Yhteisvastuuta lapsista, omaa vastuuta aikuisille

<Seuraava teksti on henkilökohtaista pohdintaa, ei minkäänlaista virallista visiota OKMöstä tai SDPstä. Tarkoitettu selkeyttämään omaa ajattelua sekä saamaan siihen palautetta sen kehittämistä varten>

Julkisen talouden kestävyysvaje, huoltosuhteen heikentyminen ja menopaineen kasvu erityisesti vanhuspalveluissa on moneen kertaan kerrattua asiaa. Haasteet ovat merkittäviä, vaikka tämän hetken talouspolitiikan mahdollisuuksia rajaavat finanssipolitiikan raamit tulisivatkin tulevaisuudessa muuttumaan mm. EKP:n roolin muutoksen myötä. Siksi on oleellista pohtia jatkuvasti sitä, mihin julkista rahoitusta erityisesti suunnataan; missä tarvitaan entistä enemmän ja missä voitaisiin ehkä pärjätä vähemmällä, korostaen ihmisten omaa vastuuta. Kyse on myös oikeudenmukaisuudesta; siitä, että kun yksilö hyötyy yhteisesti rahoitetuista palveluista ja rakenteista, hän vastavuoroisesti osallistuu samojen mahdollisuuksien ylläpitämiseen muille.

Kaikki puolueet ovat olleet Suomessa perinteisesti yksimielisiä koulutukseen panostamisen tärkeydestä. Painopiste-eroja esiintyy lähinnä koulutusasteiden välisessä arvostuksessa, koulutukselliseen tasa-arvoon sekä yhtenäisiin ryhmiin ja valinnaisuuteen liittyvissä asioissa. Päälinja on kuitenkin ollut kaikille selkeä; koulutusta arvostetaan, siihen panostetaan ja järjestelmän kansainvälisesti katsoen korkea taso on yhteinen kansallinen ylpeydenaihe. Taannoisessa suomalaisten historiakäsitystä koskeneessa tutkimuksessa kävi mm. ilmi, että kansalaiset pitävät peruskoulua suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpänä saavutuksena jonka merkitys ihmisten mielissä ylittää jopa viime sodat.

Suomessa on tarvetta panostaa tuntuvasti koulutukseen myös rahallisesti. Syitä on monia. Varhaiskasvatuksen tavoittavuus ei ole maassa sillä tasolla kuin mikä olisi perusteltua niin lasten välisen tasa-arvon kuin erityisesti pienten lasten äitien työmarkkina-aseman kannalta. Peruskoulun oppimistulokset ovat edelleen eurooppalaista huipputasoa, mutta laskussa erityisesti koulutuksellisesti huono-osaisista taustoista tulevien lasten kohdalla. Eriarvoisuuden kasvu näkyy niin tuloksissa kuin motivaatiossa ja alueellinen eriytyminen pahentaa ongelmia. Toiselle asteelle siirryttäessä tuhannet putoavat tyhjän päälle jäädessään vaille jatkopaikkaa lukiossa tai ammatillisessa koulutuksessa. Korkeakoulujen hakijasuma ja opiskelijavalintojen toimimattomuus tuottavat toisille moninkertaista koulutusta toisten jäädessä joko yo-tutkinnon varaan tai hakukierteeseen jossa haaskaantuu vuosia. Yleinen koulutustaso – osaamista ja koulutusta painottavassa maailmassa ja kilpailun kiristyessä – on Suomessa jämähtämässä paikoilleen. Ja lopulta aikuiskoulutusjärjestelmä ei laajuudestaan huolimatta tavoita kovinkaan hyvin niitä ihmisiä, jotka eniten tarvitsisivat täydentävää koulutusta.

Miten ratkoa näitä ongelmia tilanteessa, mikäli julkisen rahoituksen määrä ei koko talouden puitteissa tule merkittävästi kasvamaan, ja jossa sosiaali- ja terveyspuolta kohtaa selkeästi kasvava menopaine? Vaikka koulutukseen panostamisen tärkeyden ymmärtävät kaikki, ja kaikki tietävät että siitä leikkaaminen on leikkaamista tulevaisuuden kasvun ja hyvän elämän edellytyksistä, tulee rahoitus olemaan kovassa paineessa. Syinä se, että nuoremmat ikäluokat ovat pienempiä kuin vanhemmat sekä välitöntä helpotusta vaativien tarpeiden, kuten terveyteen ja sairauteen liittyvien kysymysten olevan lähes kenen tahansa silmissä akuutimpia ratkaistavia kuin mahdollisesti kymmenien vuosien päästä hedelmää kantavat investoinnit vaikkapa varhaiskasvatukseen.

Lisää yhteisvastuuta lapsista ja nuorista

Paras tuotto yksittäiselle yhteiskunnan eurolle saadaan elämän- ja koulutuspolun alussa. Toisin sanoen syrjäytymisen ehkäisyyn sekä hyvien lähtökohtien turvaamiseen kannattaa puuttua mahdollisimman aikaisin. Myöhempi jo syntyneiden ongelmien korjaaminen tulee moninkertaisesti kalliimmaksi kuin yrittää rakentaa sellaiset olosuhteet jossa kyseisiä ongelmia ei pääsisi syntymään. Siksi loogiselta tuntuisi panostaa julkista rahoitusta selkeästi nykyistä enemmän opintien alkupäähän, sillä siellä syntyvät sellaiset erot, jotka vaikuttavat pitkälle elämään, jopa ratkaisevasti.

Jo alle kouluikäisten lasten sanavarastoissa, oppimisvalmiuksissa ja kyvyissä on havaittavissa isoja eroavaisuuksia, jotka selittyvät taustalla ja kasvuolosuhteilla. Kun koulu alkaa, voi eroa olla jopa vuoden opintoja vastaavassa määrin. Siis _ennen_ koulun alkamista. Kun vaikuttava tekijä on ennen muuta tausta, ja usein varhaiskasvatuksen palveluita vaille jäävät ne lapset, joiden vanhempien työmarkkina-asema voi olla huono, työttömyyttä ja sosiaalisia ongelmia enemmän kuin väestössä keskimäärin ja niin edelleen, olisi tärkeää varmistaa että erityisesti nämä lapset saataisiin laadukkaiden palveluiden piiriin. Käytännössä siis päivähoitoon, jossa on tarjolla pedagogista osaamista, monipuolisia virikkeitä sekä harrastuksia ja mikä tärkeintä, toisia lapsia erilaisista kokemusmaailmoista ja perheistä.

Vertaisryhmän merkitys korostuu ja se tekee sitä myös päiväkodeissa ja kouluissa. Olisi kaikkien etu, että lapset altistuisivat jo mahdollisimman aikaisin monenlaisille erilaisille ihmisille – ja ennen kaikkea toisille lapsille toisenlaisista perheistä. Tämä opettaa erilaisuuden hyväksymistä ja kunnioittamista – sekä ymmärrystä siitä, että olemme kaikki yhtä arvokkaita ja ainutlaatuisia. Varhaiskasvatuksen osalta tällaisten ryhmien aikaansaaminen tarkoittaa kannustinloukkujen purkamista päivähoitomaksuista (nykyisin pienipalkkaisen työn vastaanottava vanhempi ei välttämättä näe juurikaan muutosta tilipussissaan, koska jo hyvinkin alhaisilla tuloilla päivähoitomaksu nousee merkittäväksi – seurauksena voi olla erityisesti pienipalkkaisten osalta kotiin jääminen ja pysyvä syrjäytyminen työmarkkinoilta), päivähoidon laatuun panostaminen niin riittävän pienten ryhmien kuin ammattitaitoisen henkilökunnan osalta sekä riittävän monipuolisten ryhmien syntymisen varmistaminen erityisesti siten, etteivät asuinalueet eriytyisi enempää toisaalla rikkaiden ja toisaalla köyhien reservaateiksi.

Toisin sanoen julkista rahoitusta tulisi nykyistä enemmän suunnata erityisesti varhaiskasvatukseen, niin lisäpaikkoina, perheiden oman maksurasituksen vähentämisenä kuin laadun jatkuvana kehittämisenä. Lasten tulevaisuuden kannalta tämä olisi perusteltua myös siksi, etteivät he alaikäisinä voi itse juuri vaikuttaa tilanteeseensa omilla valinnoillaan vaan ovat toisten varassa. Siksikin yhteiskunnan interventio ja sen toimeenpanema lähtökohtien tasoittaminen on perustellumpaa täällä kuin monessa muussa paikassa. Sama logiikka jatkuu peruskouluun, jossa luodaan ne koulutuksellisemmat eväät joilla elämään lähdetään eteenpäin.

Toisen asteen koulutuksen ollessa jo nyt käytännössä edellytys työmarkkinoille pysyvämmin kiinnittymisen kannalta, on oletettavaa ja toivottavaa että sen suorittaminen otetaan pikku hiljaa oppivelvollisuuden piiriin. Jo nyt työllisyysasteet ovat pelkän perusasteen varassa toimivien osalta 40% kieppeillä ja tilanne tulee tulevaisuudessa vain heikkenemään sillä vain vähän tai ei lainkaan osaamista vaativien työtehtävien määrä putoaa nopeutuvasti automaation ja digitalisaation saavuttaessa myös nyt suuria määriä vähän koulutusta omaavia ihmisiä työllistävät palvelualat.

