Nollasopimuksista ja työssäkäyvistä köyhistä

Sosialidemokraatit julkaisivat vaaliohjelmansa jonka myötä julkisuudessa keskusteltiin erityisesti ohjelmaan liittyvästä avauksesta koskien nollasopimuksilla kikkailun rajoittamista. Nollasopimuksella tarkoitetaan yleisesti työsopimusta, jossa työntekijä on sitoutunut olemaan työnantajan käytettävissä, mutta työntekijän työvelvoitteen määrä on sovittu liukuvasti esim. 0-40 h/viikko työnantajan päätöksen mukaan. Toisin sanoen työnantaja ilmoittaa, paljonko se työntekijälle milloinkin antaa töitä, ja työntekijä on velvollinen nämä työt suorittamaan. Työntekijä on sidottu olemaan työnantajan käytettävissä täyden työajan, mutta työntekijälle itsellään ei ole minkäänlaista takuuta, että työtä, ja sitä kautta palkkaa, oikeasti tulisi.

Avausta kritisoitiin ennalta-arvattavien tahojen toimesta. Oleellista on kuitenkin kysyä millaista maailmaa ja työmarkkinaa nollasopimusten puoltajat itse asiassa haluavat rakentaa. Kansainväliset kokemukset kun puhuvat karua kieltä nollasopimusten kaltaisiin järjestelyihin tukeutuvien työmarkkinamallien toimivuudesta erityisesti työstä toimeentulonsa saavien näkökulmasta.

USAssa jo lähes 20 miljoonaa työntekijää tekee pätkätyötä hyvin pienellä palkalla. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa yhä suurempi osa työssäkäyvistä joutuu toimeentulonsa turvaamiseksi turvautumaan valtion avustuksiin. Jopa neljännes pikaruoka-alan työntekijöistä saa ruokakuponkeja. Alityöllistettyjen joukkoon kuuluu jo yli 12% työllisistä – luku joka on yli kaksinkertainen viralliseen työttömyysprosenttiiin verrattuna. Britanniassa puolestaan työssäkäyvien köyhien määrä on noussut ennätyslukemiin. Nollasopimusten varassa työtä tekee 1,4 miljoonaa ihmistä. Myös Saksan työllisyysihmeen taustalla on työn hapertuminen yhä useammalta. Itse tehdyn työn määrä ei juurikaan kasva, sen sijaan ns. minijobien myötä keskiluokkainen ja kunnolliset edut ja elintason takaava työ pikemminkin vähenee.

Suomessa työssäkäyvien köyhien ongelma on pysynyt verrattain maltillisena, paljolti kiitos työehtosopimusten. Silti ilmiö kasvaa myös meillä. Eurostatin tilastojen valossa vuonna 2012 Suomessa oli lähes 90 000 työssäkäyvää, jotka olivat määriteltävissä köyhiksi. Heistä selkeästi suurempi osa on yrittäjämuotoista työtä tekeviä kuin palkansaajia. Nollasopimusten varassa olevien määristä ei ole tarkkaa tietoa, mutta osviittaa voidaan saada TEMin tutkimuksista, jonka mukaan vuokratyöntekijöistä n. 16%lla oli nollasopimus. Suomalaisista osa-aikatyöntekijöistä työskentelee osa-aikaisena vasten tahtoaan lähes joka kolmas. Heidän osaltaan rajan vetäminen nollasopimuksen ja pienen tuntimäärän käsittävän osa-aikatyösopimuksen välille on veteen piirretty viiva. Lopputulos kun molempien osalta on se, ettei työllä tule toimeen.

Nollasopimusten sekä vastentahtoisen osa-aikatyön ongelma liittyy toisaalta työntekijöiden heikkoon asemaan, toisaalta koko talouden tehokkuuteen ja toimintaan. Mikäli työntekijä joutuu varaamaan koko päivän ilman korvausta työnantajan käyttöön mutta tietoa tehtävän työn määrästä, ja siten palkasta, ei ole, on taloudellinen asema todella heikko. Oikeuksiaan peräävä voi löytää itsensä nopeasti poissa työstä, sillä nollasopimuksen omaava työnantaja voi koska tahansa päättää työsuhteen. On perusteita väittää koko nykyisen nollasopimuskäytännön olevan nykyisen lainsäädännön vastaisen, koska työsopimusoikeuden mukaan työsopimusten tulisi olla tasapainoinen sitoumus osapuolten välillä. Nollasopimuksissa työnantajalla on kuitenkin suvereeni valta työn määrään eikä minkäänlaisia vastaavia velvoitteita kuin työntekijällä.

Toinen ongelma on kansantaloudellinen. Palkat ovat tärkein yhteiskunnassa syntyvää lisäarvoa uudelleen jakava mekanismi. Palkkoja verotetaan tuntuvasti julkisen sektorin menojen kattamiseksi ja palkoista merkittävä osa palautuu kulutukseen ja luo sitä kautta uutta työtä ja taloudellista toimeliaisuutta yhteiskuntaan. Kun yhä suurempi osa työvoimasta roikkuu vajaissa sopimuksissa vailla tietoa tulevasta tulotasostaan on heidän kannaltaan erittäin perusteltua vähentää kulutusta ja lisätä säästämistä. Kun omat investoinnit jäävät vähiin tai kokonaan tekemättä niihin liittyvän riskin vuoksi (velanmaksukyvystä ei ole mitään varmuutta koska palkan tasosta ei ole tietoa ja työsuhde voi päättyä koska tahansa), jää potentiaalista tuotantoa ja kauppaa syntymättä. Vahinko on yhteinen ja pahimmillaan syö moninkertaisesti ”joustavuuden” mahdollisesti mukanaan tuomat edut.

Käytännössä nollasopimusten olemassaolosta hyötyy vain pieni työnantajien joukko. Vaikutukset työntekijöiden elämässä ovat dramaattisia ja kansantaloudessa erittäin kyseenalaisia. Siksi näitä epäterveimpiä ja kokonaistaloudellista tehottomuutta aiheuttavia työn teettämisen muotoja pitäisi rajata. Vaihtoehtoja sen suhteen miten asiaa voitaisiin viedä eteenpäin on paljon. Liittojen kanneoikeus mahdollistaisi oikeuksien hakemisen nykyistä vaikuttavammin, ilman pelkoa oman työpaikan uhraamisesta, nollasopimuksilla kikkailua voitaisiin rajata siten, että työnantajalle säädettäisiin velvollisuus maksaa työntekijälle korvausta ajalta jonka hän joutuu olemaan työnantajan käytettävissä, voisi olla aiheellista sopia tietynlaisesta perälaudasta viikkotyöajan suhteen josta voitaisiin poiketa vain työntekijän pyynnöstä tms.

Kaikki tämänkaltaiset uudistukset olisivat omiaan erityisesti Suomessa suitsimaan sitä kehitystä, jonka päätepisteessä on erittäin epävarmassa työmarkkina-asemassa työtään tekevän väestön kasvu ja siitä johtuvat ongelmat. Kestävän kasvun ytimessä on kunnollinen työ ja palkka, jolla voi elää. Vain tällaisten työmarkkinoiden varaan voi rakentua tehokas ja ostovoimainen talous – riskien kasaaminen työntekijöille sekä laskun maksattaminen valtiolla ei ole kestävä malli edes yritystoiminnan näkökulmasta.

Mainokset

Maahantulolle tarvitaan säännöt – myös liberaalissa ja avoimessa maailmassa

Debattiartikkeli Vasemmistofoorumin Peruste -julkaisussa 1/2014. Koko debatti täällä

perustebanneriTyöperäisestä maahanmuutosta, osana laajempaa maahanmuuttopolitiikkaa, on keskusteltu paljon erityisesti poliittisen vasemmiston ja ammattiyhdistysliikkeen piirissä. Konkreettisin debatin aihe on ollut kysymys työvoiman saatavuusharkinnan olemassaolosta, mutta asia itsessään on huomattavasti laajempi ja liittyy ennen kaikkea hyvinvointivaltion rajojensa sisällä tarjoamien oikeuksien sekä ihmisten vapaan liikkuvuuden väliseen suhteeseen.

