Sopeutusta veroilla vai ilman?

Eduskuntavaalikeskustelussa erot puolueiden välillä ovat alkaneet syntyä ennen muuta suhteessa verotukseen. Lähes kaikki puolueet pitävät  sopeutustoimien jatkamista perusteltuna myös tulevalla vaalikaudella – näkemyseroja on mittaluokasta, ajoituksesta ja järkevimmistä kohteista, mutta yhteisymmärrys siitä että menojen kasvua tulee hillitä ja tehdä myös suoria leikkauksia, on olemassa. Sen sijaan selkeä näkemysero SDPn ja oikeistopuolueiden välillä on siinä voidaanko sopeutusta tehdä myös veronkorotuksilla.

SDP haluaa kerätä miljardi euroa lisää verotuloja uudistamalla verotusta. Mahdollinen veronkevennysvara tulee suunnata pieni- ja keskituloisille osana palkkaratkaisun tukemista. Tätä kautta saadaan kotimarkkinoille luottamusta ja vauhtia. Mutta kun vaje julkisessa taloudessa on suuri, ei rikkaimmille suomalaisille meneviin verolahjoihin ikävä kyllä yksinkertaisesti ole varaa – ainakaan jos haluamme ylläpitää kouluja, terveyskeskuksia ja muita julkisia palveluita myös tulevaisuudessa.

Kun sopeutustarvetta joka tapauksessa on, on oikeudenmukaista kattaa osa siitä myös keräämällä lisää tuloja – ei vain leikkaamalla menoja. Paljon on puhuttu siitä, että sopeutustoimet tulisi tehdä reilusti ja kaikkia koskien – mutta menosopeutus luonnollisesti vaikuttaa voimakkaimmin niihin ihmisiin jotka ovat riippuvaisia hyvinvointivaltion palveluista tai eduista. Jotta heidän taakkaansa voitaisiin helpottaa, olisi hyvä että varakkaimmatkin kantaisivat kortensa kekoon.

SDP:n esitys sai luonnollisesti tyrmäyksen sekä Kokoomuksesta että Keskustasta. Kokoomus haluaa pelkkiä leikkauksia eikä hyväksy verotuksen kiristämistä. Päinvastoin, suuresta vajeesta huolimatta nykyinen pääministeripuolue haluaa 2mrd€ veroalen joka kohdistuu kaikkiin tuloluokkiin. Eli myös kaikkein suurimpia tuloja nauttiville. Keskustan ohjelma taas keskittyy vahvasti yritysten täsmäveronalennuksiin.

Argumenttina verouudistusta vastaan käytetään suosittuja hokemia siitä, että ”veronkorotusten tie on käyty loppuun” ja että ”veroaste on jo nyt liian korkea”, tai että ”verotuksen kiristäminen on haitallista kasvulle”. Kaikkia näitä on  toki hyvä arvioida. 

Kun katsotaan veropolitiikan suuntaa viime vuosina, on se ollut pitkään veroastetta laskeva. VATTin tuore tutkimus, jossa on arvioitu veromuutosten vaikutuksia vuosina 1993-2012 osoittaa, että ansiotuloverotus on tarkasteltuna aikana keventynyt merkittävästi. Tutkimuksen mukaan ansiotulojen verotusta on kevennetty kuluneena aikana yhteensä n. 8 ja puolella %-yksiköllä. Valtion ansiotuloverotusta on kevennetty 7 %-yksiköllä. Kun tulojen kasvu otetaan huomioon, ansiotulojen verotus on keventynyt 3%-yksikköä. Samana aikana verovähennykset ovat lisääntyneet. Kun mukaan otetaan pääomatulot, on verotus keventynyt perustemuutosten johdosta runsaat seitsemän prosenttiyksikköä.

Kun ajatellaan että verotus on tällä hetkellä selvästi kevyempää kuin mitä se on aiemmin ollut, voisi kuvitella että taloudellisessa kriisitilanteessa meillä olisi varaa – SDP:n esityksen mukaisesti – periä hieman korkeampaa veroa yli 70 000 euroa vuodessa ansaitsevilta ihmisiltä. Lisäksi yli 60 000 euron pääomatulojen saajien progression nostaminen jättäisi edelleen pääomatuloilla elävien ihmisten verotuksen kevyemmälle tasolle kuin palkansaajilla. On toki täysin legitiimiä olla tästä eri mieltä, mutta näkemys siitä että verotus nousisi näillä muutoksilla jotenkin ennennäkemättömän kireäksi on yksinkertaisesti väärä.

Kysymys veronkorotusten ja kasvun välisestä suhteesta ei sekään ole selkeä. On luonnollisesti totta, että kysyntälamassa veronkorotuksia olisi hyvä välttää. Mutta niin olisi suoria leikkauksiakin niiden syödessä suoraan kysyntää ja lisätessä kuluttajien epävarmuutta. Kyse onkin lähinnä siitä, että mikäli sopeutustoimien välitön jatkaminen katsotaan oleelliseksi, miten niitä kannattaa toteuttaa mahdollisimman vähin vahingoin.

Asiaa sivuaa mm. tuore artikkeli CEPRiltä, jossa arvioidaan ns. fiskaalikertoimia eri toimenpiteiden välillä. Tämä tarkoittaa siis sitä, kuinka paljon erilaiset kiristävät toimet vähentävät taloudellista kasvua. Tuore tutkimus on osoittanut, että taloudellisen laman aikana erityisesti leikkausten kasvua haittaavat vaikutukset ovat selvästi aikaisemmin arvioitua suurempia. Myös tämä uusi paperi osoittaa, lukuisiin aiempiin tutkimuksiin perustuen, että kasvulle haitallisinta on taantuma-aikana leikata julkisia investointeja.

Tämä havainto liittyy Suomen keskusteluun siitä tuleeko sopeutusta toteuttaa vain menoja leikkaamalla. Mikäli Suomi ei ole erityistapaus, on odotettavaa että pelkät suuret menoleikkaukset hidastavat kasvua huomattavasti enemmän kuin sopeutus, jota toteutetaan myös toteuttamalla veronkorotuksia. Eli: näyttää siltä  että taloudellisen kasvun kannalta järkevämpää on siirtää osa sopeutustarpeesta veroilla katettavaksi.

Entä veroaste? Suomen veroaste on kiistatta korkeahko. Mutta samalla se on matalampi kuin esimerkiksi Tanskassa. Samaten julkisen sektorin osuus työllisistä on Suomessa Tanskaa – ja muita pohjoismaita – pienempi. Myös julkisen kulutuksen suhde BKThen on Suomea korkeammalla tasolla. Eikä tilanne näytä vauhtia haittaavan – tanskalaiset ovat maailman onnellisimpia ja talous osoittaa piristymisen merkkejä.

Tästä emme toki voi suoraan päätellä että veroasteen korkeus tekisi ketään autuaaksi – mutta emme myöskään sitä, että sen nosto veisi Suomen turmioon. On läheisten esimerkkien perusteella täysin mahdollista todeta, että riittävän tulovirran takaaminen valtiolle nopeuttaa taloudellista kasvua ja lisää hyvinvointia – ei päinvastoin. Ja että keskeisimmät väitteet, jolla suurituloisten osallistumista verojen muodossa taloustalkoisiin pyritään minimoimaan, eivät yksinkertaisesti kestä lähempää tarkastelua.   

Advertisement

Should we resist the Borg?

Etukäteen paljon keskustelua herättänyt Ruotsin entisen valtiovarainministeri Anders Borgin (M/kok) ja eduskuntavaaliehdokas, VATTin ylijohtaja Juhana Vartiaisen (kok) talouspoliittinen raportti julkaistiin tänään. Kierroksia lisäsi Vartiaisen loikka SDPstä Kokoomukseen ja eduskuntavaaliehdokkaaksi. Ajoitus oli hienosti mietitty julkisuuden näkökulmasta – maksimaalista näkyvyyttä puolueen ja myös ehdokkaan kampanjalle.

Ministeripaikalta vaalien myötä tipahtanut Borg tilattiin Ruotsista pääministeri Stubbin (kok) toimesta kirjoittamaan raportti Suomen talouden haasteista. Hallituksen tilaustyöstä ei ole kysymys, vaan nimenomaisesti Kokoomuksen puheenjohtajan toiveesta kuulla ruotsalaisen puoluetoverin näkemyksiä. Ja miksipä ei. Ruotsin taloudella on monessa suhteessa mennyt viime vuosina Suomea paremmin. Tosin kasvun taustalla on tapahtunut myös nopeaa eriarvoistumiskehitystä.

Ennakkohypetykseen nähden raportti sisältää hyvin vähän mitään radikaalia tai odottamatonta. Siinä on paljon hyvää analyysia ja se poikkeaa edukseen monista muista raporteista kokonaisvaltaisuudellaan. Se on myös paikoin yllättävä ottaen huomioon erityisesti Vartiaisen hiljattaiset siirrot. Ottaen huomioon sen miten vahvasti mm. pääministeri Stubb ja Kokoomus on viimeaikaisessa retoriikassaan hyökännyt ”konsensusta” ja työmarkkinajärjestöjä vastaan on Borgin-Vartiaisen linja selkeästi työmarkkinaratkaisuja tukeva. Raportti arvioi palkanmuodostuksen perusperiaatteet toimiviksi ja itse asiassa korostaa palkkakoordinaation merkitystä. Samalla siinä halutaan pikemminkin vahvistaa luottamusmiesten ja ammattiliittojen asemaa paikallistasolla kuin heikentää sitä.

