Työn vai tekijöiden puutetta?

kolumni Kaarina-lehdessä 15.1.2014.

Julkisuudessa käytävä keskustelu työurien pidentämisestä sekä erityisesti eläkeiän nostamisesta vilkastunee jälleen hallituksen kevään kehysriihen lähestyessä. Perusteet ovat vanhat tutut, ja sinällään paikkansa pitävät: suomalaiset ikääntyvät, työikäisen työvoiman määrä kääntyy laskuun ja julkinen talous on kovilla. Tämän vuoksi työuria on pidennettävä.

Tavoite on oikea ja tärkeä, ja sen eteen on tehtävä kaikki mahdollinen. Silti keskustelussa ilmenevä näkemys, jonka mukaan kyse on vain työvoiman tarjonnasta, on ihmeellisen vajavainen. Samaan aikaan kun haluamme yhä useamman työssä olevan jatkavan työuraansa entistä pidempään, emme laisinkaan murehdi samalla mittasuhteella niistä sadoista tuhansista suomalaisista jotka ovat ilman työtä tai pätkätöissä joista saadulla tulolla ei elä.

Eläkeiän mahdollisesta nostosta sopivat työmarkkinajärjestöt osana laajempaa eläkeratkaisua. Tältä toimelta olisi kuitenkin jopa sen toteutuessa turha odottaa suuria apuja julkisen talouden tilaan. Kun suomalaisessa työttömyydessä on kyse ennen kaikkea työn puutteesta ja työkyvyttömyydestä, on kysyttävä kumpaan näistä eläkeiän nosto tarjoaa ratkaisun? Ei kumpaankaan.

Hyvinvoinnin turvaaminen on kiinni ennen kaikkea siitä, että mahdollisimman moni on työssä. Siksi julkisen keskustelun, ja valtion sekä työmarkkinajärjestöjen toimintojen myös eläkkeiden turvaamisen osalta tulisi panostaa työttömyyden painamiseen mahdollisimman alas sekä työllisyyden nostoon. Työn tarjonnastahan meillä ei lukumääräisesti ole nytkään pulaa, Tilastokeskuksen mukaan työvoimaansa tarjoaa tälläkin hetkellä yli 200 000 suomalaista. Sen sijaan työn kysyntä, tarjolla olevien työpaikkojen määrä, on ongelma.

Jotta hyvinvointivaltion taloudellinen kestävyys voidaan taata myös tuleville sukupolville, on tärkeää tunnistaa haaste oikein. Kevään keskusteluissa kannattaakin katsoa kuka puhuu aidasta ja kuka aidan seipäästä.

Advertisement

Takuulla työhön

kolumni Demokraatissa 31.10.2013. 

Työ- ja elinkeinoministeriö julkaisi hiljattain työllisyyskatsauksen, jonka tietojen mukaan työttömien määrä on kasvanut viime vuodesta yli 43 000lla lähestyen 300 000 hengen rajaa. Avoimia työpaikkoja oli 58 600, pudotusta vuodentakaisesta 4200 eli 7%. Toisin sanoen työvoimaa on tarjolla yli viisinkertainen määrä avoimiin työpaikkoihin nähden, ja luvut kehittyvät kumpikin tahoillaan väärään suuntaan.

Lukuja katsellessa voisi kuvitella, että keskustelu työllisyydestä painottuisi työvoiman kysynnän edistämiseen. Näin ei kuitenkaan ole. Sen sijaan on puhuttu työvoiman tarjonnan lisäämisestä sekä siitä miten työnsä menettäneitä pitäisi entistä paremmin kannustaa työn hakuun ja vastaanottamiseen. Kysymys kuuluu: mihin töihin näitä ihmisiä ollaan kannustamassa?

Jos ongelma onkin ennen muuta työpaikkojen, ei tarjolla olevan vapaan työvoiman määrässä, tulisi huomio keskittää työn luontiin. Tällöin kyse on ennen kaikkea elinkeinotoiminnan virkistämisestä, joka puolestaan tarvitsee markkinoita ja ostovoimaisia sekä –halukkaita asiakkaita. Mutta markkinoiden luomisestakaan emme Suomessa erityisen paljon puhu, vaan näitä keskusteluita hallitsee ajatus kustannusten karsimisesta.

Kustannuspainotteinen näkemys unohtaa palkkojen kaksoisroolin. Palkat ovat yrityksille kulu, mutta samalla ne ovat kotimarkkinoiden osalta tärkein kulutuskysynnän lähde. Ja kun työttömyys on suurta ja palkkakehitys heikkoa, ei markkinoilla ole riittävästi ostovoimaa. Epävarmat ajat saavat ihmiset varovaisiksi ja lykkäämään investointejaan – ja kärsijäksi joutuu yritys joka ei saa tuotettaan tai palveluaan kaupaksi.

Mikä neuvoksi? Ensinnäkin talouspolitiikassa tulisi keskittyä luomaan mahdollisimman laajalle yhteiskuntaan leviävää kulutuskysyntää. Tätä voitaisiin toteuttaa julkisen sektorin investointipolitiikalla jolla rakennettaisiin tulevan kasvun edellytyksiä ja työllistettäisiin suoraan ihmisiä. Mutta myös luomalla aktiivisesti työtä, viime kädessä valtion tai kunnan laskuun.

Työttömyys maksaa yhteiskunnalle valtaisia summia, ja toimettomuuden hinta on suuri myös inhimillisesti. Tilastot ovat armottomia, käyttämättöminä taidot rapistuvat ja uudelleentyöllistyminen vaikeutuu, sairaudet alkavat jyllätä ja syrjäytymisriski kasvaa. Negatiivinen kierre iskee myös perheisiin.. Samaan aikaan tekemätöntä työtä on paljon. Kouluista ja päiväkodeista puuttuu turvallisia aikuisia, vanhuksilta hoitoapulaisia ja niin edelleen.

Tästä syystä sosialidemokraattien tulisi tulevissa eduskuntavaaleissa aloittaa ennakkoluuloton pohdinta työtakuun ideasta. Idean puitteissa jokaiselle työnsä menettävälle taattaisiin, oikeudenmukaista korvausta eli palkkaa vastaan, yleishyödyllistä työtä. Mutta toisin kuin kokoomuslaisissa utopioissa, siitä myös maksettaisiin.

Työllistämiskustannusten kasvun kruunapuolena olisi ostovoiman lisääntyminen sekä markkinaluottamuksen vahvistuminen. Kysynnän kasvu sekä tieto siitä, että tarvittaessa julkisen sektorin työtakuuohjelmat pitävät huolen ostovoimaisten kuluttajien eli asiakkaiden olemassaolosta, antaisivat yrityksille investointipäätösten tueksi tarvittavaa varmuutta tulevaisuudesta. Sillä yhtä paljon kuin kustannukset, yritysten tulevaisuuteen suuntautuvia päätöksiä leimaavat odotukset.

Työtakuun luominen uudeksi automaattiseksi vakauttajaksi olisi merkittävä uudistus, joka vakauttaisi markkinoita, loisi luottamusta markkinoille sekä edistäisi taloudellista kasvua. Samalla se nostaisi ihmisiä ylös köyhyydestä ja työttömyydestä, antamaan osaamistaan omaksi ja yhteiseksi hyödyksi. Sen mahdollisuutta ja käytännön toteuttamisvaihtoehtoja tulisikin siten lähteä aktiivisesti arvioimaan.