Maahanmuuttopolitiikan osalta poliittiset rintamalinjat ovat liikkuneet mielenkiintoisesti sekä luoneet konsensusta sellaisten voimien välillä, joilla ei perinteisesti ole ollut mitään tekemistä keskenään. Toisaalta mahdollisimman vapaata liikkuvuutta ovat ajaneet työnantajien edustajat yhdessä pienen mutta äänekkään markkinalibertaristisen oikeiston ja toisaalta punavihreän, instituutiokriittisen vasemmiston aktiivien kanssa. Poliittisen kentän äärilaitojen väliin jäävät maltillisemmat poliittiset voimat, mukaan lukien ay-liike, joiden lisäksi lupajärjestelmän olemassaoloa puoltavat maahanmuuttoon yleisesti kriittisesti suhtautuvat tahot.

Maahantulon sääntely, tavalla tai toisella, on osa kaikkien maailman maiden lainsäädäntöä, kyse ei siis ole asiasta, johon voi suhtautua joko kielteisesti tai myönteisesti, vaan kyse on sääntöjen tarkoituksenmukaisuudesta ja niiden käytännön soveltamisesta. Tästä lähtökohdasta käsin tarkastelisin myös saatavuusharkintaa. Ensinnäkin on katsottava työllisyyspolitiikan kokonaisuutta. Suomen nopeasti kasvaneen maahanmuuttajaväestön keskuudessa vallitsee kolminkertainen työttömyys kantaväestöön verrattuna sekä merkittävää vajaatyöllisyyttä ja näiden aiheuttamia toimeentulovaikeuksia. Ongelmat ovat yleisiä myös niiden maahanmuuttajien kohdalla, jotka on nimenomaisesti rekrytoitu Suomeen täyttämään työvoimatarvetta vaikkapa siivous- tai majoitus- ja ravitsemusalalla.

Siivousala tarjoaakin erityisen hyvän esimerkin alasta, jossa oikeuksistaan tietämättömän ulkomaalaisen työvoiman hyväksikäyttö rehottaa. Samaan aikaan, kun alan työnantajat vaativat saatavuusharkinnasta luopumista ja työntekijöiden maahantuonnin merkittävää helpottamista, heidän olemassaolevat, usein maahanmuuttajataustaiset työntekijänsä eivät saa täysiä työpäiviä tai ihmisarvoista palkkaa. Jos työvoimapula on todellista, mikseivät jo olemassaolevat ihmiset saa sellaisia työsuhteita joista saadulla palkalla voi elää? Todellista työvoimapulaa tuskin on olemassa niin kauan kuin näitä ongelmia esiintyy laajalti.

Saatavuusharkinnassa on kyse ihmisten suojelusta. Ihmisten oikeuksista huolehtimista ei voi jättää siihen hetkeen kun he ovat saaneet tulleet maahan. Muuten ajaudumme hyvin nopeasti tilanteeseen jossa työnantajat rekrytoivat maahan joustavaa kertakäyttötyövoimaa, eivät panosta heidän kouluttamiseensa tai sitouttamiseensa koska uutta väkeä on aina tulossa, ja sysäävät vastuun näiden ihmisten toimeentulosta ja integroitumisesta julkisen sektorin vastuulle. Seurauksena olisi pahimmillaan vähäosaisten kilpailu vähenevistä resursseista, työmarkkinoiden entistä pahempi segregaatio ja kurjistuminen.

Työvoiman saatavuusharkinta ei ole ongelmaton järjestelmä. Puutteita on valvonnan resursseissa, tilastoissa ja alueellisten työlupalinjausten perusteet voivat pahimmillaan roikkua ilmassa. Myös alat ovat erilaisia, tilanne näyttäytyy hyvin erilaisena vähän koulutusta vaativilla aloilla kuin korkeamman osaamisen tehtävien osalta. Silti kyseessä on työkalu jonka avulla voidaan suojella niiden ihmisten, hyvin usein ulkomaalaisten, oikeuksia jotka ovat jo maassa, sekä myös niiden ihmisten osalta jotka ovat rekrytoitumassa Suomeen. Hyväksi esimerkiksi käy SAK:n esittämä, ja hyväksytyksi tullut ajatus siitä, että Uudenmaan alueelle kolmansista maista tuleville kokeille ja siivoojille edellytetään toistaiseksi voimassa olevaa työsuhdetta ja kokoaikaista työtä. Ja vaikka saatavuusharkinnasta luovuttaisiin, on selvää että maahanmuutto ja työnteko alueella tarvitsee tiettyjä sääntöjä ja perusteita.

Ay-liike ja erityisesti vapaata liikkuvuutta painottavat poliittiset voimat ovat olleet yksimielisiä siitä, että työvoiman hyväksikäytöstä koituvia rangaistuksia tulee kiristää, valvontaa parantaa ja harmaata taloutta torjua. Näiden osalta voidaan etsiä suuntia tulevaan. Alipalkkauksen kriminalisointi olisi sekin selkeä edistysaskel. Samaten tärkeää on maahanmuuttajien integroiminen ammattiliittojen jäseniksi ja aktiiveiksi. On muistettava, että ammattiliitot ovat jäsentensä edunvalvontajärjestöjä ja niiden voima ja merkitys perustuvat kollektiivisuuteen ja joukkovoimaan. Sen vuoksi on tärkeää että maahanmuuttajataustaisten ihmisten ääni kuuluu riittävästi näissä järjestöissä, eivätkä keskustelua omi sinällään hyvää tarkoittavat, mutta jakaantuneiden työmarkkinoiden todellisista ongelmista usein tietämättömät tai jopa välinpitämättömät kantaväestön edustajat.

Suomalainen salto mortale

Suomea on totuttu, viimeisimmistä PISA-pudotuksista huolimatta, pitämään koulutuksen suurvaltana ja suomalaisia poikkeuksellisen osaavana ja koulutettuna kansakuntana. Monin paikoin tämä onkin totta. Tuloksemme ovat monessa suhteessa huippuluokkaa, ja suomalaisen aikuisväestön osaamistaso maailman kärkeä. Mutta eräs nopeasti tapahtunut muutos koskee suomalaisten koulutustasoa sekä akateemisten määrän kasvua. Tilastojen valossa suomalaisten korkea koulutustaso on myytti, johon uskominen voi vahingoittaa merkittävällä tavalla Suomen taloutta ja tulevaa kilpailukykyä.

Vielä 1990-luvun alussa Suomi oli OECD-vertailuissa maailman kärkeä, kun puhuttiin korkeakoulutettujen väestöosuudesta. Alla olevasta taulukosta käy ilmi, että niiden 25-34-vuotiaiden kansalaisten osuus, jotka olivat suorittaneet korkea-asteen tutkinnon, oli Suomessa maailman huippua vuonna 1991. Mutta se, mitä tämän jälkeen on tapahtunut, kertoo karua kieltä Suomen suhteellisen koulutustason syöksystä muihin maihin verrattuna. Suhteellinen koulutustasomme on romahtanut, koska muut maat ovat lisänneet korkeakoulutuksen tarjontaa merkittävästi Suomea enemmän. Viime vuonna meidät ohitti koulutustasossa Puola.

oecdkoulutustaso

Peruslähestymiskulma asiaan on korostaa, sinällään aivan oikein, tutkintojen merkityksettömyyttä suhteessa siihen mitä aidosti osataan. Tärkeää on myös muistuttaa korkeakoulutuksen laadun takaamisesta sekä siitä, että volyymin merkittävä lisääminen ilman vastaavia taloudellisia panoksia koulutuksen järjestämisen edellytyksiin saattaa laskea koulutuksen tasoa. Ja niin edelleen. Usein nostetaan vielä akateeminen työttömyys- ja ”liikakoulutus”-kortit.

