Nollasopimuksista ja työssäkäyvistä köyhistä

Sosialidemokraatit julkaisivat vaaliohjelmansa jonka myötä julkisuudessa keskusteltiin erityisesti ohjelmaan liittyvästä avauksesta koskien nollasopimuksilla kikkailun rajoittamista. Nollasopimuksella tarkoitetaan yleisesti työsopimusta, jossa työntekijä on sitoutunut olemaan työnantajan käytettävissä, mutta työntekijän työvelvoitteen määrä on sovittu liukuvasti esim. 0-40 h/viikko työnantajan päätöksen mukaan. Toisin sanoen työnantaja ilmoittaa, paljonko se työntekijälle milloinkin antaa töitä, ja työntekijä on velvollinen nämä työt suorittamaan. Työntekijä on sidottu olemaan työnantajan käytettävissä täyden työajan, mutta työntekijälle itsellään ei ole minkäänlaista takuuta, että työtä, ja sitä kautta palkkaa, oikeasti tulisi.

Avausta kritisoitiin ennalta-arvattavien tahojen toimesta. Oleellista on kuitenkin kysyä millaista maailmaa ja työmarkkinaa nollasopimusten puoltajat itse asiassa haluavat rakentaa. Kansainväliset kokemukset kun puhuvat karua kieltä nollasopimusten kaltaisiin järjestelyihin tukeutuvien työmarkkinamallien toimivuudesta erityisesti työstä toimeentulonsa saavien näkökulmasta.

USAssa jo lähes 20 miljoonaa työntekijää tekee pätkätyötä hyvin pienellä palkalla. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa yhä suurempi osa työssäkäyvistä joutuu toimeentulonsa turvaamiseksi turvautumaan valtion avustuksiin. Jopa neljännes pikaruoka-alan työntekijöistä saa ruokakuponkeja. Alityöllistettyjen joukkoon kuuluu jo yli 12% työllisistä – luku joka on yli kaksinkertainen viralliseen työttömyysprosenttiiin verrattuna. Britanniassa puolestaan työssäkäyvien köyhien määrä on noussut ennätyslukemiin. Nollasopimusten varassa työtä tekee 1,4 miljoonaa ihmistä. Myös Saksan työllisyysihmeen taustalla on työn hapertuminen yhä useammalta. Itse tehdyn työn määrä ei juurikaan kasva, sen sijaan ns. minijobien myötä keskiluokkainen ja kunnolliset edut ja elintason takaava työ pikemminkin vähenee.

Suomessa työssäkäyvien köyhien ongelma on pysynyt verrattain maltillisena, paljolti kiitos työehtosopimusten. Silti ilmiö kasvaa myös meillä. Eurostatin tilastojen valossa vuonna 2012 Suomessa oli lähes 90 000 työssäkäyvää, jotka olivat määriteltävissä köyhiksi. Heistä selkeästi suurempi osa on yrittäjämuotoista työtä tekeviä kuin palkansaajia. Nollasopimusten varassa olevien määristä ei ole tarkkaa tietoa, mutta osviittaa voidaan saada TEMin tutkimuksista, jonka mukaan vuokratyöntekijöistä n. 16%lla oli nollasopimus. Suomalaisista osa-aikatyöntekijöistä työskentelee osa-aikaisena vasten tahtoaan lähes joka kolmas. Heidän osaltaan rajan vetäminen nollasopimuksen ja pienen tuntimäärän käsittävän osa-aikatyösopimuksen välille on veteen piirretty viiva. Lopputulos kun molempien osalta on se, ettei työllä tule toimeen.

Nollasopimusten sekä vastentahtoisen osa-aikatyön ongelma liittyy toisaalta työntekijöiden heikkoon asemaan, toisaalta koko talouden tehokkuuteen ja toimintaan. Mikäli työntekijä joutuu varaamaan koko päivän ilman korvausta työnantajan käyttöön mutta tietoa tehtävän työn määrästä, ja siten palkasta, ei ole, on taloudellinen asema todella heikko. Oikeuksiaan peräävä voi löytää itsensä nopeasti poissa työstä, sillä nollasopimuksen omaava työnantaja voi koska tahansa päättää työsuhteen. On perusteita väittää koko nykyisen nollasopimuskäytännön olevan nykyisen lainsäädännön vastaisen, koska työsopimusoikeuden mukaan työsopimusten tulisi olla tasapainoinen sitoumus osapuolten välillä. Nollasopimuksissa työnantajalla on kuitenkin suvereeni valta työn määrään eikä minkäänlaisia vastaavia velvoitteita kuin työntekijällä.

Toinen ongelma on kansantaloudellinen. Palkat ovat tärkein yhteiskunnassa syntyvää lisäarvoa uudelleen jakava mekanismi. Palkkoja verotetaan tuntuvasti julkisen sektorin menojen kattamiseksi ja palkoista merkittävä osa palautuu kulutukseen ja luo sitä kautta uutta työtä ja taloudellista toimeliaisuutta yhteiskuntaan. Kun yhä suurempi osa työvoimasta roikkuu vajaissa sopimuksissa vailla tietoa tulevasta tulotasostaan on heidän kannaltaan erittäin perusteltua vähentää kulutusta ja lisätä säästämistä. Kun omat investoinnit jäävät vähiin tai kokonaan tekemättä niihin liittyvän riskin vuoksi (velanmaksukyvystä ei ole mitään varmuutta koska palkan tasosta ei ole tietoa ja työsuhde voi päättyä koska tahansa), jää potentiaalista tuotantoa ja kauppaa syntymättä. Vahinko on yhteinen ja pahimmillaan syö moninkertaisesti ”joustavuuden” mahdollisesti mukanaan tuomat edut.

