Tuloerot ja taloudellinen kasvu

Kolumni Kaarina-lehdessä 5.2.2014. 

kaarinalehtiVuoden alku on ollut sakeanaan yritysjohtajien vaatimuksia julkisten menojen leikkauksista, veronkevennyksistä ja valitusta suomalaisten korkeista palkoista. Tämä on toki hallituksen kehysriihen häämöttäessä normaalia edunvalvontapuhetta: kriisin laskun maksu lähestyy ja herrat eivät sitä aio maksaa.

Yllättävämpi puheenvuoro aiheesta kuultiinkin akateemisten alojen ammattiliittojen keskusjärjestöstä AKAVAsta, jonka puheenjohtaja Sture Fjäder (kok) piti Helsingin Sanomissa tuloerojen repeämistä hyvänä ja kasvua tuovana asiana. Ulostulo herätti hämmennystä erityisesti julkisen sektorin akavalaisten keskuudessa.

Selvää lienee, että jonkinlaisia eroja ihmisten välillä tulee aina olemaan. Erot ahkeruudessa, tuottavuudessa tai osaamisessa ovat todellisia ja on oikeudenmukaista, että ne näkyvät myös palkkatasossa.

Sen sijaan eriarvoiset taloudet eivät yhteiskuntina ole menestyksekkäitä. Äärimmäisten tuloerojen maat ovat turvattomia ja niiden asukkaista merkittävä osa elää syrjäytyneenä tai jumittuneena matalan tuottavuuden ja palkkojen työtehtäviin. Samalla niiden julkiset palvelut ovat usein heikkoja koska veroja ei kerry.

On myös merkittävää, että pomojen seminaareissa nostetaan vain harvoin esiin sitä seikkaa, että toisten palkat ovat toisten kulutuskysyntää. Mitä pienemmät palkat ja kitsaampi sosiaaliturva, sitä vähemmän on ostovoimaisia kuluttajia.

Mikäli Suomen herrat todella saisivat tahtonsa läpi ja ajettua maahan massamittaisen matalapalkkaduunarien ja köyhien luokan, voisi ilo jäädä ennenaikaiseksi. Sillä kuka tuossa maassa enää ostaisi heidän tuotteitaan tai palveluitaan? Tätä soisi joskus mietittävän – myös akavalaisessa ay-liikkeessä.

Mainokset

Palkoista, tuloeroista ja taloudellisesta kasvusta

Kirjoitus Hämeen Kaiku -verkkolehdessä 23.4.2013

Tulevan työmarkkinakierroksen asemiinajon käynnistyessä Suomessa tultaneen jälleen käymään kierros tulonjaosta, palkanmuodostuksesta ja niiden vaikutuksesta kilpailukykyyn ja talouskasvuun. Esimakua on saatu, kun työnantajat ovat tarjonneet käytännössä nollalinjaa, vedoten suomalaisen työn kalleuteen ja kansallisen kilpailukyvyn romahtamiseen.

Suomalaisen työn kalleus on myytti, joka ei saa tukea todellisuudesta. Työn hinta on suomalaisessa teollisuudessa taloustiikeri Saksan tasolla ja selkeästi Ruotsia alempana. Samalla työn tuottavuus on Suomessa kehittynyt selkeästi mm. Saksaa paremmin. Osasyy voitaneen osoittaa palkkapolitiikkaan, joka on osaltaan kannustanut myös ns. matalan tuottavuuden työtä tekevien työntekijöiden osaamisen kehittämiseen. Palkkajoustojen ja pätkätöiden Saksassa tämä kannustin on puuttunut. Suomi menestyy myös erinomaisesti niissä kilpailukykymittauksissa, joissa arvioidaan yhteiskunnan rakenteita.

Uskottavampi selitys Suomea vaivaavalle investointipulalle onkin elinkeinorakenteessa ja alojen kehittymiskyvyssä. Perinteisten teollisuudenalojen kehitys on ollut liian hidasta, eikä uusia nousevia yrityksiä ole noussut tilalle toivotulla ja tarvittavalla vauhdilla. Suomalaiselta teollisuudelta vaikuttaakin puuttuvan ennen kaikkea tuotteistamis- ja myyntikykyä. Laadukasta yritysympäristöä ja osaavaa työvoimaa ei osata käyttää hyväksi.