Kaikkia edellä mainittuja argumentteja voidaan sinällään pitää valideina, mutta niitä voidaan myös erittäin hyvin kritisoida. Ensinnäkin ensiluokkaisetkaan korkea-asteen suorittaneet ammattilaiset eivät välttämättä tuota toivottua työllisyyshyötyä tai korkean osaamisen teollisuuden tai palvelutuotannon sijoittumista alueellemme, mikäli korkeakoulutuksen suorittaneiden määrä ei ole riittävän korkealla tasolla. Osaavaa työvoimaa ei suhteellisen niukkuuden vallitessa riitä kaikille. Totta on myös se, että tutkinnot voivat olla riittämätön tae sille, että työntekijät aidosti osaavat asiansa, mutta jonkinlainen vakuutus ne yleensä kuitenkin ovat. Suomessa ei muutamia poikkeusaloja lukuunottamatta, ole syntynyt tilannetta jossa jonkin korkeakoulun antama tutkinto olisi katsottu selkeästi jotain toista laadukkaammaksi.

Tulevaisuuden talous tulee mitä todennäköisimmin olemaan entistä osaamis- ja koulutusintensiivisempi. Vaikka keskiluokan katoamisella pelotellaan, on siinä kyse paljon enemmän palkkapolitiikalla hoidettavasta kysymyksestä kuin työmarkkinoiden muutoksesta. Sen sijaan on helppo ennustaa automaation kehittymisen hävittävän nimenomaan vähäistä koulutusta vaativaa työtä kuten esimerkiksi kassalla tehtävää asiakaspalvelutyötä, siivousta tai myöhemmin kuljetusalan ammatteja. Tämä tarkoittaa, että vähäisellä koulutuksella tai ammattitaidolla pärjää tulevaisuudessa entistä heikommin.

Eikä tilanne tälläkään hetkellä näytä hyvältä. Sillä vaikka akateeminen työttömyys onkin olemassaoleva ongelma ja erityisesti työllisyyspalveluiden osaamista suhteessa akateemisten kohtaamiseen olisi kehitettävä paljon, on havaittava se selkeä ja kiistaton fakta, että mitä korkeampi koulutus, sitä parempi työllisyys, pidempi työura ja korkeammat ansiot. TEMin tilasto osoittaa kovan faktan: ero työurien pituudessa perusasteen varaan jäävien sekä korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden välillä on jopa 15 vuotta.

TEMtilasto

Toisin sanoen (korkea)koulutus kannattaa, niin  yksilölle kuin yhteiskunnalle.

Tätä taustaa vasten on erittäin huolestuttavaa, että Suomessa koulutustason nousu on käytännöllisesti katsoen pysähtynyt ja paikoin kääntymässä jopa laskuun. Kun samalla perusasteen varaan jäävien osuus on jämähtänyt arviolta 10%:iin ikäluokasta, tarvitaan voimakkaita korjausliikkeitä mikäli maamme haluaa pitää kiinni suhteellisen korkeasta koulutustasostaan verrattuna keskeisiin verrokkimaihin sekä samalla turvaamaan työmarkkinoille kiinnittymisen perusedellytykset jokaiselle nuorelle.

Hallitus on rakennepoliittisessa ohjelmassaan sitoutunut purkamaan korkeakoulujen hakijasumaa määräaikaisella sisäänottojen lisäyksellä. Tällä pyritään kuitenkin ennen muuta nopeuttamaan nuorten siirtymistä työmarkkinoille, sillä nyt kasaantuvat välivuodet aiheuttavat kalliiksi käyvää tyhjäkäyntiä. Merkittäväksi yleistä koulutustasoa nostavaksi uudistukseksi siitä tuskin yksin kuitenkaan on. Onkin tärkeää, että myös korkeakoulujen opiskelijavalintauudistus katsoo kansallisesti tärkeässä aiheessa riittävän kauas ja että sen puitteissa saadaan aikaan aidosti vaikuttavia ratkaisuja jotka lisäävät pysyvästi akateemisesti koulutettujen ihmisten määrää Suomessa.

Edellä mainittua taustaa vasten olisikin tärkeää että koulutusmäärillä politikointi kyettäisiin asettamaan oikeisiin mittasuhteisiinsa sekä ymmärtämään sellaisena mitä se on – edunvalvontapuheena. Joka on sinällään täysin legitiimiä, mutta joka ei välttämättä aja takaa yhteistä etua. Vääränlaiseen duunariromantiikkaankaan ei tule syyllistyä, sillä vaikka ammatillista osaamista tarvitaan aina ja paljon, eivät nuo alat tule, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, tuottamaan huomattavia määriä uusia lisätyöpaikkoja joita talouteen kipeästi kaivataan. Havainnollista onkin, että valmistumisen jälkeinen työllistyminen on samalla tasolla yliopistokoulutettujen heikoimmin työllistäviltä aloilta kuin ammatillisten alojen parhailta.

Takuulla työhön

kolumni Demokraatissa 31.10.2013. 

Työ- ja elinkeinoministeriö julkaisi hiljattain työllisyyskatsauksen, jonka tietojen mukaan työttömien määrä on kasvanut viime vuodesta yli 43 000lla lähestyen 300 000 hengen rajaa. Avoimia työpaikkoja oli 58 600, pudotusta vuodentakaisesta 4200 eli 7%. Toisin sanoen työvoimaa on tarjolla yli viisinkertainen määrä avoimiin työpaikkoihin nähden, ja luvut kehittyvät kumpikin tahoillaan väärään suuntaan.

Lukuja katsellessa voisi kuvitella, että keskustelu työllisyydestä painottuisi työvoiman kysynnän edistämiseen. Näin ei kuitenkaan ole. Sen sijaan on puhuttu työvoiman tarjonnan lisäämisestä sekä siitä miten työnsä menettäneitä pitäisi entistä paremmin kannustaa työn hakuun ja vastaanottamiseen. Kysymys kuuluu: mihin töihin näitä ihmisiä ollaan kannustamassa?

Jos ongelma onkin ennen muuta työpaikkojen, ei tarjolla olevan vapaan työvoiman määrässä, tulisi huomio keskittää työn luontiin. Tällöin kyse on ennen kaikkea elinkeinotoiminnan virkistämisestä, joka puolestaan tarvitsee markkinoita ja ostovoimaisia sekä –halukkaita asiakkaita. Mutta markkinoiden luomisestakaan emme Suomessa erityisen paljon puhu, vaan näitä keskusteluita hallitsee ajatus kustannusten karsimisesta.

Kustannuspainotteinen näkemys unohtaa palkkojen kaksoisroolin. Palkat ovat yrityksille kulu, mutta samalla ne ovat kotimarkkinoiden osalta tärkein kulutuskysynnän lähde. Ja kun työttömyys on suurta ja palkkakehitys heikkoa, ei markkinoilla ole riittävästi ostovoimaa. Epävarmat ajat saavat ihmiset varovaisiksi ja lykkäämään investointejaan – ja kärsijäksi joutuu yritys joka ei saa tuotettaan tai palveluaan kaupaksi.

Mikä neuvoksi? Ensinnäkin talouspolitiikassa tulisi keskittyä luomaan mahdollisimman laajalle yhteiskuntaan leviävää kulutuskysyntää. Tätä voitaisiin toteuttaa julkisen sektorin investointipolitiikalla jolla rakennettaisiin tulevan kasvun edellytyksiä ja työllistettäisiin suoraan ihmisiä. Mutta myös luomalla aktiivisesti työtä, viime kädessä valtion tai kunnan laskuun.