Käytännössä nollasopimusten olemassaolosta hyötyy vain pieni työnantajien joukko. Vaikutukset työntekijöiden elämässä ovat dramaattisia ja kansantaloudessa erittäin kyseenalaisia. Siksi näitä epäterveimpiä ja kokonaistaloudellista tehottomuutta aiheuttavia työn teettämisen muotoja pitäisi rajata. Vaihtoehtoja sen suhteen miten asiaa voitaisiin viedä eteenpäin on paljon. Liittojen kanneoikeus mahdollistaisi oikeuksien hakemisen nykyistä vaikuttavammin, ilman pelkoa oman työpaikan uhraamisesta, nollasopimuksilla kikkailua voitaisiin rajata siten, että työnantajalle säädettäisiin velvollisuus maksaa työntekijälle korvausta ajalta jonka hän joutuu olemaan työnantajan käytettävissä, voisi olla aiheellista sopia tietynlaisesta perälaudasta viikkotyöajan suhteen josta voitaisiin poiketa vain työntekijän pyynnöstä tms.

Kaikki tämänkaltaiset uudistukset olisivat omiaan erityisesti Suomessa suitsimaan sitä kehitystä, jonka päätepisteessä on erittäin epävarmassa työmarkkina-asemassa työtään tekevän väestön kasvu ja siitä johtuvat ongelmat. Kestävän kasvun ytimessä on kunnollinen työ ja palkka, jolla voi elää. Vain tällaisten työmarkkinoiden varaan voi rakentua tehokas ja ostovoimainen talous – riskien kasaaminen työntekijöille sekä laskun maksattaminen valtiolla ei ole kestävä malli edes yritystoiminnan näkökulmasta.

Advertisement

Riihestä eväät koulutusremonttiin

Kolumni Kaarina-lehdessä 4.9.2013.

Suomen koulutusjärjestelmä on kuulunut jo kymmenisen vuotta maailman ehdottomaan eliittiin. Pisa-menestyksen taustalla on horisonttiin kuitenkin alkanut nousta pilviä. Paitsi että peruskoulun, ja siinä sivussa koko suomalaisen yhteiskunnan, menestyksen edellytys eli suhteellisen tasa-arvoinen yhteiskuntamalli ja tulonjako ovat 90-luvun laman jälkeen kärsineet kolhuja, olemme myös jääneet ihastelemaan saavutuksiamme liikaa ja unohtaneet peruskoulun jälkeisen ajan.

Seurauksena on ollut kehitys, jossa tuhansia nuoria jää joka vuosi vaille peruskoulun jälkeistä opiskelupaikkaa. Peruskoulun onnistunut suorittaminen, siirtyminen toiselle asteelle sekä tutkinnon saavuttaminen ovat tulleet synonyymeiksi töihin pääsemisen kanssa. Ne työt, joihin vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten saattoi tulla palkatuksi ilman muodollista koulutusta ovat historiaa. Enää ei ole apumiehiä rakennuksilla, merille menemistä tai piikomista kaupungin porvariskodeissa.

Tilastot ovat armottomia. Vaille toisen asteen koulutusta jääminen lyhentää keskimääräistä työuraa vuosilla. Kun otetaan huomioon, että niin eläkkeet kuin monet muutkin sosiaalietuudet ovat ansiosidonnaisia, uhkaavat nämä nuoret jäädä pysyvään köyhyyteen. Työttömyysriski on kolmanneksen väestön keskiarvoa korkeampi ja niin edelleen.

Viimeviikkoinen budjettiriihi rakenneuudistuksineen muodosti käännekohdan suomalaisen koulutuspolitiikan uudelleen tulemiselle suhteessa peruskoulun päättäviin nuoriin. Päätös pidentää oppivelvollisuutta vuodella kattamaan toisen asteen tutkinnon ensimmäinen vuosi takaa jokaiselle nuorelle jonkinlaisen startin tulevaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeisiin opintoihin. Väyliä ja tapoja voi olla monia, koulumuotoinen opiskelu kun ei kaikille käy. Mutta ainakin jokaiselle löytyy jotain jonka päälle rakentaa.

Oikeutta osa-aikaisille – myös valtion yrityksissä!

Kirjoitus Hämeen Kaiku – verkkolehdessä 11.2.2013.

Osa-aikaisten työntekijöiden ongelmat ovat olleet pinnalla moneen otteeseen viime aikoina. Näin on syytä ollakin, sillä osa-aikatyö on paitsi erittäin laajalle levinnyt ilmiö, myös useimmiten vastentahtoista. Perushavainto on, että mielellään osa-aikaisia töitä tekevät ovat useimmiten opiskelijoita, sen sijaan alalla pysyvästi työtään tekevät toivoisivat täysiä työpäiviä.

Osa-aikatyö on erityisen yleistä kaupan alan yrityksissä, joissa eri arvioiden mukaan jopa kolmannes tekee työtään vajailla tunneilla. Vähittäiskauppa erottuu vielä enemmän ylöspäin, uusimman PAM-lehden (2/2013) mukaan S-ryhmässä osuus on yli 60% ja valtion monopolissa, Alkossa, peräti 85%. Siis harvempi kuin joka viides myyjä tekee täysipäiväistä työtä.

Alkon osalta tilanne on hyvin erikoinen. Kyseessä on ilman kilpailua toimiva yritys, jolla tuskin on taloudellisia perusteita työntekijöidensä tunneista nipistämiseen. Yli miljardin liikevaihtoa pyörittävä yritys teki voittoa vähintään kohtuulliset 5.7% eli 66,9 miljoonaa euroa vuonna 2011. Tästä huolimatta alan duunarit joutuvat rimpuilemaan vajailla tunneilla ja uusia osa-aikaisia palkataan. Kun peruspalkat lähtevät alle 2000 eurosta kuussa, on selvää ettei kyseisen kaltaisilla palkoilla yksinkertaisesti elä.

