Eläke(ikä)keskustelun sosioekonominen näkökulma

julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 16.1.2013. 

Viime päivinä mm. SAK on saanut kritiikkiä, koska Helsingin Sanomat uutisoi sen kieltäytyneen neuvottelemasta eläkeiän nostosta tulevalla työmarkkinakierroksella. Asia onnistuttiin erityisesti (puna)vihertävissä piireissä lukemaan ”nuorten kurittamisena” ja ”juoksuhautoihin jumittumisena”, vaikka kysymys oli siitä, että eläkkeistä ja -iästä keskustellaan erikseen osana jo sovittua, vuoteen 2017 tähtäävää kokonaisratkaisua. Samalla kuohunta osoitti sen, etteivät nämä sukupolvisoturit olleet vieläkään ymmärtäneet mistä eläkeikäkeskustelussa oikeastaan on kyse, vaan porvarillis-yläluokkainen totuus asiasta on näissä piireissä otettu melkoisen annettuna.

Arviot niin sanotun ”eläkepommin” kustannuksista sekä sen aiheuttamista seurauksista eläkejärjestelmälle vaihtelevat. Yleisimmin kuitenkin järjestelmää pidetään, myös tulevien sukupolvien osalta, verrattain hyvänä ja toimivana. Työeläkemaksuissa on toki selkeää korotuspainetta, muttei kohtuutonta. Mahdolliset haasteet julkiselle taloudelle eivät siis niinkään tule eläkkeistä, vaan ennen kaikkea työttömyyden myötä menetetyistä tuloista sekä hoivamenojen kasvusta. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö eläkemenoissakin tulisi pyrkiä vahvistuvaan kestävyyteen tästä huolimatta, mutta se on silti oleellista, kun puhutaan muodollisesta eläkeiästä.

Viimeisimpänä Suomen työeläkejärjestelmän tilaa arvioivat Eläketurvakeskuksen pyynnöstä brittiläiset professorit, havaiten sen monella tapaa hyväksi. Professorien tekemä työ toi kuitenkin myös aidosti mielenkiintoisia ja uudenlaisia ajatuksia siihen, miten sosioekonominen oikeudenmukaisuus voisi toimia suomalaisessa eläkejärjestelmässä nykyistä paremmin. Yksi ajatus koski nopeampaa karttumaa työuran alussa, joka kannustaisi nopeampaan siirtymiseen työelämään. Samalla se vähentäisi eriarvoisuutta, joka liittyy työuran loppupään kuormittavuuteen. Nykyinen järjestelmä palkitsee, edelleen, niitä, joiden ansiot ovat  työuran loppupäässä suurimmillaan ja joiden terveys antaa myöden työelämässä jatkamiseen.

Tämä havainto liittyykin mielenkiintoisella tavalla eläkeiästä käytävään keskusteluun. Toisin kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä, Suomessa ei tälläkään hetkellä ole pakko jäädä eläkkeelle 63-vuotiaana. Ihmiset voivat, ja yhä useampi myös jää mikäli töitä on, eläkkeelle tätä myöhemmin. Superkarttumat työuran loppuun on rakennettu juuri siksi, että tätä tapahtuisi enemmän ja elinaikakerroin pitää nuorempien sukupolvien osalta liiankin hyvin huolen taloudellisista kannusteista jatkaa työssä.

Koska työurien pidentämisen tarpeesta ollaan yhtä mieltä, katse tuleekin kiinnittää niihin ihmisiin, jotka eivät, syystä tai toisesta, saavuta edes 63 vuoden rajaa, tai sitten jäävät pois työelämästä heti 63 vuotta täytettyään. Eläkeiän alarajan nostaminen 65 vuoteen tai yli vaikuttaisi nimenomaan heidän asemaansa. Niiden ihmisten, jotka jo nyt jatkavat yli alarajan, asemaanhan nostolla ei olisi mitään merkitystä. He, keitä muutos kohtaisi, ovat keskivertoa useammin a) matalasti koulutettuja, b) määriteltyjä osin tai täysin työkyvyttömiksi tai c) työttömiä. Samalla he ovat useimmiten pienituloisia ja toimineet fyysisessä työssä kuten hoiva-alalla, rakennuksilla, kuljetuspuolella, turvallisuusalan tehtävissä tai muilla yksityisillä palvelualoilla.