Työttömyys maksaa yhteiskunnalle valtaisia summia, ja toimettomuuden hinta on suuri myös inhimillisesti. Tilastot ovat armottomia, käyttämättöminä taidot rapistuvat ja uudelleentyöllistyminen vaikeutuu, sairaudet alkavat jyllätä ja syrjäytymisriski kasvaa. Negatiivinen kierre iskee myös perheisiin.. Samaan aikaan tekemätöntä työtä on paljon. Kouluista ja päiväkodeista puuttuu turvallisia aikuisia, vanhuksilta hoitoapulaisia ja niin edelleen.

Tästä syystä sosialidemokraattien tulisi tulevissa eduskuntavaaleissa aloittaa ennakkoluuloton pohdinta työtakuun ideasta. Idean puitteissa jokaiselle työnsä menettävälle taattaisiin, oikeudenmukaista korvausta eli palkkaa vastaan, yleishyödyllistä työtä. Mutta toisin kuin kokoomuslaisissa utopioissa, siitä myös maksettaisiin.

Työllistämiskustannusten kasvun kruunapuolena olisi ostovoiman lisääntyminen sekä markkinaluottamuksen vahvistuminen. Kysynnän kasvu sekä tieto siitä, että tarvittaessa julkisen sektorin työtakuuohjelmat pitävät huolen ostovoimaisten kuluttajien eli asiakkaiden olemassaolosta, antaisivat yrityksille investointipäätösten tueksi tarvittavaa varmuutta tulevaisuudesta. Sillä yhtä paljon kuin kustannukset, yritysten tulevaisuuteen suuntautuvia päätöksiä leimaavat odotukset.

Työtakuun luominen uudeksi automaattiseksi vakauttajaksi olisi merkittävä uudistus, joka vakauttaisi markkinoita, loisi luottamusta markkinoille sekä edistäisi taloudellista kasvua. Samalla se nostaisi ihmisiä ylös köyhyydestä ja työttömyydestä, antamaan osaamistaan omaksi ja yhteiseksi hyödyksi. Sen mahdollisuutta ja käytännön toteuttamisvaihtoehtoja tulisikin siten lähteä aktiivisesti arvioimaan.

Kotihoidontuki, työ ja tasa-arvo

Kolumni Kaarina-lehdessä 25.9.2013

kaarinalehtiArkadianmäen syyskausi käynnistyi vilkkaasti, kun hallitus saa eteensä välikysymyksen. Aiheena on esitys nykymuotoisen lasten kotihoidon tuen muuttamisesta siten, että käytettävissä oleva aika jaettaisiin vanhempien kesken. Nykyisin kotihoidontuen saajista miehiä on vain muutama prosentti.

Miksi uudistusta ajetaan? Ensinnäkin kyse on tasa-arvosta työmarkkinoilla. Kun pitkät vapaat kasaantuvat naisille, kasvaa nuoren naisen palkkaamisriski työnantajan näkökulmasta. Tämä koskee kaikkia naisia, riippumatta siitä aikovatko he perheellistyä tai ei. Samalla kotiin pitkäksi ajaksi jäävien ammattitaito ja osaaminen rapistuvat ja paluu työmarkkinoille voi olla vaikeaa. Seurauksena pysyvä jälkeen jääminen urakehityksessä ja ansioissa – joka säteilee aina eläkkeelle asti.

Toinen peruste koskee tasa-arvoa perheessä. Vaikka isät ovat ilahduttavasti ottaneet jatkuvasti enemmän vastuuta kotioloista ja perinteinen työnjako osoittaa muuttumisen merkkejä, on hoivavastuu edelleen korostuneesti naisilla. Osittamalla kotihoidontuen kuulumaan selkeästi myös miehille kannustaa yhteiskunta kotihoito-orientoituneita perheitä tasa-arvoisempaan vanhemmuuteen sekä korostaa isän roolia.

Kolmas peruste on taloudellinen. Muutos saattaa lisätä päivähoidon tarvetta ja siten kustannuksia kunnille. Mutta samaan aikaan säästöä koituu nyt kotiin maksetuista tuista, ja työelämään palaavat äidit paitsi tekevät työtä, myös osallistuvat verojen muodossa hyvinvointivaltion rahoitukseen.

Neljäs peruste liittyy lapsen etuun. Ei ole olemassa tutkimuksellista näyttöä siitä, että kotihoito olisi hyvää päiväkotihoitoa parempaa, kun puhutaan yli 1-vuotiaista lapsista. Eniten varhaiskasvatuksesta hyötyvät pienituloisimpien vanhempien lapset. Varhaiskasvatuksen palveluiden käytön lisääminen on myös lasten etu.

Muutos siis kannattaa, sillä siitä hyötyy lapsi, isä, äiti ja koko kansa.

Nuoriso vs Suomen Yrittäjät ry

Eräs hallituksen kärkihankkeista, nuorisotakuu, on saanut viime aikoina aktiivisen kriitikon. Suomen Yrittäjät ry on kautta kesäkuukausien heitellyt toimitusjohtajatason kapuloita rattaisiin. Ensin heinäkuisessa Kauppalehdessä (18.7.) toimitusjohtaja Jussi Järventaus syytti takuuseen liittyvää nuoren työllistämiseen saatavaa tukea byrokraattiseksi, epävarmaksi ja aikaa vieväksi. Lisää löylyä kiukaalle heitti varatoimitusjohtaja Anssi Kujala, joka ampui täyslaidallisen nuorisotakuuta vastaan Verkkouutisissa. Myös hänen maalinaan oli ”byrokratia”, jonka lisäksi myös oppisopimusjärjestelmä sai kyytiä.

Syytökset ovat luonnollisesti vakavia. Mutta samaan aikaan yleisesti viljelty käsitys kaikenlaisen julkisen toiminnan ”byrokraattisuudesta” jäi jälleen kerran määrittelemättä. Millä tavalla takuu ja sen puitteissa toimiva Sanssi-kortti- ja palkkatukijärjestelmä on ”byrokraattinen”?

Ennen varsinaisten väitteiden arviointia muutama fakta. Nuorisotakuun osana toimiva Sanssi-kortti voidaan myöntää alle 30-vuotiaalle työttömälle työnhakijalle. Palkkatukea voidaan puolestaan myöntää yritykselle, yhdistykselle, säätiölle, kunnalle tai muulle työnantajalle. Palkkatuen määrä on kokopäivätyössä noin 700 euroa kuukaudessa. Työnantaja voi saada sitä enintään 10 kuukauden ajan. Palkkatukea voi saada oppisopimuskoulutukseen koko koulutuksen ajaksi.

Tuen hakeminen vaatii yhden netistä löytyvän sähköisen (myös paperivaihtoehto löytyy) lomakkeen täyttämisen eikä ainuttakaan liitettä, paitsi jos tukea haetaan oppisopimuskoulutukseen. Kun päätös tuesta on tehty, työnantaja hakee maksatusta ELY-keskukselta. Jakson pituuden saa valita itse. Edes tähän prosessiin, jonka puitteissa myönnetään kuitenkin huomattavia määriä veronmaksajien varoja, ei tarvita muita liitteitä kuin kopio nuoren työsopimuksesta.

En ole etujärjestön toimitusjohtaja joten en tiedä heidän käsityksistään mutta allekirjoittaneesta yllä oleva ”byrokratia” vaikuttaa varsin kohtuulliselta kun kyseessä on kuitenkin julkisen rahan käyttö. Esimerkiksi toimeentulotuen hakeminen tai miltei mikä tahansa sosiaaliturvaan liittyvä haku on huomattavasti voimakkaammin kontrolloitua. Yrittäjäjärjestön johtajien vihjailema väite siitä, ettei suomalainen pk-yrittäjä selviytyisi yksinkertaisen verkkolomakkeen täyttämisestä on minusta ahkeria ja nuorten työllistymisestä huolta kantavia yrittäjiä halventava. Lisäksi oikeistopuolueiden edustajat, jollaisia Järventaus ja Kujala siviilielämässään ovat, usein vaativat nykyistä enemmän tarkkuutta julkisten varojen käytössä. Miksi siis juuri tässä kohdassa rahaa tulisi kylvää täysin ilman kontrollia?