Kun Suomen talouden ”rakenteellisista ongelmista” puhutaan, syytetään usein liiallisia palkankorotuksia tai epäonnistunutta kotimaista talouspolitiikkaa. Mutta Borgin ja Vartiaisen tilannekuva itse asiassa haastaa tämän näkemyksen. Kun poistetaan metsä- ja televiestintäsektorien merkitys niin nähdään miten Suomen vienti kehittyy aivan vastaavalla tavalla kuin Ruotsin. Toisin sanoen vientiongelmat liittyvät näiden teollisuudenalojen rakenteellisiin ongelmiin ja muutokseen – ei yhteiskuntapolitiikkaan kokonaisuutena.

Konsensuskritiikiltä vie pohjaa myös havainto yksikkötyökustannusten kasvulta suhteessa kilpailijamaihin. Suomen suhteellinen asema lähti heikkenemään juuri silloin kun keskitettyä ratkaisua ei tehty – edellisen porvarihallituksen kaudella. Kun keskitettyihin ratkaisuihin taas, sosialidemokraattien hallitusvaltaan nousun myötä, palattiin, on suhteellinen kustannuskilpailukyky lähtenyt hiljalleen paranemaan. Absoluuttisesta kilpailukyvyn heikkenemisestä ei edes ole merkkejä, sillä Suomen kustannustaso on jatkuvasti pysynyt mm. Ruotsin alapuolella. Tässäkin suhteessa Borg ja Vartiainen osoittavat Stubbin Kokoomuksen konsensuskritiikin tyhjäksi.

Laajempi kysymys liittyy palkkapolitiikkaan yleensä. De facto nollalinja, jota raportin kirjoittajat esittävät, voi olla perusteltu jos asiaa katsotaan vain mekanistisesti ulkoisen kilpailukyvyn näkökulmasta. Mutta kysymys kuuluu mitä täydellinen nollalinja tarkoittaisi kotimaiselle kysynnälle? Sen varassa pyörii kuitenkin kotimainen palvelusektori ja sitä myötä valtava määrä työpaikkoja. On myös muistettava, että tuottavuuskehityksen  ylläpito vaatii usein myös palkankorotuksia. Mikäli palkat eivät nouse, ei yrityksillä ole vastaavia kannustimia työn tuottavuuden parantamiseen. Reaalipalkkojen aleneminen voisi pahimmillaan tuottaa laskevan tuottavuuskehityksen kehän, joka olisi erityisen tuhoisaa Suomen taloudelle.

***

Raportin ongelmat liittyvät kirjoittajien ideologisiin ongelmiin valtion aktiivisuuden suhteen. Kun kirjoittajat itsekin näkevät Suomen talouden ongelmien johtuvan paljolti Nokian ja sen ympärille rakentuneen klusterin romahtamisesta, he eivät kuitenkaan suostu näkemään ratkaisuna valtion aktiivisuutta uuden teollisuuden ja elinkeinotoiminnan luomisessa. Tässä lienee eräs kysymys, joka erottaa nyky-SDPn linjan Vartiaisesta. ”Uusteollistamista” ei voida ajaa, koska se sotisi vastaan käsitystä valtion patologisesta epäonnistumisesta uusien toimialojen valinnassa ja tukemisessa. Tämä olettamus ei kuitenkaan saa todellisuudesta tai taloushistoriasta juurikaan tukea. Pikemminkin on niin, että vaihtoehtoinen tarina aktiivisesta ja ”yrittäjähenkisestä” valtiosta on saamassa jalansijaa jatkuvasti enemmän kansainvälisessä tutkimuksessa. Borg ja Vartiainen ovatkin tässä suhteessa kuihtuvan markkinaliberalistisen regiimin edustajia – myöhäisherännäisiä joiden näkemykset edustavat väistyvää valtakäsitystä.

Työvoiman tarjonnan ongelmat saavat raportissa paljon tilaa. Tämä on, molempien poliittisen taustan ja erityisesti Vartiaisen aiempien lausuntojen pohjalta, ymmärrettävää. Niin tärkeä ja oleellinen kuin teema onkin, niin se mikä kirjoittajilta vaikuttaa unohtuneen on Suomen työvoiman perinteisesti suuri liikkuvuus työmarkkinoilta esimerkiksi opintoihin tai hoitovapaille. Näin tapahtuu kun työllisyystilanne on heikko – kuten se nytkin on. Piilevää työvoimapotentiaalia on siis paljon myös opintojensa tai perheidensä parissa olevien ihmisten joukossa. Raportissa on myös selkeä virhe, kun sen puitteissa vaaditaan saatavuusharkintaa vapautettavaksi ”asiantuntijoiden” osalta. Ns. asiantuntijat kun eivät tällä hetkelläkään ole saatavuusharkinnan piirissä – harkinta koskee enää erinäisiä työntekijäammatteja joiden piirissä ulkomaista työvoimaa, jo maassa olevaa, on usein käytetty häikäilemättä hyväksi.

Mielenkiintoinen havainto on raportissa esitetty vaatimus pienimuotoisesta elvytysvarasta mikäli rakenteellisissa uudistuksissa onnistutaan. Myös tämä näkemys on ristiriidassa Kokoomuksen linjan kanssa, joka painottaa rajuja leikkauksia tilanteessa kuin tilanteessa sekä elvyttämisen olevan ”Kreikan tie” kasvun tukemisen sijasta. Tämä osio jää kuitenkin kovin kevyeksi sillä mitään konkreettisia esityksiä elvytyspanosten käytöstä ei ole – kaupunkiseutujen infrahankkeet mainitaan mahdollisuutena. Jälleen mielenkiintoisena yksityiskohtana – Pisararata olisi ollut juuri tällainen ja senkin torppasi Vartiaisen nykyinen puolue.

Raportin suurin puute liittyykin investointien edistämisen unohtamiseen. Tämä siitä huolimatta, että investointilama sekä kysynnän puute ovat monella tapaa nykyisen taloudellisen kriisin ytimessä. Tämä kertonee kirjoittajien ideologiasta – vain työn tarjonta nähdään merkityksellisenä, koska teoria opettaa niin. Sen sijaan tulevaisuuden kasvu- ja tuotantopotentiaalia kasvattavien investointien merkitystä kasvulle ja sitä kautta kestävyysvajeen pienentämiselle ei nähdä relevanttina. Kuitenkin voisi nähdä myös niin, että onnistuneilla investoinneilla esimerkiksi infraan tai koulutukseen kasvatetaan kakkua pitkällä aikavälillä. Tätä ei kuitenkaan raportissa haluta myöntää tai antaa sille arvoa. Parempaan työllisyyteen päästään kirjoittajien mielestä luottamalla näkymättömään käteen ja antamalla mennä. Ottaen huomioon miten heikkoa taloudellinen kehitys on viime vuosina ollut kun sääntelyä ja valtion aktiivisuutta on karsittu, ei tällaiseen optimismiin ja luottamukseen tyhjästä ilmestyvästä lisääntyvästä kysynnästä liene aihetta.

Kokonaisuutena paperi on siis maltillinen ja sisältää monia täysin oikeita ja perusteltuja huomioita nykytilasta sekä perusteltuja toimenpide-esityksiä vaikkapa kotihoidontuen suhteen. Mutta kysynnän merkityksen ideologinen kieltäminen syö monelta tavoitteelta loogiset keinot ja typistää näin raportin sinällään mielenkiintoiseksi tilannekuvaukseksi muiden vastaavien joukkoon. Mitään uutta se ei suomalaiseen keskusteluun ikävä kyllä kyennyt tuomaan.

Yhteisvastuuta lapsista, omaa vastuuta aikuisille

<Seuraava teksti on henkilökohtaista pohdintaa, ei minkäänlaista virallista visiota OKMöstä tai SDPstä. Tarkoitettu selkeyttämään omaa ajattelua sekä saamaan siihen palautetta sen kehittämistä varten>

Julkisen talouden kestävyysvaje, huoltosuhteen heikentyminen ja menopaineen kasvu erityisesti vanhuspalveluissa on moneen kertaan kerrattua asiaa. Haasteet ovat merkittäviä, vaikka tämän hetken talouspolitiikan mahdollisuuksia rajaavat finanssipolitiikan raamit tulisivatkin tulevaisuudessa muuttumaan mm. EKP:n roolin muutoksen myötä. Siksi on oleellista pohtia jatkuvasti sitä, mihin julkista rahoitusta erityisesti suunnataan; missä tarvitaan entistä enemmän ja missä voitaisiin ehkä pärjätä vähemmällä, korostaen ihmisten omaa vastuuta. Kyse on myös oikeudenmukaisuudesta; siitä, että kun yksilö hyötyy yhteisesti rahoitetuista palveluista ja rakenteista, hän vastavuoroisesti osallistuu samojen mahdollisuuksien ylläpitämiseen muille.