Tilanne on kiusallinen myös valtion kannalta. Työministeri Lauri Ihalaisen (sd.) johtamassa ministeriössä valmistellaan merkittäviä uudistuksia liittyen työelämän kehittämiseen. Eräänä erityisryhmänä ovat osa-aikatyötä tekevät. Ay-järjestöt ovat ajaneet lakimuutosta, jonka mukaan työnantajan olisi aina ensin tarjottava kokoaikatyötä ja perusteltava erikseen työn osa-aikaisuus. Nykyisin lisätuntivelvoitteesta lipeäminen on helppoa, ja tulos näkyy edellä mainitun kaltaisina lukuina, jotka käytännössä ovat synnyttämässä Suomeen työtä tekevien köyhien ryhmää.

On erittäin tärkeää, että osa-aikaisen työvoiman käytölle luodaan rajoja. Nykyinen tilanne ei palvele pitkällä tähtäimellä edes työnantajia, sillä aloille voi olla tulevaisuudessa vaikea houkutella pysyvää, työstään innostunutta ja sitä kehittämään halukasta työvoimaa. Joustavan opiskelijatyövoiman käyttö voi olla lyhyellä kvartaaliajattelulla liiketaloudellisesti perusteltua, mutta pysyväksi alan kapeikkojen täyttäjäksi siitä ei ole, eikä tule olla. Olisi järkevämpää, että yhä useampi korkeakouluopiskelija voisi keskittyä opintoihinsa täysipäiväisesti, samalla vapauttaen tunteja niitä kipeämmin tarvitseville.

Koulutusoikeus ja jarrulla seisojat

Osaamiseen perustuva työelämä sekä elinikäisen oppimisen mahdollisuuksien parantaminen saivat viime viikolla saavillisen kylmää vettä niskaansa, kun Eteläranta päätti hylätä yhdessä neuvotellun, ja palkansaajajärjestöjen jo hyväksymän ratkaisun raamissa sovitusta työntekijöiden koulutusoikeudesta.

EK:n tiedote ei kerro paljoa ja jättää kovin paljon avoimia kysymyksiä. Tarkempia syitä esityksen hylkäämiseen, tai omia kehittämisehdotuksia ei ole listattu myöskään muualla julkisuudessa. Tämän voi tulkita kertovan siitä, ettei kyseessä ole niinkään itse asiaan kuin taktiikkaan ja asemiin ajoon liittyvä kysymys.

Viime hallituskaudella, porvarihallituksen ollessa vallassa, työnantajat irtautuivat keskitetyistä sopimuksista ja julistivat tulopolitiikan kuolleeksi. Hallituksen vaihduttua keskitettyyn malliin palattiin, joskin uudenlaisen raamisopimuksen muodossa. Ratkaisua on sittemmin kiitelty ja se sai kannatusta myös työnantajilta, lukuun ottamatta Teknologiateollisuutta, joka on koko ajan kuulunut keskitettyjen ratkaisujen ideologisiin vastustajiin.

Raamisopimuksen jälkeistä elämää aletaan valmistella tiiviisti tulevana vuonna. Kyse on sisältöjen lisäksi myös siitä, millaisella tasolla asioista sovitaan. Onkin oletettavaa, että työnantajien kiukuttelu asiassa, josta on periaatteellisella tasolla jo sovittu, liittyy nimenomaan tahtoon hankaloittaa keskitettyä sopimista ylipäätään. Asioiden tahallinen viivyttäminen ja riitauttaminen luo henkeä ja kuvaa keskitettyjen sopimusten toimimattomuudesta – linja, johon ainakin osa työnantajista näyttää erityisesti pyrkivän.

Valtapolitiikan ja taktiikan vuoksi ei kuitenkaan tulisi luopua siitä tärkeimmästä eli työntekijöiden osaamistason kehittämisestä. Juhlapuheissa asiasta osataan olla huolissaan ja muistuttaa Suomen talouden olevan riippuvainen nimenomaan korkeasta osaamistasosta, jalostusarvon kasvattamisesta sekä nähdään tulevaisuuden menestyksen olevan kiinni nimenomaan siitä löytyykö maasta huippuosaamista. Kun nyt pyritään tekemään selkeitä avauksia alalla, on työnantajan vastaus mallille tyly ei. Puheet ja teot eivät kohtaa. Verolahjat, joista raamissa myös sovittiin, kuitenkin kelpasivat, velvoitteet ja yhteiskunnallisesti tärkeät uudistukset eivät taas maistu.

Esitys itsessään on luonnollisesti kompromissi ja monessa suhteessa epätäydellinen varmasti kaikkien osapuolten näkökulmasta. Se on kuitenkin tärkeä alku. Alku ajattelulle, jossa jatkuva oppiminen kuuluu kaikille, kaikki voivat kehittyä työnsä ohessa varautuen tulevaan ja jossa yksittäisen työntekijän riippuvuus yhdestä työnantajasta vähenee, kun työn ohessa voisi opiskella pikku hiljaa vaikkapa uutta ammattia. Samalla vahvistettaisiin kulttuuria, jossa koulutus ei koskaan pääty.

Juuri tälle suomalainen työnantaja on sanomassa ei. Maassa, jossa koulutustaso on jo nyt jäämässä jälkeen monista tärkeistä verrokkimaista. Lyhytnäköisessä vallantavoittelussaan ja ahneudessaan EK jäsenliittoineen on tekemässä koko Suomelle suurta vahinkoa. Näin ei saisi käydä.

Kuva: The pyramid of capitalist system

Varmuutta vuokratyöntekijöille

julkaistu 30.7.2012 Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa.

Suomessa on keskusteltu paljon –ja aiheesta- erilaisten pätkä- ja silpputyöntekijöiden asemasta ja sen parantamisesta. Paljon on tehty mm. työttömyysturvan piiriin pääsyn helpottamiseksi, mutta edelleen riittää paljon tehtävää erityisesti työlainsäädännön kehittämisen puolella.