Tuen saamisen epävarmuus tuntuu sekin hieman kaukaa haetulta väitteeltä. Vaatimuksia, joita työnantajan tulee täyttää on periaatteessa viisi, käytännössä kolme (kaksi muuta tulevat esteeksi vain harvoin). Ensinnä: mikäli verot tai sotumaksut ovat jääneet oleellisissa määrin maksamatta, tukea ei saa. Toiseksi: mikäli tuotannollis-taloudellisista syistä on viimeisen vuoden aikana irtisanottu väkeä niin samankaltaisiin tehtäviin ei palkkatukea saa. Ja kolmanneksi: mikäli työnantaja saa muuta valtion tukea tuella palkattavan kustannuksiin, ei nuorisotakuun palkkatukea pääsääntöisesti saa (poikkeukset tästä työnantajan eduksi).

Myös aikaa vievyys on sekin hieman venyvä käsite. Tutkimustietoa asiasta ei ole, mutta lomakkeen täyttö vie aikaa muutamia minuutteja ja päätökset TE-toimistoista saapuvat TEMin arvion mukaan 1-2 viikossa. Tämäkään ei kuulosta kohtuuttomalta kun miettii vaikkapa sosiaaliturvaetuuksien käsittelyaikoja.

Muukin nuorisotakuuta koskeva kritiikki tuntuu varsin tyhjältä muun muassa siksi, että nuorisotakuun osalta valtion piikki on ns. auki. 700 euron kuukausittaista tukea myönnetään niin monelle kuin ikinä jaksaa työllistää. Tuen määrä on myös kohonnut nuorisotakuun voimaantulon myötä merkittävästi. Myös varatoimitusjohtaja Kujalan marina oppisopimuskoulutuksen heikkoudesta kolisee tyhjyyttään. Hän puhuu 200 nuoresta kun jo tänä oppisopimuskoulutusta voidaan tarjota 800 nuorelle. Määrää on lisätty ja tuen tasoa nostettu – Suomen Yrittäjien toivomusten mukaisesti.

Summa summarum; kun tarkastellaan herrojen Järventaus ja Kujala väitteitä faktojen valossa, piirtyy esiin kaksi mahdollista selitystä heidän puheenvuoroilleen. Joko he pitävät omia jäseniään niin yksinkertaisina että heitä tulee varjella yhden lomakkeen täytöltä vaikka luvassa olisi 700 euron kuukausittainen tuki uudelle työntekijälle, tai sitten kyseessä on tarkoitushakuinen ja epärehellinen mustamaalaus jonka tavoitteena on sabotoida nuorisotakuun toteutusta.

Jälkimmäinen selitys on uskottavampi. Syy on se, että Suomen Yrittäjät ry on tunkenut julkisuuteen omaa koulutussopimusmalliaan. Sen puitteissa työnantaja tarjoaisi käytännössä työharjoittelua nuorelle, jolle maksettaisiin pientä kannustinrahaa sekä valtion taskusta opintotukea. Idea on läheistä sukua siellä täällä, mm. Osmo Soininvaaran ja Juhana Vartiaisen Lisää matalapalkkatyötä -raportissa pohditulle koulutustyösuhteelle. Käytännössä kyse on nuorten alepalkkauksesta, jolla ei ole vastaavia tutkintotavoitteita kuin oppisopimuskoulutuksella.

Nuorisotakuun leimaaminen totuudenvastaisella tavalla julkisuudessa sopii hyvin järjestölle, jonka varsinaisena tavoitteena on kumota nykymuotoinen toimintamalli. Kun etujärjestön korkeat johtajat pyörivät mediassa kertomassa miten takuu on tehty niin kovin vaikeaksi saattavat yrittäjät, omaksi vahingokseen, jopa uskoa heitä. Tällä tavoin heitä pelotellaan pois tarjoamasta takuun piirissä oleville nuorille töitä, tavoitteista jäädään ja keulamiehet pääsevät kertomaan ”katsokaa, mehän sanoimme, eikös kannattaisi sittenkin kaivaa alepalkat komerosta”.

Yrittäjäjärjestön harjoittaman valtapelin hinta on kova. Nuoria jää vaille työmahdollisuutta ja yrittäjiä vaille tulevaisuuden työvoimaa. Järventaukselta ja Kujalalta tulisikin kysyä, kuinka paljon nuoria he ovat valmiita uhraamaan saadakseen läpi sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta kyseenalaisen, ja tutkitusti toimimattoman fantasiansa nuorten alepalkoista?

Also sprach Jyrki Katainen

Pääkirjoitusten ja uutisten ollessa täynnä talouskriisipuhetta sekä erityisesti elinkeinoelämän edustajien sotahuutoja liittyen budjettiriiheen piti pääministeri oman hallitusryhmänsä kokouksessa tästä linjasta poikkeavan puheen. Kokoomuksen Joensuussa koolla ollut ministeriryhmä ei kuullut johtajaltaan näkemystä ajankohtaisiin haasteisiin vaan yhteiskunnallisen analyysin maailman muutoksesta, ennen kaikkea yksilöllistymisestä, median murroksesta sekä yhteiskunnallisten auktoriteettien merkityksen muuttumisesta. Puhe oli monella tapaa mielenkiintoinen ja ansaitsee muutaman kommentin.

On helppo olla samaa mieltä siitä, että yksilöllistyminen, yhdistettynä koulutustason nousuun, tiedonjaon ja -tuottamisen sekä verkottumisen helpottumiseen teknologisen kehityksen myötä pitää sisällään valtavia lupauksia. Samaan aikaan pääministerin huoli ”samanmielisten kaikukammioista” on mitä suuremmissa määrin perusteltu. Kun yhteisiä totuuksia, tai edes julkisuutta joka määrittelee keskusteluiden asialistaa, ei ole, voi hintana olla yhteiskunnan sirpaloituminen toisistaan yhä kauemmas eriytyviin ryhmiin joilta puuttuvat yhteiset kokemusmaailmat.

Mutta miten tähän pitäisi suhtautua? Ensinnäkin toki valtavana mahdollisuutena. Erityisesti teknologinen kehitys on luomassa tilanteen jossa ihmiskunnan valtava enemmistö voi olla on-line. Tekniset ratkaisut siihen miten tieto, taide ja kulttuuri voisivat olla mitättömin kustannuksin lähes kaikkien ihmisten käytettävissä, ovat pääpiirteissään olemassa. Perinteisten auktoriteettien murentuminen voi tarkoittaa suunnatonta vapautumista traditioiden vallasta, jotka kahlitsevat kautta maailman erityisesti naisia ja erilaisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä. Yksilöissä olevan potentiaalin saaminen entistä parempaan hyötykäyttöön sisältää mahdollisuuden ennennäkemättömään edistykseen.

Toisaalta on niin, että on hyvä muistaa mistä menestyneimmät yhteiskunnat ovat yksilöllistymisen eväänsä ammentaneet. Tässäkin suhteessa kärjessä kulkevat pohjoismaat ovat nojanneet ennen kaikkea hyvinvointivaltion vapauttavaan potentiaaliin. Tasokas, kaikille yhteinen peruskoulu ja julkinen koulutusjärjestelmä ylipäänsä, terveyspalvelut ja sosiaaliturva ovat luoneet juuri niitä mahdollisuuksia joiden varassa yksilöt ovat voineet tavoitella sosiaalista nousua, ottaa riskejä sekä myös epäonnistua ilman pelkoa lopullisesta tuhoutumisesta. Toisin sanoen edellytykset yksilöllistymiskehitykselle, ja ennen kaikkea tämän yksilönvapauden oikeudenmukaiselle jakaantumiselle, ovat ennen muuta julkisen sektorin ja hyvinvointivaltion instituutioiden tuottamia.

