konkreettisia esityksiä elvytyspanosten käytöstä ei ole – kaupunkiseutujen infrahankkeet mainitaan mahdollisuutena. Jälleen mielenkiintoisena yksityiskohtana – Pisararata olisi ollut juuri tällainen ja senkin torppasi Vartiaisen nykyinen puolue.

Raportin suurin puute liittyykin investointien edistämisen unohtamiseen. Tämä siitä huolimatta, että investointilama sekä kysynnän puute ovat monella tapaa nykyisen taloudellisen kriisin ytimessä. Tämä kertonee kirjoittajien ideologiasta – vain työn tarjonta nähdään merkityksellisenä, koska teoria opettaa niin. Sen sijaan tulevaisuuden kasvu- ja tuotantopotentiaalia kasvattavien investointien merkitystä kasvulle ja sitä kautta kestävyysvajeen pienentämiselle ei nähdä relevanttina. Kuitenkin voisi nähdä myös niin, että onnistuneilla investoinneilla esimerkiksi infraan tai koulutukseen kasvatetaan kakkua pitkällä aikavälillä. Tätä ei kuitenkaan raportissa haluta myöntää tai antaa sille arvoa. Parempaan työllisyyteen päästään kirjoittajien mielestä luottamalla näkymättömään käteen ja antamalla mennä. Ottaen huomioon miten heikkoa taloudellinen kehitys on viime vuosina ollut kun sääntelyä ja valtion aktiivisuutta on karsittu, ei tällaiseen optimismiin ja luottamukseen tyhjästä ilmestyvästä lisääntyvästä kysynnästä liene aihetta.

Kokonaisuutena paperi on siis maltillinen ja sisältää monia täysin oikeita ja perusteltuja huomioita nykytilasta sekä perusteltuja toimenpide-esityksiä vaikkapa kotihoidontuen suhteen. Mutta kysynnän merkityksen ideologinen kieltäminen syö monelta tavoitteelta loogiset keinot ja typistää näin raportin sinällään mielenkiintoiseksi tilannekuvaukseksi muiden vastaavien joukkoon. Mitään uutta se ei suomalaiseen keskusteluun ikävä kyllä kyennyt tuomaan.

Mainokset

Pisararadasta pitää päättää

Pisararata_fin_RGB-800x600

Pääkaupunkiseudun kehittäminen on ensiarvoisen tärkeää koko Suomen kannalta. Helsingin seudulla syntyy erittäin suuri osa koko Suomen BKTsta ja myös väestö keskittyy voimakkaasti alueelle. Tämän vuoksi on oleellista, että seudun asumisen ja joukkoliikenteen ratkaisut ovat toimivia ja tukevat taloudellista kasvua. Kyseessä ovat investoinnit, joilla Helsinki varautuu kilpailemaan koko Suomen puolesta erityisesti Tukholmaa, Tallinnaa ja Pietaria vastaan. Mikäli Helsinki ei kehity voimakkaasti, se ei onnistu kanavoimaan hyvinvointia myöskään muualle Suomeen.

Erityisen oleellisia ovat raidehankkeet, jotka yhdistävät toisaalta joutuisamman ja joustavamman matkanteon, myös kestävän kehityksen. Raideliikenteen tehostuminen vähentää yksityisautoilun tarvetta ja leikkaa siten päästöjä.

Näiden investointien osalta hallituksen viimeisten kuukausien oleellisin hanke on Pisararata. Kyseessä on hallitusohjelmassa sovittu keskeinen kasvuhanke, joka on osa pääkaupunkiseudun viime kesänä tehtyä sopimusta, jossa valtio sitoutui infrahankkeisiin ja kunnat lisäämään tonttitarjontaa 25 % MAL-sopimuksiin verrattuna. Kaavalisäykset tuottavat 3000 lisäasuntoa vuodessa, joista Helsinki vastaa 1250sta.

Ratahankkeen taloudellinen merkitys on valtava. Rakentamisvaiheen aikana syntyy arvioiden mukaan yli 3500 uutta henkilötyövuotta. Käyttövaiheessa puhutaan edelleen yli 2500 uudesta henkilötyövuodesta. Koko rakentamisvaiheelle, kun siihen vielä yhdistetään asuntorakentamiseen syntyvät työpaikat puhutaan yli 20 000 henkilötyövuodesta. Käyttövaiheen arvioidaan tukevan Suomen taloutta 433 miljoonalla eurolla – ja josta lähes puolet kohdentuu Helsingin ulkopuolelle. Asuntojen tarjonnan lisääntyminen vähintään hillitsee asumisen hinnan nousua, jolla on positiivisia vaikutuksia tavallisten ihmisten kukkarolle.

Tähän päälle tulevat liikenteelliset hyödyt. Pisara jakaa matkustajat kantakaupungissa useimmille asemille: kaupungin sisäinen liikkuminen nopeutuu, matkustajat pääsevät lähemmäs määränpäätä tai vaihtoasemaa.  Täsmällisyys parantuu merkittävästi kauko- ja lähiliikenteessä, kun rata- ja laiturikapasiteettia vapautuu ja talven aiheuttamat ongelmat vähenevät radan siirtyessä tunneliin.

Hankkeen kustannus on luonnollisesti suuri, lähellä miljardia. Mutta suuria ovat hyödytkin. Kyseessä on myös hanke, johon on mahdollisuus saada merkittävä, jopa 20% EU-tuki. Suunnitteluhankkeesta on jo päätetty ja siihen sidottu rahaa. Lisäksi suunniteltu rahoitusmalli jakaa kustannukset usealle vuodelle. Hyöty-kustannussuhde on arvioitua suurempi, koska konsulttien tekemät arvioinnit eivät esimerkiksi lainkaan kansantalouden kannalta tärkeitä hyötyjä kuten työvoiman liikkuvuuden parantumista tai yhdyskuntarakenteen tiivistymistä. Erityisen ongelmallista on, ettei HK-lukua laskettaessa arvioida hankkeen vaikutusta toimintavarmuuteen, joka on keskeisin liikenneverkon ominaisuus. Perinteisellä tavalla laskettu hyöty-kustannussuhde antaa Pisaran tyyppisessä hankkeessa täysin puutteellisen kuvan hankkeen kannattavuudesta, koska hyödyissä otetaan huomioon lähinnä matka-aikojen lyheneminen. Muut hyödyt, jotka Pisaran tapauksessa ovat mittavat, jäävät tarkastelun ulkopuolelle.

Kun asiasta on sovittu hallitusneuvotteluissa, kaupunkien kanssa ja EU-tuen hakemusdeadline häämöttää, niin missä ongelma? Eikö niin, että pannaan kuokka saveen ja aletaan rakentaa?

Ei vielä.