Eräs erityisen huomionarvoinen työntekijäryhmä ovat vuokratyöntekijät. Keväällä 2012 Helsingin yliopistossa tarkastetun Antti Tanskasen väitöskirjan mukaan nimenomaan vuokratyössä tiivistyvät monet työelämän ongelmat sääntelemättömyydestä, epävarmuudesta sekä työnantajien hegemonisesta asemasta suhteessa työntekijään. Vaikka vuokratyöntekijöiden osuus työllisestä työvoimasta on edelleen hyvin pieni, TEM:n mukaan vain n. 1%, ovat heidän kohtaamansa haasteet työmarkkinoilla usein laajempia ilmiöitä kuvaavia.

Vuokratyötä on usein perusteltu erityisesti työnantajien taholta sillä, että ihmiset nimenomaan haluavat tehdä vuokratyötä ja että vuokratyö tarjoaa väyliä pysyvämpään työllistymiseen työmarkkinoilla. Akateeminen tutkimus tarjoaa kuitenkin lohduttomamman näkökulman vallitsevaan tilanteeseen. Tanskasen mukaan vuokratyöntekijöiden työelämän laatu on keskimäärin selkeästi muita työntekijöitä huonompi. Taloudellinen korvaus työstä jää heikommaksi ja uralla eteneminen on vaikeaa.

Tanskanen paikantaa ongelmat ennen muuta löysään lainsäädäntöön. Työlainsäädäntö ei hänen mukaansa täytä tehtäväänsä heikomman osapuolen suojelemisesta vuokratyöntekijöiden kohdalla. Aihetta koskeva lainsäädäntö on hajallaan eikä muodosta kattavaa suojaa epävarmuudelta. Samalla työyhteisön puuttuminen heikentää työhyvinvointia ja jättää vuokratyötä tekevän usein vaille yhteisön tukea ongelmien ilmaantuessa.

Erityinen ongelma vuokratyöntekijöiden kohdalla koskee työn osittumista. Heidän toiveissaan olisikin saada työskennellä enemmän nykyistä pidempien työpäivien muodossa. Moni etsiikin samaan aikaan uutta työtä. Kyseessä on ennen muuta parempaan toimeentuloon liittyvä kysymys.

Toive siirtyä osa-aikaisesta työstä nimenomaan täysipäiväiseen työhön alleviivaa myös kehittämissuuntaa, jonka vaikeimmassa työmarkkina-asemassa olevat ihmiset kokevat omakseen. Vaikka periaatteessa yksilön toimeentulon turvaava ratkaisu voitaisiin saavuttaa myös perustulon kaltaisella etuudella joka korvaisi puuttuvaa tuloa, on ihmisten omana toiveena ennen muuta työllistyminen siten, ettei sosiaaliturvaa tarvittaisi vaan riittävä elanto saavutetaan nimenomaan työllä.

Näitä tuloksia silmällä pitäen onkin tärkeää pyrkiä korjaamaan alityöllisyyden ongelmaa. Erään vaihtoehdon tarjoaa malli, jossa vuokratyötä tekeville henkilöille taataan vakituinen työsuhde vuokratyötä tarjoavaan yritykseen sekä ns. takuupalkka. Tätä kautta riski päivästä ilman työtä siirtyy yritykselle yksilön sijasta – sinne minne se normaalissa markkinataloudessa kuuluu.

Tämänkaltaisen tilanteen oloissa yritykselle syntyy entistä vaikuttavampi intressi myydä työntekijän työpanos joka päivälle, eikä hänen itsensä tarvitse kärsiä epävarmuudesta. Ennakkotapauksia siitä, ettei ”käyttäjäyrityksen tilaus” ole riittävä syy määräaikaisuudelle, on olemassa jo nyt. Nyt on aika siirtyä asiassa eteenpäin ja kohti sitovaa lainsäädäntöä joka takaa turvalliset työsuhteet ja niihin kuuluvat oikeudet.

Sairaana töissä?

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 18.6.2012.

Kevään korvilla julkisuudessa keskusteltiin mm. Jari Sarasvuon johdolla sairauslomista ja ns. saikuttelusta. Sarasvuo hengenheimolaisineen katsoi, että Suomessa työntekijät käyttävät  ns. omailmoitusjärjestelmää väärin ja ilmoittautuvat liian kepein perustein sairaiksi. Samalla vaadittiin Ruotsissa käytössä olevaa palkatonta ensimmäistä sairauslomapäivää, ns. karenssipäivää, myös Suomeen.

Mediassa innostuttiin Sarasvuosta, mutta huolellisempi perehtyminen asiaan jäi väliin. Jo keväällä, flunssa-aallon ollessa huipussaan, tuore seurantatutkimus kertoi kyttäämisen ja epäilemisen olevan turhaa, koska poissaolot olivat lyhyempiä ja vähenemään päin niissä yrityksissä, joissa on lupa pysyä poissa kotoa kolme päivää ilman sairauslomatodistusta. Näissä firmoissa poissa ollaan yleensä alle 2vrk, kun sairauslomaa kirjoitetaan yleensä suoraan kolme vuorokautta.

Voitaisiin toki miettiä mitä seuraisi siitä, että työstä poissaoloa orastavan tai ”pieneltä tuntuvan” sairauden vuoksi vaikeutettaisiin? Paperinpyöritys ja jonot terveydenhuollossa lisääntyisivät, kulut kasvaisivat ja todennäköisesti sairaana työssä oleminen lisääntyisi. Pahimmassa tapauksessa sairas tartuttaa työtoverinsa ja lääkäriin hakeuduttaisiin vasta kun sairaus on yltynyt pahaksi eikä pelkkä lepo enää riitä.

