Työtakuu pitkäaikaistyöttömille?

Työttömyys on suomalaisen yhteiskunnan pahin ongelma. Viimeisimmät tilastot osoittavat ongelmien edelleen pahentuneen taantuman pitkittymisen seurauksena. TEMin mukaan helmikuun lopussa Suomessa oli yli 355 000 ihmistä ilman työtä. Heistä pitkäaikaistyöttömiä on yli 100 000. Yli vuoden työttömänä olleiden määrä on kasvanut lähes viidenneksellä viime vuodesta.

Työttömyyden pitkittyminen on paitsi taloudellinen, myös potentiaalinen sosiaalinen ongelma. Työ on paljon muutakin kuin toimeentuloa, se on osallisuutta, sosiaalisia suhteita ja yhteenkuulumista. Työn saamisen merkitys näkyykin paitsi rahatilanteen helpottumisena, myös yleisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden lisääntymisenä. Erityisen totta tämä on suomalaisessa työkeskeisessä kulttuurissa, jossa uudelta ihmiseltä tavataan helposti kysyä nimen jälkeen ”mitä sinä teet työksesi?”.

Vaikkei työn menettämisessä olekaan mitään häpeämistä, varsinkaan heikon taloudellisen tilanteen aikana jolloin tilanne voi kohdata ketä tahansa, stigman riski on suuri ja suurenee työttömyyden pitkittyessä. Suurin osa työnsä menettävistä löytää kyllä nopeasti uuden työn jopa matalasuhdanteessa, mutta aina on heitä jotka eivät yrityksistä huolimatta löydä uutta paikkaa. Riski pettymyksiin työnhaussa kasvaa sitä mukaa mitä iäkkäämmästä ja vähemmän koulutetusta työnhakijasta on kyse.

Mitä pidempään työnhaku ilman tulosta kestää, sitä vaikeammaksi tilanne käy. Työkyky kärsii, kun taidot ja tiedot eivät ole aktiivisessa käytössä – tai kääntäen, työkykyä pitää yllä parhaiten tehty työ. Työttömyys ei sinällään tuota kenellekään sosiaalisia ongelmia, mutta riskit kasvavat ja kasautuvat. Yhtä kaikki – työttömyyden pitkittyminen uhkaa usein muuttua pysyväksi asiantilaksi.

Kun yli vuoden työttömänä olleita on maassa sata tuhatta ja määrä kasvaa joka kuukausi, tarvitaan vakavampia toimia. Tarjontatoimista ei vaikuta olevan riittävää hyötyä, joten on pohdittava miten lisätä tämänkaltaisen työvoiman kysyntää sekä ylläpitää nykyistä paremmin työkykyä. Osaratkaisua voidaan hakea taatun työn suunnalta.

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne esitti ratkaisuksi erilaisten avustavien töiden takaamista pitkäaikaistyöttömyyden uhkaamille ihmisille. Ideana on katkaista pitkittyvä työttömyys takaamalla (osa-aikainen) työpaikka, josta maksetaan asiaankuuluva palkka. Työtä voisivat järjestää kunnat, järjestöt tai yksityiset sosiaaliset yritykset. Työjakso voisi kestää muutamia kuukausia, tavoitteena työelämävalmiuksien ylläpito, avoimille työmarkkinoille palaamisen helpottaminen sekä toimeentulon parantaminen. Taattuun työhön liittyisi velvoite ottaa työ vastaan.

Esimerkkejä eräänlaisista mahdollisuuksista tarjoavat jo nyt mm. Tampere ja Vaasa, jossa pitkäaikaistyöttömiä on työllistetty erilaisiin avustaviin tehtäviin pientä, mutta kuitenkin ihmisarvoista palkkaa vastaan. Rinne käytti esimerkkinä vanhustenhoidon avustavia tehtäviä, kuten esimerkiksi kaupassa käyntiä, pieniä korjaustöitä sekä ulkoilussa avustamista, mutta yhtä lailla kyse voi olla teknisemmistä töistä, nuorten tai lasten kanssa tehtävästä työstä, puhtaanapidosta ja kierrätyksestä ja niin edelleen. Arvokkaista ja tärkeistä töistä, jotka nyt jäävät osin tekemättä. Vantaalla on kokemusta vanhustenhuollon ”kumppaneista”, jotka toimivat varsinaisen henkilöstön apuna ja tukena.

Tärkeä kysymys on luonnollisesti se, ettei ihmisiä velvoiteta töihin, jotka eivät heille sovi tai joihin he itse eivät sovellu. Tästä tulee luonnollisesti huolehtia ja kunnioittaa ihmisten erilaista osaamista. Mutta kuten Tampereen ja Vaasan esimerkkien haastateltavat työllistetyt kertovat, heidän tekemiään täydentäviä töitä ei suinkaan tule pitää ”vähäarvoisena” työnä, vaan osana kokonaisuutta – alalla kuin alalla. Samaten tärkeää on, ettei olemassa olevaa työtä korvata, vaan takuutyönä teetettävä työ esim. kunnan hyvinvointipalveluihin liittyvissä tehtävissä on täydentävää lisää varsinaisten ammattilaisten työlle.

Kolmas tärkeä kysymys koskee korvaustasoa jolla työtä teetettäisiin. Reilusta työstä kuuluu reilu palkka. Esityksiä, jossa matalan sosiaaliturvan eteen teetetään työtä palkatta, ei tule hyväksyä. Niissä on kyse orjatyöstä. Sen sijaan työ, josta maksetaan asiaankuuluva tuntikorvaus josta jää aina enemmän käteen on aidosti osallistavaa ja työntekijää kunnioittavaa.

Uudistuksen kustannus julkiselle taloudelle riippuu siitä, mikä olisi tarjottavan taatun työn tuntimäärä, työsuhteen kesto sekä toimiin osallistuvien määrä. Mikäli työttömyysturvaa voitaisiin käyttää pohjana, jonka päälle maksettaisiin tuntien mukaan asiaankuuluvaa palkkaa, voidaan päästä eteenpäin maltillisilla kustannuksilla. Tarjottava työmäärä voisi vastata osa-aikaista työpäivää, jotta työnhakuun avoimelta sektorilta jää myös aikaa. Tällä hetkellä kunnat maksavat huomattavia sakkoja puuteellisesta aktivoinnista – tämänkin rahan voisi varmasti suunnata järkevämmin myös esimerkiksi kehittämällä välityömarkkinoita.