Ergo: mikäli halutaan, kuten pääministerikin puheessaan toteaa, luoda keskinäistä solidaarisuutta ja yksilöiden välistä luottamusta sirpaloituvassa, epäilevämmässä ja siiloutuvassa maailmassa, on panostettava voimakkaasti sellaisten positiivisten yhteisten kokemusten luomiseen jotka tuovat erilaisia ihmisiä yhteen, samanarvoisina ja vertaisina. Vain tätä kautta syntyy ajatus ”samassa veneessä olemisesta”. Käytännössä tämän tulisi tarkoittaa erityisesti sellaisia yhdyskuntarakenteita ja mikä tärkeämpää, yhteisiä palveluita joita kaikki kansalaiset haluavat käyttää ja jotka eivät eriytä muun muassa maksukykyisiä pienituloisimmista ihmisistä. Kun vaikkapa päiväkoti, koulu tai terveyskeskus ovat ”meidän kaikkien yhdessä rakentamaa, yhteistä hyvää”, vahvistuu käsitys yhteisistä tavoitteista myös erilaisten ihmisten kanssa.

Kun koko maailma on klikkauksen päässä, korostuu uudelleen henkilökohtaisen kontaktin merkitys, konkreettinen kohtaaminen. Ja juuri tämä kohtaamisten väheneminen on nyky-yhteiskunnan ja Suomen huolestuttavimpia kehityssuuntia. Helsingin metropolialueella on nykyisin mahdollisuus tehdä satojen, ellei tuhansien kilometrien luokkaretkiä paikallisbussissa. Tietyt lähiöt vertautuvat sosioekonomiselta rakenteeltaan Suomen köyhimpiin kuntiin, kun taas Westendiin keskittyy ennennäkemätön vauraus. Rikkaat eristäytyvät omiin poteroihinsa ja omiin todellisuuksiinsa, köyhille ei jää vaihtoehtoja kuin tulla eristetyiksi.

Jotta tätä kehitystä voitaisiin oikaista ja vahvistaa ihmisten toinen toistaan kohtaan kokemaa luottamusta, tulisi yhteiskunnan, muotisanaa käyttäen, törmäyttää erilaisia ihmisiä toisiinsa erityisesti yli yhteiskuntaluokkarajojen. Tärkeintä olisi estää asuinalueiden eriytymistä sekä panostaa voimakkaasti yhteiseen varhaiskasvatukseen. Lapsetkin kyllä tunnistavat luokkaerot, mutta eivät aivan heti ja mikä oleellisinta, heidän on helppoa ylittää niitä. Lisäksi laadukas varhaiskasvatus antaisi erityisesti heikompiosaisista taustoista tuleville lapsille juuri niitä kontakteja, monipuolisempaa sosiaalista pääomaa ja mahdollisuuksia joita he tarvitsisivat kasvaakseen itse täyteen potentiaaliinsa, ts. päästäkseen nauttimaan täysimääräisesti niistä yksilökeskeisemmän yhteiskunnan eduista joista pääministerikin kauniisti puhuu.

Luottamuksen ja sopimisen teema kulkeekin toisena voimakkaana säikeenä pääministerin puheessa. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Mielenkiintoisempi pohdinta taas koskee sitä, miten tätä luottamusta ja sopimisen kulttuuria luodaan? Yksilökeskeisesti vai instituutioiden kautta?

Erityisesti korkeasti koulutetut työntekijät muutamilla aloilla kykenevät nykyisin jopa kilpailuttamaan työnantajiaan. Tilaisuuksia on tarjolla paljon, myös Suomen rajojen ulkopuolella. Valinnanvapauden ollessa huomattavan suurta korostuu myös mahdollisuus ”joustoon”. Voi tehdä mielekkääksi kokemaansa työtä pienemmällä palkalla, tai tehdä firman eteen hieman talkoita kun tilanne on vaikea. Oleellista on se, että voi aina luottaa menestykseen ja turvallisuuteen tulevaisuudessa – eli riskinottokykyä on olemassa. Tämä hyvä. Työmarkkinoiden globalisaatiovoittajat tarvitsevatkin ammattiliiton tuomaa turvaa vain harvoin.

Mutta: tämä ei ole koko totuus työmarkkinoista. Hyvin suuri osa myös tulevaisuuden työmar kkinoista toimii tavalla, jossa työntekijät eivät ole yhtä vahvassa asemassa suhteessa työnantajaansa. Tavoitteena tämä toki voi, ja pitääkin olla, ja pääministerin puheen hengessä ay-liike voisikin pohtia yhä enemmän sitä miten valtaistaa yksittäistä työntekijää suhteessa yksittäiseen työnantajaan. Toisin sanoen miten vahvistaa toisaalta sellaista (moni)ammattilaisuutta joka lisää mahdollisuuksia, ja toisaalta ajaa sellaista yhteiskuntapolitiikkaa mikä tukisi tällaista kehitystä. Mutta samaan aikaan on tärkeää ymmärtää että työmarkkinoille syntyy luottamusta ennen kaikkea välittävien instituutioiden, kuten työmarkkinarakenteiden, kautta ja että perusoikeuksiensa toteutumisen osalta työntekijät ovat edelleen heikommassa asemassa ellei yhteisiä rakenteita olisi.

Uskallankin väittää, että luottamuksen ja sopimisen kulttuurin vahvistumisen, jota pääministerikin aiheesta kaipaa, edellytyksenä on toimiva perusrakenne. Kun pohja on vakaa ja varma, ovat yksilöt niin työmarkkinoilla kuin muuallakin vapaampia ottamaan riskejä (puolin ja toisin) sekä luottamaan toisiinsa voidessaan olla varmoja siitä että välistä vetäminen ei onnistu. Työmarkkinoilla tämä tarkoittaisi vaikkapa kattavaa yleissitovuutta perustasojen osalta joiden varassa voidaan ottaa huomioon paikallisia olosuhteita. Paikallisesti tapahtuvan sopimisen on oltava aidosti tasa-arvoista, ts. luottamusmiesten asemaa ja työntekijöiden paikallisen edunvalvonnan edellytyksiä tulisi vahvistaa, työntekijät ottaa mukaan yrityksissä tapahtuvaan päätöksentekoon jne. Osallisuutta ja ”samassa veneessä” olemista vahvistaisivat myös henkilöstön ottaminen mukaan tulospalkkioiden piiriin. Ja niin edelleen.

Ay-liike, kuten poliittiset puolueetkin, ovat ilman muuta muutoksen edessä yhteiskunnan muuttuessa. Mutta toisin kuin pääministerin puheesta voisi ulos lukea, erityisesti ammattiliittojen ongelma ei ole sisällöllinen vaan järjestöllinen. Tarvitaan uusia tapoja tehdä ja osallistua, sekä edunvalvonnan painopisteen muuttamista. Sen sijaan perustellut vaatimukset solidaarisesta palkkapolitiikasta eivät ole vanhentuneet vaan ovat ehkäpä ajankohtaisempia kuin aikoihin.

Kuvalähde: Kokoomuksen mediapankki

Palkoista, tuloeroista ja taloudellisesta kasvusta

Kirjoitus Hämeen Kaiku -verkkolehdessä 23.4.2013

Tulevan työmarkkinakierroksen asemiinajon käynnistyessä Suomessa tultaneen jälleen käymään kierros tulonjaosta, palkanmuodostuksesta ja niiden vaikutuksesta kilpailukykyyn ja talouskasvuun. Esimakua on saatu, kun työnantajat ovat tarjonneet käytännössä nollalinjaa, vedoten suomalaisen työn kalleuteen ja kansallisen kilpailukyvyn romahtamiseen.