Nämä ovat toki vain oletuksia. Voimme myös katsoa Pohjanlahden yli ja katsoa, mitä karenssipäivää soveltavassa naapurimaassa tapahtuu. Ruotsissa sairauspoissaolot ovat toden totta vähentyneet. 20 vuodessa valtaisasti. Paikalliset työterveyden asiantuntijat eivät kuitenkaan katso sen johtuvan karenssipäivästä. Palkaton päivä tuli Ruotsissa voimaan jo vuonna 1993. Sairauspäivien määrä laski huomattavasti jo ennen muutosta, ja on sen jälkeen sekä laskenut että noussut sykleittäin. Tutkimuksella karenssipäivän merkitystä poissaolojen vähentäjänä ei ole voitu todentaa.

Tarkempi tarkastelu paljastaa edelleen mielenkiintoisia yksityiskohtia. Ruotsissa eniten ovat vähentyneet pitkät poissaolot. Sen sijaan lyhyiden poissaolojen suhteellinen osuus on noussut. Kun karenssipäivää käyttöön otettaessa niiden osuus kaikista poissaoloista oli 28,6%, ollaan vuonna 2009 yli 42%:ssa. Karenssilla ei siis ole ollut merkittävää vaikutusta lyhyiden poissaolojen, joiden karsimiseen sitä Suomessa toivotaan, määrään.

Mikäli Suomessa kovennettaisiin käytäntöä omailmoitusjärjestelmän suhteen ja tuotaisiin järjestelmään Ruotsin-mallinen karenssipäivä, kärsisivät siitä eniten ne oikeasti sairaat, jotka menettäisivät muutoksen myötä oikeuden palkkaan ensimmäiseltä sairauspäivältä sekä pienituloisimmat työntekijät, joille yhden päivän palkan poisjäänti voi tuoda toimeentulo-ongelmia. Heistä merkittävällä osalla myös on muita vaikeampia terveysongelmia jo entisestään, jopa kuolleisuus on selkeästi korkeampi kuin muilla työntekijäryhmillä.

Poissaolojen vähentämisen kannalta tähtäin tuleekin asettaa pitempiaikaisten poissaolojen vähentämiseen ja ihmisten sairauslomilta paluun helpottamiseen ja tukemiseen. Hyvin suurella todennäköisyydellä tämä tuottaisi parempaa tulosta kuin kyttäämisen ja kontrollin lisääminen arkipäivässä.

Työ, oikeudenmukaisuus ja perustulo

Kolumni julkaistu Demokraatissa 12.4.2012.

Perustulo puhuttaa jälleen. HS julkaisi hiljattain vihreiden kansanedustajien Ville Niinistön ja Outi Alanko-Kahiluodon kirjoituksen liittyen perustuloon. Samaan aikaan kerätään nimiä aihetta koskevaan kansalaisaloitteeseen.

Kyse on kymmeniä vuosia vanhasta ideasta, jonka juuret löytyvät markkinaliberaalista oikeistosta. Sittemmin perustulo on ollut erityisesti vihreiden agendalla. Erona alkuperäiseen perustuloon on tuen taso sekä sillä korvattavien tulonsiirtojen määrä.

Vihreät ja vasemmistoliitto markkinoivat omia mallejaan ”oikeudenmukaisina”. Tavoitteet ovatkin humaaneja. Sen sijaan keinon etsiminen perustulosta paljastaa ajattelun puutteellisuuden erityisesti suhteessa työmarkkinoihin sekä erikoisen käsityksen työttömyyden syistä.

Niinistö ja Alanko-Kahiluoto näkevät työttömyyden työvoiman tarjonnan ongelmana. Ajattelu lähtee siitä, että työttömät ottaisivat vastaan työtä, mikäli tukijärjestelmä vain mahdollistaisi tämän. Tämä sivuuttaa sen seikan, että työttömyydessä on kyse työn kysynnän puutteesta – siitä ettei töitä ole. Samalla logiikalla myös kaikki sosiaaliturvan heikennykset olisivat erinomaista työllisyyspolitiikkaa, koska ne lisäävät kannusteita ottaa vastaan työtä.

Keskeinen kritiikki perustuloa kohtaan on sen aiheuttama silpputyön vakinaistuminen. Tähän näkemykseen vastataan usein väitteellä, että pätkätyö on tullut jäädäkseen. Pätkätyö onkin levinnyt koulutettujen keskuuteen. Ilmiönä se ei kuitenkaan ole sen paremmin uusi kuin edes merkittävästi kasvanut 90-luvun laman jälkeen. Edelleen suurin osa työsuhteista on vakituisia ja kokoaikaisia, jollaisia ihmiset myös toivovat.

Mikäli oletetaan, että tehty työ lisääntyisi pelkillä sosiaalietuuksien muutoksilla, johtaisi se jo tällä hetkellä heikoimmilla työehdoilla työtään tekevien ihmisten aseman heikentymiseen entisestään. Osa-aikaisten mahdollisuudet saada täydet tunnit heikkenisivät, kun työ voitaisiin helposti teettää pienissä pätkissä eri ihmisillä.

Perustulo kiistääkin työn ja pääoman intressiristiriidan. Se hyväksyy työnantajien vaatimuksen siitä, ettei heillä ole vastuuta työntekijöiden toimeentulosta. Työtä voidaan teettää pätkässä tai silpussa, optimoiden ajankäyttö työnantajan näkökulmasta. Riskin kuittaa valtio perustulon kautta.

Perustulon kustannukset maksavat veronmaksajat veroillaan, eli enimmäkseen palkansaajat itse. Voidaan myös tiedustella miten kansantalouden kannalta olisi edullista jakaa rahaa vastikkeetta kaikille verrattuna siihen, että sitä jaetaan vain niille, jotka syystä tai toisesta sitä tarvitsevat?

Perustulo toki säästää rahaa, jos sillä korvataan nykyisiä tarveharkintaisia etuuksia. Tämä heikentäisi sosiaaliturvan tasoa. Mikäli näin ei tehdä, jäävät byrokratiavähennykset tekemättä. Jos taas turva leikkaantuu hitaammin, valuu lisäraha parempituloisille. On myös havaittava, että vihreiden esittämä perustulo on tasoltaan nykyistä perusturvaa matalampi. Siten he, jotka eivät löydä tai kykene tekemään pientäkään työtä, putoaisivat yhä syvempään köyhyyteen.