Kaikki puolueet ovat olleet Suomessa perinteisesti yksimielisiä koulutukseen panostamisen tärkeydestä. Painopiste-eroja esiintyy lähinnä koulutusasteiden välisessä arvostuksessa, koulutukselliseen tasa-arvoon sekä yhtenäisiin ryhmiin ja valinnaisuuteen liittyvissä asioissa. Päälinja on kuitenkin ollut kaikille selkeä; koulutusta arvostetaan, siihen panostetaan ja järjestelmän kansainvälisesti katsoen korkea taso on yhteinen kansallinen ylpeydenaihe. Taannoisessa suomalaisten historiakäsitystä koskeneessa tutkimuksessa kävi mm. ilmi, että kansalaiset pitävät peruskoulua suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpänä saavutuksena jonka merkitys ihmisten mielissä ylittää jopa viime sodat.

Suomessa on tarvetta panostaa tuntuvasti koulutukseen myös rahallisesti. Syitä on monia. Varhaiskasvatuksen tavoittavuus ei ole maassa sillä tasolla kuin mikä olisi perusteltua niin lasten välisen tasa-arvon kuin erityisesti pienten lasten äitien työmarkkina-aseman kannalta. Peruskoulun oppimistulokset ovat edelleen eurooppalaista huipputasoa, mutta laskussa erityisesti koulutuksellisesti huono-osaisista taustoista tulevien lasten kohdalla. Eriarvoisuuden kasvu näkyy niin tuloksissa kuin motivaatiossa ja alueellinen eriytyminen pahentaa ongelmia. Toiselle asteelle siirryttäessä tuhannet putoavat tyhjän päälle jäädessään vaille jatkopaikkaa lukiossa tai ammatillisessa koulutuksessa. Korkeakoulujen hakijasuma ja opiskelijavalintojen toimimattomuus tuottavat toisille moninkertaista koulutusta toisten jäädessä joko yo-tutkinnon varaan tai hakukierteeseen jossa haaskaantuu vuosia. Yleinen koulutustaso – osaamista ja koulutusta painottavassa maailmassa ja kilpailun kiristyessä – on Suomessa jämähtämässä paikoilleen. Ja lopulta aikuiskoulutusjärjestelmä ei laajuudestaan huolimatta tavoita kovinkaan hyvin niitä ihmisiä, jotka eniten tarvitsisivat täydentävää koulutusta.

Miten ratkoa näitä ongelmia tilanteessa, mikäli julkisen rahoituksen määrä ei koko talouden puitteissa tule merkittävästi kasvamaan, ja jossa sosiaali- ja terveyspuolta kohtaa selkeästi kasvava menopaine? Vaikka koulutukseen panostamisen tärkeyden ymmärtävät kaikki, ja kaikki tietävät että siitä leikkaaminen on leikkaamista tulevaisuuden kasvun ja hyvän elämän edellytyksistä, tulee rahoitus olemaan kovassa paineessa. Syinä se, että nuoremmat ikäluokat ovat pienempiä kuin vanhemmat sekä välitöntä helpotusta vaativien tarpeiden, kuten terveyteen ja sairauteen liittyvien kysymysten olevan lähes kenen tahansa silmissä akuutimpia ratkaistavia kuin mahdollisesti kymmenien vuosien päästä hedelmää kantavat investoinnit vaikkapa varhaiskasvatukseen.

Lisää yhteisvastuuta lapsista ja nuorista

Paras tuotto yksittäiselle yhteiskunnan eurolle saadaan elämän- ja koulutuspolun alussa. Toisin sanoen syrjäytymisen ehkäisyyn sekä hyvien lähtökohtien turvaamiseen kannattaa puuttua mahdollisimman aikaisin. Myöhempi jo syntyneiden ongelmien korjaaminen tulee moninkertaisesti kalliimmaksi kuin yrittää rakentaa sellaiset olosuhteet jossa kyseisiä ongelmia ei pääsisi syntymään. Siksi loogiselta tuntuisi panostaa julkista rahoitusta selkeästi nykyistä enemmän opintien alkupäähän, sillä siellä syntyvät sellaiset erot, jotka vaikuttavat pitkälle elämään, jopa ratkaisevasti.

Jo alle kouluikäisten lasten sanavarastoissa, oppimisvalmiuksissa ja kyvyissä on havaittavissa isoja eroavaisuuksia, jotka selittyvät taustalla ja kasvuolosuhteilla. Kun koulu alkaa, voi eroa olla jopa vuoden opintoja vastaavassa määrin. Siis _ennen_ koulun alkamista. Kun vaikuttava tekijä on ennen muuta tausta, ja usein varhaiskasvatuksen palveluita vaille jäävät ne lapset, joiden vanhempien työmarkkina-asema voi olla huono, työttömyyttä ja sosiaalisia ongelmia enemmän kuin väestössä keskimäärin ja niin edelleen, olisi tärkeää varmistaa että erityisesti nämä lapset saataisiin laadukkaiden palveluiden piiriin. Käytännössä siis päivähoitoon, jossa on tarjolla pedagogista osaamista, monipuolisia virikkeitä sekä harrastuksia ja mikä tärkeintä, toisia lapsia erilaisista kokemusmaailmoista ja perheistä.

Vertaisryhmän merkitys korostuu ja se tekee sitä myös päiväkodeissa ja kouluissa. Olisi kaikkien etu, että lapset altistuisivat jo mahdollisimman aikaisin monenlaisille erilaisille ihmisille – ja ennen kaikkea toisille lapsille toisenlaisista perheistä. Tämä opettaa erilaisuuden hyväksymistä ja kunnioittamista – sekä ymmärrystä siitä, että olemme kaikki yhtä arvokkaita ja ainutlaatuisia. Varhaiskasvatuksen osalta tällaisten ryhmien aikaansaaminen tarkoittaa kannustinloukkujen purkamista päivähoitomaksuista (nykyisin pienipalkkaisen työn vastaanottava vanhempi ei välttämättä näe juurikaan muutosta tilipussissaan, koska jo hyvinkin alhaisilla tuloilla päivähoitomaksu nousee merkittäväksi – seurauksena voi olla erityisesti pienipalkkaisten osalta kotiin jääminen ja pysyvä syrjäytyminen työmarkkinoilta), päivähoidon laatuun panostaminen niin riittävän pienten ryhmien kuin ammattitaitoisen henkilökunnan osalta sekä riittävän monipuolisten ryhmien syntymisen varmistaminen erityisesti siten, etteivät asuinalueet eriytyisi enempää toisaalla rikkaiden ja toisaalla köyhien reservaateiksi.

Toisin sanoen julkista rahoitusta tulisi nykyistä enemmän suunnata erityisesti varhaiskasvatukseen, niin lisäpaikkoina, perheiden oman maksurasituksen vähentämisenä kuin laadun jatkuvana kehittämisenä. Lasten tulevaisuuden kannalta tämä olisi perusteltua myös siksi, etteivät he alaikäisinä voi itse juuri vaikuttaa tilanteeseensa omilla valinnoillaan vaan ovat toisten varassa. Siksikin yhteiskunnan interventio ja sen toimeenpanema lähtökohtien tasoittaminen on perustellumpaa täällä kuin monessa muussa paikassa. Sama logiikka jatkuu peruskouluun, jossa luodaan ne koulutuksellisemmat eväät joilla elämään lähdetään eteenpäin.

Toisen asteen koulutuksen ollessa jo nyt käytännössä edellytys työmarkkinoille pysyvämmin kiinnittymisen kannalta, on oletettavaa ja toivottavaa että sen suorittaminen otetaan pikku hiljaa oppivelvollisuuden piiriin. Jo nyt työllisyysasteet ovat pelkän perusasteen varassa toimivien osalta 40% kieppeillä ja tilanne tulee tulevaisuudessa vain heikkenemään sillä vain vähän tai ei lainkaan osaamista vaativien työtehtävien määrä putoaa nopeutuvasti automaation ja digitalisaation saavuttaessa myös nyt suuria määriä vähän koulutusta omaavia ihmisiä työllistävät palvelualat.

Yhteiskunnan tulisi tavalla tai toisella varmistaa, että erityisesti aikaisin tapahtuva syrjäytyminen tehdään mahdollisimman vaikeaksi. Siksi oppivelvollisuus on paras tapa puuttua ongelmiin koulupudokkuuden osalta. Se ei luonnollisestikaan poista nuoriso-, tai sosiaalityön, erityisopetuksen, terveydenhuollon tai opinto-ohjauksen tarvetta. Mutta valitettavasti niillä ei ole saavutettu riittäviä tuloksia vaan perusasteen varaan jäävien määrä ei ole juurikaan vähentynyt vuosikausiin. On taattava mahdollisuus vapaasti valita oma suuntansa, mutta niin kauan kuin puhutaan käytännössä perusvalmiuksia antavasta koulutuksesta, tulisi umpiperiä ja raiteelta putoamista välttää. Parempi mielikuva löytyy ratapihasta, jossa raiteita on monia, mutta kaikki vievät eteenpäin eikä kiskoilta voi pudota. Toisen asteen tutkinnon suorittamisen jälkeen ollaan tilanteessa, jossa omien siipien on alettava kantaa entistä vahvemmin.

