Are Finns showing their ”True” colors?

julkaistu 30.8.2012 brittiläisen Policy Network -ajatushautomon kotisivuilla.

Narrow national interests led Finland to join the EU. Now those same narrow national interests are shaping Finland’s domestic political response to the Euro crisis

The Finnish political landscape witnessed a seismic shift in the 2011 general elections, when the populist anti-EU party Perussuomalaiset (True Finns) became the third largest political force in the country with a landslide of 19,1% of the total vote (+15% points) under their hugely popular party leader, Mr Timo Soini.

Their surge had already been predicted in the polls, but was seen in its full force only on election evening, with the rise of the True Finns and the concurrent demise of the Centre Party from being formerly the biggest party to 4th place. After the elections the True Finns assumed the role of leading opposition party, concentrating their opposition policy on European issues.

As with the rest of the Finnish political landscape in general, the True Finns party is difficult to categorize and is often simply put in the continuum of the rising far-right forces in Europe. First of all, their background is in the former Finnish Rural Party (SMP) which experienced a similar surge in the elections in the early 70’s. The rhetoric and topics of the current True Finn party are a mirror of their SMP predecessors. SMP campaigned with anti-elitist and anti-establisment rhetoric and under a charismatic leader, Mr Veikko Vennamo. They got most of their support from low-income rural families, which have traditionally been the core base for the Centre Party vote.

In this way, it is very difficult to stamp the True Finns as simply another far-right party. It is true, that the party holds within it’s ranks MPs convicted for “hate speech” against minorities and believers of Islam and that the growing number of Finnish anti-immigrant groups have found homes in it. MP Mr Jussi Halla-aho is the most visible member of this wing. Halla-aho`s politics can be seen as part of the European Counter-Jihad movement, which has been built around the claim, seen tragically elsewhere in Europe, that we are witnessing the “Islamization of Europe”.

The True Finns also contain a strong element of old SMP-style politicians, who present themselves as the “voice of the forgotten/basic normal people”. Their rhetoric draws a distinction between the people (True Finns) vs the Elite (all established political forces). The European Union, the Euro and immigration are then taken as examples of the ways in which this perceived elite is “lying” to the people, making them the guinea pigs for the elites’ ideological pursuits.

The True Finns have in very many ways adopted the role of a social-conservative, nationalist anti-establishment party. They, at least at the programme level, are leaning left in tax policies and are heavily criticizing the retrenchment of the welfare state. At the same time they have been aggressively advocating against many symbolically important issues such as proposals concerning same-sex marriage and euthanasia. In this way they have subsumed also the religious themes traditionally occupied by the small Christian Democratic Party.

However, these “stands” are also very much the personal opinions of the party’s leader and it is questionable how much they actually drive individual party MP’s or local council members. For starters, the anti-immigration wing of the party is, by contrast, advocating very neo-liberal economic policies.

The True Finns influence on other parties has been a big debate in the Finnish media. In particular, the Social Democratic Party (SDP) has been criticized by its political opponents for adopting positions and ways of doing politics closer to the True Finns than used to be the case before the True Finns spectacular rise. This has, however, not been seen in image polling, where the SDP, currently the minor party in the ruling coalition, is still considered as a responsible party of government by the general public.

It is however notable, that the Finnish SDP has been adopting a more critical stand towards the current state of the EU. This can be seen best in the way the Finnish government has demanded collateral for its support of the rescue packages designed for financially troubled EU member states. The SDP has also sharpened its own political message while being a party of government. This has been a cause of concern to the prime minister’s party, the centre-right Kokoomus (National Coalition Party), which after a long reign in polls, is increasingly being challenged by the resurgent SDP.

It is a matter of debate whether this change has to do with the reaction to the True Finns’ rise, or because of a genuine policy renewal of the SDP itself. There has been growing disillusionment concerning the current state of the union policies within the party, and also among the general public, over the last years. The bail-out packages have been seen as the rescue of the big banks and investors, not the people and the welfare systems. Many within the SDP ranks have been interested in a union with stronger powers to contain market forces, not to keep on liberating them and paying for the dysfunctions with the taxpayer’s purse.

This does not, however, remove the fact that the current SDP/Finnish line towards the EU and the euro crisis maintains a strong national benefit element and is directed more by a national than a European interest. This could be interpreted as a phenomena influenced by the True Finns, and as a line which can’t stand genuinely intellectual scrutiny, if seen from the European perspective. Finland lacks a response to the crisis as a whole, and seems to be more than fine with this fact, focusing on its own interest in a quite narrow way.