Pienituloisuus korreloi vahvasti keskimääräisen eliniän odotteen kanssa. Pienituloinen, useimmiten siis matalasti koulutettu ja fyysisessä työssä työuransa tehnyt ihminen kuolee keskimäärin selkeästi nuorempana. Eläkeiän noston koskiessa nimenomaan näitä ihmisiä, on kyse heidän terveiden eläkevuosiensa määrästä. Iän nosto, ilman merkittäviä toimia terveyspolitiikassa ja työhyvinvoinnissa, vähentää niitä vuosia jolloin nämä ihmiset voisivat nauttia eläkkeellä olostaan. Edelleen: nämä samat ryhmät, joiden asemaan nosto vaikuttaa ovat jo nyt keskimääräistä useammin työttöminä tai ajautuneet työkyvyttömyyteen. Toisin sanoen työtä ei saa tai voi tehdä, vaikka olisi halua.

Tätä taustaa vasten voidaankin kysyä se oleellisin kysymys: kuinka monta uutta työpaikkaa eläkeiän nosto loisi, tai kuinka monta säilyttäisi? Tai kuinka paljon sen odotetaan vähentävän tuki- ja liikuntaelinsairauksiin sairastumista työpaikalla, tai karsivan mielenterveysongelmia jotka aiheuttavat aikaista poistumista työelämästä?

Edellä mainittua taustaa  vasten onkin vaikea nähdä, että kukaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta kannattava ihminen kovinkaan kevein mielin ilmoittaisi kannattavansa tuosta noin vain mekaanista eläkeiän nostoa. On varmasti totta, että rajan nosto pitäisi työvoimassa jonkin verran hyväkuntoista ja työkykyistä väkeä vuoden-pari pidempään, mutta tämän kolikon kääntöpuoli on monen työssään sairastuneen tai uupuneen tilanteen heikkeneminen edelleen. Järkevää olisikin etsiä tätä kaavamaista nostoa joustavampia ja moniulotteisempia keinoja työurien pidentämiseen; kohteena paitsi ikääntyvät, myös muut työtä tekevät.

Ikäkeskustelu onkin ollut erityisen haitallinen juuri siksi, että se on ohjannut periaatteessa hyvää tarkoittavienkin ihmisten huomion pois olennaisista kysymyksistä. Ikärajasta kannattaa keskustella ja arvioida sitä siinä vaiheessa kun a) sosioekonomista epätasa-arvoa on kyetään vähentämään siten ettei kaavamainen nosto tarkoita käytännössä valmiiksi heikompiosaisten ryhmien kyykytystä, b) ikääntyville työntekijöille on tarjolla työtä jota he pystyvät tekemään ja b) työkyvyttömyyttä ja työuran aikaisia pitkiä poissaoloja työelämästä on olennaisesti vähennetty. Ikärajaa voitaisiin ehkä myös tarkastella yksilökohtaisesti joustaen, pitkän työuran tehneille, työkykyään menettäneille voitaisiin mahdollistaa osittainen vanhuuseläke.

Eläkejärjestelmän kestävyys ei siis ole kiinni muodollisesta eläkeiästä eikä ikäkeskustelua voi järkevästi käydä, eräiden demagogien suosiman, ”nuoret” vs ”vanhat” –dikotomian avulla. Kysymys on ensinnäkin työllisyyden tasosta sekä tosiasiallisesta eläkkeellejäämisiästä. Joka on nykyisin selkeästi korkeampi kuin silloin kun eläkeikä oli 65 vuotta. Ja vastakkainasettelu, jos sellainen väkisin halutaan rakentaa, on sosioekonominen, ei ikäluokkien välinen.

Jotta kestävyyttä voidaan vahvistaa, tulee ensinnäkin torjua työttömyyttä. Tämän alan ”iso sinko” olisi antaa julkiselle sektorille välineet ja resurssit säädellä nykyistä paremmin talouden kokonaiskysyntää ja luoda työpaikkoja silloin kun yksityinen sektori ei näin tee. On kohennettava erityisesti julkisia terveyspalveluita, jotta työttömyysvaarassa tai työttöminä olevien ihmisten työkyky voi säilyä nykyistä paremmin ja yhä useampi jäädä terveenä eläkkeelle ja saavuttaa edes alarajan. Ja remontoidaan eläkejärjestelmää ottamaan huomioon entistä paremmin nimenomaan sosioekonominen tasa-arvo. Tämä kun on kaikkien etu, niin nuorten kuin vanhojenkin.

Mainokset

Keskiajalta yhdenvertaisuuteen

Kirjoitus Hämeen Kaiku -verkkolehdessä 22.10.2012.

Suomi on monilta osin tasa-arvon mallimaita. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien osalta maallamme on kuitenkin kirittävää. Erityinen huomio koskee alkuvuonna otsikoihin noussutta ja kesän puoluekokouksissakin keskusteluttanutta transsukupuolisten ihmisten asemaa.

Suomessa on edelleen voimassa tilanne, jossa yhtä ihmisryhmää, transihmisiä, kohtaa niin sanottu lisääntymiskyvyttömyysvaatimus. Tämä tarkoittaa käytännössä sterilisaatiopakkoa. Sana, jonka olisi toivonut jääneen 30-luvulle, on täyttä totta erään vähemmistön osalta tämän päivän Suomessa.