Yhteiskunnan tulisi tavalla tai toisella varmistaa, että erityisesti aikaisin tapahtuva syrjäytyminen tehdään mahdollisimman vaikeaksi. Siksi oppivelvollisuus on paras tapa puuttua ongelmiin koulupudokkuuden osalta. Se ei luonnollisestikaan poista nuoriso-, tai sosiaalityön, erityisopetuksen, terveydenhuollon tai opinto-ohjauksen tarvetta. Mutta valitettavasti niillä ei ole saavutettu riittäviä tuloksia vaan perusasteen varaan jäävien määrä ei ole juurikaan vähentynyt vuosikausiin. On taattava mahdollisuus vapaasti valita oma suuntansa, mutta niin kauan kuin puhutaan käytännössä perusvalmiuksia antavasta koulutuksesta, tulisi umpiperiä ja raiteelta putoamista välttää. Parempi mielikuva löytyy ratapihasta, jossa raiteita on monia, mutta kaikki vievät eteenpäin eikä kiskoilta voi pudota. Toisen asteen tutkinnon suorittamisen jälkeen ollaan tilanteessa, jossa omien siipien on alettava kantaa entistä vahvemmin.

Aikuisille monipuolisempia mahdollisuuksia ja omaa vastuuta

Suomessa koulutustason nousu on nuoremmissa ikäluokissa pysähtynyt ja laskee suhteessa keskeisiin kilpailijamaihin. Siksi meillä on tarvetta laajentaa korkeakoulutuksen tarjontaa. Ellei laajennusta tehdä, voimme hyvästellä asemamme ja utopiamme osaamiseen perustuvasta kansantaloudesta – muut maat ajavat Suomen ohi houkuttelevana investointikohteena sillä niillä on laajemmin käytössään koulutettua työvoimaa. Suuremman laajennuksen vaihtoehtona on nykyisen opiskelijavalinnan sujuvoittaminen niin, ettei sisäänpääsyä tarvitse odotella vuosikausia, sekä läpäisyn parantaminen. Tätä taas voisi edistää paitsi yleisesti vetävämmillä työmarkkinoilla (harva venyttää valmistumistaan jos töitä on tarjolla ja tutkintoa työn saamiseksi vaaditaan), päivittämällä tutkintojen rakenteita sekä suorittamismuotoja sekä luomalla taloudellisia kannusteita.

Hyvä kysymys on, tarvitaanko 2030-luvun Suomessa nykyistä määrää korkeakouluja? Kun MOOCit valtaavat alaa ja teknologia tuo kaikkien maailman huippuyliopistojen luentotarjonnan mille tahansa tietokoneruudulle, ryhmätöitä voidaan tehdä maantieteellisistä rajoista piittaamatta ja niin edelleen, on kysyttävä mitä erityistä lisäarvoa kontaktiopetus suomalaisessa korkeakoulussa tarjoaa? Yksinkertainen vastaus voisi sisältää ajatuksen siitä, että resursseja siirrettäisiin massaluennoista pienryhmiin ja itse oppilaitosten kohdalla erikoistumiseen. Voisimmeko, ajatusleikkinä, pohtia tulevaisuutta jossa peruskurssit suoritetaan, oikeastaan koulutusasteeseen katsomatta, verkkopohjaisesti ja itse opetustilanteet ovat keskustelua, kritiikkiä, valmennusta ja soveltamaan oppimista? Nk. flipped classroom -mallista on perusasteella hyviä kokemuksia.

Tällaisessa maailmassa voitaisiin ajatella _jälleen ajatusleikkinä_, että suomalainen korkeakoululaitos koostuisi ensinnä laajoista tiedeyliopistoista, joihin opiskelijat valittaisiin tiedekuntatason kandidaattiohjelmiin. Kandidaattivaiheessa tutustuttaisiin laajalti tieteenalan eri tieteisiin, yhdisteltäisiin rajapintoja ynnä muuta. Massaluennot tehtäisiin verkossa ja kotitöinä, kontaktiopetus painottuu ongelmanratkaisuun ja ajattelun taitoihin, ei jäljentämiseen. Kandidaattivaiheen jälkeen valittaisiin maisteriohjelman muodossa pääaine – ja tässä yhteydessä tiedeyliopistojen (jotka luonnollisesti myös tarjoaisivat maisteriohjelmia) rinnalle tulevat erikoistuneet korkeakoulut jotka tarjoavat huipputason syventävää koulutusta – niin ammatillisesti kuin tieteellisemmin orientoituneissa ohjelmissa. Lopputyöt kuten pro gradut voisivat olla paljon nykyistä useammin yhteistyössä työelämän kanssa tehtäviä yhteishankkeita: selvityksiä, kehittämishankkeita tai muita, ja selkeästi tieteellis-teoreettiseen työhön orietoituneen opinnäytetyön jättäisivät ennen muuta ne, jotka suunnittelevat tohtorikoulutusta ja tutkijanuraa. Tällaisessa maailmassa ei tarvitsisi käyttää vastaavaa rahaa seiniin kuin nykyisin, mutta voitaisiin kuitenkin säilyttää alueellisesti kattava korkeakoululaitos. Saattaisimme saavuttaa pienemmällä rahalla enemmän tutkintoja ja samalla siirtää painopistettä julkisten varojen käytössä aikuisista lapsiin.

Opiskelijoille korkeakoulutus on kouluttamattomiin verrattuna rahasampo. Koulutus kannattaa, mitataan sitä sitten elinkaaren mittaisina tuloina, työttömyysriskin pienenemisenä tai eliniän odotteen pituutena. Korkeakoulutukseen osallistuvien opintoja rahoittavat myös muut kuin siihen osallistuvat, joten on perusteltua että he vastaavasti saavat, mm. progressiivisen verotuksen avulla, yhteiskunnan palveluina takaisin toisiin sijoittamiaan varoja. Tätä taustaa vasten on tärkeää, että koulutuksella saatua osaamista myös todella hyödynnetään työelämässä mikäli siihen vain mahdollisuus on.

Tutkinnon suorittaminen parantaa keskimääräisesti sekä työllistymistä että tulotasoa. Tulojen myötä lisääntyvät myös yhteiskunnan verotulot. Tässä mielessä nopea valmistuminen on yhteisen edun mukaista ja ottaen huomioon sen, että koulutuksen maksavat sen saantihetkellä muut ihmiset on solidaarista ja vastuullista pyrkiä valmistumaan kohtuullisessa ajassa. Joustoa tottakai aina tarvitaan, mutta vuosikausia roikkuvat opinnot tai moneen kertaan tapahtuvat alanvaihdot eivät ole erityisen perusteltuja tai sitten niistä pitäisi olla valmis kantamaan myös omaa vastuuta.  Nopeampi valmistuminen, työelämän kanssa yhteistyössä tehtävät lopputyöt ynnä muut voisivat pienentää erityisesti opintotuesta ja myös graduvaiheen opiskelusta koituvia julkisia menoja. Samaten jonkinlainen taloudellinen kannuste opintotukeen liittyvän lainan muodossa (yhdistettynä esimerkiksi ko. lainan anteeksiantoon tilanteessa, jossa asiat hoituvat hyvin) ei olisi kohtuutonta, varsinkin jos mahdollinen takaisinmaksu sidottaisiin valmistumisen jälkeiseen tulotasoon ja säästyviä varoja voitaisiin jälleen kerran siirtää ongelmien ennaltaehkäisyyn koulutuspolun alussa.

Oppi ei lopu koskaan

Aikuiskoulutuksen osalta fakta on se, että aivan liian suuri osa sinällään hyvästä ja laajasta tarjonnasta kohdistuu niille ihmisille, joiden koulutustaso on jo valmiiksi korkea. Kärjistäen, työväenopistoissa näkyy vähemmän rautakouria kuin ylemmän keskiluokan rouvia. Ikebanasta ja italian kielestä on  takuulla hyötyä ja opetuksen hyvinvointivaikutukset varmasti positiivisia, mutta voidaan perustellusti kysyä onko kohderyhmä saavutettu? Työnantajan maksama koulutus kasaantuu ylemmille toimihenkilöille ja johtavassa asemassa oleville, duunaritaso joka on rakennemuutoksessa kovimmilla, jää vähemmälle.

Nykyinen hallitus on tehnyt paljon aikuiskoulutuksen eteen. Nuorten aikuisten osaamisohjelmalla on tavoitettu tuhansia tutkintoa vailla olevia. Kehysneuvotteluissa sovittiin 20 miljoonan euron potista ns. Noste2-ohjelmaan jossa panostetaan iäkkäämpien tutkintoa vailla olevien työllisyyden parantamista palvelevaan koulutukseen. Ja työmarkkinoilla pitkään hiertänyt kolmen päivän koulutusoikeus, joka muotoutui lopulta työnantajan verovähennykseksi, on tärkeä periaatteellinen siirtymä, jossa osaamisen kehittäminen ensimmäistä kertaa tunnustetaan tietyllä tavalla jokaisen työuraan kuuluvaksi kokonaisuudeksi josta työnantajan on kannettava oma vastuunsa.

Seuraavassa vaiheessa kyse on siitä, millä toisaalta estetään kouluttamattomien varannon syntyminen tulevaisuudessa, ja toisaalta siitä miten jatkuva ammatillinen ja yleinen sivistyksellinen kehittyminen voidaan mahdollistaa mahdollisimman tasa-arvoisesti kaikille, ammatilliseen asemaan katsomatta. Itse asiassa erityinen huomio jo työssä olon aikana tapahtuvaan osaamisen vahvistamiseen ja monipuolistamiseen tulisi kohdistaa niihin ihmisiin joiden riski ajautua nykytyöstään työttömyyteen ja työmarkkinoilta putoamiseen on suurin. Tämä koskee erityisesti vähän koulutusta saaneita, rakennemuutoksen aloilla tai alueilla työskenteleviä iäkkäämpiä työntekijöitä.