Myös saamapuolelle jäisi rahaa – ja mikä tärkeintä, hyvinvointia. Pienituloisten ihmisten käteen jäävien tulojen lisääminen tuo kysyntää kotimarkkinoille, vähentää muita sosiaalimenoja – ja tehdyn työn tulos näkyy parempana elinympäristönä meille kaikille. Mikäli takuutyöt auttaisivat ihmisiä työllistymään uudelleen avoimelle sektorille, säästäisi tämä työttömyysmenoissa pitkällä aikavälillä. Lisäksi työstä kokonaan syrjäytymiseen silloin tällöin liittyvät lieveilmiöt vähenisivät ja mikä tärkeintä – moni nyt tekemättä jäävä tärkeä työ tulisi tehdyksi.

Lopulta tärkeintä on omanarvontunnon palauttaminen ja oikeus osallistua yhteiskuntaan myös työn kautta. Jokaisella on annettavaa yhteiseksi hyväksi. Jos markkinat eivät kykene ihmisille riittävissä määrin työtä tarjoamaan, on yhteiskunnan velvollisuus auttaa ihmisiä mahdollisimman hyvään uuteen alkuun ja kiinni työn syrjään.

Advertisement

Työn vai tekijöiden puutetta?

kolumni Kaarina-lehdessä 15.1.2014.

Julkisuudessa käytävä keskustelu työurien pidentämisestä sekä erityisesti eläkeiän nostamisesta vilkastunee jälleen hallituksen kevään kehysriihen lähestyessä. Perusteet ovat vanhat tutut, ja sinällään paikkansa pitävät: suomalaiset ikääntyvät, työikäisen työvoiman määrä kääntyy laskuun ja julkinen talous on kovilla. Tämän vuoksi työuria on pidennettävä.

Tavoite on oikea ja tärkeä, ja sen eteen on tehtävä kaikki mahdollinen. Silti keskustelussa ilmenevä näkemys, jonka mukaan kyse on vain työvoiman tarjonnasta, on ihmeellisen vajavainen. Samaan aikaan kun haluamme yhä useamman työssä olevan jatkavan työuraansa entistä pidempään, emme laisinkaan murehdi samalla mittasuhteella niistä sadoista tuhansista suomalaisista jotka ovat ilman työtä tai pätkätöissä joista saadulla tulolla ei elä.

Eläkeiän mahdollisesta nostosta sopivat työmarkkinajärjestöt osana laajempaa eläkeratkaisua. Tältä toimelta olisi kuitenkin jopa sen toteutuessa turha odottaa suuria apuja julkisen talouden tilaan. Kun suomalaisessa työttömyydessä on kyse ennen kaikkea työn puutteesta ja työkyvyttömyydestä, on kysyttävä kumpaan näistä eläkeiän nosto tarjoaa ratkaisun? Ei kumpaankaan.

Hyvinvoinnin turvaaminen on kiinni ennen kaikkea siitä, että mahdollisimman moni on työssä. Siksi julkisen keskustelun, ja valtion sekä työmarkkinajärjestöjen toimintojen myös eläkkeiden turvaamisen osalta tulisi panostaa työttömyyden painamiseen mahdollisimman alas sekä työllisyyden nostoon. Työn tarjonnastahan meillä ei lukumääräisesti ole nytkään pulaa, Tilastokeskuksen mukaan työvoimaansa tarjoaa tälläkin hetkellä yli 200 000 suomalaista. Sen sijaan työn kysyntä, tarjolla olevien työpaikkojen määrä, on ongelma.

Jotta hyvinvointivaltion taloudellinen kestävyys voidaan taata myös tuleville sukupolville, on tärkeää tunnistaa haaste oikein. Kevään keskusteluissa kannattaakin katsoa kuka puhuu aidasta ja kuka aidan seipäästä.

Todellinen ongelma on työn puute

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 20.9.2013

Helsingin Sanomien pääkirjoitus (19.9.) käsitteli tärkeää asiaa, työttömyyttä sekä heidän tulevaisuuden työllistymismahdollisuuksiaan. Kirjoituksen tarkastelukulma rajautui kuitenkin työttömien riittämättömään valmiuteen tehdä työtä.

Pääkirjoitusta edeltävinä päivinä toiminnan lopettamisesta tai mittavista irtisanomisista ilmoittivat muun muassa STX:n Rauman-telakka, Metso sekä Tiimari. Kunnista muun muassa Kouvola on ilmoittanut isoista henkilöstövähennyksistä. Vastaavia uutisia tulee jatkuvasti.

Tätä taustaa vasten käsitys siitä, että työllisyysongelma olisi palautettavissa työttömien haluttomuuteen ottaa vastaan työtä, on irti todellisuudesta ja loukkaa työnsä menettäneitä. Suomessa työtä vailla on satojatuhansia ihmisiä, joiden ongelma ei ole asenteessa vaan siinä yksinkertaisessa seikassa, ettei työtä ole tarjolla. Työhaluja olisi, mutta tehtävää ei löydy vaikka miten etsisi ja yrittäisi.

Koska oikea ongelma ei ole työttömissä vaan työpaikkojen puutteessa, tulisikin ongelmaa lähteä ratkomaan yhteiskunnan toimilla, talouspolitiikalla ja työpaikkojen lisäämisellä, ei työnsä menettäneiden syyllistämisellä. Julkinen valta voisi halutessaan olla aktiivisempi ja luoda omilla toimillaan lisää työvoiman kysyntää.

Samalla ilmaisesta työvoimasta haaveilevien olisi syytä muistaa hyvä suomalainen periaate: työmies tai -nainen on aina palkkansa ansainnut. Reilusta työstä tulee maksaa reilu palkka – orjatyöllä ei Suomea suosta nosteta.

Eläke(ikä)keskustelun sosioekonominen näkökulma

julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 16.1.2013. 