Aikuisille monipuolisempia mahdollisuuksia ja omaa vastuuta

Suomessa koulutustason nousu on nuoremmissa ikäluokissa pysähtynyt ja laskee suhteessa keskeisiin kilpailijamaihin. Siksi meillä on tarvetta laajentaa korkeakoulutuksen tarjontaa. Ellei laajennusta tehdä, voimme hyvästellä asemamme ja utopiamme osaamiseen perustuvasta kansantaloudesta – muut maat ajavat Suomen ohi houkuttelevana investointikohteena sillä niillä on laajemmin käytössään koulutettua työvoimaa. Suuremman laajennuksen vaihtoehtona on nykyisen opiskelijavalinnan sujuvoittaminen niin, ettei sisäänpääsyä tarvitse odotella vuosikausia, sekä läpäisyn parantaminen. Tätä taas voisi edistää paitsi yleisesti vetävämmillä työmarkkinoilla (harva venyttää valmistumistaan jos töitä on tarjolla ja tutkintoa työn saamiseksi vaaditaan), päivittämällä tutkintojen rakenteita sekä suorittamismuotoja sekä luomalla taloudellisia kannusteita.

Hyvä kysymys on, tarvitaanko 2030-luvun Suomessa nykyistä määrää korkeakouluja? Kun MOOCit valtaavat alaa ja teknologia tuo kaikkien maailman huippuyliopistojen luentotarjonnan mille tahansa tietokoneruudulle, ryhmätöitä voidaan tehdä maantieteellisistä rajoista piittaamatta ja niin edelleen, on kysyttävä mitä erityistä lisäarvoa kontaktiopetus suomalaisessa korkeakoulussa tarjoaa? Yksinkertainen vastaus voisi sisältää ajatuksen siitä, että resursseja siirrettäisiin massaluennoista pienryhmiin ja itse oppilaitosten kohdalla erikoistumiseen. Voisimmeko, ajatusleikkinä, pohtia tulevaisuutta jossa peruskurssit suoritetaan, oikeastaan koulutusasteeseen katsomatta, verkkopohjaisesti ja itse opetustilanteet ovat keskustelua, kritiikkiä, valmennusta ja soveltamaan oppimista? Nk. flipped classroom -mallista on perusasteella hyviä kokemuksia.

Tällaisessa maailmassa voitaisiin ajatella _jälleen ajatusleikkinä_, että suomalainen korkeakoululaitos koostuisi ensinnä laajoista tiedeyliopistoista, joihin opiskelijat valittaisiin tiedekuntatason kandidaattiohjelmiin. Kandidaattivaiheessa tutustuttaisiin laajalti tieteenalan eri tieteisiin, yhdisteltäisiin rajapintoja ynnä muuta. Massaluennot tehtäisiin verkossa ja kotitöinä, kontaktiopetus painottuu ongelmanratkaisuun ja ajattelun taitoihin, ei jäljentämiseen. Kandidaattivaiheen jälkeen valittaisiin maisteriohjelman muodossa pääaine – ja tässä yhteydessä tiedeyliopistojen (jotka luonnollisesti myös tarjoaisivat maisteriohjelmia) rinnalle tulevat erikoistuneet korkeakoulut jotka tarjoavat huipputason syventävää koulutusta – niin ammatillisesti kuin tieteellisemmin orientoituneissa ohjelmissa. Lopputyöt kuten pro gradut voisivat olla paljon nykyistä useammin yhteistyössä työelämän kanssa tehtäviä yhteishankkeita: selvityksiä, kehittämishankkeita tai muita, ja selkeästi tieteellis-teoreettiseen työhön orietoituneen opinnäytetyön jättäisivät ennen muuta ne, jotka suunnittelevat tohtorikoulutusta ja tutkijanuraa. Tällaisessa maailmassa ei tarvitsisi käyttää vastaavaa rahaa seiniin kuin nykyisin, mutta voitaisiin kuitenkin säilyttää alueellisesti kattava korkeakoululaitos. Saattaisimme saavuttaa pienemmällä rahalla enemmän tutkintoja ja samalla siirtää painopistettä julkisten varojen käytössä aikuisista lapsiin.

Opiskelijoille korkeakoulutus on kouluttamattomiin verrattuna rahasampo. Koulutus kannattaa, mitataan sitä sitten elinkaaren mittaisina tuloina, työttömyysriskin pienenemisenä tai eliniän odotteen pituutena. Korkeakoulutukseen osallistuvien opintoja rahoittavat myös muut kuin siihen osallistuvat, joten on perusteltua että he vastaavasti saavat, mm. progressiivisen verotuksen avulla, yhteiskunnan palveluina takaisin toisiin sijoittamiaan varoja. Tätä taustaa vasten on tärkeää, että koulutuksella saatua osaamista myös todella hyödynnetään työelämässä mikäli siihen vain mahdollisuus on.

Tutkinnon suorittaminen parantaa keskimääräisesti sekä työllistymistä että tulotasoa. Tulojen myötä lisääntyvät myös yhteiskunnan verotulot. Tässä mielessä nopea valmistuminen on yhteisen edun mukaista ja ottaen huomioon sen, että koulutuksen maksavat sen saantihetkellä muut ihmiset on solidaarista ja vastuullista pyrkiä valmistumaan kohtuullisessa ajassa. Joustoa tottakai aina tarvitaan, mutta vuosikausia roikkuvat opinnot tai moneen kertaan tapahtuvat alanvaihdot eivät ole erityisen perusteltuja tai sitten niistä pitäisi olla valmis kantamaan myös omaa vastuuta.  Nopeampi valmistuminen, työelämän kanssa yhteistyössä tehtävät lopputyöt ynnä muut voisivat pienentää erityisesti opintotuesta ja myös graduvaiheen opiskelusta koituvia julkisia menoja. Samaten jonkinlainen taloudellinen kannuste opintotukeen liittyvän lainan muodossa (yhdistettynä esimerkiksi ko. lainan anteeksiantoon tilanteessa, jossa asiat hoituvat hyvin) ei olisi kohtuutonta, varsinkin jos mahdollinen takaisinmaksu sidottaisiin valmistumisen jälkeiseen tulotasoon ja säästyviä varoja voitaisiin jälleen kerran siirtää ongelmien ennaltaehkäisyyn koulutuspolun alussa.

Oppi ei lopu koskaan

Aikuiskoulutuksen osalta fakta on se, että aivan liian suuri osa sinällään hyvästä ja laajasta tarjonnasta kohdistuu niille ihmisille, joiden koulutustaso on jo valmiiksi korkea. Kärjistäen, työväenopistoissa näkyy vähemmän rautakouria kuin ylemmän keskiluokan rouvia. Ikebanasta ja italian kielestä on  takuulla hyötyä ja opetuksen hyvinvointivaikutukset varmasti positiivisia, mutta voidaan perustellusti kysyä onko kohderyhmä saavutettu? Työnantajan maksama koulutus kasaantuu ylemmille toimihenkilöille ja johtavassa asemassa oleville, duunaritaso joka on rakennemuutoksessa kovimmilla, jää vähemmälle.

Nykyinen hallitus on tehnyt paljon aikuiskoulutuksen eteen. Nuorten aikuisten osaamisohjelmalla on tavoitettu tuhansia tutkintoa vailla olevia. Kehysneuvotteluissa sovittiin 20 miljoonan euron potista ns. Noste2-ohjelmaan jossa panostetaan iäkkäämpien tutkintoa vailla olevien työllisyyden parantamista palvelevaan koulutukseen. Ja työmarkkinoilla pitkään hiertänyt kolmen päivän koulutusoikeus, joka muotoutui lopulta työnantajan verovähennykseksi, on tärkeä periaatteellinen siirtymä, jossa osaamisen kehittäminen ensimmäistä kertaa tunnustetaan tietyllä tavalla jokaisen työuraan kuuluvaksi kokonaisuudeksi josta työnantajan on kannettava oma vastuunsa.

Seuraavassa vaiheessa kyse on siitä, millä toisaalta estetään kouluttamattomien varannon syntyminen tulevaisuudessa, ja toisaalta siitä miten jatkuva ammatillinen ja yleinen sivistyksellinen kehittyminen voidaan mahdollistaa mahdollisimman tasa-arvoisesti kaikille, ammatilliseen asemaan katsomatta. Itse asiassa erityinen huomio jo työssä olon aikana tapahtuvaan osaamisen vahvistamiseen ja monipuolistamiseen tulisi kohdistaa niihin ihmisiin joiden riski ajautua nykytyöstään työttömyyteen ja työmarkkinoilta putoamiseen on suurin. Tämä koskee erityisesti vähän koulutusta saaneita, rakennemuutoksen aloilla tai alueilla työskenteleviä iäkkäämpiä työntekijöitä.