Ensimmäiseen ongelmaan pureudutaan tehokkaimmin oppivelvollisuuden pidentämisellä. Kun varmistetaan tiettyjen  perusvalmiuksien saavuttaminen sekä nuorisotakuun keinoin autetaan löytämään ensimmäistä työpaikkaa, voidaan vähentää aikaista putoamista. Toisaalla oikein rakennettu henkilökohtainen koulutustili voisi tarjota osaratkaisun ongelmiin aikuisten osalta. Jos jokaisella olisi käytössään henkilökohtainen, aikuisena tapahtuvaan kouluttautumiseen tarkoitettu tili jolle kertyy rahamuotoista etuutta, voisi oikeus oppimiseen avautua uudella tavalla. Tilille voisi kertyä ko. etuutta niin osana TESsejä, suorina sijoituksina joko työnantajalta, työntekijältä itseltään (voisiko malliin kytkeä verovähenteisyyttä) tai julkiselta vallalta esimerkiksi sillä perusteella että henkilö kuuluu riskiryhmään?

Ideana tulisi olla, että tätä etuutta voisi käyttää mahdollisimman vapaasti. Periaatteellisempana tavoitteena työkyvyn ylläpidon ja laajentamisen lisäksi olisi työntekijän riippuvuuden vähentäminen. Kun riippuvaisuus yhdestä työnantajasta vähenisi, eikä työnantajalla olisi direktio-oikeutta koulutuksen suuntaamiseen, voisi kyseessä olla myös henkilökohtaisen valtaistamisen työkalu – autonomiaa ja vaihtoehtoja lisäävä ratkaisu. Tällaiseen luulisi ammattiliittojenkin tarttuvan.

Advertisement

PISASTER vai pikkuvikoja?

Vuoden 2012 OECDn PISA-tutkimus julkaistiin tänään. Tulokset eivät olleet Suomen kannalta parhaita mahdollisia. Tällä kertaa matematiikkaan painottunut tutkimus osoittaa Suomen yhdeksäsluokkalaisten oppimistulosten selkeän heikentymisen viime tutkimukseen (2009) verrattuna. Toisina mitattavina alueina olivat lukutaito sekä luonnontieteet, joissa laskua tapahtui myös, mutta selkeästi vähemmän kuin matematiikassa.

Selkein havainto on, että Aasian nousevat taloudet ovat omalla metriluvullaan PISA-mittauksissa. Suomi on edelleen pohjoismaiden ja Euroopan eliittiä (Euroopassa matematiikan 4. lukutaidon ja luonnontieteiden ykkönen), mutta huolestuttavaa on kehityksen suunta. Huippuosaajien määrä laskee samaan aikaan kun heikosti taidot hallitsevien määrä lisääntyy. Lisäksi romahdus on ollut nopeampaa kuin suurimmassa osassa muita maita, luonnontieteissä jopa nopeinta tutkituista maista.

Tutkimustulosten tarkempi luku paljastaa mielenkiintoisia ja tärkeitä yksityiskohtia. Yksi niistä on koulujen välisten erojen merkitys. Ensimmäistä kertaa PISA-mittausten historiassa Suomesta löytyy kouluja, jotka jäävät kansainvälisen keskiarvon alapuolelle suoritustasoltaan. Näitä kouluja on edelleen vähän, mutta trendi on selkeä. On myös oletettavaa, että nämä koulut sijaitsevat ennen muuta alueilla jota luonnehtivat yleiset sosiaaliset ongelmat. Siksi yhtä tärkeää kuin tukea näitä kouluja niiden toimiessa keskimääräistä haasteellisemmilla alueilla, on puuttua siihen negatiiviseen kierteeseen joka näillä alueilla on käynnissä.

Toinen tasa-arvo-ongelma löytyy lasten ja nuorten sosioekonomisesta taustasta. Perusasteen varassa olevien vanhempien lasten asema on Suomessa ollut perinteisesti hyvä verrattuna muihin maihin, toisin sanoen koulu on onnistunut tasoittamaan taustan aiheuttamia eroja ja sekä matematiikan osaaminen että lukutaito ovat olleet selkeästi parempia kuin vastaavan taustan omaavilla muiden maiden kansalaisilla. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että nuorimpien kohdalla tämä yhteys on heikkenemässä, ja erot kasvavat heidän kohdallaan OECD-maiden keskiarvon tasolle. Siten sosiaalisen taustan vaikutus on uudelleen vahvistumassa nuorempien suomalaisten kohdalla eikä koulu enää kykene vastaavalla tavalla silloittamaan kuiluja kuin mihin se pystyi aikaisemmin. Erityisen karusti tämä näkyi PIAAC-tutkimuksen lukutaitoa mittaavassa osiossa, jossa nuorimpien vastaajaryhmien ero lukutaidossa perusasteen varassa olevien vanhempien jälkeläisten sekä korkeakoulutettujen vanhempien jälkeläisten välillä oli revennyt seitsemään (7) vuoteen aiemmasta kolmesta ja puolesta vuodesta.

Kolmas selkeä havainto koskee koulutuspolitiikassa tehtyä virhettä. Tasoryhmät ovat viime vuosina hiipineet suomalaisiin kouluihin, seurauksena tulosten yleinen lasku. Kun vielä vuonna 2006 puolet suomalaisista nuorista suoritti ainakin osan opinnoistaan kyvykkyyden mukaan jaetussa opetuksessa, oli vuoteen 2009 mennessä tämä osuus kiivennyt jo 58%:iin. Kasvu on ollut erittäin nopeaa. Ja mikä huomattavinta: samaan ajanjaksoon kuin tasoryhmien lisääntyminen ajoittuu osaamistason selkeä ja nopea lasku kaikissa ryhmissä. Ja mikä tärkeintä ja huomionarvoisinta, myös huippuosaajien määrä on pudonnut. Toisin sanoen lisääntyvä eriyttäminen osaamistason  mukaan ei vahingoita vain heikommin menestyviä, vaan heikentää myös parhaiten asiat hallitsevien asemaa. Tämä tulos lienee myrkkyä sille pienelle mutta äänekkäälle joukolle joka vaatii lahjakkaiden lasten eristämistä muista oppilaista.

PISA-tutkimus osoittaa myös, että paljon on kyse oppilaiden omasta motivaatiosta. Suomalaisten nuorten kohdalla tämä korostui erityisesti matematiikassa. Niiden, jotka kokivat vähiten ahdistusta matemaattisten tehtävien osalta ero oppimistuloksissa ahdistuneisimpiin oli peräti 2,5 kouluvuotta. Vaikka on helppo todeta, että hauskaahan se on kun osaa, antaa tämä tutkimustulos tärkeän evään oppimismotivaation ylläpitoon. Pedagogiikkaa kehitettäessä on kyettävä ylläpitämään oppimisen iloa ja innostusta – sekä monipuolisuutta. Tämä on erityisen tärkeää poikien kohdalla.

Kun PISA-tutkimuksen myötä Suomessa alkanee kaivattu kansallinen keskustelu koulutuspolitiikan tulevaisuuden suunnista, kannattanee katsoa myös sitä mitä ei kannata tehdä. Varoittavaksi esimerkiksi tarjoutuu länsinaapurimme Ruotsi, jonka tulokset ovat olleet vapaassa pudotuksessa jo pitkään. Koulumarkkinansa yksityistämiselle avannut Ruotsi on keskustellut jo ennen uusinta PISAa voimakkaasti vapaakoulujen aiheuttamista tasa-arvo-ongelmista, eikä keskustelu varmaankaan PISAn myötä vähene. Ruotsin oppimistulokset kun ovat painuneet selvästi OECD-keskiarvon alapuolelle, matematiikassa kolmesta kruunusta painelevat ohi mm. kaikki Baltian maat ja talouskriisissä painiva Portugali. Samaan aikaan voimakkaasti kasvaneet koulujen väliset erot ovat tuottaneet tilanteen jossa myös sosioekonomiset erot vaikuttavat tuloksiin enemmän kuin OECDssa keskimäärin. Saavutus on entiseltä kansankodilta melkoinen.

Summa summarum: Suomi on selkeästi astumassa osaamispääomansa kehittämisen kannalta merkitykselliseen tienhaaraan. Tulosten suunta on selkeä, ja pohjoismaisten naapureiden tuloksista voidaan havaita mihin kehitys helposti johtaa ellei sitä pyritä kääntämään. Silti hysteriaan ei ole aihetta. Tasomme on edelleen hyvä, ja kaikki ne vahvuudet joiden avulla suomalainen peruskoulu on noussut maailman kadehtimaksi, ovat edelleen jäljellä. Koulutetut ja osaavat opettajat eivät ole kadonneet mihinkään, eikä kaikki se hyvä yhteistyö jota Suomessa kodit ja koulut tekevät.

Sen sijaan hukassa on tuntunut olevan se ajatus, jolle tasa-arvoinen peruskoulu on rakennettu. Nimittäin ajatus koulusta jossa kaikki opiskelevat taustastaan riippumatta samoissa ryhmissä ja samoissa luokissa. Nimenomaan tämä kansallinen menestystarina on päässyt Suomelta hukkumaan kun olemme lisänneet eriarvoistavia tasoryhmiä sekä antaneet lähiyhteisöjen rappeutua tavalla joka nyt näkyy lasten elämässä kouluissa. PISA-menestys saattoi myös mennä niiltä osin jokaisella päähän, että koulun uudistamiseen nykyajan ja tulevaisuuden valmiuksia silmällä pitäen ei ole lähdetty sillä tarmolla kuin olisi pitänyt.