Viime päivinä mm. SAK on saanut kritiikkiä, koska Helsingin Sanomat uutisoi sen kieltäytyneen neuvottelemasta eläkeiän nostosta tulevalla työmarkkinakierroksella. Asia onnistuttiin erityisesti (puna)vihertävissä piireissä lukemaan ”nuorten kurittamisena” ja ”juoksuhautoihin jumittumisena”, vaikka kysymys oli siitä, että eläkkeistä ja -iästä keskustellaan erikseen osana jo sovittua, vuoteen 2017 tähtäävää kokonaisratkaisua. Samalla kuohunta osoitti sen, etteivät nämä sukupolvisoturit olleet vieläkään ymmärtäneet mistä eläkeikäkeskustelussa oikeastaan on kyse, vaan porvarillis-yläluokkainen totuus asiasta on näissä piireissä otettu melkoisen annettuna.

Arviot niin sanotun ”eläkepommin” kustannuksista sekä sen aiheuttamista seurauksista eläkejärjestelmälle vaihtelevat. Yleisimmin kuitenkin järjestelmää pidetään, myös tulevien sukupolvien osalta, verrattain hyvänä ja toimivana. Työeläkemaksuissa on toki selkeää korotuspainetta, muttei kohtuutonta. Mahdolliset haasteet julkiselle taloudelle eivät siis niinkään tule eläkkeistä, vaan ennen kaikkea työttömyyden myötä menetetyistä tuloista sekä hoivamenojen kasvusta. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö eläkemenoissakin tulisi pyrkiä vahvistuvaan kestävyyteen tästä huolimatta, mutta se on silti oleellista, kun puhutaan muodollisesta eläkeiästä.

Viimeisimpänä Suomen työeläkejärjestelmän tilaa arvioivat Eläketurvakeskuksen pyynnöstä brittiläiset professorit, havaiten sen monella tapaa hyväksi. Professorien tekemä työ toi kuitenkin myös aidosti mielenkiintoisia ja uudenlaisia ajatuksia siihen, miten sosioekonominen oikeudenmukaisuus voisi toimia suomalaisessa eläkejärjestelmässä nykyistä paremmin. Yksi ajatus koski nopeampaa karttumaa työuran alussa, joka kannustaisi nopeampaan siirtymiseen työelämään. Samalla se vähentäisi eriarvoisuutta, joka liittyy työuran loppupään kuormittavuuteen. Nykyinen järjestelmä palkitsee, edelleen, niitä, joiden ansiot ovat  työuran loppupäässä suurimmillaan ja joiden terveys antaa myöden työelämässä jatkamiseen.

Tämä havainto liittyykin mielenkiintoisella tavalla eläkeiästä käytävään keskusteluun. Toisin kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä, Suomessa ei tälläkään hetkellä ole pakko jäädä eläkkeelle 63-vuotiaana. Ihmiset voivat, ja yhä useampi myös jää mikäli töitä on, eläkkeelle tätä myöhemmin. Superkarttumat työuran loppuun on rakennettu juuri siksi, että tätä tapahtuisi enemmän ja elinaikakerroin pitää nuorempien sukupolvien osalta liiankin hyvin huolen taloudellisista kannusteista jatkaa työssä.

Koska työurien pidentämisen tarpeesta ollaan yhtä mieltä, katse tuleekin kiinnittää niihin ihmisiin, jotka eivät, syystä tai toisesta, saavuta edes 63 vuoden rajaa, tai sitten jäävät pois työelämästä heti 63 vuotta täytettyään. Eläkeiän alarajan nostaminen 65 vuoteen tai yli vaikuttaisi nimenomaan heidän asemaansa. Niiden ihmisten, jotka jo nyt jatkavat yli alarajan, asemaanhan nostolla ei olisi mitään merkitystä. He, keitä muutos kohtaisi, ovat keskivertoa useammin a) matalasti koulutettuja, b) määriteltyjä osin tai täysin työkyvyttömiksi tai c) työttömiä. Samalla he ovat useimmiten pienituloisia ja toimineet fyysisessä työssä kuten hoiva-alalla, rakennuksilla, kuljetuspuolella, turvallisuusalan tehtävissä tai muilla yksityisillä palvelualoilla.

Pienituloisuus korreloi vahvasti keskimääräisen eliniän odotteen kanssa. Pienituloinen, useimmiten siis matalasti koulutettu ja fyysisessä työssä työuransa tehnyt ihminen kuolee keskimäärin selkeästi nuorempana. Eläkeiän noston koskiessa nimenomaan näitä ihmisiä, on kyse heidän terveiden eläkevuosiensa määrästä. Iän nosto, ilman merkittäviä toimia terveyspolitiikassa ja työhyvinvoinnissa, vähentää niitä vuosia jolloin nämä ihmiset voisivat nauttia eläkkeellä olostaan. Edelleen: nämä samat ryhmät, joiden asemaan nosto vaikuttaa ovat jo nyt keskimääräistä useammin työttöminä tai ajautuneet työkyvyttömyyteen. Toisin sanoen työtä ei saa tai voi tehdä, vaikka olisi halua.

Tätä taustaa vasten voidaankin kysyä se oleellisin kysymys: kuinka monta uutta työpaikkaa eläkeiän nosto loisi, tai kuinka monta säilyttäisi? Tai kuinka paljon sen odotetaan vähentävän tuki- ja liikuntaelinsairauksiin sairastumista työpaikalla, tai karsivan mielenterveysongelmia jotka aiheuttavat aikaista poistumista työelämästä?

Edellä mainittua taustaa  vasten onkin vaikea nähdä, että kukaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta kannattava ihminen kovinkaan kevein mielin ilmoittaisi kannattavansa tuosta noin vain mekaanista eläkeiän nostoa. On varmasti totta, että rajan nosto pitäisi työvoimassa jonkin verran hyväkuntoista ja työkykyistä väkeä vuoden-pari pidempään, mutta tämän kolikon kääntöpuoli on monen työssään sairastuneen tai uupuneen tilanteen heikkeneminen edelleen. Järkevää olisikin etsiä tätä kaavamaista nostoa joustavampia ja moniulotteisempia keinoja työurien pidentämiseen; kohteena paitsi ikääntyvät, myös muut työtä tekevät.