Ensimmäiseen ongelmaan pureudutaan tehokkaimmin oppivelvollisuuden pidentämisellä. Kun varmistetaan tiettyjen  perusvalmiuksien saavuttaminen sekä nuorisotakuun keinoin autetaan löytämään ensimmäistä työpaikkaa, voidaan vähentää aikaista putoamista. Toisaalla oikein rakennettu henkilökohtainen koulutustili voisi tarjota osaratkaisun ongelmiin aikuisten osalta. Jos jokaisella olisi käytössään henkilökohtainen, aikuisena tapahtuvaan kouluttautumiseen tarkoitettu tili jolle kertyy rahamuotoista etuutta, voisi oikeus oppimiseen avautua uudella tavalla. Tilille voisi kertyä ko. etuutta niin osana TESsejä, suorina sijoituksina joko työnantajalta, työntekijältä itseltään (voisiko malliin kytkeä verovähenteisyyttä) tai julkiselta vallalta esimerkiksi sillä perusteella että henkilö kuuluu riskiryhmään?

Ideana tulisi olla, että tätä etuutta voisi käyttää mahdollisimman vapaasti. Periaatteellisempana tavoitteena työkyvyn ylläpidon ja laajentamisen lisäksi olisi työntekijän riippuvuuden vähentäminen. Kun riippuvaisuus yhdestä työnantajasta vähenisi, eikä työnantajalla olisi direktio-oikeutta koulutuksen suuntaamiseen, voisi kyseessä olla myös henkilökohtaisen valtaistamisen työkalu – autonomiaa ja vaihtoehtoja lisäävä ratkaisu. Tällaiseen luulisi ammattiliittojenkin tarttuvan.

Investointipolitiikan arvonpalautus

Kolumni Demokraatissa 25.4.2014. 

Kehysriihen päätösten sekä Vasemmistoliiton hallituksesta lähdön jälkeen poliittinen huomio on alkanut kiinnittyä päähallituspuolueiden SDP:n ja Kokoomuksen puheenjohtajavalintoihin sekä EU-vaaleihin. Molemmilla on merkittävää vaikutusta myös alle vuoden päässä häämöttäviin eduskuntavaaleihin, jotka tullaan mitä todennäköisimmin käymään jälleen talouden ja työllisyyden teemoilla.

Kvintetiksi kutistunut sixpack-hallitus on kautensa aikana sopeuttanut julkista taloutta miljardeilla. Samaan aikaan on tehty merkittäviä työmarkkinaratkaisuja, jotka ovat rajanneet palkankorotukset varsin pieniksi ja siten vaikuttaneet kustannuskilpailukykyyn. Kansainvälisten suhdanteiden heikon tilan sekä edelleen vajaalla pyörivän kysynnän vuoksi kasvu ei kuitenkaan ole käynnistynyt toivotulla tavalla, eikä julkinen talous siten ole tasapainottunut kuten odotettiin. Työttömyys on sekin edelleen korkealla tasolla ja jopa nousussa, sillä sopeutustoimilla on usein kotimaista kysyntää vähentävä vaikutus. Ellei kasvua synny, voivat sopeutustoimet kääntyä itseään vastaan.

Noidankehästä ulos pääseminen vaatii joka tapauksessa uusia tuotteita, palveluita sekä investointeja. Näiden osalta Suomen ongelma on kauan ollut investointien toteutuminen maamme rajojen ulkopuolella. Yhteisöveron merkittävä alennus oli eräs täsmätoimi, jonka toivotaan auttavan tilannetta mutta sen vaikutusta on toistaiseksi liian aikaista arvioida. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten investoinnit etenevät tulevina vuosina ja kuinka veroale maksaa itsensä takaisin. Mittatikkuna voidaan käyttää toisaalta yhteisöveron alennuksen tuottamaa lovea valtion verotuloihin ja toisaalta sellaisia yritysten perustamisia tai laajennuksia joiden voidaan arvioida toteutuvan veroalen ansiosta. Tämä on vaikeaa, mutta tarpeellista mikäli haluamme saada luotettavan kuvan reformin vaikuttavuudesta ja toimivuudesta.

Työllisyystilanteen ollessa heikko kuitenkin tässä ja nyt, ja kansainvälisen toipumisen ollessa edelleen huteralla pohjalla on tärkeää pohtia miten investointien nouseva taso varmistetaan. Yksityiselle sektorille voidaan luoda kannusteita, mutta takeita niiden hyödyntämisestä ei ole. Sen sijaan julkisista investoinneista tai suorista panostuksista voidaan päättää ja niiden käynnistymistä ja toteutumista pitää varmana. Siksi olisi tärkeää hyödyntää julkisen sektorin vipuvoimaa mahdollisimman täysimääräisesti.

Valtion rooli markkinataloudessa on tärkeä kysymys josta on myös SDP:ssä keskusteltu viime aikoina entistä aktiivisemmin. Kyseessä on kansainvälinen trendi. Yleinen suomalainen käsitys, jonka mukaan valtio rakentaa edellytyksiä elinkeinotoiminnalle, mutta ei ”valitse voittajia” tai itse ole aktiivinen toimija tulee haastetuksi paitsi kertyvän todistusaineiston, myös tuoreemman teoreettisen työn näkökulmasta. Erityisen vahvan haasteen tälle ”pelokkaan ja passiivisen” valtion, joka ei ota riskejä markkinoilla on heittänyt amerikkalainen tutkija Marianna Mazzucato.

Mazzucato on omassa työssään osoittanut miten usein ”vapaiden markkinoiden” ja ”minivaltion” ihmemaana esitelty USA itse asiassa panostaa erittäin voimakkaasti julkiseen rahoitukseen ja julkisiin investointeihin aloilla, joille on ominaista korkea riskitaso, pitkä tuotekehitysaika sekä merkittävä mahdollisuus epäonnistua. Tuonkaltaiset markkinat ovat niitä, joille yksityinen sektori ei itse asiassa investoi riittävästi koska riskiä ei haluta vastaavasti kantaa. Siksi valtion voimakas aktiivisuus niin vision kuin tutkimuksen, innovaatiotoiminnan suunnan antamisen suhteen on välttämätöntä uusien innovaatioiden syntymiseksi. Esimerkkeinä hän esittelee internetin syntyä USAn valtion tutkimuslaitoksissa sekä amerikkalaisten yritysjättien tuotteiden pohjautumista julkisin varoin tehtyihin teknologisiin innovaatioihin, jollaisia ovat vaikkapa Applen huipulle nostaneet kosketusnäytöt.

Valtion vahvempaa roolia taloudessa toivovat on Suomessa tavattu naureskellen leimata ”savupiippujen halailijoiksi, jotka haluavat perustaa uuden Valcon”. Tämä pilkka on kuitenkin paitsi matalaotsaista tahallaan väärin ymmärtämistä, myös sisällöllisesti lyhytnäköistä. Epävarmassa maailmassa julkinen sektori voi olla myös turvallinen ja vakaa markkinoiden luoja. Suomen kaltainen pitkälle edistynyt yhteiskunta voisi omalla ostamisellaan luoda liiketoimintamahdollisuuksia ja vientituotteita. Saksa on luonut omalla energiakäänteellään ja kotimarkkinoiden luomisella omasta alueestaan energiantuotannon teknologiaa tuottavan teollisuuden keskuksen. Voisimmeko me luoda omaa vastaavaa menestystarinaamme vaikkapa älyteknologiaa soveltavien, puusta rakennettujen rakennusten varaan joista olisi vientituotteiksi, tai ICTn ja koulutuksen liiton varaan josta esimerkkinä täydellinen suomalainen kouluratkaisu valmiina vientiin: fyysisestä koulurakennuksesta opettajankoulutuksen kautta käytettäviin materiaaleihin?

Moni voi sanoa, että tämä on jo mahdollista. Mutta eikö vientiponnisteluissa auttaisi kovasti, jos kotimarkkinoilla kyseisiä ratkaisuja otettaisiin jo voimakkaasti valtion ja kuntien kysynnän vauhdittamana käyttöön? Voisiko tällainen kasvuinvestointi toimia markkinoiden ja uusien tuotteiden markkinoilletulon kannalta aina jatkuvia veronalennuksia paremmin? Tässä on kysymys seuraavien vaalien jälkeisen talouspolitiikan suunnittelijoille.

Sipilä säästäjänä

Keskustan nousukiidossa ollut puheenjohtaja Juha Sipilä otti hiljattain kantaa Veronmaksajien keskusliiton tapahtumassa julkisen talouden sopeuttamistarpeeseen. Sipilä arvosteli hallituksen linjauksia liian varovaisiksi ja vaati säästöjen moninkertaistamista. Sipilän arvio oli peräti 7-8 miljardia. Samassa yhteydessä hän myös linjasi, ettei veroja voida nostaa. Toisin sanoen koko potti tulisi kattaa leikkauksilla.

Leikkaustavoite on äärimmäisen raju ja aiheutti jo sellaisenaan keskustelua siitä miten Sipilä esityksensä toteuttaisi. Vastaaminen tähän, sinänsä perusteltuun kysymykseen, osoittautui kuitenkin hänelle vaikeaksi. Helsingin Sanomien haastattelussa Sipilä piti koko kysymystä ”epäreiluna” ja tarjosi ministerien määrän vähentämistä ratkaisuksi velkaongelmaan. Jokainen voinee keskenään miettiä onko tällainen vakavasti otettavaa puhetta itseään pääministeriksi tyrkyttävältä mieheltä.