Murheita tuottaa ensinnäkin gallupjohtaja Keskusta, joka on ottanut hankkeen hampaisiinsa. Keskusta on lähtenyt varmistelemaan voittoaan maakunnissa hyökkäämällä vahvasti pk-seudun hankkeita vastaan. Kepu vastustaakin niin Pisaraa kuin Malmin lentokentän rakentamista kuin metropolihallintoakin. Samaan aikaan puolueen oma ohjelma vaatii maaseudun yksityisteiden rahoituksen tuntuvaa nostamista. Eli liikennerahoja pois sieltä, missä on käyttäjiä sinne missä heitä ei juurikaan ole. Kyseessä on vanhanaikainen tapa ajatella, jossa kotimaiset liikenneinvestoinnit nähdään nollasummapelinä.

Toisaalta neuvottelut seudun kaupunkien kanssa ovat olleet hitaita. Kuin esimerkkinä metropolihallinnon tarpeesta ja kuntien välisen osaoptimoinnin ongelmista yhtenäisellä työssäkäyntialueella Vantaa ja Espoo ilmoittivat etteivät halua osallistua Pisara-radan rahoitukseen aiotulla 1,5% osuudella. Tämä siitä huolimatta, että koko seutu hyötyy mm. lähiliikenteen aikataulupitävyyden paranemisesta ja saavutettavuuden lisääntymisestä joka nostaa maan hintaa koko seudulla. Nyttemmin kuitenkin on Helsingin kanssa saatu sovittua siitä, että se hoitaa myös Vantaalle ja Espoolle suunnitellut pienet osuudet rahoituksesta. Näiltä osin tämäkin este on nyt raivattu ja nyt olisi aika tehdä päätös.

Ellei päätöstä saada tehtyä, tapahtuu seuraavaa:

  • valtion uskottavuus sopimuskumppanina romahtaa, koska Pisarasta on sovittu kuntien kanssa. Miksi kunnat ottaisivat jatkossa valtion vakavasti missään asiassa jos se ei kykene päätöksentekoon?
  • sovittu asuntotuotannon lisäys sekä yhdyskuntarakenteen tiivistymisestä saatavat tuottavuushyödyt kaatuvat – hinnan maksavat tavalliset ihmiset asuntojensa korkeina vuokrina ja ostohintoina
  • tuhannet henkilötyövuodet sekä satojen miljoonien taloudellinen kasvuvaikutus jää saamatta
  • menetetään 20% EU-tuki hankkeelle

Ja nämä siis vain taloudellisina tappioina. Puhumattakaan paremmasta kaupunkiympäristöstä, vähenevistä liikenteen päästöistä, sujuvammasta matkustamisesta ja joukkoliikenteen toimintavarmuudesta.

Menestyvästä ja toimivasta pääkaupungista hyötyy koko maa. Siksi päätös Pisarasta tarvitaan nyt.

PISASTER vai pikkuvikoja?

pisabanner_pieniVuoden 2012 OECDn PISA-tutkimus julkaistiin tänään. Tulokset eivät olleet Suomen kannalta parhaita mahdollisia. Tällä kertaa matematiikkaan painottunut tutkimus osoittaa Suomen yhdeksäsluokkalaisten oppimistulosten selkeän heikentymisen viime tutkimukseen (2009) verrattuna. Toisina mitattavina alueina olivat lukutaito sekä luonnontieteet, joissa laskua tapahtui myös, mutta selkeästi vähemmän kuin matematiikassa.

Selkein havainto on, että Aasian nousevat taloudet ovat omalla metriluvullaan PISA-mittauksissa. Suomi on edelleen pohjoismaiden ja Euroopan eliittiä (Euroopassa matematiikan 4. lukutaidon ja luonnontieteiden ykkönen), mutta huolestuttavaa on kehityksen suunta. Huippuosaajien määrä laskee samaan aikaan kun heikosti taidot hallitsevien määrä lisääntyy. Lisäksi romahdus on ollut nopeampaa kuin suurimmassa osassa muita maita, luonnontieteissä jopa nopeinta tutkituista maista.

Tutkimustulosten tarkempi luku paljastaa mielenkiintoisia ja tärkeitä yksityiskohtia. Yksi niistä on koulujen välisten erojen merkitys. Ensimmäistä kertaa PISA-mittausten historiassa Suomesta löytyy kouluja, jotka jäävät kansainvälisen keskiarvon alapuolelle suoritustasoltaan. Näitä kouluja on edelleen vähän, mutta trendi on selkeä. On myös oletettavaa, että nämä koulut sijaitsevat ennen muuta alueilla jota luonnehtivat yleiset sosiaaliset ongelmat. Siksi yhtä tärkeää kuin tukea näitä kouluja niiden toimiessa keskimääräistä haasteellisemmilla alueilla, on puuttua siihen negatiiviseen kierteeseen joka näillä alueilla on käynnissä.

Toinen tasa-arvo-ongelma löytyy lasten ja nuorten sosioekonomisesta taustasta. Perusasteen varassa olevien vanhempien lasten asema on Suomessa ollut perinteisesti hyvä verrattuna muihin maihin, toisin sanoen koulu on onnistunut tasoittamaan taustan aiheuttamia eroja ja sekä matematiikan osaaminen että lukutaito ovat olleet selkeästi parempia kuin vastaavan taustan omaavilla muiden maiden kansalaisilla. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että nuorimpien kohdalla tämä yhteys on heikkenemässä, ja erot kasvavat heidän kohdallaan OECD-maiden keskiarvon tasolle. Siten sosiaalisen taustan vaikutus on uudelleen vahvistumassa nuorempien suomalaisten kohdalla eikä koulu enää kykene vastaavalla tavalla silloittamaan kuiluja kuin mihin se pystyi aikaisemmin. Erityisen karusti tämä näkyi PIAAC-tutkimuksen lukutaitoa mittaavassa osiossa, jossa nuorimpien vastaajaryhmien ero lukutaidossa perusasteen varassa olevien vanhempien jälkeläisten sekä korkeakoulutettujen vanhempien jälkeläisten välillä oli revennyt seitsemään (7) vuoteen aiemmasta kolmesta ja puolesta vuodesta.

Kolmas selkeä havainto koskee koulutuspolitiikassa tehtyä virhettä. Tasoryhmät ovat viime vuosina hiipineet suomalaisiin kouluihin, seurauksena tulosten yleinen lasku. Kun vielä vuonna 2006 puolet suomalaisista nuorista suoritti ainakin osan opinnoistaan kyvykkyyden mukaan jaetussa opetuksessa, oli vuoteen 2009 mennessä tämä osuus kiivennyt jo 58%:iin. Kasvu on ollut erittäin nopeaa. Ja mikä huomattavinta: samaan ajanjaksoon kuin tasoryhmien lisääntyminen ajoittuu osaamistason selkeä ja nopea lasku kaikissa ryhmissä. Ja mikä tärkeintä ja huomionarvoisinta, myös huippuosaajien määrä on pudonnut. Toisin sanoen lisääntyvä eriyttäminen osaamistason  mukaan ei vahingoita vain heikommin menestyviä, vaan heikentää myös parhaiten asiat hallitsevien asemaa. Tämä tulos lienee myrkkyä sille pienelle mutta äänekkäälle joukolle joka vaatii lahjakkaiden lasten eristämistä muista oppilaista.