Ikäkeskustelu onkin ollut erityisen haitallinen juuri siksi, että se on ohjannut periaatteessa hyvää tarkoittavienkin ihmisten huomion pois olennaisista kysymyksistä. Ikärajasta kannattaa keskustella ja arvioida sitä siinä vaiheessa kun a) sosioekonomista epätasa-arvoa on kyetään vähentämään siten ettei kaavamainen nosto tarkoita käytännössä valmiiksi heikompiosaisten ryhmien kyykytystä, b) ikääntyville työntekijöille on tarjolla työtä jota he pystyvät tekemään ja b) työkyvyttömyyttä ja työuran aikaisia pitkiä poissaoloja työelämästä on olennaisesti vähennetty. Ikärajaa voitaisiin ehkä myös tarkastella yksilökohtaisesti joustaen, pitkän työuran tehneille, työkykyään menettäneille voitaisiin mahdollistaa osittainen vanhuuseläke.

Eläkejärjestelmän kestävyys ei siis ole kiinni muodollisesta eläkeiästä eikä ikäkeskustelua voi järkevästi käydä, eräiden demagogien suosiman, ”nuoret” vs ”vanhat” –dikotomian avulla. Kysymys on ensinnäkin työllisyyden tasosta sekä tosiasiallisesta eläkkeellejäämisiästä. Joka on nykyisin selkeästi korkeampi kuin silloin kun eläkeikä oli 65 vuotta. Ja vastakkainasettelu, jos sellainen väkisin halutaan rakentaa, on sosioekonominen, ei ikäluokkien välinen.

Jotta kestävyyttä voidaan vahvistaa, tulee ensinnäkin torjua työttömyyttä. Tämän alan ”iso sinko” olisi antaa julkiselle sektorille välineet ja resurssit säädellä nykyistä paremmin talouden kokonaiskysyntää ja luoda työpaikkoja silloin kun yksityinen sektori ei näin tee. On kohennettava erityisesti julkisia terveyspalveluita, jotta työttömyysvaarassa tai työttöminä olevien ihmisten työkyky voi säilyä nykyistä paremmin ja yhä useampi jäädä terveenä eläkkeelle ja saavuttaa edes alarajan. Ja remontoidaan eläkejärjestelmää ottamaan huomioon entistä paremmin nimenomaan sosioekonominen tasa-arvo. Tämä kun on kaikkien etu, niin nuorten kuin vanhojenkin.

Lapset hoitoon – aikuiset töihin!

julkaistu Iltalehden blogissani 4.1.2013. 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL julkaisi vuoden alkuun tärkeitä -ja hälyttäviä- tutkimustuloksia. Vuonna 1987 syntyneitä koskevassa seurantatutkimuksessa seurattiin miten näiden nyt 25-vuotiaiden nuorten aikuisten elämä on lähtenyt käyntiin. Kyseessä on kohortti, joka eli lapsuuttaan lama-ajan leikkausten keskellä. Tulokset ovat hätkähdyttäviä ja olisivat ansainneet huomattavasti enemmän huomiota mediassa kuin mitä ne ovat toistaiseksi saaneet.

Lyhyesti todettuna: leikkauspolitiikan kriitikot olivat valitettavan oikeassa. Sosioekonominen eriytyminen on syventynyt nopeasti ja se periytyy. Ilman koulutusta näistä ihmisistä on joka viides, toimeentulo-ongelmia tai rikostaustaa on yhtä monella, toimeentulotukeen on turvautunut joillain alueilla useampi kuin joka kolmas.

Tärkein havainto koskee taustan periytymistä. Riski pudota köyhyyteen, pitkittyvään työttömyyteen tai muuhun osattomuuteen riippuu suoraan ja merkitsevästi omien vanhempien yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta asemasta. Tiiviisti: köyhän lapsi pysyy köyhänä – ja tuntee sen nahoissaan. Tässä suomalainen hyvinvointivaltio pettää yhden suurimmista ja tärkeimmistä lupauksistaan – edes mahdollisuuksien tasa-arvoa ei kyetä turvaamaan – lopputuloksista puhumattakaan.

Lapset eivät valitse vanhempiaan. Siksi sosioekonomisen taustan vaikutuksen valtava merkityksellisyys ongelmiin ajautumisen todennäköisyyden osalta kertoo perustavanlaatuisesta epäoikeudenmukaisuudesta -ja epäonnistumisesta. Käytännössä yhteiskunta epäonnistuu näiden perheiden lasten ja nuorten osaamisen hyödyntämisessä.

Mitä tulisi tehdä? THL puhuu ennaltaehkäisyn merkityksestä ja sosiaalityön merkityksestä. Tämä on tärkeää, mutta samalla tulisi huomata, että Suomessa syrjäytyminen yhteiskunnasta alkaa usein työttömyyden kokemuksen myötä. Kun aikuisilla on työtä ja sitä kautta ihmisarvoinen toimeentulo (jota kaikki työ ei tällä hetkellä riittävästi kuitenkaan takaa), ovat perheen mahdollisuudet tarjota turvallinen ja ehyt kasvuympäristö heti selkeästi paremmat.

Tällä ei ole tarkoitus tietenkään väittää, että työttömät ihmiset olisivat huonoja vanhempia. Ihmiset ja perheet ovat aina yksilöllisiä ja mitä parhainta hoivaa tarjotaan kaikenlaisissa perheissä – ja vastaavasti ongelmiin ajautuu myös rikkaiden perheiden lapsia. Mutta tilastollisesti ja keskimäärin selvää on, että toimeentulo-ongelmat säteilevät perheiden hyvinvointiin ja Suomessa nämä ongelmat liittyvät useimmiten työttömyyteen.

Suomessa työttömyyttä on perinteisesti ratkottu erityisesti työvoiman tarjontaan vaikuttamalla. On pidetty tärkeänä sosiaaliturvan “kannustavuutta” sekä panostettu työttömien työmarkkinavalmiuksien parantamiseen. Lama-ajan massiivityöttömyydestä onkin tultu merkittävällä tavalla alas. Mutta silti meille on jäänyt pysyvältä näyttävä, lähes 150 000n ihmisen kokoinen työstä syrjäytyneiden ryhmä. On riski, että heidän lapsensa tulevat muodostamaan seuraavan pysyvän “alaluokan” ellei asiaan kyetä puuttumaan.