Mielenkiintoinen yksityiskohta Sipilän säästökujanjuoksussa oli myös hänen toteamuksensa siitä, että ”armeijalta ei voida ainakaan enää säästää”. Täky oli varmaankin suunniteltu miellyttämään Ukrainan kriisistä huolestuneita kansalaisia, mutta se sisälsi myös näkemyksen joka ansaitsee enemmänkin huomiota. Budjettikirjoja selaillessa hän oli havainnut että armeijan 10% leikkaus on niin suuri ettei sieltä voida nipistää, sen sijaan muualta pitää säästää lisää.

Tarkastellaanpa hieman niitä ”muita hallinnonaloja”, joista Sipilä olisi siis valmis leikkaamaan rajusti – monta kertaa enemmän kuin hallitus. Yksi niistä olisi koulutus. Kun katsotaan pelkkää korkeakoulutuksen kenttää, ovat menosäästöt hallituskauden aikana olleet yliopistoissa vuoden 2011 pysyvään valtion rahoituksen tasoon noin 8 % luokkaa. Tämän lisäksi yliopistoihin heijastuvat myös Suomen Akatemiaan ja Tekesin tutkimusmäärärahoihin tehdyt menosäästöt. Yli 80 prosenttia Suomen Akatemian tutkimusmäärärahoista kohdentuu kilpailun perusteella yliopistoille.

Samaan aikaan ammattikorkeakoulusektorilla valtionrahoitukseen tulleet menosäästöt ovat vastaavasti noin 18 % luokkaa. Ottaen huomioon kuntarahoitusosuudessa tapahtuvan vastaavan vähenemisen kokonaisrahoitus on vähenemässä noin viidesosan. Osa tästä menovähennyksestä on toteutunut koulutustarve-ennusteisiin perustuneiden aloituspaikkojen määrän vähenemisen kautta, mutta vain osa.

Nämä ratkaisut ovat olleet erittäin kovia ja vaikeita. Harras toive myös on, ettei niitä tarvitsisi enää jatkaa. Tämä ei kuitenkaan näytä olevan millään muotoa Keskustan tai sen puheenjohtajan toive. Päinvastoin. Hän olisi valmis viemään huomattavasti lisää rahaa korkeakouluilta ja erityisesti maakunnille tärkeiltä AMKeilta, mieluummin kuin vaikkapa sitten asevarustelusta.

Sipilä on tähän mennessä nostanut puolueensa erittäin korkealle kannatustasolle pysymällä hiljaa. Kun suu aukeaa, alkaa kompurointi ja selittely. Tämä on ongelma johon hänen ja koko puolueen kannattaa kiinnittää huomiota. Viimeisimmässä EU-vaalikannatusmittauksessa Keskusta oli jo vapaassa pudotuksessa. Ellei myös muihin puheisiin ala tulla varmuutta, tolkkua ja rehellisyyttä, suunta lienee sama myös eduskuntavaalikannatuksen osalta.

Koulutusviennistä kivijalkaa

Kolumni Demokraatissa 28.2.2014.

Opetusministerin erityisavustajan ominaisuudessa allekirjoittaneella on ollut mahdollisuus viimeisen puolen vuoden aikana vierailla useassa maassa paitsi ministerivierailujen muodossa, myös koulutusviennin edistämismatkoilla. Tämä on avannut silmiä paitsi Suomen erinomaisen koulutusmaineen olemassaolon osalta, myös kansainvälisten koulutukseen ja opetukseen liittyvien vientimahdollisuuksien suhteen.

Rakennemuutos ei ole suomalainen erikoisuus, vaan kohtaa, muodossa tai toisessa, kaikkia maailman maita. Vauraat länsimaat kipuilevat väestön huoltosuhteen heikkenemisen ja rakenteellisen työttömyyden kanssa. Kehittyvät maat taas ovat keskellä valtaisaa urbanisaatiota ja haluavat kehittää elinkeinotoimintaansa yksinkertaisesta jalostuksesta edistyneempiin palveluihin ja tuotteisiin. Vähiten kehittyneet maat taas kärsivät köyhyydestä.

Yhteistä näille kaikille hyvin erilaisille ongelmille on niiden ratkaisu – koulutus. Ilman laadukasta perusasteen koulutusta merkittävä osa nuorista syrjäytyisi työelämästä jo paljon ennen työmarkkinoille siirtymistään. Toisen asteen koulutuksen pullonkaulat ja puutteet aiheuttavat osaavan työvoiman pulaa – ja sitä kautta taloudellisia tappioita ja työttömyyttä. Korkeakoulutuksen heikkous puolestaan säteilee suoraan innovaatioiden kehittämisen mahdollisuuksiin ja korkean osaamisen työpaikkojen syntymättä jäämiseen. Aikuiskoulutuksen puutteet estävät ihmisiä löytämästä uutta työtä vanhan mennessä alta.

Suomalaiselle osaamiselle olisi tässä valtavaa kysyntää. Peruskoulumme tuottaa erinomaisia tuloksia äärimmäisen kustannustehokkaasti. Toisen asteen koulutuksemme on vahvaa ja sitä kehitetään jatkuvasti. Korkeakoulutuksemme voisi olla erittäin kilpailukykyistä ja kysyttyä maailmanmarkkinoilla useilla aloilla kuten vaikkapa erinäisissä teknisissä tieteissä, opettajankoulutuksessa tai hyvinvointipalveluosaamisen eri aloilla.

Nyt olisikin aika muuttaa valtava potentiaali hyvän maineen lisäksi konkreettisiksi vientituloiksi. Peruskoulua ei voi viedä, mutta järjestelmätason konsultointia voi. Löytyisikö Suomesta yksityis- tai julkisomisteista yritystä, joka voisi myydä ulkomaille, julkisen sektorin asiakkaalle, vaikkapa koulutusjärjestelmän arviointeja suosituksineen malliin McKinsey? Arvioinnit ja suositukset voisivat toimia palveluna, jonka osalta avautuisi markkinoita erikoistuneemmille yrityksille. Tarvitsetteko opetussuunnitelman uudistusta, me voimme auttaa. Opettajankoulutusta – onnistuu. Oppimateriaaleja – käy, tutustukaahan kustantajiimme tai oppimispelejä kehittäviin taloihimme. Ja niin edelleen.

Koulutusviennistä käyty keskustelu on kotimaan osalta jumittunut liikaa EU/ETA-maiden ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksuihin. Ne ovat tutkintojen viennin kannalta oleellisia, mutta eivät laisinkaan koko totuus viennin mahdollisuuksista. Korkeakoulutuksen osalta kansainväliset markkinat ovat myös erittäin kilpaillut. Sen sijaan ammatillinen koulutus tarjoaisi lähes neitseellisen kentän vientiponnisteluille – kansainvälisesti törmää lähinnä keskusteluihin Saksan-mallista. Tässä suomalainen ammatillinen koulutus, jossa yleiset oppimistaidot,  yleissivistys ja jatko-opintokelpoisuus yhdistyvät ammattitaitoon, voisi olla huomattavan mielenkiintoinen malli monelle suurellekin maalle.

Rohkea ja vahva valtio investointeja luomaan

Kolumni Demokraatissa 30.1.2014. 

Vuodenvaihteessa on ollut mahdollisuus seurata korkean tason mielensäpahoittamista. Erinäisissä seminaareissa on konsernijohtaja toisensa perään kiivennyt toisten konsernijohtajien eteen kertomaan miten Suomessa menee huonosti, julkisella vallalla ei ole rahaa mihinkään ja että ongelmat pitäisi ratkaista karsimalla kuluja ja siirtämällä vapautuvia varoja paikalle kerääntyneiden taskuihin. Usein tilaisuudet ovat vielä huipentuneet patojen hyökkäykseen kattiloita kohtaan, kun herrat tuomitsevat suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevan pessimismin ja valittamisen kulttuurin.

Jos alkuvuoden seminaareista jotain on opittu, niin se että moisten järjestäminen kannattaa lopettaa säästäen näin kaikkien työaikaa sekä keskittyä etsimään aidosti uusia ja raikkaita ajatuksia elinkeinopolitiikan uudistamiseen. Ja kun elinkeinoelämän nykyisestä kermasta ei ainakaan viimeaikaisten ulostulojen perusteella ole muuhun kuin valittamiseen ja toisten syyttelyyn, näkökulmia kannattaa hakea jostain aivan muualta. Eräitä Suomessa uudenlaisia ajatuksia voi löytää Atlantin länsipuolelta, ja erityisesti tutkija Mariana Mazzucaton työstä.

Mazzucaton uutuusteos The Entrepreneurial State – Debunking Public and Private Sector Myths haastaa mielenkiintoisella tavalla Suomessa käytävää yhden totuuden talouspoliittista keskustelua. Hän osoittaa kouriintuntuvin esimerkein miten monet amerikkalaiset yritysjätit, puhutaan sitten Applesta, Googlesta tai merkittävistä lääketeollisuuden yrityksistä, ovat itse asiassa rakentaneet menestyksensä julkisella sektorilla tehdyn tutkimus- ja kehitystyön varaan – ja myöhemmin tarjonneet tuotteita ja palveluita niin yksityiselle kuin julkiselle sektorille.