Toinen kysymys tulee mitä todennäköisimmin liittymään paikallisten erien suuruuteen ja sitä kautta palkkaeroihin. Yleisenä totuutena toistellaan usein näkemystä, jonka mukaan paikallinne sopiminen ja suuremmat palkkaerot johtavat parempaan kilpailukykyyn, koska ne kannustavat työntekijöitä parempiin suorituksiin. Samalla niiden katsotaan olevan työllisyysnäkökulmasta perusteltuja. Mutta onko tosiaan näin?

Suuret palkkaerot ja paikalliset sopimukset ovat tyypillisiä maille, joissa ay-liikkeen vaikutusvalta on heikko ja jossa työehtosopimusten kattavuus on pieni. Kuitenkin, mm. kansainvälisen ay-keskusjärjestö ITUCin tuoreen raportin mukaan, talous on kasvanut nopeammin ja työttömyys pysynyt paremmin hallinnassa maissa, joissa on kyetty keskitettyihin sopimuksiin ja kattaviin ratkaisuihin. Taloudelliset tosiseikat siis puhuvat erityisesti oikeiston ja työnantajien markkinoimaa linjaa vastaan.

Tuloerojen merkityksen taloudellisen menestyksen takaajana ovat hiljattain asettaneet kyseenalaiseksi myös Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tutkijat. Andrew Berg ja Jonathan Ostry katsovat, että tasainen tulonjako tuottaa ennen kaikkea pitkäaikaista ja pysyvää taloudellista kasvua.

Bergin ja Ostryn tutkimustulokset osoittavat sen, että taloudellinen eriarvoisuus vaikeuttaa ennen kaikkea kasvun ylläpitämistä. Kasvun käynnistäminen voi onnistua myös epätasa-arvoisissa yhteiskunnissa, mutta ellei tuloeroihin kiinnitetä huomiota, kasvu sakkaa nopeasti. Mikäli tavoitellaan ennen muuta tasapainoista yhteiskunnallista kehitystä ja vaurastumista, on oleellista nostaa ennen muuta vähiten ansaitsevien ansiotasoa. Näin luodaan uutta keskiluokkaa.

Kaiken kaikkiaan reaalimaailma antaa vain vähän tukea vaatimuksille sen paremmin keskitetyistä sopimuksista luopumiselle kuin palkkaerojen kasvattamiselle. Näiden vaatimusten taustalla onkin yleisen edun sijasta valta- ja edunvalvontapolitiikka. Tässä ei toki sinällään ole mitään paheksuttavaa, järjestöille maksetaan siitä, mutta poliittisten päätöksentekijöiden on omia reaktioitaan ja tavoitteenasetteluaan silmällä pitäen syytä ottaa huomioon ne yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnin kannalta kiistattomat tosiasiat, jotka puhuvat nimenomaan pienipalkkaisten työntekijöiden palkankorotusten ja ostovoiman parantamisen puolesta.

Lapsiköyhyys haavoittaa

Kirjoitus Hämeen Kaiku -verkkolehdessä 18.12.2012.

Kahden vuoden takaisen joulunajan parhaiten osuneisiin teksteihin lukeutui Turun Sanomissa julkaistu tähtitieteilijä Esko Valtaojan kolumni otsikolla Tyhjälän joulu. Siinä pysäyttää erityisesti huomio köyhimmän desiilin asemasta, alle 4% kaikista tuloista sekä fakta, joka on tosi mutta kipeä myöntää. Heistä harva luki heitä käsittelevää kolumnia, koska harva on kiinnittynyt yhteiskuntaan niin hyvin, että seuraisi vaikkapa lehdistöä.

Eriarvoisuuden kasvu on ollut Suomessa nopeaa 90-luvun lamasta lähtien. Poliittinen herääminen asiaan tapahtui kunnolla oikeastaan vasta vuoden 2011 vaalien alla. Sittemmin, vaaleissa tapahtuneen hallitusvaihdoksen myötä, eroja on päättäväisesti lähdetty tasaamaan mm. vahvistamalla perusturvaa 100 eurolla kuukaudessa ja poistamalla työmarkkinatuesta puolison tuloihin kohdistuva tarveharkinta, myös verotuksen painopistettä muuttamalla. Rakenteellisia toimenpiteitä on lupa odottaa mm. OKM:n uutukaisesta, toimintaohjelmasta koulutuksellisen tasa-arvon vahvistamiseksi.

Matkaa on kuitenkin paljon, ja ongelmat kouriintuntuvia. Erityisen kipeän näkökulman kokonaisuuteen toi näkyvästi uutisoitu Kelan uusi tutkimus, joka kertoo köyhyydestä ja taloudellisesta eriarvoisuudesta lasten näkökulmasta. Sen mukaan kulutukseen perustuva erottautuminen on tyypillistä ja huomiota herättävää jo lapsena, ja että alaspäin erottuminen uhkaa johtaa kiusatuksi joutumiseen.