Olisikin aika tunnustaa ettei työttömyyttä kyetä poistamaan vain toivomalla työpaikkojen syntyvän vapaille markkinoille joihin pitkään työttömänä olleet työllistyvät. On alettava pohtia miten työn kysyntää lisätään. Olisiko sittenkin järkevämpää pohtia erilaisia suoria työllistämismahdollisuuksia, jotka voivat olla julkisia, kolmannen sektorin kanssa yhteistyössä  tehtäviä hankkeita, ynnä muuta joilta vaikeasti työllistyvät voisivat löytää työtä. Tämä maksaa, mutta niin maksaa ihmisten työttömänä pitäminenkin, niin sosiaalikulujen lisääntymisenä kuin inhimillisen pääoman haaskauksena.

Lapsiköyhyyden ja tasa-arvoisten lähtökohtien osalta huomio tulee kiinnittää varhaiskasvatukseen. On torjuttava erityisen harmillisina ja jopa julmina puheet, joiden mukaan työttömien vanhempien lapsilta tulisi evätä oikeus päivähoitoon. Päivähoito on paikka, jossa lapset voivat kohdata ja ystävystyä yli yhteiskunnallisten luokkarajojen, saada yhteisiä kokemuksia, tasa-arvoisesti virikkeitä ja nauttia yhdessä ammattilaisten kasvatusosaamisesta. Eniten tätä tukea tarvitsisivat ne lapset, joiden perheissä kotona on ongelmia.

Väitän, että voimme välttää vuoden 1987 vauvoja kohdanneista ongelmista monet, jos nyt ymmärrämme että leikkauspolitiikka ei säästä vaan ainoastaan siirtää ja sen myötä kasvattaa yhteiskunnan kuluja. Verovaroja kannattaa käyttää työn kysynnän lisäämiseen ja työpaikkojen luontiin vaikeasti työllistyville ihmisille, ja varhaiskasvatukseen tulee kohdistaa voimavaroja siten, että jokainen voi laittaa sinne lapsensa hyvin ja turvallisin mielin, varmana siitä että jokainen saa huomiota ja pääsee osallistumaan yhteiseen tekemiseen.

Kuvalähde: http://www.publicdomainpictures.net/

Koulutusoikeus ja jarrulla seisojat

Osaamiseen perustuva työelämä sekä elinikäisen oppimisen mahdollisuuksien parantaminen saivat viime viikolla saavillisen kylmää vettä niskaansa, kun Eteläranta päätti hylätä yhdessä neuvotellun, ja palkansaajajärjestöjen jo hyväksymän ratkaisun raamissa sovitusta työntekijöiden koulutusoikeudesta.

EK:n tiedote ei kerro paljoa ja jättää kovin paljon avoimia kysymyksiä. Tarkempia syitä esityksen hylkäämiseen, tai omia kehittämisehdotuksia ei ole listattu myöskään muualla julkisuudessa. Tämän voi tulkita kertovan siitä, ettei kyseessä ole niinkään itse asiaan kuin taktiikkaan ja asemiin ajoon liittyvä kysymys.

Viime hallituskaudella, porvarihallituksen ollessa vallassa, työnantajat irtautuivat keskitetyistä sopimuksista ja julistivat tulopolitiikan kuolleeksi. Hallituksen vaihduttua keskitettyyn malliin palattiin, joskin uudenlaisen raamisopimuksen muodossa. Ratkaisua on sittemmin kiitelty ja se sai kannatusta myös työnantajilta, lukuun ottamatta Teknologiateollisuutta, joka on koko ajan kuulunut keskitettyjen ratkaisujen ideologisiin vastustajiin.

Raamisopimuksen jälkeistä elämää aletaan valmistella tiiviisti tulevana vuonna. Kyse on sisältöjen lisäksi myös siitä, millaisella tasolla asioista sovitaan. Onkin oletettavaa, että työnantajien kiukuttelu asiassa, josta on periaatteellisella tasolla jo sovittu, liittyy nimenomaan tahtoon hankaloittaa keskitettyä sopimista ylipäätään. Asioiden tahallinen viivyttäminen ja riitauttaminen luo henkeä ja kuvaa keskitettyjen sopimusten toimimattomuudesta – linja, johon ainakin osa työnantajista näyttää erityisesti pyrkivän.

Valtapolitiikan ja taktiikan vuoksi ei kuitenkaan tulisi luopua siitä tärkeimmästä eli työntekijöiden osaamistason kehittämisestä. Juhlapuheissa asiasta osataan olla huolissaan ja muistuttaa Suomen talouden olevan riippuvainen nimenomaan korkeasta osaamistasosta, jalostusarvon kasvattamisesta sekä nähdään tulevaisuuden menestyksen olevan kiinni nimenomaan siitä löytyykö maasta huippuosaamista. Kun nyt pyritään tekemään selkeitä avauksia alalla, on työnantajan vastaus mallille tyly ei. Puheet ja teot eivät kohtaa. Verolahjat, joista raamissa myös sovittiin, kuitenkin kelpasivat, velvoitteet ja yhteiskunnallisesti tärkeät uudistukset eivät taas maistu.

Esitys itsessään on luonnollisesti kompromissi ja monessa suhteessa epätäydellinen varmasti kaikkien osapuolten näkökulmasta. Se on kuitenkin tärkeä alku. Alku ajattelulle, jossa jatkuva oppiminen kuuluu kaikille, kaikki voivat kehittyä työnsä ohessa varautuen tulevaan ja jossa yksittäisen työntekijän riippuvuus yhdestä työnantajasta vähenee, kun työn ohessa voisi opiskella pikku hiljaa vaikkapa uutta ammattia. Samalla vahvistettaisiin kulttuuria, jossa koulutus ei koskaan pääty.

Juuri tälle suomalainen työnantaja on sanomassa ei. Maassa, jossa koulutustaso on jo nyt jäämässä jälkeen monista tärkeistä verrokkimaista. Lyhytnäköisessä vallantavoittelussaan ja ahneudessaan EK jäsenliittoineen on tekemässä koko Suomelle suurta vahinkoa. Näin ei saisi käydä.

Kuva: The pyramid of capitalist system

Uusi julkaisu: Kotihoitoloukku?