Nykymuotoista tilannetta ovat kritisoineet niin kotimaiset kuin kansainväliset tasa-arvoasiantuntijat. Tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäkinen on ottanut aiheeseen kantaa, kuten myös Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutetut. Jälkimmäiset ovat ohjeistaneet kaikkia jäsenvaltioita, myös Suomea. Viimeksi näin tapahtui viime kesänä, jolloin nykyinen valtuutettu kehotti Suomea poistamaan lisääntymiskyvyttömyyden transsukupuolisten henkilöiden sukupuolen vahvistamisen ehtona. Myös tutkijat ovat olleet asiassa aktiivisia.

Suomen ja STM:n vastaus näihin kysymyksiin on toistaiseksi ollut ihmeellisen nuiva. ”Asetetaan työryhmä”. Tämä siitä huolimatta, että asiat ovat olleet tiedossa hyvissä ajoin ennen mm. kansallisen ihmisoikeustoimintaohjelman hyväksymistä keväällä 2012. Ja vaikka asiasta on keskusteltu verrattain aktiivisesti koko vuosi, ei kyseistä työryhmää ole edes saatu asetettua.

Mikä maksaa? Asian ei kuvittelisi olevan periaatteellisesti erityisen vaikea. Oman sukupuolensa määrittelyn voisi kuvitella olevan oma, ei lääkärin, asia. Kyse on perusoikeudesta eikä lääketieteestä. Sterilisointivaatimuksen voisi kuvitella kuuluvan melkoisen selkeästi ruumiillisen koskemattomuuden, yksityis- tai perhe-elämän loukkauksiin. Syrjintäkielto kuuluu selkeästi jo olemassa olevaan, perustavaan lainsäädäntöön.

Kokemuksia on myös ulkomailta. Tulikiveä ei satanut Argentiinaan, joka on uudistanut lainsäädäntöään seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajavien järjestöjen toivomalla tavalla, ei Itävaltaan, Saksaan, Englantiin tai Iberian niemimaalle, jossa sekä Espanja että Portugali ovat poistaneet sterilisaatiovaatimuksen laeistaan. Ruotsissa lain uudistaminen on jo käynnissä.

”Lasten edulla” päähän lyöjiä voisi muistuttaa myös siitä, että transsukupuolisten ihmisten perheissä asuu lapsia jo nyt, eikä heidän asemansa vaikeuttaminen keinotekoisilla rajoitteilla poista tätä tosiasiaa. Heidän yhteiskuntaan sopeutumisensa kannalta voisi olla huomattavan paljon hedelmällisempää, että heidän vanhempansa ja perheenjäsenensä katsottaisiin yhtä arvokkaiksi ihmisiksi kuin kaikki muutkin ihmiset. Se, että näin ei ole, nimenomaan luo toiseutta ja syrjinnän kokemuksia – myös tuleville sukupolville.

Täysimääräistä tasa-arvopolitiikkaa

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 15.8.2012.

Erityisesti naisvoittoisten ammattijärjestöjen keskeisimpiin tavoitteisiin on vuosikymmenten ajan kuulunut sukupuolten tasa-arvoinen kohtelu työelämässä. Erityisen selkeästi kysymys koskee palkkojen jakautumista. Viimeaikaisen uutisoinnin mukaan miehet tienaavat edelleen naisia enemmän, joskin ero on pikku hiljaa kapenemassa. Samapalkkaisuuteen on kuitenkin vielä matkaa.

Palkkapolitiikka on tärkeä työkalu työmarkkinatasa-arvon saavuttamisessa. Siksi olisikin tärkeää, että jo hyvissä ajoin ennen raamisopimuksen umpeutumista pidetään esillä tarvetta taata solidaariset palkankorotukset matalimpien palkkojen aloille, jotka ovat usein naisvaltaisia. Erityiset tasa-arvoerät ovat oleellisia tässä työssä, kuten myös euromääräisten palkankorotusten pitäminen mukana keskusteluissa.

Yksin palkkapolitiikalla asiaa ei kuitenkaan ratkaista. Tärkeää on myös tukea sellaista yhteiskuntapolitiikkaa, joka vähentää alojen välistä segregaatiota ja tasaa erityisesti lasten kanssa vietettyä aikaa vanhempien kesken.