Perustutkimus ei riitä, sillä hyvin usein yksityinen sektori on myös varovainen kasvurahoittaja. Erityisesti näin on aloilla, jossa tk-kustannukset ovat korkeita, tai uusi kehittyvä teknologia kaukana nopeasta tuotteistamisesta. Moni läpimurtoinnovaatio olisikin jäänyt tekemättä ilman valtion voimakasta läsnäoloa markkinoilla sekä uskoa innovaatioiden kehittämiseen ja tuotteistamiseen. Käytännössä kyse onkin ollut monin paikoin julkisesta riskisijoittamisesta uuteen, tilanteessa jossa yksityinen raha on ollut liikkeellä vain varoen jos sitenkään.

Aikana, jolloin kansainvälinen talous edelleen sakkaa, vienti ei vedä ja työn kysyntä on matalalla tasolla, on tärkeää pohtia välineitä luoda uusia markkinoita. Markkinoiden luontia tulisikin pohtia selkeänä ja oleellisena valtion tehtävänä taloudessa. Tämä kuitenkin vaatii selkeää strategiaa toivotusta suunnasta ja itseluottamusta määrittää aloja joille suunnataan paitsi tk-, myös hankkeiden toteuttamiseen tarkoitettua rahaa. Näin luodaan kysyntää kehittyville tuotteille ja rohkaistaan yrityksiä laajentamaan toimintaansa.

Mitä tämä voisi tarkoittaa Suomessa? Se voisi, esimerkiksi, tarkoittaa voimakkaasti kasvavaa julkista tk-rahoitusta yhdistettynä konkreettisiin investointiohjelmiin esimerkiksi kotimaisessa energiantuotannossa tai automaattisessa liikenteessä. Kun yritykset näkevät valtion investoivan ja luovan kyseisen alan tuotteille ja ratkaisuille kysyntää, ne alkavat kehittää tuotteitaan ja palveluitaan. Samalla kotimaasta saatu referenssi kehittää alaa ja tarjoaa apua vientiponnisteluissa. Koulutusviennille nopea ja vikkelä suomalainen kokeiluvaltio olisi taivaan lahja. Ja niin edelleen.

Suomessa jos missä on pienenä maana tarve ymmärtää valtion ja yksityisen sektorin kohtalonyhteys. Molemmat tarvitsevat toisiaan. Pienissä ja keskisuurissa yrityksissä tämä jo monin paikoin ymmärretään, enää toiveena olisi että viesti menisi perille myös omahyväisyydessään rypevälle isojen pomojen kaartille.

• Mazzucaton TED-luento aiheesta.

Takuulla työhön

kolumni Demokraatissa 31.10.2013. 

Työ- ja elinkeinoministeriö julkaisi hiljattain työllisyyskatsauksen, jonka tietojen mukaan työttömien määrä on kasvanut viime vuodesta yli 43 000lla lähestyen 300 000 hengen rajaa. Avoimia työpaikkoja oli 58 600, pudotusta vuodentakaisesta 4200 eli 7%. Toisin sanoen työvoimaa on tarjolla yli viisinkertainen määrä avoimiin työpaikkoihin nähden, ja luvut kehittyvät kumpikin tahoillaan väärään suuntaan.

Lukuja katsellessa voisi kuvitella, että keskustelu työllisyydestä painottuisi työvoiman kysynnän edistämiseen. Näin ei kuitenkaan ole. Sen sijaan on puhuttu työvoiman tarjonnan lisäämisestä sekä siitä miten työnsä menettäneitä pitäisi entistä paremmin kannustaa työn hakuun ja vastaanottamiseen. Kysymys kuuluu: mihin töihin näitä ihmisiä ollaan kannustamassa?

Jos ongelma onkin ennen muuta työpaikkojen, ei tarjolla olevan vapaan työvoiman määrässä, tulisi huomio keskittää työn luontiin. Tällöin kyse on ennen kaikkea elinkeinotoiminnan virkistämisestä, joka puolestaan tarvitsee markkinoita ja ostovoimaisia sekä –halukkaita asiakkaita. Mutta markkinoiden luomisestakaan emme Suomessa erityisen paljon puhu, vaan näitä keskusteluita hallitsee ajatus kustannusten karsimisesta.

Kustannuspainotteinen näkemys unohtaa palkkojen kaksoisroolin. Palkat ovat yrityksille kulu, mutta samalla ne ovat kotimarkkinoiden osalta tärkein kulutuskysynnän lähde. Ja kun työttömyys on suurta ja palkkakehitys heikkoa, ei markkinoilla ole riittävästi ostovoimaa. Epävarmat ajat saavat ihmiset varovaisiksi ja lykkäämään investointejaan – ja kärsijäksi joutuu yritys joka ei saa tuotettaan tai palveluaan kaupaksi.

Mikä neuvoksi? Ensinnäkin talouspolitiikassa tulisi keskittyä luomaan mahdollisimman laajalle yhteiskuntaan leviävää kulutuskysyntää. Tätä voitaisiin toteuttaa julkisen sektorin investointipolitiikalla jolla rakennettaisiin tulevan kasvun edellytyksiä ja työllistettäisiin suoraan ihmisiä. Mutta myös luomalla aktiivisesti työtä, viime kädessä valtion tai kunnan laskuun.

Työttömyys maksaa yhteiskunnalle valtaisia summia, ja toimettomuuden hinta on suuri myös inhimillisesti. Tilastot ovat armottomia, käyttämättöminä taidot rapistuvat ja uudelleentyöllistyminen vaikeutuu, sairaudet alkavat jyllätä ja syrjäytymisriski kasvaa. Negatiivinen kierre iskee myös perheisiin.. Samaan aikaan tekemätöntä työtä on paljon. Kouluista ja päiväkodeista puuttuu turvallisia aikuisia, vanhuksilta hoitoapulaisia ja niin edelleen.

Tästä syystä sosialidemokraattien tulisi tulevissa eduskuntavaaleissa aloittaa ennakkoluuloton pohdinta työtakuun ideasta. Idean puitteissa jokaiselle työnsä menettävälle taattaisiin, oikeudenmukaista korvausta eli palkkaa vastaan, yleishyödyllistä työtä. Mutta toisin kuin kokoomuslaisissa utopioissa, siitä myös maksettaisiin.

Työllistämiskustannusten kasvun kruunapuolena olisi ostovoiman lisääntyminen sekä markkinaluottamuksen vahvistuminen. Kysynnän kasvu sekä tieto siitä, että tarvittaessa julkisen sektorin työtakuuohjelmat pitävät huolen ostovoimaisten kuluttajien eli asiakkaiden olemassaolosta, antaisivat yrityksille investointipäätösten tueksi tarvittavaa varmuutta tulevaisuudesta. Sillä yhtä paljon kuin kustannukset, yritysten tulevaisuuteen suuntautuvia päätöksiä leimaavat odotukset.

Työtakuun luominen uudeksi automaattiseksi vakauttajaksi olisi merkittävä uudistus, joka vakauttaisi markkinoita, loisi luottamusta markkinoille sekä edistäisi taloudellista kasvua. Samalla se nostaisi ihmisiä ylös köyhyydestä ja työttömyydestä, antamaan osaamistaan omaksi ja yhteiseksi hyödyksi. Sen mahdollisuutta ja käytännön toteuttamisvaihtoehtoja tulisikin siten lähteä aktiivisesti arvioimaan.

Meitä Keynes opettaa

Kolumni Demokraatissa 21.3.2013. 

Hallitus kokoontuu tällä viikolla kehysriiheensä tekemään merkittäviä päätöksiä loppuvaalikaudelle. Samaan aikaan työmarkkinoilla vallitsee edelleen epävarmuus. Varjo nousee myös etelästä, jossa Kyproksen parlamentti hylkäsi saarivaltiolle suunnitellun tukipaketin ja toi näin uuden arvaamattomaan ulottuvuuden eurokriisiin. Ei siis ole ihme, että kotimaan talouspolitiikan päättäjillä riittää päänvaivaa.

Erityisesti EU:n kriisipolitiikka on saanut osakseen tiivistyvää kritiikkiä. Olli Rehnin voimakkaasti ajama talouskurilinja on saanut erityisen näkyvän vastustajan nobelisti Paul Krugmanista, joka on pitänyt valittua linjaa talouden elpymistä ja työllisyyttä haittaavana.

Kun kriisimaiden nuorisotyöttömyysluvut lähestyvät neljää–viittäkymmentä prosenttia ja menestystarinana markkinoitu Latviakin kärsii nuorten ihmisten maastamuutosta, ei ole vaikea päätyä lopputulokseen, ettei valittu linja ole ongelmaton.

Katseet tulisikin ehkä kääntää sinne, josta vielä muutama vuosi sitten paljon puhuttiin, nimittäin brittiläisen vasemmistoliberaalin taloustieteilijän, John Maynard Keynesin oppeihin.