Julkaisin yhdessä Saija Kaleniuksen kanssa osana Kalevi Sorsa -säätiön Impulsseja -sarjaa artikkelin ”Kotihoitoloukku?”. Argumentoimme artikkelissa päivähoidon kehittämisen puolesta ja pyrimme osoittamaan miten nykymuotoinen kotihoidontuki toimii liian usein loukkuna, jolla on haitallisia vaikutuksia tasa-arvolle ja työllisyydelle ilman, että se käytännössä saavuttaa niitä tavoitteita joita sillä toivotaan saavutettavan. Etsimme keinoja, joilla työn ja perheen yhteensovittaminen voisi olla nykyistä helpompaa ja sujuvampaa ja miten tasa-arvoista vanhemmuutta voitaisiin edistää ilman negatiivisia vaikutuksia. Tutustu!

• Artikkeli Kalevi Sorsa -säätiön sivuilla

Kehysriihessä huomio työllisyyteen ja tulojen lisäämiseen

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 1.3.2012.

Viime päivien talousuutisointi on keskittynyt hallituksen strategiaistuntoon, jolla pohjustetaan tulevan kehysriihen talousratkaisuja. Tavoitteena on ollut löytää haarukkaa talouden sopeuttamistoimien koolle, seikka, josta eri asiantuntijatahot ovat olleet huomattavan erimielisiä. Arviot tarvittavista toimenpiteistä vaihtelevat alle kahdesta miljardista yli viiteen miljardiin.

Keskustelussa on tärkeää erottaa toisistaan lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteet. Budjettitalouden tasapainotus on yksi asia, ja yhteiskunnan pitkän aikavälin taloudellinen kestävyys toinen. Jälkimmäinen vaatii ennen kaikkea tehdyn työn määrän lisäämistä yhteiskunnassa.

Keskustelu tässä asiassa on keskittynyt pääasiassa työssä jo olevien työurien pituuteen. Tätä tarvitaan kipeästi, mutta sen lisäksi pitäisi keskustella huomattavasti aktiivisemmin siitä, miten yli 200 000 työtä vailla olevaa saataisiin työllistettyä ja vajaatyöllisten potentiaali nykyistä täydempään käyttöön. Tämän lisäksi erityisesti onnistunut rohkea kuntauudistus olisi tärkeä resurssien tehokkaamman ja tarkoituksenmukaisemman käytön varmistaja.

Pitkän aikavälin tavoitteiden saavuttaminen on aidosti merkityksellistä ja tärkeää. Ongelmaksi vain koituu, että tarpeettomilla julkisen talouden kiristämistoimenpiteillä, joilla halutaan paikata lyhyen aikavälin vajeita, saatetaan aiheuttaa vaikeuksia varsinaisille tavoitteille.

Maan hallituksen ohjelmaan on rakennettu tiukat kirjaukset velkasuhteen ja alijäämän suuruuden osalta. Sama ohjelma kuitenkin toteaa myös tavoitteenaan, että kasvun on oltava ennusteita nopeampaa, työllisyysasteen vaalikauden lopussa 72 prosenttia ja työttömyys painunut viiteen prosenttiin. Selvää lienee, että mikäli kestävyysvajetta halutaan aidosti hoitaa, ovat sen kannalta jälkimmäiset tavoitteet selkeästi oleellisempia.

Koska suhdannekuva on edelleen heikko, on kasvu- ja työllisyystavoitteet nostettava etusijalle. Talouspolitiikalla pitää pyrkiä tasoittamaan suhdanteita, ei voimistamaan niitä. Tiukka jarrutus valtion menoissa ilman merkittävää yksityiseltä sektorilta tai ulkomailta tulevaa kasvupyrähdystä, jollaista ei ole näköpiirissä, johtaisi mitä todennäköisimmin tilanteeseen, jossa kotimainen taloudellinen toimeliaisuus edelleen vähenisi, työttömyys kasvaisi ja sosiaalimenot tätä myötä paisuisivat. Seurauksena olisi taantuman syventäminen omin päätösperäisin toimin.

Edellä mainitusta riskistä, oman haudan kaivuusta ovat viime aikoina varoitelleet useat tahot. Suomalaista taipumusta myötäsykliseen talouspolitiikkaan on kotimaassa viime päivinä ihmetellyt muun muassa Osmo Soininvaara. Kansainvälisesti vyönkiristyksen vaaroista ovat puhuneet niin IMF, OECD kuin jopa epäjumalan asemaan nostettu luottoluokittaja Standard & Poor’s. Luottoluokittajan näkemyksen mukaan uudistukset, jotka perustuvat vain säästöihin, ovat luonteeltaan ”self-defeating”.

Sopeutustoimia tulee toki tehdä, kunhan ne sekä säästöjen että veronkorotusten osalta suunnataan kohteisiin jotka eivät heikennä työllistävän kulutuksen mahdollisuuksia. Veronkiristysten suhteen se tarkoittaa niiden suuntaamista ennen kaikkea pääomatuloihin tai suuriin varallisuuksiin muun muassa kiinteistöissä.

Paljon porua aiheuttanut suuriin palkkatuloihin suunnattu määräaikainen solidaarisuusverokin toisi kassaan arvioiden mukaan noin 50 miljoonaa euroa. Tämäkin tippa kannattanee valuttaa lasiin, koska se on a) rahaa sekin ja b) poissa ei-välttämättömästä kulutuksesta, joka merkittävällä todennäköisyydellä ei hyödytä kotimaista työllisyyttä.

Huomattavan paljon tärkeämpää kuitenkin kuin tämän sekunnin sopeutus on varmistua rakenteellisten uudistusten onnistumisesta ja läpiviennistä, pitää huolta Suomen tärkeimmästä kasvupotentiaalista eli osaavista työntekijöistä sekä pitää elinkeinoelämän rattaat käynnissä yli vaikean ajan. Tässä työmarkkinakeskusjärjestöt ovat merkittävässä roolissa – ja myös etsivät toimivia ratkaisuja.

Paitsi säästöjä ja verotuloja, myös uusia tulonlähteitä pitää pohtia rohkeasti. Tässä yhteydessä katse tulee kääntää – valtion omistusten myymisen sijasta niiden lisäämiseen.

Erään mielenkiintoisen esimerkin merkittävistä mahdollisuuksista tarjoaa Ruotsi, jonka valtiollinen kaivosyhtiö LKAB jauhaa rahaa yhteiseen kassaan. Voisivatko myös Suomen Lapin malmivarat tarjota särvintä ulkomaisten kaivosyhtiöiden omistajien lisäksi entistä enemmän myös kotimaisille veronmaksajille? Toivottavasti.