Kyse on myös vastuusta. Kenellä on vastuu työtä tekevien riittävästä toimeentulosta ja turvallisuudesta? Kuuluuko tämän turvan luominen työstä hyötyvän ja lisäarvon kerääjän eli työnantajan vastuulle, vai hyväksytäänkö se, ettei heiltä voi tai pidä tällaista vastuuta vaatia?

Toisaalta kyse on yksilöstä. Onko aikuinen, työkykyinen ihminen yhteiskunnan jäsenenä periaatteessa velvollinen tekemään työtä ja on oikeutettu yhteiskunnan tukeen kun työtä ei ole tarjolla tai ihminen on estynyt sitä tekemästä? Vai onko ihmisellä oikeus yhteiskunnan tarjoamaan rahaan, jonka päälle työnteko on oma valinta?

Suurten päätösten päivät

julkaistu 29.3.2012 Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa.

Viime viikko jää Suomen poliittiseen ja työmarkkinahistoriaan erittäin merkittävänä. Vaikka tiedotusvälineet manasivat loppua kolmikannalle sekä vaikeuksia hallitukselle, päästiin niin työurien kuin valtion taloudenkin kannalta tärkeisiin ja kauaskantoisiin ratkaisuihin. Raamisopimus, nyt solmittu työurasopimus, perusturvan parannus, vakuussopimus Euroopassa, nuorten yhteiskuntatakuu, ovat kaikki mahtuneet maan hallituksen ensimmäiseen vuoteen. Aktiivisuus erityisesti talous- ja työmarkkinapolitiikassa ansaitseekin kiitoksen.

Julkisuudessa käyty keskustelu on – jälleen kerran- ikävällä tavalla rajoittunut yhdentekeviin, koko neuvotteluiden ulkopuolisten tahojen ärhentelyihin siitä kuka oli neuvotteluiden ”voittaja”. Hedelmällisempää olisi kuitenkin tarkastella mitä itse asiassa päätettiin ja mitä päätökset tosiasiallisesti tarkoittavat.

Työurasopimuksen osalta merkittävimmät saavutukset liittyvät tulevaisuuden eläkkeiden rahoitukseen. Työeläkemaksujen korottaminen vahvistaa eläkejärjestelmää. Nyt saavutettu sopimus ei vielä riitä takaamaan tämän päivän kolmikymppisten eläketasoa, mutta edistää tavoitteen saavuttamista. Lisäksi sovittiin laajemmasta uudistuksesta vuoteen 2017 mennessä. Maksujen nosto kohti kestävää tasoa etenee kuitenkin tällä käyrällä tarvittavalla tahdilla.

Hyviä uutisia on muitakin. Ansioturvalle pääsyn helpottuminen parantaa erityisesti pätkätyöläisten asemaa, kun työssäoloehto lyhenee kuuteen kuukauteen. Sen sijaan kritiikkiä aiheuttaneet turvan keston heikennykset koituvat vain harvan vahingoksi. Selkeästi suurin osa myös nuorista työttömistä työllistyy reippaasti ennen ansiosidonnaisen päättymistä. Turvan kestoa pidentävää aktiivitoimiin osallistumista, jonka tulisi muutenkin olla selkeä periaate, ei voida pitää ”rangaistuksena” mikäli toimien laadusta pidetään huolta.

Työuria pidentäviin uudistuksiin kuuluvat myös erityisesti pienten työpaikkojen työterveyshuollon kehittäminen sekä tilaajavastuulain täydentäminen tilaajayrityksen vastuulla liittyen alihankintaketjun työterveyshuollon olemassaoloon. Terveyden eriarvoisuus on ongelma myös työpaikoilla, ei vain työttömien kohdalla. Sopimuksen saavutuksiin kuuluu myös tämän asian saaminen pöydälle.

Työmarkkinajärjestöjen sopimus toi tarvittavaa helpotusta hallituksen kehysriiheen. Sinällään pitkän linjan taloudellisten päätösten sitomista kvartaaleittain vaihtuviin ennusteisiin voidaan perustellusti kritisoida. Julkisuudessa käytävää keskustelua leimasikin melko erikoiselta vaikuttava huutokauppa, jossa lyhyen aikavälin tasapainotus sekä pitkän linjan kestävyysvaje menivät iloisesti sekaisin.

Kehysriihen ikäviin päätöksiin liittyi arvonlisäveron nosto, joka leikkaa erityisesti pienituloisten ostovoimaa. Tässä mielessä nostaminen johtaa taloudellisen toimeliaisuuden sekä työllisyyden tarpeettomaan heikkenemiseen kotimaisen kysynnän vähentyessä. Sosiaaliturvan varassa eläviä suojelevat etuuksien indeksitarkistukset, mutta esimerkiksi pienipalkkaisten alojen palkansaajia vastaava ei koske. Tätä tosin kompensoi toteutettu työtulovähennyksen nosto.

Alv:n nostosta huolimatta yhteiskunnan kokonaisedun kannalta tärkeä viesti oli kuitenkin politiikan suunnanmuutoksesta kertovan linjan jatkuminen sekä taantuman hoidossa käytetty, 90-lukuun verrattuna sosiaalisempi ote. Solidaarisuusveron käyttöönoton sekä suurten perintöjen verotuksen kiristyminen johtaa VATTin muistion mukaan tilanteeseen, jossa tuloerot kapenevat edelleen. Pienituloisimpien tilannetta parantaa myös kauan odotettu työmarkkinatuen puolison tuloihin perustuvan tarveharkinnan poisto. Tämä on tärkeää Suomen kaltaisessa maassa, jossa eriarvoisuus on kasvanut nopeasti ja tuntuvasti viime vuosien aikana.

Tarvittaessa töihin ja muita porsaanreikiä

Kolumni Stadin Ruusussa (4/2011).