Pienistä vioista voi syntyä pidemmän aikavälin pisaster, ellemme ota syntynyttä tilannetta vakavasti. Erityisen tärkeää on nyt huolehtia vaikeimmassa asemassa ja haasteelllisimmissa olosuhteissa  toimivien koulujen tukemisesta, vahvistaa tasa-arvoisen peruskoulun ideaa yhtenäisistä ryhmistä ja vertaisten merkityksestä, uudistaa pedagogiikkaa oppilaiden omaa tekemistä, oppimisen iloa ja motivaatiota tukevaan suuntaan sekä huolehtia koulutusta ja sivistystä tukevan asenneilmapiirin syntymisestä Suomessa. Tasa-arvon kannattavuus on tieteellisesti todettu fakta, jonka tulee kulkea tulevan keskustelun kärjessä.

Opin sauna aidosti autuaaksi

Kolumni Demokraatissa 28.11.2013.

Kuluvan syksyn aikana on julkaistu useita kansainvälisiä koulutusjärjestelmien vertailuja. Maailman talousfoorumi rankkasi suomalaisen koulutusjärjestelmän maailman parhaaksi, ja suomalaiset menestyivät hyvin myös kansainvälisessä aikuistutkimuksessa PIAACissa. Joulukuun alussa julkaistaan puolestaan uusi PISA-arvio, jonka pääpaino on matematiikassa ja jonka aineisto on kerätty vuonna 2012.

Vaikka Suomi on menestynyt näissä eri vertailuissa erinomaisesti, on pinnan alla havaittavissa myös huolestuttavia kehityskulkuja. PIAAC-tutkimuksessa nuorimmat vastaajat jäivät jälkeen hieman vanhemmista, ja viimeksi Helsingin yliopiston tutkimus peruskoulun yhdeksäsluokkalaisten oppimistaidoista osoitti selkeää heikentymistä tuloksissa verrattuna aiempiin arviointeihin.

Kun koulutuksen merkitys paitsi yksilöiden työmarkkinamahdollisuuksien, myös kansallisen kilpailukyvyn ja menestyksen kannalta tulee tulevaisuudessa edelleen korostumaan, on erityisen tärkeää huolehtia työmarkkinoille tulevien nuorten ihmisten valmiuksista. Jo aiemmin havaitut sosiaalisen taustan korostuminen nuorten koulutusvalinnoissa sekä koulujen välisten erojen kasvu leikkaavat aikaisessa vaiheessa siipiä merkittävältä osalta nuoria. Tätä ei voida pitää sen paremmin oikeudenmukaisena kuin taloudellisesti järkevänäkään.

Edellisessä, vuoden 2009 PISA-tutkimuksessa huomio kannatti kiinnittää niihin maihin jotka toisaalta olivat nopeasti parantaneet sijoitustaan, toisaalta niihin jotka ovat vapaassa pudotuksessa. Edellisiin, nopeisiin nousijoihin lukeutui mm. Puola, joka on panostanut voimakkaasti yhtenäiskoulun kaltaisen järjestelmän luontiin. Toisaalla putoajiin on lukeutunut erityisesti länsinaapuri Ruotsi, jonka vapaaseen kouluvalintaan ja markkinoiden liberalisointiin perustunut friskola-järjestelmä on kasvattanut koulujen väliset erot erittäin suuriksi – ja laskenut samalla keskimääräisiä oppimistuloksia.

Aiemmat PISA-arvioinnit siis opettavat pitämään huolta koulujen välisten erojen kasvun torjumisesta sekä erityisesti alueellisesti heikossa asemassa olevien koulujen riittävästä tukemisesta. Tämä on tärkeää myös tulevaisuudessa. Mutta samaan aikaan rinnalle nousee yksilötaso ja siellä erityisesti opiskelumotivaation ylläpito.

Opiskelumotivaatiolla on yhteys oppimistuloksiin. Mikäli oppiminen ja opinnoissa menestyminen mielletään tärkeäksi ja hauskaksi, ovat tuloksetkin parempia. Jos koulu taas näyttäytyy oppilaille ajastaan jääneenä suolakaivoksena, ei jälki mairittele ketään. Aasian huippumaissa järjestelmä ja tiikerivanhemmat pitävät huolta opiskelumotivaation olemassaolosta. Nämä järjestelmät eivät kuitenkaan kannusta luovuuteen tai oppimisen iloon, vaan pikemminkin pakkoon selviytyä ja menestyä. Näistä maista ei, hyvistä tuloksista huolimatta, ole meille suoraan malliksi.

Suomen tien tulisikin löytyä toisaalta koulumenestyksen arvostuksen nostamisesta uudelleen keskiöön, ja toisaalta uudenlaisen ja ajanmukaisen pedagogiikan yhdistelmästä. Start-up-huuman keskellä olisi hyvä muistaa, että ”oman tien kulkeminen” ja ”rohkeat kokeilut” ovat mahdollisia myös tilanteessa jossa hyvä koulutus on hankittu pohjalle, ja että se jos mikä kantaa mikäli oma idea ei heti levinnytkään menestyksellisesti globaaleille markkinoille.

Toisaalta koulujen varustautuminen täysimääräisesti uuteen digitaaliseen aikaan on tärkeää jotta ne kykenevät toisaalta opettamaan lapsille ja nuorille teknologian läpitunkeman maailman perustiedot ja -taidot perheen maksukykyyn katsomatta, toisaalta näyttäytymään ajanmukaisina. Digitaaliset sovellukset tarjoavat merkittäviä mahdollisuuksia uudenlaiselle, aiempaa osallistavammalle oppimiselle ja opetukselle. On tärkeää, että suomalainen koulu nousee uudelleen eturintamaan myös tällä digitaalisen, ja uudenlaisen oppimisen, vallankumouksen barrikadilla.

Korkeakoulutus periytyy – mitä voidaan tehdä?

julkaistu Suomen ylioppilaskuntien liiton Tulevaisuuden yliopisto -blogissa 22.10.2013.

Suomessa ollaan usein korostuneen ylpeitä tasa-arvoisesta koulutusjärjestelmästämme. Ylpeyteen on myös monin paikoin syytä. Peruskoulun loistavat oppimistulokset ovat suurelta osin seurausta yhtenäisistä ryhmistä sekä siitä, että koulujen väliset erot ovat Suomessa kansainvälisesti katsoen ainakin toistaiseksi pieniä. Mutta toiselle asteelle ja korkeakoulutukseen siirtyessä alkaa tapahtua asioita, jotka haastavat ajattelemaan onko opintie aidosti tasa-arvoisesti avoin kaikille?

Kyse on koulutuksen periytyvyydestä. Vaikka koulutus on maksutonta ja opintotuki takaa periaatteessa kaikille taloudelliset mahdollisuudet opiskeluun, kovin harva duunaritaustainen nuori lopulta löytää itsensä yliopistosta. Yliopistokoulutettujen vanhempien lapsista yliopistoon päätyy noin 60 %, ei-yliopistokoulutettujen lapsista noin 15 %.

Mikäli, ja kun, lähdemme ajatuksesta, että lahjakkaiden ja yliopisto-opintoihin kykenevien osuus ei ole köyhemmissä tai matalammin koulutetuissa perheissä neljännestä koulutetumpien perheiden vesoista, on meillä käsissämme sosiaalinen ongelma. Järjestelmä syrjäyttää merkittävän osan sellaisista nuorista, joilla olisi periaatteessa täydet mahdollisuudet hakeutua korkea-asteen opintojen piiriin ja menestyä niissä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että korkea-asteen opintoihin ei kokonaisuudessaan hakeudu se opiskelija-aines, jolla olisi parhaat edellytykset menestyä niissä. Toisin sanoen kyseessä on kansallisen lahjakkuusreservin vajaakäyttö ja siten tarpeettoman hidas tieteen kehittyminen ja taloudellinen kasvu.

Kyse on luonnollisesti kulttuurista. Tietyissä sosioekonomisissa taustoissa koulutukseen hakeutumiseen ei vastaavalla tavalla kannusteta kuin joissain muissa. Joissain perheissä ajatus tytön tai pojan siirtymisestä toisen asteen ammatilliseen koulutukseen on kauhistus, toisaalla taas turhaa kirjojen lueskelua saatetaan pitää ajan haaskauksensa. Osin kyse on kuitenkin myös rahasta: kalliisiin valmennuskursseihin ei ole varaa eikä ilman niitä kannata haaveilla paikasta suositussa tiedekunnassa tai pääaineessa. Aikaisin tehty valinta esimerkiksi hakeutumisesta ammatillisten opintojen pariin lukion sijasta nostaa tehokkaasti nostosillat korkeakouluun hakeutumisen edestä – vaikka muodollista umpiperää ei olekaan. Ja niin edelleen.

Tulevaisuuteen katsottaessa piirtyy selkeä kuva siitä miten koulutusta tulisi kokonaisuutena kehittää kun näkökulmaksi otetaan työmarkkinoiden kehitys. Ensinnäkin matalaa koulutusta vaativat työtehtävät ovat nopeasti katoamassa työmarkkinoilta. Tämä tarkoittaa sitä, että perusasteen varassa ei, harvoja onnekkaita poikkeuksia lukuun ottamatta, voi odottaa pysyvää työllistymistä. Toiseksi työpaikan ja jopa ammatinvaihto tulee olemaan yhä useammalle arkipäivää jossain vaiheessa työuraa. Kun kokonaiset toimialat voivat syntyä ja kadota, tarkoittaa tämä voimakasta vaatimusta jatkuvien opiskelumahdollisuuksien ja osaamisen täydentämisen osalta kaikille kansalaisille. Ja kolmanneksi: korkean tason osaaminen, niin akateeminen kuin ammatillinenkin, tulee yhä tärkeämmäksi niin yksilöille kuin koko yhteiskunnalle.