Suomalaisen työn kalleus on myytti, joka ei saa tukea todellisuudesta. Työn hinta on suomalaisessa teollisuudessa taloustiikeri Saksan tasolla ja selkeästi Ruotsia alempana. Samalla työn tuottavuus on Suomessa kehittynyt selkeästi mm. Saksaa paremmin. Osasyy voitaneen osoittaa palkkapolitiikkaan, joka on osaltaan kannustanut myös ns. matalan tuottavuuden työtä tekevien työntekijöiden osaamisen kehittämiseen. Palkkajoustojen ja pätkätöiden Saksassa tämä kannustin on puuttunut. Suomi menestyy myös erinomaisesti niissä kilpailukykymittauksissa, joissa arvioidaan yhteiskunnan rakenteita.

Uskottavampi selitys Suomea vaivaavalle investointipulalle onkin elinkeinorakenteessa ja alojen kehittymiskyvyssä. Perinteisten teollisuudenalojen kehitys on ollut liian hidasta, eikä uusia nousevia yrityksiä ole noussut tilalle toivotulla ja tarvittavalla vauhdilla. Suomalaiselta teollisuudelta vaikuttaakin puuttuvan ennen kaikkea tuotteistamis- ja myyntikykyä. Laadukasta yritysympäristöä ja osaavaa työvoimaa ei osata käyttää hyväksi.

Toinen kysymys tulee mitä todennäköisimmin liittymään paikallisten erien suuruuteen ja sitä kautta palkkaeroihin. Yleisenä totuutena toistellaan usein näkemystä, jonka mukaan paikallinne sopiminen ja suuremmat palkkaerot johtavat parempaan kilpailukykyyn, koska ne kannustavat työntekijöitä parempiin suorituksiin. Samalla niiden katsotaan olevan työllisyysnäkökulmasta perusteltuja. Mutta onko tosiaan näin?

Suuret palkkaerot ja paikalliset sopimukset ovat tyypillisiä maille, joissa ay-liikkeen vaikutusvalta on heikko ja jossa työehtosopimusten kattavuus on pieni. Kuitenkin, mm. kansainvälisen ay-keskusjärjestö ITUCin tuoreen raportin mukaan, talous on kasvanut nopeammin ja työttömyys pysynyt paremmin hallinnassa maissa, joissa on kyetty keskitettyihin sopimuksiin ja kattaviin ratkaisuihin. Taloudelliset tosiseikat siis puhuvat erityisesti oikeiston ja työnantajien markkinoimaa linjaa vastaan.

Tuloerojen merkityksen taloudellisen menestyksen takaajana ovat hiljattain asettaneet kyseenalaiseksi myös Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tutkijat. Andrew Berg ja Jonathan Ostry katsovat, että tasainen tulonjako tuottaa ennen kaikkea pitkäaikaista ja pysyvää taloudellista kasvua.

Bergin ja Ostryn tutkimustulokset osoittavat sen, että taloudellinen eriarvoisuus vaikeuttaa ennen kaikkea kasvun ylläpitämistä. Kasvun käynnistäminen voi onnistua myös epätasa-arvoisissa yhteiskunnissa, mutta ellei tuloeroihin kiinnitetä huomiota, kasvu sakkaa nopeasti. Mikäli tavoitellaan ennen muuta tasapainoista yhteiskunnallista kehitystä ja vaurastumista, on oleellista nostaa ennen muuta vähiten ansaitsevien ansiotasoa. Näin luodaan uutta keskiluokkaa.

Kaiken kaikkiaan reaalimaailma antaa vain vähän tukea vaatimuksille sen paremmin keskitetyistä sopimuksista luopumiselle kuin palkkaerojen kasvattamiselle. Näiden vaatimusten taustalla onkin yleisen edun sijasta valta- ja edunvalvontapolitiikka. Tässä ei toki sinällään ole mitään paheksuttavaa, järjestöille maksetaan siitä, mutta poliittisten päätöksentekijöiden on omia reaktioitaan ja tavoitteenasetteluaan silmällä pitäen syytä ottaa huomioon ne yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnin kannalta kiistattomat tosiasiat, jotka puhuvat nimenomaan pienipalkkaisten työntekijöiden palkankorotusten ja ostovoiman parantamisen puolesta.

Lapset hoitoon – aikuiset töihin!

julkaistu Iltalehden blogissani 4.1.2013. 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL julkaisi vuoden alkuun tärkeitä -ja hälyttäviä- tutkimustuloksia. Vuonna 1987 syntyneitä koskevassa seurantatutkimuksessa seurattiin miten näiden nyt 25-vuotiaiden nuorten aikuisten elämä on lähtenyt käyntiin. Kyseessä on kohortti, joka eli lapsuuttaan lama-ajan leikkausten keskellä. Tulokset ovat hätkähdyttäviä ja olisivat ansainneet huomattavasti enemmän huomiota mediassa kuin mitä ne ovat toistaiseksi saaneet.

Lyhyesti todettuna: leikkauspolitiikan kriitikot olivat valitettavan oikeassa. Sosioekonominen eriytyminen on syventynyt nopeasti ja se periytyy. Ilman koulutusta näistä ihmisistä on joka viides, toimeentulo-ongelmia tai rikostaustaa on yhtä monella, toimeentulotukeen on turvautunut joillain alueilla useampi kuin joka kolmas.

Tärkein havainto koskee taustan periytymistä. Riski pudota köyhyyteen, pitkittyvään työttömyyteen tai muuhun osattomuuteen riippuu suoraan ja merkitsevästi omien vanhempien yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta asemasta. Tiiviisti: köyhän lapsi pysyy köyhänä – ja tuntee sen nahoissaan. Tässä suomalainen hyvinvointivaltio pettää yhden suurimmista ja tärkeimmistä lupauksistaan – edes mahdollisuuksien tasa-arvoa ei kyetä turvaamaan – lopputuloksista puhumattakaan.

Lapset eivät valitse vanhempiaan. Siksi sosioekonomisen taustan vaikutuksen valtava merkityksellisyys ongelmiin ajautumisen todennäköisyyden osalta kertoo perustavanlaatuisesta epäoikeudenmukaisuudesta -ja epäonnistumisesta. Käytännössä yhteiskunta epäonnistuu näiden perheiden lasten ja nuorten osaamisen hyödyntämisessä.

Mitä tulisi tehdä? THL puhuu ennaltaehkäisyn merkityksestä ja sosiaalityön merkityksestä. Tämä on tärkeää, mutta samalla tulisi huomata, että Suomessa syrjäytyminen yhteiskunnasta alkaa usein työttömyyden kokemuksen myötä. Kun aikuisilla on työtä ja sitä kautta ihmisarvoinen toimeentulo (jota kaikki työ ei tällä hetkellä riittävästi kuitenkaan takaa), ovat perheen mahdollisuudet tarjota turvallinen ja ehyt kasvuympäristö heti selkeästi paremmat.

Tällä ei ole tarkoitus tietenkään väittää, että työttömät ihmiset olisivat huonoja vanhempia. Ihmiset ja perheet ovat aina yksilöllisiä ja mitä parhainta hoivaa tarjotaan kaikenlaisissa perheissä – ja vastaavasti ongelmiin ajautuu myös rikkaiden perheiden lapsia. Mutta tilastollisesti ja keskimäärin selvää on, että toimeentulo-ongelmat säteilevät perheiden hyvinvointiin ja Suomessa nämä ongelmat liittyvät useimmiten työttömyyteen.

Suomessa työttömyyttä on perinteisesti ratkottu erityisesti työvoiman tarjontaan vaikuttamalla. On pidetty tärkeänä sosiaaliturvan “kannustavuutta” sekä panostettu työttömien työmarkkinavalmiuksien parantamiseen. Lama-ajan massiivityöttömyydestä onkin tultu merkittävällä tavalla alas. Mutta silti meille on jäänyt pysyvältä näyttävä, lähes 150 000n ihmisen kokoinen työstä syrjäytyneiden ryhmä. On riski, että heidän lapsensa tulevat muodostamaan seuraavan pysyvän “alaluokan” ellei asiaan kyetä puuttumaan.