Advertisement

Takinkääntäjä

Perussuomalaisten vaalijytkyn jälkeinen taivallus on ollut surkuhupaisaa katsottavaa. Olemattoman oppositiopolitiikan kuivuttua kasaan jo alkumetreillä ovat otsikoihin nousseet milloin Teuvo Hakkaraisen kohellukset rikollisjärjestöjen tiloissa, milloin erinäisten parlamentaarikkojen saamat tuomiot rikkomuksistaan. Samaan aikaan paikallisia äkkimenestyksestä villiintyneitä persuaktiiveja on pullahdellut ilmoille milloin milläkin agendalla, aina tappouhkailuista (1,2) seksuaalivähemmistöjen vainoamiseen. Ei liene ihme, että puolueen kannatuskäyrät ovat kääntyneet lähes yhtä romahdusmaiseen laskuun kuin mikä oli nousu vaalien alla.  Ihmiset ovat kyllästyneet siihen, että heidän toiveensa itsensä kuuntelusta ja muutoksesta politiikassa ovat hukkuneet koheltamiseen, pelleilyyn ja valehteluun.

Oman lisänsä venkoiluun ja takinkääntelyyn toi tänään puheenjohtaja Timo Soini kommentoidessaan kansanedustaja, hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-ahon saamaa tuomiota kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Kyseessä on korkeimman oikeuden päätös. Soini totesi, ettei asia aiheuta ”minkäänlaisia toimenpiteitä” perussuomalaisissa.

Ääni on nyt kovin erilainen kuin kolmisen vuotta sitten. Silloin, tapauksen saadessa alkutahtinsa, Soini linjasi Ilta-Sanomissa (17.2.2009) selkeästi, ettei puolueessa ole mitään sijaa rasismille tai rasisteille. Hän totesi mm, että:

Mielestäni on selvää, että jos tulee lainvoimaisia tuomioita, niin toivon, että siinä vaiheessa ihmiset ymmärtävät, että vastuun kantaminen on myös sitä, että vetää johtopäätökset. Se koskee kaikkia, Soini korosti.

ja

on täysin selvää, että tällaisilla tyypeillä ei ole puolueessa tulevaisuutta.

Kun Soinin itsensä peräänkuuluttama tuomio tuli, ei hänellä ollut mitään sanottavaa. Ei mitään.

Luonnollisesti kyseessä voi olla, jälleen kerran, poliittinen temppu. Soini ulkoistaa vastuun muille ryhmille pakottaen ne ottamaan kantaa Halla-ahon edellytyksiin jatkaa hallintovaliokunnan puheenjohtajana,  ja pesee kätensä maahanmuuttokriitikoiden edessä. Tämä tarkoittanee kuitenkin sitä, että enemmän kuin itsensä paljastumista valehtelijaksi sekä muka kammoamaansa ”rasistileimaa”, hän pelkää maahanmuuttokriittisten reaktiota. On siis syytä olettaa, että näiden merkitys puolueessa on huomattavan suuri, ja Soini rimpuilee heidän vankinaan.

Käärme Soinin sylissä

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini pahoitti sadatta kertaa mielensä, kun erityisesti SDP:n presidenttiehdokas Paavo Lipponen vaati häntä tekemään lopullisen pesäeron puolueessaan vaikuttaviin, äärioikeistolaisia mielipiteitä vaaliviin voimiin. Soini turvautui paneelivastauksissaan jälleen kerran siihen, ettei hän itse ole syyllistynyt vihan lietsontaan. Huomiotta häneltä jäi, ettei asiassa puhuttu hänestä, vaan hänen selkänsä takana piileksivistä voimista, jotka lihottavat häntä ja hänen puoluettaan.

Erityisen mielenkiinnon kohteena on historioitsija ja takavuosina ääriliikkeissä viihtynyt kansanedustaja, puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö. Niinistö kuuluu Jussi Halla-ahon ohella perussuomalaisten lukeneisto-osastoon, joka valtasi keskeisimmät vaikuttamisen paikat eduskunnassa ison jytkyn tuotua puolueelle merkittäviä luottamustoimia valiokuntien johtotehtäviä myöten. Merkille pantavaa onkin, että niinkuin Soini työläisasian ajanana esiintyykin, ei ryhmän duunariosasto kelvannut merkittäviin luottamustehtäviin kun puolue teki omia valintojaan. Eduskuntaryhmääkin johtaa moninkertainen puolueloikkari, jolle ei työväenliike ole milloinkaan kelvannut.