PISA-tutkimus osoittaa myös, että paljon on kyse oppilaiden omasta motivaatiosta. Suomalaisten nuorten kohdalla tämä korostui erityisesti matematiikassa. Niiden, jotka kokivat vähiten ahdistusta matemaattisten tehtävien osalta ero oppimistuloksissa ahdistuneisimpiin oli peräti 2,5 kouluvuotta. Vaikka on helppo todeta, että hauskaahan se on kun osaa, antaa tämä tutkimustulos tärkeän evään oppimismotivaation ylläpitoon. Pedagogiikkaa kehitettäessä on kyettävä ylläpitämään oppimisen iloa ja innostusta – sekä monipuolisuutta. Tämä on erityisen tärkeää poikien kohdalla.

Kun PISA-tutkimuksen myötä Suomessa alkanee kaivattu kansallinen keskustelu koulutuspolitiikan tulevaisuuden suunnista, kannattanee katsoa myös sitä mitä ei kannata tehdä. Varoittavaksi esimerkiksi tarjoutuu länsinaapurimme Ruotsi, jonka tulokset ovat olleet vapaassa pudotuksessa jo pitkään. Koulumarkkinansa yksityistämiselle avannut Ruotsi on keskustellut jo ennen uusinta PISAa voimakkaasti vapaakoulujen aiheuttamista tasa-arvo-ongelmista, eikä keskustelu varmaankaan PISAn myötä vähene. Ruotsin oppimistulokset kun ovat painuneet selvästi OECD-keskiarvon alapuolelle, matematiikassa kolmesta kruunusta painelevat ohi mm. kaikki Baltian maat ja talouskriisissä painiva Portugali. Samaan aikaan voimakkaasti kasvaneet koulujen väliset erot ovat tuottaneet tilanteen jossa myös sosioekonomiset erot vaikuttavat tuloksiin enemmän kuin OECDssa keskimäärin. Saavutus on entiseltä kansankodilta melkoinen.

Summa summarum: Suomi on selkeästi astumassa osaamispääomansa kehittämisen kannalta merkitykselliseen tienhaaraan. Tulosten suunta on selkeä, ja pohjoismaisten naapureiden tuloksista voidaan havaita mihin kehitys helposti johtaa ellei sitä pyritä kääntämään. Silti hysteriaan ei ole aihetta. Tasomme on edelleen hyvä, ja kaikki ne vahvuudet joiden avulla suomalainen peruskoulu on noussut maailman kadehtimaksi, ovat edelleen jäljellä. Koulutetut ja osaavat opettajat eivät ole kadonneet mihinkään, eikä kaikki se hyvä yhteistyö jota Suomessa kodit ja koulut tekevät.

Sen sijaan hukassa on tuntunut olevan se ajatus, jolle tasa-arvoinen peruskoulu on rakennettu. Nimittäin ajatus koulusta jossa kaikki opiskelevat taustastaan riippumatta samoissa ryhmissä ja samoissa luokissa. Nimenomaan tämä kansallinen menestystarina on päässyt Suomelta hukkumaan kun olemme lisänneet eriarvoistavia tasoryhmiä sekä antaneet lähiyhteisöjen rappeutua tavalla joka nyt näkyy lasten elämässä kouluissa. PISA-menestys saattoi myös mennä niiltä osin jokaisella päähän, että koulun uudistamiseen nykyajan ja tulevaisuuden valmiuksia silmällä pitäen ei ole lähdetty sillä tarmolla kuin olisi pitänyt.

Pienistä vioista voi syntyä pidemmän aikavälin pisaster, ellemme ota syntynyttä tilannetta vakavasti. Erityisen tärkeää on nyt huolehtia vaikeimmassa asemassa ja haasteelllisimmissa olosuhteissa  toimivien koulujen tukemisesta, vahvistaa tasa-arvoisen peruskoulun ideaa yhtenäisistä ryhmistä ja vertaisten merkityksestä, uudistaa pedagogiikkaa oppilaiden omaa tekemistä, oppimisen iloa ja motivaatiota tukevaan suuntaan sekä huolehtia koulutusta ja sivistystä tukevan asenneilmapiirin syntymisestä Suomessa. Tasa-arvon kannattavuus on tieteellisesti todettu fakta, jonka tulee kulkea tulevan keskustelun kärjessä.

Palkoista, tuloeroista ja taloudellisesta kasvusta

Kirjoitus Hämeen Kaiku -verkkolehdessä 23.4.2013

Tulevan työmarkkinakierroksen asemiinajon käynnistyessä Suomessa tultaneen jälleen käymään kierros tulonjaosta, palkanmuodostuksesta ja niiden vaikutuksesta kilpailukykyyn ja talouskasvuun. Esimakua on saatu, kun työnantajat ovat tarjonneet käytännössä nollalinjaa, vedoten suomalaisen työn kalleuteen ja kansallisen kilpailukyvyn romahtamiseen.

Suomalaisen työn kalleus on myytti, joka ei saa tukea todellisuudesta. Työn hinta on suomalaisessa teollisuudessa taloustiikeri Saksan tasolla ja selkeästi Ruotsia alempana. Samalla työn tuottavuus on Suomessa kehittynyt selkeästi mm. Saksaa paremmin. Osasyy voitaneen osoittaa palkkapolitiikkaan, joka on osaltaan kannustanut myös ns. matalan tuottavuuden työtä tekevien työntekijöiden osaamisen kehittämiseen. Palkkajoustojen ja pätkätöiden Saksassa tämä kannustin on puuttunut. Suomi menestyy myös erinomaisesti niissä kilpailukykymittauksissa, joissa arvioidaan yhteiskunnan rakenteita.

Uskottavampi selitys Suomea vaivaavalle investointipulalle onkin elinkeinorakenteessa ja alojen kehittymiskyvyssä. Perinteisten teollisuudenalojen kehitys on ollut liian hidasta, eikä uusia nousevia yrityksiä ole noussut tilalle toivotulla ja tarvittavalla vauhdilla. Suomalaiselta teollisuudelta vaikuttaakin puuttuvan ennen kaikkea tuotteistamis- ja myyntikykyä. Laadukasta yritysympäristöä ja osaavaa työvoimaa ei osata käyttää hyväksi.

Toinen kysymys tulee mitä todennäköisimmin liittymään paikallisten erien suuruuteen ja sitä kautta palkkaeroihin. Yleisenä totuutena toistellaan usein näkemystä, jonka mukaan paikallinne sopiminen ja suuremmat palkkaerot johtavat parempaan kilpailukykyyn, koska ne kannustavat työntekijöitä parempiin suorituksiin. Samalla niiden katsotaan olevan työllisyysnäkökulmasta perusteltuja. Mutta onko tosiaan näin?