Köyhyys, kohdistuessaan lapsiin, on erityisen julmaa sillä he ovat tilanteeseen täysin syyttömiä. Samalla tiedämme miten säälimätön ja kova lasten maailma voi pahimmillaan olla, ja että lapsuuden kokemukset ovat usein pitkäkestoisia sekä vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen, jopa kykyihin ja ominaisuuksiin. Tilanne ei parane murrosikää lähestyessä, jolloin ulkopuolelle ajautuminen tekee kipeää ja riistää iloa ja toivoa herkässä elämänvaiheessa.

Pienituloisuus ja köyhyys rasittavat usein myös pari- ja perhesuhteita. Tämä taas säteilee suoraan lasten hyvinvointiin perheissä. Vaikkei rakkaus katso lompakkoon eikä välittäminen luokka-asemaan, on keskimääräinen todennäköisyys ongelmiin suurempi siellä, missä tulot ovat pienimmät. Tämä näkyy myös lastensuojelussa. Usein interventio tehdään kuitenkin myöhään, ja vaikka tilanne voi parantua, ongelmat kasaantuvat. Tuoreen Yhteiskuntapolitiikka- lehdessä julkaistun artikkelin mukaan kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten keskuudessa koulupudokkuus, toimeentulotukiasiakkuus, mielenterveysongelmat ja työttömyys ovat selvästi yleisempiä kuin nuorilla keskimäärin.

Mitä opimme tästä? Ensinnäkin sen, että aikaisin kohdattu köyhyys ja osattomuus, myös suhteellinen sellainen, on haavoittavaa. Samalla se on usein kohtuuttoman urauttavaa ja tekee omaehtoisen nousemisen tarpeettoman vaikeaksi. Hyvinvointivaltion puuttumismekanismit voivat tarjota tukea ja apua, mutta niiden piiriin on päästävä aikaisin. Muuten hinta kohoaa ja vaikutukset voivat jäädä pieniksi.

Edellä mainittua taustaa vasten myös hallituksen puoliväliarvioinnissa tulisi edelleen pohtia yhteiskunnallisen tasa-arvon edistämistä. Tämä, jos mikä, olisi tulevaisuustyötä. Valtionvarainministeri Urpilaisen esittämä ennakoivan työn arvon selvittäminen toivon mukaan auttaa tässä työssä. Parhaimpia investointeja tulevaan, myös työllisyyden ja taloudellisen kasvun näkökulmasta, olisi vahvistaa resursseja erityisesti neuvoloissa, päiväkodeissa ja lastensuojelussa. Tasa-arvoinen ja laadukas varhaiskasvatus tulisi saada jokaisen lapsen oikeudeksi, samaten kuin oikeus samanikäisten, monenlaisista taustoista tulevien kaverien stimuloivaan seuraan.

Keskiluokka go-go

Julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 18.4.2012.

Erityisesti anglosaksisessa yhteiskuntapolitiikassa on viime vuosina puhuttu paljon keskiluokan katoamisesta ja kurjistumisesta. Tunnetuin kirjoittaja aiheen tiimoilta on ollut Barbara Ehrenreich, mutta myös akateemista tutkimusaineistoa on olemassa siitä, miten tulot ja varallisuus keskittyvät yhä pienemmälle eliitille jättäen heikentyvän toimeentulon ja turvan varaan paitsi köyhät, myös entistä useammin keskituloiset palkansaajat. USA:ssa mediaanipalkan kehitys on jäänyt 1970-luvulta lähtien junnaamaan paikalleen talouskasvusta huolimatta.  Myös brittiläiseen poliittiseen keskusteluun on Labourin toimesta noussut nk. ”squeezed middle”, jonka puitteissa viitataan paitsi finanssikriisiä edeltäneeseen tulokehitykseen, mutta myös porvarihallituksen johtaman valtion koviin säästötoimiin.

Keskiluokan kutistuminen tai katoaminen on ilmiö, jolla on toteutuessaan huomattavia yhteiskunnallisia seurauksia. Monessa suhteessa tämänkaltainen kehitys on paluuta vanhaan. Laajamittainen, ostovoimaa ja taloudellista turvallisuutta omaava keskiluokka on uudehko yhteiskunnallinen ryhmä. Työväenpuolueiden ja ammattiyhdistysliikkeen syntyvaiheen yhteiskunta oli laajamittaisen teollisuus- ja maatalousproletariaatin aikaa. Tuolloin nämä liikkeet syntyivät parantaakseen näiden riistettyjen ihmisryhmien asemaa yhteiskunnassa.