Niinistön ollessa takuuvarmasti potentiaalinen Soinin seuraajaehdokas perussuomalaisen puolueen johdossa, kannattaa hänen tekemisiinsä kiinnittää huomiota. Nyanssiosastoon kuuluu mm. hänen toistaiseksi lyhyen eduskuntauransa aikana käyttämä puheenvuoro, joissa hän on  kertonut ”poistavansa varmistimen” kun presidenttikeskustelussa viitataan parlamentarismiin. Viittaus oli käytössä natsi-Saksassa. Lisäksi hän on väläyttänyt kielipoliittisia asenteitaan vaatimalla ennen kaikkea Dragsvikin varuskunnan lakkauttamista. Tämän lisäksi hän on ehtinyt pohtia myös puolisotilaallisten kodinturvajoukkojen perustamista sekä ennen edustajaksi valitsemistaan Karjalan palauttamista.

Niinistö on myös Suomalaisuuden liiton hallituksen jäsen. Liiton hallitus onkin tiukasti perussuomalaisten hallussa, siellä vaikuttavat mm. puheenjohtajana europarlamentaarikko Sampo Terho, sekä sinimustaa IKL-taustaa omaava Suomen Sisu -aktiivi Teemu Lahtinen. Viime vuosien vallankaappaus on merkillepantava, koska takavuosina järjestö kokosi huomattavan määrän erilaisia yhteiskunnallisia vaikuttajia erityisesti Kokoomuksen riveistä. Nämä ovat kuitenkin tulleet savustetuksi ulos liitosta ja kokeneet sen luisuneen ääriainesten haltuun.

Liitto on tullut tunnetuksi militantista suhtautumisestaan ruotsin kielen asemaan Suomessa. Kuvaavaa on, ettei se ole juurikaan kiinnittänyt huomiota mm. anglismien yleistymiseen kielessä sekä englannin kieleen ylivaltaan niin viihteessä, mainoksissa kuin katukuvassakaan, vaan maali on nimenomaan omassa kansallisessa vähemmistössä ja heidän kielessään. Siten motiivi tuskin niinkään on suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin puolustamisessa kuin nimenomaan ruotsin kielen ja vähemmistön vastustamisessa.

Myös Jussi Niinistön aiempi poliittinen toiminta ansaitsee korostunutta huomiota. Ossi Mäntylahti nostaa Uuden Suomen blogissaan esiin puolustusvaliokunnan puheenjohtajan aktiivisuuden Kansallisen kulttuuririntaman toiminnassa 1990-luvun alussa. Järjestön Valkoinen rintama -lehti vaati ”avointa isänmaallista oikeistopolitiikkaa”, toivoi Kokoomuksen ”tukehtuvan bolsevistiseen oksennukseensa” ja laajamittaista putschia puolueessa. Niinistö kuului kyseisen julkaisun tekijöihin. Kokoomuksen nuorten liiton Varsinais-Suomen piirin silloinen puheenjohtaja Petri Lahesmaa tuomitsi Turun Sanomissa eräiden kokoomuslaisten toimijoiden yhteistyön näiden Kansallisen kulttuuririntaman toiminnassa olleiden henkilöiden kanssa, ja katsoi kyseessä olleen rasistis-fasistisen liikkeen.

Ihmiset voivat muuttua ja kasvaa, myös nuoruudessaan vaarallisille harhateille joutuneet. Tätä mahdollisuutta tulee kunnioittaa ja se tulee aidosti antaa. Siitä huolimatta on tärkeää, varsinkin kun Niinistön kohdalla muutos vaikuttaa varsin kosmeettiselta ja hänen nykyinen toimintansa viittaa edelleen vahvasti äärikansallismielisyyteen, verkostoitumiseen äärioikeistolaisten hahmojen kanssa sekä haaveisiin puolisotilaallisista toiminnoista korostuneempana osana yhteiskuntaa, että tämän ajattelun ja esitysten historiaa ja ideologisia taustoja tuodaan esiin. Tämä on myös Timo Soinin vastuu. Hän ruokkii povellaan käärmeitä, ja vielä on näkemättä purevatko ne häntä, vai ovatko ne hänen lemmikkejään?