Suuret palkkaerot ja paikalliset sopimukset ovat tyypillisiä maille, joissa ay-liikkeen vaikutusvalta on heikko ja jossa työehtosopimusten kattavuus on pieni. Kuitenkin, mm. kansainvälisen ay-keskusjärjestö ITUCin tuoreen raportin mukaan, talous on kasvanut nopeammin ja työttömyys pysynyt paremmin hallinnassa maissa, joissa on kyetty keskitettyihin sopimuksiin ja kattaviin ratkaisuihin. Taloudelliset tosiseikat siis puhuvat erityisesti oikeiston ja työnantajien markkinoimaa linjaa vastaan.

Tuloerojen merkityksen taloudellisen menestyksen takaajana ovat hiljattain asettaneet kyseenalaiseksi myös Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tutkijat. Andrew Berg ja Jonathan Ostry katsovat, että tasainen tulonjako tuottaa ennen kaikkea pitkäaikaista ja pysyvää taloudellista kasvua.

Bergin ja Ostryn tutkimustulokset osoittavat sen, että taloudellinen eriarvoisuus vaikeuttaa ennen kaikkea kasvun ylläpitämistä. Kasvun käynnistäminen voi onnistua myös epätasa-arvoisissa yhteiskunnissa, mutta ellei tuloeroihin kiinnitetä huomiota, kasvu sakkaa nopeasti. Mikäli tavoitellaan ennen muuta tasapainoista yhteiskunnallista kehitystä ja vaurastumista, on oleellista nostaa ennen muuta vähiten ansaitsevien ansiotasoa. Näin luodaan uutta keskiluokkaa.

Kaiken kaikkiaan reaalimaailma antaa vain vähän tukea vaatimuksille sen paremmin keskitetyistä sopimuksista luopumiselle kuin palkkaerojen kasvattamiselle. Näiden vaatimusten taustalla onkin yleisen edun sijasta valta- ja edunvalvontapolitiikka. Tässä ei toki sinällään ole mitään paheksuttavaa, järjestöille maksetaan siitä, mutta poliittisten päätöksentekijöiden on omia reaktioitaan ja tavoitteenasetteluaan silmällä pitäen syytä ottaa huomioon ne yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnin kannalta kiistattomat tosiasiat, jotka puhuvat nimenomaan pienipalkkaisten työntekijöiden palkankorotusten ja ostovoiman parantamisen puolesta.

Ikkunat auki itänaapuriin

Kolumni Demokraatissa 18.4.2013

Perinteinen viisaus on se, että Suomi on saari. Sijaitsemme kaukana pohjoisessa vaikeiden kulkuyhteyksien takana syrjässä Euroopan sydämestä. Kyseistä mantraa on kauan käytetty, kun on haluttu perustella milloin mitäkin taloudellista hankaluutta.

Maantieteelle emme todellakaan voi mitään, mutta historiasta voidaan oppia että maantieteen merkitys muuttuu eri aikoina. Entiset haitat voivat kääntyä eduiksi ja päinvastoin. Erityisesti taloushistoria voidaan nähdä sarjana tapahtumia, jossa alunperin perifeeriset alueet nousevat vanhojen keskusten rinnalle ja ohi.

Suomen erityiset vahvuudet liittyvät merkitystään kasvattavaan arktiseen alueeseen sekä ennen muuta Venäjään. Siksi viimeistään nyt olisi hylättävä viimeisetkin historiallisesti toki ymmärrettävät, mutta auttamattoman vanhanaikaiset asenteet itänaapuria kohtaan. On lähdettävä nopeasti syventämään taloudellista yhteistyötä sekä houkuttelemaan venäläisiä, niin yrityksiä kuin ihmisiä, Suomeen. Ellemme me sitä tee, joku muu tekee.

Venäläiset turistit ovat jo nyt Suomen tärkein matkailijaryhmä. Heidän määränsä myös kasvaa eniten, ja he käyttävät eniten rahaa suomalaisiin tuotteisiin ja palveluihin. Kysyntään on vastattava lisäämällä venäjänkielentaitoista henkilökuntaa sekä panostamalla laadukkaisiin elämyksiin. Samalla venäläisten viisumivapautta, alkuun vaikkapa rajatussa muodossa, tulee kiirehtiä.

Suomalais-venäläisen kauppakamarin toimitusjohtaja Mirja Tiri on puhunut Suomen markkinoinnista uudenlaisena bisneskeskuksena niin venäläisille yrityksille jotka haluavat kansainvälistyä kuin länsimaiselle yrityksille jotka haluavat tehdä bisnestä Venäjällä. Suomen sijainti, toimiva infra ja hallinto voivat tarjota sillanpääaseman molempiin suuntiin. Espoossa toimii jo nyt venäläisiä ICT-alan start-up -yrityksiä. Tähän junaan tulee panna lisää höyryä – myös valtion aktiivisuuden avulla.

Tulevaisuudessa erityisesti Pietari kasvaa ja kehittyy nopeasti. Kun liikenneyhteydet kehittyvät ja rajamuodollisuudet kevenevät, voidaan pohtia olisiko esimerkiksi Lappeenrannan lentokentästä Pietarin kakkoskentäksi? Venäjällä on myös suunnitteilla merkittäviä tietoliikennekaapelihankkeita, jotka toteutuessaan yhdistävät Kaukoidän ja Euroopan Koillisväylää pitkin. Mikäli tämä yhteys linkittyisi Euroopan markkinoille Suomen kautta, loisi se valtavia mahdollisuuksia uudelle liiketoiminnalle.

Nyt jos koskaan on aika ottaa aivan uudenlainen etunoja Venäjän-suhteisiin. Riskit ovat hallittavia, mahdollisuudet lähes rajattomia.

Kaiken kansan kasvuohjelma

Kolumni Demokraatissa 19.12.2012.

demokraatti_logoTalouden kasvun nopeuttamisesta on riittänyt puhetta. Keinot sen sijaan ovat olleet, ainakin oikeiston suunnasta pyöritetyssä keskustelussa, varsin vähissä ja rajoittuneet lähinnä työntekijöiden aseman heikentämiseen kilpailukykytoimena. Tätä ei voida pitää erityisen tehokkaana tapana varustautua globaalin ajan haasteisiin. Olisikin aika siirtää keskustelun painopistettä ehdotuksiin, joilla Suomi investoidaan ylös taantumasta.

Työllisyyden, hyvinvoinnin ja kilpailukyvyn turvaavat investoinnit ovat niin tärkeitä, ettei niitä voi jättää epävakaan yksityisen rahan varaan. Siksi valtion on otettava entistä aktiivisempi rooli. Kun Suomesta rakennetaan maailman parasta investointikohdetta, voidaan tätä työtä tehdä myös osin ja kohtuullisesti velaksi, tähtäimen ollessa kvartaalin sijaan vähintään vuosikymmenessä.