Toisen maailmansodan jälkeisellä ns. hyvinvointikapitalismin aikakaudella merkittävä osa länsimaiden työväestöstä nousi yhteiskunnallisesti parempaan asemaan – käytännössä kohti ja osaksi keskiluokkaa. Työväestön sosiaalinen nousu oli seurausta myös tulopolitiikasta ja työehtosopimuksista, hyvinvointivaltion rakentamisesta sekä laajamittaisista tulonsiirroista ja tasa-arvopolitiikasta. Myös sosiaaliset ja kulttuuriset erot vähenivät. Palkansaajaväestö muodostaa tänäkin päivänä ylivoimaisesti merkittävimmän osan keskiluokasta kaikissa kehittyneissä yhteiskunnissa. Tämä väestöryhmä tekee suurimman osan töistä, maksaa suurimman osan veroista ja pitää yhteiskunnan rattaat käynnissä.

Uusi keskustelu kaventuvasta keskiluokasta antaa ymmärtää, että nyt yhä useampaa on kohdannut sosiaalinen lasku. Myös tilastot näyttävät tukevan ajatusta. Läntisissä teollisuusmaissa yhteiskunnan tulonjaon keskellä oleva 60 prosenttia (poissa rikkain ja köyhin viidennes) on tasaisesti menettänyt osuuttaan kakusta. Siirtymä ei ole kuitenkaan suuntautunut pienituloisiin, vaan vauraille. Ranskaa ja Tanskaa lukuun ottamatta hedelmät ovat kohdistuneet ylimmille desiileille.  Huomion kiinnittäminen tähän vauraimman 20 prosentin ryhmään paljastaa edelleen, että kyse on nimenomaan kaikkein suurimpien tulojen räjähdysmäisestä kasvusta.

Syyksi keskiluokan kutistumiseen on monessa maassa jäljitetty heikko palkkakehitys. Kun palkat ovat tämän ryhmän selkeästi vallitsevin tulonlähde, on hidas palkkakehitys myrkkyä ostovoimalle ja yhteiskunnallisen aseman vahvistumiselle. Globalisaatiokehitys, joka on edennyt talouden ja pääomien liikkuvuuden osalta huomattavasti nopeammin palkansaajien yhteistoiminta tai poliittinen päätöksenteko, on vahvistanut työnantajien ja omistajien asemaa suhteessa palkoista neuvottelevaan ay-liikkeeseen. Tämä on vääristänyt elinkeinotoiminnasta saatavien tuottojen jakaantumista.

Vahvistusta yllä mainittu trendi saa tilastoista paitsi palkkojen ja BKT:n kehityksen suhteen, myös funktionaalisen tulonjaon osalta. Kaikissa näissä on havaittavissa selkeä kehitys, työtä tekevät saavat entistä pienemmän osan työnsä tuottamista voitoista ja tuloksista.  Vaikka kansainvälinen trendi pätee Suomeen työn tulo-osuuden supistumisen ja suurimpien pääomatulojen kasvun osalta, niin Suomessa keskiluokka pärjää monia muita maita paremmin. Syyksi voidaan osoittaa paitsi kohtuullisena jatkunut palkkakehitys, myös laajan hyvinvointivaltion tarjoamat universaalit palvelut. Työtä tekevien köyhyys on meillä edelleen kansainvälisesti katsoen vähäistä.

Vahvan ammattiyhdistysliikkeen merkitys korostuu, kun keskustellaan palkoista ja lisäarvon jakaantumisesta. Ilman voimakasta sopimusyhteiskunnan toimintamallia olisi oletettavaa, että myös Suomessa tapahtuisi entistäkin voimakkaampaa eriytymistä. Laajan, hyvinvoivan ja kasvavan keskiluokan edellytyksenä onkin vahva ay-liike, ja kuten kansainvälisistä esimerkeistä voidaan nähdä, ei sen rappeutuminen koidu yhteiskunnan heikompiosaisten eduksi kuten suomalaista keskustelua seuraamalla voisi joskus kuvitella, vaan voitot käärii eliitti.

OECD, tuloerot ja mitä muun muassa tulisi tehdä?

Tuloerojen kasvu keskustelutti merkittävällä tavalla Suomen eduskuntavaalien alla. Keskustelun seurauksena mm. perusturvaan tehdään merkittäviä parannuksia ja budjettimuutokset kaventavat tuloeroja. Tätä kehitystä on pidettävä tärkeänä, muttei riittävänä. Syytä suunnanmuutokseen nimittäin on.