Suomalaiset työmarkkinat ovat jakautuneet voimakkaasti sukupuolittain. Naisten keskittyminen aloille, joilla tuottavuuskasvun ja tehokkuuden mittaaminen ei ole yhtä ongelmatonta kuin vaikkapa teollisuudessa, on osaltaan palkkaerojen taustalla. On selvää, että näille, yhteiskunnan ja talouden kannalta ensiarvoisen tärkeille, usein julkisille aloille, on suunnattava riittävät resurssit asianmukaisen palkkatason saavuttamiseksi, mutta samalla on tärkeää pyrkiä vähentämään sukupuolten välisiä eroja eri aloille hakeutumisessa. Tasa-arvoista maailmasta ei tee se, että ”naisaloilla” ja ”miesaloilla” maksetaan yhtä hyvää palkkaa, vaan se, ettei moisia sukupuolittuneita ”aloja” ole. Siis: lisää miehiä terveyskeskuksiin ja kouluihin, lisää naisia telakoille ja johtokuntien kokoustiloihin.

Niin kauan, kuin pitkittyvistä lapsen hoitoon tarkoitetuista vapaista äidit käyttävät yli 95%, on turha kuvitella erojen ja eriarvoisuuden katoavan työmarkkinoilta mihinkään. Halusi tai ei, oli perhettä, tai aikomusta hankkia sellainen tai ei, nuori nainen näyttäytyy työnantajalle riskisijoituksena. Näin on, mikäli todennäköisyys hänen poistumisestaan piakkoin pitkille vapaille on huomattavan suuri verrattuna samanikäiseen mieheen. Seurauksena on halu palkata nuoria naisia joko määräaikaisiin työsuhteisiin, tai sitten valita paikalle mies, jonka mahdolliset vapaat ovat todennäköisesti lyhyempiä ja siten vaiva paikkaamisesta työnantajalle pienempi. Jos tasa-arvoa halutaan tavoitella, tämän tulee muuttua.

Vuoden mittaisten vanhempainvapaiden tasajako molempien vanhempien kesken toteuttaisi tavoitteen tasa-arvoisemmasta vanhemmuudesta ja vähentäisi riskiä palkata vakituisempaan työsuhteeseen nainen. Töihin paluuseen kannustaisi samaan aikaan toteutettava päivähoitomaksu-uudistus, jonka yhteydessä tulisi vähintään pyrkiä todelliseen käyttöön perustuvaan veloitukseen, mieluummin kuitenkin maksujen poistoon. Maksujen poisto purkaisi erään merkittävimmistä kannustinloukuista, lisäisi työvoiman tarjontaa sekä vähentäisi pitkittyvistä poissaoloista johtuvaa (nais)köyhyyttä. Ja – mikä parasta – tämä uudistus aidosti vähentäisi sitä byrokratiaa.

Yhdessä tasa-arvoisemman palkkapolitiikan ja alojen välisen eriytymisen purkamisen kanssa tasa-arvoinen vanhemmuus voisi tulla myös taloudellisesti mahdolliseksi entistä useammalle perheelle. Tällä hetkellä moni mies jää vaille vauva- tai taaperoikäisen lapsensa kanssa vietettyä hoiva-aikaa, koska perheen talous ei yksinkertaisesti kestä usein paremmin palkatun miehen poissaoloa työmarkkinoilta. Myös tämä on väärin – niin isiä kuin lapsia kohtaan.

Uusi julkaisu: Kotihoitoloukku?

Julkaisin yhdessä Saija Kaleniuksen kanssa osana Kalevi Sorsa -säätiön Impulsseja -sarjaa artikkelin ”Kotihoitoloukku?”. Argumentoimme artikkelissa päivähoidon kehittämisen puolesta ja pyrimme osoittamaan miten nykymuotoinen kotihoidontuki toimii liian usein loukkuna, jolla on haitallisia vaikutuksia tasa-arvolle ja työllisyydelle ilman, että se käytännössä saavuttaa niitä tavoitteita joita sillä toivotaan saavutettavan. Etsimme keinoja, joilla työn ja perheen yhteensovittaminen voisi olla nykyistä helpompaa ja sujuvampaa ja miten tasa-arvoista vanhemmuutta voitaisiin edistää ilman negatiivisia vaikutuksia. Tutustu!

Lapset hoitoon – aikuiset töihin

Kolumni Demokraatissa 14.6.2012. 

Suomalaisen työurakeskustelun kuuma peruna on kysymys pitkiksi venyvistä lasten kotihoidon jaksoista. Suomessa eletään tilanteessa, jossa huomattava osa parhaassa työiässä olevasta työvoimasta, käytännössä naisista, on pitkään poissa työelämästä.

Tilanne on pohjoismaisittain poikkeuksellinen. Vuonna 2008 Suomessa hoidettiin 42% 1-3-vuotiaista lapsista päivähoidossa. Vastaava luku Tanskassa on 90% ja Ruotsissakin 70%. Tilanne muuttuu, kun lapset lähestyvät kouluikää, mutta kun naapurimaissa hoitoluvut lähentelevät sataa prosenttia, on meillä joka neljäs lapsi edelleen –korostuneesti- äitinsä helmoissa.