Julkisen sektorin tulee käynnistää massiivinen investointiohjelma, jonka tavoitteena on ekologisempi Suomi. Tämä tarkoittaisi maata, jossa asuminen on kohtuuhintaista ja kestävää sekä liikkuminen nopeaa ja puhdasta. Käytännössä siis huippunopeaa ja toimintavarmaa junaliikennettä, joka kattaa kaikki keskukset, tekee maan sisäisen lentoliikenteen tarpeettomaksi ja joka tavoittaa myös pohjoisen elinkeinotoiminnalle avautuvat alueet. Julkisella tuella varmistettaisiin asuntotuotannon merkittävä lisäys kasvukeskuksissa sekä oppilaitosten varustaminen uusimmalla teknologialla.

Julkinen valta voisi ottaa myös aktiivisen roolin suhteessa kasvaviin yrityksiin. Yritystukia voitaisiin suunnata uudelleen erityisesti siemen- ja kasvurahoitukseen aloilla, joissa arvoketjun keskeisimmät osat kasvavat kotimaassa. Yksityistä rahaa voisi houkutella mallilla, jossa pääomatuloon tuotaisiin pieni verovapaa osuus. Näin kannustettaisiin säästötileillä makaavaa rahaa yrityksiin. Ehkäpä valtio voisi myös luoda jonkinlaisen nollariskisen ”Leijona-bondin”, jota kaupattaisiin uusille, turvallisuushakuisille piensijoittajille ja jonka tuotto sijoitettaisiin joko valtion infrahankkeisiin tai sijoituslaitosten kautta kotimaisiin pk-yrityksiin?

Myös kannusteita tarvitaan. Verotusta tulee kehittää siten, että investointien kannattavuus voiton ulosmittaamisen sijaan kasvaa. Tämä voisi tapahtua esimerkiksi laskemalla yhteisöveroa samalla kun pääomatuloveroa ja omaisuuksien verotusta kiristettäisiin. Veronkierron edellytyksiä tulisi edelleen karsia armotta, ja myös koventaa tuntuvasti yhteiskunnalta varastamisen sanktioita.

Palveluiden piristysruiske saataisiin toteuttamalla venäläisten viisumivapaus. Tämä loisi uusia työpaikkoja niin kauppaan kuin matkailuun. Samalla on houkuteltava sikäläisiä yrittäjiä. Jo nyt monet venäläiset teknologia-alan yrittäjät aloittavat täällä, jossa yritysympäristö on hyvä, teknologia toimivaa ja yhteys niin Euroopan kuin Venäjän markkinoille toimii. Tätä toimintatapaa on edelleen vahvistettava nopeasti ja tuntuvasti – neuvoja aiheeseen saa mm. Espoon Start-Up Saunasta.

Matkailun osalta tulisi toteuttaa Jollan tapainen launch, jossa tähdätään suoraan kasvaville markkinoille. Markkinoidaan siis suomalaista luontoa, rauhaa ja puhtautta ennen kaikkea kiinalaisille suurkaupunkilaisille. Siis heille, jotka Finnairin suora lento tuo nauttimaan meikäläisestä palvelualan huippuosaamisesta.

Kohotetaan teollisuuden jalostusarvoa päämäärätietoisella tutkimuksella ja tuotekehityksellä. Liitetään tuotteisiimme palveluliiketoiminnan osaamista, on kyse sitten designista tai vaikkapa koneen mukana tulevasta huollosta. Koulutetaan duunarimme matkaamaan koneen mukana vieraisiin kulttuureihin tekemään asennusta tai vastaamaan koulutuksesta.

Vahvistetaan edelleen koulutusta sekä työstä työhön tapahtuvaa siirtymistä. Sovitaan koulutusoikeudesta ja luodaan aikuiskoulutuksen koulutustilit joille siirretään osa palkankorotusvarasta. Luodaan tätä kautta todeksi elinikäisen oppimisen ideaali, joka kasvattaa tuottavuutta ja lisää työntekijöiden valinnanvapautta. Työttömien tai osatyökykyisten osalta keskitytään heidän vahvuuksiinsa ja kehitetään viimesijaisen työllistämisen mallia julkisen sektorin toimintana, ettei kukaan jäisi tyhjän päälle.

Palkkaratkaisuilla tulee tukea työn tuottavuuden parantamista. Tehdään siis euromääräisiä korotuksia jotka vahvistavat kotimaista ostovoimaa, huolehtivat työn imusta, pitävät vientisektorien kustannuskilpailukyvystä huolta ja kannustavat tehokkaampien toimintatapojen käyttöönottoon. Työn tarjontaa voidaan lisätä mm. poistamalla päivähoitomaksut ja lyhentämällä kotihoidontuen kestoa ensi vaiheessa vaikkapa kolmanneksella luotaisiin. Samalla voitaisiin helpottaa vapaaehtoista siirtymistä osa-aikatyöhön Ruotsin malliin.

Tässä on vasta alkua. Positiivisia mahdollisuuksia riittää, jos niitä halutaan käyttää.

Kriisipuheesta kasvupuheeseen

kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 18.12.2012. 

Työmarkkinoita koskeva keskustelu on ollut vuoden loppua kohti sakeana erityisesti Etelärannasta ammutun ruudin käryä. SAK:n esitykset raamisopimuksen jatkamisesta ja jo kerran sovitun koulutusoikeuden lopullisesta läpiviennistä on ammuttu EK:n herrojen toimesta alas, ja tilalle esitetty niin palkanalennuksia, työnteon lisäämistä palkatta sekä moneen kertaan jumpattua eläkeiän nostamista. Sivustatukea on antanut niin VATT, eläkkeelle siirtyvä Raimo Sailas kuin Helsingin Sanomatkin.

Huomionarvoista kriisitietoisuuden herättämisoperaatiossa on paitsi sen hyvä ajoitus ja koordinaatio, myös se, että ratkaisuvaihtoehdot kumisevat tyhjyyttään. Työnantajat syyttelevät mielellään Hakaniemen duunarilinnakkeita ei-linjasta, mutta mitä he itse asiassa itse esittävät? Eivät ainakaan osaamisen kehittämistä tai sopimista suurista linjoista kuten SAK. Sen sijaan he vaativat samaa kuin aina ennenkin: palkkoja alas ja työntekoon ruoskimista nimenomaan heikennyksiä tekemällä.

Minkäänlaista kasvureseptiä, joka nojaisi investointeihin ja niiden lisäämiseen ei työnantajilla ole. Tämä on masentavaa sillä juuri tämä joukko saa, hämmästyttävän kritiikittömästi, eturivin paikan kun mediassa haastatellaan ”kasvuasiantuntijoita”. Asiantuntemusta ei kuitenkaan vaikuta löytyvän, ainakaan julkisuuden perusteella, muusta kuin lisäarvon kääntämiseen entistä enemmän omien taustaryhmien ennestään täysiä taskuja täyttämään.