Olisikin aika tunnustaa ettei työttömyyttä kyetä poistamaan vain toivomalla työpaikkojen syntyvän vapaille markkinoille joihin pitkään työttömänä olleet työllistyvät. On alettava pohtia miten työn kysyntää lisätään. Olisiko sittenkin järkevämpää pohtia erilaisia suoria työllistämismahdollisuuksia, jotka voivat olla julkisia, kolmannen sektorin kanssa yhteistyössä  tehtäviä hankkeita, ynnä muuta joilta vaikeasti työllistyvät voisivat löytää työtä. Tämä maksaa, mutta niin maksaa ihmisten työttömänä pitäminenkin, niin sosiaalikulujen lisääntymisenä kuin inhimillisen pääoman haaskauksena.

Lapsiköyhyyden ja tasa-arvoisten lähtökohtien osalta huomio tulee kiinnittää varhaiskasvatukseen. On torjuttava erityisen harmillisina ja jopa julmina puheet, joiden mukaan työttömien vanhempien lapsilta tulisi evätä oikeus päivähoitoon. Päivähoito on paikka, jossa lapset voivat kohdata ja ystävystyä yli yhteiskunnallisten luokkarajojen, saada yhteisiä kokemuksia, tasa-arvoisesti virikkeitä ja nauttia yhdessä ammattilaisten kasvatusosaamisesta. Eniten tätä tukea tarvitsisivat ne lapset, joiden perheissä kotona on ongelmia.

Väitän, että voimme välttää vuoden 1987 vauvoja kohdanneista ongelmista monet, jos nyt ymmärrämme että leikkauspolitiikka ei säästä vaan ainoastaan siirtää ja sen myötä kasvattaa yhteiskunnan kuluja. Verovaroja kannattaa käyttää työn kysynnän lisäämiseen ja työpaikkojen luontiin vaikeasti työllistyville ihmisille, ja varhaiskasvatukseen tulee kohdistaa voimavaroja siten, että jokainen voi laittaa sinne lapsensa hyvin ja turvallisin mielin, varmana siitä että jokainen saa huomiota ja pääsee osallistumaan yhteiseen tekemiseen.

Kuvalähde: http://www.publicdomainpictures.net/

Saksa yli kaiken?

julkaistu Iltalehden blogissani 4.12.2012.

GSuomen taloudesta käytävässä keskustelussa on viitattu muita maita useammin Saksaan ja sen saavuttamaan ”työllisyysihmeeseen”. Erityisesti oikeiston suunnalta onkin toivottu Suomen seuraavan omassa talous- ja työmarkkinapolitiikassaan Saksan tietä, jolle ominaista on ollut työmarkkinoiden joustavoittaminen sekä erittäin maltilliset, jopa miinusmerkkiset palkankorotukset. Tämän on nähty voimistaneen saksalaista talouskasvua ja laskeneen työttömyyttä.

Mutta onko Saksasta esikuvaksi? On totta, että työttömyys on vähentynyt, vuoden 2007 8,9%:sta vuoden 2011 5,9%:iin. Samalla matalasuhdanteessa yritykset ovat kyenneet pitämään työvoimastaan kiinni monia muita maita paremmin. Oleellista on kuitenkin katsoa myös millaiseksi työmarkkinat ovat muuttuneet ja mitä laajempia seurauksia pysähtyneellä palkkakehityksellä on ollut.

Ensinnäkin palkka- ja sitä kautta tuloerot ovat kasvaneet. Vuosien 1999-2009 välillä saksalaisten palkansaajien pienituloisimman desiilin tulot ovat laskeneet 10%. Samalla ylin desiiili on kasvattanut palkkatulojaan 16%. Erot ovat kasvaneet myös alojen välillä. Palvelualat ovat jääneet teollisuuden jalkoihin. Tämä on huomionarvoista, sillä usein saksalaisia uudistuksia perustellaan nimenomaan vientikilpailukyvyllä.

Ikävä tosiasia on myös, että työllisyysihme selittyy nimenomaan silpputyön kasvulla. Osa-aikatyön määrä on kaksinkertaistunut 20 vuodessa, ja naisista osa-aikatyössä käy peräti 38%. Tämä on tapahtunut vakituisten ja kokoaikaisten, toimeentulon turvaavien töiden kustannuksella. Työn määrä maassa onkin, työllisen työvoiman lisääntymisen sijasta itse asiassa vähentynyt, koska kokoaikaisten työntekijöiden määrä on vähentynyt 20 vuodessa yli viidellä miljoonalla hengellä.

”Enemmän aikaa – vähemmän roinaa” voisi vielä vaappuen toimia jos palkalla eläisi. Mutta ei elä. Palkkaköyhyys on kasvanut Saksassa räjähdysmäisesti. Vuonna 2010 23% saksalaisista palkansaajista ansaitsee vähemmän kuin 2/3 mediaanitulosta. Tämä luku on samaa tasoa kuin USA:ssa. Vertailun vuoksi Tanskassa vastaava luku on alle 9%. 4% saksalaisesta työvoimasta ansaitsee alle 5 euroa tunnissa, alle 850 euron tulojen jää joka viides. Vähemmän kuin 15 tuntia viikossa tekevien määrä on 12% koko työvoimasta. Summa summarum: joustavuuden lisääminen, nollalinja palkankorotuksissa ja työttömyysturvan leikkaaminen toi mukanaan työtä tekevät köyhät.

Palkkojen polkeminen paikallaan on tarkoittanut myös tuottavuuden kasvun pysähtymistä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana työn tuottavuus on kasvanut Suomessa lähes 19%, Saksassa vain 10%. Nopeampi palkkakehitys ja solidaarisempi linja myös matalan tuottavuuden työpaikkojen työntekijöitä kohtaan on kannustanut tuottavuuden parantamiseen. Saksassa vastaavat kannustimet ovat reaalisten palkanalennusten vuoksi puuttuneet.

Saksan nollalinja palkankorotuksissa on myös säteillyt ulkomaille. Erääksi eurokriisin selitysmalliksi on noussut euroalueen riittämätön kysyntä. Kun kertynyttä vaurautta erityisesti mantereen voimakkaimmassa taloudessa ei ole jaettu ulos palkansaajakorvauksina, on se virrannut pääomina ulkomaille, muun muassa ruokkimaan Etelä-Euroopan sittemmin puhjenneita kuplia. Keskimääräistä pienemmät palkankorotukset ytimessä ruokkivat euroalueen sisäistä epätasapainoa, joka sittemmin aiheutti merkittäviä ongelmia.

Saksan-mallin ihailijoiden kannattaa myös huomata, että itse isäntämaakin on korjaamassa kurssiaan. Tulevaa aikaa silmällä pitäen sovitut palkkaratkaisut tulevat nostamaan sikäläisiä palkkoja selkeästi enemmän kuin mikä on Suomessa solmitun raamisopimuksen kustannusvaikutus. Toisin sanoen Saksassa on herätty tilanteeseen jossa matalat palkankorotukset ja työmarkkinoiden liberalisointi ovat johtaneet liian alhaiseen kotimarkkinakysyntään ja tuottavuuden laskuun, eli reseptiin jolla ei voiteta sen paremmin kilpailukykyvertailuja kuin hyvinvointitilastojakaan.

Yhteenvetona voidaankin todeta, että Saksassa noudatettu työmarkkinapolitiikka ei ole tuottanut erityisen hyviä yhteiskunnallisia tuloksia ja on pikemminkin lisännyt kuin vähentänyt eurooppalaisen talouden ongelmia. Nyttemmin tehdyt virheet on havaittu, ja Saksa on pikemminkin kääntymässä pois kiristyslinjalta kohti kysyntää tukevaa palkkapolitiikkaa. Suomelta olisikin kallis virhe lähteä myöhässä imitoimaan mallia josta sen rakentajatkin pyrkivät poispäin.