Mitä tästä seuraa? Ensinnäkin epätasa-arvoa. Niin kauan kuin lasten hoidosta, erityisesti pitkistä vapaista ja tukijaksoista vastaavat pääasiassa naiset, jää heidän urakehityksensä miesten jälkeen. Tämä näkyy palkkaeroina ja säteilee aina eläkeikään asti. Toimeentulon pienuus tekee näistä naisista taloudellisesti riippuvaisia miehistään ja mahdollisen avioeron sattuessa riskiryhmää köyhyyden suhteen.

Pitkittyvät hoitojaksot kasaantuvat useimmiten naisille, joilla on vähän koulutusta ja heikko työmarkkina-asema. Tutkija Tapio Rissanen on arvioinut, että jopa 40% niistä naisista, jotka käyttävät kotihoidon tukea siihen asti kun lapsi täyttää kolme vuotta, jää työttömiksi. Merkittävä syy on osaamisen vanhentuminen pitkän hoitojakson aikana.  Tämä korostuu jos työkokemustakin on kertynyt aiemmin vain vähän.

Työnantajille pitkät hoitojaksot näyttäytyvät erityisesti nuoriin naisiin liittyvänä riskinä. Tämä voi olla osasyynä siihen, miksi heidän on vaikea saada pysyvää työtä. Riski siitä, että mies jäisi hyvin pitkäksi aikaa pois työstä, on tilastojen valossa pienempi. Tämä on merkittävä ongelma, joka koskee myös niitä naisia, joilla ei ole aikomusta jäädä hoitamaan lastaan kotiin.

Monet kunnat maksavat kuntalisiä ajatuksenaan säästää päivähoitokuluissa. Lisäksi lisät ovat poliittisesti suosittuja. Samalla ne kuitenkin tekevät tehokkaasti työn vastaanottamisesta kannattamatonta osalle vanhemmista. Näitä kustannuksia ei ole laskettu. Laskematta on myös se, mitä tapahtuu verokertymälle, joka jää pysyvästi saamatta alhaisemman ansiokehityksen myötä.

Edellä mainitut seikat ovat toki lähinnä taloutta teknokratialla silattuna. Tärkeintä on kuitenkin lapsen ja perheen hyvinvointi. Mutta kotihoidon tukeminen julkisista varoista ei tuota todistettavasti edes sitä. Vanhemmat voivat toki tarjota lapsilleen mitä parhainta hoivaa, mutta kiistatonta tutkimuksellista näyttöä vaikkapa oppimiseen tai tunne-elämän kehittymiseen liittyvistä eduista, joita tämä toisi yhden vuoden jälkeen verrattuna laadukkaaseen päivähoitoon, ei ole. Pikemminkin päinvastoin. Perheen kiristynyt taloudellinen tilanne ja äidin yksipuolinen riippuvaisuus puolisonsa tuloista eivät myöskään ole omiaan parantamaan parisuhdetta tai lasten hyvinvointia. Onkin traagista, että moni perhe tekee suuria taloudellisia uhrauksia oletetun lapsen edun eteen – liian usein turhaan.

Mitä siis tulisi tehdä? Ensinnäkin työllisyyttä on vahvistettava, jotta mahdollisimman monella olisi työpaikka johon palata. Toiseksi vanhempainvapaita on jaettava tasaisemmin, tarvittaessa kiintiöillä, sekä panostettava työelämän laatuun. Kolmanneksi päivähoitomaksuja on laskettava, ryhmiä pienennettävä ja mahdollistettava osa-aikaisen hoidon ja työn joustava yhdistely perheiden näkökulmasta.

Viimeiseksi tulisi ottaa käteen poliittinen rohkeus ja todeta tarve panostaa yhteiset resurssit ennen kaikkea yhteisen hoidon tukemiseen. Tämän jälkeen kotihoito on edelleen jokaisen oikeus, mutta yhteiskunta käyttäisi varansa ennen muuta mahdollisuuksia tasa-arvoisesti luovaan päivähoitoon ja varhaiskasvatukseen.

Mahdollisuuksien aikuiskoulutustili

Kolumni julkaistu 28.10.2011 Viikko-Eteenpäin, Viikko-Vapaus ja Keski-Suomen viikko– lehdissä ja mielipidekirjoituksena Uutispäivä Demarissa.

Viime päivien työmarkkinapoliittisen keskustelun keskiöön on noussut ennen näkemättömällä tavalla koulutus. Tulkintaerimielisyydet raamisopimuksen kolmen päivän koulutusoikeudesta työntekijöille ovat olleet yhtenä kiistakapulana erityisesti teknologiateollisuuden neuvotteluissa.