Mutta: tyhjiön voisi täyttää. Voisimme puhua kasvupolitiikasta.

Mahdollisuuksia luulisi kuitenkin olevan. Suomen kilpailukyky ei ole romahtanut, vaan yhteiskunta on, varsin liberaalien tutkimuslähteiden mukaan, hyvä toimintaympäristö yrityksille (Doing business -raportti) ja yleisesti kilpailukykyinen (World Economic Forum). Korot ovat alhaalla, pankkijärjestelmä Suomessa ainakin toistaiseksi vakaa. Nyt olisi aika investoida ja valmistautua jossain vaiheessa toivon mukaan alkavaan vientimarkkinoiden elpymiseen.

Erityinen huomio kannattaa suunnata palvelualoihin. Kehittyneiden maiden palveluvaltaisuus on jo kauan jatkunut kehitystrendi, mutta tulevana aikana myös palvelut jakautuvat. Silloin olennaista on saada luotua ympäristö, joka tukee korkean osaamistason palveluiden syntymistä. Kun yhä suurempi osa palveluista on saatavilla digitaalisessa muodossa, on kyse sitten matkatoimistoista, kirjoista, muusta viihteestä tai mistä tahansa, tapahtuu myös niissä maantieteellistä jakaantumista sekä osittumista. Tapahtuu siis sama kehitys kuin teollisuudessa, jossa saman laitteen osia tehdään eri puolilla maailmaa. Ergo: myös palveluissa pitää erikoistua.

Suomen teollisuuden tulevaisuus löytyy siitä miten hyvin kykenemme liittämään konkreettisiin tuotteisiimme lisäarvoa tuottavia palveluita. Koneisiin huoltoa, esineisiin designia ja niin edelleen. Nämä tuotteisiin ympätyt palvelut ovat sitä kilpailukykyä, jolla suomalainen teollisuustuote menestyy kilpailussa kehittyvien maiden teollisia tuotteita vastaan. Palveluista käytetty fraasi: matala tuottavuus, ei enää digitaalisten palveluiden aikana pidä paikkaansa.

Palveluiden työmarkkinat polarisoituvat, kun toisaalta korkean osaamisen työpaikoille syntyy tilausta ja matalan koulutustason tehtävien määrä ei juurikaan pienene. Tärkeää onkin kasvattaa tuottavuutta myös palkkahaitarin alapäässä. Tämä saattaa tarkoittaa joidenkin tehtävien nopeampaa katoamista automaation tieltä, mutta toisaalta juuri tällainen kehitys palvelee tuottavuuden lisääntymistä, työvoiman vapautumista korkeammat osaamisvaatimukset vaativaan ja toivon mukaan monipuolisempaan työhön.

Matkailualan valtava potentiaali voitaisiin hyödyntää. Suomesta ei tule massaturismikohdetta – ja hyvä niin, mutta erikoistunutta luontoturismia voisimme tarjota erityisesti Kaukoidän suurkaupungeista tuleville. Tällaisessa toiminnassa myös lisäarvon tuotto on korkea, ja se säteilisi kaikkialle lähiympäristöön. Kuka perustaa Turun saaristoon ensimmäisenä ekologista matkailua tarjoavat viiden tähden resortin, joka tarjoaa kaksi palvelulupausta: et näe ainuttakaan ihmistä viikkoon ellet erikseen halua, ja että kaikki paikalle tuotu ruoka on lähiseudun luomua?

Kaikki tämä: erikoistuvan palvelusektorin synnyn kannustaminen, palveluinnovaatioiden luominen ja tuotteistaminen, matkailumarkkinointiin ja –tarjontaan panostaminen, olisi mahdollista toteuttaa julkisen ja yksityisen sektorin hyvänä yhteistyönä. Se vaatii tutkimusta, tuotekehitystä, ideoiden kehittämistä ja niin edelleen. Sitä ei synny marisemalla, valittamalla, työntekijöitä kyykyttämällä ja vaatimalla uhrauksia ilman korvauksia tai toivoa paremmasta.

Itseni tuntemat suomalaiset yrittäjät ovat valtaosaltaan vastuullista, rehellistä, työtä pelkäämätöntä ja kunnollista porukkaa, joita ei huoleta se, että työntekijöille pitää maksaa palkkaan. He ansaitsisivat edunvalvojikseen ihmisiä, joiden mielikuvitus riittäisi välittömän ahneuden sijasta mahdollisuuksien näkemiseen ja tulevaisuuden avaamiseen. Vielä ei ole myöhäistä.

Nollakorotukset ja keskiluokan kuolema

julkaistu Iltalehden blogissani 17.12.2012. 

zeroAjankohtaisessa työmarkkinakeskustelussa on erityisesti elinkeinoelämän suunnalta esitetty kriisilääkkeeksi nollakorotuksia palkkoihin tai jopa palkanalennuksia. Ajatuksena ilmeisesti on, että alentuneet palkkakustannukset säteilisivät suomalaisten vientituotteiden hintaan ja siten piristäisivät hiipuvaa ulkomaankauppaa ja pitäisivät yllä työllisyyttä.

Idean taustalla on ajatus, jonka mukaan suomalaisen viennin ongelmana olisi ennen kaikkea liian kovat työvoimakustannukset. Tämä tuskin kuitenkaan pitää paikkaansa. Vienti ei vedä lähinnä kysynnän puutteen vuoksi. Kysynnän puute ei johdu Suomesta tai suomalaisista duunareista, vaan lähes maailmanlaajuisesta taantumasta joka lähti liikkeelle vuoden 2008 rahoitusmarkkinoiden kriisistä ja jota julkisten talouksien kiristämistoimenpiteet syventävät erityisesti Euroopassa.

Jotta suomalainen vienti alkaisi uudelleen vetää, ei tarvita palkanalennuksia, vaan vientimarkkinoidemme kysynnän elpymistä, luottamusta tulevaan ja elvyttävämpää otetta koko talouspolitiikkaan. Palkka-alet niin meillä kuin muualla toimivat päinvastaiseen suuntaan.

Toinen ongelma nollakorotus/palkanalennuslinjassa on sen tuhoisuus kotimaisen kysynnän ja tavallisten kansalaisten taloudellisen turvallisuuden kannalta. Vaikka palkankorotukset olisivatkin nollassa, kohoavat kustannukset tästä huolimatta. Tällöin ostovoimaa, siis sitä rahaa joka siirtyy palkansaajien kukkaroista kaupan kassalle, ravintolaan tai muihin palveluihin, jää vähemmän.

Palkat ovat pääasiallinen mekanismi joka levittää tuotettua lisäarvoa yhteiskuntaan. Eikä tarvitse olla kummoinenkaan ekonomisti, jotta ymmärtää tämän olevan erittäin tärkeää taloudellisen aktiivisuuden kannalta. Euro tavallisen työntekijän lompakossa siirtyy vikkelästi kiertoon paikallisyhteisössä. Euro markkinajohtajan osakkaan lompakossa ei niinkään.