Seuraavan sukupolven teollisuuspolitiikka

Kirjoitus Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 4.1.2011.

Ammattiyhdistysliike ja erityisesti sen teollisuuden työntekijöitä edustavat liitot sekä ympäristöliike ovat aika ajoin ajautuneet erimielisyyksiin liittyen teollisuuden asemaan, merkitykseen ja tulevaisuuteen Suomessa. Silloin tällöin jotkut vihreitä lähellä olevat tahot ovat vaikuttaneet jopa ilahtuneen teollisten investointien vähenemisestä ja tehtaiden sulkemisista, joiden on nähty vähentävän saastekuormitusta ja siten olevan ympäristön kannalta tervetullutta kehitystä.

Lienee sanomattakin selvää, että tämänkaltainen ajattelu on paitsi inhimillisesti kestämätöntä ja taloudellisesti typerää, myös ympäristön kannalta haitallista. Tehtaat kun harvoin jäävät syntymättä laisinkaan. Usein onkin niin, että Suomessa suljettu tehdas avautuu uudelleen maassa, jossa ympäristölainsäädäntö ei ole meikäläisellä tasolla.

Tuolloin se saastuttaa aivan samaa yhteistä ilmakehää entistä pahemmin, ja aikaansaa työttömyyttä ja verotulojen menetystä Suomessa. Siksi vientiteollisuuden aseman pitäminen kilpailukykyisenä sekä teollisten investointien saaminen Suomeen myös tulevaisuudessa on paitsi kansantalouden, parhaimmillaan myös ympäristön kannalta myönteinen asia.

Se, missä niin sanotun savupiipputeollisuuden kriitikot sen sijaan ovat olleet oikeassa, liittyy jalostusarvon noston tarpeeseen. Tämä koskee Suomessa erityisesti metsäteollisuutta. Uudet innovaatiot ja korkeamman jalostusarvon tuotteet ovat olleet vihreän kullan maassa vähäisiä. Paitsi, että tämä tekee kotimaassa sijaitsevasta teollisuudesta haavoittuvampaa matalan kustannustason maista tulevalle kilpailulle, tarkoittaa se myös verrattain matalaa eroa raaka-aineen ja jalosteen hinnassa.

Huomionarvoista on myös viennin keskittyminen vain kouralliseen yrityksiä. Tämä lisää riskialttiutta ja suhdannevaihteluiden tuhoisuutta Suomen taloudessa.

Suomen vientiteollisuus tarvitseekin uutta suuntaa. Keskeiset lyhyen tähtäimen muutokset koskevat pienten ja keskisuurten yritysten tuotteiden ja toiminnan ohjaamista entistä rohkeammin vientiin sekä perinteisen teollisuuden jalostusarvon nostamista. Samalla niiden yhteyteen tulee luoda entistä enemmän niin sanottuja teollisia palveluita.

Huomionarvoista on, että nämä teolliset palvelut, jotka voivat olla luonteeltaan designia, tuotekehitystä, huoltoa tai muuta sellaista, syntyvät usein aiemman teollisen ytimen ympärille. Siksi näiden uusien töiden ja tuotantosuuntien syntyminen vaatii huolenpitoa myös olemassa olevista teollisuuden aloista.

Suurempi, linjaava muutos, koskee kuitenkin laajempaa teollisuuspoliittista ajattelua. Myös Suomessa tulisi tehdä systemaattinen siirtymä kohti ekologista teollisuuspolitiikkaa. Niin sanottu vihreä teknologia ja tuotanto tarjoavat valtavia mahdollisuuksia niiden maiden teollisuudelle, jotka ovat eturintamassa kehittämässä ratkaisuja globaaleihin ilmasto- ja ympäristöongelmiin.

Jotta elinkeinoympäristö olisi mahdollisimman suotuisa juuri tämänkaltaiselle kehitykselle, on siitä luotava julkilausuttu painopiste sekä suunnattava lainsäädännöllisiä, rahoituksellisia ym. toimia sen mukaisesti. Tarve on nimenomaan läpileikkaavalle ajattelulle; ekologista rakennemuutosta tarvitaan kaikilla aloilla.

Tällä hetkellä niin sanotun greentechin markkinat kasvavat arviolta 8 prosenttia vuodessa. Tämä tarkoittaa markkinan arvon tuplautumista kymmenen vuoden välein. Kun tähän lisätään väestönkasvun ja globaalien päästövähennyssopimusten tuoma paine, ei vauhdin voida arvioida hidastuvan.

Toisin kuin usein nähdään, tämän ei tarvitse tarkoittaa vain lisääntyviä kustannuksia ja hankaluuksia, vaan se tarjoaa, mikäli tekijöitä ja visiokykyä löytyy, huomattavia elinkeinotoiminnan mahdollisuuksia. Ympäristönsuojelu on paitsi oikein, myös kannattavaa. Saksalaisen Potsdam Institute of Climate Impact Researchin mukaan EU:n päästövähennystavoitteen kiristäminen tuo unionin alueelle huomattavasti uutta kasvua ja työpaikkoja.

Mitä ekologinen teollisuuspolitiikka sitten käytännössä olisi? Se voisi koostua paitsi tutkimus- ja tuotekehitysvarojen suuntaamisesta tämän alan aloitteleville yrityksille, myös kysynnän luomista kotimarkkinoille muun muassa julkisten hankintojen kautta sekä laajamittaista strategista suuntautumista kaikessa elinkeinopolitiikassa.

Myös uusia rahoitusmuotoja, esimerkiksi alaa varten perustettavien sijoitusrahastojen kautta, voitaisiin harkita.

Kyse on monenlaisista työpaikoista ja tuotteista, ei vain ympäristön puhdistamiseen tarkoitetuista laitteista, vaan energiatehokkaampien tuotantoprosessien luomisesta, perinteisistä tuotteista, jotka on valmistettu entistä ympäristöystävällisemmin, sekä luonnollisesti uusista teollisista palveluista.