Työelämää koskevassa keskustelussa törmää usein oletuksiin työskentelyolosuhteiden heikentymisestä ja työsuhteiden silppuuntumisesta. Monin paikoin tämä pitääkin paikkansa. Erilaiset työn teettämisen muodot perinteisen kokopäiväisen ja vakituisen työsuhteen rinnalla yleistyivät 90-luvun laman jälkeen. Sittemmin pätkätöiden osuus kaikista työsuhteista ei ole lisääntynyt, mutta on alkanut koskea uudella tavalla erilaisia ryhmiä kuten korkeakoulutettuja.

Työelämän epävarmuuteen on esitetty monenlaisia ratkaisuja. Aktiivisimpia julkisessa keskustelussa ovat olleet sosiaaliturvajärjestelmän muuttamista vaatineet tahot. Ideana on ollut, että työmarkkinoiden epävarmuustekijät ovat tulleet jäädäkseen ja että vastuu työntekijöiden toimeentulon varmistamisesta kuuluu yhteiskunnalle. Ammattiyhdistysliikkeessä on arjen työn tasolla lähdetty kuitenkin liikkeelle ennen muuta siitä, että epäoikeudenmukaisuuksia voidaan korjata myös työlainsäädännössä ja että sosiaaliturvan tulee jatkossakin kannustaa työhön eikä sen tule tukea työsuhteiden pilkkomista yhä epävarmemmiksi ja pätkittäisemmiksi.

Paljon on saavutettu, mutta paljon on työtä myös tehtävänä. Tällä hetkellä sosiaaliturvaa ja työtä voidaan jo yhdistää monella tavalla mm. sovitellun päivärahan kautta. Sen sijaan erityistä lisäpohdinta- ja toimenpidetarvetta on olemassa osatyökykyisten integroimisessa työmarkkinoille sekä vuokratyöntekijöiden ja tarvittaessa töihin kutsuttavien työntekijöiden aseman parantamisessa.

Erityisesti tarvittaessa työhön kutsuttavien työntekijöiden asemaan ei ole julkisuudessa kiinnitetty riittävää huomiota. Kyseessä on suurehko joukko työntekijöitä, joiden työpäivät ovat hajanaisia, tieto lähiaikojen työtilanteesta epävarma ja toimeentulo-ongelmat yleisiä. Heitä, yhdessä vuokratyöntekijöiden kanssa, kohtaa työelämän epävarmuus karuimmillaan ja konkreettisimmillaan.

Työsopimuslain mukaan työsopimukset ovat voimassa toistaiseksi, ellei niitä ole perustelluista syistä tehty määräaikaiseksi. Tarvittaessa työhön kutsuttavien kohdalla tilanne on sama. Toisin sanoen työntekijät voivat lain mukaan olla tarvittaessa työhön kutsuttavia vain, jos he tekevät työtä lyhytaikaisissa määräaikaisissa työsuhteissa, he tulevat töihin vain erillisestä kutsusta ja heillä on oikeus kieltäytyä tarjottavasta työvuorosta.

Käytännössä kuitenkin moni työntekijä, jonka sopimus määrittelee tarvittaessa töihin kutsuttavaksi, on säännöllinen osa-aikainen työntekijä. Tällaisessa tilanteessa heille kuuluisivat ne edut, joita vakituisessa työsuhteessa olevalle osa-aikaiselle työntekijälle kuuluu, kuten työsuhteeseen perustuvat etuudet mm. palkanmaksussa tai vuosilomaeduissa, lain tarkoittamista irtisanomisperusteista puhumattakaan. Kun työsopimusta ei kuitenkaan ole tämän mukaisesti tehty, voidaan työsuhde purkaa milloin tahansa ilman erillistä syytä. Usein näin käykin, mikäli työntekijät alkavat perätä oikeuksiaan.

Epäoikeudenmukaisiin tilanteisiin puuttuminen tapahtuu ennen kaikkea työpaikoilla. Tässä erityisesti paikallisten luottamusmiesten rooli on keskeinen. Myös ay-liikkeen ja mm. sosialidemokraattien tavoite ammattiliittojen kanneoikeudesta tukisi usein omalla työpaikallaan epävarmassa asemassa olevien aseman vahvistamista. Kanneoikeuden olemassa ollessa liitto voisi uhata kanteella eikä yksittäisen, työpaikkansa puolesta pelkäävän työntekijän tarvitsisi nousta työnantajaansa vastaan.

Monet työelämän tämän päivän haasteista palautuvat lainsäädäntöön ja ratkaisut paikallisen edunvalvonnan toimivuuteen sekä ammattiyhdistysliikkeen läsnäoloon työpaikoilla. Tämä yhdistelmä myös korostaa ammatillisen ja poliittisen työväenliikkeen yhteistoiminnan merkitystä palkansaajien asemaa parannettaessa. Tämän ymmärryksen toivoisi lisääntyvän kaikilla tasoilla, ja näkyvän paitsi uusien ay-aktiivien, myös aktiivisten poliittisten toimijoiden muodossa.

Kuva: Wikimedia Commons

Miksi ay-liike ei innostu perustulosta?

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 2.11.2011.

Sosiaalietuuksien kehittämisestä keskustelevat poliittiset liikkeet sekä edunvalvontajärjestöt jakaantuvat perinteisesti nelikenttään. Näistä akseleista toinen virittyy tason mukaan, jonka toisessa päässä ovat matalat, ja toisessa korkeat etuudet, toinen taas sen perusteella tuleeko sosiaaliturvan perustua ensisijaisesti työhön ja ansioihin, vai tuleeko se järjestää perustulon muodossa. Välimuotoja on luonnollisesti myös monia. Ammattiyhdistysliike ei ole perinteisesti innostunut perustulokaavailuista. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä on usein varsin humanistisesta ajattelusta kumpuava esitys.