Keynesin paluusta puhuttiin paljon kriisin alkaessa, mutta sittemmin erityisesti Euroopassa on palattu takaisin perinteisiin puheenaiheisiin, joissa on unohdettu kriisin alkusyyt ja paikallistettu ongelmat julkisen sektorin ylivelkaantumiseen.

Toisin kuin usein kuvitellaan, Keynesin teoria ei koske vain elvyttämistä taantumassa. Keynes lähti nimittäin siitä, että krooninen alikysyntä on liberaalin kapitalismin pysyvä tila. Tehokkaat markkinat, jotka allokoivat pääomat automaattisesti optimaalisiksi, ovat teoreettinen käsite, eikä niillä ole vastinetta todellisuudessa. Tosiasiassa odotukset tulevasta vaikuttavat paljon enemmän erityisesti investointipäätöksiin. Nämä taas riippuvat paljolti psykologisista tekijöistä.

Yksinkertaistettuna kyse on siitä, että tulevaisuus on aina epävarma. Tämä taas johtaa varovaisuuteen erityisesti taantumassa. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että investoinnit supistuvat ja työttömyys kasvaa – eli kasvu hidastuu entisestään.

Vanha viisaus siitä, että kannattaa ostaa, kun kaikki muut myyvät, voi pitää paikkansa, mutta käytännössä erityisesti yksityinen pääoma noudattaa tätä sääntöä vain harvoin.

Keynesin ratkaisu lähti julkisen sektorin aktiivisuudesta. Oleellista on yhteiskunnassa vallitseva kokonaiskysyntä, jonka perusteella määrittyy myös tarjolla olevan työn määrä. Mikäli yksityinen sektori, syystä tai toisesta, ei kykene tai halua investoida, on valtion otettava vastuu riittävästä, täystyöllisyyden takaavasta kysynnästä. Tämä luo luottamusta markkinoille, koska romahdusta ei tule, ja yksityinenkin sektori uskaltaa ottaa enemmän riskiä.

Kyse ei ole hallitsemattomasta julkisyhteisöjen velkaantumisesta, koska julkisen sektorin aktiivisuus luo pysyvän varmuuden. Näin valtion ”isoa sinkoa” ei tarvitsisi välttämättä edes erityisen massiivisessa mittakaavassa käyttää. Usein pelkkä tieto riittää, aivan kuten eurokriisissäkin on voitu nähdä. Pelastuspaketit eivät laskeneet kriisitalouksien lainojen korkoa, mutta EKP:n ilmoittama velkakirjojen ostaminen rauhoitti markkinoita heti.

Keynesin ajattelun valossa julkisen sektorin aktiivisuutta tulisi lisätä – ei vähentää. Tulisi myös ymmärtää, etteivät valtiot ole kotitalouksia. Niiden velan rakenne on erilainen erityisesti silloin, kun ne velkaantuvat omassa valuutassaan. Velkojen maksun aika tulee, kun yksityisen sektorin investoinnit alkavat taas vetää – seikka, jota julkinen aktiivisuus sekin pikemminkin tukee kuin heikentää.

 

Kaiken kansan kasvuohjelma

Kolumni Demokraatissa 19.12.2012.

Talouden kasvun nopeuttamisesta on riittänyt puhetta. Keinot sen sijaan ovat olleet, ainakin oikeiston suunnasta pyöritetyssä keskustelussa, varsin vähissä ja rajoittuneet lähinnä työntekijöiden aseman heikentämiseen kilpailukykytoimena. Tätä ei voida pitää erityisen tehokkaana tapana varustautua globaalin ajan haasteisiin. Olisikin aika siirtää keskustelun painopistettä ehdotuksiin, joilla Suomi investoidaan ylös taantumasta.

Työllisyyden, hyvinvoinnin ja kilpailukyvyn turvaavat investoinnit ovat niin tärkeitä, ettei niitä voi jättää epävakaan yksityisen rahan varaan. Siksi valtion on otettava entistä aktiivisempi rooli. Kun Suomesta rakennetaan maailman parasta investointikohdetta, voidaan tätä työtä tehdä myös osin ja kohtuullisesti velaksi, tähtäimen ollessa kvartaalin sijaan vähintään vuosikymmenessä.

Julkisen sektorin tulee käynnistää massiivinen investointiohjelma, jonka tavoitteena on ekologisempi Suomi. Tämä tarkoittaisi maata, jossa asuminen on kohtuuhintaista ja kestävää sekä liikkuminen nopeaa ja puhdasta. Käytännössä siis huippunopeaa ja toimintavarmaa junaliikennettä, joka kattaa kaikki keskukset, tekee maan sisäisen lentoliikenteen tarpeettomaksi ja joka tavoittaa myös pohjoisen elinkeinotoiminnalle avautuvat alueet. Julkisella tuella varmistettaisiin asuntotuotannon merkittävä lisäys kasvukeskuksissa sekä oppilaitosten varustaminen uusimmalla teknologialla.

Julkinen valta voisi ottaa myös aktiivisen roolin suhteessa kasvaviin yrityksiin. Yritystukia voitaisiin suunnata uudelleen erityisesti siemen- ja kasvurahoitukseen aloilla, joissa arvoketjun keskeisimmät osat kasvavat kotimaassa. Yksityistä rahaa voisi houkutella mallilla, jossa pääomatuloon tuotaisiin pieni verovapaa osuus. Näin kannustettaisiin säästötileillä makaavaa rahaa yrityksiin. Ehkäpä valtio voisi myös luoda jonkinlaisen nollariskisen ”Leijona-bondin”, jota kaupattaisiin uusille, turvallisuushakuisille piensijoittajille ja jonka tuotto sijoitettaisiin joko valtion infrahankkeisiin tai sijoituslaitosten kautta kotimaisiin pk-yrityksiin?

Myös kannusteita tarvitaan. Verotusta tulee kehittää siten, että investointien kannattavuus voiton ulosmittaamisen sijaan kasvaa. Tämä voisi tapahtua esimerkiksi laskemalla yhteisöveroa samalla kun pääomatuloveroa ja omaisuuksien verotusta kiristettäisiin. Veronkierron edellytyksiä tulisi edelleen karsia armotta, ja myös koventaa tuntuvasti yhteiskunnalta varastamisen sanktioita.

Palveluiden piristysruiske saataisiin toteuttamalla venäläisten viisumivapaus. Tämä loisi uusia työpaikkoja niin kauppaan kuin matkailuun. Samalla on houkuteltava sikäläisiä yrittäjiä. Jo nyt monet venäläiset teknologia-alan yrittäjät aloittavat täällä, jossa yritysympäristö on hyvä, teknologia toimivaa ja yhteys niin Euroopan kuin Venäjän markkinoille toimii. Tätä toimintatapaa on edelleen vahvistettava nopeasti ja tuntuvasti – neuvoja aiheeseen saa mm. Espoon Start-Up Saunasta.

Matkailun osalta tulisi toteuttaa Jollan tapainen launch, jossa tähdätään suoraan kasvaville markkinoille. Markkinoidaan siis suomalaista luontoa, rauhaa ja puhtautta ennen kaikkea kiinalaisille suurkaupunkilaisille. Siis heille, jotka Finnairin suora lento tuo nauttimaan meikäläisestä palvelualan huippuosaamisesta.

Kohotetaan teollisuuden jalostusarvoa päämäärätietoisella tutkimuksella ja tuotekehityksellä. Liitetään tuotteisiimme palveluliiketoiminnan osaamista, on kyse sitten designista tai vaikkapa koneen mukana tulevasta huollosta. Koulutetaan duunarimme matkaamaan koneen mukana vieraisiin kulttuureihin tekemään asennusta tai vastaamaan koulutuksesta.

Vahvistetaan edelleen koulutusta sekä työstä työhön tapahtuvaa siirtymistä. Sovitaan koulutusoikeudesta ja luodaan aikuiskoulutuksen koulutustilit joille siirretään osa palkankorotusvarasta. Luodaan tätä kautta todeksi elinikäisen oppimisen ideaali, joka kasvattaa tuottavuutta ja lisää työntekijöiden valinnanvapautta. Työttömien tai osatyökykyisten osalta keskitytään heidän vahvuuksiinsa ja kehitetään viimesijaisen työllistämisen mallia julkisen sektorin toimintana, ettei kukaan jäisi tyhjän päälle.

Palkkaratkaisuilla tulee tukea työn tuottavuuden parantamista. Tehdään siis euromääräisiä korotuksia jotka vahvistavat kotimaista ostovoimaa, huolehtivat työn imusta, pitävät vientisektorien kustannuskilpailukyvystä huolta ja kannustavat tehokkaampien toimintatapojen käyttöönottoon. Työn tarjontaa voidaan lisätä mm. poistamalla päivähoitomaksut ja lyhentämällä kotihoidontuen kestoa ensi vaiheessa vaikkapa kolmanneksella luotaisiin. Samalla voitaisiin helpottaa vapaaehtoista siirtymistä osa-aikatyöhön Ruotsin malliin.

Tässä on vasta alkua. Positiivisia mahdollisuuksia riittää, jos niitä halutaan käyttää.