Sinällään osaamisen vahvistaminen lienee kaikkien yhteinen tavoite, mutta kyse on, kuten aina koulutusreformien osalta, paitsi kustannusten jaosta myös hyvin erilaisista käsityksistä sen suhteen kenelle ja millaista osaamista tarvitaan. Vastakkain ovat perinteinen porvarillinen käsitys koulutuksesta harvojen herkkuna sekä työväenliikkeen ajattelu, joka pohjaa laajaan sivistykseen ja koulutukselliseen tasa-arvoon.

Hallitusohjelma ja lausuntokierroksella oleva koulutuksen kehittämissuunnitelma tarjoavat kuitenkin paljon muitakin eväitä aikuiskoulutuksen kehittämiseen. Tämä onkin hyvin tervetullutta, koska porvarihallituksen aikana tämä erityisen tärkeä kysymys jäi korkeakoulujen rakenteiden uudistamisen varjoon. Tämä siitä huolimatta, että Suomessa sukupolvien väliset koulutuserot ovat teollisuusmaiden suurimpia.

Eräs merkittävä kysymys koskee hallitusohjelman selvityshanketta aikuiskoulutustileistä. Kyseessä on toteutuessaan erittäin merkittävä uudistus, joka muuttaa perusteellisesti aikuiskoulutuksen rakennetta ja ottaa uudella tavalla keskiöön yksilöt instituutioiden sijasta. Uudistuksen suuntaan vaikuttaminen on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää. Heikosti toteutettuna tilimallit johtavat muidenkin setelimallien ongelmiin, parhaimmillaan ovat täsmälääkettä koulutukselliseen eriarvoisuuteen ja tuovat aivan uudella tavalla aikuiskoulutuspalvelut myös niiden ulottuville, jotka tällä hetkellä jäävät vaille koulutusta.

Eräs tilimalli, joka voisi toteuttaa nimenomaan jälkimmäiset tavoitteet, on ollut hahmoteltavana Kalevi Sorsa –säätiön työssä. Osaamisyhteiskunta kaikille –hanke päätyi suosittelemaan päätösraportissaan Vapauden koulutuspolitiikka – suomalaisen koulutuksen tulevaisuus (KSS julkaisuja 2/2010) universaaleja, henkilökohtaisia aikuiskoulutustilejä.

Työmarkkinoiden muutoksen nopeutuessa ja työuran koostuessa pikemminkin sarjasta projekteja kuin yhdestä muuttumattomasta putkesta, on selvää, että kaikki tarvitsevat uransa aikana uudelleen- ja täydennyskoulutusta. Koska tarpeet koskevat kaikkia, tulee resursseja jakaa kaikille.

Tämän hetkinen järjestelmä, suuntautuessaan yksilöiden tukemisen sijasta organisaatioiden tukemiseen, palkitsee niitä, jotka löytävät palveluiden piiriin. Tilastoista tiedämme, että nämä henkilöt ovat jo lähtökohtaisesti hyvin koulutettuja ja paremmassa asemassa työmarkkinoilla. Ne ihmiset, jotka eniten lisäkoulutusta tarvitsisivat, jäävät useimmiten sitä vaille.

Tilimalli voi hyvin toteutettuna ratkaista ongelmia. Tilien tulisi perustua julkisiin panostuksiin, joita jokainen voisi käyttää haluamansa aikuiskoulutuksen hankkimiseen. Ne voisivat toimia eräänlaisina kehyksinä, joiden puitteissa tukea voitaisiin kohdentaa erityisesti tarvitseville. Valtio voisi esimerkiksi siirtää resursseja suoraan vaikkapa työttömyysuhan alla oleville ikääntyville työntekijöille, vähän koulutusta omaaville, maahanmuuttajille tai pitkältä hoitojaksolta palaavalle vanhemmalle, jonka osaaminen uhkaa vanhentua. Erityistarpeet voitaisiin ottaa huomioon joustavasti.

Varojen kerryttämistä tilille ei tarvitsisi rajoittaa julkiseen sektoriin. Niille voisi kertyä koulutusoikeutta myös esim. työ- tai virkasuhteen perusteella. Tilille talletettu oikeus voitaisiin myös jakaa esim. ammatilliseen ja vapaaseen koulutusoikeuteen. Tätä kautta sitä voitaisiin käyttää myös ohjauksen välineenä. Myös mahdollisuudet kannustaa ihmisiä sijoittamaan itse tililleen esim. verovapauden kautta voisi olla mahdollista.