Ensinnäkin perustulo on suunniteltu maailmaan, jossa silputtu työ on kannatettava ilmiö. On totta, että se helpottaisi lyhytaikaisten projektitöiden vastaanottamista. Samalla se kuitenkin tekee tämänkaltaisen työn teettämisen työnantajan näkökulmasta erittäin kannattavaksi.

Suurin osa sellaisesta silpputyöstä, jota perustulo todennäköisesti tuottaisi työmarkkinoille, ei ohjautuisikaan välttämättä luovaan taiteiluun, vaan hyvinkin suorittaviin tehtäviin esimerkiksi palvelusektorille. Häviäjiä olisivat nimenomaan ne osa-aikaiset työntekijät, joiden mahdollisuudet saada täydet tunnit katoaisivat, kun työn entistäkin joustavampi teettäminen tulisi työnantajalle mahdolliseksi ja edullisemmaksi. Työmarkkinoilla neuvotteluvoimaa siirtyisi yhä voimakkaammin palkansaajilta työnantajille samalla kun kunnon työpaikan saaminen vaikeutuisi.

Toinen kysymys koskee vastuuta työtä tekevien toimeentulosta. Kuuluuko tämä vastuu työn teettäjälle vai yhteiskunnalle? Perustulomaailmassa työnantajan mahdollisuus teettää työtä elämiseen riittämättömällä palkalla helpottuisi ja vastuu työntekijöiden taloudellisesta turvallisuudesta siirtyisi entistä enemmän valtiolle.

On helppo nähdä, miten tätä käytettäisiin hyväksi. Koska firma on tiukoilla, palkkaa ei voida maksaa enempää, mutta ainahan valtio voi nostaa perustuloa. Tätä kautta työntekijät maksaisivat veroina omat palkankorotuksensa

Kolmas huomio koskee kannustavuutta. Perustulon kannustavuus riippuu luonnollisesti sen tasosta. Ay-liikkeen kannattama ansiosidonnainen sosiaaliturvamalli on työhön kannustava nimenomaan siitä näkökulmasta, että työhön osallistuminen parantaa myös sosiaaliturvan tasoa.

Köyhyysasteet ovat matalimmat niissä maissa, joissa sosiaaliturva perustuu ansioturvaan ja perusturvaan. Puhtaasta perustulosta tällainen elementti puuttuu. Onkin oletettavaa, että perustulo jäisi joko tasoltaan matalaksi ja siten syventäisi köyhyyttä, tai sitten korkeana kävisi kestämättömäksi julkiselle taloudelle.

Neljäs, yhteiskunnallisempi huomio koskee sosiaaliturvan legitimiteettiä. On oletettavaa, että yhteiskunnallinen enemmistö on valmiimpi hyväksymään korkeamman sosiaaliturvan tason tilanteessa, jossa kyseessä on lähtökohtaisesti väliaikainen asiaintila ja terve, työkykyinen aikuinen ansaitsee toimeentulonsa työmarkkinoille osallistumalla silloin kuin hänellä on siihen mahdollisuus.

Tilanne, jossa sosiaaliturvan taso ei enää riippuisi omasta aktiivisuudesta, voisi lietsoa kovenevia asenteita sen varassa eläviä kohtaan. Tästä kärsisivät eniten pysyvästi etuuksia tarvitsevat.

Viides, ja viimeinen huomio koskee työttömyyden vähentämistä. Ammattiyhdistysliikkeen näkökulmasta keskeisin työttömyyden aiheuttaja on työpaikkojen puute sekä laajalle levinnyt työkyvyttömyys. Työpaikkojen syntymisen kannalta oleellista on luoda otollisia edellytyksiä elinkeinotoiminnalle, sosiaaliturvamuutokset kun tuskin ovat tehokkaita uusien työpaikkojen luojia.

Pitkäaikaistyöttömien ja työkyvyttömien ongelmat taas pohjautuvat usein vanhentuneeseen osaamiseen tai puutteelliseen elämänhallintaan. Joillakin on taustallaan myös päihdeongelmia. Näitä ongelmia voidaan ratkoa kehittämällä palveluita, ei jakamalla vastikkeetonta rahaa.

Teoreettinen, työväenliikkeen aatehistoriaan liittyvä, varsin osuvakin kritiikki koskee periaatteiden muuttumista ajan kuluessa. Jos Marxin alkuperäinen tavoite oli vapauttaa työväenluokka palkkatyön orjuudesta, on nyt ammatillinen työväenliike, usein hyvässä yhteistyössä poliittisen kanssa, nimenomaan korostamassa palkkatyön merkitystä yhteiskunnassa sekä tekemässä kaikkensa, jotta työllä olisi keskeinen asema ihmisten elämässä.

Kyse lienee kuitenkin ennen kaikkea valtasuhteista. Työn tuskin katsottiin yhteiskunnasta koskaan loppuvan, kyse on pikemminkin siitä kenellä on oikeus työn tuloksiin, kuka omistaa tuotannon tuottaman lisäarvon ja kuka käyttää valtaa talousjärjestelmässä? Nämä kysymykset ovat tänä päivänä aivan yhtä ajankohtaisia ja tärkeitä kuin aiemminkin, kuten Occupy Wall Streetin ”Me olemme 99%” –tunnuksesta  voidaan havaita.

Työväenliikkeen tulevaisuuden utopioihin tulee tuskin koskaan kuulumaan vapaus työstä. Sen sijaan vapaus työssä on monella tapaa tärkeä tavoite. Tähän puitteeseen mahtuvat niin tavoitteet kohtuullisista työajoista, turvatusta toimeentulosta, riittävästä elpymisestä ja kehittymisestä, luovuuden sallivista ja monipuolisista työtehtävistä ja – paikoista, joista voi löytää myös älyllistä haastetta, omien tavoitteiden saavuttamisesta; mistä tahansa, joka samalla yhdistyy vastuuseen muista ihmisistä ja koko yhteiskunnasta.