OECD:n tuore tulonjakoa käsittelevä raportti Divided We Stand – Why Inequality Keeps Rising huomauttaa Suomen kuuluneen maihin, joissa tuloerot ovat kasvaneet kaikkein nopeimmin viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Suomessa lähinnä julkisen sektorin kriitikkona tunnetuksi tullut järjestö pitää eriarvoistumisen lisääntymistä epätoivottavana ja vaatii hallituksilta toimenpiteitä sen torjumiseksi.

Tutkimus nostaa esiin muutaman keskeisen huomion. Sen mukaan globalisaation merkitystä yleisen eriarvoisuuden luojana liioitellaan. On kuitenkin muistettava, että juuri sitä käytetään usein keppihevosena, kun mm. verotusta halutaan keventää tai tarkistaa työehtoja työnantajia suosivampaan suuntaan. OECDn mukaan ennen kaikkea veromuutokset ja sosiaaliturvan tason suhteellinen heikkeneminen ovat olleet eriarvoistumiskehityksen taustalla, jonka lisäksi erityisesti työmarkkinasuhteiden muutos kohti paikallisempaa sopimista on lisännyt palkkaeroja.

Työmarkkinoilla osa-aika- ja pätkätyö altistavat köyhyydelle. Samoin vaikutusta on kotitalouksien muutoksella. Mielenkiintoinen huomio koskee sinkkutalouksien lisääntymistä sekä avioliittojen muodon muutosta. OECDn mukaan sosiaaliryhmien rajat ylittävien parisuhteiden määrä on vähentynyt. Tämä saattaa tosin johtua osin myös koulutuksen laajenemisesta. Joka tapauksessa ilmiö on mielenkiintoinen, koska se johtaa paitsi perheiden välisten tuloerojen, myös kulttuuristen erojen kasvuun. Koulutetut pariskunnat suosivat tilastollisesti useammin lastensa koulutusta, kouluttamattomien vanhempien lapsia saattaa useammin uhata sosiaalisen ja koulutuksellis/kulttuurisen pääoman, joka tulevaisuuden yhteiskunnassa tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä olemaan entistäkin tärkeämpää, osalta vähäosaisuus.

OECD tarjoaa lääkkeeksi ennen muuta aktiivista työllisyyspolitiikkaa, aikuiskoulutusta ja elinikäistä oppimista, sekä verotuksen oikeudenmukaisuuden vahvistamista suurituloisten kohdalla. Kaikkia näitä oppeja voidaan soveltaa, ja sovelletaan, myös Suomessa. Suurten tulojen ja omaisuuksien osalta verotuksessa voisi edelleen olla tarkistamisen varaa.

Tärkeitä huomioita erityisesti Suomen kannalta ovat julkiset palvelut. Rahamuotoisen sosiaaliturvan rinnalla palveluita tulisikin korostaa entistä enemmän. Erityisesti päivähoidon merkitys korostuu. Koulutuserojen noustessa merkittävimmäksi eroja selittäväksi tekijäksi on tärkeää luoda kohtaamisia ja yhdenvertaisuutta erilaisista perheistä tulevien lasten välille. Tämä tasaa taustoista kumpuavia eroja, jotka syventyessään uhkaisivat lasten välistä tasa-arvoa ja yhtäläisiä mahdollisuuksia. Laadukas ja kaikille perheille taloudellisesti järkevä päivähoito onkin tärkein etulinjan investointi eriarvoisuutta vastaan.

Toinen koskee työelämän kehittämistä ja erityisesti työttömyyden ja vajaatyöllisyyden vähentämistä. Palkkapolitiikallakin eroja voidaan kuroa, mutta tärkeää toimeentulon kannalta olisi kyetä myös takaamaan nyt vajaita päiviä vasten tahtoaan tekevien osa-aikaisille työntekijöille riittävä määrä työtä, jotta siitä saadulla palkalla voi elää. Tätä ei tule lähteä ensisijaisesti ratkaisemaan sosiaaliturvaa muuttamalla, vaan ennen kaikkea vahvistamalla oikeutta kokoaikaiseen, täysimääräiseen työhön, josta saadulla palkalla voi elää ilman yhteiskunnan tukea.