Kaikki tämä yhdessä korostaa tarvetta poistaa kaikki koulutukselliset umpiperät, niin muodolliset kuin epämuodolliset. Samalla puhtaasta tutkintokeskeisyydestä tulisi siirtyä entistä enemmän kohti yleisiä valmiuksia ja sen päälle käytännössä koeteltua osaamista. Ja kolmanneksi on avattava merkittävällä tavalla lisää mahdollisuuksia korkean koulutuksen hankkimiseen. Erityisen tärkeää tämä on koulutuksellisesti huono-osaisemmista taustoista tulevien nuorten, ja miksei vanhempienkin ihmisten, kohdalla.

Ensimmäiseksi muutosta kaipaisi toisen asteen koulutus. Nykymuotoinen tiukasti kahtia jakautunut toisen asteen koulutus on historiallinen jäänne joka ei tue elinikäisen oppimisen ideaalia. Tarpeettoman korkeat raja-aidat urauttavat herkässä ikävaiheessa valintoja tekeviä nuoria poluille, joiden tarkoituksenmukaisuudesta vain harva 15-vuotias voi olla järkähtämättömän varma. Jotta korkeakoulukelpoisuus toisen asteen tutkinnon suorittamisen jälkeen olisi teorian lisäksi entistä useamman kohdalla mahdollista käytännössä, tulee sisältöihin rakentaa yleissivistäviä ja jatko-opintoihin valmentavia kokonaisuuksia kummallakin puolella toista astetta. Turhaa hajurakoa akateemisen ja ammatillisen maailman välillä voitaisiin poistaa myös yhteisillä kurssitarjottimilla, tilojen yhteiskäytöllä ja yhteisillä oppitunneilla vaikkapa kielissä.

Toiseksi Suomessa tulisi laajentaa korkeakoulutuksen tarjontaa. Suomi on jo nyt jäänyt pahasti jälkeen koulutustasonsa suhteen. Kun vielä 1990-luvun alussa olimme maailman kärkeä, olemme OECD-maiden joukossa tällä hetkellä sijalla 18 kun tarkastellaan sitä kuinka suuri osuus 25–34-vuotiaasta ikäluokasta on suorittanut korkea-asteen tutkinnon. Puola, jossa 15 vuotta sitten tutkinnon suorittaneiden osuus oli kolmanneksen Suomen tasosta, on ohittamassa meidät. Viimeisen kymmenen vuoden aikana korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden työikäisten määrä on OECD-maissa ja EU-maissa noussut 3,4 % vuodessa. Vertailun kärjessä ovat Luxemburg ja Puola, joissa kasvuvauhdit ovat yli 6,5 prosenttia vuodessa. Suomessa kasvuvauhti on ollut 1,7 prosenttia jolla sijoitutaan 33 maan vertailussa sijalle 29. Tarjonnan lisääminen toisi korkeakouluopinnot entistä lähemmäksi myös sellaisille nuorille jotka jäävät tällä hetkellä koulutusta paitsi samalla kun se antaisi vauhtia hallitusohjelman tavoitteelle olla luoda suomalaisista maailman osaavin kansakunta.

Kolmanneksi korkeakoulujen opiskelijavalintaa tulee uudistaa. Tällä hetkellä vuosittain noin 13 000 aloituspaikkaa suuntautuu hakijoille, joilla on jo korkeakoulututkinto tai opiskelupaikka korkeakoulussa. Tämä tosiasia heikentää nimenomaan niiden opiskelijoiden asemaa, jotka ovat pyrkimässä sisään, niiden eduksi jotka ovat kerran jo päässeet sisään. Ja kun sisään päässeet ovat taustoiltaan voimakkaasti valikoituneet, ei laajakaan sisäänotto yksin välttämättä auta tilannetta. Tämän vuoksi jo valmistelussa oleva opiskelijavalintauudistus jonka puitteissa korkeakoulujen päävalinnat varataan niille hakijoille, joilla ei ole aiempaa vastaavantasoista tutkinto-oikeutta on erittäin tärkeä ja oikeudenmukainen. Se varmistaa, yhdessä koulutusmäärien kasvattamisen kanssa että huomattavasti useampi nuori pääsee suorittamaan toiveidensa ja motivaationsa mukaista koulutusta ilman kasautuvia välivuosia.

Kolmanneksi tulisi tutkintorakenne hahmottaa uudella tavalla. On pohdittava sitä kannattaako nykymuotoinen pääainevalinta tehdä jo heti opintojen alkuvaiheessa vai tulisiko korkeakoulutuksessa suunnata yleisempiin teoreettisiin suuntiin kandidaattivaiheessa jonka jälkeen erikoistuminen ja pääainevalinta tapahtuisi maisterivaiheessa. Malliksi voisi tarjota ajatusta, jossa vaikkapa yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan pyrkivä opiskelija saisi kandidaattivaiheen tutkinto-oikeuden tiedekunnan opiskelijaksi, suorittaisi yleisiä yhteiskuntatieteellisiä opintoja ja valitsisi varsinaisen syventävän ja erikoistavan pääaineen vasta kandidaattitutkielman yhteydessä tai jälkeen. Maisterivaiheen opintoihin voisi puolestaan kuulua selkeästi nykyistä enemmän ajatus työnteon ja opintojen limittymisestä – seikka jonka tulisi näkyä myös opintojen järjestämistavassa.

Laajempiin opintokokonaisuuksiin siirtyminen kandidaattivaiheessa mahdollistaisi joustavammat siirtymiset koulutukseen, ja maisteriohjelmien käyttäminen erikoistumisohjelmina niiden myöhemmän käyttämisen täydennyskoulutuksen välineenä työelämässä jo toimivien ihmisten osalta. Näinkin korkeakoulutusta ja yliopistoja kyettäisiin kytkemään osaksi yhä useamman ihmisen sivistyksellistä kasvua ja työuran rakentamista.

PIAACista pikaisesti

Eilisen päivän suuri koulutuspoliittinen uutinen liittyi suuren kansainvälisen aikuisten osaamista koskevan tutkimuksen, PIAACin, julkaisuun. Tutkimus mittasi aikuisväestön osaamistasoa numerotaidossa, lukutaidossa ja ongelmanratkaisutaidossa.

Suomen menestys oli ilahduttava, sillä sijoituimme sijalle kaksi kaikissa kolmessa kokonaisuudessa, ja yhteistuloksilla mitattuna voidaan perustellusti väittää että Suomen aikuisväestö on maailman osaavinta.

Tulokset ovat siis hienoja ja rohkaisevia. Mutta samalla tuloksia tarkemmin analysoimalla tulee esille myös järjestelmämme kipupisteitä joissa on varaa kehittyä.

Ensimmäinen havainto koskee koulutuksen – ja sitä kautta osaamisen- periytyvyyttä. Tutkimuksesta käy selkeästi ilmi se, miten paitsi oma, myös vanhempien koulutustaso on suorassa yhteydessä henkilön osaamistasoon. Mitä korkeammin koulutettu tausta, sitä parempi osaamistaso tutkimuksen mittaamissa ominaisuuksissa. Toisin sanoen se, mihin perheeseen sattuu syntymään, vaikuttaa todella pitkälle siihen miten koulu- ja sittemmin työura kehittyy. Tämähän ei toki tarkoita sitä, etteikö ammattitaito voisi olla hyvinkin korkealla tasolla henkilöillä jotka eivät tutkimuksessa menestyneet, mutta tulevaisuutta ajatellen huomio on hälyttävä.

Toinen keskeinen huomio liittyy sukupolvien väliseen osaamiskuiluun. Vanhimpien ikäluokkien, erityisesti heidän, jotka eivät ole käyneet koulujaan peruskoulun puitteissa, osaaminen on OECD-maiden keskitason alapuolella ja erot eri-ikäisten välillä ovat Suomessa erittäin suuret. Peruskoulun äärimmäisen tärkeä vaikutus näkyykin tässä kysymyksessä erinomaisesti. Tulokset lähtevätkin paranemaan nopeasti niiden ikäluokkien kohdalla, jotka ovat käyneet peruskoulun saavuttaen huippunsa 30-35-vuotiaiden suomalaisten kohdalla. Kun otetaan huomioon ongelmanratkaisutaidot joihin liittyy tietoteknologian käyttö, käy ilmi, että suomalaisista aikuisista joka viidennellä on puutteellinen tietokoneen käyttöosaaminen.

Osaamiskuiluun liittyy myös toinen selkeä huolenaihe. Nuorimmat tutkimukseen osallistuneet, 16-19-vuotiaat, eivät saavuta hieman vanhempien suomalaisten erinomaisia tuloksia vaan jäävät selvästi alemmalle tasolle eivätkä saavuta vastaavaa eroa suhteessa muiden OECD-maiden samanikäisten suorituksiin. Sukupolviero uhkaakin valahtaa seuraavaksi nykyisiin nuoriin aikuisiin. Erityisen ikävää on se, että verrattuna edelliseen merkittävään aikuistutkimukseen, vuoden 1998 IALSiin, on alle 24-vuotiaiden suomalaisten lukutaidon taso laskenut selvästi. Tässä on selkeä korjausliikkeen paikka ja sen kohta on perusopetuksessa.