Kun nollakorotuslinjaan yhdistetään kohoava veronkorotuspaine mm. julkisen talouden tasapainottamisen sekä hoivalupauksesta selviämisen vuoksi, tullaan todelliseen keskiluokan loukkuun. Yritysten verotuksen nostaminen on hankalaa, sillä siihen kohdistuu merkittävä kilpailupaine ulkomailta. Pääomat liikkuvat vikkelästi yli rajan, työvoima, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, ei. Siten ollaan helposti tilanteessa, jossa valtio täyttää verokirstujaan tavallisiin ihmisiin kohdistuvilla tasaveroilla kuten arvonlisäveron korotuksilla. Tavallinen työntekijä maksaa, ja omistajat pesevät kätensä yhteisten asioiden hoidosta.

Lopputuloksena on alaspäin vievä kierre, jossa palkkojen ostovoima pienenee, kotimainen kysyntä sakkaa ja tavallisen työtä tekevän väestönosan vastuu koko hyvinvointivaltion rahoituksesta lisääntyy. Samalla jo valmiiksi vaurain, pääomatuloilla elävä yläluokka, nauttii kohoavista tuotoista kun yhä pienempi osa tuotoista jaetaan ulos palkkoina. Lopputuloksena kasvavat erot ja eriarvoisuus sekä hidastuva kasvu.

Tärkeää onkin huomata, ettei nollakorotus tarkoita nykytilanteen betonoitumista, vaan suhteellista köyhtymistä. Kyse on aivan samasta ilmiöstä kuin talouskasvun putoamisesta nollaan. Sekään ei tarkoittaisi elintason jäämistä tälle tasolle, vaan sen heikentymistä.

Keskiluokan ajautuminen kriisiin juuri kohoavien verojen, liian matalien palkankorotusten ja turvattomien työolosuhteiden ansiosta on arkipäivää monissa eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Vain harvoin vaihtoehtona on nousta eliittiin. Suurin osa putoaa alempiin desiileihin. Länsimaissa on olemassa pitkäaikainen trendi, jossa yhteiskunnan keskituloinen 60% on menettänyt osuuttaan tuloista – jotka ovat valuneet rikkaille. Viimeisimmättutkimustulokset tulevat Saksasta, jossa keskiluokka on kutistunut 5,5 miljoonalla kansalaisella vuodesta 1997, ja palkkaköyhien määrä on puolestaan lisääntynyt 4,4 miljoonalla.

Toisin sanoen: puhe palkkojen leikkaamisesta tai korottamatta jättämisestä ei ole puhetta kilpailukyvyn parantamisesta, vaan ainoastaan omien voittojen lisäämisestä ja maksimoinnista. Suomen ongelmat eivät ole liian korkeassa palkkatasossa, vaan vientiin kelpaavien tuotteiden vähyydessä ja liian alhaisessa jalostusasteessa. Näitä ongelmia ei palkkaleikkuri ratkaise, lähinnä päinvastoin.

Kuvalähde: Wikimedia Commons

Solidaarista palkkapolitiikkaa

Blogikirjoitus julkaistu Vihreässä Langassa 19.10.2011.

Suomalainen tuloerokeskustelu kaipaa lisää sävyjä. Vaalien alla käytiin ensiarvoisen tärkeää ja tarpeellista keskustelua köyhyydestä ja eriarvoisuudesta Suomessa. Onkin  erinomaista, että sen seurauksena hallitukseen nousi puolueita, jotka olivat valmiita, haastavasta taloudellisesta tilanteesta huolimatta, vahvistaa perusturvan tasoa. Korotukset tuntuvat jo tulevana vuonna monen pienituloisen taskussa.

On kuitenkin niin, että mikäli tuloerokeskustelu jää keskusteluksi sosiaalietuuksista, puhutaan syiden sijaan seurauksista. Tavoitteenahan tulisi olla, että mahdollisimman moni ihminen olisi työssä sosiaalietuuksilla elämisen sijaan, ja että työstä saatava palkka olisi tasolla, joka riittäisi turvaamaan ihmisarvoisen elämän ja toimeentulon.

Tätä taustaa vasten onkin erikoista, että useat itseään pienituloisten puolustajina markkinoivat poliittiset voimat kiinnittävät niin vähän huomiota ensisijaiseen tulonjakoon markkinoilla.  Näiden liikkeiden kun soisi kannustavan työn tulosten oikeudenmukaiseen jakamiseen omistajien ja palkansaajien välillä. Usein ne kuitenkin pikemminkin istuttavat nimenomaan tästä tulonjaosta huolta kantavaa ammattiyhdistysliikettä eriarvoisuudesta syytettyjen penkillä.

Suomalaisessa keskustelussa erityisesti palkkapolitiikan merkitys oikeudenmukaisen tulonjaon takaajana tulisi ottaa nykyistä vakavammin. Kyseessä on paitsi tasa-arvoon vaikuttava seikka, myös laajempi kysymys kansantalouden tehokkuudesta ja tuottavuudesta.

Solidaarisen palkkapolitiikan vahvistaminen tarkoittaisi käytännössä siirtymistä entistä enemmän kohti euromääräisiä palkankorotuksia prosenttikorotusten kustannuksella. Nyt käsiteltävässä raamiratkaisussa tämä ulottuvuus on mukana 150 euron kertakorvauksen muodossa. Euromääräiset palkankorotukset ovat prosentuaalisesti suurempia palkkataulukoiden alapäässä kuin yläpäässä.

Pienimpien palkkojen korottaminen on tehokasta kotimaisen talouden elvytystä. Euron lisäys kassanhoitajan tai siistijän palkassa siirtyy hyvin suurella todennäköisyydellä lähikauppaan tai muiden työllistävien palveluiden käyttöön. Veroalet tai suuret bonukset varakkaimmille taas valuvat useammin ulkomailla tapahtuvaan kulutukseen tai työllistämisen kannalta tehottomiin säästöihin.

Solidaarinen palkkapolitiikka on järkevää myös tuottavuusnäkökulmasta. Palkkapolitiikka, jonka puitteissa tehtäisiin korostuneesti euromääräisiä yleiskorotuksia, kannustaisi kaikkien työntekijöiden tuottavuuden parantamiseen sekä uuden, tuottavuutta parantavan teknologian tai toimintatapojen juurruttamiseen kaikille työpaikoille ja työtehtäviin. Mikäli korotukset palkkajakauman alapäähän olisivat hyvin pieniä tai niistä voitaisiin paikallisesti luopua, katoaisi työnantajan motivaatio parantaa tuottavuutta kautta linjan. Tuottamaton toiminta, joka johtuu useammin huonosta liikkeenhoidosta kuin työn kalleudesta, maksatettaisiin työntekijöillä.