Tulevaisuudessa entistä suurempi rooli tulee antaa myös pohdinnalle varallisuuden ja omistuksen jakautumisesta yhteiskunnassa sekä sen laajentamisesta. Omaisuuserot ovat pohjoismaissakin merkittävällä tavalla suurempia kuin tuloerot. Omaisuus myös antaa pelkkiä työtuloja merkittävämmän turvan realisoituvien riskien varalta. Erityisen ajankohtaiseksi kysymys tulee siinä vaiheessa, kun nuoremmille polville alkaa siirtyä huomattavissa määrin perittyä omaisuutta.

Solidaarista palkkapolitiikkaa

Blogikirjoitus julkaistu Vihreässä Langassa 19.10.2011.

Suomalainen tuloerokeskustelu kaipaa lisää sävyjä. Vaalien alla käytiin ensiarvoisen tärkeää ja tarpeellista keskustelua köyhyydestä ja eriarvoisuudesta Suomessa. Onkin  erinomaista, että sen seurauksena hallitukseen nousi puolueita, jotka olivat valmiita, haastavasta taloudellisesta tilanteesta huolimatta, vahvistaa perusturvan tasoa. Korotukset tuntuvat jo tulevana vuonna monen pienituloisen taskussa.

On kuitenkin niin, että mikäli tuloerokeskustelu jää keskusteluksi sosiaalietuuksista, puhutaan syiden sijaan seurauksista. Tavoitteenahan tulisi olla, että mahdollisimman moni ihminen olisi työssä sosiaalietuuksilla elämisen sijaan, ja että työstä saatava palkka olisi tasolla, joka riittäisi turvaamaan ihmisarvoisen elämän ja toimeentulon.

Tätä taustaa vasten onkin erikoista, että useat itseään pienituloisten puolustajina markkinoivat poliittiset voimat kiinnittävät niin vähän huomiota ensisijaiseen tulonjakoon markkinoilla.  Näiden liikkeiden kun soisi kannustavan työn tulosten oikeudenmukaiseen jakamiseen omistajien ja palkansaajien välillä. Usein ne kuitenkin pikemminkin istuttavat nimenomaan tästä tulonjaosta huolta kantavaa ammattiyhdistysliikettä eriarvoisuudesta syytettyjen penkillä.

Suomalaisessa keskustelussa erityisesti palkkapolitiikan merkitys oikeudenmukaisen tulonjaon takaajana tulisi ottaa nykyistä vakavammin. Kyseessä on paitsi tasa-arvoon vaikuttava seikka, myös laajempi kysymys kansantalouden tehokkuudesta ja tuottavuudesta.

Solidaarisen palkkapolitiikan vahvistaminen tarkoittaisi käytännössä siirtymistä entistä enemmän kohti euromääräisiä palkankorotuksia prosenttikorotusten kustannuksella. Nyt käsiteltävässä raamiratkaisussa tämä ulottuvuus on mukana 150 euron kertakorvauksen muodossa. Euromääräiset palkankorotukset ovat prosentuaalisesti suurempia palkkataulukoiden alapäässä kuin yläpäässä.

Pienimpien palkkojen korottaminen on tehokasta kotimaisen talouden elvytystä. Euron lisäys kassanhoitajan tai siistijän palkassa siirtyy hyvin suurella todennäköisyydellä lähikauppaan tai muiden työllistävien palveluiden käyttöön. Veroalet tai suuret bonukset varakkaimmille taas valuvat useammin ulkomailla tapahtuvaan kulutukseen tai työllistämisen kannalta tehottomiin säästöihin.

Solidaarinen palkkapolitiikka on järkevää myös tuottavuusnäkökulmasta. Palkkapolitiikka, jonka puitteissa tehtäisiin korostuneesti euromääräisiä yleiskorotuksia, kannustaisi kaikkien työntekijöiden tuottavuuden parantamiseen sekä uuden, tuottavuutta parantavan teknologian tai toimintatapojen juurruttamiseen kaikille työpaikoille ja työtehtäviin. Mikäli korotukset palkkajakauman alapäähän olisivat hyvin pieniä tai niistä voitaisiin paikallisesti luopua, katoaisi työnantajan motivaatio parantaa tuottavuutta kautta linjan. Tuottamaton toiminta, joka johtuu useammin huonosta liikkeenhoidosta kuin työn kalleudesta, maksatettaisiin työntekijöillä.

Kriitikot toteavat usein solidaarisen palkkamallin lisäävän työttömyyttä. On kuitenkin kysyttävä kenen intresseissä lopulta on teettää tai tehdä työtä joka on kannattavaa vain, jos palkat ovat olemattomia ja elämiseen riittämättömiä? Kansantalouden näkökulmasta kannattamattomien elinkeinojen ja yritysten poistuminen markkinoilta on keskipitkällä aikavälillä johtanut aina paitsi parempaan tuottavuuteen, myös elintasoon. Tervanpolton loppuminen ei kaatanut Suomea, eikä nykyistä myllerrystä pysäytetä palkkoja polkemalla.