Kolmas suuri kysymys koskee työttömien ja vajaatyöllisten asemaa. Erityisesti työttömyys altistaa osaamistason heikentymiselle. Syy on ymmärrettävä – tekemättömyys rapistaa niin fyysisiä kuin henkisiä taitoja. Rapautuminen on nopeaa ja näkyy myös työssä olevien kohdalla. Tämä muistuttaa siitä miten tärkeää osa-aikatyöntekijöiden osallistumisesta tasavertaisina mm. henkilöstökoulutukseen, työssä tapahtuva oppiminen jolle pohjaa antavat tulossa olevat koulutuspäivät sekä työttömien aktivoiminen. Paljon parjatuilla työvoimapoliittisilla toimenpiteilläkin on tässä kokonaisuudessa merkitystä – käyttämättömänä taidot rapistuvat erityisen nopeasti ja sitä kautta palaaminen työmarkkinoille vaikeutuu.

Kotihoidontuki, työ ja tasa-arvo

Kolumni Kaarina-lehdessä 25.9.2013

Arkadianmäen syyskausi käynnistyi vilkkaasti, kun hallitus saa eteensä välikysymyksen. Aiheena on esitys nykymuotoisen lasten kotihoidon tuen muuttamisesta siten, että käytettävissä oleva aika jaettaisiin vanhempien kesken. Nykyisin kotihoidontuen saajista miehiä on vain muutama prosentti.

Miksi uudistusta ajetaan? Ensinnäkin kyse on tasa-arvosta työmarkkinoilla. Kun pitkät vapaat kasaantuvat naisille, kasvaa nuoren naisen palkkaamisriski työnantajan näkökulmasta. Tämä koskee kaikkia naisia, riippumatta siitä aikovatko he perheellistyä tai ei. Samalla kotiin pitkäksi ajaksi jäävien ammattitaito ja osaaminen rapistuvat ja paluu työmarkkinoille voi olla vaikeaa. Seurauksena pysyvä jälkeen jääminen urakehityksessä ja ansioissa – joka säteilee aina eläkkeelle asti.

Toinen peruste koskee tasa-arvoa perheessä. Vaikka isät ovat ilahduttavasti ottaneet jatkuvasti enemmän vastuuta kotioloista ja perinteinen työnjako osoittaa muuttumisen merkkejä, on hoivavastuu edelleen korostuneesti naisilla. Osittamalla kotihoidontuen kuulumaan selkeästi myös miehille kannustaa yhteiskunta kotihoito-orientoituneita perheitä tasa-arvoisempaan vanhemmuuteen sekä korostaa isän roolia.

Kolmas peruste on taloudellinen. Muutos saattaa lisätä päivähoidon tarvetta ja siten kustannuksia kunnille. Mutta samaan aikaan säästöä koituu nyt kotiin maksetuista tuista, ja työelämään palaavat äidit paitsi tekevät työtä, myös osallistuvat verojen muodossa hyvinvointivaltion rahoitukseen.

Neljäs peruste liittyy lapsen etuun. Ei ole olemassa tutkimuksellista näyttöä siitä, että kotihoito olisi hyvää päiväkotihoitoa parempaa, kun puhutaan yli 1-vuotiaista lapsista. Eniten varhaiskasvatuksesta hyötyvät pienituloisimpien vanhempien lapset. Varhaiskasvatuksen palveluiden käytön lisääminen on myös lasten etu.

Muutos siis kannattaa, sillä siitä hyötyy lapsi, isä, äiti ja koko kansa.

Kotihoidontuen erinomainen uudistus

Kuten tiedettyä ja analysoitua, hallitus teki budjettiriihen yhteydessä merkittäviä päätöksiä rakennepoliittisen ohjelman muodossa. Erääksi julkisuudessa keskustelluimmaksi nousi nopeasti kotihoidontuen jakaminen molempien vanhempien kesken. Oppositiopuolueet perussuomalaiset ja Keskusta intoutuivat jopa välikysymykseen asiasta.

Itse olen sitä mieltä, että kotihoidontuen jakaminen puoliksi molemmille vanhemmille on parhaita poliittisia päätöksiä pitkään aikaan ja on itse asiassa eräs harvoista aidosti rakenteellisista uudistuksista joita kyseinen ohjelma pitää sisällään. Linjauksen vieminen käytäntöön lisää merkittävällä tavalla työmarkkinoiden tasa-arvoa naisten ja miesten välillä, muokkaa merkittävällä tavalla käsitystä vanhemmuudesta sekä pidentää erityisesti naisten työuria. Tällä tulee olemaan myös huomattavan myönteisiä taloudellisia seuraamuksia niin yksilöille kuin yhteiskunnalle.

Kotihoidontuen piirissä olevat henkilöt ovat tällä hetkellä lähes poikkeuksetta naisia. Naisten pitkät poissaolot työelämästä keskellä työuraa aiheuttavat urakehityksen pysähtymistä, osaamisen vanhentumista ja sitä kautta pysyvästi hitaampaa ansiokehitystä joka säteilee aina eläkkeisiin asti. Lisäksi nuorehko nainen, lapsilla tai ilman, suunnitelmilla perheellistyä tai ilman, näyttäytyy työnantajan näkökulmasta erittäin potentiaalisena riskinä: jos tuon tuosta palkkaan niin liekö heti pitkään poissa töistä perhevapaalla? Seuraus: nuoret miehet kirivät usein koulutetumpien nuorten naisten ohi pysyvämpiin työsuhteisiin, paremmille palkoille ja nopeampaan herrahissiin.

Tasajako tuottaa tilanteen, jossa toivon mukaan yhä useampi mies käyttää oman osuutensa tukiajasta mikäli perhe haluaa hoitaa omaa lastaan kotona. Tämä tasapainottaa paitsi vanhemmuutta ylipäänsä ja korjaa vikuuntunutta tilannetta jossa hoivavastuun katsotaan kuuluvan enemmän äidille, myös tervehdyttää työmarkkinoita. Riskit nuorten miesten ja naisten välillä tasaantuvat: on aina vain luonnollisempaa että molemmat vanhemmat kantavat vastuuta jos lasta ylipäänsä kotona hoidetaan. Yhteiskunta antaa tukimuodon uudistamisen kautta vahvan viestin tasa-arvoisen vanhemmuuden puolesta: myös isät ovat arvokkaita vanhempia.

On oletettavaa, että päivähoidon käyttö tulee lisääntymään ja sitä kautta kuntien kustannukset kasvavat. Kaikilla pitkää kotihoitoa suosivilla perheillä ei ole halua tai mahdollisuutta tilanteeseen jossa isä jäisi puoleksitoista vuodeksi hoitamaan lasta kotiin. Tämä lisää päivähoidon kysyntää kunnissa ja siten myös kuluja. Toisaalta tilanne myös lisää, pysyvästi, verotuloja. Jos lapset siirtyvät nykyistä aikaisemmin varhaiskasvatuksen palveluiden piiriin nousee pienten lasten vanhempien, erityisesti äitien, työllisyysaste (edellyttäen, että on olemassa työ johon palata tai jonka löytää), tulot kohoavat nopeammin koska poissaolot jäävät lyhyemmiksi ja siten myös verokertymä kasvaa. Tällä hetkellä pienten lasten äitien työllisyysaste on Suomessa matala ja sitä tulisi nostaa jo julkisen taloudenkin kannalta.

Myös myyttinen ”lapsen etu” on käsiteltävä tässä yhteydessä. Uudistuksen vastustajat vetoavat kotona tapahtuvan hoidon ylivoimaisuuteen varhaiskasvatukseen ja päiväkoteihin verrattuna. Heidän kannaltaan ikävää on kuitenkin se, ettei mitään tutkimuksellista näyttöä kotihoidon ylivoimaisuudesta laadukkaaseen varhaiskasvatukseen verrattuna ole olemassakaan kun puhutaan yli 1-vuotiaista lapsista. Vertailun vuoksi, Tanskassa 90% ja Ruotsissa reilusti yli 70% lapsista on päivähoidossa 1-2 vuoden iässä. Suomessa vastaava luku on 41%. En usko, että kukaan voi väittää, että pohjoismaisissa naapurimaissa lapset voisivat erityisen pahoin verrattuna Suomeen, pikemminkin päinvastoin. Itse asiassa varhaiskasvatuksella on havaittu olevan erittäin myönteisiä vaikutuksia erityisesti heikoimmista asemista tuleviin lapsiin.

Uudistuksen myötäkään kukaan ei pakota viemään lastaan päivähoitoon eikä tuen aika tai taso edes lyhene, se vain jaetaan uudella tavalla. Ja ennen kuin menee huutamaan vanhempien ohjailusta ja perheiden valinnanvapauden rajoittamisesta on hyvä ymmärtää että koko kotihoidontuki on etuusmuotona kansainvälisesti hyvin harvinainen. Hyvin harvassa maassa erikseen tuetaan yhteiskunnan varoilla sitä, että parhaassa työiässä oleva väestönosa jää kotiin eikä osallistu työmarkkinoille. Toisin sanoen Suomen järjestelmä, muutetussakin muodossa, on perheille erittäin antelias.