Universaali koulutustili mahdollistaisi hyvin toteutettuna samaan aikaan nykyistä joustavamman ja kansalaislähtöisemmän järjestelmän sekä tasa-arvoisemman resurssien jaon ja koulutuksen saatavuuden. Parhaimmillaan se voisi tarkoittaa aivan uudenlaisia mahdollisuuksia paitsi ammatillisen osaamisen kehittämiseen, myös yleissivistävien opintojen avautumiseen aidosti jokaiselle kansalaiselle nykymuotoisen vain paperilla tapahtuvan tasa-arvon sijasta.

Naiset töihin!

Blogikirjoitus Vihreässä Langassa 5.10.2011.

Hyvinvointivaltion ylläpidon ja kehittämisen edellytys on mahdollisimman korkea työllisyysaste. Erityisen tärkeää tämä on, kun tulevina vuosina Suomen huoltosuhde muuttuu nopeasti epäedullisemmaksi.

Lyhyemmät mielenterveyspalvelujonot, Pisa-kärkisijat peruskoulutuksessa, toimivat liikenneväylät tai ihmisarvoisen ja pelosta vapaan vanhuuden turvaavat palvelut vaativat resursseja, käytännössä osaavaa työvoimaa ja rahaa.

Edellä mainittu seikka on yleisesti tiedossa oleva fakta. Siksi onkin niin erikoista, että Suomessa on kiinnitetty niin vähän huomiota pienten lasten äitien työllisyyteen.

Suomessa joka toinen äiti jää kotiin hoitamaan alle kolmivuotiasta lastaan. Kun lapsia syntyy usein parin vuoden sisään toinenkin, kasvaa tauko työelämästä nopeasti hyvin pitkäksi. Käytännössä tämä tarkoittaa laajalle levinnyttä työttömyyttä ja työhönkin palaavien osalta hidastuvaa urakehitystä, osaamisen vanhentumista, jälkeen jäämistä ansiokehityksessä ja sitä kautta pienemmiksi jääviä eläke- ja muita sosiaaliturvan kertymiä. Yhteiskunnan näkökulmasta ongelmallista on myös, jos yhteisistä varoista maksettua kallista koulutusta ei hyödynnetäkään työelämässä.

Perhevapaiden jakautuessa edelleen epätasaisesti ongelma koskee nimenomaan naisia. Kun naiset käyttävät selkeästi enemmän mahdollisuutta jäädä kotiin, leviää työnantajien keskuuteen epäluulo kaikkia lisääntymisikäisiä naisia kohtaan, myös heitä, joilla lapsia ei ole.

Vapaiden tasajakokaan ei välttämättä ratkaise ongelmia. Tämä siksi, että perheissä joissa vain miehellä on työ johon palata tai palkkaero vanhempien välillä on huomattava, eivät miehet tule vapaitaan käyttämään.

Kuntalisät ovat poliittisesti suosittuja ja tuovat monen lapsiperheen toimeentuloon tarvittavaa lisäystä. Kunnat myös kuvittelevat säästävänsä niillä päivähoitokuluissaan. Kyse voi kuitenkin olla vanhasta kunnon pakkasella housuun laskemisesta, koska laajalle levinnyt ja pitkittyvä kotona tapahtuva hoitaminen säteilee myös verokertymiin ja tarkoittaa vaikeuksia osaavan työvoiman rekrytoinnissa kunta-alalle.

Olisikin mukava nähdä sellaiset tilastot, jotka todistavat kuntalisät taloudellisesti järkeviksi vaikkapa 20-30 vuoden tähtäimellä.

Fakta on myös se, että helpoimmin pitkiksi ajoiksi lastaan kotiin hoitamaan jäävät ne äidit, joiden työllistymismahdollisuudet olisivat muutenkin heikommat. Nämä perheet ovat usein niukimmalla toimeentulolla sinnitteleviä. Samalla näiden perheiden lapset hyötyisivät kaikkein eniten varhaiskasvatuksesta ja monipuolisesta ikäisestään seurasta. Pahimmillaan tämä voi tarkoittaa sosiaalisen liikkuvuuden vähenemistä.

Mitä siis voitaisiin tehdä? Ensinnäkin aiheesta olisi voitava puhua. Jokainen lasten hoitamistapoja koskeneeseen keskusteluun osallistunut tietää miten tunteellisesta asiasta on kysymys. Olisi tunnustettava fakta, että samalla kun lapset ovat yksilöitä ja perheissä tarjolla varmasti monessa suhteessa parhainta mahdollista hoivaa, ei yksiselitteistä empiiristä näyttöä kotihoidon ylivoimaisuudesta suhteessa päivähoitoon yksinkertaisesti ole olemassa.

Toiseksi yhteiskunnallisesta näkökulmasta on tehtävä selkeä valinta työnteon kannattavuuden puolesta. Tämä tarkoittaa päivähoitomaksujen laskemista tai poistamista kannustinloukkujen purkamiseksi sekä pienten palkkojen korottamista ja täysiä työtunteja, jotta työhön menemisestä tulisi kannattavampaa suhteessa kotiin jäämiseen.