On selvää, että malli voi toimia tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti vain vahvan ja ketterän hyvinvointivaltion oloissa. Nopea tuottavuusvaatimusten kasvu vaatii paljon työtä tekeviltä. Sitä varten on oltava olemassa paitsi hyvät perusvalmiudet tuottava koulutusjärjestelmä, myös työvoimapalveluita, aikuiskoulutus- ja kuntoutusmahdollisuuksia sekä uusien yritysten perustamiseen ja laajentamiseen kannustava elinkeinotoimintaympäristö.

Solidaarinen palkkapolitiikka tarjoaa hyvän kehänsä kautta tukea myös tähän. Palkkojen ollessa pääomatuloja kovemmin verotettuja, lisääntyisivät myös julkisen vallan resurssit tilanteessa jossa entistä suurempi osa yritysten tuloksesta maksettaisiin ulos palkkoina.

Työtä tekevien mahdollisimman hyvä ostovoima on myös yrittäjän etu. Kasvava kotimainen kysyntä luo liiketoimintamahdollisuuksia ja uusia mahdollisuuksia tehdä voittoa. Tämä on totta erityisesti palvelualoilla, jossa hyvä kehä voisi parhaassa tapauksessa maksaa itsensä hyvin nopeasti vähintään takaisin.

Asunnottomien yö

Tänään vietetään jälleen asunnottomien yötä. Talven lähestyessä on hyvä muistaa, että Suomessa on edelleen eri arvioiden mukaan 7400-8000 ihmistä vailla asuntoa. Tämäkin on vain pysäytyskuva, joka kuvaa tilannetta tietyllä hetkellä, eikä se kerro siitä moniko on ilman asuntoa vuoden aikana tai useampaan kertaan vuoden tai useamman vuoden aikana, tai miten pitkiksi asunnottomuusperiodit muodostuvat. Faktisesti asunnottomuutta kokevien määrä onkin huomattavasti suurempi.

Asunnottomuus oli pitkään laskussa, mutta viime vuosina kehitys on pysähtynyt. Joidenkin kansalaisjärjestöjen arvioiden mukaan asunnottomuus on jopa lisääntynyt viime aikoina. Erityisesti nuoria on entistä enemmän asunnottomana. Nuorten asunnottomuus liittyy ennen muuta epäonnistuneisiin siirtymävaiheisiin, erityisesti koulutuksen keskeyttämiseen toisella asteella jota on edeltänyt perhesuhteiden katkeaminen.

Asuntoa vaille jääminen yhdistyy usein muihin syrjäytymiseen liittyviin ongelmiin kuten mielenterveyden järkkymiseen, köyhyyteen ja päihdeongelmiin. Moniongelmaisuuden kasaantuminen näkyy jopa eliniässä. Suomessa erot rikkaiden ja köyhien välisissä elinajoissa erityisesti miesten välillä ovat länsimaiden suurimpia. Syrjäytyminen näkyy kaikessa toiminnassa,  myös palveluiden käytössä. Kaikkein pohjimmaisia ovat vailla vakinaista asuntoa olevat ihmiset.

Asuntoa vailla olevat ovat useimmiten miehiä. Naisia on asunnottomista vähemmän kuin joka kymmenes. Erityinen ryhmä ovat vapautuvat vangit, joista moni vapautuu ns. tyhjän päälle. Vangeista joka kolmas vapautuu vaille asuntoa, ja yli 70% kärsii jonkinlaisesta päihdeongelmasta. Kun tämän ryhmän motivaatio erilaisiin tuetun asumisen muotoihin on yleisesti ottaen ollut heikko, on kyseessä erittäin merkittävä riskiryhmä.

Asunnottomuuden kanssa työtä tehneet järjestöt ovat kauan painottaneet asunto ensin-periaatetta. Toisin sanoen kuiville nousemisen aloittamista nimenomaan asunnon tarjoamisesta. Asunto on perustarve, jonka myötä elämänhallinta voi parantua myös muilla osa-alueilla. Tulokset tämän periaatteen noudattamisesta, perinteisemmän kodin ansaitsemisen sijasta, ovat olleet rohkaisevia.