On toki selvää, ettei tasajako tuessa ole yksin autuaaksitekevä ratkaisu. Edelleen tarvitaan samapalkkaisuuden eteen tehtävää työtä esimerkiksi palkkapolitiikassa, kustannusten tasaisempaa jakamista, myös alkupään perhevapaiden tasaisempaa jakautumista, parempia mahdollisuuksia osa-aikatyöhön siirtymiseen, joustavaa hoitorahaa ja niin edelleen. Mutta yksi, merkittävä pala loksahtaa kohdalleen tämän uudistuksen myötä ja siitä, sen logiikalla, on erittäin hyvä jatkaa.

Koska nykymuotoinen kotihoidontuki on ongelmallinen järjestelmä niin tasa-arvon kuin talouden kannalta, on erittäin hienoa että hallituksella on ollut rohkeutta ottaa voimakas linjaus asiaintilan korjaamisen puolesta. Sen sijaan erityisesti oppositiopuolue Keskusta saisi hävetä. Samaan aikaan kun puheenjohtaja Sipilä esiintyy Suomen talouden asiantuntijana hänen puolueensa pyrkii kaatamaan hallituksen asiaan joka lisäisi sekä työn tekemistä Suomessa että sukupuolten välistä tasa-arvoa. Uudistuksellisen imagon takaa vaikuttaakin nousevan ihan tavallinen, vanhanaikainen konservatiivikepulainen. Erityisesti nuorten naisten tulisikin aina muistaa, Keskusta on aina ollut ja näyttää aina tulevan olemaankin, sinun tasa-arvoisten mahdollisuuksiesi ykkösvihollinen.

Kuva: Wikimedia Commons

Also sprach Jyrki Katainen

Pääkirjoitusten ja uutisten ollessa täynnä talouskriisipuhetta sekä erityisesti elinkeinoelämän edustajien sotahuutoja liittyen budjettiriiheen piti pääministeri oman hallitusryhmänsä kokouksessa tästä linjasta poikkeavan puheen. Kokoomuksen Joensuussa koolla ollut ministeriryhmä ei kuullut johtajaltaan näkemystä ajankohtaisiin haasteisiin vaan yhteiskunnallisen analyysin maailman muutoksesta, ennen kaikkea yksilöllistymisestä, median murroksesta sekä yhteiskunnallisten auktoriteettien merkityksen muuttumisesta. Puhe oli monella tapaa mielenkiintoinen ja ansaitsee muutaman kommentin.

On helppo olla samaa mieltä siitä, että yksilöllistyminen, yhdistettynä koulutustason nousuun, tiedonjaon ja -tuottamisen sekä verkottumisen helpottumiseen teknologisen kehityksen myötä pitää sisällään valtavia lupauksia. Samaan aikaan pääministerin huoli ”samanmielisten kaikukammioista” on mitä suuremmissa määrin perusteltu. Kun yhteisiä totuuksia, tai edes julkisuutta joka määrittelee keskusteluiden asialistaa, ei ole, voi hintana olla yhteiskunnan sirpaloituminen toisistaan yhä kauemmas eriytyviin ryhmiin joilta puuttuvat yhteiset kokemusmaailmat.

Mutta miten tähän pitäisi suhtautua? Ensinnäkin toki valtavana mahdollisuutena. Erityisesti teknologinen kehitys on luomassa tilanteen jossa ihmiskunnan valtava enemmistö voi olla on-line. Tekniset ratkaisut siihen miten tieto, taide ja kulttuuri voisivat olla mitättömin kustannuksin lähes kaikkien ihmisten käytettävissä, ovat pääpiirteissään olemassa. Perinteisten auktoriteettien murentuminen voi tarkoittaa suunnatonta vapautumista traditioiden vallasta, jotka kahlitsevat kautta maailman erityisesti naisia ja erilaisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä. Yksilöissä olevan potentiaalin saaminen entistä parempaan hyötykäyttöön sisältää mahdollisuuden ennennäkemättömään edistykseen.

Toisaalta on niin, että on hyvä muistaa mistä menestyneimmät yhteiskunnat ovat yksilöllistymisen eväänsä ammentaneet. Tässäkin suhteessa kärjessä kulkevat pohjoismaat ovat nojanneet ennen kaikkea hyvinvointivaltion vapauttavaan potentiaaliin. Tasokas, kaikille yhteinen peruskoulu ja julkinen koulutusjärjestelmä ylipäänsä, terveyspalvelut ja sosiaaliturva ovat luoneet juuri niitä mahdollisuuksia joiden varassa yksilöt ovat voineet tavoitella sosiaalista nousua, ottaa riskejä sekä myös epäonnistua ilman pelkoa lopullisesta tuhoutumisesta. Toisin sanoen edellytykset yksilöllistymiskehitykselle, ja ennen kaikkea tämän yksilönvapauden oikeudenmukaiselle jakaantumiselle, ovat ennen muuta julkisen sektorin ja hyvinvointivaltion instituutioiden tuottamia.

Ergo: mikäli halutaan, kuten pääministerikin puheessaan toteaa, luoda keskinäistä solidaarisuutta ja yksilöiden välistä luottamusta sirpaloituvassa, epäilevämmässä ja siiloutuvassa maailmassa, on panostettava voimakkaasti sellaisten positiivisten yhteisten kokemusten luomiseen jotka tuovat erilaisia ihmisiä yhteen, samanarvoisina ja vertaisina. Vain tätä kautta syntyy ajatus ”samassa veneessä olemisesta”. Käytännössä tämän tulisi tarkoittaa erityisesti sellaisia yhdyskuntarakenteita ja mikä tärkeämpää, yhteisiä palveluita joita kaikki kansalaiset haluavat käyttää ja jotka eivät eriytä muun muassa maksukykyisiä pienituloisimmista ihmisistä. Kun vaikkapa päiväkoti, koulu tai terveyskeskus ovat ”meidän kaikkien yhdessä rakentamaa, yhteistä hyvää”, vahvistuu käsitys yhteisistä tavoitteista myös erilaisten ihmisten kanssa.

Kun koko maailma on klikkauksen päässä, korostuu uudelleen henkilökohtaisen kontaktin merkitys, konkreettinen kohtaaminen. Ja juuri tämä kohtaamisten väheneminen on nyky-yhteiskunnan ja Suomen huolestuttavimpia kehityssuuntia. Helsingin metropolialueella on nykyisin mahdollisuus tehdä satojen, ellei tuhansien kilometrien luokkaretkiä paikallisbussissa. Tietyt lähiöt vertautuvat sosioekonomiselta rakenteeltaan Suomen köyhimpiin kuntiin, kun taas Westendiin keskittyy ennennäkemätön vauraus. Rikkaat eristäytyvät omiin poteroihinsa ja omiin todellisuuksiinsa, köyhille ei jää vaihtoehtoja kuin tulla eristetyiksi.

Jotta tätä kehitystä voitaisiin oikaista ja vahvistaa ihmisten toinen toistaan kohtaan kokemaa luottamusta, tulisi yhteiskunnan, muotisanaa käyttäen, törmäyttää erilaisia ihmisiä toisiinsa erityisesti yli yhteiskuntaluokkarajojen. Tärkeintä olisi estää asuinalueiden eriytymistä sekä panostaa voimakkaasti yhteiseen varhaiskasvatukseen. Lapsetkin kyllä tunnistavat luokkaerot, mutta eivät aivan heti ja mikä oleellisinta, heidän on helppoa ylittää niitä. Lisäksi laadukas varhaiskasvatus antaisi erityisesti heikompiosaisista taustoista tuleville lapsille juuri niitä kontakteja, monipuolisempaa sosiaalista pääomaa ja mahdollisuuksia joita he tarvitsisivat kasvaakseen itse täyteen potentiaaliinsa, ts. päästäkseen nauttimaan täysimääräisesti niistä yksilökeskeisemmän yhteiskunnan eduista joista pääministerikin kauniisti puhuu.

Luottamuksen ja sopimisen teema kulkeekin toisena voimakkaana säikeenä pääministerin puheessa. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Mielenkiintoisempi pohdinta taas koskee sitä, miten tätä luottamusta ja sopimisen kulttuuria luodaan? Yksilökeskeisesti vai instituutioiden kautta?

Erityisesti korkeasti koulutetut työntekijät muutamilla aloilla kykenevät nykyisin jopa kilpailuttamaan työnantajiaan. Tilaisuuksia on tarjolla paljon, myös Suomen rajojen ulkopuolella. Valinnanvapauden ollessa huomattavan suurta korostuu myös mahdollisuus ”joustoon”. Voi tehdä mielekkääksi kokemaansa työtä pienemmällä palkalla, tai tehdä firman eteen hieman talkoita kun tilanne on vaikea. Oleellista on se, että voi aina luottaa menestykseen ja turvallisuuteen tulevaisuudessa – eli riskinottokykyä on olemassa. Tämä hyvä. Työmarkkinoiden globalisaatiovoittajat tarvitsevatkin ammattiliiton tuomaa turvaa vain harvoin.

Mutta: tämä ei ole koko totuus työmarkkinoista. Hyvin suuri osa myös tulevaisuuden työmar kkinoista toimii tavalla, jossa työntekijät eivät ole yhtä vahvassa asemassa suhteessa työnantajaansa. Tavoitteena tämä toki voi, ja pitääkin olla, ja pääministerin puheen hengessä ay-liike voisikin pohtia yhä enemmän sitä miten valtaistaa yksittäistä työntekijää suhteessa yksittäiseen työnantajaan. Toisin sanoen miten vahvistaa toisaalta sellaista (moni)ammattilaisuutta joka lisää mahdollisuuksia, ja toisaalta ajaa sellaista yhteiskuntapolitiikkaa mikä tukisi tällaista kehitystä. Mutta samaan aikaan on tärkeää ymmärtää että työmarkkinoille syntyy luottamusta ennen kaikkea välittävien instituutioiden, kuten työmarkkinarakenteiden, kautta ja että perusoikeuksiensa toteutumisen osalta työntekijät ovat edelleen heikommassa asemassa ellei yhteisiä rakenteita olisi.