Kriitikot toteavat usein solidaarisen palkkamallin lisäävän työttömyyttä. On kuitenkin kysyttävä kenen intresseissä lopulta on teettää tai tehdä työtä joka on kannattavaa vain, jos palkat ovat olemattomia ja elämiseen riittämättömiä? Kansantalouden näkökulmasta kannattamattomien elinkeinojen ja yritysten poistuminen markkinoilta on keskipitkällä aikavälillä johtanut aina paitsi parempaan tuottavuuteen, myös elintasoon. Tervanpolton loppuminen ei kaatanut Suomea, eikä nykyistä myllerrystä pysäytetä palkkoja polkemalla.

On selvää, että malli voi toimia tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti vain vahvan ja ketterän hyvinvointivaltion oloissa. Nopea tuottavuusvaatimusten kasvu vaatii paljon työtä tekeviltä. Sitä varten on oltava olemassa paitsi hyvät perusvalmiudet tuottava koulutusjärjestelmä, myös työvoimapalveluita, aikuiskoulutus- ja kuntoutusmahdollisuuksia sekä uusien yritysten perustamiseen ja laajentamiseen kannustava elinkeinotoimintaympäristö.

Solidaarinen palkkapolitiikka tarjoaa hyvän kehänsä kautta tukea myös tähän. Palkkojen ollessa pääomatuloja kovemmin verotettuja, lisääntyisivät myös julkisen vallan resurssit tilanteessa jossa entistä suurempi osa yritysten tuloksesta maksettaisiin ulos palkkoina.

Työtä tekevien mahdollisimman hyvä ostovoima on myös yrittäjän etu. Kasvava kotimainen kysyntä luo liiketoimintamahdollisuuksia ja uusia mahdollisuuksia tehdä voittoa. Tämä on totta erityisesti palvelualoilla, jossa hyvä kehä voisi parhaassa tapauksessa maksaa itsensä hyvin nopeasti vähintään takaisin.

Degrowth ei ole ratkaisu

Blogikirjoitus Vihreässä Langassa 28.9.2011.

Suomessa erityisesti ympäristöliikkeen sekä puolueista vihreiden ja vasemmistoliiton liepeillä on viime vuosina käyty aktiivista keskustelua degrowthista. Degrowth on laaja ja hajanainen käsite, jonka kärkiajatuksiin kuuluu taloudellisen kasvun tavoitteen sekä mittarien kritisoiminen ja sen katsominen suoranaisesti haitalliseksi hyvinvoinnin sekä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän yhteiskunnan kannalta.

Kasvukriittiset ajattelijat vetoavat usein ympäristökysymyksiin vaatiessaan BKT-tavoitteista luopumista sekä yleistä kasvun ja nykymuotoisen tuotannollisen toiminnan alasajoa. Tässä yhteydessä he kuitenkin unohtavat, ettei degrowth ole millään muotoa onnistuneen ympäristöpolitiikan edellytys. Päinvastoin, negatiivinen tai hidas kasvu voi pahimmillaan estää investoinnit ekotehokkuuteen ja puhtaampiin teknologioihin.

Lisääntyneen taloudellisen hyvinvoinnin on nähty johtavan väistämättömiin ympäristöongelmiin. Näin väittävät henkilöt kuitenkin unohtavat, että nykyisin uimakelpoinen Tampereen Pyhäjärvi, tai lohijoeksi palannut Turun Aurajoki näkivät murheellisimmat päivänsä huomattavasti nykyistä köyhemmässä ja taloudellisesti heikommassa Suomessa.

Taloudellinen kasvu syntyy monista lähteistä. On oletettavaa, että tulevaisuudessa yhä suurempi osa taloudellisesta hyvinvoinnista syntyy immateriaalisista tuotteista tai palveluista. Näiden kasvun ei tarvitse väistämättä tarkoittaa luonnonvarojen kulutuksen kasvua.

Vasta-argumentti edelliseen luonnollisesti liittyy yleiseen ostovoiman kasvuun ja sen luoman, luontoa kuormittavan kuluttamisen kasvamiseen. Kansalaisten ostovoiman yleinen kasvu on kuitenkin erittäin tehokasta sosiaalipolitiikkaa, edellyttäen, että taloudellisen hyvinvoinnin tulosten jakaminen tapahtuu oikeudenmukaisesti.

Kasvun tyrehtyminen sekä yleisen ostovoiman heikentyminen tarkoittaisi lisääntyvää työttömyyttä ja syvenevää eriarvoisuutta. Vaikka tämä saattaisi tarkoittaa myös vähentynyttä kulutusta, voisi tuo kulutus olla nimenomaan poissa palveluiden käytöstä tai sellaisista usein arvokkaammista tuotteista, joiden valmistuksessa huomioidaan ympäristön kannalta kestävämpi toiminta sekä sosiaalinen vastuu. Jäljelle jäävät ekologisesti vastuuttomat tuotteet, erityisesti niille yhteiskunnan lukuisille jäsenille, joiden kulutus ei missään tilanteessa ole suuntautunut muskeliveneisiin tai avoautoihin.

Degrowth-ajattelijat tarjoavat usein vastauksena kasvuun myönteisesti suhtautuvien esille nostamaan kurjistumisongelmaan uudenlaista ajattelua yhteisöllisestä vastuukannosta. Tässä ajattelussa lähiyhteisöt, naapurustot ja ihmisten omat verkostot alkaisivat kantaa entistä enemmän hyvinvointivastuuta ja eläisivät ekologisesti paikallistaloudessa.

Paitsi, että ajatus johtaisi holhoavaan ja moralisoivaan, kohteensa mielivaltaisesti valikoivaan hyvinvointimalliin, ei se esimerkkien valossa vaikuta toimivan edes sosiaalista pääomaa luovana järjestelmänä. Ihmiskoe aiheesta on tällä hetkellä käynnissä Isossa-Britanniassa, jossa oikeistohallitus leikkaa erittäin rajusti julkisia hyvinvointimenoja tavoitteenaan luoda uudenlainen ”big society”, jossa vapaamuotoiset verkostot ottavat uudenlaista vastuuta. Brittien kokeilun tuloksena on toistaiseksi ollut pääasiassa lähiömellakoita, nuorisotyöttömyyttä sekä lisääntynyttä yhteiskunnallista pahoinvointia.

Länsimaiset yhteiskunnat ovat ottaneet suurimmat edistysaskeleensa niinä aikoina, jolloin niissä on kyetty yhdistämään nopea taloudellinen kasvu sekä matalat tuloerot. Monessa suhteessa nämä ovat tukeneet toisiaan. Nyt sama hyvä kehä on saatava palvelemaan aineellisen elintason noston lisäksi ympäristön kannalta kestäviä ratkaisuja. Ilman kasvua ja resursseja nämä ratkaisut jäävät tekemättä.