Kolmanneksi tarvitaan entistä tasa-arvoisemmat työmarkkinat, joilla isät jäävät entistä useammin kotiin hoitamaan lasta kun kotihoitoa tarvitaan, joilla alojen välinen sukupuolinen segregaatio vähenee ja jolla työ ja perhe-elämä limittyvät joustavammin. Työaikaa on voitava lyhentää kun tarvetta on ja kotihoidon tukea voitava osittaa, jotta kytkös työmarkkinoille säilyisi myös sinä aikana kun lapsi on hoidettavana kotona.

Tulonjako ja tasa-arvo – seuraava askel

Kolumni Uutispäivä Demarissa 20.9.2011.

Viime eduskuntavaaleissa puhuttiin enemmän tulonjaosta ja oikeudenmukaisuudesta kuin aikoihin. Erityisesti keskustelutti suomalaisen perusturvan taso sekä niiden ihmisten asema, jotka ovat pysyvästi syrjäytyneet työelämästä. Perusturvan taso on monin paikoin liian matala nostaakseen ihmisiä ylös köyhyydestä. Siksi hallitusohjelmassa sovittu, ja pika-aikataululla toteutettava sadan euron korotus on erittäin tärkeä ja perusteltu uudistus, joka tuo suomalaista sosiaaliturvaa askeleen lähemmäs pohjoismaista tasoa.

Se, mistä vuosien jälkeen virinneessä oikeudenmukaisuus- ja tulonjakokeskustelussa on toistaiseksi puhuttu vähemmän, liittyy kuitenkin suoraan tulonjakoon markkinoilla ja funktionaalisen tulonjaon muutoksiin. Pääomatulojen osuus kaikista tuloista on trendinomaisesti kasvanut, laventaen nimenomaan varallisuuseroja. Varallisuuserot taas ovat huomattavasti ansiotuloja merkittävämpi eriarvoisuuden tuottaja.

Tulonjakoa ja eriarvoisuutta käsittelevän keskustelun tulisikin siirtyä vähimmäisturvasta laajempaan yhteiskunnalliseen tulonjakoon. Vain sitä kautta päästään kiinni todelliseen eriarvoisuuteen ja koko kansaa koskevaan tasa-arvoon. Pelkkä lähtökohtaista epäoikeudenmukaisuutta paikkaava ja lievittävä tulonsiirtopolitiikka ei ole riittävä lähtökohta sen lääkitessä vain seurauksia, ei syitä.

Edellä mainitusta syystä korkea sosiaalimenojen osuus tai veroaste ei olekaan erityisen mielekäs tapa mitata hyvinvointivaltion toimivuutta tai sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Tämä varsinkin tilanteessa, jossa entistä suurempi osa yhteiskunnan toiminnoista rahoitetaan nimenomaan tavallisilta palkansaajilta, usein pienipalkkaisilta, kerätyillä veroilla. Kun suurten varallisuuksien omistajat pääsevät verotuksessaan vähällä, maksaa tavallinen työssäkäyvä tulo- ja kulutusveroissaan lähtökohtaisen epäoikeudenmukaisen tilanteen korjaamisen kustannukset. Tällä voi, pidempään jatkuessaan, olla negatiivisia vaikutuksia veronmaksumoraaliin.

Jotta tulonjakokeskustelussa voitaisiin siirtyä jälleen suurten enemmistöjen luomiseen, on päästävä uudelleen keskustelemaan ennen muuta palkkapolitiikasta sekä funktionaalisesta tulonjaosta. Tämä vaatii laajaa arsenaalia, jonka puitteissa puhutaan paitsi rahasta, myös julkisista palveluista ja niiden asiakasmaksuista, pääomien ja perintöjen verotuksesta, harmaasta taloudesta sekä työntekijöiden oikeuksista aina irtisanomissuojasta voitonjakoon.

Perusturvan nostamista perusteltiin aivan oikein paitsi ihmisten valtaistamisella, myös kotimaisen kysynnän kasvulla. Kun tätä näkökulmaa laajennetaan myös työtä tekevään väestöön sekä keskusteluun ensisijaisesta, markkinoilla tapahtuvasta tulonjaosta, ollaan lähempänä aitoa, tasa-arvoistavaa yhteiskuntapolitiikkaa, jossa tavoitteena ei ole lääkitä köyhyyttä, vaan estää köyhyyden syntyminen. Sellaisessa tilanteessa ihmisille tarjotaan ennen kaikkea mahdollisuuksia pärjätä elämässään ilman yhteiskunnan taloudellista tukea.