Uskallankin väittää, että luottamuksen ja sopimisen kulttuurin vahvistumisen, jota pääministerikin aiheesta kaipaa, edellytyksenä on toimiva perusrakenne. Kun pohja on vakaa ja varma, ovat yksilöt niin työmarkkinoilla kuin muuallakin vapaampia ottamaan riskejä (puolin ja toisin) sekä luottamaan toisiinsa voidessaan olla varmoja siitä että välistä vetäminen ei onnistu. Työmarkkinoilla tämä tarkoittaisi vaikkapa kattavaa yleissitovuutta perustasojen osalta joiden varassa voidaan ottaa huomioon paikallisia olosuhteita. Paikallisesti tapahtuvan sopimisen on oltava aidosti tasa-arvoista, ts. luottamusmiesten asemaa ja työntekijöiden paikallisen edunvalvonnan edellytyksiä tulisi vahvistaa, työntekijät ottaa mukaan yrityksissä tapahtuvaan päätöksentekoon jne. Osallisuutta ja ”samassa veneessä” olemista vahvistaisivat myös henkilöstön ottaminen mukaan tulospalkkioiden piiriin. Ja niin edelleen.

Ay-liike, kuten poliittiset puolueetkin, ovat ilman muuta muutoksen edessä yhteiskunnan muuttuessa. Mutta toisin kuin pääministerin puheesta voisi ulos lukea, erityisesti ammattiliittojen ongelma ei ole sisällöllinen vaan järjestöllinen. Tarvitaan uusia tapoja tehdä ja osallistua, sekä edunvalvonnan painopisteen muuttamista. Sen sijaan perustellut vaatimukset solidaarisesta palkkapolitiikasta eivät ole vanhentuneet vaan ovat ehkäpä ajankohtaisempia kuin aikoihin.

Kuvalähde: Kokoomuksen mediapankki

Älä lyö lyödyn lasta

julkaistu lyhennettynä Helsingin Sanomien mielipideosastolla 5.4.2013.

Mediassa on viime viikkoina keskusteltu aktiivisesti subjektiivisen päivähoidon rajaamisesta. Asia nousi pintaan, kun EVA:n johtaja Matti Apunen väitti HS:n kolumnissaan Turun Sanomien uutiseen perustuen joka kymmenennen lohjalaisen lapsen viettävän koko kesän hoidossa. Vaikkei Apusen siteeraama selvitys lopulta pitänytkään paikkaansa (Lohjalla ainutkaan lapsi ei jäänyt vaille lomaa), rajaamista kannatettiin useissa puheenvuoroissa.

Subjektiivisen päivähoidon rajaaminen on kuitenkin monella tapaa ongelmallinen ajatus. Ensinnäkin sen kannattajat unohtavat, että kyseessä on lasten, ei aikuisten oikeus. Miksi lapsen oikeutta varhaiskasvatuksen palveluihin tulisi rajoittaa, mikäli hänen vanhempaansa on kohdannut vaikkapa työttömyys?

Mikäli ongelmana ovat ylipitkät hoitopäivät, niihin tulisi puuttua kaikkien lasten osalta, ei vain työttömien. Lapset ovat tarkkoja ja huomaavat kyllä ketkä napsitaan porukasta pois muita aikaisemmin siksi, että heidän kotonaan on esimerkiksi työttömyyttä. Tämänkaltaisesta leimaamisesta tulisi pyrkiä pikemminkin pois kuin korostaa sitä pakottamalla lapsi kotiin kesken leikkien.

On fakta, että varhaiskasvatuksesta ja muiden lasten seurasta hyötyvät eniten ne lapset, joiden kotona on sosiaalisia ongelmia. Työttömyys, erityisesti pitkittyvä sellainen, korreloi voimakkaasti näiden kanssa. Toisin sanoen rajaus satuttaisi eniten juuri niitä lapsia, joiden saama hyöty päivähoidosta olisi suurin. Tätä ei voida pitää oikeudenmukaisena.

Kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että varhaiskasvatuksen ammattilaisilla, päiväkodin tädeillä ja sedillä, on kädet täynnä tärkeää työtä. Siksi ei ole järkevää, että heidän tehtävänkuvaansa lisättäisiin lasten vanhempien työmarkkina-aseman kyttääminen sen varmistamiseksi, että lapsi varmasti haetaan kesken päivää pois. Tämäkin aika käytettäneen paremmin vaikkapa leikeissä tai opetuksessa.

Lapset ja tasa-arvopolitiikka

kolumni Demokraatissa 21.2.2013.

Hallituksen puolivälitarkastelun lähestyessä on tärkeää arvioida saavutuksia liittyen hallitusohjelman toteuttamiseen. Sosialidemokraattien vaatimuksesta yhdeksi tämän hallituksen päätavoitteeksi sovittiin köyhyyden, eriarvoisuuden ja syrjäytymisen vähentäminen. Kyseisen kokonaisuuden osalta onkin tehty paljon työtä niin veropolitiikassa, työllisyyspolitiikassa kuin sosiaali- ja koulutuspolitiikassakin.

Mitä enemmän perehtyy eriarvoisuutta ja sen syntyä selittävään tutkimukseen ja kirjallisuuteen, sitä enemmän huomio huono-osaisuuden lähteistä paikantuu elämän ensimetreihin. Sosiaalisen taustan merkitys lasten tulevaisuutta määrittävänä tekijänä on edelleen, myös Suomessa ja muissa pohjoismaissa, valtaisa. Duunarin lapsesta tulee edelleen keskimääräistä selkeästi useammin duunari, tohtorin lapsesta tohtori ja päihdeongelmaisen perheen jälkeläisen riski ajautua itse vastaaviin ongelmiin on selvästi muita ikätovereitaan suurempi. Yksilöt luonnollisesti murtavat kuvaa, mutta väestötasolla trendit ovat selkeät.

Se, että hyvin ratkaisevia kehityskulkuja tulevan elämän kannalta muodostuu jo varhaislapsuudessa, sekä se, että koulutuksen merkitys eroja tuottavana tekijänä lisääntyy, korostaa varhaiskasvatuksen ja sittemmin peruskoulun merkitystä. Näissä yhteiskunnan palveluissa voidaan omalta osaltaan paikata niitä eriarvoisuuksia, joita kotitausta saattaa tuottaa sekä varustaa lapset mahdollisumman tasa-arvoisilla mahdollisuuksilla ja näköaloilla tuleville työurilleen.

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi viime vuoden loppupuolella erittäin tärkeän selvityksen liittyen koulutuksellisen tasa-arvon edistämiseen. Sillä on erityinen merkitys juuri nyt, kun olemme havaitsemassa aiemman Pisa-menestyksemme peruspilarien hapertuvan. Kehitys 2000-luvulla on edennyt siten, että kaikkein heikoimpien suoritukset ovat entisestään huonontuneet ja koulujen väliset erot kasvaneet. Osa kouluistamme suoriutuu entistä huonommin tasa-arvoisten valmiuksien tuottamisessa.

Tärkein esitys liittyy valtionosuuksien uudistamiseen. Oppimistuloksiltaan eriytyvät koulut juontavat juurensa alueelliseen eriarvoisuuteen. Tietyille alueille on alkanut kasaantua toisaalla parempiosaisia, toisaalla huonompiosaisia väestöryhmiä. Sosiaaliset haasteet lähiympäristössä heijastuvat myös kouluihin. Tähän on puututtava rahoituksellisesti siten, että rahaa kanavoidaan entistä enemmän niille kouluille, joiden toimintaympäristö on muita vaikeampi ja odotettavissa olevian ongelmia on enemmän. Tätä kautta voidaan toisaalta parantaa palveluita siellä missä tarve on suurin, ja myös luoda kannusteita koulutusmotivoituneille perheille lähettää lapsensa toivon mukaan entistä monipuolisemmat vaihtoehdot tarjoavaan lähiökouluun.

Toinen, lukumääräisesti pientä mutta periaatteellisesti merkittävää ryhmää koskeva tärkeä esitys on esiopetuksen velvoittavuus. Tällä hetkellä esiopetuksesta syrjäytyvät tällä hetkellä juuri ne lapset, jotka tarvitsisivat eniten tukea koulutiensä aloittamiseen. Ongelma koskee erityisesti maahanmuuttajataustaisia lapsia. Velvoittavuus toisi palveluiden piiriin nimenomaan heidät. Heikommista sosiaalisista asemista ponnistavien lasten kannalta erityisen tärkeää olisi myös edistää heidän osallistumistaan aamu- ja iltapäivätoimintaan.

Kaiken kaikkiaan raportti on mitä parhaimmalla asialla ja sen ehdotukset tulisi toteuttaa täysimääräisesti. Samalla on pohdittava keinoja lisätä varhaiskasvatuksen vetovoimaa erityisesti niiden perheiden kohdalla joiden lasten syrjäytymisvaara on suurin. Päiväkoti tarjoaisi juuri näille lapsille tarpeellisia kontakteja, virikkeitä ja kulttuurista pääomaa, sekä myös aikaista puuttumista mikäli kotiolot heikkenevät. SDP:n puoluekokouksen kantaa päivähoidon maksuttomuudesta pitkän tähtäimen tavoitteena kannattaa pitää mukana.