Suomella on luontaisia etuja tällä alalla, imagomme on hyvä ja olemassa oleva teollisuutemme on jo nyt verrattain ympäristöystävällistä. Siksi mahdollisuus edelläkävijyyteen on olemassa. Paitsi uusista työpaikoista, kyse on myös perinteisen teollisuuden kilpailukyvyn parantamisesta. Suomessa puhutaan usein palkoista keskeisenä kustannuksiin vaikuttavana tekijänä sekä syytellään vaikkapa paperia työkseen valmistavia ihmisiä milloin mistäkin, mutta varsinaiset kuluerät syntyvät energian ja raaka-aineiden hinnasta.

Saksalaisen arvion perusteella sikäläinen teollisuus voisi saavuttaa 20 prosentin energiatehokkuuden lisäämisellä 100 miljardin euron säästöt vuositasolla. Meillä suuruusluokka olisi toki toinen, kuten myös lähtötaso, mutta joka tapauksessa saavutettavissa olevat hyödyt valtaisia.

Suuret teollisuusmaat myös Euroopan ulkopuolella ovat havainneet greentechin merkityksen. Japani investoi tulevan viiden vuoden aikana 30 miljardia dollaria alan tutkimukseen ja tuotekehitykseen, Etelä-Korean taannoinen talouden elvytyspaketti suunnattiin 80 prosenttisesti näille aloille. Myös Obaman hallinto, Kiinasta puhumattakaan, investoivat alalle.

Koska emme määrässä pärjää, on Suomen panostettava laatuun ja erikoistumiseen, löydettävä ne niche-markkinat, joilla Suomesta löytyy ylivoimaista osaamista. Mikäli samalla pystytään viemään ekologinen rakennemuutos läpi myös kotimaan arkisessa elämässä yhdyskuntasuunnittelusta älykkäisiin sähköverkkoihin ja energiapiheihin rakennuksiin, voisi Suomi nousta kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti toimivan yhteiskuntamallin esimerkiksi koko maailmassa.

Unohduksia ja uudenvuodentervehdyksiä

Vuosi 2011 jää mieleen suurten henkilökohtaisten ja yhteiskunnallisten muutosten vuotena. Yhteiskunnallisina tapahtumina jäävät mieleen eduskuntavaalit ja perussuomalaisten  vaalivoitto, poliittisten voimasuhteiden toistaiseksi vakiintuneelta vaikuttava muutos sekä ulkomailta erityisesti arabimaailman vallankumoukset ja Utoyan tragedia.

Näistä jälkimmäiseen viitaten on hämmästyttävää, kuinka nopeasti tapahtumat painuvat unholaan. Breivikin eräänä innoittajana toiminut suomalaiskansanedustaja jatkaa toimintaansa muina miehinä ja uutisiin nousee muutaman kuukauden jälkeen enää hänen luopumisensa Facebookin käytöstä. Unohtamisen nopeus on pelottavaa. Milan Kundera kirjoitti jo vuosikymmeniä sitten, miten: ”Allenden murha häivytti nopeasti venäläisten Böömiin tunkeutumisen muiston, Bangladeshin verilöyly painoi alleen Allenden, Siinain erämaasota vaiensi Bangladeshin itkun, Kambodzan verenvuodatus uitti unholaan Siinain, ja niin edespäin, ja niin edespäin, aina kaikkien ja kaiken täydelliseen unohdukseen asti.” Tämä tahti ei ole hiljentynyt, päinvastoin. Kamerat poistuvat jo toisiin tragedioihin.

Kotimaan alkuvuotta leimaavat talouden epävarmat näkymät ja presidentinvaalit. Pääministeri Katainen antoi uudenvuodentervehdyksessään tuulahduksen Kokoomuksen piirissä käytävästä ajattelusta. Tuttua tavaraa kenelle tahansa poliittiseen jargoniin ammattinsa puolesta tutustuneelle, mutta yhteen seikkaan kannattaa kiinnittää huomiota. Kataisen maailmassa työttömyys on edelleen työvoiman tarjonta-, ei kysyntäongelma.

Suomessa on edelleen 166 000 ihmistä ilman työtä. Siksi on erittäin tärkeää mitä kautta työttömyyttä lähestytään. Onko vika kannusteissa vaiko kenties siinä, ettei työpaikkoja kenties ole tarjolla, vaikka työhaluisia ihmisiä on? Mikäli katsotaan, että ongelma on työpaikkojen määrässä, ei tarjontapainotteinen politiikka tuota tuloksia, vaan toimenpiteitä tulisi suunnata erityisesti työvoiman kysyntään, toisin sanoen julkisiin investointeihin, yritystoiminnan elvyttämiseen, kansalaisten ostovoiman turvaamiseen jne.

Kataisen puheenvuoro pohjustaa myös leikkauskeskustelua. Laajat leikkaukset tai tavallisten kansalaisten ostovoimaa leikkaavat veronkorotukset soveltuvat huonosti taantumalääkkeeksi. Resepti, jossa myös verrattain terveet taloudet kuten Suomi aloittavat kireän säästökuurin tilanteessa, jossa kokonaiskysyntä alkaa supistua koko Euroopassa on takuuresepti syvempään taantumaan. Mikäli työttömyys päästetään tarpeettomasti omilla toimilla pahenemaan, tulee lasku myöhemmin huomattavasti kalliimmaksi. Viime laman virheitä ei tule tällä kertaa toistaa. Mahdolliset lisäsäästöt tulee suunnata siten, ettei eriarvoisuus niiden ansiosta kasva tai työllisyys heikkene.

Hallitusohjelmaneuvotteluissa sovittiin talouden tasapainottamisesta sekä varsin kattavasti myös niistä linjoista, joilla tilanteeseen puututaan elleivät sovitut toimenpiteet riitä. Vaikka pääkirjoitustoimittajat ahdistelevat nyt sosialidemokraatteja ja sysivät luopumaan vaalilupauksista mm. arvonlisäveron ja eläkeiän kohdalla, voitaisiin kuitenkin tarkastella myös sellaisia vaihtoehtoja, jotka olisivat vähemmän ikäviä niin ikääntyvien työntekijöiden kuin pienituloistenkin kohdalla eikä niillä olisi minkäänlaista merkittävää kysyntää vähentävää vaikutusta. Helsingin Sanomien päivän pääuutisartikkeli kertoo missä olisi paitsi mahdollisuus, myös velvollisuus osallistua entistä enemmän yhteisen taakan kantoon.

Kuvalähde.