Kaiken järjen mukaan asunnottomuusongelman tulisi olla poistettavissa. Vaikka asunnottomien lukumäärät ovat suuria ja he keskittyvät kalliin rakentamisen pääkaupunkiseudulle, olisi asuntojen tarjoamiseen jopa taloudellinen motiivi. 15 000 euron vuosittaisen säästön asunnotonta kohti tilanteessa, jossa heille löytyy perusihmisoikeus oman kodin muodossa, luulisi olevan kylmimpienkin kamreerien mieleen. Kyse on paljolti asuntojen tarjonnasta sekä niiden tasaisesta sijoittamisesta ympäri kaupunkia. Viime vaalikausi antoi toivoa asian näkyvyyden suhteen, ehkä seuraavaksi pääsemme tekoihin.

Tulonjako ja tasa-arvo – seuraava askel

Kolumni Uutispäivä Demarissa 20.9.2011.

Viime eduskuntavaaleissa puhuttiin enemmän tulonjaosta ja oikeudenmukaisuudesta kuin aikoihin. Erityisesti keskustelutti suomalaisen perusturvan taso sekä niiden ihmisten asema, jotka ovat pysyvästi syrjäytyneet työelämästä. Perusturvan taso on monin paikoin liian matala nostaakseen ihmisiä ylös köyhyydestä. Siksi hallitusohjelmassa sovittu, ja pika-aikataululla toteutettava sadan euron korotus on erittäin tärkeä ja perusteltu uudistus, joka tuo suomalaista sosiaaliturvaa askeleen lähemmäs pohjoismaista tasoa.

Se, mistä vuosien jälkeen virinneessä oikeudenmukaisuus- ja tulonjakokeskustelussa on toistaiseksi puhuttu vähemmän, liittyy kuitenkin suoraan tulonjakoon markkinoilla ja funktionaalisen tulonjaon muutoksiin. Pääomatulojen osuus kaikista tuloista on trendinomaisesti kasvanut, laventaen nimenomaan varallisuuseroja. Varallisuuserot taas ovat huomattavasti ansiotuloja merkittävämpi eriarvoisuuden tuottaja.

Tulonjakoa ja eriarvoisuutta käsittelevän keskustelun tulisikin siirtyä vähimmäisturvasta laajempaan yhteiskunnalliseen tulonjakoon. Vain sitä kautta päästään kiinni todelliseen eriarvoisuuteen ja koko kansaa koskevaan tasa-arvoon. Pelkkä lähtökohtaista epäoikeudenmukaisuutta paikkaava ja lievittävä tulonsiirtopolitiikka ei ole riittävä lähtökohta sen lääkitessä vain seurauksia, ei syitä.

Edellä mainitusta syystä korkea sosiaalimenojen osuus tai veroaste ei olekaan erityisen mielekäs tapa mitata hyvinvointivaltion toimivuutta tai sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Tämä varsinkin tilanteessa, jossa entistä suurempi osa yhteiskunnan toiminnoista rahoitetaan nimenomaan tavallisilta palkansaajilta, usein pienipalkkaisilta, kerätyillä veroilla. Kun suurten varallisuuksien omistajat pääsevät verotuksessaan vähällä, maksaa tavallinen työssäkäyvä tulo- ja kulutusveroissaan lähtökohtaisen epäoikeudenmukaisen tilanteen korjaamisen kustannukset. Tällä voi, pidempään jatkuessaan, olla negatiivisia vaikutuksia veronmaksumoraaliin.

Jotta tulonjakokeskustelussa voitaisiin siirtyä jälleen suurten enemmistöjen luomiseen, on päästävä uudelleen keskustelemaan ennen muuta palkkapolitiikasta sekä funktionaalisesta tulonjaosta. Tämä vaatii laajaa arsenaalia, jonka puitteissa puhutaan paitsi rahasta, myös julkisista palveluista ja niiden asiakasmaksuista, pääomien ja perintöjen verotuksesta, harmaasta taloudesta sekä työntekijöiden oikeuksista aina irtisanomissuojasta voitonjakoon.

Perusturvan nostamista perusteltiin aivan oikein paitsi ihmisten valtaistamisella, myös kotimaisen kysynnän kasvulla. Kun tätä näkökulmaa laajennetaan myös työtä tekevään väestöön sekä keskusteluun ensisijaisesta, markkinoilla tapahtuvasta tulonjaosta, ollaan lähempänä aitoa, tasa-arvoistavaa yhteiskuntapolitiikkaa, jossa tavoitteena ei ole lääkitä köyhyyttä, vaan estää köyhyyden syntyminen. Sellaisessa tilanteessa ihmisille tarjotaan ennen kaikkea mahdollisuuksia pärjätä elämässään ilman yhteiskunnan taloudellista tukea.